Kategoria: Teatteriuudistus

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus

Peter Pan Shed-teatterin loistavassa esityksessä

Valokuva Cata Portin

Helsingin Kaupunginteatterin Shed-musikaali Peter Pan on suomalaisen teatterivuoden 2025 kenties ainutlaatuisinta ja rakastettavinta nykyhetken musiikkiteatteria. Sen lähes 80 näyttelijää muodostavat teatteriseurueen, jonka teatteri-ilmaisun taitavuus, äärimmäisen hallittu karnevalistinen joukkovoima, railakkaan ilakoiva vauhti, huimat tanssikoreografiat, laulamisen ja yhteisilmaisun kohtausten vaikuttavat ikimuistettavat tunnelmat sekä täydellinen eläytyminen tuntuvat ylittäneen jo teatterifantasian rajat ja tehot sekä tehneet Peter Panin satuhahmosta kuolemattoman.

Studio Pasilan näyttämön Shed-teatterin tulkinnassa nuo alkuperäisen Peter Pan -tarinan ihmiselämän tummat virrat – kuolema ja kuolemattomuus –  lakaistaan taitavasti rytmein, hurjin tanssein, musiikkihitein tarinan taka-alalle ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyyttä laitetaan tarinaan karmivan jännittävänä teatterileikkinä katsojan ihokarvat pikkupelosta pystyyn nostaen, välillä taas tarinaa viisaalla huumorilla niin revittäen, että mahat kippuralla saamme estoitta nauraa synkkyytemme ja murheemme unohduksiin ja taas ryhdistäytyä uutta kohtausta malttamattomana odottamaan.

Tämä shed-teatteritaiteilijoiden upea draamatenho muodostuu synnynnäisen valloittavasta jokaisen näyttelijän pidäkkeettömästä heittäytymisenergiasta, replikointirytmin tarkkaosumallisista täsmäiskuista, poikkeuksellisen persoonallisesta näyttelijäilmaisusta ja huumorin ajoitustaidosta, joista syntyy rakastettavaa, luontaista, mukaansatempaavaa sädehtivää lavakarismaa kaksituntiseksi täysipainoiseksi musikaaliksi – jo leipiintyneiden teatteriammattilaisten ihastukseksi kuin myös teatteriaskeleita aloittavien ja tietenkin meidän teatterifriikkien sielut ja sydämet valloittavaksi täydelliseksi teatterinautinnoksi.

Selvästi koulumusikaaleja korkeammalle se nousee eri-ikäisten nuorten vapaaehtoisuuden ja ensemblessä vallitsevan keskinäisen empatian sekä ilon ja riemun täyttäessä ilmaisun ja kohtaukset taatusti tinkimättömin harjoituksin treenatuin, nyt tulkinnassa huumaavasti sädehtivin musiikkinumeroin ja koreografioin.

Kun vielä teatterin ammattitaitoiset teatterimusikaalin osat – live-teatteriorkesteri, jännittävän hienotunnelmaiset lavasteet, ennennäkemättömän mielikuvitusrikkain väritysskaaloin mietitty ja toteutettu täydellinen puvustus, valo-, ääni- ja naamiointitoteutukset, teatteritaiteen ammattikouluttajat ja suurenmoinen ohjaus – antavat kaikkensa näille 9-19- vuotiaille nuorille, on tulos unohtumattoman täydellinen teatteriluomus.

Esityksestä tajuaa, miten teatteritaide antaa mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Se on myös selvästi monelle tilaisuus nähdä ja kokea itsensä tasa-arvoisena taustasta ihonväristä tai erityistarpeista huolimatta ja tulla nähdyksi onnistujana suuren teatteriyhteisön jäsenenä.

https://www.shedsaatio.fi/tarinamme

Monikymmeninen teatteriensemble näytti harvinaisen teatteri-ilmaisunsa, jossa yhtään sekuntia kukaan taiteilijoista ei ollut pelkkänä statistina, vaan elävää, verevää toimivaa energistä teatteria saimme kokea jokaiselta näyttelijältä joka hetki ja estradin täydeltä. Ilmaisuvoima oli järisyttävän vahva, raikas voimallisuudessaan, äärimmäisen koskettava eläytymisessään.

Esityksen roolityöt tuntuvat kauttaaltaan hienosti mietityiltä ja tulkituilta. Tässä vain pari lyhyttä arviotani esimerkiksi:

Lenni Laukkasen näyttelemä Veeti on yksi tämän tarinan keskeisiä henkilöitä, näytelmän Kultasten kodin vanhin lapsi. Hänen  roolihahmossaan on rutinoitua esiintymisvalmiutta, näyttelemisvarmuutta, reiluutta ja rehellisyyttä sekä kotoa häipyneiden nuorten luontaista johtamistavan oivallusta yhteisten asioiden hoitamiseksi. Hänen kaunisääninen laulunsa kruunaa sympaattisen persoonan tulevaksi johtohahmoksi taistelussa julmuuden ja erityisesti Kapteeni Koukun pahuuden nujertamiseksi.

Zoe Palosaaren Peter Pan näyttelee ja elää ihanan aidosti ja avoimesti harvinaisessa koko maailmaa syleilevässä roolissaan, jolle on siunaantunut henkiolennon sekä ihmisen hahmo ja voima. Hänen roolihahmossaan on varmuutta, energiaa, määrätietoista, horjumatonta oikeudenmukaisuuden ja heikkojen puolustamisen ehdottomuutta ja näyttelijäilmaisussaan suuret rehellisyyden tunteet, järki ja rohkeus tuntuvat niin luonnollisilta asioilta. Zoe Palosaaren tavattoman hillitty ja herkkä laulujen tulkinta vakuuttaa kauneudellaan ja musikaalisuudellaan.

Lenni Okkosen näyttelijätyössä synnynnäinen huumori valaisee tulkintaa ja säteilee koko esitykseen. Hänen älykäs rooliluomuksensa Haukka-merirosvona, sen sekunnin murto-osien tarkat näyttämöpuheen iskut, replikointi ja elävän sympaattinen persoona ovat kaikki juuri sitä, mikä Shed-näyttelemisessä voi jalostua korkeatasoiseksi teatteritaiteeksi. Lenni Okkosen teatterivainu on tarkkaa, kypsää ja valloittavaa tulkintaherkkua henkiseksi ravinnoksemme.

Helena Haaranen Kapteeni Koukkuna luo esitykseen järkähtämättömän vahvan kaikenlaisen pahuuden, ilkeyden, toisten ihmisten halveksunnan, itsekkyyden, koko maailman katkeruuden täyttämän noitamaisen persoonan. Pahuus tuntuu saaneen jo parin vuosisadan takaa Grimmin satujen kauhukertomusten noitien ja raakalaismaisten elämäntapojen julmuuksia verenkiertoonsa, niin vahva, väkevä ja sydämetön hänen kuoleman Kapteeninsa on tänäänkin näillä maailman merillä. Näyttelijätyö on täydellinen, tosin tämä korppikotkan kaltainen Kapteeni Koukkukin alkaa jo taisteluunsa väsyä, tuskan kyynel silmästä herahtaa, niin kovin vähän tuloksia hän on saanut aikaan Peter Panin maailmassa. Helena Haaranen luo komean, väkevän vihollisen roolityön – Peter Panin hyvyydellä nujerrettavaksi.

Helsingin Kaupunginteatterin Shed-esitys näytti herkästi ja koskettavasti oman teatterityylinsä, jossa erityisesti persoonallista poikkeavuutta pystyttiin taitavasti sulauttamaan yhteisilmaisuun: näin jopa pyörätuolit toimivat täysin suvereenisti keskeisten esittäjien ja heidän vaikuttavien roolitöidensä kantimina.

Olin useamman vuoden vain aikonut käydä tätä Studio Pasilan joulunajan musikaalitapahtumaa katsomassa. Nyt ensi kertaa sain sellaisen kokea, rakastua loppuelämäkseni poikkeuksellisen hellyttävään Shed-teatterimuotoon.

 

Peter Pan -musikaali esitetään vuoropäivinä kahdella eri roolituksella:

I Roolitus mustalla värillä  II Roolitus sinisellä värillä

         Ensi-illan rooleissa 3.12.2025:

Zoe Palosaari, Helena Haaranen, Oiva Ollila  (Peter Pan, Kapteeni Koukku, Veeti)

Valokuva Otto-Ville Väätäinen

 

https://hkt.fi/esitykset/peter-pan/

Kategoriat
Historia kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kevyen musiikin maestro Ari Niskaselle elämäntyön kunniaa

Ari Niskanen ja Inge-Maarit Rautiainen

Lukijalleni voin kertoa, että tämä muusikkokaksikko on henkisistä käsistään aikanaan päästänyt niin Kansallisteatterin nykyisen pääjohtajan kuin monet nykyiset teatteriammattilaiset, useimmat aikamme alan pedagogit, näytelmäkirjailijat, teatteritaiteen professorit sekä teatteritaivaamme merkittävimmät musikaalikomeetat, näyttelijät ja filmitähdet, jotka Lahden kansanopistossa astelivat vasta teatteritaipaleensa ensimmäisiä polkuja. 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/08/lahden-taidelauantai-2017-1

 

Encorena vetäisi Ari Niskanen valloittavasti hanurillaan säestäen Lavin Laulajan testamentin. Se testamentti, elämänfilosofinen laulajan ralli, on Arin ajatuksin ja ohjauksin kirjoitettu lukemattoman monen teatterinälkäisen oppilaan laulurepertuaariin, kasvanut korkoa lukuisten teatteriammattilaisten työssä. Ari Niskasen testamenttikoukeroita, sympaattisen, osaavan ja opastavan laulamisen ilon ja huumorin laulunkukkia elää monissa yksittäisten laulajien ja kuorojen sävelissä ja sovituksissa kauan vielä ennen testamentin avaamista ja pitkään sen jälkeen. Nyt maestro jää monikymmenvuotisesta musiikkipedagogin työstä ansaitsemalleen eläkevapaalle.

 

Niskasen%20Ari%20ja%20haitari.jpg

Veikko Lavi: Laulajan testamentti

Sitten kun silmäni ummistan,
yksi pieni on toivomus mulla:
Eikö sopisi nyt maailman matkaajan
sinne laulajain joukkohon tulla.
Siellä ystävät armahat kohdata saan,
siellä murhe ja kauna on poissa.
Siellä leivotaan riemujen piirakkaa
ja se paistetaan laulujen voissa.

 

Edellä olevat tekstilainaukset ovat vuodelta 2017 ja viimeiset, jotka Lahen uutisia on julkaissut yli viidestäkymmenestä kevyen musiikin Ari Niskaseen liittyvästä artikkelista. Lahden kansanopiston musiikinopetus, monet kuorot, sävellykset, lauluyhtyeet ja konsertit ovat hänen musiikkitaitojensa avulla rikastuttaneet Päijät-Hämeen esittävää ja luovaa musiikkia.

 

Tasavallan Presidentti Alexander Stubb on myöntänyt 28.11.2025 musiikinopettaja Ari Niskaselle director musices -arvonimen

Lämpimät onnittelumme!

