Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Vapaan Akatemian ainutlaatuista taidetta

Matalan kynnyksen taidenäyttely KERROKSIA kokoaa yhteen taidetta Vapaa akatemian valokuvausopiskelijoilta, kuvataiteilijoilta sekä graafisen suunnittelun ja kuvituksen opiskelijoilta. Näyttely on avoinna kaikille kävijöille 16.-29.5.2024, klo 12-18 ilman pääsymaksua.

Vapaa akatemia toimii monille nuorille ponnahduslautana jatko-opintoihin, mutta näyttelyssä kokee myös vahvoin tosiesimerkein, miten aikuisopiskelijoitten niin ammatinvaihto, kuin elämänpäämäärän etsiminen ja löytäminen on perheellisellekin Lahdessa toimivan Vapaan akatemian yksi merkittävä toimintapäämäärä. Artikkeli ja kaksi rohkeaa persoonaa esitelevät kaksi aikuisopiskelijaa valokuvaus- ja videotuotannon linjalta.

https://docs.google.com/document/d/1zX_ifnXQCxsehgG5ylyzvMATVp4aIGkfXN_wOqC5X70/edit?usp=drive_link

Käynti Lahden kansanopiston alaisen Vapaa akatemia -taidekoulutuksen vuoden työskentelyn KERROKSIA kevätnäyttelyssä, avasi ajatukset kenen tahansa ryhtyä tarvittaessa, mielihalusta tai vaihtelusta ja mahdollisuudesta muuttaa elämänkuvioitaan ja lähteä opiskelemaan taidetta.

Essi Aholan akryylityö

Näyttelyssä saamme ihastella Vapaan akatemian varsin arkisen alakerran suuren näyttelygallerian taiteen viestintää sellaisella runsaudella, että ajatus ja sormet hivelivät jo ensikokemuksen jälkeen kuvan tekemisen ihanuuksiin ryhtymään meitä tavallisia katsojiakin elähdyttävästi.

Perusteellisesti ajateltuja, aikakauteemme niin ajankohtaisesti liittyviä töitä, teknisesti valmiita taiteen tuotteita nautiskeli seitsemänkymmenhenkinen avajaisyleisö, osa tekijöiden ystäviä ja sukulaisia, osa ihan kutsusta tähän harvinaistilaisuuteen saapuneita, tai taiteen perässä paikalle kiiruhtaneita.

Hauskaakin oli, mutta pääasiassa ihmettelin nyt taiteen omaperäisyyttä, tekniikan hallintaa ja uudenlaista virettä kaikilla kolmella kuvatekemisen alueella.

 

Tietenkin taidetilaisuus avattiin komeasti ihan  kansanopiston päällikkötasolta, Lahden kansanopiston säätiön puheenjohtaja Katariina Mäenpään puheella:

”Minulla on suuri ilo ja kunnia avata Lahden kansanopiston puolesta tämä tilaisuus. Ensi nää kiitokset opiskelijoille. Olette saaneet upeaa työtä aikaiseksi. Tottakai opettajille, ilman opettajia teillä ei olisi syytä ehkä tulla tänne, ettekä olisi saaneet tän kaltaista työtä, ohjeistusta ja opastusta, kuvallisen ilmaisun taitoa. Mun mielestäni teemat, jotka näihin julisteisiin on valittu, on hyvin ajankohtaiset ja kuten me kaikki tiedetään jo kautta historian, usein niitä asioita, joita ei ole voitu sanoa ääneen – on ilmaistu kuvallisesti, omassa taiteessa tanssien, kuvallisesti tai jollakin muulla tavalla, jonka taide mahdollistaa. Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä, että teidän työnne ovat tänään täällä esillä: teidän äänenne on tullut kuulluksi.

Onnittelut kaikille ja oikein mukavaa aikaa ja mahdollisuus tutustua teidän töihinne ja kohtahan me kaikki kiiruhdetaan tuonne kesälaitumille, nyt kun kesäkin on jo saapunut. Skool! Aplodit heille!”Maljat – avaaja sekä opettaja Radek Karkulowski ja kutsuvierasyleisö.

