Kategoria: kansainvälisyys

Kun koko ikäni olen saanut nauttia teatteri-ilmapiirin taikuudesta, kiehtovasta voimasta ja nyt kasvotusten oppia ja nauraa yhden sen nykyisten suomalaisgurujen suurenmoisimmista teatteri-ihmisistä, Lauri Maijalasta hänen selostaessaan kotiteatterini tulevan näytäntövuoden kevään ohjelmistoa ja koko teatterinsa toimintaa tänä kaikkien suomalaisten kulttuuristen toimien ja pyrkimysten valtionsupistamisbudjetin ahdingoissa, olen jälleen otettu teatterin merkityksestä ja tilasta Lahdessa.

Minkä tavallisen lähimmäisen, suuren humoristin, valloittavan innostajan me Maijalasta olemmekaan Lahteen saaneet! Meillä on ollut onni saada muutamia tällaisia aitoja teatteritaiteilijoita (viimeksi monipuolisen ahkeran Maarit Pyökärin ja sympaattisen, ohjelmistovalitsijateatteritaiturin Ilkka Laasosen) teatterimme johtoon – siksi Kaupunginteatterimme on pysynyt koossa, siksi tänne on saatu taitavia henkilöitä näyttelijöiksi, ohjaajiksi, tekniikan toteuttajiksi ja ohjelmiston valmistajiksi. Taito ja innostus tarttuu suomalaiseen luonteeseen, myös katsojiin, jotka merkittävällä kiinnostuksella teatteriimme ovat täyttäneet esitykset.

Paitsi innostus, myös siitä tulviva spontaani innostaminen on Lauri Maijalan poikkeuksellinen ominaisuus, jota harvoilla nykyisillä kulttuuripersoonilla on luontaisena ominaisuutenaan, noita yrjökallismaisia, hellawuolijokimaisia shamaaneja. Nyt meillä Lahdessa semmoinen on. Kummallista, miten heissä ja heidän suomalaisuutensa neroudessa suuressa työmäärässäänkin loistaa taustalla vaatimattomuus; se on suomalaista työn merkityksen, velvollisuuden ja ahkeruuden sieluun syntynyttä velvollisuudentuntoa, kaikille ammateille opiksi.

Lainaan Maijalan tulevan kevään Lahden kaupunginteatteriin suunnittelemasta esittelystä muutaman kohdan:

”Meillä on enemmän somepöhinää kuin koskaan. Nyt se on tapahtunut. Meille tulee jo nyt enemmän kuin ennen Helsingin päästä yleisöä. Lahden päättäjät voivat olla toiveisiinsa tyytyväisiä, kun tänne samalla hotellipalveluihin tulee lisää väkeä vierailuin ja käynnein. Jo Äkäslompolosta saakka ostetaan yksittäisiä lippuja ja halutaan tulla nimenomaan tänne Lahden kaupunginteatteriin, niin se on jo merkki jostakin muutoksesta entiseen: katsomaan meidän esityksiä. Väittäisin, että meidän ohjelmisto on täysin omanlaista. Kysymys on siitä, että mitä tehdään, miten se tehdään ja ketkä sen tekevät. Meidän tehtävämme on myös tehdä klassikoita. Jos me emme niitä tee, niin kuka ne sitten tekee. Vastaus on ei kukaan. Meidän on se itse tehtävä. Hyvin menee, elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista.

Nyt esitellään teille kevään oma ohjelmisto, vierailuohjelmisto tulee tarkentumaan myöhemmin ennen kevättä. Meillä on tässä pieni lentolehtinen, siinä on hyvin minimaalisesti pieni juttu esityksistä.

Kaksi noiden esitysten ohjaajaa on täällä paikalla. Yksi videoyhteyden päässä meidän myöhemmin kuunnella.

Ihan ensimmäisenä minulla on suuri ilo, suuri kunnia saada Suurelle näyttämölle (vaikka joku kirjoittikin jo että ihanaa, että saamme tätä, ei aina sitä Niskavuorta)- me tehdään Niskavuoren Heta, mä en millään haluaisi tehdä sitä meidän Suurelle näyttämölle, ellei sitä tulisi ohjaamaan, sovittamaan, lavastamaan, pedikyri, manikyri, totaalinen taitaja meidän kotimaisten klassikkojen kansainvälinen päivittäjä, nimittäin Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta on tulossa uutena sovituksena, ja tosiaan ohjaajana Mikko Roiha, jonka pyydän tähän nyt kertomaan teoksesta, että mikä, miksi ja miten.”

Tähän väliin tuon muistin virkistämiseksi Lahden kaupunginteatterin katsojille, miten meillä lahtelaisilla on ollut mahdollisuus kokea Mikko Roihan luomaa vahvaa teatteria yllättävän monta kertaa viime vuosikymmenten aikana omassa teatterissamme.