Kategoriat
filmi kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus viro yhteiskunta

Piip ja Tuut ja muut klovnit

Virolainen filmi elää parhainta, avoiminta, yhteiskunnallisesti toiveikasta ja mielenkiintoista aikaansa. Perhe – yhteiskunnan perustana – on saanut kansainvälisesti merkittävän elokuvan: filmin ohjaaja ja kuvaajakaksikko Liina Särkinen ja Heilika Pikkov ovat taitavasti, huolella, suurenmoisella inhimillisellä ajatuksella luoneet hienon elokuvan Minu pere ja muud klounid, joka raikkaasti ja lämpimän arkisesti tuo välillä jo miltei kadonneen ajatuksen koossa pysyvän perheen ihanuudesta – elämämme onnellisimmasta yhteiselämän ajasta. Piip ja Tuut (Haide Männimäe ja Toomas Tross) ovat olleet Viron lasten ja perheiden klovneja, kotien mielenrauhan lohduttajia jo parin sukupolven ajan ja tuoneet hyvää mieltä, naurua ja hymyä elämään. Heidät tunnetaan ympäri maata päiväkodeissa, lastenjuhlissa, festivaaleilla, Toompeanmäen omasta piskuisesta lastenteatterista, televisiosta. Heidän klovnihahmonsa ovat tuttuja vierailuista naapurimaihin, ympäri maanosien ja mantereiden. Olen saanut nähdä heidän hurmaavuuttaan kymmenen vuoden aikana niin Virossa kuin Suomessa ja aina kohdata silloin heidän hymynsä, maailmanluokan klovneriahahmonsa ja nautinnollisen sydänpohjasta asti pulppuavan naurattavuutensa. Aina uudestaan heihin ja myös elämääni hurmaantuneena olen unohtanut murheet ja huolet taas monta päivää. Heidän esityksistään olen vuosien varrella kirjoittanut jo monta artikkelia tähän julkaisuuni. **

Jo elokuvaajien Särkinen ja Pikkov omassa lapsuudessa Piip ja Tuut ovat olleet mieleniloa tuomassa. Filmiopintojensa aikana he olivat usein löytäneet Piip&Tuut -esityksiin ja saaneet myös klovniduolta neuvoja taideammattiinsa. Niinpä valmistuttuaan heillä oli muhinut päässä jo ensimmäinen filmin aihe – tehdä se Piipistä ja Tuutista, heille jo tutuista huipputeatteriammattilaisista. Sittemmin kuvaajat oman perheen perustettuaan, äideiksikin jo tultuaan olivat vakuuttuneet myös siitä, että Piipin ja Tuutin perhe on heidän elokuvansa aihe.

Miten näin eheän, makeilemattoman empaattisen, taitavasti ihmisläheisen ja puhdassydämisen elokuvan teko on kameran takana asuneille Särkiselle ja Pikkoville ollut mahdollista, hämmästelen. Kun selvisi, että sitä kesti viisi vuotta, ymmärsin, että tämä filmityö on ollut ja toiminut harvinaisena molemminpuolisena filmin ideoijien ja näyttelijöiden täydellisenä vuorovaikutuksena. Kuvaajista ja varsinkin kameroista on tullut perheeseen kuuluva, siihen miltei häiritsemättömästi liudentunut huomaamaton vempain – jäsen, joka pyörii, toimii missä ja milloin tahansa. Kuvittelen, miten pelkkä kamera on pörissyt yksin hiljaa perheen lattialla, katossa, hyllyssä, kaikkialla, kuvaa ja ääntä taltioiden. Kuvaajiin ja elokuvatähtiin on syntynyt luonteva, toisiaan häiritsemätön perheenjäsensuhde. Eikä se edes riitä – koko perheen elinkaari lapsuudesta aikuisuuteen saa vielä somat omatekoiset filmiherkut kodista löytyneistä kuvakaseteista, perheen lasten kesäleikeistä.

 

Miten koen elokuvan tenhon ja vaikuttavuuden? Lujinta voimaa tässä elokuvassa edustavat ne perheen ja yhteisön tunteet, joita koko tämän viisihenkisen perheen äiti-Haiden, isä-Toomaksen ja lasten – filmityön alussa Anni 10, Siim 12 ja Emma 15, nyt elokuvan valmistuessa seitsemän vuotta aloituksesta, jo täysi-ikäisten nuorten – mukana ovat tuntemuksina, omapersoonaisina kokemuksina arjen, ilon ja pettymystenkin muodossa jollakin tavalla täyttäneet tämän kodin hetket ja koko elokuvan mielikuvituksen runsaudenlähteillä. Ne leijuvat teoksen atmosfäärissä väliin kotoisen lempeinä, toisinaan tiukkoina, harvoin rajuina, mutta silloinkin aina sovittelevina, hymyhuulikarein yhteistuumin ratkaistuina. Niistä säteilee yhteinen konstailematon synnynnäinen elämisen sympatia, yhteenkuuluvuus, lämpimyys ja elämän vaatimatonkin onnellisuus.

Erityisen upeaa meidän katsojien on kokea, miten  karhumaisen kookas ja hurmaava, autistinen Siim on yksi, tarkoin filmissä valotettu ja luonnehdittu, valloittava perheenjäsen tässä kodissa: Siimillä on hurja huumorintaju, tykinlaukauksenoloinen päätösnopeus ja aina parantava läheisyyden kosketus, spontaani halaus aivan valloittavina ominaisuuksina häneen ihastua. Tuon Siim-perheenjäsenen arvo on perheen sisällä upeasti mielletty. Myös vanhimman lapsen Emman – äidin ja isän runsaiden esiintymismatkojen ajan sisaruksistaan luontaisesti vastuullisen kodinhoidon ja huolehtimisen mieltänyt asenne, jossa vastuullisuus, määrätietoisuus ja luontevuus suorastaan puhuttelevat meitä – tuo itse mielletty velvollisuus on sisäistynyttä läheisrakkauden voimaa täynnä. Filmissä kodin kauniin tunnelman herkkyyshuippuja ovat muutaman kerran toistuvat valkoisen harsokodan sisällä tapahtuva kirkas puhdas Emman laulu yhdessä sisarensa kanssa ukulelejä näppäillen. Tuo perheen nuorin Anni on vielä viaton lapsi ja suostuu tähän elämänpiiriin luontaisesti mukautumaan. Hän kuitenkin taiteilijakodista poikkeavasti kaipaisi koulukaveriensa tapaisia tavallisia koteja ja vanhempiensa toisenlaisia ammatteja ja haaveilee elämäänsä ja perheeseen sen verran varoja, että lemmikkieläimen voisi kotiinsa hankkia.

Entä perheen keskushahmot, joita selvästi, pidäkkeettömästi ja katkeamattomasti yhdistää rakastuminen toisiinsa ja harvinaiseen koko maailmaa  eheyttävään klovnitaiteeseensa. Äiti Haide on eräänlainen yhtäaikaa lämpimästi touhuava, hersyvä, järjestelevä, viisas ja holhoava oikean kodin äiti, ihana maammo, jonka voima venyy kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan ties kuinka paljon – varmaan rajattomasti luulen. Lastensa kasvattajaksi hän salamana vaihtuu miltei heti  kotiin esityksistä palattuaan, erityisesti Siimille sylin tarjoten. Isä Toomas on jättänyt klovniuden kodin ulkopuolelle, ottanut luontevasti tietenkin vastuun, luo ja järjestelee myös kodin toimintaa, kuuntelee lasten sanottavaa yhdessä äidin kanssa. Tässä kodissa taiteilijan synnyinlahjoilla ja jatkuvalla näyttelijäkoulutuksella äiti ja isä ovat luoneet erinomaisesti toimivat taidot tilannekohtauksissa, joiden päivittäisissä kymmenissä ratkaisuissa yhteisessä kodin elämän pikkutuumailuissa, usein vitseihin päättyvissä riidanpoikasissakin jännitteet laukeavat vaikkapa iloisella naurulla tai tutulla huulen täräytyksellä. Sellainen on klovnien tavallinen perhe – ihan oikeasti moneen elokuvan perheen tapahtumaan ja henkilöön haluaisimme samaistua.

Elokuvan huumaavan hienot  kohtaukset, kuten perheen kesänvietot aavan ulapan aurinkoisissa vesissä, monet klovniesityksen juuri nähneet lapset niin Eestissä kuin Kiinassa Piipin ja Tuutin syleihin rynnistämässä tuovat elämän suurta aina tarvittavaa läheisyyttä ja luontaista, miltei unohtunutta inhimillisyyttä ajatuksiimme. Filmin tarinaa varioiva musiikki luo sykkeellään elämänhehkua tähän ainutlaatuisen perheen tositarinaan.

Elokuva paljastaa meille mestarillisen ammattinaurattajien pariskunnan Piip ja Tuut, jolla on ainutlaatuisen työnsä lisäksi se tärkein, hyvä oma koti ja toisiinsa lujasti kiintynyt, viisihenkinen perhe! Elokuvan nähtyäni ihailen, miten tämä koti ammattinsa taitavien elokuvantekijöiden kera antaa niin eheän, lämpimän kotitunnelmaisen perheen malliksemme – vaikka pienen siivun siitä toteuttaa koska vaan.

 

 Dokumenttielokuva ”Perheeni ja muita klovneja” (Silmviburlane, Viro 2025, 84 min), ohjaajat Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, kuvaajat Taavi Arus ja Heilika Pikkov, säveltäjä Ann Reimann, leikkaajat Madli Lääne, Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, tuottaja Ülo Pikkov.

Suomen kodit tarvitsisivat tämä elokuvan nähtäväkseen ja ihastuakseen – myös alkuperäisen ensiesityksen englanninkielisen tekstityksen vaihtamisen suomen kieleksi.

**

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/08/teatterikesan-onnenruletissa

https://lahenuutisia.fi/2025/07/11/piip-ja-tuut-etsivat-ilonia/

 

Kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Kansallisteatterin kevään 2026 ohjelmistoa

Esa Leskisen Toinen tasavalta jatkaa Leskisen demokratiaa käsittelevien näytelmien sarjaa ja nyt keskiöön nousee Kekkosen valtakauden Suomi.

Michael Baranin uutuusnäytelmä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta kertoo monologien kautta kolmen naisen tarinat, joista jokainen kietoutuu Israel-Palestiina –tilanteeseen.

Isän maa on Jussi Moilan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama tragikoominen esitys nykymiehen hämmennyksestä.

Simon Stephensin Vanja on tuore sovitus Anton Tšehovin klassikosta. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich ja kaikki kahdeksan roolia näyttelee Ilja Peltonen.

Nämä juhlat jatkuvat vielä on Kati Kaartisen kirjoittama ja Laura Mattilan ohjaama esitys sukupolvet ylittävästä ystävyydestä.

Näyttelijä Timo Tuomisen tulkintoja Jacques Brelin lauluista kuullaan Suurella näyttämöllä.

Toinen tasavalta – tarinoita pelon ja toivon vuosikymmeniltä

Kuva: Mitro Härkönen

Esa Leskisen Toinen tasavalta on tarina kansakunnasta, joka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kykeni torjumaan itseensä kohdistuneet uhat, sopimaan keskinäiset riitansa ja samalla rakentamaan tasa-arvoisen, kaikki kansalaiset huomioon ottavan hyvinvointiyhteiskunnan.

