Kategoria: yhteiskunta

Kategoriat
kulttuuri musiikki teatteri yhteiskunta

Lauri Maijalan teatteri on suurenmoisinta teatteria vuosikymmeniin

Lahden kaupunginteatterin ensi-ilta The Black Rider – on hurja, hurmaava, klassista, aitoa romantiikkaa, musiikin rajatonta kauneutta ja rytmiä, kohtalokasta kansantarinan sävyn tummankarheaa elämänkuvitelmien rosoisuutta, henkilöidensä todellisuudessa tavoittamiamme luontevuuksia ja yhtäaikaa kauhukummajaisia vuoroin unihoureista ja valveilla hätkähtäviä mielenmaailmojamme, mutta ajatuksemme voimakkaasti herättävää teatteriatmosfääriä salissa ja sieluissamme.

Valta-annos esityksen teatterillista erittelemätöntä, selittämätöntä outoutta, kuoleman läheistä realismia jää katsojan ratkaistavaksi. Surrealismin ja realismin katsojan itse valitsemassa maailmassa liikkuu pääosin piru kaikkialla ja monet aatteet, uskontokin aina ristinpuulle ristiinnaulittavaksi teoksi tai elämäntavaksi saakka. Rakkaus on silti koko ajan läsnä niin raikkaan puhtaan vapaana kuin likaiseen valtaan kytkettynäkin.

Tämä ihmisen elämää ylläpitävän himon ja viettien, jatkuvien valintojen makuinen eroottista nautintoa täysi – rikkaasti tummahuumorinen oopperamainen sivistynyt teos on meidän sivistyneiden ikioma oopperallinen luomus nähdä ja kokea, siitä syvintä otsa rypyillä ja keveintä suu hymykareissa sielunsyvyyksiimme säilöä.

 

Tom Waitsin säveltämä väkevä, laulukypsä, rytmivarioiva epätyylisesti poppia ja klassisuutta viestivä sävelkieli suorastaan lumoaa omatyylisellä rytmillään ja sävelkuvioidensa – parin kaunismelodisen aariankin – tenhovoimalla ja pitää esityksen ja verenkiertomme vauhtilisäystä yllä iskuvoimallaan bluesista jazziin rytmejä ja melodista kauneutta taidokkaalla suurella moni-instrumenttisella elävän orkesterin soundillaan. Kabareen, revyyn, Brechtin, Weilin sukulaissieluja tunnistin musiikin olemuksesta, runoista, ihmislajin raadollisuudesta ja tuhoutumisen elämänympäristöä hallitsevista sotaisista, auktoriteettisista ja kapinallisista elementeistä.

 

Esityksen tarina elää tusinaisella kohtauskokonaisuudella, loputtomilla, aina uusilla mielikuvilla ja henkilögalleriansa tunnistettavan makaabereilla hahmoilla, useimmiten maanpäällisen helvetin ja taivaskuvitelmien välissä elämässä roikkuvilla yksilöillä. Teos tuntuu yllättävän jo heti alussa kuin ajatuksemme alkaisi lisää elää ja nähdä modernia maailmaa uusin silmin. Saamme eläytyä välillä runomuotoon, välillä arkiseen kerrontaan ja alamme pohtia jo alkuasetelmasta, teoksen kodista, omaisista, kuka meitä ohjaa ja meistä päättää. Tarinan klassinen romantiikka on koko ajan läsnä houkutuksineen ja helposti kotoisen seurattavaa, jännittävää kehittymisessään, hullun unimaailman läpi tai peilistä näkemiemme kohteitten hienosti luoduissa hahmoissa, meille tutuissa teemoissa parinetsintävaikeuksissa, vanhemmanpolven vastusteluvoimissa, kilpakosijamittelöissä, hehkuvassa, rakastuttavan suloisessa ihanasti laulavassa morsianhahmossa. Ja kaikessa edellisessä genressä piru häärimässä sairaalloisen, rakastuneen ihmisen epätoivon synkkyyttä huumorin terävin kynsin kopeloiden, houkutellen naimakaupan onnistumiseksi kaupantekoon kanssaan.

Lauri Maijalan ohjauksen häikäisevän ehyt, suuriksi kehyslinjoiksi piirretty upea kokonaisuus on suurenmoisinta teatteria vuosikymmeniin. Tarkoin mielenmaisemien yksityiskohtaisin ohjaajan perustelemin roolihahmoin ja tarinan hallitulla suuren näyttämön mielikuvituksellisilla lavastuksen asemoinnilla esityksen intensiteetti koko ajan kasvaa hellittämättömästi. Henkilöohjauksen herkullisen huumoripilkkeisen vulgaarisuuden kautta tarina värittyy yhdeksi koskaan ennen kokemistamme teatteriesityksistä mielikuvituksellisuudellaan kaupungissamme, Suuren näyttämön täydeltä nauttiaksemme. Esitys kietoo kuin noituutena pauloihinsa juonensa ihanalla ohjaajan ajatusten koukeroisella valtaisalla humoririkkaudella, selväpiirteisyydellä ja valmentamiensa esittäjien häikäisevillä näyttelijä- ja laulutaidoilla, uskomattoman tehokkaalla ja upealla lavastuksella, rekvisiitalla ja puvustuksella. Ohjaus samaistamalla myös vahvatunnelmaisen lavastuksen välineekseen mykistää sanattomaksi ihastuksesta ja rakettikuljettaa teatterimme hetkessä yhdeksi maailman merkittävien laitosteattereiden joukkoon.

 

Näytelmän 12 kuvaelmaa on tunnelmiltaan selkeän paljastavia. Ensimmäinen prologinen taikuus luo nykypäivän teatteriglamouria meidät ihmeestä mykistäen teatteritalon nykytekniikalla – orkesterimontusta nousee 12-jäseninen orkesteri soittajaistuimineen, instrumentteineen eturamppiin ihailtavaksemme – ooppera on käynnistynyt, ihailumme on rajaton. Pian realistinen näky laskeutuu alkusoittonsa mukana takaisin orkesterimonttuunsa. Estradi on vapaa.

Kohtaukset limittyvät ja vaihtuvat tunnelmiltaan, näyttämön vahvan interiöörin hallitessa suurilla sateisen taivaan maailman ja vuorimaisen uhkaavan oloisilla näyillä ja usein myös kuin metsänkaton kahlitessa meidät tarinaan. Luontoa kuulemme vain muutaman hipun verran: käki kukkuu merkitsevästi, mutta ani harvoin, kyyhkyset kujertavat vaaroja ja jatkuvia kuolemia ennustaen.

Koko esiintyjäjoukko osaa laulaa puhtaasti, eläytyen tekstiin – hienoa kuultavaa epämusikaaliselle ja musikaalisillekin.

Roolitöistä aloittaa Lumikki Väinämö, vanha täti, joka arkaaisessa hahmossaan avaussanoissaan vie meidät suoraan tapahtumien ytimiin vanhan degeneroituneen suvun pysähtyneeseen, metsästävän eläinkunnan herrojen, pyssyjen ja veristen olioiden sukuylpeään maailmaan. Vanhan naisen näytelmän esittely eräänlaisena kertojana suomeksi ja englanniksi (runoinkin) vaikuttaa jo pelkällä alttomaisella äänenkäytön karskin repaleisella kuuluvalla ääntämisellään, yleisöä seuraavilla silmillään syntisen vahvalta, vakuuttavalta. Hänessä alkaa koko näytelmäisen oopperan ihmislaji paljastua ja elämän hengenvaaralliset elämänmerkit näkyä: Jalkaa ontuva kulku on kuin enteellinen yhden ihmissuvun perintö vaiko metsästysammatin onnettomuuksien tulos?

Tuomas Korkia-Aho tekee esityksen keskeisen roolin, Wilhelmin ja luo tarinan metsästykseen juurtuneen yhteisön karsastaman kirjallisen ammatin sivistyneen kirjurin, koko näytelmäisen tarinan keskeiseksi vastapuoleksi perinteiselle saalistavalle ihmislajille. Tuo hento, ujo, murrosiästä vasta selvinnyt ilosta hyräilevä pojankloppi, nyt ensirakastumistunteen läpivirittyneenä uskaliaana on aivan hurmaava hahmo lähestyessään rakastettunsa kotia polkupyörällä, vapisten, peläten, kosijan kauhuja aavistaen. Korkia-Aho taitaa suurenmoisen eläytymisen, komiikan rytmit ja tragiikan vaikuttavuudet. Tämän koomisen, hennon, heiveröisen rakastuneen kosiminen typertyy heti isän jyrkkään kieltoon yhteisöön sopimattomasta ampumataidottomasta ammatista ja Wilhelm pakenee päätäpahkaa kohti metsää. Epätoivoisena hän alkaa harjoitella ampumista, mutta siitä ei tule mitään. Rakastuneella on jo itsemurha ihan lähellä, kunnes hän tapaa Peglegin (Pirun),  houkuttelevan olennon, joka tarjoaa hänelle taikaluoteja, jotka löytävät aina kohteeseensa. Tästä jatkuu Wilhelmin tarina osumatarkkana metsästäjänä häitä kohden ja hamaan esityksen loppuun saakka.

Korkia-Ahon näyttelemisen tragiikka on riipaisevaa, fyysisesti suorastaan rajua ja ennennäkemätöntä akrobaattista ilmaisua. Hänen kohtauksensa, jossa hän kauhuissaan yrittää noiduttuna irtipääsyä maan lumotusta taikuudesta, on vaikuttavaa näyttelijätaiteilijan suurta eläytymistä ja sisäistämistä keholla ja aivoilla, uskomattomia taipuisuuksia ja ulottuvuuksia, tunteita ja tahtoa ihmisen kauhun ja tuskan suurta ilmaisua, harvinaisuutta, josta ymmärrämme aidosti ihmismielen ja ruumiin kovin mitättömät mahdollisuudet vastata yhtä aikaa pirun ylivoimaan ja rakkauden unelmiin samalla maanpäällisellä ajatuskapasiteetilla ja lihallisella ruumiilla. Tragiikassaankin hän pystyy väliin komediallisella huudahduksella, kuin maailmantuomari, hihkaisemaan hetken onnistumistaan. Korkia-Aho laulaa kauniisti, vaikuttavasti. Täydellinen roolityö on samalla koko esityksen voimalatausta huipussaan.

Aurora Manninen näyttelee metsänvartijan tytär Kätchenin sympaattiseksi, valoisaksi, määrätietoiseksi rakastuneeksi nuoreksi, jonka tunteet kohtaavat monissa salaa tapahtuneissa kohtauksissa Wilhelmin rakkauden. Mannisen elämänaurinkoisuus, luontevuus nousevat säveltenhossaan vaikuttavaksi laulutulkinnoissa, jotka jo kertovat kuin sydämen sanomaa tulevasta elämän suuresta tapahtumasta. Kun Wilhelm on ampumistaidollaan (Peglegin kuulilla) lunastanut isän myötämielisyyden, morsiamen odotus tulevista häätapahtumista konkretisoituu jännittäväksi juuri Kätchenin elämässä, näyttelijätyön uskottavassa luontevuudessa ja esityksessä.

 

Vilma Kinnunen luo esitykseen pahuuden – sehän koetusti on aina hyvyyttä vahvempi. Kinnunen toteuttaa Pegleg-Pirunsa olemukseltaan puhtaan steriiliksi, kalkin valkeaksi, ihmishahmoa hieman muistuttavaksi, määrätietoiseksi, laskelmoivan tyyneksi, kylmäksi, korumaisen kauniiksi, tyylikkään puhtaasti ihanasti laulavaksi arvaamattomuudeksi. Hänessä toteutuu myös enteellinen toisen jalan ontuva kelvottomuus, joka viittaa koko vamman vallitsevan maailmaa. Toisinaan piru löytyy katsomon sivusta, välillä pukeutuneena oopperan loppupuolella asioiden ratketessa verenpurppuraiseen juhla-asuun. Kinnusen habituksen pirussa on suurin panos kalmaista, valkeaa puhtautta, eleettömyyttä, inkvisaattorin virallisuutta miltei ahdistukseemme saakka yltäen. Piru saa Vilma Kinnusen toteuttamana modernin epäsosiaalisen konemaisen hahmon ja koko oopperan genren henki jää mielikuviimme tästä Kinnusen piittaamattomasta lähes reagoimattomasta – siksi pelottavasta – pirusta.

 

Mikko Jurkka toteuttaa Bertram-metsänvartijansa jo odottamallamme ihanalla, varmalla, nautittavalla bravuurilla, jossa on voimaa ja ehdottomuutta aina volyymin ja äärimmäisen vakuuttavan bassoäänen mukana. Jurkka laulaa suorastaan merkittävän ilmaisevasti ja puhtaasti aariansa.

Oopperan monet henkilöhahmot – Laura Huhtamaa morsiamen äitinä, Teemu Palosaari säälittävänä rampana suvun vanhempana, Mikko Pörhölä  mies hirven selässä, Tomi Enbuska vauhdikkaana, rehentelevänä suvun omana kilpakosijana kuvaavat aikakauden kaoottisuutta, ajankuvan määräämättömyyttä ja sähköisten invalidituolien, sairaalan tiputusvälineiden riiputuksessa liikkuvien kuolemanrampojen ihmisraunioiden tämänpäiväistä realismia ja elämän kaikkinaista toivottomuutta. Oliohahmoja vaeltelee teoksen maisemissa ja kohteissa päämäärättömästi, useat puhekyvyttöminä, pari niistä silti laulaen. Näin teokseen tulee arvaamattomuuden, yllättävyyden, jännittävyyden ja ajattomuuden fantasiaa – jäsentymätöntä selittämätöntä ilmapiiriä, jossa pirun on helppo hääriä. Tunnelma on vahva ja kaunis, kuin käsinkosketeltavaa unta ja tajunnanvirtaa. Jopa niin, ettemme olisi tahtoneet lainkaan siirtyä väliajalle ja katkaista esitystä sen intensiivisyydestä.

Väliajan jälkeen kestikin tovi tajuta taas erikseen samoja, erikseen uusia hahmoja näytelmän olioissa – monet samoin jo iän alistamina ihmisraunioina, toiset ajattomassa atmosfäärissä muuttumattomina kunnoltaan ja habitukseltaan.

 

Minna Välimäen lavastus taitaa jälleen yhden suurimmista suomalaisista teatterilavoista loihtia kauniiksi, ihastuttavaksi ja toimivaksi ohjaajan meille lavastajan kanssa tarjoilemaksi yhteiseksi ajattelujemme interiööriksi. Lavastus ja koko teos on tavattoman kaunis, toimivuudessaan täydellinen, kuvissaan yllättävä, levollinen ja suurilinjainen, pikkudetaljeissaan samalla kuin skenografian rikassisältöinen idea-aarteisto. Kaikkine sateisine kuvineen, pyörivine luistelukohtauksineen, huippu orkesteriesittelyineen, valtavine live-golgatakuvineen se yhdistyy utuisine hirvimetsineen valkoisiksi häävieraiksi puettujen kuolemallisen ampumiskatastrofin skenografiaan, joka esityksen yhdessä huippunäyssä repii verenpunaiset surmattujen valtimot ja viestii huimaa fantasiaa, surrealismia ja mielen houreisiin kokonaisuuden saada nukahtaa levollisesti.

 

The Casting of the Magig Bullets 

”Tom Waitsin, Robert Wilsonin ja William S. Burroughsin pirullinen rock-ooppera intohimoisesta rakkaudesta ja tarjouksista, joista kannattaa kieltäytyä. Kätchen on metsänvartijan tytär, joka on palavasti rakastunut Wilhelmiin, kaunosieluiseen kirjanpitäjään. Kätchenin isä ei kuitenkaan hyväksy sulhasehdokasta, sillä kaupunkilainen Wilhelm ei osaa metsästää. Onneton sankarimme törmää metsässä itseensä saatanaan, jonka kanssa Wilhelm tekee sopimuksen taikaluodeista, jotka osuvat aina kohteeseensa. Tässä tarinamme koko ihanan rakastumisen voima ja sen tragedia.”

 

Ensi-ilta 7.9.2024 suuri näyttämö

Kirjoittaneet Robert Wilson ja William S. Burroughs
Musiikki ja laulujen sanat Tom Waits
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Lauri Maijala
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu TommiRaitala

Naamioinnin suunnittelu Kati Keronen, Anu Reijonen Esityskuvat Janne Vasama

Rooleissa Tomi Enbuska, Nomi Enckell (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Tuomas Korkia-Aho, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Lumikki Väinämö.

Mukana 12-henkinen orkesteri

Kesto 2 h 30 min, sisältää väliajan

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Fedja-setä tämän päivän maailmassa

Kuvassa Fedja-setä Fanni Noroila,    kuva Venla Helenius

Neljäkymmentä vuotta sitten Lahden kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Fedja-setä, kissa ja koira – tuo Eduard Uspenskin samannimisen kirjan pohjalta tehty näyttämösovitus. Lahden kaupunginteatteri esitti sen Loviisankadulla, silloisella Lahden kaupunginteatterin pienellä näyttämöllään. Ensi-ilta oli 19.12.1982.

