Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahti keinottelijoiden bisnesten tyyssija

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin tässä Lahen uutisia -jutussani mm.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/08/lahdesta-suur-tinnila

”Yksi monista lahtelaisten setelitukkujen housuntaskuista on liikemies Pasi Tinnilällä ja hänen moninaisilla yhtiöillään. Kansantalon kiinteistöä hän omistaa, Konserttitalon hän omistaa, entisen Postitalon Rautatieaseman lähellä hän omistaa, Töyrykatu 5:n talon hän omistaa ja omistaa ties mitä. Nyt jo Lahden kunnallispolitiikka on polviaan myöten sitouttanut meidät veronmaksajat Päijät-Hämeen konservatorion tilojen vuokralaisena Tinnilän housuntaskujen pullotuksen jatkuvaan lisäämiseen. Kohta kuntaliitoksen yhtymäkokous varmaan harkitsee yhteisöllemme uutta nimeä: ehkä Suur-Tinnilä olisi tälle työttömälle ja velkaantuneelle, sivistystä karttavalle kuntasurkeudellemme osuvin.”

Sen jälkeen hän mm. myi tuon postitalon tontin satojen prosenttien voitolla takaisin kaupungille sekä Töyrykadun arvomökin rakennuksen yksityiselle yrittäjälle.

 

Kolme vuotta sitten yritin vielä herätellä kirjoituksellani https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/02/kulttuuriarvot-ja-tinnilan-kahisevat-setelit Lahden johtavia päättäjiä ja virkamiehiä rehellisyyden tielle:

”TEVIN talo on tällä kertaa liikemies Pasi Tinnilän kahisevan rahan polttopisteessä. Vuonna 2015 Lahden kaupunginhallitus myi sen Noitek-yhtiölle 2,8 miljoonan kauppahinnalla. Ostajayhtiön takaa paljastui kapitaalisijoittajat Esko Kolli (KolliInvest oy:n omistaja) ja Pasi Tinnilä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin Tinnilä edustaa TEVI-kiinteistönsä omistajuutta yhtiönimellä Legorak, jonka takana vaikuttavat hallituksen jäsenet Pasi Tinnilä, Kai-Petri Kähönen sekä sen toimitusjohtaja Timo Salonen.

Kuusi vuotta oli siis kulunut Tinnilän TEVI-talon ostosta. Omistajaa ei kai ole juurikaan kiinnostanut talon rakenteiden seuraaminen eikä ainakaan korjaaminen. TEVI on kuitenkin yhä yksi harvinaisista lahtelaisista suojelua tarvitsevista menneisyytemme kulttuurisista maamerkeistä, jonka sumeilematon tuhoaminen tai uudelleen rakentaminen ja nyt Tinnilä-yhtiön aikoma tuhansien neliöiden lisärakentaminen kaupungin ydinkeskustassa ei niin vaan onnistu.”

Me tunnolliset Lahden veronmaksajat ja kotiseutujemme vaalijat muistamme mitään unohtamatta Tinnilän useiden erinimisten yhtiöiden (Liberi, Revestor  ym.) ja yhtiökumppaneiden (mm. Mika Lehto) Konserttitalon saneeraukset ja uudisrakentamiset sekä Hollolan Pyhäniemen kartanon arvokiinteistön surkeat, täysin rempalleen jääneet lopputulokset, Tinnilän rakentamisprosessien remonttivajeet, työntekijöiden työnseisaukset, Tinnilän useat kiinteistöhankinnat ja enemmistöosakasjekut monopoliasemaa varten (Kansantalo), ylikansalliset valuuttaepäselvyydet sekä hänen ja yhtiökumppaniensa omistusoikeudenkäynnit, jopa yhteydet Maltan pankkeihin. Ne jatkuvat realistisesti yhä ajatuksissamme Tinnilän luotettavana yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpitäjänä kyseenalaiseksi määrittäen.”

Tosiasiassa Tinnilä sai TEVI:n Vesijärvenkadun kiinteistöönsä pyytämänsä tuhannet lisäneliöt sekä uuden valtavalla asuinneliömäärällä perustellun kaavan keskelle Lahtea kenenkään päättäjän tai asiantuntijan (Lahden museota lukuunottamatta) asiaa vastustamatta.

 

Vasta nyt, kun eletään toukokuuta 2024, alkaa yleinen oikeustoimi edes yrittää pistää tämän valtakunnallisen ja erityisesti meitä lahtelaisia vedätyttäneen lahtelaisen kunnallispolitiikan oudon hyyryläiskaksikon viimeinkin kiipeliin.

Kuinka pitkälle sylttytehtaaseen lopulta myös lahtelaislonkerot johtavatkaan? Asian polttopisteessä eivät vieläkään ole itse kaupungin viranomaiset (kuten mm. usein asioita päättävän lautakunnan puheenjohtajana Tinnilän hyväksi päätökset nuijinut Francis McCarron, tai pitkään kaupungin rahoituksissa sumplinut, sieltä kyseenalaisia summia itselleenkin juoninut konsernijohtaja Mika Mäkinen – joka on työnsä Lahdessa hyvätuloisena eläkeläisenä virallisesti jättänyt. Tuskin heitä enää vastuuseen saadaan, sillä sormet polttavat vielä parhaillaan akuutin kiusallisesti monia kaupunkimme kiinteistöistä vastaavia entisiä ja nykyisiä viranhoitajia, arkkitehtejä ja päättäjiä, erityisesti Tilakeskuksen tekemiä ratkaisuja Lahden kiinteistöjen halpamyynnistä kaupunkimme lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden ratkaisuina.