Älykäs, viihdyttävä ja elävän ajankuvan värittämä esitys vyöryttää kansalliselle päänäyttämölle historian äkkikäänteitä ja henkilöitä sodanjälkeisistä vaaran vuosista 1980-luvun juppiaikaan ja neuvostoimperiumin romahdukseen.

Dokumentaarisen esityksen keskushenkilönä ja aikakautensa itseoikeutettuna symbolina toimii Urho Kekkonen. Nuoren Kekkosen roolissa nähdään Janne Reinikainen, vanhempaa valtiomiestä esittää Vesa Vierikko. Toinen tasavalta on jatkoa huippusuositulle Ensimmäinen tasavalta -teokselle (2022) ja se on Leskisen demokratia-aiheisen esityssarjan neljäs osa.

Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 12.2.2026

Työryhmä

Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko

Muusikko Jussi Tuurna

Ohjaus Esa Leskinen Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Tarja Simone Musiikki Jussi Tuurna Valosuunnittelu Ville Toikka Videosuunnittelu Paula Lehtonen Livevideosuunnittelu Ida Järvinen Äänisuunnittelu Esa Mattila Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Taustoittava tutkija Riku Luostari Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

X

 

Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta

 

Kuvan suunnittelu Kimmo Viskari, toteutus Marko Kovero

Michael Baranin uutuusnäytelmä, Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta, on hätkähdyttävä aikalaiskuvaus, jossa henkilökohtainen kohtaa maailmanpolitiikan. Monologien kautta se kertoo kolmen naisen tarinat, joista jokainen kietoutuu tavalla tai toisella Israel-Palestiina –tilanteeseen.

Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta puhuu lähihistorian julmimmista ja surullisimmista tapahtumista kiertoteitse, yksilön näkökulmasta. Esitys on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.

 

Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 4.2.2026.

Suosittelemme esitystä yli 15-vuotiaille

 

Työryhmä

Rooleissa Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds

Muusikko Mariola Aniolek / Niina Ranta

Ohjaus Michael Baran Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari Musiikki Juhani Nuorvala Valosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu Jani Peltola Naamioinnin suunnittelu Anna Pelkonen

X

Isän maa

Kuva: Mitro Härkönen

Jussi Moilan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama Isän maa kertoo isistä ja lapsista, mielestä ja sen hauraudesta, sukupolvelta toiselle siirtyvistä traumoista, kaunasta ja anteeksiantamisesta. Se näyttää, miten Suomen sotien historia vaikuttaa edelleen yllättävin tavoin jokapäiväiseen elämäämme ja miten yksilön ongelmia ei voi erottaa laajemmista kysymyksistä, jotka koskevat ihmislajia ja sen tulevaisuutta.

Kirjoittajan omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä näytelmä tutkii miehistä itsestä kertomisen perinnettä tavalla, jossa minä ei ole voittamaton sankari, vaan tunteidensa kanssa elävä ihminen – sekä lapsi että vanhempi. Näyttämöllä nähdään armottoman inhimillinen ja lennokkaan humoristinen kuvaus yksilön kamppailusta itseään suurempia ongelmia vastaan.

Pesosen ja Moilan viimeisin yhteistyössä syntynyt esitys on Kuningatarnäytelmä Helsingin Kaupunginteatterissa (2025).

Kantaesitys Taivassalissa 14.1.2026

Suosittelemme esitystä yli 15-vuotiaille.

Isän maa on kirjoitettu osana Teatteri 2.0:n Uuden näytelmän ohjelmaa. Näytelmän kirjoittamista / esityksen valmistamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Koneen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto ja Helsingin kaupunki.

Työryhmä

Rooleissa Jani Karvinen, Kaisa Leppänen, Harri Nousiainen, Ilja Peltonen

Ohjaus Sini Pesonen Skenografia Camilla Nenonen Musiikki Tony Sikström Valosuunnittelu Eetu Hiltunen Äänisuunnittelu Pauli Riikonen Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

 

Vanja

Kuva: Nico Backström

Brittidramaatikkojen kärkikaartiin lukeutuvan Simon Stephensin Vanja on yhdelle näyttelijälle kirjoitettu tuore sovitus Anton Tšehovin klassikosta. Alkuteos Vanya kantaesitettiin Lontoon Duke Of York’s Theatressa lokakuussa 2023.

Suomen kantaesitys Taivassalissa 25.3.2026

Työryhmä

Näyttämöllä Ilja Peltonen

Ohjaus Johanna Freundlich Teksti Simon Stephens Anton Tšehovin Vanja-enon pohjalta Suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald Musiikki Rene Ertomaa Lavastussuunnittelu Katri Rentto Pukusuunnittelu Heli Hynynen Valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen Dramaturgi Eva Buchwald

 

Nämä juhlat jatkuvat vielä

Kuva: Satu Kemppainen

Nämä juhlat jatkuvat vielä on elämänviisautta rönsyilevä, vuoroin terävä, vuoroin lempeä tapauskertomus kansalliskirjailija Eeva Kilven ja kustannustoimittaja Anna-Riikka Carlsonin sukupolvet ylittävästä ystävyydestä.

Kati Kaartisen kirjoittama näytelmä pohjautuu Carlsonin vuonna 2024 ilmestyneeseen kaunokirjalliseen tietokirjaan Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (WSOY). Esityksen ohjaa Laura Mattila, Maija Ruuskanen on säveltänyt musiikin, joka soi läpi teoksen. Tekstin ja kappaleet herättävät eloon rakastetut näyttelijät Jonna Järnefelt ja Eija Ahvo. Esitys on Turun Kaupunginteatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotanto.

Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 26.2.2026.
Kantaesitys Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 23.10.2025.

Työryhmä

Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt, Maija Ruuskanen

Alkuperäisteos Anna-Riikka Carlson Teksti Kati Kaartinen Sävellys Maija Ruuskanen Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen Ohjaus Laura Mattila Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén

 

Timo Tuominen avec Brel!

 

Kuva: Tomi Palsa

Näyttelijä Timo Tuomisen voimalliset tulkinnat Jacques Brelin lauluista saavuttivat niin suuren suosion loppuunmyydyllä Lavaklubilla, että keväällä Tuominen astuu yleisön pyynnöstä jälleen Suurelle näyttämölle!

 

Tuomisen alati kasvava Brel-repertuaari sisältää rakastetuimpien klassikoiden lisäksi yllättäviäkin jalokiviä chansonin mestarin laajasta laulukirjasta, jossa jokainen laulu on itsessään kuin kokonainen maailma.

Tuomista säestää huippuunsa hioutunut orkesteri: Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Jori Huhtala (kontrabasso), Tuomas Timonen (rummut), Marko Roininen (piano ja haitari) ja Juho Kanervo (sello).

Esitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.2.2026

https://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/ohjelmistokalenteri

X= Lahen uutisia käy kokemassa  esityksen

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatteri Vanha Jukon vuoden 2026 uutuudet

 

I LOVE NELLY!

Kevätkaudella Jukossa nähdään tragikomedia näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Helmikuussa ensi-iltansa saava I LOVE NELLY! on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.

Esityksen käsikirjoittaa Suvi Blick ja lavastaa Ola Blick ja he molemmat myös näyttelevät teoksessa. Lahtelaistaustainen Nelly Lovén oli Ola Blickin isotäti, jonka elämää taiteilijapari on pitkään tutkinut.

”Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita Olan isotädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. Esityksemme ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan ajankuva. Se kertoo yhtä paljon meistä kuin Nellystä”, kertoo Suvi Blick.

Esityksen tapahtumat saavat alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nellyn elämään. Humoristinen esitys kertoo Nelly Lovénista, mutta on myös dystopia kulttuurin tilasta säästöjen keskellä.

Taiteilijapari Blick & Blick muistetaan erityisesti suositusta Olen yhä täällä -esityksestä, jonka tapahtumat sijoittuivat kuuluisalle Seilin saarelle. Esitys nähtiin Jukossa vuonna 2023.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/03/seilin-saaren-mielta-parantavissa-syleilyissa

 

Suvi Blick on ollut osa Jukon ensembleä vuodesta 2021 ja Ola Blick liittyi mukaan vuonna 2023. Molemmat ovat freelance-taiteilijoita, jotka työllistävät Jukon lisäksi itseään myös muissa projekteissa. Jukossa heidät on viimeksi nähty näyttämöllä Esa-Matti Smolanderin ohjaamassa Veriruusuissa sekä yhä ohjelmistossa olevassa Anna Jaanisoon Kohussa. Suvi Blick on näytellyt Jukossa myös teoksissa Kaksi sisarta ja Kajastus. Lisäksi Suvi on näytellyt mm. Ryhmäteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa ja elokuvassa Tottumiskysymys. Lahtelaistaustainen Ola Blick on näyttelemisen lisäksi myös lavasterankentaja sekä skenografi ja työskennellyt mm. Suomen Kansallisteatterissa ja Q-teatterissa. Jukossa hänen lavastuksiaan ovat olleet mm. Veriruusut ja Kohu.

I LOVE NELLY! saa kantaesityksensä Teatteri Vanhassa Jukossa keskiviikkona 18.2.2026 ja esitykset jatkuvat 11.4.2026 asti. Blickien lisäksi taiteellisessa työryhmässä ovat dramaturgi Anna Jaanisoo, valosuunnittelija Antti Haiko sekä äänisuunnittelija Janne Louhelainen. Esityksen valmistumista on tukenut Teaterstiftelsen Vivicas Vänner.

Lisätiedot:
Suvi Blick p. 040 718 7145, blicksuvi@gmail.com

Ola Blick p. 044 509 5914, ola.blick@gmail.com

 

Teatteri Vanha Jukon vuoden 2026 ensi-illoista toinen on kolmen teatterin yhteistyönä syntyvä Rosa Liksomin romaaniin perustuva Everstinna. Esityksen tuottavat yhdessä Jukon kanssa Lappeenrannan kaupunginteatteri sekä helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet.

Esityksen ensi-ilta on Helsingissä tiistaina 3.3.2026 ja esitykset ovat 9.5.2026 asti. Esityskausi Lahdessa on syksyllä 2026 ja Lappeenrannassa keväällä 2027.

Esityksen ohjaa ja dramatisoi Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander, jonka ohjauksia Jukossa ovat olleet Veriruusut ja Kaksi sisarta. Smolanderin ohjauksia ovat myös mm. Q-teatterin Rikos ja rangaistus sekä Lahden kaupunginteatterin Lokki.

Näyttämöllä ovat Maria Nissi, Minja Koski ja Matti Pajulahti Jukosta sekä Netta Salonsaari Lappeenrannan kaupunginteatterista.

Everstinna on riipaiseva, mutta myös riemua, lämpöä ja inhimillisyyttä täynnä oleva tulkinta Liksomin romaanista. Se on yhden naisen koko elämä ja pienen Suomen tarina tähän päivään saakka. Esitys käsittelee militarismia, fasismia ja vallan lumovoimaa. Liksomin kieli ja ihminen haastavat meitä katsomaan, millaiseen Suomeen olemme matkalla.

Nuori tyttö asuu juuri itsenäistyneen Suomen pohjoisimmassa kolkassa ja kasvaa aikuiseksi maailmassa, jossa eletään kahden totalitaarisen valtion, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton, puristuksessa. Kun hän rakastuu itseään kymmeniä vuosia vanhempaan Everstiin ja menee naimisiin, kaikki unelmat käyvät toteen! Mies on täydellinen; jääkärin koulutus, sadistinen luonne, hyvä viinapää ja huono itsetunto. Alkaa eloonjäämistaistelu.