 

Opettaja Mikko Kerttulan lukuvuoden päätöspuheenvuoro:

”Opettajana sanon tietenkin teille opiskelijoille, että kiitos, että olette saaneet työt tänne, seinille. Se on ollut aika monelle ensimmäinen tällainen työskentelyprosessi, luova työ joka on monella jatkunut koko vuoden. Se on aikamoinen duuni. Taputtakaa itseänne selkään ja kaveria ja katsokaa töitänne ja onnitelkaa ja nauttikaa. Lukuvuosi on nopeasti kulunut. Tämä on ollut ihan mahtavaa, tämäkin vuosi, erilainen, monenlainen, olette hyvin hitsautuneet yhteen, ja kaikenlaista työtä on tehtynä. Täällä komeasti esillä. Kiitos teille!”

 

Eikä ihan taitanut musiikkikaan tilaisuuden  päätösohjelmanumerona taiteen inhimillisimmällä perussoittimella, sellolla – enää paremmin iltapuhteen tunnelmaa upeisiin korkeuksiin sävelillään nostaa.

 

Tietoja Lahden Vapaan akatemian kuvataiteiden opiskelusta ja opiskeluvalinnoista:

Vapaa akatemia

Taide

Radek Karkulowski, TaM, opettaja, kuvitus, graafinen suunnittelu, sarjakuva, 050 560 9953
Mikko Kerttula,
FM, opettaja, valokuvaus, 050 407 2329
Päivi Lassheikki, kuvataiteilija, vastuuopettaja, kuvataide, 044 491 4404

 

Vapaa akatemia

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahti keinottelijoiden bisnesten tyyssija

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin tässä Lahen uutisia -jutussani mm.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/08/lahdesta-suur-tinnila

”Yksi monista lahtelaisten setelitukkujen housuntaskuista on liikemies Pasi Tinnilällä ja hänen moninaisilla yhtiöillään. Kansantalon kiinteistöä hän omistaa, Konserttitalon hän omistaa, entisen Postitalon Rautatieaseman lähellä hän omistaa, Töyrykatu 5:n talon hän omistaa ja omistaa ties mitä. Nyt jo Lahden kunnallispolitiikka on polviaan myöten sitouttanut meidät veronmaksajat Päijät-Hämeen konservatorion tilojen vuokralaisena Tinnilän housuntaskujen pullotuksen jatkuvaan lisäämiseen. Kohta kuntaliitoksen yhtymäkokous varmaan harkitsee yhteisöllemme uutta nimeä: ehkä Suur-Tinnilä olisi tälle työttömälle ja velkaantuneelle, sivistystä karttavalle kuntasurkeudellemme osuvin.”

Sen jälkeen hän mm. myi tuon postitalon tontin satojen prosenttien voitolla takaisin kaupungille sekä Töyrykadun arvomökin rakennuksen yksityiselle yrittäjälle.

 

Kolme vuotta sitten yritin vielä herätellä kirjoituksellani https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/02/kulttuuriarvot-ja-tinnilan-kahisevat-setelit Lahden johtavia päättäjiä ja virkamiehiä rehellisyyden tielle:

”TEVIN talo on tällä kertaa liikemies Pasi Tinnilän kahisevan rahan polttopisteessä. Vuonna 2015 Lahden kaupunginhallitus myi sen Noitek-yhtiölle 2,8 miljoonan kauppahinnalla. Ostajayhtiön takaa paljastui kapitaalisijoittajat Esko Kolli (KolliInvest oy:n omistaja) ja Pasi Tinnilä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin Tinnilä edustaa TEVI-kiinteistönsä omistajuutta yhtiönimellä Legorak, jonka takana vaikuttavat hallituksen jäsenet Pasi Tinnilä, Kai-Petri Kähönen sekä sen toimitusjohtaja Timo Salonen.