-Ensimmäinen Lahdessa näkemistäni oli vuonna 2008 hänen ohjaamansa kahden huippunäyttelijän – Hannele Nieminen ja Tiina Weckstöm  – vierailuesitys SUURIN YHTEINEN JAETTAVA, jonka hän oli ohjauksen lisäksi myös kirjoittanut yhdessä Pirkko Saision kanssa.

-Vuonna 2011 Henrik Ibsenin VILLISORSA toteutui Tampereen Työväenteatterin ja Lahden kaupunginteatterin yhteistyönä. Ohjaus, suomennos, sovitus ja lavastus Mikko Roihan ja rooleissa Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Jarkko Pajunen, Harri Rantanen, Elsa Saisio, Ritva Sorvali.

-Samoin vuonna 2011 koko syyskauden Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä esitetty Philip Ridleyn Vincent River, Sami Parkkisen suomentama, Mikko Roihan lavastama ja ohjaama esitys yhteistuotantona Lahden kaupunginteatterin, Vapaa Teatterin, Korjaamo Teatterin, Tampereen TyöväenTeatterin ja Turun kaupunginteatterin kanssa. Rooleissa Markus Riuttu ja Tiina Weckström.

-Viimeksi viime vuonna (2023) Tommi Kinnusen romaani EI KERTONUT KATUVANSA toteutui teatterimme Pienellä näyttämöllä Mikko Roihan dramatisoimana, sovittamana, ohjaamana ja lavastamana viiden nais- ja yhden miesnäyttelijän esittämänä teatterimme ohjelmistona – teatterina Roihan perustama Berliinin Vapaa Teatteri – Kouvolan Teatterin, Turun Kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Tampereen Teatterin, Seinäjoen Kaupunginteatterin ja Hämeenlinnan Teatterin kanssa, näyttelijöinä Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Peltonen, Ulla Koivuranta, Mari Turunen, Tiina Winter, Mari Pöytälaakso.

Lahen uutisia –arvioihin edellisistä Roihan teatteritaiteen merkittävistä ohjaustöistä pääset tutustumaan linkistä

https://lahenuutisia.vuodatus.net/ja kirjoittamalla sitten HAKU-sarakkeeseen Mikko Roiha

Mikko Roihan ohjauksia, kannanottoja ja asiantuntevuutta olen kokenut myös monissa muissa teatteritapahtumissa, kuten Tampereen Kansainvälisessä Teatterikesässä vuonna 2016 hänen toimiessaan yhtenä kesän ohjelmistovalintaan liittyvän 3-jäsenisen valintaraadin asiantuntijana.

Hänen merkittävä teatterilaboratorionsa on osin toiminut Berliinissä, jossa hän on pitkään asunut. Siellä myös muutamat edellä olevat näytelmät ovat saaneet harjoituksensa ja viimeistelynsä.

”Kiitokset, että olen saanut tänne Lahteen kutsun. Kentältä on kuulunut, että Lahti on tänään maan ykkösteatteri.

Heta on mulle ollut kaikkein henkilökohtaisimpia näytelmiä, jotenkin mä aloitin niillä. Koska siinä on näitä hämäläisiä piirteitä, niin siksi se tuli valikoiduksi tänne. Ja ehkä Heta ennen kaikkea siksi, että sillä on jatkumo, Raija-Sinikka Rantalan tehtyä sen muutama vuosikymmen sitten tänne. Siinä mielessä tämä esityksen näyttämökuva on vasta tulossa.

Miksi Heta. Se jotenkin käsittelee sellaista, joka on meille kovin suomalaiskansallinen tunne. Näyttämisen pakkoa, tunnustuksen puutetta, jonka oletan olevan monella. Varsinkin naisjohtajien kokemus, että annetaan vaikuttaa, mutta ei koskaan sanota, että hyvin tehty. Se tuntuu olevan tässä hirveän iso asia.

Ja sitten tietenkin sellainen, kun eilen rupesin miettimään, kun minulle esitettiin puvut, että idea siitä, että ollaan hämäläinen ja hillitty, niin tämä kuvaa myös sillä lailla niitä perhesuhteita, ja vaikenemisen kulttuuria. Mitä se sitten maksaa, mitä se jättää lapsiin ja tuleviin sukupolviin. Se vaatii jotenkin Hetan ja Akustin kohtalona sellaisen asemaa vaativan Suomen: tässä tavallaan perheen sisällä vastakkaiset voimat ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan. Hella Wuolijoen jutussa, tässä esityksessä menee puoli vuosisataa Suomen historiaa, niin tässä pystytään jollain tavalla katsomaan aikaisempia sukupolvia ja missä ollaan nyt. Ja niitä puhumattomuuksia ja elämän arkea, joissa meidän sukupolvi on kasvanut.

Vaikka tämä teos on kipeätuntoista aiheeltaan, niin onhan tässä toki huumoria. Toivottavasti sitä en ole onnistunut pilaamaan tätä tehdessäni.