”Miksi vasta nyt,” kysyi Etelä-Suomen Sanomien tuttu kriitikkoystäväni Kalevi Salomaa teatteriarviossaan, jonka hän otsikoi ”Ihastuttava Fedja” ja ylisti perusteltuun tapaansa laajasti esityksen onnistuneeksi lapsille ja aikuisille soveltuvaksi saduksi. Sitä esitys oli omanakin kokemuksena. Turvallista, kekseliästä, rauhoittavan herkullista sadun kuvitusta ja näyttelijätyön, esitykseen luodun laulumusiikin ja lavastustunnelmien heittäytyvää sadunkerronnan samaistavaa, mielikuvituksen inspiroivaa satumaista yllättävyyttä täynnä. Samoihin aikoihin Lahden kaupunginteatteri valmistautui jo muuttamaan seuraavana vuonna uuteen teatteritaloon, jonka Eero-näyttämölle Uspenskin Fedja-näytelmä sitten myös siirtyi esitettäväksi.

Viime lauantaina koin saman näytelmän ensi-illan Lahden kaupunginteatterin samaisella Eero-näyttämöllä.

Ennakkobuffeissa Lahden kaupunginteatteri näytelmän tuoteselosteessa suitsuttaa esityksen olevan Anarkiaa koko perheelle ja suosittelee esitystä kaikille 6-113 -vuotiaille.

Näin Lahden kaupunginteatteri houkuttelee näytelmää katsomaan:

Fedja on kuusivuotiaaksi harvinaisen omatoiminen lapsi. Hän on myös luonteeltaan kovin totinen, jonka vuoksi Fedjan vanhemmat ovatkin alkaneet kutsua häntä Fedja-sedäksi.  Fedja-setä asuu kaupungissa ja viettää paljon aikaa itsekseen vanhempien ollessa töissä. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy koditon kissa. Fedja-setä ihastuu teräväkieliseen sekä vahvasti omanarvontuntoiseen kissaan ikihyviksi ja nimeää sen Matroskiniksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan halua puhuvaa kissaa kotiinsa asumaan, ja tästäkös Fedja tyrmistyy! Kyllähän kaikilla pitää koti olla! Fedja-setä ja Matroskin-kissa päättävät karata kaupungista maaseudulle ja aloittaa uuden elämän. Matkalla heidän seuraansa liittyy vielä yhtä lailla kotia sekä ehkä vähän itseäänkin etsivä hupsunpuoleinen Musti-koira…

Olin juuri ennen esitystä hätäisesti lukenut somanpienestä esityksen ohjelmalehtisestä, että esityksen musiikkina on taas pinnalle neljäntoista vuoden takaa pompahtanutta PMMP:tä sekä Vestaa, Kelieliä ja muita pääosin koko ajan eettereissä, kännyköissä ja tv-viihteessä, aikamme loppuunmyydyissä nykypop-festareissa ja konserteissa soivaa, kokonaista kaksi tusinaa erilaista muuta biisipalasta, pääosin rokkia. Siis aikamme lasten ja perheiden kotien äänimaailmaa, pelien, tiktokien, albumien ja videoiden musiikkia hyräiltäväksi, volyyminappuloin kodit täyttäviksi. Vau, sanovat lasteni lasten ikäiset nykyäidit ja isät!

Ohjelmaesitteessä Uspenskin sadun päätähti Fanni Noroila (vierailija Kansallisteatterista) Fedja-setänä sanoo vielä nykysuomenkielellä:

”Sulla on oikeus mielikuvituksen lentoon. Se on sun aarre ja kaikkien ympärilläsi kuuluu vaalia sitä. Toivottavasti saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana!”

Ohjelmalehtisessä esityksen jo yli kolmekymppinen ohjaajakomeetta Minna Lund vielä pyytää: ”Kun lähdet täältä, kerro ystävälle mitä näit ja koit. Miltä se tuntui? Se on tänä aikana anarkistisempi teko kuin uskotkaan, sillä se, että sinä olet täällä altistamassa itseäsi taiteelle, kumuloituu ympärillä myös oleviisi.” Tuon me ihan aidolla kirjakielellä kirjoitetun suosittelemat 6-113 -vuoden ikäiset katsojat osaamme lukea ja yrittää ymmärtää. Sanat anarkistinen ja kumuloituminen viittaavat kuitenkin kokemukseni mukaan enemmän satakolmetoistavuotiaan ymmärrykseen kuin kuusivuotiaan. Ilahdun siis, koska olen ikäjanallani selvästi lähempänä tuota esityksen vanhinta ikäsuositusta kuin ala-ikärajaa.

Niin sitä pitää. Voisin siis nähtyäni esityksen kertoa, miltä esitys tuntui. Ihanaa. Saan pyynnöstä oikein kertoa, millaista se anarkistinen teatteri on. Vihdoinkin pääsen kokemaan tämän uutuusteatterin lajin – teatterin jokaviikkoisena suurkuluttajana, lastenteatterin entisenä ammattilaisena innostun.

Ihastuin oitis jo ensinäystä. Suomalaisen vaneriteollisuuden uljaasti kattama puinen lattiasta kattoon ulottuva näyttämö vaikuttaa selvästi pelialustalta matkareittipiirroksineen ja rasteineen. Puupölylle allerginen kehoni saa sisäisesti heti aikaan aivastuksen. Vaan sitten tapahtuukin se esityksen komein ja uljain. Vanerimaailmaan heijastuu suuri monikerroksisen betonielementtinen, lumoavan aidontuntuinen kerrostalo koko näyttämön katon korkeuksiin saakka. Pian teatterin huippunäyttämöhenkilökunta vain painavaa seinää kuin verhoa nostamalla avaa kerrostalosta Fedja-sedän perheen olohuonenäkymän kera äidin ja isän, Fedja-sedän ja suuren kissan.

Äidin ja isän perheväitellessä tässä karussa kerrostalon olohuoneessa ymmärsin heidän puhuvan selvää suomea. Tilanteessa oli ennen perheeseen kuulumaton kotieläin kissa paikalla Fedja-sedän salaa tuomana ja se pomppi sohvalla isän silitellessä sitä hellästi, kissan nuollessa isän kasvoja ja äidin kauhistellessa tapahtunutta ja täysin hyödytöntä luontokappaletta kodissaan.

Isä: Mitä hyötyä on sitten tuostakin kodin taulusta?

Äiti: Sillä voi peittää myös vaikka tapeteissa olevan reiän.

Isä: Sittenhän tämän kissan voi opettaa vaikka koiraksi ja sen vahtimaan taloa.

Siis olemme esityksen Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan tekstissä, sen tässä päivässä, tänään ja nyt.

 

Huumaavan toimiva, teknisesti raikas lavastus aina autolla-ajelua myöten on esityksen ehdoton ykkösvaikutelma. Sen tenho melko nopeasti haalistuu, viimeistään silloin kun katosta putoaa lyhyitä koivurungon puolikkaita, steriilejä pökkelöitä elävän luonnon merkiksi monta kappaletta metalliköydessä näyttämön katosta roikkumaan. Samaa teknisesti kovin suuritöistä näyttämötoimintaa on veden alle ajateltujen näkymien lavastaminen silmien nähdä – kun valtavin pomppuvarmistimin benjoy-hypyn tapaan yksi näyttelijä lukitaan tähän turvalaitteeseen hänen saadessaan sitten pomppia (arvelen majavana) korkealta katosta roikkuvan vahvan köyden varassa voimakkaan moottorin katossa kiskoessa kuin markkinapalloa pomputtaen otusta ja lavastusvärispottien vaihtaessa näkymät vaaleansinisiksi, ilmeisen puhtaan juomaveden väriseksi koko kohtauksen ajaksi.

Kun itse tarinassa sitten Kissa Matroskin (Anna Pitkämäki) ja Fedja-setä yrittävät keskustella jo pelkkä Matroskinin suomenkielen taito on niin nopeaa, ääntäminen niin kissansuttuista, etten saanut hänen yhdestäkään aivoituksestaan, puheenparrestaan mitään tolkkua. Perässä en pysynyt. Temperamenttia, vauhtia, ihmeitä, taikuuksia, asennemuutoksia koko esityksessä kyllä riitti. Mutta teatterin perustehtävästä, tarinan kuljettamisesta ja näyttämöpuheen ymmärrettäväksi tekevästä ammattitaidosta ei korviini ja ajatuksiini lopulta välittynyt mitään muuta kuin kovaa, pauhaavaa ääntä. Varsinaisen visuaalisen hienon kulissikokemuksen lisäksi koko esityksen ajan määrätynlainen levoton ja päämäärätön touhukkuus täytti esityksen liikekielen äänimaailman ja musiikkivinjettien pauhu niin, että koko tarinan jujut peittyivät vähitellen mölymaailman alle ja turruttivat katsojan kyllästyttävän häsläävään kraakumiseen jo ennen väliaikaa.

 

-Ja se sodanvarjoisten aikojemme esityksessä toteutettu pyssyn laukaus on kyllä tekijöiden suuri ajatusmoka tulevaisuudessa rauhaan pyrkimisen keinoista maapallolla.

– Samoin tuo ylenpalttinen ruoan haaskaaminen traktoriseen aparaattihökötysihmeeseen, kun valtaosa maailmaa on nälänhädässä.

-Eikä tuo karvapörröisten nalle- ja lempilelujen ujuttaminen meidän katsojien tuoleille oikein edusta suomalaisen terveydenhoidon koronantorjumisen pienimpiäkään alkeita. Pian tuntuu unohtuneen lahtelaisen laitosteatterin pitkät näytäntöjensä kuukausiksi sulkemiset koronan raivotessa maailmassa.

-Pääosan esittäjän lupaus – sulla on oikeus päästää mielikuvituksesi lentoon – ei kohdallani toteutunut tai hänen toivotuksensa – saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana – ei ainakaan naurun kohdalla onnistunut lainkaan.

–Ja sen toisen näytöksen viimeinen vartti, jossa esityksen loppua yritettiin varmaan neljällä viidellä tavalla lopettaa, oli kyllä jo todella pitkästyttävää katselijan piinaa.

-Katsojalle, joka ei esitystä omaksi mieltänyt, loppuaplodien jälkeinen näyttelijä Iikka Forssin vetoomus äänestää tulevissa vaaleissa kulttuurin puolesta oli jo täysin kornia teatteritaiteen noloutta.

 

Tarinan etenemisestä saatoin Uspenskin perustarinan tuntiessani jotakin oivaltaa. Jotakin enemmän esityksen tekijöistä ymmärsin myös somanpienen ohjelmalehtisen kotona suurennuslasein uudelleen ja perusteellisesti tutkittuani.

 

Tämä esitysarvio on nyt ohjaaja Minna Lundin pyytämä tulos – katsojana, isoisänä, isänä, nuorukaisena, lapsena – ohjaajan tuottamasta elämyksestä ja ohjelmalehden kertomasta hänen työtään ohjaavista feministisistä käytännöistä ja progressiivisista unelmoinneistaan aktivismina. Olkoon tämä myös eräänlainen kuluttajansuojaa laajentava viesti katsomossa viihtyneille, siellä pettyneille ja sinne pyrkiville.

 

Totean tekijöiden oivaltaneen silti tärkeimmän. Lastenteatteri on ollut liian kauan laitostunutta, paikalleen pysähtynyttä ja liian usein laitosteattereille vain välttämätöntä miltei pakollista lapsille tarkoitettua teatterin ohjelmavalintaa.

Nähty ensemble, ohjaus ja koko työryhmä on ollut oikealla asialla. Puuta päin, ajan pinttyneitä itsestäänselvyyden barrikadeja päin, uusimaan koko teatterikenttä! Sen he ovat tehneet sumeilemattomasti, kunnioitettavan rohkeasti ja täysin yhteisöllisesti mielletyin tulkinta-ajatuksin. Sille on nostettava kaikessa epäselvyydessäänkin liput salkoon. Tässä on mallia teatterityön uudistamiselle, vanhakantainen lastenteatterinimitys joutakoon hävitettäväksi. Kaaos ja kauhistus ovat sopivat katsojan reaktiot tälle esitykselle. Uusi ilmaisu, uudenlainen teatterin tehtävä on räjähtänyt maailman teatteritaiteen atmosfääreihin ja Lahden kaupunginteatterin mielestään sumeilemattomaan, pelkäämättömään työyhteisöön.

Me perinteinen, selkeyttä, mielikuvituksemme rajatonta rikastumista vaativa yleisö emme ihan kaikkea yksinkertaistamista ja tendenssimäisyyteen pyrkivää ilmaisua kykene sulattamaan. Mutta vaikuttamattomaksi Lahden esitys ei jää. Se järisyttää teatteritaiteen paikalleen pysähtyneitä aikuisten arvoja taatusti – tosin monilta kohdiltaan vielä aivan liian monien pienten lasten kustannuksella.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/fedja-seta-kissa-ja-koira/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Teatteri Vantaan hurmaava laulunäytelmä

Teatteri Vantaan Silkkisalin Silkkitehtaan naiset -musiikkinäytelmän kantaesitys tuntuu suomalaisen teatterielämän syysnäytäntökauden alkamisen hämmentävän lämminhenkiseltä, hauskalta, kiinnostavan asiapitoiselta, lämpimän kotoiselta ja tunnevoimaiselta todelliselta valtakunnalliselta teatteritapaukselta.

Näytelmän ihmisläheisen rakkaudellinen ja kodikas sekä yhtä aikaa tehdasyhteisön elämänvoimainen me-hengen toimivuus ja työn merkittävä voima muuttaa meistä jokaisen tarpeelliseksi ihmiseksi. Esitys kuin ravistelee niin kotoisen tutunomaisella menneisyysdokumentillaan tämän päivän ihmisen yhteiskuntaa ryhdistäytymään kaikenlaiseen yhteistyöhön uudelleen.

Harvinaisen sydämellisen, elämänlämpöisen todellisuuspohjaisen valloittavan ja musiikkitoteutukseltaan hurmaavan laulumaisen kokonaisuuden takana on asiaan perehtynyt, sen timantiksi ymmärrettäväksi tarinaksi kirjoittanut Hanna Ryti ja esityksen ytimiksi hienovireiset, täysin uudenlaiset niin terävän kuplettiset kuin kauniin laulelmallisetkin riimittelykuosit tarinan huippukohtiin on toteuttanut hänen kanssaan Kanerva Salomaa. Teoksen säveltäjinä Merja Ikkelä haitareineen ja Tuija Rantalainen kosketinsoittajavelhouksineen luovat täysin uussävelteisen musiikkikuosin kolmentoista uuden laulusävellyksen täyttäessä tehdasmiljöön ilmapiirin ja ihmisten vahvasti työntuoksuisen maailmankuvan. Merja Ikkelän sävellykset ja virtuoosinen soitto hanureillaan mukautuvat uniikeiksi sävelkuvioiksi ja säestyksiksi jo suurten estraditeatterien malliin. Samaa luokkaa on Tuija Rantalaisen laulujen synnyttäminen ja näppärä kosketinsoittimien hallinta.

Ihastumme myös esityksen monipuoliseen näyttelijätyön ja yhteisnäyttelemisen vaikuttavuuteen. Kolmen näyttelijän ja kahden muusikon luomat, tyypittelyjä syvemmälle ylettyvät kymmenet eri ihmiskohtalohahmot tiivistävät koko Silkkitehtaan tarinan niin ihmisläheiseksi, että välillä on kyynelen pirskahdettava silmäkulmasta kertomuksen kohtalonkuvauksen kolhusta. Mutta useimmiten me kuitenkin suorastaan nautimme ja hykertelemme esityksen hengen sielua ja ajatusta ihanasti ruokkivasta, terapoivasta tarinasta, jota me itse emme koskaan ole kokeneet ja nyt vasta tässä elämäntuoreessa näytelmässä saamme ajatuksella nauttia.

Näyttelijätaiteen juureva suomalaisnaisen suvereeni tulkitsija Ritva Oksanen eräänlaisena kertojana, havainnoivana tarinan kuljettajana hallitsee suurenmoisesti pientä piirtoa ja sävyä myöten esityksen tarinan kuljetuksen. Hänen maagiselta tuntuva koruton ilmaisunsa on harvinaista, luontevan mutkatonta, huumorikypsää lavanhallintaa, jota katsoja vain harvoin saa kokea. Oksanen näyttelee yhden ihmiselon mitan tarinan  kertoen nuoren tytön, Eira-hahmon, rakastumisesta Silkkitehtaan työläiseen Erkkiin, sitten kodin perustamiseen, perheenäidiksi ja Silkkitehtaalle ja sen menestymiselle eletyn pitkän elämänsä, viimein hiipuvan elämänkaarensa kankaanvalmistusalan allergioiden ja reuman rajaaman eläkeläisen supistuvaan elämänloppuun saakka. Oksanen kuvaa taitavasti tarinoiden ja asioiden aikakauden todellisuutta ja eläytyy mestarillisesti tarinan tilanteisiin.