Koska kaupunkiin saadaan rehelliset päättäjät ja virkamiehet sekä samalla puhdistettua kaupunki heidän käyttämistään vilpillisistä rakennusbisnesten muka-rahoittajista? Parin viikon päästä tehtävä Lahden kaupunginvaltuuston Lahti Energia -päätös lienee samanlainen kunnallispolitiikkamme sumplijoiden ja keinottelijoiden pelkkä filmausnäytös, jolla kaupunkilaisten mielenkiinto saadaan siirtymään muualle kuin koko ajan vellovaan piilotettuun rahoitustodellisuuteen.

YLEn laatimaa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden julkaisemaa tekstiä lainaten:

Lahden konserttitalon torniurakkaa aletaan 22.5.24 käsitellä Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa. Syytteitä on tulossa törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja törkeästä petoksesta. Keskeytyneen rakennushankkeen johtohahmot, pankkiiri Mika Lehto (on jo edellisistä talousrikostuomioistaan valmiiksi vankilassa?) ja lahtelainen kiinteistökehittäjä Pasi Tinnilä saavat velkojilta yhteensä yli seitsemän miljoonan euron korvausvaatimukset.

Pankkiiri Mika Lehdolle syyttäjä vaatii viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistusta ja kiinteistösijoittaja Pasi Tinnilälle neljän vuoden vankeutta. Lehtoa syytetään törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä törkeästä petoksesta. Tinnilän syyte on törkeä velallisen epärehellisyys. Talousrikossyytteet liittyvät Lahden konserttitalon rakennusurakkaan, joka keskeytyi, kun rakennuttajayhtiö Asunto oy Helsingin Konsertti teki konkurssin 2018. Urakan päämääränä oli rakentaa asuintorni.

Yhtiön omisti Lahden Konsertti Holding oy. Emoyhtiö omisti myös konserttitalon musiikkitiloja hallinnoineen Kiinteistö oy Lahden Konserttitalon. Syyttäjän mukaan Lehto ja Tinnilä käyttivät määräysvaltaansa yhtiöissä siirtääkseen rakennushankkeeseen lainattua rahaa muihin tarkoituksiin ja ajoivat rakennuttajayhtiön konkurssiin. Syytteessä miesten toimintaa kuvaillaan suunnitelmalliseksi ja järjestelmälliseksi, ja sillä on tavoiteltu yli viiden miljoonan euron hyötyä. Velkojat vaativat Lehdolta ja Tinnilältä yhteensä noin seitsemän miljoonan euron saatavia. Mika Lehdon petossyytteen rahavirta johtaa Maltalle.

Syytteen mukaan Lehto erehdytti Emil Aaltosen säätiötä sijoittamaan 2,1 miljoonaa euroa rakennushankkeeseen, mutta todellisuudessa rahat käytettiin maltalaisen Nemea-pankin taseen puhdistamiseen. Lehto on Nemean perustaja.

 

Arvorakennuksen hävityskauheudessa kompastellen - Lahen uutisia - Vuodatus.net -

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/07/arvorakennuksen-havityskauheudessa-kompastellen

Yllä olevasta linkistä lisätietoa Lahden Konserttitalon tilasta Tinnilän firmojen remonttiaikoina vuodelta 2017.

Kategoriat
kansainvälisyys

Lahden Kirsikankukkajuhlassa juhlistetaan kevättä

Kirsikankukkajuhlaa vietetään Lahden Kirsikkapuistossa Launeella lauantaina 18.5. klo 14 alkaen. Juhla on maksuton ja kaikille avoin ohjelmallinen piknik-tapahtuma japanilaisen hanamin hengessä. Kirsikkapuisto on perustettu vuonna 2021 asukkaiden toiveesta Lahden osallistuvan budjetoinnin avulla.

Japanilais-suomalaista kulttuuriohjelmaa

Kirsikankukkajuhlan avaa Japanin Suomen suurlähettiläs Okada Takashi. Viimevuotiseen tapaan paikalle saapuu myös kuninkaallisia – Suomen kirsikankukkakuningatar ja -prinsessa. Kansanedustaja Ville Skinnari pitää puheen Suomen ja Japanin kulttuuriyhteistyön pitkistä perinteistä.

Perinteistä japanilaista koto-musiikkia kuullaan kahden muusikon Johanna Aho-Salakan ja Hiromi Hokkasen soittamana. Koto on perinteinen japanilainen soitin, jota soitetaan hiukan kanteleen tapaan. Lisäksi japanilainen Ayaka Miyashita esittää keväistä musiikkia pianolla.