Kuusi vuotta oli siis kulunut Tinnilän TEVI-talon ostosta. Omistajaa ei kai ole juurikaan kiinnostanut talon rakenteiden seuraaminen eikä ainakaan korjaaminen. TEVI on kuitenkin yhä yksi harvinaisista lahtelaisista suojelua tarvitsevista menneisyytemme kulttuurisista maamerkeistä, jonka sumeilematon tuhoaminen tai uudelleen rakentaminen ja nyt Tinnilä-yhtiön aikoma tuhansien neliöiden lisärakentaminen kaupungin ydinkeskustassa ei niin vaan onnistu.”

Me tunnolliset Lahden veronmaksajat ja kotiseutujemme vaalijat muistamme mitään unohtamatta Tinnilän useiden erinimisten yhtiöiden (Liberi, Revestor  ym.) ja yhtiökumppaneiden (mm. Mika Lehto) Konserttitalon saneeraukset ja uudisrakentamiset sekä Hollolan Pyhäniemen kartanon arvokiinteistön surkeat, täysin rempalleen jääneet lopputulokset, Tinnilän rakentamisprosessien remonttivajeet, työntekijöiden työnseisaukset, Tinnilän useat kiinteistöhankinnat ja enemmistöosakasjekut monopoliasemaa varten (Kansantalo), ylikansalliset valuuttaepäselvyydet sekä hänen ja yhtiökumppaniensa omistusoikeudenkäynnit, jopa yhteydet Maltan pankkeihin. Ne jatkuvat realistisesti yhä ajatuksissamme Tinnilän luotettavana yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpitäjänä kyseenalaiseksi määrittäen.”

Tosiasiassa Tinnilä sai TEVI:n Vesijärvenkadun kiinteistöönsä pyytämänsä tuhannet lisäneliöt sekä uuden valtavalla asuinneliömäärällä perustellun kaavan keskelle Lahtea kenenkään päättäjän tai asiantuntijan (Lahden museota lukuunottamatta) asiaa vastustamatta.

 

Vasta nyt, kun eletään toukokuuta 2024, alkaa yleinen oikeustoimi edes yrittää pistää tämän valtakunnallisen ja erityisesti meitä lahtelaisia vedätyttäneen lahtelaisen kunnallispolitiikan oudon hyyryläiskaksikon viimeinkin kiipeliin.

Kuinka pitkälle sylttytehtaaseen lopulta myös lahtelaislonkerot johtavatkaan? Asian polttopisteessä eivät vieläkään ole itse kaupungin viranomaiset (kuten mm. usein asioita päättävän lautakunnan puheenjohtajana Tinnilän hyväksi päätökset nuijinut Francis McCarron, tai pitkään kaupungin rahoituksissa sumplinut, sieltä kyseenalaisia summia itselleenkin juoninut konsernijohtaja Mika Mäkinen – joka on työnsä Lahdessa hyvätuloisena eläkeläisenä virallisesti jättänyt. Tuskin heitä enää vastuuseen saadaan, sillä sormet polttavat vielä parhaillaan akuutin kiusallisesti monia kaupunkimme kiinteistöistä vastaavia entisiä ja nykyisiä viranhoitajia, arkkitehtejä ja päättäjiä, erityisesti Tilakeskuksen tekemiä ratkaisuja Lahden kiinteistöjen halpamyynnistä kaupunkimme lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden ratkaisuina.

Koska kaupunkiin saadaan rehelliset päättäjät ja virkamiehet sekä samalla puhdistettua kaupunki heidän käyttämistään vilpillisistä rakennusbisnesten muka-rahoittajista? Parin viikon päästä tehtävä Lahden kaupunginvaltuuston Lahti Energia -päätös lienee samanlainen kunnallispolitiikkamme sumplijoiden ja keinottelijoiden pelkkä filmausnäytös, jolla kaupunkilaisten mielenkiinto saadaan siirtymään muualle kuin koko ajan vellovaan piilotettuun rahoitustodellisuuteen.