Lisätiedot:
Esa-Matti Smolander, p. 045 181 0855,
esa-matti.smolander@teatterivanhajuko.fi   

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin kevätkauden 2026 näytelmät

MAMMAL – Kati Outinen

Lahden kaupunginteatterin dramaturgi Veikko Nuutisen kirjoittama MAMMAL saa ensi-iltansa 24.1.2026 Suurella näyttämöllä. Näytelmä kertoo lapsuuden viimeisestä kesästä ja kahden yksinäisen ihmisen hetkestä reunalla, elämän ja kuoleman rajalla, sukupolvien leikkauspisteessä.

On vuosi 1999. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Poika saapuu huonossa hapessa ja itsetuhoisin ajatuksin isoäitinsä Mamman luo. Mamman terveys on alkanut reistailla ja pää on jo hapero. Molemmilla on omat harhansa, joihin he uskovat. Vielä pitäisi ehtiä tehdä yksi yhteinen reissu Astuvansalmen kalliomaalauksille.
Mammalin ohjaa viime syksynä Lahdessa esitetyn Thelma&Loviisa -kantaesityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Minna Harjuniemi. Mamman roolissa esiintyy Teatteri­korkea­koulun näyttelijätyön professorina työskennellyt, mm. kolmella Jussi-palkinnolla sekä Betoni-Jussilla palkittu Kati Outinen, Poikana Nenna Tyni.

 

Sinna Virtanen  MAAN JA VEDEN VÄLILLÄ

Tammikuu aloitetaan rakkauslaululla runotyttöydelle, suomalaiselle sanataiteelle, kesyttömyydelle, keskeneräisyydelle eli hymnillä Marja-Liisa Vartion persoonalle, elämälle ja taiteelle. Tänä syksynä Espoon teatterissa kiitetyn ja huikean Arakhne-näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Sinna Virtanen tulee ohjaamaan Pienelle näyttämölle kirjoittamansa Maan ja veden välillä. Ensi-ilta  21.1.26.

Marja-Liisa Vartio oli 1950-60 -lukujen merkittävä kirjailija, jonka teokset rikkoivat perinteitä ja uudistivat suomalaista kirjallisuutta. Maan ja veden välillä sukeltaa tämän karismaattisen ja ristiriitaisen ikonin unenomaisiin teoksiin visuaalisen ja runollisen teatterin keinoin. Lavastus ja pukusuunnittelu on Samu-Jussi Kosken, jonka ensimmäinen teatterille tehtävä lavastussuunnittelu tämä on. Päärooleissa ovat Aurora Manninen ja Heidi Herala, joka palaa nuoruuteensa ja vierailemaan Lahden kaupunginteatteriin noin 40 vuoden jälkeen.

 

Juha Itkonen    SIVURAIDE

Suomen Kansallisteatterin, Turun kaupunginteatterin ja Lahden kaupunginteatterin yhteistyönä on syntynyt Sivuraide. Suomen eturivin kirjailijoihin kuuluvan Juha Itkosen kiiteltynä audiodraamana kuultu Sivuraide saa ensi-iltansa Lahdessa 12.2.26 Pienellä näyttämöllä. Yhteistuotanto tuo lavalle Jussi-palkitun ja näyttelijäntyön professorina toimivan Jarkko Lahden ja mm. KOM-teatterissa ja Ryhmäteatterissa näytelleen ja romaanikirjailijana debytoineen Eeva Soivion. Lahden kaupunginteatterin ensemblesta on mukana Annukka Blomberg. Esityksen ohjaa lahtelaisia Vihervaaran Annalla ihastuttanut Laura Mattila.

 

Tositapahtumiin perustuva draama

Katariina Vuori & Lauri Maijala HAAPAJÄRVEN ELVIS

Teatterinjohtaja, ohjaaja Lauri Maijala on tarttunut Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina, joka kertoo Suomen rikoshistorian yhdestä tunnetuimmasta ja hätkähdyttävimmästä rikoksesta. On syntynyt näytelmä Haapajärven Elvis.

Ala-asteikäisellä Askolla on kaksi sankaria: mummo – ja Elvis. Molemmat suojelevat Askoa omalla tavallaan kotiolosuhteilta, joissa Askon isä käyttäytyy väkivaltaisesti niin poikaa kuin äitiäkin kohtaan. Askon perheen todellisuus on kaikilla haapajärveläisillä tiedossa. Kukaan ei kuitenkaan tee asialle mitään – ennen kuin on liian myöhäistä. Kantaesitys on ensi-illassa 18.2.26 studionäyttämöllä. Rooleissa Lahden kaupunginteatterin ensemblestä Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori ja Lumikki Väinämö.

Keväällä jatkavat syksyn ohjelmistosta tutut
Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu 2.5.2026 saakka
Loistava ystäväni 16.5. saakka
Tule kotiin, tähtityttö! 28.3. saakka
Kiljupunkkarityttö 11.4. saakka

Kaikkien kevään mainoskuvien parissa on jatkanut palkittu valokuvaaja Antti Sepponen.

Lue lisää ohjelmistosta ja työryhmistä sekä osta liput nettisivuiltamme lahdenkaupunginteatteri.fi

www.lahdenkaupunginteatteri.fi

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto taide Teatteriuudistus yhteiskunta

VÄYLÄ – Ella Mettäsen ja Mikko Roihan teatterihurmaavuutta

Lahden kaupunginteatterin Suuren salin laajennetun etunäyttämön orkesterimontun päällä parrasvalojen hämyssä, eturampissa kyhjöttää puolen kyynärän korkuinen pieni alle kymmenneliöinen koroke ja sen takana tämän yhden maan suurimman teatterilavan edessä on suljettuna seinänä koko laajan näyttämöaukon visusti peittävä harmaa, kova palomuuriesirippu. Korokkeen keskiössä katsoja hahmottaa joustavan kaarevan, filtinharmaan rakennelman, josta silmä erittelee ison, ihmistä suuremman hahmotelman, etummaisena sen metalliämpäristä rusennetun pään, otuksen sivuilta pilkistävät luurangon kaaret sekä koko olemusta ryhdistävät neljä puista kainalosauvaa kuin jalat, jotka jäykistävät visuaalisen rakennelman jämäkästi paikallaan tököttäväksi olioksi.

 

 

Lahden kaupunginteatteri on laajentanut repertuaariaan oman henkilökuntansa uudistamisen lisäksi vierailuin. Niissä teatterimme on selvästi varmentanut taiteellisen teatterin merkittävyyttä maakuntamme ja koko maan keskeisenä teatterina – juuri vankka ammattitaito ja tuoreus takeena.

 

Rosa Liksomin Väylä–romaani, Lapin luoteiskolkan suussa sulavalla murteella kirjoitettu dokumentaarinen teos Suomen sotien viimeisimmän, Lapinsodan kauhuista, rajan toiselle puolelle pakenevista paikallisasujista, joen yli eläimineen ja omaisuuksineen sekä paluusta takaisin poltetun Lapin raunioille, on vankkaa tekstiä. Siinä yhden nuoren vasta aikuisuuteen heräävän maalaistytön kertomana sodan kauhut, mielettömyys, sukulaisten kadottamiset, ruumisröykkiöt, väkivalta, kadotetun kotimaan kaipuun tuska, vieraan maan outous, mutta erityisesti lappilaisen pientilan elämän merkitys, eläinten ja luonnon tärkeys, hajonnut perhe sekä tuttujen lapsuuden maiden ja mantujen, asujien merkitys koetaan eläinten ja luonnon tärkeytenä ja lypsykarjatilan kotieläimet ihmistäkin ylivertaisempina luontokappaleina.

 

Katsojaminälleni oli terveellistä lukea etukäteen teos ja tuo Liksomin luoma tarkka lapinmurre, siksi pysyin miltei koko esityksen kärryillä, samaistin useita kohtauksia kirjan tapahtumia vertaillen.

Ennen kaikkea Ella Mettäsen suoltama murre loksahti niin sujuvaksi ja lämminhenkiseksi tarinassa, reaktioissa, merkittävässä omakielisessä intonaatiossaan ja upeissa, merkitsevissä tauotuksissa. Mettäsen taipuisuus, eläväisyys, herkullisuus, todentuntuisuus on niin luontevaa näyttelijäilmaisun täydellisyyttä, että sitä on helppo nauttia.

 

Jotenkin aprikoin, että esityksen taitava ohjaus olisi tarkoituksellisesti romaanista etäännyttävästi ihanan keskushenkilönsä sytyttänyt kuin muistelemaan välillä lapsuuttaan jo kypsänä naisena. Hänen kasvonilmeensä valahtivat silloin kärsineeksi, työn kuluttamiksi, valjuiksi – saatoin vain erehtyä niin kuvittelemaan.

Ainutlaatuista on kokea, miten liki kolmesataasivuisesta teoksesta saa niin tyylikkään, selkeän, yhtä aikaa rajun ja lämminhenkisen näytelmän, kuin mitä Mikko Roiha taas kerran on ehtymättömästä teatterinuudistamis-ajatuksellisesta habituksestaan meille synnyttänyt. Pelkästään tuo alussa kuvaamani korokkeellinen lavastus toimii pääosan Ilona-nimikkolehmänä, joka matkaa monet rasittavat polut askeltaen maatilan karjan ja kaitsijansa mukana, se keskustelee paimentajansa kanssa jatkuvasti, ymmärtää enemmän kuin kukaan ihminen. Se myös näkee tukevaisuuteen ja uskoo paluuseen. Harvinaisen toimiva on tämä keskitetty koko Roihan lavastusskenografia niukkoine taistelurummutus- ja valööritehoineen – tiivis, upean herkkä ja sielukas kokea.

Esityksessä pidin dramaturgian ja ohjauksen tarinaa elävöittävistä tunnelmatiheistä kohtauksista ja luonneanalyyseistä löytyviä juonteita, kuten erikoisesti tytön isäkaipuuta tämän kadottua sotaan hänen elämästään. Samoin isän yllättävä kuolema toteutetaan vaikuttavalla kyynisellä herkkyydellä. Tärkeäksi miesaikuiseksi nousee maataloon jäänyt Setä ja hänen monet opastuksensa, kirjanoppineisuutensa, kaukoputkensa, maailmanrakentamisensa elämän maallikkofilosofina. Nuoren miessuhteen impeydenmenettämiskohtaus tuntui eeppisen muistelevalta – sinänsä hauskassa fysiikassaan. Naishahmojen työt, tanssit ja keskustelut Katri-karjakon kanssa toteutuivat ihanan arkisen luontevasti. Kauan odotettu, sodan sekoittama kadonnut ja löydetty äitisuhde sai muutamat kylmätunnelmaiset välähdyksensä kovin kylmettyneestä läheisyydestä – aina avatusta synnyttämistapahtumasta alkaen.