”Kerro, koska se kukkii” on monitaiteellinen esitys, jossa yhdistyvät tanssi, runous ja musiikki. Runoilija Lealiisa Kivikarin, tanssitaiteilija Leena Keizerin ja muusikko Viljami Viippolan esitys luo runomuotoisia ja tanssiinherääviä kukintoja Kirsikkapuiston rinteeseen.

Unelmasta totta

Lahtelaiset nuoret, Sanna Ovaska ja Viivi Mikkola, esittävät perinteisen japanilaisen Harusame-tanssin. Tanssiesitys on saanut alkunsa Sanna Ovaskan unelmasta. Tammikuussa 2024 Sanna Ovaska kertoi Lahden kaupungin nuorisopalvelujen Mahdollistamolle toiveestaan harjoitella traditionaalista japanilaista tanssia niin, että valmis koreografia olisi esitettävissä Kirsikankukkajuhlassa. Suomesta tanssinopettajaa ei löytynyt, mutta Mahdollistamon avulla tanssinopetus järjestyi Japanista käsin Zoomin välityksellä.

Esitysten jälkeen on mahdollista osallistua tekijöiden pitämiin työpajoihin, joissa pääsee kirjoittamaan haikuja, tanssimaan runoutta, kokeilemaan origamien taittelua sekä japanilaista kaunokirjoitusta eli kalligrafiaa.

Kirsikankukkajuhlan askelmerkit

Hanami (suomeksi kukkien katseleminen) on Japanin merkittävin vuotuinen kansanjuhla. Hanamiin kuuluu olennaisesti piknik-eväiden nauttiminen. Lahden kirsikankukkajuhlaan voi tuoda omat eväät tai tilata ennakkoon aidon japanilaisen piknik-paketin, bento-boxin. Piknik-paketit myy ja valmistaa helsinkiläinen ravintola Murasaki.

Tapahtumaan suositellaan saapumista kävellen, pyörällä tai julkisilla, koska kirsikkapuistolla ei ole omaa parkkialuetta. Lähin parkkialue sijaitsee Launeen perhepuiston yhteydessä.

Kirsikankukkajuhlan järjestää vapaaehtoisista koostuva Kirsikkapuisto-työryhmä ja Lahden Runomaraton ry. Äänitekniikasta vastaa Painovoima ry. Tapahtumaa on tukenut Lahden eteläinen kumppanuuspöytä. Lahden kaupunki on tukenut ”Kerro, koska se kukkii” -esityksen toteuttamista. Tapahtuma järjestetään säävarauksella.

Tapahtuman koko ohjelma ja piknik-paketin tilausosoite löytyvät Facebook-tapahtumasta ”Kirsikankukkajuhla”.

Kuvassa Leena Keizer, kuvaaja Lasse Kantola

 

Kategoriat
kansainvälisyys

Äitienpäivä Snellmaninpäivä suomalaisuudenpäivä

Onnea äideille!

 

Tänään sunnuntaina 12. toukokuuta 2024 vietetään myös Snellmanin päivää.

Mistä alla oleva kuva kertoo ja miksi juuri tänä päivänä?

Kategoriat
kansainvälisyys taide yhteiskunta

Lahen uutisia – Parahin lukijani!

Parahin lukijani

Tässä on käsilläsi kuluvan vuoden 2024 maaliskuun Lahen uutisia -artikkelit.

https://lahenuutisia.fi/2024/03/

Ne sisältävät pääasiassa teatteritaiteeseen sisältyviä lahtelaisten helposti tavoitettavia teatteriesitysten arvioita taiteen lajista, josta luulen jotakin tietäväni. Kaikki artikkelit ovat tuoreustakuujärjestyksessä.

Maaliskuun juttuihin liittyy myös pari harvinaista urheilullista artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta perheelleni tutusta uintiurheilusta ja sen kansainvälistymisestä. Viimeisin niistä, tuorein on jo ympäri maailman levinneestä masters-uinnista, sen eilen päättyneistä Salossa pidetyistä SM-kisoista, joihin otti osaa yli 500 uimaria.

Vain yksi maaliskuisista artikkeleista on Lahden kaupungin tapahtumista. Synnyinkaupunginosani Möysän asiat alkavat mennä täysin rempalleen Lahden kunnallispolitiikan ja asioita välinpitämättömästi tutkineiden rakennusviranomaisten kehnosti hoitamina. Ensin Möysän, Suomen komeimman uimarannan täydellinen visuaalinen virkistymisrauha ja yhteinen nautintaoikeus sen ranta-alueen korskarakentamisella on jo hävitetty.

Parhaillaan Möysänkin tulevaisuudessa siirtyessä lahtelaisen kunnallispolitiikan huolimattomuudesta pelkkien kansainvälisten suurketjujen hallintaan möysäläiset kodit, asukkaat, heidän jokapäiväiset välttämättömät arjen toimintojen kattavat palvelunsa sekä lähiönsä suomalaisittain harvinainen, yhteisöllisesti merkittävä rakennuskulttuuri tuhotaan ja hävitetään.