Anne Nielsenin, Teatteri Vantaan sielun, syvyys ja sydämellisyys piirtää, syventää, virittää, riemastuttaa, kauhistuttaakin aivan uskomattomilla monilla eri henkilöluomuksillaan tarinaa inhimilliseksi värittäen. Hänen alun hahmonsa nuorena Eira-tyttönä, sitten Silkkitehtaan työhönottajana ja sotaan lähteneiden miesten sijaan haalimiensa työntekijöiden kiinnittäminen pääosin naisista, mutta myös keskenkasvuisista pojista toteutuu hienovireisen elävänä, uskottavana, luontevan todentuntuisena.

Tai Anne Nielsenin näytelmän loppuosan kankaansuunnittelija – persoonallisuuden luonnehdinta, eläytyminen on jo koskettavan pysähdyttävää näyttelijätaitavuutta, rehellistä, draamatajun suuruutta. Vielä vaikkapa hänen tähän päivään jo ajallisesti esityksen nitova nuorukaisluonnehdintansa, junantöhrijä-murkusta työelämän mukana nykyajan suurperheen perustajaksi elämän kasvattama ilmestys slangeineen, pukeutumisineen, räjähtävine temperamentteineen – miten hän taitaakin räpätä niin tuoreesti ja tajuttavasti tarinan sisältöön liittyvästi, aivan lyömättömän hauskasti naurumme huumorihuipuksi tämän roolihahmonsa – kauan meidän muistella tätä mielikuvituksen äärirajoille yltänyttä roolityötä.

Teijo Eloranta näyttelee tarinan Erkin elämänkaaren suomalaiseksi perusmieheksi niin tavattoman vakuuttavasti, että tekee mieli juuri näihin hyväluonteisiin, uskollisiin ja ahkeriin erkkeihin meidän kaikkien miesten samaistua. Tässä Elorannan Erkki-luonnehdinnassa on jotakin koko esityksen tekstin ja sen toteutuksen todellista peruskiveä, tehdaselämän työntekijän uskottavuutta. Näyttelijätaiteen tajunnanvirtaisiin ulottuvuuksiin Eloranta yltää vaivatta monenikäisen ja monenluonteisen miehenkuvatuksen tulkiksi. Hänen Silkkitehtaan konttoripäällikköpomostaan väreilee suomalaisdraamoihin aina kuuluvaa alkoholin tuomaa yllätyksellisyyttä, menneen aikakauden ylemmän luokan erityisoikeutta tehdä töitä hieman maistaneena: sen Eloranta tekee liioittelemattomasti, roolityön nautittavan pienesti hiprakkaisin horjumiskoreografioin hymyvarastojamme makeasti kutittaen.

Kaikilla näillä vaatimattomilla näyttelijäsuuruuksilla on ihailtavaa kykyä myös laulullisesti kertoa tunnelmia ja tarinaa. Sen he osaavat yhdessä ja omilla sooloillaan: Oksanen tummalla, lämpimän matalalla altollaan kuin lavankantta äänellään lämmittäen, Nielsen monissa vaikeissakin laulusävellyksissä valtavan kevyesti kauniilla, puhtaalla sopraanosäveletkin tavoittavalla ääniaparaatillaan ja tunteella (joskus tosin aivan hurjuudella tehtaan harvoihin  kohtalokkaisiin kauhutapahtumiin) heittäytyen ja Eloranta myös omalla tavallisen miehen äänivärillä koko sävelteosta baritonillaan, vaatimattomuudellaan musikaalisesti tulkiten jopa kitaralla ja turpahöylälläkin tarvittaessa laulunäytelmän äärimmäisiä tunnelmaherkkyyksiä korostaen.

Erityisesti vielä Tuija Rantalainen myös tavoittaa yllättävän vahvalla eläytymisellä pari roolihahmoa hienosti, tehtaan toimitusjohtajan ja hätkähdyttävän upeasti tulkitsemansa yhden pitkälle opiskellun perheenäidin hahmon, joka näyttelijätyönä vertautuu edellisiin rooliluomuksiin täydellisesti laadussaan ja persoonallisessa taitavuudessaan, pikkunyansseja myöten.

 

Riimit tässä esityksessä ovat napakat – kirsikunnasten ja reinohelismaitten kaltaisia luontevia suomalaisen laulunäytelmän taitavarytmisiä uutuusharvinaisuuksia.

Kymmenistä eri kohtauksista paria on vielä pakko valottaa: Silkkitehtaan mainostilaisuuksien aivan hullunhauskat näytelmäkohtaukset, joissa perehdymme aidosti tehtaan kuuluisiin valmisteisiin ja niihin liittyvät laulutkin (Tikkurilan lämpöpuku, Muotisuunnittelijoiden kuuluisat leningit ja iltapuvut, Nilsson/ Eloranta). Olemme esityksen hauskuushuipuista jo läkähtyä.

Uuden uutukaiset kolmetoista laulusävellystä tarinaa elävöittämään on jo suomalaisteatterien harvinaisuutta. Niistä Hälytys-Erkki ja Työtoverin menehtyminen saavat myös varsin vaikuttavat, toimivat koreografisen väkevät esityksensä.

Mielitulkinnoikseni miellän lauluista Täällä tuttuja ei enää nää sekä loppulaulun He tulivat portista. Niiden sävelet, sanat ja tulkinnat kaivautuvat yhtälailla minkä tahansa suuren työpaikan todelliseksi tilitykseksi ja työnteon ylistykseksi tunnelmillaan ja vaikuttavuudellaan.

Puvustuksen merkitys tässä teoksessa on jotakin hämmentävän aitoa. Terhi Ursin on tarkoin kartoittanut Suomen Silkkiteollisuus Oy:n kankaanvalmistuksen ja vaatesuunnittelun vuosikymmenten tuotteet ja käyttää niitä (monia lahjoitettuja tai lainattuja) aitoja vaatteita näytelmäteoksen puvustamisessa. Hämmentävää historiallista teatteriherkkua!

Esityksen harkitsevan taitava asemoija Osku Heiskanen ohjaajana on yhdessä viisihenkisen teatteriensemblen kanssa luonut suuresta kimpaleesta mennyttä suomalaista tärkeää ruumiillisen työnteon, savupiipputeollisuuden aikaista elämänkuvaa ja löytänyt sen olennaisen sanoman.

Vantaan seudun vuosikymmenten 1930-70 yli viidensadan perhekunnan työllistäjänä, asuttajana, kotipaikkana tämä kankaanvalmistuksen, suunnittelun ja aikansa höyryvoimalla sekä Vantaanjoen vedellä toimineen savupiippuisen rakennuksen henki, yksin sen sota-aikainen toimivuus naisvoimalla on jo aikamme dokumenttista – ei kuivaa eikä tylsää – vaan elämänhehkuista historiaa meille kaikille kokea. Esityksen voima on taitavasti luodun tekstin ja musiikin, vahvasti näyteltyjen lukuisten hahmojen karikatyyrejä syvemmälle yltäneet rooliluonnehdinnat, joissa tehdasympäristön työntekijöiden moninaiset tunteet, asema, merkitys ja ennen kaikkea tehdasmaailman me-henki selviävät herkullisesti ennen asiaa ymmärtämättömälle maallikollekin – täydellistä näytelmämuotoista, ihmisläheistä historiaa kiehtovana teatterina.

 

Työryhmä

Näyttelijät: Ritva Oksanen, Anne Nielsen ja Teijo Eloranta
Teksti: Hanna Ryti
Ohjaus ja koreografia: Osku Heiskanen
Muusikot ja laulujen säveltäjät: Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen
Laulujen sanat: Kanerva Salomaa ja Hanna Ryti
Puvustus ja maskeeraus: Terhi Ursin
Puvustajan assistentti: Emmi Malmström
Tekniikka sekä valo- ja äänisuunnittelu: Esko Paavola

 

Esityksen kesto n. 2h, sisältäen väliajan

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Matti Vesasen taiteen kiehtovuudesta

Matti Vesanen on taideartikkeleittemme vakiotaiteilija: joka vuosi hän pitää galleriansa avoimena meille kaikille ja siellä näytteillä uusia teoksiaan. Tämä taiteilija veistää, muotoilee puusta, savesta, metallista, kivestä tai muista kokoon koottavista materiaaleista herkkyyttä täynnä olevaa sanottavaa pääasiallisesti ihmiskehosta ja mallinsa mukaisesta ominaislaadusta tai ilmeestä, asennosta. Joskus hän tekee mallin mukaisen täysin tunnistettavan teoksen.

Harvemmin Vesanen tekee suuria teoksia. Hän on kuin hopea- tai kultaseppä, jonka pienveistokset ihastuttavat aina, aikakaudesta riippumatta. Hieman pieniä ne ovat suurelle kansalle monumentteina katseltaviksi, suuria taas rintakoruiksi tai muistoiksi annettaviksi. Klassisia herkkyysluomuksia kaikki.

Pelkkä käynti Vesasen entiseen Haulitehtaaseen luomaan taidepyhättöön on joka kerta suomalaista jurruttavaa luonnetta jalostavaa – se on kuin eräänlainen Keski-Eurooppalainen pikku tuulahdus maailman komeiden puutarhapuistojen loistosta veistoksineen, suomalaisittain usein harvinaisine kasvistoineen, vesiputouksineen.

Joka vuosi Matti Vesanen – kuten ammattitaiteilijoilla on tapana – osallistuu myös erilaisiin näyttelyihin Suomessa. Tänä vuonna hänen teoksiaan sai kokea Lahden Nastolan taidekeskus Taarastin maksullisessa Galleriassa ja Juupajoelle kehittyneessä, Walleniuksen Wapriikki -taidekeskuksessa, usean taiteilijan näyttelyiden ja taidetilaisuuksien vanhaan perinteikkääseen tehdaskiinteistöön rakentuneessa yleisölle maksuttomassa taidekeskittymässä.

https://www.walleniuksenwapriikki.fi/ajankohtaista/nayttely-matti-vesanen-haivahdyksia-17-7-11-8-2024/

Matti Vesanen on mukana myös valtakunnallisessa Konstrundan – Avoimet ateljeet -tapahtumassa 7.-8.9.24 klo 11-17, siihen osallistuu yhteensä 405 taiteilijaa, joista 13 on Päijät-Hämeestä (ja heistä lahtelaisia 11). Näyttelyihin on maksuton sisäänpääsy.

https://konstrundan.fi/fi/tietoa_konstrundanista

konstrundan.fi

 

Lahden lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa alkanut ja Harjulan kansalaisopistossa jatkunut kuvataideopiskelu on jatkuvan itseopiskelun muodossa tuonut kunnioitettavan tason ja persoonallisen ilmaisun Vesasen taiteeseen. Sen julkisuushankkeiksi ovat jo kohonneet Harjulan senioritalon upea, talonkorkuinen metalliteos ja presidentti Mauno Koiviston patsaskilpailun osanotto, jossa yli sadan taiteilijan teosten joukosta hänen ehdotuksensa selvisi kilpailun kakkossijalle. Olisiko aika sitten jo kaunosielujen ja taiteen mesenaattien tilata häneltä monumentaalisempi teos kaupunkimme tapahtumien, menneisyyden tai tulevaisuuden kaunistukseksi?

Matti Vesasen näyttely on avoinna 28.8.-8.9.2024, ke-pe 13-16, la-su 11-17. Mattilanmäenpolku 3, 15140 Lahti

Vapaa pääsy!

Kategoriat
taide teatteri yhteiskunta

Helsingin Kaupunginteatterin syksyinen teatterirunsaus ihastuttaa

Helsingin Kaupunginteatterin Tiedotustilaisuus 21.8.2024 klo 12-13 alkoi Moulin Rouge -musikaalin kohtauksella Ruma Romanssi.

Alla musikaalin keskeiset tiedot:

Moulin Rouge! Musikaalista kappale Ruma romanssi (Bad Romance) Baz Luhrmannin menestyselokuvaan perustuvasta suurmusikaalista.

Rooleissa: Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Nea-Maria Alanko, Laura Allonen, Sofia Arasola, Nicolas Frimodig, Sari Haapamäki, Asbjørn Hagen, Natasja Jean-Charles, Jyrki Kasper, Antti Lang, Marissa Lattu, Matti Leino, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kai Lähdesmäki, Eleonoora Martikainen, Jero Mäkeläinen, Ville Mäkinen, Ulla Paajanen, Samuli Pajunen, Saara-Elina Partanen, Justus Pienmunne, Raili Raitala, Tuukka Raitala, Suvi Salospohja, Samuli Saurén, Katrin Vaskelainen, Mikko Vihma, Yasmine Yamajako ja Osku Ärilä.

Orkesteri: Marko Hilpo, Barbora Hilpo, Tiia Ignatius, Eeva Koivusalo, Maria Lamminen, Riikka Lampinen, Paavo Malmberg, Ville Myllykoski, Mikko Mäkinen, Jari Nieminen, Ville Paappanen, Heikki Pohto, Ville Pynssi, Anssi Sopanen, Jukka Tiirikainen ja Varre Vartiainen.

Käsikirjoitus: John Logan
Ohjaus: Anders Albien
Apulaisohjaus: Kirsi Karlenius
Suomennos: Paavo Leppäkoski
Koreografia: Jennie Widegren, Anja Gaardbo, Kirsty McDonald, Zain Odelstål
Vastaava kapellimestari: Eeva Kontu
Kapellimestari: Ville Myllykoski
Lavastus: takis
Pukusuunnittelu: Astrid Lynge Ottosen
Pukukoordinaattori: Laura Dammert
Valosuunnittelu: Palle Palmé
Äänisuunnittelu: Kai Poutanen
Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Esitys tekstitetään suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ensi-ilta 29.8.2024

 

Teatterinjohtaja Kari Arffman puhui näytäntökauden tervehdyspuheessaan kulttuurin tilanteesta sekä ahdistuneesti että Helsingin Kaupunginteatterin osalta myös vapautuneen helpottuneesti.

Hän kertoi aamun neuvotteluista, joissa koko Helsingin teatterit olivat Svenska Teaternissa järjestetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa puhumassa kulttuurin leikkauksista:

”Minulla oli tarkoitus puhua niistäkin, mutta minun täytyy rehellisesti sanoa, että olen todella uupunut aamuisesta tilaisuudesta… On aika kaikkensa antanut olo, tuntuu jotenkin väärältä tässä tilaisuudessa avata teatterisyksy ja puhua ja maalata mahdollisimman synkkiä kuvia, enkä halua tehdä sitä meidän henkilökunnalle, joka ammattitaitoisesti ja intohimoisesti suhtautuu tähän taidemuotoon.”

Arffman kertoi vielä toisesta tilaisuudesta: ”Olin hiljattain myös Teatteriliiton kokouksessa ja siellä Valtiovarainministeriön edustaja totesi, että talouspolitiikan tarkoitus on hyvinvoinnin lisääminen – he kannustivat. Toivottavasti niin tulee myös olemaan, koska me koetaan myös täällä, että olemme yksi keskeinen tekijä tässä yhteiskunnassa – kaikki kulttuurilaitokset pitävät sitä hyvinvointia yllä ihan aidosti koko ajan työssään…”

Lopuksi Arffman löysi yllättävän positiivisia asioita juuri oman Helsingin Kaupunginteatterinsa tilanteesta:

”Meidän talo, meidän oma rahoitusosuus on tosi suuri ja me elämme ihan oikeasti lipputuloista. On todella positiivisia tuloksia tämän syksyn kohdalla. Kaikkien näyttämöiden täyttöaste on tällä hetkellä noin 61% alkavalta syyskaudelta – viime vuonna se oli 35% ja pääsylippuja on nyt myyty syyskaudelle 115 000, kun se viime syksynä oli 68 000. Meillä on siis poikkeuksellisesti parempi tilanne kuin mitä meillä normaalisti on. Alkajaisiksi näimme kohtauksen suurmusikaalistamme Moulin Rouge, jonka lippuja on myyty runsaasti, niinpä avattiin jo eilen kevätkauden myynti, jota on jo myyty 75000 lippua. Eli isoista luvuista on kysymys. Se toki luo jonkinlaista turvallisuuden ja hyvänolon tunnetta tässä uhkakuvien keskellä. Täällä on tarkoitus iloita ja nauttia ohjelmistosta ja aloittaa syyskausi,” päätti Arffman raivoisien aplodeerausten todistaessa yleisön – henkilökunnan ja median – myötätyytyväisyyden.

 

Asiakkuuspäällikkö Mikko Peltoniemi johdatteli alkajaistilaisuudessa kaikki syyskauden esitysten valmistajaryhmät kertomaan lyhyesti näytelmistään.