 

Ehkä kuitenkin on myös pakko sanoa lahtelaistulkinnan rikka. Teos oli suotta – ymmärrän talouden vuoksi – viritetty valtavaan teatterisaliin. Ensi puolen koin salin perältä. En saanut oikein puheesta selvää, koska kova palomuuriseinä kaiutti katsomoon kuuluvan, jo teknisesti vahvistetun puheen epäselvän puuroisena, liian voimakkaana. En myöskään nähnyt päähenkilön kasvoja kuin aavistaen niiden mimiikan ja eleet sekä temperamentin. Toisen esityspuolen sain kokea teatterin eturiveissä. Esitys oli aivan eri luokkaa, rikas sielukkuudessaan (tosin vieläkin liian kova kaiuttava volyymi).

Lahden kaupunginteatteriin kannattaa siis mennä tätä harvinaista Väylä-esitystä katsomaan mahdollisimman lähelle hurmaavaa esittäjää, etummaisiin penkkiriveihin. Silloin tämä näyttämöteos on täydellinen esitys nähdä, kokea, eläytyä, nauttia.

 

VÄYLÄ

Kirjoittanut: Rosa Liksom
Ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut: Mikko Roiha
Näyttämöllä: Ella Mettänen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo

Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden Kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri

Arvio Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön vierailuesityksestä 30.10.2025

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/vayla/

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Ella+Mett%C3%A4nen

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Mikko+Roiha

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Aleksis Kivi on tänään POP

Minä elän

Lainaan Rauno Ketosta, Helsingin kaupunginteatterin ja radioteatterin lahjakasta näyttelijää, joka artikkelissaan Aleksis Kivestä muutama vuosi sitten lausui Kiven viimeisiä sanoja pohtiessaan näin:

”Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: Minä elän, minä elän!

Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.”

http://viestivihko.blogspot.com/2006/10/aleksis-kiven-viimeiset-sanat.html

Lahden kaupungintalon pihalla 1973

Eturivi Mari Renvall, Kari Lohko, Anneli Panusalo, toinen rivi Tarmo Virtanen, Matti Pukkila, Minna Jokinen, Pekka Liski, Sirpa Stenroos, ylärivi Yrjö Juhani Renvall,Tarja Valkama, Juha Liski

Hyvää, elävää Aleksis Kiven päivää!

Kategoriat
Koulutus kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatterin kiehtovassa kokeilussa

Kulttuurin säästöbudjettien Suomessa meille teatterikatsojille ei ole yllätys, että nyt teatteritekniikan, filmin, screenien ja tehostetekniikan jatkuvana uuskeksintöisenä aikakautena nämä kaikki hallitsevat nykyteatterilavojen atmosfäärejä. Ne koettuamme, tuohon monikanavaiseen täysvisioon yhtä monesti turtuneina, jotakin muuta kaivaten, yhä kaikesta tuosta sivistämiskrääsästä uudenlaista tenhoa turhaan etsien, jotakin kuvittelemaamme parempaa huomista vain unelmoiden – teemme ja katsomme teatteria ja myös yritämme uudistaa sitä. Lahden kansanopiston teatterikoulutus on epäonnistumisia pelkäämätön, uuden kokeilemisen ja löytämisen sekä yhteisilmaisun rohkea tiennäyttäjä suomalaisella teatterikentällä.

 

Pieni Lahden kansanopiston teatteri on toiminut harvinaisena teatterilaboratoriona jo yli 40 vuotta. Ensi kertaa se on nyt uskaltautunut hyppäämään hurjan hypyn kohti uudenlaista teatteri-ilmaisua ja tuottanut täyden esityksen mittaisen teatteriperinteet riisuvan, esiriput ja ääneen lausutut repliikit, juonetkin kaikki ne turhina esityksestä pois heitettävinä teatterielementteinä ja teki erikoislaatuisen esityksen meille teatterinälkäisille täydelliseksi teatterin uudeksi perusravinnoksi ja kulttuuriviihteeksi.

 

Tilalla pääosa -esityksen ensimmäinen, pitkä näytös pohjautui kokonaan kehonkielen ilmaisuun eri tiloissa ja tilankäytöllisissä muodoissa näyttämään ilmaisumahdollisuuksia. Tähän osaan liittyi myös perustekstiä –  Shakespeare Romeo ja Julia, Tsehov Lokki ja Dumas Kolme Muskettisoturia – joista tässä samassa Kansanopiston teatteritilassa oli vielä tulkintamuistumiamme. Jäljellä näistä esitetyistä maailmanluokan teksteistä oli vain enää pieniä pätkiä, ne kaikki nyt täysin tilaan soveltuvina ihmismielialan klassisina tunnelmakohtauksina, merkittävin voimakkain näyttelijän kehoilmaisuin, mutta karsituin, lähes olemattomin repliikein.

 

Romeo ja Julia: Tybalt (Emma Härmä), Romeo (Elina Pentinsaari), Mercutio (Aaro Strömmer)

Puhe esityksessä oli siis sivuasia ja vain pieneltä osaltaan replikointia siten toteutettuna, että ikään kuin vanhat kokeneet näyttelijät keskustelisivat klassikkoteksteillä ristiin toistensa kanssa, aivan yleisön ihotuntumassa.

 

Itse tilasta me katsojat saimme näyttämölle tuotuina, usein myös yhdessä näyttelijöiden mukana lavalla ollessamme opastusta, seikkaperäisen yksityiskohtaisia selvityksiä, joita me eri ryhmissä, melkoisessa teatterihälyssä näyttelijän opastuksella pystyimme hahmottamaan: kaikki tosin oli katsojalle viritettyä, lattian naarmuihin, katon halkeamiin, telineiden oikkuihin tms. liittyviä pikkuyksityiskohtia, jotka osoittautuivat jekkuhuumoriksi, katsojien tietenkin aluksi oikein todella yrittäessä perehtyä ymmärtämään jotakin käsitteestä teatteritila.

 

Ehkä suurimmaksi teatterianniksi esityksestä jäi hyvin treenattu ja omaksuttu persoonallinen, ajatuksellinen ja kehollinen näyttelijäilmaisu, joka oli löytänyt ominaisuuksia, joita harvoin olemme saaneet esityksen jokaiselta taiteilijalta kokea niin kuin nyt tässä ensemblessä. Esityksen taiteilijakunta on lahjakas, monipuolinen, rohkea yhteistyöhön hienosyisesti hitsautunut ja hurmaavasti heittäytyvä.

Näyttelijät heittävät kehonsa teatterileikkiin sisäisen tilansa vaikuttavasti tulkitsemaan, mukanaan varpaisiin asti kutittavaa näyttelijähuumoria, akrobatiaa pitkälle näyttämön lattialle tai asetelmiin asettunein ulottuvuuksin, ainutkertaista kehon ihmeellistä taipuisuutta, raajojen vaikuttavuutta ja teatteri-ilmaisun hahmot, ilmeet ja asetelmat tulvillaan taiteilijan keskittymisen voimauttavaa aitoutta. Joukkovoimana esitys oli ainakin minulle ylivertaista myrskyisää teatteriuudistusta. Kaikki replikointisäännöt, esiriput, näyttämöasemoinnit, juonikliseet se romutti ja sabotoi tuoreesti maanrakoon, osoitti, miten teatteria ja sen ilmettä sekä sanomaa voidaan niin monin eri persoonallisin näyttelijäreseptein saada aikaan juuri tässä tilassa. Se esittäjistä tuoksuva elämänilo oli vastustamatonta. Hauskaksi ensimmäisen näytöksen loppukuorrutukseksi ryhmä äityi ripastelemaan mielettömän ketterästi, askeltarkasti tanhumaiset ryhmätanssit ikään kuin jäähyväisiksi menneen ja tämän ajan suomalaisteattereille. Valloittavaa!

 

Toinen näytös olikin tarkoitettu kokonaan Äänitaiteelle, kuuloaistimme kautta aivoihimme  tapahtuvaksi kokemukseksi keskittymiselle ja aivojemme virkistämiseksi.

Kansanopiston Teatteri II:n esityksessä nimittäin soi vuonna 1952 ensi-esitetty klassikko 4′33″,  (neljäkolmekymmentäkolme). John Cage sävelsi teoksen, joka oli neljä minuuttia 33 sekuntia kestävä musiikkiesitys hiljaisuutta. Totesimme, että se oli myös monelle meistä ensikertainen sävelteos täydessä pituudessaan, huima, rauhoittava, ainutlaatuinen musiikkikokemus. Kansanopiston Teatteri II:n esitys laajeni vähitellen tuosta klassikosta ensin juuri ja juuri korvan erottamiksi hiljaisiksi ääniksi, sitten ihmisääniksi vähitellen voimistuen ja viimein komeiksi, hallituiksi äänikulisseiksi – lopulta laajasointiseksi, melodiakertaukselliseksi upeaksi stemmoissa taitavaksi kuorotulkinnaksi – äänitaiteelliseksi sanattomaksi sävelteokseksi paisuen.

Tuo ainutlaatuinen ääniteos vuodelta 1952 kannattaa mennä kokemaan.

 

SPACING OUT – tilalla pääosa

KOREOGRAFI / OHJAAJA: Katri Liikola
KOREOGRAFIN / OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jade Manner
MUSIIKIN OPETUS: Virva Immonen
PUHEEN OPETUS: Heini Nikander

Valokuvat: Jani Enqvist

LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus II
Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Siru Karjalainen, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Eppu Meriö, Fiia Nurmi, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Aino Suosalo, Hanna Vertanen, Wiivi Väänänen, Mikko Wilmi

** Ohjelmalehtisen selkeys ja sisältö on harvinaisen onnistunut

Ensi-ilta 3.10. 2025

Muut esitykset:

https://www.teatterikoulutus.fi/esitykset/spacing-out-tilalla-paaosa

Kategoriat
Koulutus kulttuuri Teatteriuudistus

SPACING OUT – tilalla pääosa esityksessä

Lahden kansanopiston Teatteri II 2025-2026

Spacing out – tilalla pääosa on esitys, joka nostaa teatteritilan näkyväksi. Se on leikkisä tutkielma näyttämön reunoista, fyysisistä rakenteista ja rakenteisiin kätkeytyneistä jäljistä ja hahmoista.

Tämä teos on jotain sellaista, mitä ei Kansanopiston teatterikoulutuksella ole vielä 2. vuosikurssin pääproduktiona tehty ja nähty: Fragmentaarinen, immersiivinen, absurdikin, koreografisiin rakennelmiin nojaava pläjäys, joka johdattaa katsojan kokemaan teatteritilan mahdollisesti uudesta kulmasta.

 

Harhaileva mieli piirtää tilaa, reunoja pitkin avautuvan avaruuden rajat. Sisällä on bileet, hahmohautomo, jäätävä meno. Mikä on tilan mieli? Syntyy, sammuu, syttyy. Salivalot päälle ja jostain reunasta hiipii teippirulla. Tuntuu kaaokselta, jossa kaikki kuitenkin asettuu, olo pienenee ja ulottuu ääriinsä asti uudelleen. Tila piirtää harhailevan mielen rajoja auki, avartaa ja antaa olla.

                                      Katri Liikola

KOREOGRAFI / OHJAAJA: Katri Liikola
KOREOGRAFIN / OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jade Manner
MUSIIKIN OPETUS: Virva Immonen
PUHEEN OPETUS: Heini Nikander

LAVALLA: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus II
Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Siru Karjalainen, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Eppu Meriö, Fiia Nurmi, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Aino Suosalo, Hanna Vertanen, Wiivi Väänänen, Mikko Wilmi

Pääproduktion tavanomaisesta poikkeavan ajankohdan ja esityskauden keston syynä on Teatteri II:n osallistuminen lokakuusta joulukuuhun Teatterikorkeakoulun Materiaali, näyttämö ja esitys -opintojaksolle Helsingissä.