Lahen uutisia on 17 vuotta toiminut vuodatus-nimisellä julkaisualustalla. Se on maksuton kirjoittajille ja lukijoille, mutta kovin epävarma julkaisuorganisaatio. Viimeksi noin kuukausi sitten se oli pysähdyksissä reilun 10 päivää. Jouduin ottamaan asiasta yhteyden Tietosuojavaltuutettuun ja asia selvisi yhdessä arkipäivässä kuntoon. Vuodatuksen ongelma on, että se elää täysin mainosten varassa ja sen lähtömaaksi on vasta hiljattain ilmoitettu Viro.

Etsin Lahen uutisia -julkaisulle uuden, luotettavan – tosin kansainvälisen – Word Press -julkaisualustan. Se on kirjoittajalle maksullinen, mutta lukijalle maksuton julkaisupohja.  Lahen uutisia -kannalta sen tärkein ominaisuus on, ettei se sisällä mainoksia. En myös edelleenkään pysty käyttämään facebook- tai muita some-keskusteluja – aikani ja kykyni ei niihin yksinkertaisesti riitä.

 

Käsillä olevat Lahen uutisia -sivut ovat vielä valmisteluvaiheessa. Ne löytää aina varmimmin osoitteesta https://lahenuutisia.fi

 

Juttuihin voi antaa myös mielipiteensä – joko julkaistavaksi tai vain toimituksen tiedoksi Lahen uutisia -sähköpostilla: lahenuutisia@gmail.com

(Vanhoihin Lahen uutisia -vuodatuksiin pääsee edelleen osoitteella  https://lahenuutisia.vuodatus.net/ )

Lukuintoa ja mielipiteiden vaihtoa jälleen toivoen ja toivotellen

Tarmo Virtanen

lahenuutisia@gmail.com

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahtelaiset uimarit SM-mestaruuksien loisteessa

Viikonvaihteen 22.-24. 3. 2024 Salossa pidettyjen Masters-uinnin Suomenmestaruuskisojen viimeisenä päivänä paukahti kahden EE-ajan oheen uusi Maailman ennätys 4x100m vapaauintiviestissä joukkueella Tommy Rundgren, Petri Heikkilä, Janne Virtanen ja Juri Logvin. Uusi ME-aika kirjataan lukemin 3.54,57. Vanha ME oli jenkeillä ajalla 3.56,97.

Speedot keskittyivät näissä masters SM-kisoissa etupäässä viesteihin peräti neljän viestiporukan voimin, eikä turhaan, sillä saaliina 16 miehen joukkueella oli 1 x ME + 3 x EE + nuorempien joukkueella SE.

Mestaruudet kauhoivat henkilökohtaisissa lajeissa:
– Petri Heikkilä (100 sku),
– Tommi Kähkönen (1 500 vu)
– Lari Sirnelä (200 pu)
– Jaakko Heimo (100 su ja 100pu)
– Jero Marjalahti (200 ru)

40- ja 50-vuotiaiden viesteissäkin Speedo ylsi kolmeen mestaruuteen. Mestaruusjoukkueissa uivat Jaakko Heimo, Tommi Kähkönen, Tuomas Lähdetluoma, Jero Marjalahti, Tero Matkaniemi, Tapio Mäkitalo, Kai Poutanen, Lari Sirnelä, Mikko Soini, Jaani Virtanen.

Speedo Masters Finland on suomalainen, lahtelainen uimaseura, joka on erikoistunut masters-uintiin. Verkkolehti: https://uinti.onedu.fi

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa ja ryöstetty maa

Kantaesitys 5.3.2024 Kansallisteatterin täysin uuden komean esitysestradin Taivassalin avauksena nousi yhdeksi merkittäväksi teatterivuoden kokemukseksi.

Suomen Kansallisteatterin yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen keskittynyt neljävuotinen kansainvälinen teatterityö otti lopputyössään METSÄ FURIOSA mittaa kahdesta jättiläisestä – UPM:n ylikansallisesta puunjalostuksesta ja rajoja, kieliä, mielipiteitä ylittävästä, yhteiskuntaa muokkaavasta tiedottavasta TEATTERIsta.

Metsä Furiosa on osa suomalais-uruguaylaista Metsä geopolitiikan näyttämönä -taide ja tutkimushanketta.

Näytelmän tosikertomus pohjautuu viime vuonna 2023 Uruguyan Cantanearion maakuntaan, pieneen 1500 asukkaan kaupunkiin valmistuneesta ylikansallisen UPM:n maan ja maailman suurimmasta sellutehtaasta. Sellutehtaan päivittäiset miljoonalitraa lipeää sisältäneet päästöt ovat jo kuluneessa vuodessa tuhonneet läheisen kalaisen Negro-joen elämän kokonaan. Seudun vesivarat ja juomavesi ovat loppumaisillaan. Ylikansallinen UPM-yhtiö oli hankkinut ennen tehtaan rakentamista jo valmiiden uruguaylaistehtaittensa raaka-ainetta varten satojen karjanhoito- plantaasien maat lähiseuduilta ja istuttanut niille nopeasti kasvavia eukalyptuspuita sellun raaka-aineeksi kasvamaan. Ne juovat kaiken seutukuntien veden ja vievät kasvumaan maaperän hivenravinteet ja hedelmällisyyden. Toiveet pienen seudun elämän pelastavasta uuden tehtaan tuomista työpaikoista on kahminut siirtotyöläisten, työttömistä sekä kehitysmaista työn perään lähtenyt joukko eri maanosista, rientäessään ympäri maailmaa tuonne pikku kaupunkiin elämänsä toimeentulon perässä. Tehtaan rakentamisen alussa tuhannet saivat työtä, mutta rakennuksen valmistuttua työpaikat ovat supistuneet sellutehtaan 500 työläiseen, vain muutamille pikkukaupungin asukkaalle sieltä on löytynyt työpaikka.