Lahen uutisia luettelee syyskauden esitykset ensi-iltajärjestyksessä tekijöineen ja esittäjineen:

Dancer in the Dark -musikaalin maailman ensi-ilta on 31.elokuuta Lilla Teaternin lavalla – Lars von Trierin ylistettyyn elokuvaan pohjautuva teos.

Rooleissa: Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Sofia Hilli, Tuukka Leppänen, Iivari Luomala, Sanna Majuri, Unto Nuora, Emil Paloniemi, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Pia Runnakko, Inka Tiitinen, Antti Timonen, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius.

Muusikot lavalla: Eeva Kontu, Paavo Malmberg, Juho Fabrin ja Suvi Isotalo.

Käsikirjoitus: Patrick Ellsworth
Ohjaus: Jakob Höglund
Käännös: Annina Enckell
Laulujen käännökset: Kaisa Lundán
Koreografia: Jakob Höglund ja työryhmä
Sävellys: Marie Højlund
Äänimaailma: Morten Riis ja Marie Højlund
Kapellimestari ja musiikin sovitus: Eeva Kontu
Musiikin sovitus ja äänisuunnittelu: Paavo Malmberg
Skenografia: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamioinnin suunnittelu: Pia Malmberg
Ohjaajan ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Esityskieli ruotsi. Tekstitys suomeksi ja ruotsiksi.

 

Nainen – aina parhaassa iässä -musiikkiviihdeillasta kappale Hyvänpäivänvara. Teos saa ensi-iltansa Studio Pasilassa 4. syyskuuta.

Esiintyjät: Merja Larivaara, Aino Seppo, Leenamari Unho ja Mikko Virtanen sekä Kaihon Karavaani -yhtye. Kaihon Karavaanissa soittavat muusikot Olli Krogerus, Jiri Kuronen, Markus Jaatinen, Rocka Merilahti ja Jape Karjalainen.

Käsikirjoitus: Merja Larivaara, Satu Rasila ja Pasi Lampela
Ohjaus ja visuaalinen suunnittelu: Merja Larivaara
Uusien laulujen sanat ja laulujen suomennokset: Kari-Pekka Toivonen
Koreografia: Jussi Väänänen
Puvustuksen koostaminen: Paula Ojala
Äänisuunnittelu: Eppu Helle
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Ilon aika -näytelmä, leikkisä toiveikas uutuusdraama saa ensi-iltansa 5. syyskuuta Pienellä näyttämöllä.

Rooleissa: Heidi Herala, Mitra Matouf, Rasmus Slätis, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo ja Sauli Suonpää.

Käsikirjoitus: Arne Lygre
Ohjaus: Tatu Hämäläinen
Suomennos ja dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Sävellys ja muusikko: Islaja
Koreografia ja liike: Maria Saivosalmi ja Tatu Hämäläinen
Lavastus, pukusuunnittelu ja valosuunnittelu: Chrisander Brun
Äänisuunnittelu: Eero Niemi
Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen
Esitysoikeuksien valvoja: Agency North

 

Yllätysvieras – ratkiriemukas uutuuskomedia tulee ensi-iltaansa 12. syyskuuta Arena-näyttämölle.

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Pekka Huotari, Ronja Keiramo, Santeri Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Jari Pehkonen ja Sanna Saarijärvi.

Käsikirjoitus: Steven Moffat
Ohjaus: Milko Lehto
Suomennos: Reita Lounatvuori
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

 

 

Silence – on työnimeltään 9. lokakuuta ensi-iltansa Pienellä näyttämöllä saava syksyn tanssitapaus.

Tanssijat: Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hierl, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Hugo Sellam ja Oskari Turpeinen

Koreografia ja skenografia: Jarkko Mandelin
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Koreografin assistentti: Suvi Nieminen
Tuotanto: Helsingin Kaupunginteatteri, Kinetic Orchestra ja Tanssiteatteri Minimi. Toteutetaan Uudet klassikot -rahaston tuella.

 

Århundradets kärlekssaga -esitys tulee 10. lokakuuta ensi-iltaansa Lilla Teaterniin – Märta Tikkasen ikoniseen teokseen pohjautuva näytelmä.

Näyttämöllä: Minttu Mustakallio

Ohjaus ja sovitus: Riikka Oksanen
Sovitus: Aino Pennanen
Käännös: Linda Wallgren
Skenografia: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Ville Aaltonen
Äänisuunnittelu: Niklas Lundström
Naamioinnin suunnittelu: Pia Malmberg
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeudet: Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry.
Aino Pennasen osuutta valvoo Nordic Drama Corner.

Esityskieli ruotsi. Tekstitys suomeksi ja ruotsiksi.

Veljeni Leijonamieli -esitys, Astrid Lindgrenin rakastettu seikkailuklassikko on 17. lokakuuta ensi-illassaan Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Ulriikka Heikinheimo, Sofia Hilli, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Martti Manninen, Kari Mattila, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Tiina Peltonen, Elena Rekola, Inka Tiitinen ja Riina Tikkanen. Muusikko lavalla Senni Valtonen.

Ohjaus: Jakob Höglund
Dramatisointi: Alexander Mørk-Eidem
Koreografia: Jakob Höglund ja työryhmä
Tekstin sovitus, käännös ja laulutekstit: Rasmus Arikka
Sävellys ja äänisuunnittelu: Stefan Johansson
Lavastus: Vilma Mattila
Apulaislavastaja: Riku Suvitie
Pukusuunnittelu: Heidi Wikar
Valo- ja videosuunnittelu: Toni Haaranen ja William Iles
Naamioinnin suunnittelu: Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu: Heini Maaranen
Lauluvalmennus: Jukka Nylund
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Ohjaaja ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

 

 

Lempi -näytelmä on Pienellä näyttämöllä 21. marraskuuta ensi-iltaan tuleva Minna Rytisalon palkittuun romaaniin perustuva tiheätunnelmainen draama.

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Äänirooleissa: Krista Kosonen (Lempi), Risto Kaskilahti, Lenno Paalanen, Alvar Paloniemi, Pekka Huotari, Jouko Klemettilä, Miika Muranen, Santeri Kinnunen, Helena Haaranen ja Leenamari Unho.

Ohjaus: Miika Muranen
Dramatisointi: Miika Muranen ja Sinikka Sanelma
Lavastus-, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Projisointien toteutus: Mika Haaranen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Prinsessa Ruusunen – paluu tulevaisuuteen  on Shed-musiikkiteatterin 3. ja 4. joulukuuta studio Pasilassa ensi-iltansa saava musikaali.

Rooleissa: Shedin nuoret

Käsikirjoitus: Dave Carey ja Louise Perry
Sovitus ja ohjaus: Jyri Numminen
Sävellys: Dave Carey ja Jo Collings
Laulujen sanat: Dave Carey ja Paul Morrall
Suomennos: Sami Parkkinen
Kapellimestari ja musiikin sovitus: Tuomas Kesälä
Lavastus: William Iles
Pukusuunnittelu: Laura Dammert
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen
Vastuuopettaja: Hanna Nuorala
Lauluopettaja: Pauliina Paasila
Tanssiopettaja: Moona Karhu
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

 

Alkavalla näytäntökaudella yleisö toivotetaan tervetulleeksi mm. kulissikierroksille, tekijätapaamisiin, avoimiin harjoituksiin ja Kahvilla kirjailijan kanssa -tapahtumiin, joita toteutetaan säännöllisesti läpi näytäntökauden.

Kauden aikana teatterissa vierailee myös koululaisryhmiä erilaisissa työpajoissa sekä 8. luokkalaisia taidetestaajia.

Vuonna 2021 syntyneet helsinkiläislapset ovat teatterin kummilapsia. Heille teatteri on tuottanut Mollin iltahepuli -esityksen, jota kummilapset kutsutaan katsomaan.

Pääroolissa Malmi -hanke huipentuu elo-syyskuussa Malmin kaupunkitilaan levittäytyvään M – merkintöjä yhden malmilaisen tapauksesta -esitykseen, joka on toteutettu yhdessä alueen asukkaiden kanssa.

Taidetta ikääntyneiden koteihin -hanke taas osallistaa teatterin pariin helsinkiläisiä ikääntyneitä niin kasvokkain kuin etänäkin. Molemmat hankkeet ovat Helsingin kaupungin osarahoittamia.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide yhteiskunta

Ystävyyden Tilkkunäyttely Lahdessa

Lahden kaupungin saksalainen ystävyyskaupunki on Garmisch- Partenkirchen – alkuaan hiihtokaupunkeina alkanut ystävyys on löytänyt monenlaisia yhteismuotoja hiihtourheilun lisäksi.

Lahen uutisia kävi eilen upean, laajan tilkkunäyttelyn avajaisissa. Runsaan yleisön lisäksi näyttely ihastutti monimuotoisilla, lukuisilla tilkkusommitelmatöillään kahden kookkaan galleriahuoneen täyttyessä tilkkutöiden väriloistolla.

Näyttelyn avasi Lahden Tilkkukillan vetäjä Pirjo Varumo.

Pyysin häntä vielä kertomaan, miten tämä kahden ystävyyskaupungin tilkkuystävyys oikein alkoi ja miten se käytännössä toimii ja jatkuu.

”Aloitin tilkkutöiden ompelun, kun asuimme Düsseldorfissa vuonna 1992-1995, International Quilting Club of Düsseldorf -nimisessä yhdistyksessä. Ihmisten palattua omiin kotimaihinsa olemme tavanneet joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa.

Vuonna 2016 meillä oli tapaaminen Schlierseessä Saksassa. Tuolloin keskustelimme Marion Caspersin kanssa yhteistyön aloittamisesta Lahden Tilkkukillan ja Alpine Quilters Gruppen kesken.

Vuonna 2017 matkustimme Lahden ystävyyskaupunki Garmisch-Partenkircheniin, jossa meillä oli yhteinen näyttely teemalla My favorite season. Vuonna 2019 saksalaiset olivat Lahdessa ja meidän oli määrä mennä Garmischiin vuonna 2021, mutta koronan takia pääsimme matkaan vasta syksyllä 2022.

Nyt kaksi vuotta on jälleen kulunut ja Alpine Quilters Gruppen tilkkuspesialistit ovat tässä näyttelyssä meidän Lahden tilkkukiltalaisten kanssa parhaillaan koettavana olevassa laajassa tilkkunäyttelyssä.”

Yhteistyöstä saksalaisen tilkkukillan kanssa todistaa alla oleva työ:

Siinä on pari vuotta sitten sovittu, että molemmat tilkkukillat suunnittelevat sellaiset samankokoiset työt, joissa yksi kulma on täysin samaa väriä molemmissa ystävyyskaupungeissa. Tässä on siis kaksi työtä saksalaisten ja kaksi työtä suomalaisten yhteisessä tilkkutyössä nähtävänä.

Yllä lahtelainen värisommitelma valmiista kankaasta taidokkaasti tilkuttaen.

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Kättä antamaan kaupunginjohtajalle

Lahden menneisyydestä tähän päivään saakka kaupungin ilme näkyy selvimmin sen ylimmässä johdossa, kaupunginjohtajassa. Omassa paljasjalkaisuudessani olen saanut elää yhteensä yhdeksän eri kaupunginjohtajan luotsaamassa Lahti-kaupungissa.

Olavi Kajala (1942-1967) oli toimelias, kaupungin ilmeen ja infran amerikkalaistanut mies, jolle mikään suuri tai pieni ei ollut vierasta. Aina nuorisokulttuurisista päätöksistä ja tapahtumista alkaen hän rusetteineen ehti meitä kaikkia tervehtiä kädestä pitäen ja olla mukana monissa kulttuuririennoissa.

Teemu Hiltunen (1967-79) oli luotettava, harkitseva poliitikko, jolta Kajalan jälkeen ei vaadittu suuria ideoita toimia virkeän teollisuuskaupungin hyvinvoinnin jatkumiseksi. Enemmän hän keskittyi kaupunkilaisten kannalta urheiluun ja sen organisaatioihin. Häntä kättelin useasti erilaisissa juhlissa, jopa kulttuuripalkintotilaisuudessa.

Hiltusen valtiosihteeriajan hänen kaupunginjohtajavirkaansa hoiti sijaisena Kalervo Aattela (1974-79). Aattela oli kohtelias, harkitseva, pikkutarkan huolellinen virkamies, joka myös ymmärsi kulttuurisia pyrintöjä. Häntä olen useamman kerran niin kaupunginhallituksen kokouksissa kuin eri tilaisuuksissa, jopa sittemmin Imatran kaupunginjohtajanakin kätellyt.

Seppo Välisalo (1980-95) oli enemmän urheiluun keskittynyt johtajamme, muistan hänet vain muutamista suurista kokouksista, joissa hän kokoonsa nähden pitkällä, valaistulla karttakepillä kertoi asioitaan kalvolta tai kartalta näyttäen. Välisalon aikana kunnallispolitiikka oli rauhaisaa ja kiireetöntä ja hänen oli helppo saada kaupungille slogan Lahti the Business City. Oopperasta hän kyllä oli jonkinverran kiinnostunut, mutta jäi lopulta kansalaisten mieliin johtajuutensa jälkeisenä hiihtoputkiyrittäjänä. Häntä en saanut kätellä.

Kari Salmi (1995-2003) on minulle tutuin kaupunginjohtaja: tunsimme jo toistemme lapsuusperheet. Salmen pitkäaikainen apulaiskaupunginjohtajuus oli lähentänyt hänet meihin kulttuuri- ja opetustyöläisiin kiinteästi. Salmea olen kätellyt varmaankin ihan käsien kulumiseen saakka useasti ja jatkuvasti. Virkamiehenä hän hoiti tehtävänsä mielestäni hyvin, mutta luottamusmiehenä hän on ollut kovin vaisu ja saamaton.

Sitten tuli Tarmo Pipatti (2003-2007), joka mainiosta etunimestään ja heinolalaistaustaisuudestaan huolimatta alkoi haukkua koko kaupunkimme omaksi reviirikseen. Hän nuoren uroskoiran ilon lailla yritti uudistaa kaikki hallintokunnat, ehtipä puhetaidollaan kirkon arvokeskusteluihinkin, toi tiimiajattelun kaupunkiin sekä höyrysi niin, ettei kukaan pysynyt perässä. Jopa linja-autoaseman hävitys ja matkakeskusajatus olivat hänen haukkujohtamisensa ideoita. Eikä hän tuossa pikajuoksussaan ehtinyt minuakaan, tavallista kaupunkilaista tässä roimavauhtisessa menossaan kätellä. Nykyisin hän on Rakennusteollisuusjohtajan korkeasti palkatusta toimestakin eläkkeellä ja on yksi suomalaisen puhtaan pohjaveden ulkomaille sitä myyvän pullottamon – ilmeisesti hyvätuloinen osakas.

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta (2007-2018 ) sen sijaan joutui miltei alkajaisiksi kättelemään Ranta-Kartano -kansalaisvaikuttajaryhmämme.

Hän on sittemmin käsittänyt insinöörillisessä fiksuudessaan kaupungin poliittisen elämän repaleisuuden, päämäärättömyyden ja ajattelutason mataluuden ja käyttänyt sitä taitavasti hyväkseen. Näin toriparkit, ohitiet, hölmöistä hölmöin keskustaeheytys, Ranta-Kartanot, joukkoliikennetoteutussurkeus, koulujen alasajo ja hävitys sekä Lahden kulttuurikaupunki-ilmeen tuhoaminen ovat päässeet Myllyvirran suosiollisessa hyväksynnässä tapahtumaan kenenkään juurikaan vastaanharaamatta  – helpoin kaikista tietenkin Nastolan ottaminen meidän lahtelaisten rahapussien ja veronmaksukyvyn kontolle. Hän on myös yhtynyt hävyttömän tyhmään ajatukseen ja tekoon myydä Lahti Energiamme. Myllyvirralta toisinaan riittää harrastusta vastailla kaupunkilaisten kysymyksiin, tosin niissä hän paljastaa itsensä ja täydellisen osaamattomuutensa yhteisiin asioihimme ja Lahden todellisiin menestystekijöihin. Tuon ensi kerran jälkeen en ole häntä saanut kätellä, vain tervehtiä vastaantullessa nyökkäyksellä tai sähköpostitse kirjallisesti.

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

Pekka Timonen (2018-2023)

Kaupunginjohtaja Timosen ensiotteet Lahden Kaupungintalon puutarhajuhlassa 1.9.18 tuntuivat aluksi kovin välittömiltä, puhe mukavan luontevalta häntä kätellessämme, keskustellessamme ja silmiin katsoessamme – ero katsekontaktia vältelleeseen edeltäjäänsä oli myönteinen kokemus. Muutaman viikon ensikokemuksen jälkeen ja viiden vuoden kokonais-saldona Timosen otteet herättävät enää vain pelkkää kummastusta.