 

Esitykset Lahden kansanopiston teatterissa, Aleksanterinkatu 4

Ensi-ilta 3.10.2025 loppuunmyyty

Muut esitykset:

 

Kategoriat
kulttuuri teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterissa

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla saa ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 24.9.2025. Kaikki romaanitrilogian kirjat sisältävän suurteoksen sovitus ja ohjaus on Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijalan. Täällä Pohjantähden alla on Maijalan debyyttiohjaus Kansallisteatterissa.

Kuva: Nico Backström

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian osat julkaistiin vuosina 1958, 1960 ja 1962. Historiallinen eepos on yhä edelleen rakastettu, löytää tiensä uusien lukijoiden sydämiin ja ennen kaikkea tarjoaa vastaansanomattoman tärkeän peilin nykypäivän suomalaisille. Sanomaltaan painava, mutta kieleltään kuulas suurteos muistuttaa meitä siitä, ettei menneisyys poistu vaikenemalla eikä maailma muutu paremmaksi unohtamalla.

Ensemble ja sen esittämien roolien lukumäärä on poikkeuksellisen suuri: Maijalan ohjauksessa 24 näyttelijää näyttelee yhteensä 120 roolia. Näyttelijäkaarti koostuu kokeneista konkareista ja urapolkuaan aloittavista näyttelijöistä, jotka loistavat niin yksilöinä kuin joukkona. Jokainen heittäytyy roolisuorituksiin tunteella ja taidolla, hikeä ja kyyneliä säästämättä. Pääpari Akselin ja Elinan rooleissa loistavat upeat Kansallisteatterin näyttelijät lahtelaissyntyinen, Tiirismaan lukion ja Lahden Kansanopiston teatterikoulutuksen käynyt Otto Rokka ja myös Lahden Kansanopiston teatterikoulutuksessa kymmenen vuotta sitten opiskellut Wenla Reimaluoto. Puvustuksesta vastaa Auli Turtiainen, lavastuksesta Kati Lukka, valosuunnittelusta Kalle Ropponen sekä musiikista ja äänisuunnittelusta Jani Rapo. Markus Fagerudd on säveltänyt esitykseen kuorolaulun kansanlaulun pohjalta.

”Me kaikki tarvitsemme rakkautta, merkityksen tunteen elämässä, toisen ihmisen kosketusta ja uskoa tulevaisuuteen. Me kaikki muutumme häijyiksi, pelokkaiksi ja katkeriksi, jos emme koe olevamme osa yhteiskuntaa, lähipiiriämme. Täällä Pohjantähden alla saa yhä uudelleen muistuttaa, mitä tapahtuu, jos luottamus yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen hajoaa,” ohjaaja Lauri Maijala sanoo.

Kuva: Nico Backström

Lauri Maijala on Suomen maineikkaimpia nykyohjaajia, jonka ansioluetteloon lukeutuu kiitettyjen teatteritöiden lisäksi myös elokuvia ja televisiosarjoja.

Hänen ohjaustöitään ovat olleet mm. sisällissotaa ja sen seurauksia käsittelevät Veriruusut (KOM-teatteri, 2018) ja Punaorvot (Helsingin Kaupunginteatteri, 2020). Linnan Tuntemattoman sotilaan Maijala on ohjannut oopperateoksena Oulun Kaupunginteatteriin (2014).

 

Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterin ensi-ilta Suurella näyttämöllä 24.9.2025

Työryhmä

Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Oliver Kollberg, Kasper Korpela (Näty), Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Toni Nikka (TeaK), Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Helmi-Leena Nummela, Lauri Qvick (TeaK), Sulo Rahman (Näty), Anna-Riikka Rajanen, Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Carl-Kristian Rundman, Paula Siimes, Timo Tuominen, Juha Varis, Tiina Weckström

Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Auli Turtiainen Valosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo Kuorolaulun sävellys Markus Fagerudd Videosuunnittelu Pyry Hyttinen, Kati Lukka ja Kalle Ropponen Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen Dramaturginen assistentti ja ohjaajan assistentti Ada Sallinen Valosuunnittelijan assistentti Miika Heinonen (Teak)

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/taalla-pohjantahden-alla

Palaamme esitykseen arvioin ensi-illasta.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus

Kohun valloittavissa otteissa

Suvi Blick ja Ola Blick

Teatteri Vanha Jukon näytelmäuutuus perustuu tositapaukseen, jonka keskiössä on kirjailija  Gabriel Garcia Marquézin (1927-2014) asumassa pienessä kylässä 1950-luvulla tapahtunut kunniamurha. Köyhän, kauniin morsiamen sulhanen palauttaa hänet hääyönä morsiamen vanhemmille havaittuaan, ettei tämä ollutkaan neitsyt. Morsiamen veljille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puukkoon ja puhdistaa sukunsa maine murhaamalla sisaren saastuttanut Santiago Nasar viipymättä.

Epäilemättä tarinan ymmärtäminen ilman sen latinalaismaaperän katolista ja karibialaisyhteisöllistä välttämätöntä yhteisöperinteisiin liittyvää asiatietoa jää kummajaiseksi näytelmäaiheena. Eräänlaisena käsittämättömänä KOHUna se kuitenkin veivaa ja velloo tarinassa, sivilisaation oikeutettuna, suvun maineen pelastavana, väistämättömänä kunniamurhana monelta suunnalta. Siksi kanarialintumainen väliajan lopetus ja tarinan lopun monella eri rinnasteisella elämisen ja kuolemisen kertomuksella täyttäminen ja väliin itse tarinaan taas palaaminen ja kertominen on juuri oikea tapa tunnistaa teoksesta löytyvä äärimmäisen perusteellinen sukujen, kansan sekä asiantuntijoiden psyykkinen pohdinta – miksi murhattavalle ei kukaan ehtinyt kertoa, että hänet ollaan murhaamassa.

 

Kun pieni satasivuinen romaani Kuulutetun kuoleman kronikka valmistui 1981, se sai heti 1½ miljoonan suuruisen ensipainoksen ja miltei heti peräänsä skandaalin. Kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquézin kirjoittaman teoksen tunnisti aiheeltaan ja käänteiltään omakseen tarinan yksi osallinen ja nosti syytteen teoksen plagioinnista vaatien puolet sen tuloista ja nimensä teoksen kirjoittajaksi. Alkoi käräjöinti, joka kesti 17 vuotta, kunnes Marquéz todettiin teoksensa fiktiivisyyden vuoksi voittajaksi. Tosiasiassahan hän oli kertonut kylässä kokemiaan, haatatteluissaan kuulemiaan ja ihmisten, eri sukujen sekä viranomaisten esittämiä erilaisia tulkintoja. Hän oli myös liittynyt sukujuuriltaan juuri teoksessa kerrottuihin henkilöihin ja sukuihin.

Eri asia on vielä sekin, että morsiamen vanhemmilleen palauttanut sulhanen häipyi maisemista. Ja häneen rakastunut morsian oli alkanut lähettää kirjeitä tälle rakastamalleen miehelle, niistä koskaan palautetta saamatta. Kesti 23 vuotta, kun sulhanen ilmestyi takaisin seudulle mukanaan tunnistettava omaisuutensa ja lisäksi laukku – täynnä satoja avaamattomia kirjeitä. Tätä mielenkiintoista, aidon romanttista dokumenttia vähemmän muistetaan. Ainoastaan miestä, joka oli häväissyt morsiamen ja hänen sukunsa sekä saanut ansaitun tappotuomion. Eikä tuon tapauksen pohdinta hellitä koskaan tuon kylän elämässä.

 

Ohjaaja-näytelmäkirjailija Anna Jaanisoo on kirvoittanut jukolaisista teatterin uudestisyntymisen. Siihen kuuluu omalakinen teatteriensemblen yhdessä tekemä käsikirjoitus, sisällön ankkuroiminen tekijöittensä persoonallisiin kokemuksiin, elämänloppujensa kuviteltuihin kertomuksiin, kirjosiepon erikoislaatuisiin reviirikatsauksiin… ja sitten sisällön ytimeksi roolien, repliikkien luomiset ja kohtauksissa sekä yksityisissä osasuorituksissa pohdittu sisäinen ja ulkoinen näyttelijän tenho värittämään tekijänsä meille katsojille tarkoitettu tarinan kerronta vain muutaman pääasian tarkoin yksityiskohdin.

 

Vähemmän kuitenkin Gabriel Garcia Marquézin elämässä tapahtunut Kuulutetun kuoleman karibialainen kronikka -teoksen suomalaistulkinnan ytimestä tuli itse teos tunnetummaksi. Teatteri Vanha Juko nimittäin tulkitsi sitä eräänlaisena tunneasteikkona oman, näyttelijä- ja ohjaajakapasiteettinsa ymmärtämisellä pohdittuna yksilön ja yhteisön velvollisuuksia punniten järjellä ja tunteilla teatteriteoksensa valmistamisessa. Yksityisen ihmisen ja yhteisön jatkuva vastuullisuuden pohdinta on teoksessa eräänlaisena laihana kehyksenä ja ajatusten lähtöpisteenä: lahtelaistaiturit kera huippuohjaajansa olivat ideoineet teatteriseurueen, joka melkoisen uskollisessa karibialaisessa hengessä tulkitsi tarinaa, rakensi sen moniksi asiakerroksiksi suomalaista teatteriperinnettä ja sen järkeilyä käyttäen, harhaillen tahallaan esittäjiensä omiin kokemuksiin ja mielleyhtymiin tarinaa kuljettaessaan.

Näytelmä tuotiin yhdeltä puoleltaan jaanisoomaisesti yleisön arjen tasolle. Näyttelijät riisuuntuivat, pukeutuivat rooliasuihin, suunnittelivat, keskustelivat ja tekivät ideoita kohtausten aikaansaamisiksi, harjoittivat ja harjoittelivat tekniikkaansa sekä tekivät viimeiset valmistelut – rooliinsa kuuluvat puvut ylleen ja rekvisiitan mukaansa – sosiaalitiloiksi lavastetussa tilassa. Näin vanha, turvallinen teatteri-illuusion käsite repäistiin kerralla menneisyyteen ja teatteritaiteilijat nostettiin tavallisiksi ajatteleviksi ja tulkitseviksi persooniksi. Saimme olla teatterityön meille uusituoksuisessa syntymisilmapiirissä mukana.