Vasta tästä alkaa Marianella Morenan kirjoittama näytelmän tarina, joka on osin fiktio, sillä fakta olisi vielä kauheampaa.

Näyttämöllä: Robert Enckell, Minerva Kautto, Jussi Lehtonen, Maksim Pavlenko, Annika Poijärvi, Lucia Trentini

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle. Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Tuskinpa niin kokonaisvoimaista, yhtä aikaa protestista ja väkevän lämminhenkistä, aidon tunnelmallista, koskettavaa teatteriesitystä olen moniin aikoihin täällä maailman onnellisimmassa maassa Suomessa kokenut.

Tai suorastaan jotakin 1970-luvun kaltaista aktiivista ihmistä, miltei nyrkit pystyssä todistavaa vääryyden pelotonta tuomitsemista lavalta meille katsomoon saakka koskettavaa sanomaa – puhuvaa ja laulavaa esitystaiteilijaa – olen aikoihin niin innoissani ihastellut ja esityksen rytmiin, keskusteluun, lauluun, soittoon ja tunnelmiin mukaan tempautunut. Sillä koko ensemble on valloittavan sympaattisesti, eläytyneesti,  omaperäisen kokonaisesti valmistautunut vaikuttavaan esitykseensä.

Yksin lavastus, äärettömän suuren sellutehtaan tehdashallin pieneksi sopeksi ilmastointilaittein viitteisesti konstruoitu, upein videoefektein, tehokkain valoin ja hienosti käytetyin sähköjohtojen päistä riippuvin polttimovaloin, luonnonääniä synnyttävien omatekoisten soitinten, jousilla soiteltavien ja ääntelevien vesilasien vesielementtien solinoiden synnyttämin  äänisoittimin taikoen, rummuin ja kitaroin säestävien ja solistisoitoin tulkitut sävelet sekä värikkäin, kukkaismerellisin ihanin lavastuksin, eteläisin uruguaylaismaisin esineistöin ja puvuin olivat saaneet aikaan tunnelman, joka jo itsessään vangitsee yleisönsä.

Tarina etenee mittavan pyöreäkaarisen katsomon puisten penkkirivien teatteritilan keskiöön, pienen pöydän ja kuuden esittäjän loihtiesssa esityksestä syvällisen, vaikuttavan kokonaisteoksen keskusteluin, väittelyin, sydämellisin nauruin, rakasteluin, suudelmin, mutta monin retorisin kysymyksin katsojille ja puhkeaa välillä lauluihin, sanoitettuihin tarinan osiin, väittelyihin, ajatteluttaviin viisaisiin lausahduksiin, runoihinkin.

Toisinaan kuin laaja tietoaines ihmisten kokemuksista tehtaan merkityksestä, jonka suomalainen Metsä Furiosan työryhmä oli kuullut monissa tilaisuuksissa ja illanvietoissa viime kesänä vieraillessan kaupungin erilaisissa nuorten tilaisuuksissa, leijailisi esityksen pinnassa, myös esityksen lausahduksissa voimakkaina kaupungin asukkaiden puheiden muistumina:

Heidän näkemyksensä on, että jo tehdastyömaa on lisännyt prostituutiota, ihmiskauppaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä alueella. Keskustelijat puhuvat alaikäisistä seksityön tekijöistä, jotka myyvät itseään saadakseen huumeita ja rahaa. He kertovat nuorten pahentuneista päihde- ja mielenterveysongelmista. He ovat sitä mieltä, että rakennustyöntekijöiden terveysasioista ei ole pidetty tarpeeksi huolta. Että Uruguayn valtio on tehnyt UPM:n kanssa kansalaisten kannalta huonon sopimuksen, joka tarjoaa työllisyyttä ja talouskasvua vain ohimeneväksi hetkeksi, minkä jälkeen käteen jää lähinnä paisuvia sosiaalisia ongelmia.

Silti tuosta keskustelevasta, kysyvästä, innostuneesta teatteriseurueesta väreilee elämän lämpö ja hiipuva toivo meihin.

Pääosaa Ritaa esittävän Lucia Trentinin hurmaavan vahva, aistikas ja eläytynyt uruguaylainen nainen tuo uruguaylaisen monien pienten kaupunkien ja kylien asukkaiden kohtalokkaan toivottoman tunnelman ja sen todellisen ahdistuksen käsinkosketeltavaksi. Hänen laulunsa musikaalisuus, äänen loistokkuus ja koko sielunsa valoisa toiveikkuus lumoaa kuin siitä kumpuaisi yhä toivo suurina sinfonisina paloina maailman yltäkylläisen kansainvälisen teollisuuspiippujen ja hallien konevoimaisten, luontoa surutta tuhoavin toimien ja yksinvallan yli kolonialismin joskus voimallaan täysin murskaten.