Yksi jo liian usein julkisuuteen törmäilevä on ollut näkyvyydessään ylivoimainen – kaupunginjohtajamme Pekka Timonen, jonka asema sinänsä oikeuttaa julkisuuteen. Hänen asiantuntemattomuutensa kilpistyy huippuun kouluverkkopäätöksessä, julkimo (Lahti-säätiö) pinnallisuudessa, täysin hahmottomassa rakennusyhtiöiden määräämäksi temmellyskentäksi ryöstäytyneessä kaupungin kaavoituksessa (Rantakartano), Ahtialantien bunkkerityhmyydessä ja greenkaupunki-asiantuntijakiinnitysvirheissä (Milla Bruneau) sekä Liisu-liikennesuunnitelman ja Iitin moottorirata-tuhlauksen kaltaisissa kaupunkimme imagoa tuhoavissa epäonnistumisissa.

Lahden luonnonmaiseman ainutlaatuisuus, kaupungin järvinen vetovoima ja ennen kaikkea asukkaitten mielipiteet ovat Timoselle täysin vieraita käsitteitä.

Outo taipumus Timosen kyltymättömässä julkisuushakuisuudessa vei hänet mierontielle pitämään koko Suomea ja Eurooppaa alueenaan. Hän ei aina tajua, edustaako hän toimissaan Lahden veronmaksajien kustantamaa kaupunginjohtajuutta vai tv-ruutuihin paljon kaupunginjohtajaa useammin säntäävää Tapahtumateollisuus r.y:n puheenjohtajuutta.

Tällaisen julkisuushaluisen kaupunginjohtajan varmaan kaikki muutkin kunnat haluaisivat johtajakseen, saadakseen siinä samalla näkyvyyttä paikkakuntana – kuten Vantaakin, jonne hänet avosylin valittiin.

 

Niko Kyynäräinen (2023-)

[3.10.2023 Lahden kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuutetut jättivät äänestysliput nimenhuudon mukaisessa järjestyksessä kolmesta loppusuoralle päässeestä kaupunginjohtajaehdokkaasta: Rinna Ikola-Norrbacka sai 25 ääntä, Niko Kyynäräinen 28 ääntä ja José Valanta 6 ääntä.

Koska kukaan ei ollut saanut yli puolta annetuista äänistä, toimitettiin uusi vaali kahden eniten ääniä saaneen välillä. Toisella kierroksella Rinna Ikola-Norrbacka sai 28 ääntä ja Niko Kyynäräinen 31 ääntä. Näin ollen kaupunginvaltuusto valitsi Lahden kaupunginjohtajan virkaan Niko Kyynäräisen.

Demokraattiset luvut 28 -31 eivät kovin yksimielistä käsitystä antaneet valtuutettujemme valinnasta. Emme me, eivätkä hekään ilmeisesti riittävästi tiedä, minkälaisen sian säkissä tai timantin kultarasiassa onnistuivat johtajaksemme  arpomaan.]

On ymmärrettävää, että Niko Kyynäräinen vasta yli puolivuotta kestäneessä kaupunginjohtaja -pestissään on vielä miltei kirjoittamaton luku, eräänlainen matalaa profiilia käyttävä uuslahtelainen.

Tyypillisen kuntahallitsemisen typeryyden hän tosin on jo päätöstehtailussaan aloittanut. Hänkin ajattelee, että rahaa tulee roppakaupalla myymällä kaupungin omaisuutta. Lahti-energian myyminen oli jo pelkkänä ehdotuksena ja ajatuksena melko vähän lahtelaisuudelle vieras ja ensikuulemalta jo tuhoon tuomittu yritys. Se tyrmättiin tylysti.

Muuta emme ole vielä Kyynäräiseltä kaupunginjohtajuutensa näytöksi saaneet. Odotamme vaikkapa lämmintä kättelyä tutustuaksemme – me kaupunkilaiset – häneen.

Meille hämäläisille ei kuulu normaalisti kätellä lähimmäisiämme, mutta yleisiin kohteliaisiin tapoihin se kuuluu luontevasti, siitä numeroa tekemättä. Meitä kaupunkilaisia eivät juurikaan nämä miesjohtajavirkamiehemme ole (paria poikkeusta lukuunottamatta) pitäneet edes kädestä tervehtimisen arvoisina. Ehkäpä siksi on tarpeen tehdä asiasta tällainen numero.

 

Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Yksitoista Lahdessa opiskellutta teatterilahjakkuutta valittu teatteriammatin yliopisto-opiskeluun

Kuvassa Lahden kansanopiston Teatteri II  – kevään 2024 toukokuisessa festaririemussa

Kuluneena keväänä 2024 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun teatterikoulutuksiin jätti hakemuksensa lähes 2500 pyrkijää ja Tampereen yliopiston teatterikorkeakouluyksikköön yli 1000 pyrkijää.

Kaikkiaan tulevana syksynä aloittaa valintakokeiden tuloksena teatteriammattilaisen opinnot 11 Lahden kansanopiston kaksivuotisessa Teatterikoulutuksessa opiskellutta teatteritaitajaa.

 Lahen uutisia etsi mieluusti jokaisesta tulevasta ammattilaisesta kritiikeissään esittämänsä yhden arvion  ja kuvan** näistä yhdestätoista.

Onnittelemme!

 

** Kuvat on Lahen uutisien tai Jani Engvistin tuotteita.

 

 

TEATTERIKORKEAKOULU ilmoitti valitut nimet julkisesti, joten ne voi nähdä kuka tahansa: https://www.uniarts.fi/yleistieto/teatterikorkeakoulun-opiskelijavalinnan-tulokset-2024/

 

Tässä poimitut nimet:

Dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma

Tuppurainen Aino

Tsehovin Kolme sisarta 18.11.2023 ”Pinnallisen ja demonisen Natasan Aino Tuppurainen näyttelee sopivan realistiseksi, ronskin ärhäkäksi, sähköistäväksi persoonaksi,”  ja 17.5.23 Koko show -lauluilta:

” Aino Tuppuraisen tulkinnassa on musikaalisuus katossa, varmuutta vaikka suurille lavoille ja taatusti kohti meidän jokaisen kuulija-katsojan tajuntaa. Näin just tulkitaan, kun osataan. Voi miten rentouttavaa musiikkia, tulkitsijan hehkua musiikkiteatteri voikaan olla! Ei tarvitse murheen ryppyjä tämän täydellisen esityksen kuultuaan etsiskellä itsestään. Esiintymisbravuuri kiehtovan valmista ja tuoretta, ihanan hurjaa ja varman hauskaa. ”

 

Dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen maisteriopinnot

Mäki Minne

Limperin Hilman muistohetki -lauluilta toukokuu 2017:

”Rakkaudesta, Arnold S:n ja Reijo Runkvistin (kuvassa Minne Mäki ja Misa Palander) eroottisesti vahva, härkätaistelumaisen uhmaavan kiihkeä tunnelma ja parin kontakti sävähdytti voimakkuudellaan ja hellittämättömyydellään esityksen ehjimpänä ja vaikuttavimpana parinumerona.”

 

Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma (suomenkielinen)

Lehtinen Siiri

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/11/harmaan-meren-loistavan-hieno-esitys

”Aikoihin en ole kokenut tällaista lahjakkuuksien teatteriensembleä, jossa jok’ikinen on niin täydellisenä ajattelijana, tulkitsijana, osana näyttämölle rakentuvassa, uusimuotoisen elävässä kokonaisuudessa – roolitöiden erittelyille ei ole vähäisintäkään tarvetta. Teos on vaativa esittäjiltään ja tulokseltaan kypsä, koskettava, hauska ihanuus kokea ja nauttia – ei absurdia, vaan täysin uutta teatteri-ilmaisua ja -sanomaa.”

 

Taipale Milja

Lahden kansanopiston 17.5.2023 ensimmäisen työvuoden laulushow:

”Milja Taipaleen valmis tulkinta Katu päättyy aurinkoon (T.Kokkonen/J.Melasniemi) toi konserttiin yhden sen täydellisimmistä sooloista kera seitsenhenkisen instrumenttien ja kuoron – säestys ehkäpä Teatteri1:n musikaalisimmin orkesterimuusikoin. Uniikin kaunissävyinen ääni soi heleän kirkkaasti, kertova tekstiin paneutunut laulaja luo hienoista hienoimman laulutarinan toteutuksen – ja yhden konsertin nykymusiikkiteatterin helmistä.”

 

Ohjauksen koulutusohjelma

Leichner Eero

 Kellariteatteri 15.12. 2018 (0hjaus)

”Eero Leichnerin näyttämötyöstä kuoriutuu juuri siksi anarkian oikeutus ainoana mahdollisuutena, väkevänä, loppua kohden vain yhä herkemmäksi tarinan päällimmäisimmäksi eetokseksi voimistuen ja kirkastuen. Elävä ja heittäytyvä Kellariteatterin ensemble yltää tulkinnassaan toisinajattelevan ihmisen oikeuteen ja välittää sen uhrautuvalla ohjauksella ja näyttelijäilmaisulla tähän päivään.”

Kuva Kansanopiston Harakat-näytelmästä Anni Kekki ja Eero Leichner 18.5.2015

 

 

Valosuunnittelun koulutusohjelma
Nygård Saija

Kolme sisarta 18.11.2023

”Tai vielä: tuskinpa visuaalisesti kekseliäämpää, toimivampaa ja nautittavampaa puvustusta olen ennen tsehov-tulkinnoissa kokenut. Valojenkin taitavan viisas, vihjeellinen, hienovarainen muuntelu varmisti tarinan kulkua oivallisesti. Esityksen valosuunnittelu Saija Nygård.”

 

 

Valosuunnittelun maisteriopinnot

Torniainen Titus

-Valssaamon Ote-esitys 1.11.2016 Valo-, ääni- ja projisointiajo Titus Torniainen

– Kansallisteatterin Korhosen muotokuva -kantaesitys 2024 Valo- ja videosuunnittelu, lavastus Titus Torniainen

 

Teatteriopettajan maisteriohjelma

Ihalainen Emmi

Lahden kansanopiston teatterifestarit  18.5.2015

Teksti  ja esitys Pääsykoe Emmi  Ihalainen:

Tanssillinen avautuminen hyväksytyksi tulemisesta ja torjumisesta. Reippaan raikas ja sopivan jännittävätunnelmainen alkukohtaus pääsytutkintohuoneen aulassa ja taitavasti tulkittu tanssiteatterillinen osuus: juonellinen tanssikokonaisuus osaavaa, nautittavaa teatteri-ilmaisua.

Titus Torniainen: Mielenliikkeitä. Ohjaus Emmi Ihalainen     Lavalla Titus Torniainen

”Tiitus Torniaisen kehonilmaisun hienon elegantti liikunnallinen ja ajatuksellinen näytös mielentilan vaikutuksesta kehoomme sekä ihmisen taipuisuudesta ilmaista henkistä tilaansa. Voimakkaasti eläytynyt, korkeatasoisten tanssillisten elementtien, visuaalisesti upean estetiikan täyttämä, jäljittelemätön esitys.”

 

 

 

TAMPEREEN YLIOPISTON näyttelijätyön koulutuksen (NÄTY) viisivuotiseen (2024-29) kandidaatin ja maisterin tutkintoon on valittu 12 uutta opiskelijaa, joista Luukas Rannankari ja Emma Kakkonen sekä Sulo Siikaranta ovat olleet Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen opiskelijoita.

 

Kakkonen Emma

Kuluneen kevään 2024 toukokuun laulukonsertissa:

”Onni (Chisu) ja Emma Kakkosen kauniin äänen upea heittäytyminen kasvoi alkuperäisteoksen rinnasteisen kauniiksi musiikkitulkinnaksi: illan yksi kauneuskuvallisista rikkoutumattomista, täydellisistä musiikin herkkyyshetkistä.”

 

 Rannankari Luukas

Toukokuun 2023 Koko Show -lauluillassa:

”Kertomisen alku varovaisen kevyt, mutta pian vapautunut esitys säe säkeeltä pidemmälle syttyy hehkuunsa ja myös säestys aivan lyömättömän mukaansa houkuttelevan taidokkaaksi. Luukas Rannankarin vauhdikas, vapaan irtonainen esitys, mukaansatempaavalla esittäjän temperamentista lähtevällä nautittavan luontevalla koreografialla: Rannankiven esitys kohoaa yhdeksi konsertin sykkeen aidoksi luojaksi.”

 

Siikaranta Sulo

31.8.2020 Tyrmääjä-näytelmän ensi-ilta /Lahden kansanopiston Olohuoneteatteri 3

”Teija Asomäki, Tiina Romppainen, Sulo Siikaranta ovat pitäneet thalian tarhan kukkansa kukoistuksessa, niiden eteeriset tuoksunsa lajikohtaisen tenhoavina – omat ilmaisuaparaattinsa vetreinä ja nyt vielä tuoreen, kesäisen taipuisina ja perusvartensa edelliseltä näytäntökaudelta vahvakasvuisina, että tuli hyvä olo seurata ja ahmia tätä tunnillista tarinoita – ja pelastus tässä maailman taudillisuudessa sittenkin turvallisesti ja onnellisesti lopulta huipentuu happy endiin.”

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Olympiaurheilun suomalainen totanointi

Kesämökin sähköttömässä, tieto- ja viestintälaitteettomassa joutsenten, kurkiparin ja varsinkin tikan sekä Päijänteen vapaiden selkien ja tyrskeiden tuottamassa maailmanautuudessa saattaa joskus kaivata yhteyttä maailmalle. On toisinaan merkittävää tiedonsaantia, kun saa tai joutuu pelkän radion tietojen varassa pohtimaan elämänmenoa maailmassa.

Radion kahden minuutin pituiset uutiset koko päivän, joka tunti on sellainen tapaus, mikä tuolla kiireettömässä maailmassa tosin saattaa sekin usein unohtua: sää ja varsinkin ukkonen jää silloin vain luonnolliseksi ja selittämättömästi nautittavaksi luonnonvoimaksi.

 

Joskus voi – kuten näin Pariisin 2024 olympialaisten läheisyydessä – kuulla radion avatessaan oikein haastattelujakin ja painavaa sanaa vaikka ihan urheilun asiantuntijoilta. Yle/Jyväskylä-Etelä Savo -studiossa 13.8.24 haastattelussa oli Kilpa- ja huippu-urheilun instituutti KIHU:n toimitusjohtaja Arto Kuusisto, jota haastatteli Mikko Maasola. Kuusisto tuli tehtävään Olympiakomitean varatoimitusjohtajan paikalta viime syksynä.

Kun toimittaja aloitti haastattelunsa Pariisin Olympialaisten suomalaismenestyksestä, hän otti johdannoksi Suomen Olympiakomitean r.y:n virallisen määritelmän – voittoa tavoittelematon rekisteröity yhdistys.

 

Haastateltava jäikin aiheesta (Olympiakomitean varatoimitusjohtaja-talousjohtajana toimineena) entisenä, yhtenä kuudestakymmenestä Olympiakomitean määräämättömäksi ajaksi palkatuista vakituisista työntekijöistä miltei sanattomaksi. Kuulijana laskin ensimmäisten minuuttien aikana hänen sanomanaan tota-sanoja jo tusinan. Niin se on. Kuinka epäileviksi tuotanoin puhekieleen muotoutuneen sanalyhenteen tota-sanan viljelytapaan todellisuudessa joudumme, kun omaa osuuttamme ja vastuutamme yritämme kokonaan tässä olympia-asiassa kieltää tota totanoimalla.

Tosiasiassa olympialaisten osalta urheilijat ja maailma elää olympiadin eli nelivuotiskauden täysin tulevien olympialaisten voittamis-tavoitteissa, sillä varsinaisiksi lajiedustajiksi Suomessa valitaan aina heti olympialaisten jälkeen Olympiakomiteaan täysin uudet henkilöt. Jätän tässä kolumnissa täysin haastateltavan antaman kokemus- ja asiantuntijatiedon referoimatta ja otan tavan, jolla me oman osuutemme kuin piilottamalla sivuun, kiertämällä ja selityksiä kehittelemällä saamme pääasiaksi totanoinnin suomalaisuuden merkittävimmäksi tyypilliseksi tavaksi suoriutua  asiasta kuin asiasta.

Kuva Pirjo Virtanen

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Tampereen Teatterikesän ohjelman loppupohdintoja


TelttaLabin lavalla koin vielä uudelleen Marzi Nymanin ja Maria Ylipään hienoa, omasävelteistä ja  useimmiten inspiroidun tuntuista sävellysten ja pitkälle koulutetun, löydetyn äänen ja soitinten upeaa tulkintaa. Yllätyksekseni jäi, ettei konsertti TelttaLabissa ollutkaan äänentoistoltaan kovin paljon jo tervetuliaisjuhlassa suurelta Laikun lavalta kertomaani, nyt sisätiloissa kuultuna niinkään tenhokasta uljaita spottivalojen showtunnelmaa ja säihkettä lukuunottamatta. Nuo Waltarin runojen musiikilliset tulkintaharvinaisuudet – kahteen kertaan nautittuani – nostaisin tämän konsertin suomalaiseksi kulttuuriseksi huippuanniksi.