– Miksi tekstikäännös esitykseen englanniksi?

Itselleni tuottaa tässä vielä iloa on se, että tämä esitys tullaan tekstittämään myös englanniksi, heijastamaan teksti myös englanniksi. Tämä liittyy sellaiseen asiaan, että kun on – itse haluan mennä Saksassa asuneena, Saksan näytelmiä tuntevana sinne katsomaan, ne Faustit ja Wallensteinit ja muut – ymmärtääkseni, miksi ne saksalaisille on niin tärkeitä. Mielestäni juuri nämä klassikot, joista Suomi on rakennettu, Nummisuutarit, Wuolijoet, Niskavuoret, Pohjantähdet, ne on juuri niitä tekstejä, joita pitää esittää. Se meidän oma, se ydinkulttuuri meidän pitää jollain tavalla välittää myös niille, jotka eivät suomea äidinkielenään puhu, ovat täällä livahtamassa tai käymässä. Tämä on yritystä tulkita niille ja ehkä samalla vähän meille itsellemmekin. Mulla on Maria Jotunin näytelmästä (1918) Kultainen Vasikka sellainen kokemus, kun oli paljon nuoria katsomassa, niin ne pystyivät tekstityksestä ymmärtämään, mitä tarkoitti jonkin asian sanominen, sillä kieli muuttuu niin nopeasti, ettei tämän päivän ihminen tahdo sitä ymmärtää. Eli jokin sellainen, joka on meille tuttua ymmärtää, saattaa olla nuorelle polvelle jotakin täysin outoa.

Haa – sitten onnistuu myös kuulo-ongelman hoituminen, jos näyttelijän puheesta ei saa selvää, niin aina voi vilkaista liikkuvaan tekstiin – siis monta sellaista asiaa seuraa tekstityksestä. Siis pyrkimys avata meidän omaamme, meidän ydintämme, jotenkin ulospäin. Ettei se jäisi vain Lahteen tai vain suomalaisille, vaan se avataan kaikille.

-Mikä on esityksen suhde suomalaiseen epookkiseen lähimenneisyyteen? –

Mun kaikki havainnot perustuu lapsuudenkokemuksiini mökiltä, jonne on kerääntynyt kaikki vanhat vaatteet, joita ei enää kaupungissa kehdata käyttää. Se tarkoittaa, että mökki oli historiaa kaikilta vuosikymmeniltä, se on ollut ehkä suurin asia sellaisessa perusestetiikassa. Tämä esitys viestii kaikille vuosikymmenille, puvustus perustuu Lahden erinomaiseen pukuvarastoon ja tietenkin ostetaan ja tehdään siihen lisää, mutta se perustuu havaintoihin – niin vintage on taas tullut uudelleen muotiin ja tässä sitä nyt on: hämäläistä synkkämielistä vintagea. Tervetuloa sitä sankoin joukoin katsomaan – se on sitten enää ohjaajasta kiinni, miten teos pilataan.

Nimiroolissa Hetaa esittää Annukka Blomberg, Akustia, hänen miestään näyttelee Tapani Kalliomäki. Ensi-ilta on 22.1.2025.”

Teatterikaupunkimme Lahti -kirjoitussarja esittelee viikon kuluttua Lehdistötilaisuudessa 16.10.24 kerrotut kaksi muuta Lahden kaupunginteatterin tulevan kevään ensi-iltaa.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/

Teatteri Vanha Jukon Veriruusut, nuoruuden ja aatteiden suuri elämäntilitys, on komeaa suomalaista teatterin taitoa ja tapaa kertoa tuoreesti, lämpimästi, elämäniloisesti ja väkevästi suomalaisten yli satavuotiaasta kohtalonhetkestä ja kansamme naisten täydellisesti uusiin tavoitteisiin, uuteen tasavertaiseen elämään miesten kanssa pyrkivästä elämänpalosta. Taistelu nuoruuden uskaliaisuudella ja hehkulla, kansanvoiman etuoikeutetulla yhteisyyden kokemuksella maailman ja suomalaisen yhteiskunnan harvainvaltaa vastaan tuntuu Anneli Kannon Veriruusut paksun romaanin ja Teatteri Vanha Jukon siitä tekemän koskettavan näytelmän kokemuksena tänäänkin esimerkilliseltä ja oikeutetulta totuuden puhumiselta.

Teatterina Jukolla on Veriruusuissaan vapauden, aatteen, iloisen ja hyvän ihmisen periaatteet. Kaikki muu on toisarvoista. Ihan täyssuomalaisen kotoiseksi näytelmän tekee Anneli Kannon käyttämä hämäläismurteen komea paluu kuulla, taipua paljon kirjakieltä laatuisammin, selittävämmin, suuhun sulavammaksi ja ilmaisevammaksi meidät hurmata kansamme tilityskieleksi. Sen jukolaiset ovat omaksuneet ihailtavan täydellisesti – meidän nopeasti heidän puheisiinsa, hauskutteluunsa, järkeilyynsä ja unelmaisiin ajatuksiinsa täysillä heittäytyä, uskoa ja mukana elää.

Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja pääsee sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan ja muiden tehtaantyttöjen kanssa. Elämä alkaa.

Ola Blickin symbolinen vanerilavastus vie suoraan suomalaisen puuteollisuuden jalostuksen, paperitehtaan – näytelmän ihmisten heräävän teollisen työnteon maailmaan, joka avautuu sen puisista rakenteista. Vaneriset puitteet riittävät ja niiden kätevät miltei silmänräpäyksissä tapahtuvat tasojen ja kehysten muuntelut vaihtavat hetkessä katsojan mielikuvituksen nopeudella interiöörit tapahtumille. Lavastustaiteilija Blick on kansalaissotamme mustavalkean kokonaisuuden tulkinnut suomalaisen vaneripuun laajoissa puhtaissa pinnoissa teollisen työn merkitykseksi ja ripotellut maalaukseensa sinne tänne auringon keltaisia, puhtaita, toivon ja nuoruuden unelmoinnin värejä. Suuret tehtaan rakennuskompleksitkin syntyvät perspektiivivaihdoin mainiosti –  kuten korkealla miltei näyttämön katon rajasta seinän pikkuikkunasta keskustelevan tehtaan työnjohtajan rouvan puheet ja kasvot asunnostaan tai tehdassalista kurkkaavan työntekijän nauravat tervehdykset meille tänne tehtaan pihalla tiiraileville katsojille.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander on luonut esityksen valtavasta aineistosta moneen suuntaan uskaltavan spektaakkelin, yksityiskohtia riittää – välillä huokaisemme vauhdissa ja vaihdoksissa pysyäksemme, mutta vakuutumme kohtausten eheydestä, pienistäkin sävyistä, inhimillisen persoonallisista, tunnelmasta, tinkimättömyydestä. Juuri näillä monilla kymmenillä lyhyillä kohtauksilla esitys kuin pienistä palasista parsitaan eläväksi, ihmisen makuiseksi ja kiinnostavaksi esitykseksi.

Veriruusujen ensimmäinen näytös on suuri, kaunis, valoisa ylistys maailman nuorisolle ja sen naisten uusille unelmille. Vaikeatkin Venäjän vallankumousten jälkeiset suomalaisten perheiden sosiaaliset ongelmat, kuten köyhän suurlapsiperheen yksinhuoltajaäidin – perheen isäksi luullun matkustettua amerikkoihin työn perässä, sinne perhettä odottamaan, sieltä koskaan palaamatta – saa täällä kotimaassa aivan hellyttävän hauskan, lämpimästi ilakoivan yksinhuoltajaperheen äidin, tulkinnan (Annika Hartikka) valloittavine tuokioineen, lapsi- ja vieraskatraineen, tulevaisuuden optimismeineen.

Tässä maailmassa, miesten täydellisessä käskyvallassa miesten moraalisääntöjen kahleissa elänyt nainen oli odottanut uutta ajatusta tulevaisuudesta. Parikymppiset tytöt, piiat, palvelijat, tehdastyöläiset, sivistystä ja koulutusta vain haaveilevat tytöt saavat onnekseen työtä ja palkkaa vauhdilla teollistuvassa tehtaiden maassa ja maailmassa. Ja pian nämä nuoret naiset uskaltavat haaveilla toisenlaisesta ajasta, yhteiskunnasta, jossa työläisestä tulisi ihminen ja nainen nousisi arvossa vähintään miehen rinnalle, saisi työnteosta saman palkan kuin mies.

 Kaikki muuttuu kuitenkin yhtäkkiä, kun tehdas suljetaan ja punakaarti ottaa kylällä komennon. Vallankumouksessa myös nuoret naiset vaativat itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Perustetaan naiskaarti, johon Martta ja Sigrid ystävineen innostuneina liittyvät.

Jukon esitys on teatteria, jossa vanhat, yhteiskunnalliset rakenteet murskataan nuoruuden innon, maailmassa syntyneen punaisen aatteen ihantein, riemun ja laulun miltei tanssin kaltaisesti palavasti aatetta julistaen. Aate jyrää perinteisten kotien järjestykset, sekoittaa äitien ja isien autoritaariset, kiltteyden turhat neuvot menneisyydeksi ja uuden, odottamattoman ja vielä jäsentymättömän yhteiskunnan tavoitteet nuoruuden hyvänolon, rakastumisten kuuluvan tulevaisuuden utopistiseen, unelmoituun kansojen vapauden ja orastavan ihmistyön kunnioittamisen autuuden maailman.