Jokainen näyttelijäensemblen jäsen vetää osuutensa hienosti, kohottaa yhdessä yhteisnäyttelemisen sensitiivisen tunnelman vaikuttavaksi. Pienen pöydän äärellä keskustelut, väittelyt ja todistukset tuntuvat taitavasti laadituilta, persoonallisesti, teatteri-ilmaisullisesti vaikuttavasti toteutetuilta voimallisen lämpimiltä, ajattelevilta ja pohtivilta.

Vakuuttavasti esitys herättää jopa tapetun luonnon ja siinä ihmisen samanlaisen osan, hänen mahdottomuutensa elää. Itsemurha on yksi ratkaisu. Sekin tuntuu lohduttavammalta tuon esityksen toteuttaessa sen perustellun vaikuttavasti, yhteisajatuksella, tyylikkäästi itsemurhaisuutta kolonialismin tappamaa luontoa ja ihmisen elämän mahdottomuutta tekonsa pohjana puolustaen.

Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Siksi yhtä aikaa simultaaninen uruguaylainen-suomalainen-englantilainen sanoma paneutui nyt pääasiaan tuon maailmankuulun tehtaan ympärille syntyneeseen kaiken tuon luonnonrauhan ihanuuden, yhteisöllisen ja luonnollisen elämäntavan murskanneeseen sosiaaliseen onnettomuuteen.

Kuinka joki on saastunut ja saastuu uuden tehtaan myötä entisestään. Miten maaperä muuttuu hedelmättömäksi, kun se on alistettu vieraslaji eukalyptuksen viljelyyn suomalaisten sellutehtaita varten. Keskustelu on erittäin vilkasta ja siitä välittyy iso huoli yhteisön asioista, erityisesti nuorista ihmisistä.
Koko Kansallisteatterin esityksen ja projektin kuraattori Jussi Lehtosen lausahdukseksi voisin kirjoittaa:"Sana suomalaiset tulee esiin useita kertoja kuin synonyymina UPM:n tehdashankkeelle. Tunnen, miten korvalehteni punertuvat."

Valokuvat Tuomo Manninen

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/metsa-furiosa

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Sofi Oksasen totuudet paljastava Mansikkapaikka Kansallisteatterissa

Lavastus koko näyttämöaukon täyttävine nousevine ja laskevine läpikuultavine metallinoloisine suurine kansainvälisine kuljetuskontteineen ja niiden läpi heijastuva elävän ajantasainen maailmantilanne koko ajan vilkkaasti liikkuvine suurine putinistisen Venäjän panssarivaunujonoineen takasi esitykselle riittävän tosipohjaisen vailla kuvitelmia olevan ajankohtaisuuden. Samoista konteista avautui omilla vuoroillaan niin Jyväskylää lähellä olevan suomalais-ukrainalaisen perheen marjanpoimijoita työllistävä mansikkatila, moskovalainen toisinajattelijoita putinismiin manipuloiva sairaala, psykiatrin vastaanottotila tai saman marjatilan arkikoti, kaikki interiöörit merkittävine tunnistettavine aitoine rekvisiittoineen ajatuksemme keskittämään.

Vaikuttavinta kuitenkin on Kansallisteatterin Suuren näyttämön täysin puheteatterin repliikeiksi kirjoitettu näytelmä Mika Myllyahon harkitulla Sofi Oksasen kirjoittaman näyttämöpuheen täysin hallitsevalla ja pelkistetyllä sanomatarkkuudella, tutkitun tiedon ehdottomuudella. Sofi Oksasen teksti ei liioittele, ei kaartele totuutta, vähättele tai koristele sanottavaansa, ei sisällä turhia sanoja, ilmaisuja, satuilua tai jaarittelua tai kuvittelua eikä tunteita. Jokainen repliikki ja ajatus on aidosti totta, asia tutkittu juurta jaksain. Koko teos on sanatarkkaa kirjoittajan ajattelua. Harvoin näytelmäteksti osataan kirjoittaa niin steriilin asialliseksi ja luotettavaksi. Siksi näyttämöpuheen on myös oltava tarkkaa, lähes kirjallista, dialogin joka tavultaan hallittua ja ehdottoman sujuvaa. Ehkä ensi-illassa ounastelin enää vain tällä kohden vielä muutamia hiuskarvan ohuisia pikkupuutteellisuuksia sananlopuissa ja dialogin ajoituksissa.

 

Kansallisteatterin ja Sofi Oksasen uusi teatterigenre on tämän päivän ihmisten elämän rankkaa todellisuutta, aitoa realismia yhtä aikaa nykyisessä putinistisessa Venäjässä kuin länteen pompanneessa niin kutsutussa vapaassa Suomessa. Kansanvalta ja yksinvalta, putinismi ja vapaus, homoseksuaalisuus ja sen kieltäminen elävät niissä molemmissa pelottavasti rinnakkain sekä julkisina että piilotettuina.