 

Eläytyvää näyttelijägalleriaa oli esityksen elämänläheisinä alkuperäistapauksen hahmoluomuksina tarkoin ja hienoin näyttelijätöin runsaasti – ohessa muutama arvio:

Tapahtumaseudun enemmistön katolilaisuus oli läsnä tajuttavasti, huumoritäydesti katolisesti nuotitetun replikoinnin lisäksi suurta ristiä rinnallaan kantavan Maria Nissin pappihahmona: yksinkertaisin, suomalaisille tunnistettavin intonaatioin hänen hahmottelunsa suorastaan vei meidät täältä toiseen maailmankolkkaan niin tarkasti, että jännityksen luita kolottaa. Hänelle kuulunut tapetun ruumiinavaus trooppisessa lämmössä ja hänen erittelynsä sen tuloksista oli jo vahvaa, vaikuttavaa makaaberia näyttelijäherkkua. Teoksen kirjoittaja vanhana, hieman jo seniilinä näytelmäkirjailijana, vanhushahmona katseli maailmaa kuin juuri tämän kirjansa riveiltä ja aitoa kokemusmuistoa oman teoksensa rivien väleistä ja lehdiltä muistellen sekä näyttelijänä varsin neutraalina persoonana teatterin sosiaalitilasta. Matti Pajulahden roolityö nousi hienosäikeisen

teatterilliseksi, herkäksi voimaksi esitystulkinnassa – ikään kuin yhä horjuvan faktan tai fiktion kallistamiseksi eestaas historiallisen tapahtuman todisteeksi katsojaan tarttuvalla ja uskottavalla persoonaempatialla.

Samoin alkuperäistekstin varsin unenomainen ihmisten maailma, uskomusten, näkyjen ja enteitten voima toi suomalaisen vastineen, jopa kenties uuden, pitkästä aikaa rohkeasti vallitsevia suomalaisia yhteiskuntajärjestelmiä vastaan kapinoivan, kantaaottavan teatteri-ilmaisun. Siinä jatkuvasti puhuva ja aikaansaamaton pääministeri (Ola Blick) nähdään unessa tuottavan puhetta peräaukollaan, sieltä totuuksiaan laukoen ja estradin tahrien – toteutuksen huimaa, yksitasoista huumoria, mutta rohkeaa hallintomme vastaiskua täynnä.

Aivan liian monia teatteriesityksiä elämässäni kokeneena sain esityksen puoliajalta saliin tultuani ensikertaa sellaisen vastaanoton, että se ylitti kaikki elämäni näytelmäesityskokemukset sydämellisellä, koko yleisön täysin tainnuttavalla hurmaavalla yllätyksellä. Niin kävi Teatteri Vanha Jukon ensi-illassa teoksen Kuulutetun kuoleman kronikka väliajalta palatessa, kun jo teatterin aulaan alkoi kuulua kanarialinnun-tapainen viserrys teatterisalista ja sinne kiiruhtaessamme tuo omatekoinen ooppera-aaria esittäjänsä Suvi Blickin täydellisellä virtuoosisella ja näyttämöllisellä tulkintaloistavuudella viserteli ja musisoi koko salin kaikuessa, helistessä ja solistessa korkeiden kattojensa ylimpiin taivaisiin ja puhtaisiin fortissimoihin asti loihtien meidät katsojat ilosta ja onnesta, sydämestä ja sielusta sekä teatteriyllätyksestä täyshurmatuiksi.

Näytelmän ohjelmalehtisessä tosin kerrottiin elämästä kanarialinnun tapaisena tulkintana, mutta että se todennettiin todeksi – suoranainen suomalainen teatteri-ihme esittäjän karismaattinen soolotyö esityksestä muistettavaksi.

 

Pelkkä mammuttinen, huipputeknisesti toimiva seinälavastus, jossa tarinaa kuljetetaan suurten massiivisten pystytasojen liikutteluin tapahtuman keskeiselle murhaovelle keskittäen ja toisaalta tarinan rönsyt ja kohtaukset todistetaan samojen suurten tasojen liikkeillä näyttämön taka-osat -sosiaaliset tilat – paljastaen ja siellä käyty osa teatterinäytelmän valmistumisesta meille avaten.

Tämä teos on tehty Jukoon, sen tunnistettavaksi tuotteeksi. Tällainen esitys löytyy vain Jukosta ja niille, jotka ovat kiinnostuneet Jukon teoksista sekä sen omailmeisestä taitavuudesta. Esityksen lähde on maailmanluokan kirjallisuudesta ja muoto sekä sisältö Jukon teatteritaiteilijoiden muotoinen pohdinta ja esitys yksityisestä ja yhteisöllisestä ajattelusta yhteiskunnassa ja elämässämme.

 

Epilogina koko ensemblen esittäjähenkilöstö aina valojenhoitajaa myöten tarttuu rumpuihin ja kitaroihin ja päristelee finaalisen, yllättävän  jukolaisen musiikkisinetin esitykselle – saattaen sen pitkäksi aikaa ajatuksiimme herkistymään ja kypsymään.

 

Arvio kirjoitettu esityksen ensi-illasta 17.9.2025

https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/kohu/

Kategoriat
kulttuuri teatteri Teatteriuudistus

KOHU

Näyttämöllä Suvi Blick, Maria Nissi, Matti Pajulahti, Ola Blick     valokuva Antti Sepponen

 

KOHU on kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Márquezin teoksesta Kuulutetun kuoleman kronikka, jossa kyläyhteisö kohtaa tragedian keskellä häähumua. Esitys yrittää ymmärtää, mitä ihmisessä tapahtuu kohun hetkellä. Pahan äärellä, katsotko kohti vai pois?

Kantaesitys 17.9.2025

Ohjaus: Anna Jaanisoo
Teksti: Työryhmä
Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Maria Nissi, Matti Pajulahti
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Lavastussuunnittelu: Ola Blick ja työryhmä
Pukusuunnittelu: Työryhmä

Ensi-ilta keskiviikkona 17.9.25 klo 18

Anna Jaanisoon ohjaama draama pohjaa tositapaukseen, jonka keskiössä on pienessä kylässä tapahtunut kunniamurha. Köyhän kauniin morsiamen sulhanen plauttaa hänet hääyönä havaittuaan, ettei tämä ollutkaan neitsyt. Morsiamen veljille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puukkoon ja puhdistaa sukunsa maine murhaamalla sisaren saastuttanut Santiago Nasar viipymättä.

Tarinan, joka on tuttu ohjaaja-kirjailija Anna Jaanisoolle jo läheisiltä Teatterikorkeakouluajoilta, on työstänyt ja kirjoittanut koko Jukon työryhmä yhdessä. Pääperiaatteena on ollut luoda sisältö, jossa selvitetään kohu yksityisen ihmisen ja yhteisön psykologian käsitteleminä.

Anna Jaanisoo on siis taitava näytelmäkirjailija ja parhaillaan hänen näytelmiään esitetään parissakin teatterissa. Jaanisoolla on Lahen uutisia -arvioissa jo menneisyydestä mainetta. Ohessa linkki siihen:

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Anna+Jaanisoo

 

Palaamme Teatteri Vanha Jukon esitykseen ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri teatteri Teatteriuudistus

Ihana

Aurora Manninen, Miikka Wallin

Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön ensi-illasta voi sanoa kerrankin täydellä sydämellä, tunteella, järjellä ja harvinaisena teatterikokemuksena: ihana. Se on meille lähes tuntemattomana satuna monikerroksellisen jännittävän ihana, esityksenä ja ohjauksena taidokkaasti ihana ja visuaalisena kokonaisuutena, harvinaisena hahmoteatterina aivan valloittavan ihana.

Latvialaisen 1900-luvun alun maansa tunnetuimman sadunkertojan Anna Brigaderen (1861–1933) kirjoittama teos on tullut näytelmäharvinaisuutena suomalaislahtelaiseen ilmapiiriin komeana, hurmaavana ja valloittavana esityksenä. Suomalaisen kantaesityksen on latvialaisten synnyinsiipiensä kannattamana suomentanut, sovittanut ja ohjannut suomalaisen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajakandidaatti Alise Polacenko niin tuoreena, värikkäänä ja mielikuvitusrikkaana, ettei satua voisi esityksenä enää maittavammin meille eri-ikäisille satuja rakastaville sekä myös niitä vieroksuville tarjoilla.

Tarinan visuaalinen hahmotus hallitsee esitystä, näyttelijätyön sumeilematon oivaltavuus vie mukanaan ja koko näyttämöilmaisun sadunkerronnan uusi ilme toteutuu niin kuin satua tulkitessa teatteri-ilmaisulla voisi koskaan edes toivoa – täydellisesti.

Ensi-iltayleisö oli ihanasti esityksen pauloissa, sen ensipuoliajalla, väliaikapaussilla ja jälkipuoliskolla – ei voinut olla miettimättä sadun aitoa henkeä, joka kerrankin tarttuu teatteriesityksestä katsojaan niin ihanan puristavasti ja kokonaisvaltaisesti. Nyt teatteri-ilmaisu oli yltänyt kulttuurimuotona pidemmälle kuin lukukokemus.

Tuntui kuin yksinvaltaiset maailmat elämäntaiteilija Nysän maailmaa avartaessaan olisivat juuri sellaisia kokemuksia, että niiden oivaltamiseen tarvitaan tämä viisas tarina, jossa sadullinen taikuus parin taikaesineen avulla helpottaa meitä tajuamaan maailmamme ihanuuden ja sen pelastamisen. Miten ilkeys voidaankaan taikamaisella pienellä puunoksalla aina pirun juoniin asti lannistaa tai miten ylpeys ja itsekkyys poistaa harvinaisella taikuuspillillä ja luutuneeksi jähmettynyt maailma uuteen kurssiin rytmittää.

Entä voidaanko koko sivistyneen maailman sementöity henkilögalleria vapauttaa alkaen maailmamme kyllästyttävästä työn orjuudesta tai peritystä ruhtinaallisuudesta, tyhmästä määräämisvallasta ja löytää vaikkapa metsän eläinten turkiskarvaorkesterista, mielimusiikeista lohtua ja iloa edes pieniksi hetkiksi täällä vaeltaessamme. Jotakin ihan täysin klassista, syvää ja pysyvää jäi ajatuksiimme, mielikuviimme, sieluumme tästä ihanasta näyttämöteoksesta – tiukasti jähmettyneet mielikuvituksemme avartuivat esityksessä.

Jenni Kokander, Lotta Kaihua, Veeti Vekola, Aurora Manninen

Toivoisin itsekin olevani vielä kerran eräänlainen tupakan nysä, nyt tuoreena ennakkoluulottomana pelkkiä aatteita palavana Nysänä, avoimena kokemaan maailman murheet, mutta erikoisesti sen hyvyydet ja onnen hetket – kuten tarinan Nysä matkallaan maailman ympäri sai taistella voitokkaan ihanasti, yksinvallan ynseyden perikuvat murskata ja lopulta välit itse pirun luolan pääpirujen kanssa selvittää.

 

Aurora Manninen tekee rehevän elämänmahlaisen Nysä-hahmonsa sielukkaalla olemuksellaan, elämän nuoruuden uteliaisuudella, aidon rohkeasti uskaltaen kaiken kokeilla ja joka hetkin uusista kokemuksista, jännityksen hetkistä ihanuuksien löytämiseksi meille kuin omalla ennakkoluulottomalla hahmollaan viestien. Näyttelijätyö ihastuttaa ja vakuuttaa luontevalla, eläytyvällä elämänuskoisuudellaan.