Ryhtymällä kaikkeen uuteen aina täysin sydämin suomalaisyhteiskunta kykenee odottamattomiin saavutuksiin. Sigrid (Suvi Blick) ja Martta (Minja Koski) liittyvät seudun punaiseen 36 naisen pääosin tehtaan nuorista naistyöntekijöistä muodostuneeseen komppaniaan. Tehtaan seisoessa ei palkkaa makseta, mutta Suomen punainen valta on luvannut palkita kolminkertaisella summalla tehdastyöhön verraten puna-armeijaan sotilaiksi liittyvät naiset. Naiset hankkivat ja tekevät itselleen taistelijan housuasut, saavat aseet. Alkavat harjoitella miesten tapaan taistelutehtäviä, aseenkäyttöä, vartiointitehtäviä ja hyökkäämistä seudun asiaan koulutetun punaisen Lundahlin Kallen johdolla. Parivaljakosta tulee keskeiset sotilaat seudun punaisten naisarmeijaan. Naisen pukeutumishurjuus mieheksi on suorastaan yhtaikaa rienaavaa ja kunnioitettavan nuoren ihmisen rohkeutta – naisen kotiäitituomion ja lastensynnyttäjätehtävän aikoina ennenkuulumatonta, perittyjen tapojen ja normaaliuden häväistystä. Nuoret naiset sen uskalsivat tehdä!

Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee nuoret naiset mukanaan keskelle sisällissotaa. Teatteri Vanha Jukon Veriruusut on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta mahdottomissa olosuhteissa, keskellä vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia.

Naispataljoona on tehnyt jatkuvasti kotirintaman tiedustelutehtäviä, vartiointitehtäviä, huoltotehtäviä ja harjoituksia, kunnes se yllättäen joutuu taistelutehtävään Alvettulan sillalle, jota valkoiset joukkoinen valvovat. Tappioitta naiskomppania valtaa sillan ja jatkaa taistelua kohti seuraavaa kuntaa, joutuu siellä Suomen sisällissotaan valkoisten avuksi tulleitten saksalaisten vangeiksi. Niin alkaa punaisten komppanioiden vankien pakomatkat ympäri eteläisen Suomen metsien, rajan taakse, kohti Venäjän Leninin valtakuntaa, useimmat kuitenkin Lahden Fellmanin vankileirille kenttätuomioistuimen tuomiota odottamaan.

Lavastaja Blickin kuvamaailmassa vanerinen lavastus jo ensimmäisessä näytöksessä oli usein vaihtunut tehdassalista toimistoksi, pihan pesäpallokentäksi, maantieksi, kodiksi – miksi vain mielikuvamme, sen katsoja itse on kokenut. Moderni, reunoin rajattu lavastuksen keskus pehmeine sisuksineen tuo sen nyt valoin ja varjoin, rummuin, äänitehostein tähän vuoden 1918 sisällissodan aikaan, loihtien siitä yhtälailla suomalaisen perusmaiseman kaiken sisäänsä nielaisevat pohjattomat ammutut vihollisten ruumiit kätkevät suosilmäkkeet kuin taistelutantereet, talventuiskuiset paksut hanget tarpoa, lumipeitteiset metsät, synkät pimeät korpimaisemat paeta tai taistelusavuiset ampumahaudat nousta ja taistelurivissä johtajan huutokäskystä vihollista kohti hyökätä.

Näin Kannon romaanista Smolanderin sovittaman Veriruusut -näytelmän toinen näytös värittyy tavattoman synkäksi, lohduttoman todentuntuiseksi. Sen teatterimuodossa on suuri annos raastavaa melodraamaa, mutta sen kohottaa sielukkaaksi, puhuttelevaksi teokseen luotu ja toteutettu musiikki.

Veriruusut-esityksessä soi livenä tapahtumien lomista teoksessa näyttelevän Minja Kosken säveltämää musiikkia, sävelten ja runojen suurta tunteenpaloa, rakkaudesta ja vallankumouksesta, elämästä ja kuolemasta. Näytelmän musiikissa soi työn kunniaksi yhtä hyvin tuttu Totuuden henki -virsi meitä hamasta kansankirkkomme suomalaisia tarkoin säädellystä moraalisesta menneisyydestä muistuttaen, sitten läheisemmästä arjestamme Chydeniuksen Kisällittäret Agit Propmaisella 1970-luvun vasemmistolaulujen kisällilauluperinteellä tulevaisuudesta ja luokkataistelusta haaveillen ja unelmoiden, mutta ennen kaikkea Naimisiin/Tanssi/Taistella -teemoin Minja Kosken runot ja sävelet koristavat Veriruusut-näytelmän vuoden 1918 tapahtumat ja sanoman monella eri laululla sekä Marja-Leena Mikkolan koskettavalla runolla – Saima Irene maaliskuussa 1918 – jotka ensikertaa vasta tässä teoksessa herkkiin Minja Kosken sävelkukkiin puhkeavat.