Rinnasteinen ihmisen osa näissä molemmissa naapurivaltioissa on kansalaisen pakkonöyryys toimia julkisuudessa valtionsa periaatteilla, mutta tarvittaessa salata todellisuus, puikahtaa piiloihin yksilönä vain omatunnon kolkuttaessa itsellemme valtiovallalle tekemistämme taloudellisista tai ihmisoikeudellisista rikkeistä.

Ihmiskauppaa harjoitetaan molemmissa. Jyväskylän seudulla juuri oli tuomittu yksi marjayrittäjätilallinen vierasmaalaisia alistavasta täysin alipalkatusta, ihmiskauppamaisesta työllistämisrikoksesta. Näytelmän samankaltainen Oksasen esimerkkiperhe pyrkii salaamaan oman tilanteensa vain naapurin rikosta ääneen pohtimalla.

Putinistisen Venäjän ihmiskäsitys on valtion laeissa määrätty torjumaan kansallisen isänmaan epämoraaliset yksilöt, joista homot on vain yksi kohde. Heitä varten on perustettu käännyttämissairaalapraktiikat ja homoseksuaaleja metsästävät käännyttämisjoukot. Vapaan Suomen intiimit suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa ovat jo tulleet ulos sateenkaarisista piiloistaan, mutta äärioikeistolaiset ja vanhoihin sukupolviin juurrutettu ihmisoikeuden vastustus on Suomessamme vielä luokittelevissa voimissa.

 

Mansikkapaikassa koko esitys avautuu meille seitsemän roolityön vuorosanoiksi huolellisesti kirjoitetuista repliikeistä. Perheen äiti Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja vanhakantainen valtiolle lojaali, uskomususkoinen putinistinen mummo Valentyna (Pirjo Luoma-aho) ovat lähettäneet perheen homoseksuaalin Ville-pojan (Otto Rokka) käännytettäväksi pois homoudesta alan kuuluisalle putinilaisvenäläiselle psykiatriklinikalle, sen kansainvälisesti tunnustetulle alan psykiatrille (Janne Reinikainen) Moskovaan. Asian käytännön järjestelyt on paikalla hoitanut perheen lasten täti Masha (Wanda Dubiel), joka Putinin aloitettua sodan Ukrainaa vastaan oli suosiolla jäänyt putinistiseen Moskovaan. Suomalaisperheen isä Keijo (Petri Liski) hoitaa taloudellisesti hyvin menestyvää marjatilaansa käytännön läheisesti.

Perheen tytär Alina (Wenla Reimaluoto), joka on kouluttautunut poliisiksi, alkaa asialle tietämättömäksi tekeytyneen perheen kanssa ihmetellä, minne Ville on kadonnut, kun sodan sytyttyä häneen ei saada lainkaan yhteyttä. Vain Alina tajuaa myös oman kotinsa yrittäjyyden luisuneen samankaltaiseen lähitilan marjarikollisuuteen, jota hän juuri on ammatissaan selvitellyt.

Koko ensemble näyttelee roolinsa harvinaisella taidolla, osumatarkasti näytelmän sisältöä rikastavasti.

Wenla Reimaluoto luo Alina-roolissaan esityksen yhden keskeisen dynamiikan voimakentän selviteltyään naapurinsa marjatilan ihmisrikkomukset, ulkomaalaisten työläisten alipalkatun työn. Alina saa koko näytelmän tekstin kuljettamaan meidät upeasti kohti rehellisyyttä ja tunnollisuutta niin oman kotinsa työllistämisvilpillisyydessä kuin matkatessaan Moskovaan Ville-veljeään etsiessään ja siellä Masha-tätinsä moraalittomuuden kohdatessaan. Tuoreen aktiivinen näytelmän ote syttyy liekkeihin näytelmän kahdessa harvinaisessa, lyhyessä musiikillisessa liikeinstallaatiossa, jotka  Reimaluoto toteuttaa väkevän upealla liikunnallisella ilmaisulla.

Petri Liski pyrkii olemaan ulospäin oman marjatilansa luotettava, työmyyräinen isäntä ja tuo esitykseen käytännönläheistä, ahkeruuden ja työn ilmapiiriä, pelkkää ahkeran maaseutuyrittäjän sympaattista tunnollisuutta kuin mitään tietämättä poikansa Moskovan järjestelyistä tai oman tilansa marjanpoimijoiden kaltoinkohteluista. Liskin repliikkien määrä on runsas ja hänen juureva tulkintansa siksi lataa aitoudessaan näytelmän todellista vilpillistä sanomaa ja jännittävyyttä taakseen taitavasti kätkien.

Maria Kuusiluoman lähes maaninen ukrainalainen perheen äiti Ruslana luo esitykseen tekstinsä vuolauden edellyttämää loputonta miltei tauotonta sanatulvaa, näin eräänlaisena omavalheisena verhona tositapahtumille, verbaalisella puheensa taitavuudella marjatilan todellisuuden ja poikansa kohtalon peittäen. Kuusiluoman taitava verbaalisuuden sujuvuus ja helppous tuo esitykseen suomalaisuudesta poikkeavan ukrainalaisen ulottuvuuden.