 

Toinen TelttaLabin ilta maistui sitävastoin Antti Aution hurmaavan omasävelteisen, omarunoudellisen ja omakitaraisen kansantaiteilijan laulelmien täydeltä nykykansanmusiikin namiherkulta. Tietenkin Antin aivan uniikki laulajan äänimateriaali oli täysin toisenlainen kuin reilut tusina vuosia aikaisemmin – hänen ensimmäiset laulutuokionsa kitaransa säestyksellä Meriteatterin esityksissä ja sen levynjulkistamistuokiokonserteissa. Antti Aution esiintymisvapautuneisuus, huumori ja loistava kuulijoidensa sympaattinen käsittely hakee vertaistaan kaukaa menneisyydestä, Tupa-Uuno kronikoitsijasta ja huippu-iltamatähdistä. Kenties hän on niitä historiaan jääviä sympaattisia laulajaesiintyjäsuuruuksia, jotka välittävät meille menneen viihteen mukana hienoa aikakausihistoriaa – tarinoina ja sävellyksinä verrattomina, klassisiksi jo muotoutuneina valloittavan omaperäisinä hurjasti tyylivalikoinnillaan toisistaan poikkeavina pelkkinä riimivuodatuksina. Laulu isoisälle, jonka kanssa Antti pikkupoikana sai olla ajelulla Taunuksen kyydissä isoisän törähdytellessä vielä samassa menossa trumpetilla viisussa, oli poikaa ja isoisää tutusti. Itsellänihän on myös vanha 1965-mallinen Taunus, jolla olen pari viikkoa sitten viimeksi vienyt lapsenlapsiani huviajalulle – aika enteellinen biisin aihe ihan hiljattain! Tietenkin tuo laulelma, huimien Aution kitarasäestystyylien vaihteluiden mukana oli minulle se ylivoimaisesti sisällöltään nautittavin ja tulkinnassaan hauskin, uniikkiudessaan ja samaistumisessaan koskettavin.

 

Tässä käyntini loppuinventaariossa Tampereen Teatterikesän 2024 yhdeksän eri esityksen kokemuksista on myös pakko kertoa lyhyesti yhdestä paljon odotetusta, hyvää tarkoittaneesta, mutta täysin epäonnistuneesta pääohjelmaan kiireellä tuodusta esityksestä.

Esitystä kuvaili ja siihen houkutteli festivaalin taiteellisen valintaryhmän Taija Helminen jo Teatterikesän avajaisissa näin:

” Esitys Ihana tytär Eerika on hyvä esimerkki tällaisesta näytelmästä, joka on jo kerran nähty arkistoista tuotuna, luettuna tekstinä. Teos palauttaa tutkimuskirjallisuudesta tietoa meille tähän aikaan tai entisistä tapahtumista. Meillä kaikilla on vastuu menneisyyteen kohdistuneista tulkinnoista. Missä valossa esitämme toisen ihmisen. Otammeko omassa näkökulmassamme asenteellisen näkökulman puolesta tai vastaan, olemmeko katsastamassa ihmistä ennakkoluulojen läpi. Teos on esitetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luentosalissa. Oli aluksi vaikea etsiä sille sopiva paikka täältä Tampereelta. Se on historiallisessa Werstas-työväenmuseossa nyt koettavana – sillä museoilla on vastuu kertoa totuus.”

Esittely ja kuvailu oli johtanut Werstas-museon Bertelsaliin yllätyksen. Suuri sali oli täpötäysi, 150-päinen maksuttoman pääsylipun lunastanutta teatterikesän nauttijaa. Heidät istutettiin suurta pelkkää suurta, tyhjää valkokangasta tuijottamaan salin tuoleihin, loput ikkunalaudoillekin. Ja teatteriohjelmana oli kuunnella 1 tunti 40 minuuttia äänitettyä kirjallisuustutkijoiden nauhoitetta tutkijoiden muistiinpanoja yli 20 lukua lähinnä Kylähulluista kertovista kansanrunouteen liittyvistä persoonallisuuksista muistiinpanoiksi kuvattuna  (parinkymmenen lukijan vuorotellessa lukemistapahtumaa). Puuduttavaa. Tylsää. Itselleni jonkinlaisena puheen eksperttinä yhden kovin matalaäänisen lukijanaisen liian lähelle mikrofonia lukema teksti jäi täysin epäselväksi ja lukeminen tuntui muuttuneen äänenkuulemisen kidutuksen kaltaiseksi pakkokuunteluksi. Sietämättömyyden todisti yleisöstä vähemmän korrektiksi uskaltautuneet: varmaan 1/3 salista tyhjeni ensimmäisen puolentunnin aikana. Taija Helmisen hehkutus koki pettymyksen suuremmankin purkamistunnelman meidän poistuessa hieman tuohtuneina moisesta väärinvalitusta aiheen tulkintamuodosta kohti seuraavaa Teatterikesän ohjelmanumeroa kohti vieressä sijaitsevaa Frenckellin salia.

OUT OFF THE BLUE

Pääohjelman hienon, kiinteän ja harvinaiskuvastollisen tulkinnan meren ekosysteemistä saimme kokea tunninmittaisena dokumenttina.

Sen sisältöön, parhain lukijani, voit käydä vielä kurkkaamassa Teatterikesän ohjelmalehtisestä löytyvästä teoksen kuvastosta. Uusi teatterillinen dokumentti ansaitsi tämän tunninmittaisen osansa festivaalin Pääohjelmassa. Hieno!

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/out-of-the-blue/

 

Lopuksi kerron Tampereen Teatterikesän 2024 pääohjelmakokonaisuudesta vielä parin esityksen osalta arvioitani, niistä jotka jo ennen tätä festivaalia olin Lahen uutisia -julkaisussani kritikoinut – liittämällä  tähän linkin arvioistani.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/12/merkityksemme-huumoriuutuudella-ja-nayttelijataidolla-tarjoillen

Ei kertonut katuvansa

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/11/ei-kertonut-katuvansa-koskettava-teatterillinen-tilitys-menneisyydestamme-1

 

 

Kiitän lukijaani Tampereen Teatterikesän 2024 kirjoittelujeni mukanaolosta, hyvää tavallista viikkoa ja paljon teatterikäyntejä Suomessa ja ulkomaillakin teille jokaiselle koko vuodeksi seuraavaan Teatterikesään asti toivotellen.

 

Tarmo V

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Keuhkot –  maailmanluokan koskettavaa teatteria

Kuva Jiri Halttunen ja Eija Haukka

Teatterien kantaesitysten huiput voivat hyvinä ja laadukkaina käännöksinä kasvaa vahvoiksi, tuleviksi klassikkonäytelmiksi vaikka missä maassa ja millä kielellä tahansa. Tällainen laatuisa suomalainen kääntäjä, kirjailija ja teatteritekijä on Juha Jokela, jonka suomennos näytelmästä Keuhkot sai suomenkielisen kantaesityksensä Kansallisteatterin intiimillä Omapohja-näyttämöllä kymmenen vuotta sitten kääntäjän ohjauksena. Jokela on myös yksi suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjoittajahuipuista, joka on saanut tunnustusta omilla teksteillään ja ohjauksillaan näytelmäkirjoituskilpailujen kärkiteosten jatkuvina tunnustuksina. Keuhkot – suomenkielinen kantaesitys vieraili maassamme myös pienellä kiertueella mm. Lahden kaupunginteatterissa muutama vuosi kantaesityksensä jälkeen.

Kansallisteatterin maineikas tulkinta on saanut muutamat suomalaisteatterit näinä vuosina tarttumaan tähän Jokelan suomentamaan, Duncan Macmillanin nykyaikamme ihmiskuvaa sisältävään, koruttoman hienoon, sisällöltään tavattoman herkkätunteiseen näytelmään.

Jyväskylän kaupunginteatterin Keuhkot viime syksyltä on yksi sellainen, todellinen teatterillinen tapausihme tekstinä, sisältönä ja vaikuttavana tulkintana, jonka kokeminen on yksi Tampereen Teatterikesän 2024 tähtihetkiä katsojalle ja suomenkielisen näyttelijäpuheen kääntäjille, kokijoille ja teokseen tarttuneelle teatterille – sen julkisuudessa miltei tuntemattomille, loistaville näyttelijöille, ohjaajalle = teatteritaiteelle.

Tietenkin paikallisteatterien työvuoden ohjelmakokonaisuudet ja huipputyöt ansaitsisivat tulla nähdyiksi tässä harvinaisessa suomalaisessa kansainvälisesti korkeatasoisessa Tampereen teatterikatselmuksessa. Teatterit kuitenkin saavat pääosan elinkelpoisuudestaan suurista töistä, suurin taiteellisin ja taloudellisin satsauksin, mittavin roolimäärin, orkesterein, skenografioin ja lavastein  – niiden toteuttaminen toiselle paikkakunnalle on taloudellisesti uhkarohkea konkurssikypsä yritys loppuunmyydyin, suurin katsojamäärinkin toteutuneina.

 

Vaan pienikin teatteri voi olla suurta taidetta, kuten Keuhkot, jossa tarvitaan vain paikalle kaksi näyttelijää. Keuhkot on varsin kätevästi kulkeva, toimiva taidepaketti missä vain koettavaksi. Ei mitään lavastusta, tehokeinohenkilökuntaa, vaan teksti ja sen tulkkeina kypsät, taitavat, persoonalliset näyttelijät mahdollisimman selkein, sisäistetyin ajatuksin, tunneskaalansa pieteetillä, yhteisnäyttelemisensä herkkyydellä katsomoon saakka välittyvällä tunnetasolla näytelmäteoksensa välittäen.

 

Jyväskylän kaupunginteatterin ohjaajan Perttu Leinosen näkemys keskivertoisen sivistyneen länsimaisen suomalaisparin elämänhaaveen toteutuksesta, sen etsimisestä ja läheisyyden kaipuun vaikeudesta tuntuu löytäneen näytelmän keskeisen, viiltävän horjuvan, ulkoisessa pienuudessa lähes näkymättömän, sisäisessä suuruudessaan valtavan, usein sielunelämän karrelle polttavan sanoman. Täällä me hapuilemme, kohtaamme, kokeilemme, rakastelemme ja eroamme. Mitä meistä tulee, mihin me tässä katastrofisessa sodanvarjoisessa, kansojen nälänhädän, kansainvaellusten ja ihmisrodun ylitsepaisumisen, henkisen ja fyysisen hapettoman ilmaston maailmantilanteessa, itse tai mahdollisina tulevina vanhempina päädymme. Tuohon pohdintaan, sen antamaan tunnemaailman rikkauteen, tulehdusherkkään haavoittuvuuteen me tahdonlujuudestamme ja suurten haaveittemme sinnikkäistä pyrkimyksistä huolimatta kuitenkin päädymme – jatkuvaan, tuloksettomaan ajatustyöhön. Leinosen ohjaus on hienovireisen korutonta, pienieleisen herkkää, upeaa yhteistyötä esittäjien kanssa.

Hegy Tuusvuoren näyttelemä aikamme opiskellut, uraa vasta etsivä perusnainen on tahdoltaan ja pyrkimyksiltään voimakas. Päämäärä mihin elämässä pyrkiä on jatkuvassa mielen ja mielialan vellonnassa. Hänellä on taito yrittää toistuvasti kartoittaa omaa psyykeään, epäillä parisuhteensa aloitteita, muttei ratkaista asemaansa tässä maailmankaikkeudessa ihmisenä, kumppanina – saati mahdollista lapsentekoa tällaiseen maailmaan, tai hyväksyä edes parisuhteensa kovin pinnalliselta tuntuvaa, myös kiinteää suhdetta etsivää kumppaniaan. Draamassa eräänlainen naiseuden skaala, jatkuvasti muuttuvine tuntemuksineen, epäilyineen, ratkaisualoituksineen, syliin painautumisineen on herkkää, tunnistettavaa ihmisyyden loputonta tuloksettoman tuntuista läheisyyden etsintää. Se tuo teokseen kiinnostavasti reaktioalttiutta, jonka yllättävyydelle usein on pakko nauraa, sekä näennäiseen hiljaisuuteen toimivuutta, joka suggestoi katsojan odottamaan yllätysten, ratkaisuyritysten vain kiihtyvän.

Markus Virtanen – jonkinlainen muusikkoekspertti yrittää perusmiehenä vastata tähän parisuhde-elämän  naisen niputtamaan solmuisuuteen – läheisyyttä hänkin tuntuu kaipaavaan mutta viettiohjautuvampaan – miltei jo rakoilevaan suhteeseen monin aloittein, uusin aluin, irtosuhteittenkin keinoratkaisuin: kovin tuskaiselta ihmissuhteen syntyminen, sen kestävyys tuntuu. Tässä, kuten maailmansivu kaikissa parisuhteissa nainen kuitenkin liikuttaa tuota jatkuvaa tulevaisuuden pohdintaa parielämästä naisellisen taitavasti, miehen pyristellessä mukana.

Näiden näyttelijöiden yhteisnäytteleminen on mestarillista, hallittua, sielukkaiden ihmisten vahvaa sanomaa toisilleen ja meille.

Jyväskylän kaupunginteatterin hieno Keuhkot pakottaa minut, katsojansa, jatkuvilla yllättävillä reaktioillaan nauramaan viereisen ammattinaurajan keralla näytelmän yllättävätempoisessa pienireaktioisen runsasvaihteluisessa rytmissä, siihen yhtyen ja yltyen. Mutta pohtimaan samalla peruskysymystä, mihin tuo paljon läheisyyttä tarvitseva ja maailmassa, toistensa kanssa selviytymistä yrittävä parisuhde lopulta johtaa – ja kestävätkö maailmantilanteemme jo hengenvaaralliset puitteet suhteen pääsemiseksi onnelliseen ratkaisuunsa.

Kuva  Hanna-Kaisa Hämäläinen

Keuhkot

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Suomennos Juha Jokela

Ohjaus Perttu Leinonen

Rooleissa Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen

Lavastus ja äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi

Puvustus Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu Jonna Rautala

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Suvi Taipale

 

Kuva

Jiri Halttunen ja Eija Haukka

 

Keuhkot-näytelmän arvio on kirjoitettu esityksestä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa torstaina 8.8.24 klo 19.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/keuhkot/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Turun kaupunginteatterin revyymäinen ylistysoodi naiseudelle

KUVASSA Anna Victoria Eriksson, Pauliina Saarinen, Anna-Mari Kähärä, Sara Puljula, Linda Hämäläinen, Eija Ahvo, Susanna Haavisto

KUVA  Maria Peltoniemi

 

Kokemuksekseni valitsemastani Tampereen Teatterikesän yhdeksän esityksen kokonaisuudesta ammattitaitoisimman, hauskimman, puhuttelevimman, nautittavimman, ymmärrettävimmän, sukupuolipaljastavimman, rehellisimmän, realistisimman ja opettavimman sekä taatusti uusimuotoisimman koin ehdottomasti – innostuneesti esityksen joka hetkestä nauttien ja mieleeni painaen – Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa jo ennen koronaa pyörähtäneen Kysy siskoilta -musikaalin. 

 

Tampereen Teatterikesän Turun kaupunginteatterin musikaali Kysy siskoilta on aikakautemme naiseuden täydellinen aarreaitta.  Kysy siskoilta -esityksessä hormonit, kuukautiset, keskenmenot, PMS-oireet, lapsettomuus, synnytys, konkreettinen häpeä, gynegologi-käyntien jäykät korniudet, teininä koettu nolous, panemisen ihanuus, ulkonäköpaineet, kuumat aallot ja yleensäkin naiseuden hävetty ja vaiettu kehollinen pyhyys, sukupolvien ja äitien varjelema salaisuus  – tuo vielä pitkä luettelematon määrä käsitteitä ja naiskokemuksia vilisee esityksessä täyttäen lähes kolmetuntisena esityksenä päämme ajatukset ihanasti ymmälle.

Musikaalin esityskonsepti ja käsikirjoitus on ohjaaja Satu Rasilan, musiikki säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanojen luontevat ja iskevät riimit Susanna Haaviston.

”Naisen elämän tabumaisimmat tai häpeää synnyttävimmät aiheet askarruttivat käsikirjoittaja Rasilaa. Tutkittuaan omia kokemuksiaan, alan kirjallisuutta ja asiantuntijoita, hän päätyi kysymään asiaa todellisilta asiantuntijoilta, naisilta -nekin rajaten siskoiksi (joita aina vieläkään äidit eivät luottohenkilöinä ole). Rasila vakuuttui vinkistä, että on parempi kysyä siskoilta kuin lukea kirjoista, miten hormonit heittelevät teini-iästä vaihdevuosiin. Historiankirjojakin teokseen on luettu. Jo antiikin aikaan Ateenassa hysteria oli monen naisen diagnoosi ja tämänkin päivän lääkäridiagnooseissa.”