Esa-Matti Smolander on sielusinut esittäjiensä persoonista, erikoistaidoista, ilmaisusta ja se on esityskokonaisuudesta selkeästi ja ihanasti nähtävissä esitysten muutamassa parodioivassa, surrealistisessa roolituksessa. Heittäytyvä vakavuus ja elämän maku leimaa kaikkien kuuden lahjakkaan näyttelijän roolitöitä. Teatteri Vanha Jukon esitys on yhtä aikaa vakavaa tarinaa, aikuisuuteen juuri puhkeavien nuorten unelmointia ja teatterityönä taitavaa ilmaisua, dokumenteista todistettujen asioiden luotettavaa kerrontaa. Itselleni se todentuu realismina, jolla on elävät ihmiskasvot ajatella ja viestittää meille.

Ohjaaja Smolanderin vakavassa, tajuttavassa ja puhuttelevassa sisällössä voi esitys meitä, joita kouluhistoria on yksinkertaistanut suomalaisen luonteen puhtaaseen kuuliaisuuteen, aatteiden sinivalkoisuuteen, viedä toteen uskomisen äärirajoille esittäjien käyttämä surrealistinen kauhun parodiamuoto.  Mutta sille on vankat perusteensa. Toisaalta ajatteluperusteemme kaikesta meissä päättävistä kotiäitien valtahirmuista, toisaalta moraalikokemuksemme kansankirkkomme pappien meidät helvettiin kuuluviksi sättineinä ja mananneina. Ja vielä nuo sukupolviemme muistin kätköistä ponnahtaneet kokemukset työnantaja-ketkuistamme, despoottisina maallisina työnjumalina, alaisiaan himoillaan hyväksikäyttäjät, raukat. Kaikki nuo kotien ja viranomaisten ihmispaholaiset saavat nyt Teatteri Vanha Jukon ainutlaatuisessa vaikuttavassa karrikoinnissa äärimmäisen osuvat, parodisen surrealistiset tulkintansa.

Ola Blickin kymmenet eri roolityöt tunnistan laaja-alaisen taiteilijan eläytymisen ja heittäytymisen, luonneanalyysien toteutusten poikkeuksellisen harvinaiseksi taidoksi. Hänen hevosmiesisänsä saa kunnian elää näyttelijän repertuaarinsa lämpimän ihmisen, tytärtään rakastavan isän hahmona läpi koko teoksen – alusta loppuun.

Suvi Blick kantaa merkittävän taakan tarinan hartioillaan  kovaksi itsensä karaisseena, hurjan äitinsä kasvattamana, aitona kodin kapinallisena, itsekkäänä lapsena, sitten punaisena nuorena ja aatetta tyylikkäästi edustavana naisena. Hänessä todentuu koko näytelmän aatteen ihmisjano, yhteinen toveripalo, tarinan lopun uhma ja johtamiensa naisten empaattinen ystävyys. Annika Hartikka luo tuon yhden suurperheen äitihahmon ja monia muita näyttelijäkarrikointeja. Aivan uskomaton on hänen toteuttamansa varsamainen Eero-hevonen, jonka elämän iloisuus tarttuu väkisinkin meihin katsojiin ja muistojemme valtavaan kokemusmäärään koko meidän lähes piilossa pidetystä eläinriemuisasta maailmasta kirmaisevalla laukallaan. Minja Koski tuo laulusooloillaan, sävelillään luontevaa kauneutta elämän iloon ja suruun. Hänen mainion tuttavallinen Martta-hahmonsa antaa huumorihehkuisen tehtaantyöläisen seksiohjauksensa nuorta Sigridiä opastaessaan – on yksi monista esityksen lämminhenkisistä, ihanista kohtauksista.

Lopuksi konkretisoin tuon ajatukseni surrealistisen parodian merkityksestä kahteen valloittavaan, upeaan näyttelijään. Maria Nissi näyttelee monet eri roolihahmot selkeän intuitiivisesti, mutta rajattoman hurjan, ilmaisussaan shakaalimaisen eläimellisen äitihahmon, jonka häijyys, ulvonta, elämän katkeruus, raakuus ja jyrkkyys sekä vanhoillisuus suorastaan pelottavat katsojaa ja pistävät kaikki kasvattajat peiliin katsomaan. Aivan uskomattoman vahva, koko näytelmän genren ydin perheiden elämästä yksin päättäville kieroutuneille puolisoille. Matti Pajulahden tehtaan työnjohtajan himokas nuorten tyttöjen hipelöinti tuntuu vieläkin selkäpiissäni psyykessäni, moisen lieron uhreja säälien, näyttelijä Pajulahden vääräsäärinen Pappi, tuhatkertainen musta piruampiainen römeine äänisurinoineen on oikea maailman peljätysten jättiläinen – molemmat vahvoja parodisia, väkeviä karrikointeja huippunäyttelijältä. Onneksi hän paljastuu naisten taistelukouluttaja Lundahlina todellisuudessa myös sympaattiseksi tavalliseksi, työteliääksi, vaatimattomaksi ja osaavaksi mieheksi.