YLEn laatimaa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden julkaisemaa tekstiä lainaten:

Lahden konserttitalon torniurakkaa aletaan 22.5.24 käsitellä Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa. Syytteitä on tulossa törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja törkeästä petoksesta. Keskeytyneen rakennushankkeen johtohahmot, pankkiiri Mika Lehto (on jo edellisistä talousrikostuomioistaan valmiiksi vankilassa?) ja lahtelainen kiinteistökehittäjä Pasi Tinnilä saavat velkojilta yhteensä yli seitsemän miljoonan euron korvausvaatimukset.

Pankkiiri Mika Lehdolle syyttäjä vaatii viiden ja puolen vuoden vankeusrangaistusta ja kiinteistösijoittaja Pasi Tinnilälle neljän vuoden vankeutta. Lehtoa syytetään törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä törkeästä petoksesta. Tinnilän syyte on törkeä velallisen epärehellisyys. Talousrikossyytteet liittyvät Lahden konserttitalon rakennusurakkaan, joka keskeytyi, kun rakennuttajayhtiö Asunto oy Helsingin Konsertti teki konkurssin 2018. Urakan päämääränä oli rakentaa asuintorni.

Yhtiön omisti Lahden Konsertti Holding oy. Emoyhtiö omisti myös konserttitalon musiikkitiloja hallinnoineen Kiinteistö oy Lahden Konserttitalon. Syyttäjän mukaan Lehto ja Tinnilä käyttivät määräysvaltaansa yhtiöissä siirtääkseen rakennushankkeeseen lainattua rahaa muihin tarkoituksiin ja ajoivat rakennuttajayhtiön konkurssiin. Syytteessä miesten toimintaa kuvaillaan suunnitelmalliseksi ja järjestelmälliseksi, ja sillä on tavoiteltu yli viiden miljoonan euron hyötyä. Velkojat vaativat Lehdolta ja Tinnilältä yhteensä noin seitsemän miljoonan euron saatavia. Mika Lehdon petossyytteen rahavirta johtaa Maltalle.

Syytteen mukaan Lehto erehdytti Emil Aaltosen säätiötä sijoittamaan 2,1 miljoonaa euroa rakennushankkeeseen, mutta todellisuudessa rahat käytettiin maltalaisen Nemea-pankin taseen puhdistamiseen. Lehto on Nemean perustaja.

 

Arvorakennuksen hävityskauheudessa kompastellen - Lahen uutisia - Vuodatus.net -

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/07/arvorakennuksen-havityskauheudessa-kompastellen

Yllä olevasta linkistä lisätietoa Lahden Konserttitalon tilasta Tinnilän firmojen remonttiaikoina vuodelta 2017.

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Äitienpäivä Lahdessa 2024

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Vappu – työn, kevään ja tasa-arvon juhla

1. TYÖ

VAPPU on perinteisesti ollut Lahdessa sotien jälkeisinä teollisuusaikoina Työn juhla, nykyisin vähitellen myös Työn ja opiskelun juhla.

Ehkä tyylikkäin on kuitenkin ollut useimpina Vappuina vasemmiston marssi läpi kaupungin – todisteeksi työnteosta ja sen synnyttämästä poliittisesta ilmapiiristä ja suorasta vaikuttamisesta Lahden kaupungissa. Vaaditaan suoraselkäisyyttä käydä julkisesti näyttämässä persoonansa marssia katselevan kansan edessä – poliittista taustaansa peittelemättä rivissä marssien.

Paikallishistoriaa muistaen täällä Lahdessakin on jo pitkään Vappuna kukitettu kansalaissodassamme kaatuneiden sotilaiden – miesten ja naisten – hautamuistomerkkejä tai veistoksia.