Teatterimme muutkin omat näyttelijät ovat niin niin ihanan valloittavia, että mieli tekisi syliin heidät puristaa. Miikka Wallinista löytyy rehellinen Lauri-ystävä ja yhteiskunnan nöyrä alamainen, työn orja, nuorukainen ja hetkessä niin ihanan pirullinen ja ikiliikkuvan hiillostava Piru uskomattomine hurjine tanssikuvioineen, pian fiinisti kokeeraava hoviherra, saati aivan erikoisesti kehoton menneisyyshahmo Vanha mies viisauksineen – ihanasti kaikkeen erittelevään hahmotteluun taipuvin verrattomin roolityöluomuksin.

Esityksen visuaalisena hahmotushuippuna näyttelijäkonkari Jori Halttusen kenties sadunomaisin kuvallinen ilmestys jättiläis-Lutausiksena on pelottava, ainutkertaisen valtava mitoissaan, mutta samalla uskomattoman humoristinen ihanan kömpelönä luomuksena. Halttusen useat sivuroolit kuten Ensimmäinen hoviherra, Kitupiikki, Isäntä tuovat tarinaan uskomiseksi tarpeellista realismia taitavasti eritellen ja vielä Itätuuli-rooli taipuu sadun tuntua välittäväksi kuvitelmaksi.

Kolmen vierailijanäyttelijän tuoma taidollinen rikkaus lisää esityksen suurenmoista satumaisuutta:

Lotta Kaihua tulkitsee ikimuistettavan ihanan – myös lavastusdekoraationa yhden teatterimme kauneimmista, järisyttävimmistä näkökuvista – Tuulen äidin. Hänen ilmaisunsa ja hahmonsa väreilee sadun magiaa niin täydellisesti, että sen jälkikuva suorastaan kipinöi ajatuksissamme yhä hellittämättä. Kaihuan taitavuus Toisena hoviherrana, Talonpoikana tai Sutena toteutuvat notkean tyypittelyn herkullisen taitavina ilmiasuina jopa niin, että hänen tosi kökön ilkeän prinsessa Kultaisen hahmotuksensa tuntuu tarinassa osuvan kyllästyneen ihmisen nykymaailmankuvan prototyypiksi.

Jenni Kokanderin itsekkyyden perikuva Kuningatar sekä Iso emäntä -hahmotelma ovat nirppanenäisen ihania, harvinaisia, koko esityslavan valloittavia luonneanalyysejä suomalaisilla näyttämöillä. Entäs Veeti Vekola – hurjasti liikkuva, taipuisa Pirun varjo tai vaikkapa jänteikkään nuorekas metsän äiti modernin hauskana luomuksena – saati Hiiri orkesterissa: mitä olentoja voikaan näyttelijä saada aikaan jo synnynnäisellä tenhollaan!

Vera Kotkaniemen lavastuksen visuaalisuus on nautinnollista, yllättävyyden ja kauneudentajun upeaa satumaista hahmoteatterin harvinaisuutta täynnä. Lavastusta ja puvustusta, timantisti toimivia yhteiskohtauksia, vauhdikkuutta naamiosuunnitteluin, lavastustekniikoin, valovariaatioin ja äänimaailmoin sekä ohjelmalehtisen iki-ihanan epookkisin irrotettavin kiiltokuvin toteutetusta Nysä-teatteriesityksestä voidaan puhua täydellisenä kansainväliset mittasuhteet täyttävänä syksyn teatteritapauksena.

Arvio ensi-illasta 30.8.2025 klo 18.00

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/nysa-jattilaismaisen-pieni-seikkailu/

 

Kategoriat
kulttuuri Teatteriuudistus

Q-TEATTERIN RIKOS JA RANGAISTUS

Miro Lopperi, Elena Leeve, Hannu-Pekka Björkman ja Lotta Kaihua. Kuva: Mitro Härkönen

Tampereen Teatterikesän 2025 seitsemän katsomani esityksen ajankohtaisimmaksi, täydellisimmäksi, väkevimmäksi, sielukkaimmaksi ja rakastettavimmaksi teokseksi koin ylivertaisena Q-teatterin Dostojevskin Rikos ja rangaistus -tulkinnan. Yhdessä monisatapäisen, loppuunmyydyn kolmiosaisen nousevan katsomon kanssa kaksi ja puolituntia ahmimme ja nautimme tarinaa välillä henkeä jännityksestä haukkoen, useimmin ihmiselämän raadollisiin tapoihin, rahantuoksun huumaan, sukupuolihimomme nykyaikaan yltäviin toteutuksiin hikisten päähenkilöiden ihojen läpi tihkuvaa huumoria aistien.

 Ohjaaja Esa-Matti Smolanderin sovituksessa ajantasaisuus hipoo tekstinä neroutta. Tapahtumapaikka kun on Suomi ja tuo rahan ja rikosten tyyssija Helsinki, sen keskusta, rahan ja köyhyyden nykyirvikuva, seksin ja rahanahneuden keulakuva ihmisineen, vallanpitäjineen, vanhentuneine miljardööreineen, tyhjätaskuisine asunnottomine opiskelijalaumoineen, hyväksikäyttäjineen. On kuin katsoja näkisi Dostojevskin lukemassa Hesarin päivän uutisia ja kirjoittavan juuri sen yhdestä kaksoismurhatapauksesta teoksensa, niin perusteellisesti tämä klassikkotarina toimii tänään realistisesti meille malliksi helsinkiläismaailmasta. Kriminaali elämä ja näennäisesti gloorinen rikkaitten puhtoinen maailma elävät siellä limittäin ja salasekaisin raa’an rikollisuuden malliksemme.

 

Saamme teatteritaiteena nauttia koko esitysajan jokaisen hetken maamme neljästä näyttelijähuipusta Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Miro Lopperi. Heidän yhteistyönsä, vauhtinsa, roolityönsä, reaktiovoimansa ja sympaattinen ote meihin katsojiin, katseet silmiimme on sanoin kuvaamatonta kulttuuriherkkua.

Q-teatterin vereväntuoreessa ohjaaja Smolanderin Dostojevski-näkemyksessä turha henkilögalleria on revitty pois ja jätetty vain klassiset päähenkilöt toteutukseen:

Miro Lopperi näyttelee vauhdikkaan, elohopeaisen liikkuvan, kaikkialle tapahtumiin yltävän, innostuneen, voimakastahtoisen, tyhjätaskuisen ja kaikkea mahdollista ansiotyötä tahtovan opiskelija Raskolnikovin – vapautuneen eloisasti ja valloittavan nuorekkaasti.

Alkoholisoituneen, ärtyneen museovirkailija Marmeladovin tulkitsee äärimmäisen katkerin, voimakkain reaktioin Hannu-Pekka Björkman kun taas hänen roolinsa tuomari Petrovitsina on täysin nykyaikaisen poliisikuulustelijan näennäisen huoletonta kahvinjuontia, mutta lopulta myös entisaikojen hiostavan painostavaksi tyylikkäästi näytelty kantava roolityö.

Elena Leeven Sonja täyttää esityksen pyörteissä ihastuttavat naiseuden ja rakastettavuuden elämänmakuisen valoisuuden ihanteidemme ihmiskuvat maulla ja herkkyydellä kuin vastakohdaksi synkälle tarinalle. Leeven näyttelijätyössä on aitoa sisäistä voimaa ja sensuellia tenhoa.

Lotta Kaihua luo esitykseen hurjan, vaikuttavan hyväksikäyttäjä-asuntokeinottelija Aljonan. Kaihuan vanhusluomus toteutuu pienesti, taidokkaan liikekielisesti, nautittavan karakterisesti ja tarkkarytmisesti hahmomestarillisena teatterityönä. Hän antaa pienuudessaan, ilmiasussaan ja lihallisissa vaatimuksissaan varsin puhuttelevan modernin syyn rikoksen moraaliselle oikeutukselle.

 

 

Näin me kaikki joudumme näytelmän sisään ja keskelle henkilöiden ja tapahtumien siirtyessä ympäri salia laajan katsomon permannolta kattoon asti nousevien penkkirivien kerroksista kuin mukaan koko rikostarinan eri miljöisiin ja tapahtumaketjuihin. Jossakin vaiheessa koko näyttelijänelikkö yksitellen murtuu ja tunnustaa itsensä syylliseksi tähän kahden henkilön murhaan ja rahojen anastukseen. Mekin jo alamme epäillä todellisuutta, sijoittaa sen omassa elämässämme tapahtuvaksi, olemme mukana kuin rikollisille kehää virittämässä, omaa kantaamme rikokseen aidosti pohtimassa.

 

Tätä q-maista totuustuntuista teatteria lisää ratkaisevasti omamuotoinen tekniikka: erikoisesti äänet ja valot tuovat esitykseen yllättäviä tehoja ja hienoja interiööritunnelmia. Valotehokkaat punaiset lamput liikkuvat korkealta katosta aina näyttelijän eteen asti kohtausta tehostaen, tunnelmaa herkäksi tihentäen, samoin muutamat ovien väleistä piirtyvät säteet tai lopun lähes musta miljöö ovat vaikuttavaa valokerrontaa.

 

[Lavastus Milja Aho, puvut Iida Ukkola, valot Topias Toppinen, ääni Pekka Kiiliäinen, naamiointi Riikka Virtanen.]

 

Hauskaakin löytyy – kuten suomalainen perinteinen hautaaminen krematorion siunaustilaisuudessa, jossa todistajia, saati omaisia ei kuulu ja konetekniikan puuttuessa siunaajapapin on käsin siirrettävä mahtavan paksut seinärakenteet ja ruumiskoroke arkkuineen polton puolelle: äänimaailma on hykerryttävän vahva, esitys makaaberin hauska ja elävä. Lavastus on varsin toimiva, taidokas hevonen näyttelijäluomuksena on piristävää huumoriherkkua ja koko niukka rekvisiitta kuten tuolit toimivat mainiosti kohtauksia keskittävinä, tarinaa asemoivina esityselementteinä.

 

Voi olla, että teos on totuutena niin liukkaan rasvainen, äitelän makea sekä elämänsuolaisen runsas, ettemme heti noiden kahden ja puolen tunnin ajan katsomotuolin pirullisesti ajatuksiamme sähkötuolimaisesti hehkuttavassa, toisinaan jatkuvasti istumalihasluitamme tahattomasti siirtelevässä ajatteluhiilloksessa edes kykene aistimaan kokemuksiamme. Mutta paljon, yli psyykemme äyräiden tallentuu muistoiksi, jotka viikkoja esityksen jälkeen nousevat eloon: niin jännittävästi tajunnanvirtainen, vauhdikas, keskittynyt, persoonallisina rooliluomuksina mielikuvituksellisen tarkka näyttelijätyö sekä ohjauksen salamannopea vauhti pitää meitä inhimillisellä, keskittyneellä vuolasvirtaisella ja kruunuksi sisäisellä jatkuvasti pursuvalla huumoritihkunnalla otteessaan.

 

Näytelmän loppukohaus vie meidät 50 kilometrin päähän tapahtumista, Riihimäen vankilaan. Siellä tunnustaneet, tuomitut rikolliset aloittavat pitkät sovitteluelämänsä Viherpuutarhan hoitajina.

 

RIKOS JA RANGAISTUS

Alkuperäisteos: Fjodor Dostojevski
suomennos: Olli Kuukasjärvi
ohjaus ja sovitus: Esa-Matti Smolander
rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua,
Elena Leeve ja Miro Lopperi
esitysdramaturgi: Rasmus Arikka

 

Esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontussa 6.8.2025 klo 18.30-21.30