Koko ensemble toteuttaa kymmenet joukkohtaukset, agitointitilaisuudet, jumalanpalvelukset, sodan hyökkäykset, lähitaistelut ja pakoretket vakuuttavan osaavalla yhteisnäyttelemisellä.

Lahden esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusujen punaisten naissotilaiden dokumentteihin. Valkeakoskelta lähteneet 1918 keväällä perustetut eri tehdaspaikkakuntien naiskaartikokoonpanot päätyivät sisällissodan päätyttyä vankeina, isänmaan rikollisina toukokuussa lopulta Lahteen. Koen tämän tositarinan erityisesti lahtelaisena kansallisena onnettomuutena ja omakohtaisenakin. Oman sukuni hautausmaa sijaitsee Salpausselän harjanteen, Mustankallion mäellä. Sinne marssitettiin punaisia naisvankeja, punakaartilaisia parinkymmenen naisen ryhmissä toukokuun lopussa 1918 kaikkiaan 200. Ammuttiin kenttätuomion perusteella rikollisina joukkohaudan reunalla, jonne ruumiit työnnettiin. Aivan samoilla jalanastumilla, kiviaidan toisella puolen, hautausmaalla on oman sukuni hauta, mummoni, kummitätini, äitini ja isäni leposijat, heidän, jotka meille lapsilleen ja lastenlapsilleen eivät yhteisenä elinaikanamme sanaakaan näistä tapahtumista, kokemisistaan hiiskahtaneet.

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Esityskuvat: Antti Sepponen

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00

Kuva Jiri Halttunen ja Eija Haukka

Teatterien kantaesitysten huiput voivat hyvinä ja laadukkaina käännöksinä kasvaa vahvoiksi, tuleviksi klassikkonäytelmiksi vaikka missä maassa ja millä kielellä tahansa. Tällainen laatuisa suomalainen kääntäjä, kirjailija ja teatteritekijä on Juha Jokela, jonka suomennos näytelmästä Keuhkot sai suomenkielisen kantaesityksensä Kansallisteatterin intiimillä Omapohja-näyttämöllä kymmenen vuotta sitten kääntäjän ohjauksena. Jokela on myös yksi suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjoittajahuipuista, joka on saanut tunnustusta omilla teksteillään ja ohjauksillaan näytelmäkirjoituskilpailujen kärkiteosten jatkuvina tunnustuksina. Keuhkot – suomenkielinen kantaesitys vieraili maassamme myös pienellä kiertueella mm. Lahden kaupunginteatterissa muutama vuosi kantaesityksensä jälkeen.

Kansallisteatterin maineikas tulkinta on saanut muutamat suomalaisteatterit näinä vuosina tarttumaan tähän Jokelan suomentamaan, Duncan Macmillanin nykyaikamme ihmiskuvaa sisältävään, koruttoman hienoon, sisällöltään tavattoman herkkätunteiseen näytelmään.

Jyväskylän kaupunginteatterin Keuhkot viime syksyltä on yksi sellainen, todellinen teatterillinen tapausihme tekstinä, sisältönä ja vaikuttavana tulkintana, jonka kokeminen on yksi Tampereen Teatterikesän 2024 tähtihetkiä katsojalle ja suomenkielisen näyttelijäpuheen kääntäjille, kokijoille ja teokseen tarttuneelle teatterille – sen julkisuudessa miltei tuntemattomille, loistaville näyttelijöille, ohjaajalle = teatteritaiteelle.

Tietenkin paikallisteatterien työvuoden ohjelmakokonaisuudet ja huipputyöt ansaitsisivat tulla nähdyiksi tässä harvinaisessa suomalaisessa kansainvälisesti korkeatasoisessa Tampereen teatterikatselmuksessa. Teatterit kuitenkin saavat pääosan elinkelpoisuudestaan suurista töistä, suurin taiteellisin ja taloudellisin satsauksin, mittavin roolimäärin, orkesterein, skenografioin ja lavastein  – niiden toteuttaminen toiselle paikkakunnalle on taloudellisesti uhkarohkea konkurssikypsä yritys loppuunmyydyin, suurin katsojamäärinkin toteutuneina.

Vaan pienikin teatteri voi olla suurta taidetta, kuten Keuhkot, jossa tarvitaan vain paikalle kaksi näyttelijää. Keuhkot on varsin kätevästi kulkeva, toimiva taidepaketti missä vain koettavaksi. Ei mitään lavastusta, tehokeinohenkilökuntaa, vaan teksti ja sen tulkkeina kypsät, taitavat, persoonalliset näyttelijät mahdollisimman selkein, sisäistetyin ajatuksin, tunneskaalansa pieteetillä, yhteisnäyttelemisensä herkkyydellä katsomoon saakka välittyvällä tunnetasolla näytelmäteoksensa välittäen.