Esityksen idea, sanat ja käsitteet kajastuvat teatteriteoksissa kovin vähän käytetyiltä, emmekä me miehet ainakaan niiden mukanaan tuomia tunteita juurikaan ole saaneet kokea, noteerata edes kymmenien avioliittovuosienkaan aikoina. Entä kun tuon kaiken meihin ahtaa aivan vallattoman taitava ja hauska, pelkkä naistaiteilijoiden laulutaitoinen, upeasti näyttelevä seitsikko, laulun ja sanojen sekä uusien sävelten esitysmuodossa – saa naiseus taatusti karvalleen, veritipalleen, tuntemuksineen upean kuvauksensa – ja me yleisö, miehetkin olemme luotettavuudestamme ja yhtä aikaa esityksen avoimuudesta jo täysin myydyt.

 

Olen vieläkin otettu tuosta esityksen rehdisti paljastavasta (jopa kielivarantoamme luontevaksi laventavasta..vittu, pillu, perse, muna…) asian arkipuheiksi muuntavasta luontevasta asiasanaston käsittelystä ja rohkeudesta.

Tietenkin nämä esitystaiturit tavoittavat aiheensa sisältörepliikeissä useat kummajaiset, niitä pohtien. Vaikkapa: miksi näistä asioista puhuttaessa lääketiede määrittelee ne naistentaudeiksi. Miksi tällainen vanhanaikainen rajaus lääketieteessä ja sen hoitomenetelmissä vielä tänään? Eikö miestentauteja vielä ole edes omaksi lajikseen rekisteröity? Siinä tasa-arvoa!

Teos ei naura naisille eikä naisista. Naiseus on jokaisessa yksilössä erilainen, sen ominaisuudet ja erilaiset tuntemukset se tunnistaa ja käskee, kutsuu keskustelemaan yksilön persoonallisuuden erilaisuudesta ja vahvistaa siten elämämme yksilönvapautta laaja-alaisella käsittelytavallaan.

Ennen muuta kuitenkin koko Kysy siskoilta -esityksen voima on kahden ikäpolven toisiaan ruokkivasta, kannustavasta, ilottelevasta, leikkivästä tenhollaan ja tunteillaan täydestä, nautittavasta musikaalisesta esityksestä. On rikkaus, että tutut, kuulut protesti- ja revyylaulun laulumusiikin tähdet, laulelmien, musiikkituotantojen spesialistit, pop musiikki- ajan soolo ja yhtye-esiintyjät, musikaalien sankarittaret Susanna Haavisto ja Eija Ahvo antavat tulla sensuellisuutensa arat sopukat kymmenien vuosien ajalta kokemuksillaan ja laulullaan hurmaten. Toisinaan tuo protestinen laulutapa saa väkevää ylivoimaa miltei huutavassa tulkintabalanssissa  – sen se ansaitseekin tiedonjakamisen avautuessa jo viimein monelle sukupolvelle – myös jälki- ja etukäteen.

Teos tavoittaa tehonsa, kun vastavuoroisesti nuori lapsenhankkimisikäisten valtavan persoonallisten, maamme musiikkiteatterien ja biisien taiteilijatarten sävel ja ääni-ihanuuksien tähdet Anna Victoria Eriksson, Linda Hämäläinen ja Pauliina Saarinen tuovat rinnalle omat tuoreemmat asiakokemukset ja tämänpäivän viihdelaulun karismaista loistoa. Tietenkin muusikot – säveltäjä pianisti, sävelten virtuoosirunoilija Anna-Mari Kähärä ja basisti-laulaja Sari Puljula takaavat esityksen musiikillisen kokonaisuuden, teoksen loiston täydelliseksi.

 

Omana musiikkiherkkunani on pakko mainita tusinan eri sävellyksen ja naiskeskustelun yhden teeman hurjasti tilittävä biisi: puhuttaessa siitä loputtomasta aiheesta, miten naisen ulkonäölle käy kropan vanhentuessa ja iän karttuessa. Laulu ja esitys ”Peilit on perseestä” on täydellinen tilitys ja yhteenveto asiasta.

 

Kysy siskoilta -teos hehkuu tyylikkäänä, modernina, kaikenikäisille meille, naisille, miehille, mummoille, papoille, isomummoille, isopapoille tädeille, sedille, sinkuille, murrosikäisille tarkoitettuna elämänkulun hienona, revyymäisen räväyttävänä naiseuden ylistysoodina hienoin sävellyksin ja unohtumattomin tulkinnoin.

 

KYSY SISKOILTA

TURUN KAUPUNGINTEATTERI

Esiintyjät
Eija Ahvo, Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Anna-Mari Kähärä, Sara Puljula ja Pauliina Saarinen

Käsikirjoitus ja ohjaus
Satu Rasila

Musiikin sävellys, harjoitus ja kapellimestari
Anna-Mari Kähärä

Laulujen sanat ja Mustaa valoo -monologi
Susanna Haavisto

Mustaa valoo -koreografia ja koreografinen konsultaatio
Sonya Lindfors

Valosuunnittelu
Jarmo Esko

Äänisuunnittelu
Eero Auvinen ja Iiro Laakso

Pukusuunnittelu   Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu
Jessica Rosenberg ja Petriina Suomela

 

Esitysarvio on kirjoitettu Turun kaupunginteatterin näytelmän 6.8.2024 esityksestä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä.

https://tkteatteri.fi/ohjelmisto/esitykset/kysy-siskoilta/

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Kajaanin kaupunginteatterin vahva Anna Liisa

Ennen suomalainen sivistys, varsinkin teatteri löysi tiennäyttäjänsä Helsingistä ja Tampereelta, Turustakin. Nykyisin teatteria tehdään uudistavasti ja kiinnostavasti jo kaikkialla Suomen niemellä.

Tänä vuonna sellaisen suuren jättisäkillisen suurenmoisen kansamme todellista perhekuntien ajatusten syksyistä peruskauraa tuo puitavaksi kaukaa Kainuusta sen Kaupunginteatteri. Se on löytänyt suomalaisessa Minna Canthissa uudelleen modernin näytelmäkirjailijan, joka soveltuu sellaisenaan maailman vaikenemisten ilmapiirien perinteet murskaavana taidelaitoksena tiennäyttäjäksi yhteiskuntakeskusteluihin, hyvinvointialueiden, perheiden vaiettujen menneisyysmörköjen paljastajaksi ja mielialataakkojen keventäjäksi. Ennen muuta Kajaanin kaupunginteatterin Anna Liisa on teatteriesitys, joka sukujen hautaamat ja hautomat salat täydellisesti, rehdin rehellisesti putsaa edellisten polvien tulehtumisista ja vie meidät rajusti mukaansa Suomen kansan naisasian ja sukupuolten tasa-arvon keskipisteeseen.

Satu Turunen, Teija Töyry, Mika Silvennoinen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Jose Viitala Kajaanin kaupunginteatterin esityksessä ANNA LIISA  Kuva: Veera Konsti

Anna Liisa, tuo entisajan moraalin synnistämä lapsenmurhaajan elämänkohtalotarina, avautuu tähän päivään hurjana, kiehtovana, entiset perinteiset häpeäksi vaietut polut ohittavana suoraksi vetäistynä ajatuksen valtatienä, esimerkkinä niistä lukuisista yhteiskuntamme kohtalopoluista kertomaan yhteisön todellisen näennäismoraalin valtavan satuttavasti, yhtä aikaa puistattavasti ja lepuuttavan rehellisesti sekä helpottavasti tuskaisen menneisyytemme – naisen kehon koskemattomuuden meille sitä tietämättömille terapeuttisesti avaten.

Ei niin, että Anni Mikkelssonin ohjaus olisi vasta kajaanilaisessa maaperässä löytänyt sopivan maaperänsä, mielipiteittemme perusmuokkauksensa mahdollisuuden ja vasta nyt keinolannoitetun kylvönsä sadon. Jo vuosien takaisessa Röölän Meriteatterissaan Mikkelsson on kypsynyt ja kypsyttänyt teatteritekemisensä sekä meitä ajattelemaan kanssaan ihmistaakat, onnettomatkin kohtalot ja perhemoraalitodellisuudet kirkkaan selkeiksi puhdistaen.  Mutta sinne Kainuuseen tuo teatterivoima on nyt peruskylvönsä ajatteluamme varten tehnyt, aukottoman kotoiseksi ja tuottavaksi teatteri-ihmeeksi synnyttänyt. Se työ koostuu hurmaavasta Minna Canthin ajatusten uuslukemisesta meille ymmärtämättömille miehille ja sukujen matriarkallisen tiukoille naisille. Se avaa ja puhdistaa edistyksellisyys-sanomallaan häpeätaakat kantaneet, sivusta nähneet tai vasta nyt ymmärtäneet yksilöiden monet turhat, raskaat painolastit menneiden turhista vaikenemisen perheilmapiiriahdistuksista.

Uuslukemista helpottaa teoksen yhteisnäyttelemisen tunnelmatiivis ja luonteva yhteisote sekä yhtäaikaisesti lähimmäisjoukon tuppisuisuuden kanssa pienestäkin viitteestä lapsenmielen uudelleen tavoittava, ilakoiva ja leikkivä, viaton ja raikas elämänsyke.

Kun vielä Canthin klassikkoa sopivasti sanonnoiltaan ja sanavalinnoiltaan tähän päivään siivotaan kuuluvaksi, ollaan jo Canthin sydänajatuksissa täydellisesti myös kieltämme uusimassa sen käyttöä tarkasti käyttökieleksi modernisimmalle uudelle sukupolvelle ymmärrettäväksi. Moi suomalaiset!

 

Roolitöistä Milla Kuikan naiseuden poljettu, perheen vartioima keinomoraalinen hahmo saa mitä upeimman, vahvimman ja voimakkaimman totuutta etsivän naiseustulkintansa. Kuikan Anna Liisasta huokuu ja voimistuu naiseuden luonnollinen kehon yksinoikeuden voima ja äitiyden lapsensa menettämisen onnettomuus yhtä aikaa samassa sielussa molempien ajatusten kamppaillen – yhteisönsä häntä kahdella eri totuudellaan lakkaamatta piinaten. Maija Viipurin lapsitutkielma saa askelensa, eleensä ja kuvitellun toteutuksensa niin tavattoman kauniin plastisesti näyteltynä, epätodellisen lapsen ja kuolleen hahmon elävä magia hallitsee esitystä, todellisuudessa yhtä aikaa sielullisella kylmyydellään ja kauniilla elämänhehkullaan, näyttämön vangiten. Vera Veiskolan hauska Pirkko-pikkusisko luo kontrastia perheen jännityksen kiristämään aikuisten ilmapiiriin lapsekkuutensa, leikkisyytensä, puhtautensa, naiiviutensa hurmaavalla vallattomuudella. Satu Turusen äiti luo vaikenemisen sulkeman yksilön verenkierron, liikkeet ja ajatukset niin raudankaltaisen kylmiksi, että katsojaa puistattaa. Jukka Peltola tuo näyttämölle harvinaisen rehdin hiljaisen isän, jolle salattu totuus on liian pyhä miehenä ymmärtää ja jolle perheessä kytenyt valheellinen totuus tuo kuin oikeutuksen vaikka surmata oma lapsi. Yhdessä tuo aviopari ei ole Anna Liisan onnettomuutta ehtinyt edes ajatella. Teija Töyry Hussona on niitä menneitä sukupolvia edustava juoruakka, joka oman hulttiopoikansa pelastaakseen alkaa kiristää itse juonimansa mahtisuvun vaietun häpeän paljastamisella. Jose Viitala luo sopivan nössön rakastuneen, ujon nuorenmiehen, joita naisten on helppo höynäyttää kautta sukukuntien – ja joita on aina ollut kautta maailman sivu sukumurheiden korjaamiseksi ja näennäispaikkaamiseksi käytettävänä. Mika Silvennoisen Mikko toteutuu vahvana näyttelijätyönä niiksi miehiksi, jotka itsekkyytensä uhmapersoonina eivät koskaan tunne epäonnistuvansa, vaan saavat aina tahtonsa läpi vääryydessäkin. Janne Kinnunen luo modernin papin aikaamme sopivan luonteikkaaksi.

 

Yhtä hyvin roolitöiksi voisi ajatella vaikuttavat rekvisiitat, kulissit, joista katsojan on helppo ymmärtää tarinan menneisyyden todellisuus täydellisinä, näyttämökuvaan  keskitettyinä eritasoisina katsomoon näytettyinä. Tai puvustuksellisesti arkisista ratkaisuista, toimivista valoista ja kuvallisista upeista taideteoksista eläytyä lisää tarinaan, jossa sukusalaisuuden sairastuttama Anna Liisa yrittää luoda keinolohtua, ainakin kuin murrosikäisen raivokasta vastaiskua – kestääkseen maailman julmuuden sen kieltäessä naiseuden oikeuden. Vera Kopsalan kuvaluomukset puhuvat näytelmän henkeä roolitöiden kaltaisesti, kuvittavat naiseuden ikäkausia omalla kuvakielellään vaikuttavasti rajaten ja paljastaen. Maija Viipurin toimivat koreografiat suorastaan tuntuvat esityksen henkilöitymien ytimessäkin liikeratoina, samoin hienosti tilanteita kuvittavat tanssilliset koreografiat yhdistävät tunnelmat ehyiksi, vaikkapa herkin Mirel Wagnerin biisein ja sanoin jo täysin tähän päivään Minna Canthin tuoden.

 

 

ANNA LIISA

Esiintyjät
Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen, Teija Töyry, Vera Veiskola, Maija Viipuri, Jose Viitala

Teksti
Minna Canth

Ohjaus
Anni Mikkelsson

Koreografia
Maija Viipuri

Lavastus
Markku Hernetkoski ja Veera Kopsala

Pukusuunnittelu
Tiina Siltala

Valosuunnittelu
Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu
Sinikka Isoniemi

Tarpeisto
Soile Savela ja Ralina Matikainen

……

Esitysarvio Kajaanin kaupunginteatterin esityksestä Tampereen Teatterikesän Pääohjelmistossa Pakkahuoneella 6.8.2024

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/anna-liisa/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Teatterikesän sisällön ennakkotunnelmissa

Arviolta lähes 500 kansalaista oli tullut Tampereen Teatterikesän perinteisiin avajaisiin kuulemaan ja näkemään parhaillaan vietettävän järjestyksessään 55. Teatterikesän antia ja sisältöä. Mitä näin suuri, vapaaehtoinen yleisö sai tästä tilaisuudesta innostuksensa ja kiinnostuksensa vastineeksi? Koetan ohessa asiaa tilaisuuden kokijana kartoittaa.             


TILAISUUDEN AVAUS

Juontaja Auvo Vihro osasi loihtia ohjelman juontoon sopivasti Teatterikesien historiaa, esitellä huolella kaikkien eri ohjelmanumeroiden suorittajat ja heidän taiteensa liittymisen varsinaisen Teatterikesäviikon aikatauluihin. Juontajana oli humaani näyttelijä, teatteriohjaaja, selkeä ammattitaitaja.

 

TAPIO RAUTAVAARA -MONOLOGI
Timo Ruuskanen esitti otteita pääohjelmiston esityksestä Rautavaara.

Timo Ruuskasen luonnehdinta kaiken kansan kunnioittamasta reissumies Tapio Rautavaarasta monologiesityksensä otteessa tuntui hieman menneen aikakauden muistelulta, toki sellaistakin tarvitaan tänä aikana todistamaan Suomen menneisyyden puutteista ja kansan kahtiajakautumisen ongelmista. Ruuskanen aloitti jo vuodelta 1921 kuvaillen Rautavaaraa 5-vuotiaana kerjäläisenä ja varastelevana pikkupoikana Tampereen torilla. Samoin Kupparinpoika – Rautavaaran levyttämä laululuritus – tuntui kovin mitättömältä, lähes kronikalliselta kupletilta Rautavaaran menneisyystaustan selvittämisessä ja viimein huutolaispojaksi päätyvänä nyt Ruuskasen kitarasäestyksellään laulamana. Eikä kaikki muukaan niin kunniaksi Rautavaaran todellisuutta kartoittanut: maajoukkueosanottajien salakuljetuskilpailun voittajaksi ulkomaankäynneiltä Ruuskanen nosti Tapio Rautavaaran ylivoimaiseksi saavutukseksi 27 pulloa jaloviinaa yhdeltä ulkomaanreissulta.

No, nuo olivat vain pieniä katkelmia sisällöstä, johon avajaisten juontaja lisäsi, että koko monologi on Tampereen Työväenteatterin ohjelmistossa koettavissa alkavan syysnäytäntökauden aikana.

 

MINISTERIN AVAJAISTERVEHDYS
Kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen

Anna- Kaisa Ikosen tuoma Valtioneuvoston tervehdys oli kovin monipuolinen, laaja ja hyvin kirjoitettu.