Pirjo Luoma-aho  tuntui Valentyna-mummona keskittyneen ylläpitämään koko suvun yhteiset salaisuudet visusti omana tietonaan niin marjanpoiminnan useista väärinkohteluista poimijoita kohtaan kuin myös perhettä kohdanneen Villen katoamisen suvun kauhistelemat tapahtumat, jotka nyt putinilaisten hyökättyä Ukrainaan saavat jo hänetkin pelästymään.

Wanda Dubiel  kaikelle inhimillisyydelle välinpitämättömänä Mashana on täysin nielaissut putiinisen kansallisvaltio-isänmaan käsitteet. Hän on se huikenteleva, yhtä hyvin tarvittaessa läntinen tai putinilainen eloisa ilmestys, joka aikanaan osasi jäädä nauttimaan omasta, huolettomasta toimeentulostaan ja varmasta asemastaan miltei venäläisenä. Dubielin näyttelemä hahmotelma luo tutkittua putinilaisuuden oikeuttamaa omahyväistä statusta esitykseen.

Janne Reinikainen luo yhden esityksen todellistuntuisista hahmoista roolitehtävässään – putiinilaisen Venäjän kansalaisten eheytyskouluttajana poistaa terapiallaan homoseksuaalisuus  potilaistaan. Hänen aluksi ovela, hienosti toverillisesti tulkitsema hahmonsa yrittää erilaisin kotitehtävin ja harjoituksin johtaa Ville-potilaansa naisista kiinnostuneeksi. Sen epäonnistuessa hänen terapiansa vähin erin kiristyy potilastaan ahdistaviin manipulaatioihin, lopulta suorastaan sadistuu fyysisesti käsittelemään jo omanarvonsa murrettua Villeä. Tiede ihmisjulmuudessaan saa näytelmän tendenssin huippuun taitavasti näytelleen Janne Reinikaisen käsissä.

Otto Rokan esittämä Ville, suvun hylkäämänä, perheen todellisuudessa karsastamana homona, saa Rokassa vahvan, inhimillisen herkän hahmon. Hänen ihmisoikeutensa ehdottomuus on lujaa tekoa, jota psykiatrin käsittelyraakuuskaan ei murra, vaikka Rokan näyttelemisen vereslihaisen kärsimyksen suuruus ja voima jo välillä alkavat tuntua todellisuudessa rankalta aivopesulta, väkivallalta, tappavalta kidutukselta. Otto Rokka luo todellisen, hienon, aidon ja uskottavan roolityön – asenteellisen sukunsa hylkäämänä, autoritäärisen valtiokoneiston ihmisoikeutta haavoittamana ja murskaavana, haavanlehden väreilyksi muuttuneena, ihmisrauniona, jonka sisäinen voima on yhä tallella.

 

Kansallisteatteri on Mika Myllyahon ohjauksessa tehnyt maailmanhistorian nykyhetkenkokoisen ajantasaisen teoksen, josta viihteellisyys loistaa aikakautemme tapaan julmasti poissaolollaan. Läntinen vapaus ja venäläinen putinismi saavat siinä tutkitut todisteensa. Demokratia ja näennäisdemokratia saavat myös tajuttavat erilaiset sisältönsä. Kummassa me suomalaiset ja maailman kansalaiset oikeasti elämme tänään – Sofi Oksasen teksti kysyy.

Kansallisteatterin näytelmä on timanttisen järjestelmällinen esityskokonaisuus, rankka ja paljastava. Asiateatteri on tullut häikäisevän onnistuneesti suomalaisen teatterin tähän päivään kylmänä ja vakuuttavana.

 

Artikkelin valokuvat Mitro Härkönen

Kantaesitys 6.3.2024

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/mansikkapaikka

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa -suomalainen sellutehdas Uruguayn luonnontuhoaja

Teatteri puhukoon siellä, missä todellisuus on vaiennettu.

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle.

Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Uruguaylaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Marianella Morenan Metsä Furiosa vie katsojan uruguaylaiseen pikkukaupunkiin, jonne suomalaisjohtoinen monikansallinen yritys rakentaa maailman suurinta sellutehdasta. Poliittinen, runollinen ja musiikillinen näyttämöteos yhdistää faktaa ja fiktiota tuoden esiin kolonialismin monia kerroksia. Ne sekoittuvat toiveisiin ja pettymyksiin, jotka juontavat juurensa lupauksiin paremmasta elintasosta uruguaylaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa. Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Esityksen pääosaa Rita Méndeziä esittää uruguaylaisnäyttelijä Lucia Trentini.

Metsä Furiosa -teosta varten on kerätty aineistoa metsäteollisuuden vaikutuksista ihmisten elämiin Uruguayssa ja Suomessa. Suomalaisten ja uruguaylaisten taiteilijoiden yhteistyönä syntyvä Metsä Furiosa on Kansallisteatterin uuden Taivassali-näyttämön avajaisteos.

Kantaesitys Taivassalissa 5.3.2024

Palaamme esityksen arvioon.

Teos käynnistää alkavan komean Kansallisteatterin kolmen kantaesitysten ensi-iltaviikon. Lahen uutisia käy nuo kaikki esitykset kokemassa.