Jyväskylän kaupunginteatterin ohjaajan Perttu Leinosen näkemys keskivertoisen sivistyneen länsimaisen suomalaisparin elämänhaaveen toteutuksesta, sen etsimisestä ja läheisyyden kaipuun vaikeudesta tuntuu löytäneen näytelmän keskeisen, viiltävän horjuvan, ulkoisessa pienuudessa lähes näkymättömän, sisäisessä suuruudessaan valtavan, usein sielunelämän karrelle polttavan sanoman. Täällä me hapuilemme, kohtaamme, kokeilemme, rakastelemme ja eroamme. Mitä meistä tulee, mihin me tässä katastrofisessa sodanvarjoisessa, kansojen nälänhädän, kansainvaellusten ja ihmisrodun ylitsepaisumisen, henkisen ja fyysisen hapettoman ilmaston maailmantilanteessa, itse tai mahdollisina tulevina vanhempina päädymme. Tuohon pohdintaan, sen antamaan tunnemaailman rikkauteen, tulehdusherkkään haavoittuvuuteen me tahdonlujuudestamme ja suurten haaveittemme sinnikkäistä pyrkimyksistä huolimatta kuitenkin päädymme – jatkuvaan, tuloksettomaan ajatustyöhön. Leinosen ohjaus on hienovireisen korutonta, pienieleisen herkkää, upeaa yhteistyötä esittäjien kanssa.

Hegy Tuusvuoren näyttelemä aikamme opiskellut, uraa vasta etsivä perusnainen on tahdoltaan ja pyrkimyksiltään voimakas. Päämäärä mihin elämässä pyrkiä on jatkuvassa mielen ja mielialan vellonnassa. Hänellä on taito yrittää toistuvasti kartoittaa omaa psyykeään, epäillä parisuhteensa aloitteita, muttei ratkaista asemaansa tässä maailmankaikkeudessa ihmisenä, kumppanina – saati mahdollista lapsentekoa tällaiseen maailmaan, tai hyväksyä edes parisuhteensa kovin pinnalliselta tuntuvaa, myös kiinteää suhdetta etsivää kumppaniaan. Draamassa eräänlainen naiseuden skaala, jatkuvasti muuttuvine tuntemuksineen, epäilyineen, ratkaisualoituksineen, syliin painautumisineen on herkkää, tunnistettavaa ihmisyyden loputonta tuloksettoman tuntuista läheisyyden etsintää. Se tuo teokseen kiinnostavasti reaktioalttiutta, jonka yllättävyydelle usein on pakko nauraa, sekä näennäiseen hiljaisuuteen toimivuutta, joka suggestoi katsojan odottamaan yllätysten, ratkaisuyritysten vain kiihtyvän.

Markus Virtanen – jonkinlainen muusikkoekspertti yrittää perusmiehenä vastata tähän parisuhde-elämän  naisen niputtamaan solmuisuuteen – läheisyyttä hänkin tuntuu kaipaavaan mutta viettiohjautuvampaan – miltei jo rakoilevaan suhteeseen monin aloittein, uusin aluin, irtosuhteittenkin keinoratkaisuin: kovin tuskaiselta ihmissuhteen syntyminen, sen kestävyys tuntuu. Tässä, kuten maailmansivu kaikissa parisuhteissa nainen kuitenkin liikuttaa tuota jatkuvaa tulevaisuuden pohdintaa parielämästä naisellisen taitavasti, miehen pyristellessä mukana.

Näiden näyttelijöiden yhteisnäytteleminen on mestarillista, hallittua, sielukkaiden ihmisten vahvaa sanomaa toisilleen ja meille.

Jyväskylän kaupunginteatterin hieno Keuhkot pakottaa minut, katsojansa, jatkuvilla yllättävillä reaktioillaan nauramaan viereisen ammattinaurajan keralla näytelmän yllättävätempoisessa pienireaktioisen runsasvaihteluisessa rytmissä, siihen yhtyen ja yltyen. Mutta pohtimaan samalla peruskysymystä, mihin tuo paljon läheisyyttä tarvitseva ja maailmassa, toistensa kanssa selviytymistä yrittävä parisuhde lopulta johtaa – ja kestävätkö maailmantilanteemme jo hengenvaaralliset puitteet suhteen pääsemiseksi onnelliseen ratkaisuunsa.

Kuva  Hanna-Kaisa Hämäläinen

Keuhkot

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Suomennos Juha Jokela

Ohjaus Perttu Leinonen

Rooleissa Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen

Lavastus ja äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi

Puvustus Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu Jonna Rautala

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Suvi Taipale

Kuva

Jiri Halttunen ja Eija Haukka

Keuhkot-näytelmän arvio on kirjoitettu esityksestä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa torstaina 8.8.24 klo 19.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/keuhkot/