Sen sisältönä ministeri kertasi (itse paikallisena perustamperelaisena) Teatterikesän synnyn vielä tarkemmin ja yksityiskohteisemmin aina Aamulehden toimituksen, Tampereen teattereiden ja niiden näyttelijäkuntien osuuksien merkitykset kunniaan korottaen. Hän puuttui puheessaan myös Teatterikesän kaikille tarkoitettuun suureen tarjontaan – toimintaan, jossa matalankynnyksen muodostavat lukuisat maksuttomat tilaisuudet. Suuren merkityksen Ikonen katsoi myös kansainvälisyyden ylläpitämiseen taiteessa – juuri Tampereen Teatterikesässä suomalaiset voivat kokea poikkeuksellisen laadukkaita ulkomaisten teatteritaiteilijoiden ja teattereiden esityksiä ja tulkintoja. Samoin vastavuoroisesti Tampereen Teatterikesästä myös ulkomaiset vieraat löytävät hienoja, uusia teatteritulkintoja ja teatterit omiin maihinsa vientiä varten tekstejä ja suomalaisesityksiä. Teatterikesän laajuus viikon 400:lla eri esityksellä on jo suomalaisen kulttuurin harvinaista suuruutta ja monikirjoisuutta – teatteri on myös alueellisesti merkittävää taidetta yhteisöllisyydestä, kokea elämyksiä. Tänä aikana tarvitaan yhteiskunnan uusimista yhteisöllisyyden ja yksityisen ihmisenkin taholta rajattomasti.  Löytyisivätkö maailman monia väkivallantekoja ja yhteenottoja ajateltaessa omat mahdollisuudet juuri taiteesta, teatterista ja niiden esityksistä, yhteiskunnan jatkuvista ja yksilön oivallusten uudistamisajatuksista. Kaupunkikulttuurista ministeri mainitsi ensi syksynä tulevan poliittisen kulttuurikehitysohjelman julkaisun.

……..

Kaikkiaan juuri tuo paperi tuntui meille esityksen kuulijoille – ainakin näin sisällöltään avaamattomana – olevan arveluttava – onhan sama hallitus jo budjetissaan sopinut suurista kulttuurialan leikkauksista.

 

MARIA YLIPÄÄ & MARZI NYMAN

Kahden huippumuusikon duo, lukuisista festivaaleista ja konserteista, tv-ohjelmista tutut taiteilijat esitti maistiaisiksi kappaleita TelttaLabin iltakonsertistaan.

Marzi Nymanin virtuoosinen, improvisaatiomainen sävellystyö vaikuttaa satumaisen kauniilta nykymusiikiksi muuntuvissa, huippukitaristin sävellys- ja tulkintaesityksissä; niissä riittää menneen ja tämän päivän musiikin hienoja kombinaatioita ja improvisaatioita ihasteltavaksi. Maria Ylipäätä olen viimeksi kuullut livenä vuosia sitten Hamina-tattoossa. Nyt ääni on täyteläisen kaunis, laaja ja sydämellisen kaunis soinniltaan, saati voimaltaan: musikaalista tenhoa tulvillaan, eläytymistä nautittavimmillaan.

Duo esitti kaksi kappaletta: aluksi Nymanin hienon sävellyksen kesäisen leikkivään runoon, sitten Mari Kähärän sävellyksen Waltarin tekstiin. Ainakin ulko-ilmassa tehostetut tulkinnat tuntuivat aiheidensa balanssilta sopivan informoivilta säveliltään ja sanoiltaan, herkkyyttäkin löytyi suurelle kuulijayleisölle jo nautittavaksi.

Aion kertoa niistä vielä tulevassa TelttaLab-konserttikatsauksessani lisää – varsinkin tuosta erikoisesti Waltarin tekstiin liittyvästä syntetisaattorin osuudesta..

 

TAITEELLISEN JOHTORYHMÄN PUHEENVUORO

Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä: Taija Helminen, Hilkka-Liisa Iivanainen ja Tanjalotta Räikkä

Tämä meille teatterilaisille tuttu kolmikko (kuvassa Iivanainen-Helminen-Räikkä). Heidän asiantuntemuksensa on kiistatonta, ovathan he aktiivisia teatterintekijöitä itsekin edelleen: näytelmäkirjailijoita, ohjaajia, dramaturgeja jopa näyttelijäksi ja heidän kouluttajikseen heistä riittää voimaa. En silti ole ihan varma, tarjosiko heidän osuutensa suurelle yleisölle riittävästi ymmärrettävää konkreettista tietoa – useimmiten se tuntui ympäripyöreiltä luetteloilta valtavaa määrää periaatteita, tapoja, mielipiteitä ja yrityksiä muuttaa yhden esityksen sisällön mukana maailmaa ja ihmistä sekä heidän yhteisöjään paremmiksi.

Ehkä siksi on hyvä ottaa näiden kolmen teatteriasiantuntijan käsitykset otantana kuin suurennusluupilla katseltavaksi:

Iivanainen: Meiltä kysytään, miksi juuri nämä esitykset on tämän kesän pääohjelmaan valittu. Suomi ja maailma on täynnä upeita esityksiä. Samaan aikaan kun huomioidaan teidät katsojat, me kuulemme ja kuuntelemme toisella korvalla, mitä taiteilijat ajattelevat ja mikä heitä ajassamme kiinnostaa. Mistä tarinoista ja aiheista tekijät haluavat tekstiä kirjoittaa, maailmanaikataulut, taiteilijoiden omat aikataulut, maailman tapahtumat, ajankohtaisuudet. Teatteria rajaa myös se paikka, missä se esitetään. Me joudutaan pohtimaan, mitä näyttämöitä kulloisenakin Teatterifestivaaliaikana saamme käyttöön…

Helminen: Esitys Ihana tytär Eerika on hyvä esimerkki tällaisesta näytelmästä, joka on jo kerran nähty arkistoista tuotuna, luettuna tekstinä. Teos palauttaa tutkimuskirjallisuudesta tietoa meille tähän aikaan tai entisistä tapahtumista. Meillä kaikilla on vastuu menneisyyteen kohdistuneista tulkinnoista. Missä valossa esitämme toisen ihmisen. Otammeko omassa näkökulmassamme asenteellisen näkökulman puolesta tai vastaan, olemmeko katsastamassa ihmistä ennakkoluulojen läpi. Teos on esitetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luentosalissa. Oli aluksi vaikea etsiä sille sopiva paikka täältä Tampereelta. Se on historiallisessa Werstas- työväenmuseossa nyt koettavana – sillä museoilla on vastuu kertoa totuus.

Räikkä: Meillä johtoryhmällä on tullut tavaksi ottaa valintoja tehdessämme työrajaukseksi jokin näkökulma. Se löytyi tuossa edellä kuvatussa esityksessä. Yleensä ensimmäinen valinta antaa jo hyvää suuntaa valinnoille. Tänä vuonna se oli Samuli Niittymäen Plup Plup -esitys. Tuosta esityksestä sovittiin kättä päälle vuosi sitten. Tämä on esimerkki esityksestä, jota on yritetty saada ohjelmistoon jo useana vuonna, mutta se ei joistakin eri syistä ole vielä onnistunut. Nyt se on. Festivaaliohjelmien suunnitteleminen on aika työlästä ja saattaa ulottua vuosienkin päähän. Näin se on eritenkin tuon kansainvälisen ohjelmiston kanssa…

 

 

KIITOS KOTIMAISESTA NÄYTELMÄSTÄ -TUNNUSTUKSEN JAKO

Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry luovuttaa Kiitos kotimaisesta näytelmästä
-tunnustuksen.

Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry on myöntänyt Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen Teatteri Takomolle kiitokseksi kotimaisen näytelmän hyväksi tehdystä työstä. Kiitos kotimaisesta näytelmästä – Tunnustuspalkinto jaetaan vuosittain teatterille tai taholle, joka on ohjelmistosuunnittelussa tai muuten tukenut kotimaista näytelmää.

Palkinto myönnettiin Helsingin Punavuoressa sijaitsevalle Teatteri Takomolle seuraavin perusteluin:

 

Teatteri Takomo on tunnettu rohkeista ja ennakkoluulottomista näytelmävalinnoista, jotka rikastuttavat ja monipuolistavat suomalaista teatterikenttää. Teatteri Takomo on johdonmukaisesti tuonut esiin uusia kotimaisia näytelmäkirjailijoita ja tarjonnut heille alustan, jossa heidän työnsä voi kehittyä ja tavoittaa laajemman yleisön. Teatteri Takomon ohjelmistosuunnittelu on esimerkillistä, sillä se ei pelkästään täytä teatterin perinteistä roolia kulttuurin välittäjänä, vaan myös aktiivisesti muokkaa ja uudistaa sitä. Takomo ansaitsee kiitoksen sitoutumisestaan kotimaisen draaman edistämiseen ja uudistamiseen suomalaisen teatterin elinvoimaisuudessa.

Palkinnon jakoi toiminnanjohtaja Outi Mäkinen ja näytelmä- ja sopimuskoordinaattori Mika Vainio

ja sen vastaanotti Ami Karvonen, Takomon taiteellinen johtaja ja Sari Nyberg Takomon pitkäaikainen teatterin tuottaja.

 

 

TANSSITEATTERI MD: ALIVENESS
Tilaisuuden päätti koreografi Mari Rosendahlin Aliveness-teoksen hahmot Superhuman-woman ja Shadow Alley, ohjelmanumeron esiintyjinä tanssijat Klaara Haapanen ja Joel Alalantela.

Juontaja: Esityksen hahmot ovat saaneet vaikutteita taiteilijoilta Matti Tukiainen ja Kai Hagelberg – heidän yhteisnäyttelynsä maailmoista ja tunnelmista.

Ohjelman päätösnumero tuntuikin sopivan liikunnalliselta, musiikiltaan tyylikkäältä, tasoltaan taidokkaalta ja kutsuvaltakin kokemaan viikon esityksiä, tuntemuksia, odotuksia, elämyksiä.

Ohjelmanumeron aikana Laikun lavan katsomon väki alkoi vähitellen kiiruhtaa – toiset seuraavien esityksien aikatauluja vilkuillen varsinaisia teatteriesityksiä kokemaan – toiset taas selvästikin tamperelaisia suuntasivat koteihinsa melkoisen kulttuuriannoksen teatteritaidetta tunnissa nautittuaan.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tampereen 55. kansainvälinen Teatterifestivaali

Satu Turunen, Teija Töyry, Mika Silvennoinen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Jose Viitala Kajaanin kaupunginteatterin esityksessä ANNA LIISA Kuva: Veera Konsti

 

Tampereen Teatterikesä järjestetään 5.–11. elokuuta 2024 viidennenkymmenennenviidennen kerran.

Tämän Pohjoismaiden suurimman kansainvälisen teatterifestivaalin Pääohjelmistossa on tänä vuonna mukana yhteensä 20 produktiota, joista viisi on kansainvälisiä.

Teatterikesän ohjelmakokonaisuuteen sisältyvät pääohjelmiston lisäksi TelttaLab-esitykset G Livelab -musiikkiklubilla, festivaalin virallinen oheisohjelmisto OFF Tampere sekä Tapahtumien Yö torstaina 8.8.

Festivaaliviikon aikana järjestetään myös keskusteluja sekä teatterialan kokoontumisia ja tilaisuuksia.

 

PÄÄOHJELMISTO

Pääohjelmiston tämänvuotisten esitysten sisällöissä pohditaan ihmistä ja yhteiskuntaa, kuten: kenen näkemykset synnyttävät valtavirtaa, historiankirjoitusta tai niin kutsuttuja totuuksia.

Kotimaisessa ohjelmistossa nähdään teattereita ja työryhmiä ympäri Suomen. Tampereella vierailevat  esityksillään Jyväskylän, Kotkan, Kajaanin, Oulun ja Turun kaupunginteatterit, Tampereen ja Oulun teatterit, Riihimäen teatteri ja Ahaa-teatteri. Pääkaupunkiseudulta tulevat mm. Q-teatteri, Red Nose Company ja Koko Teatteri. Lisäksi suomalaisesityksissä on puoli tusinaa usean teatterin tai näyttelijäryhmän yhteistyöprojektia mukana.

Kansainvälisyyttä edustava ruotsalaisen sirkustaiteen suunnannäyttäjä Cirkus Cirkör tuo Teatterikesään uusimman teoksensa Tipping Point. Ruotsista vierailee myös näyttelijä ja ohjaaja Iggy Malmborg sooloteoksellaan Satan.

Portugalilaistaustaisen näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Tiago Rodriguesin ohjaus Catarina and the Beauty of Killing Fascists nostaa keskiöön yksilön ja yhteisön vastuun demokratian tulevaisuudesta. Esityksen tuotannosta vastaa lisäksi lissabonilainen Teatro Nacional D. Maria II.

Brysselissä toimivien taiteilijoiden Silke Huysmansin ja Hannes Dereeren Out of the Blue luo tarkan ja avartavan näkymän merenalaisen ekosysteemin hyväksikäyttöön. Transit puolestaan on hollantilaiskaksikon Tom de Ronden ja Nick Deroon fyysisen teatterin esitys välitiloista ja niihin jumittumisesta.

Pääohjelmiston esityksistä tarkemmin: https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/

 

TELTTA LAB

TelttaLabin ohjelmistossa taiteilijajuhlia, konsertteja ja pienimuotoista teatteria.

Teatterikesä ja G Livelab Tampere tarjoavat TelttaLab-ohjelmiston festivaaliviikolla tiistaista lauantaihin. Estradille nousevat muun muassa teatterineuvos Ritva Oksanen, laulaja Tuula Amberla, näyttelijä Jani Toivola, muusikko Marzi Nyman ja näyttelijä-laulaja Maria Ylipää sekä laulaja-lauluntekijä Antti Autio.  Teatterikesä muistaa monivuotista vierastaan Kaj Chydeniusta konserteilla, joissa säveltäjän teoksia tulkitsevat Minja Koski ja Mikael Saari. Säestäjänä toimii pianisti Arto Piispanen.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/telttalab/

 

OFF TAMPERE

OFF Tampere on Teatterikesän virallinen oheisohjelmisto, johon erilaiset esiintyvät ryhmät ja taiteilijat sekä ammatti- ja harrastajateatterit voivat ilmoittaa omaa ohjelmaansa. Tänä vuonna mukana on 38 ryhmää. Ohjelmistossa nähdään muun muassa tanssia, sirkusta, improvisaatioteatteria, musikaaleja, monologeja ja kesäteatteria. Esimerkiksi Circus Ruska Festival tuo tapahtumaan kolme esitystä, joihin kaikkiin on vapaa pääsy.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/off-tampere/

 

TAPAHTUMIEN YÖ

Tapahtumien Yö valtaa jälleen kerran Tampereen kadut, kahvilat, kirjakaupat, galleriat, aukiot, puistot ja museot. Festivaaliviikon torstaina 8.8.24 ympäri kaupunkia on tarjolla laaja kirjo yhteisöllisiä tapahtumia, joita ovat toteuttamassa kymmenet eri tamperelaistahot, kuten yhdistykset, yritykset ja seurakunnat. Perinteiseen tapaan suurin osa yön tapahtumista on yleisölle maksuttomia.

Tapahtumien Yönä voi esimerkiksi tutustua kaupungin historiaan erilaisilla kävelykierroksilla. Kaupungin menoa voi ihmetellä myös Finlaysonin alueella sirkuksen ja musiikin parissa. Tapahtumien Yön jo perinteeksi muodostunut tuliryhmä Flamman esitys nähdään tänä vuonna Pyynikillä.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/tapahtumien-yo/

 

 

TEATTERIKESÄN AVAJAISET

Teatterikesän avajaiset pidetään tiistaina 6.8.24 klo 12-13 jälleen keskellä Tamperetta – Laikunlavalla, jonne tamperelaiset rientävät sankoin joukoin kaupunkinsa maailmankuulun teatteriviikon esittelyä sekä hienoja avajaisten  ohjelmanumeroita seuraamaan.

Lahen uutisia aloittaa silloin kaksipäiväisen tutustumisensa teatterikesän ohjelmistoon, ensin avajaisten tunnelmista, puheista ja esityksistä raportoiden, sitten (tiistaina 6.8. ja torstaina 8.8) varsinaisesti kokemistaan kahdeksasta eri esityksestä kertoen ja ne arvioiden.

Kunniakkainta lahtelaisuutta edustavat monissa Teatterikesän suomalaisesityksissä esiintyvät näyttelijät ja ohjaajat, jotka ovat saaneet teatteritaiteen alkukoulutuksensa Lahden kansanopiston jo 42 vuotta toimineessa maineikkaassa teatterikoulutuksessa.

 

Festivaalista laajemmin: https://www.teatterikesa.fi/

Lisätietoja

Teatterikesän tiedotus
tiedotus(at)teatterikesa.fi
p. 03 214 0992  (arkisin klo 11–17)