Viimeisinä vuosikymmeninä on alettu myös patsastella, lakittamalla lahtelaisia merkkihenkilöitä tai muulla tavoin alkuaan lahtelaisia persoonia vappulakein: milloin kaupunkimme alkuvuosina täällä vaikuttanutta Juho Kusti Paasikiveä, milloin taas menetetyssä Wiipurissa lojuvan hirvipatsaskopion karjalaisia sarvia, milloin pistetty lakki päähän Lahdelle tärkeän jalkapallon muistoksi eli lakitettu taiteellisesti täysin epäonnistunutta Litmashahmotekelettä Kisapuistossa.

 

2. KEVÄT

Sen sijaan Lahden torintäyttävä vappukansa ilmapalloineen, katusoittajineen, ravintolatelttoineen, leijoineen on tuonut usein sen puheliaan karjalaisuuden ja vähäpuheisen hämäläisyyden aurinkoisen kevään juuri Vappuna Lahteen.

Harmillisesti vain lahtelaisia perinteisesti elävöittänyt mieskuorolaulu alkaa olla tiensä päässä. Kuluneena vappuna sille oli silti taas varsin runsaasti kuulijoita.

Itseäni harmitti laulun huono kuuluvuus neljänkymmenen metrin päähän. Samoin koin Lahden Mieskuoron ansiokkaan esiintymisalttiuden menneen täysin sponsoreiden ansioksi. Laulun kuuluttaja-johtaja mainitsi – tosin kyllä säveltäjän ja runoilijan ensin – kunkin laulun meille kuulijoille kustantaneen lahtelaisen firman nimen. Liian härski bisnes on astunut lahtelaiseen esittävään kulttuuriin!

 

3. TASA-ARVO

Edellinen eri valtuustoryhmistä koottu talouden säästöryhmä etsi säästökohteita kaksi vuotta. Kaupungin viranhaltijoista koostuva ryhmä ja alla oleva uusi poliittinen ohjausryhmä tekivät tavoitteet talouden tasapainotukselle alle kuukaudessa.

Sen antama viimeviikkoinen tulos olikin yhtä tyhjän kanssa, ympäripyöreää säästämistä sieltä ja täältä, omituisimpana tulolähteenä valtion taloudesta kenties tuleva lisärahoituksen onnenkantamoinen!

Mutta ennen kaikkea esityksestä puuttui täysin lainmukainen tasa-arvo. Lait tasa-arvosta kaikessa kunnallisessa ja valtioon liittyvissä tehtävissä ja niiden hoidossa eivät Lahdessa toteudu edes valtuustomme omassa 59 kunnanvaltuutetun asettamassa talouden tasapainotusryhmässä:

Kymmenestä tasapainoryhmän varsinaisesta jäsenestä 8 oli miehiä ja 2 naisia:

Pasi Karjalainen (sd.)

Jukka Ruhberg (kok.)

Ville-Veikko Elomaa (ps.)

Minerva Kastehelmi (vihr.)

Lasse Pakkanen (kesk.)

Kalle Aaltonen (Pro Lahti)

Eero Seesvaara (kd.)

Anna Kaisa Kupiainen (vas.)

Jari Pykäläinen (liik.)

Juha Tapiola (ruots.)

Sopisi ryhmän jo hävetä itseäänkin!

Kategoriat
yhteiskunta

Kaupungin katolla

Pääsimme eilen viikkoja aikaisemmin etukäteen ilmoittautuneina tutustumaan kaupunkimme Vesitorniin yhden rekisteröidyn yrityksen ilmoittaessa mahdollisuudesta – näkemään sieltä taas pitkästä aikaa kaupunkimme uudet kasvot. Suorastaan ihmettelin, miten tylsältä ja luonnottoman karulta tämä rumien kerrostalojen urbaanikaupunki sieltä lintuperspektiivistä näytti.

 

Parahin lukijani. Vien Sinut tasan 10 vuotta taaksepäin Lahtea johtaneen Lahden kaupunginjohtajana (2007-2018) toimineen Jyrki Myllyvirran ajatuksiin pitkänä perjantaina 2014.

Lahen uutisia oli koonnut lukijoittensa kysymyksiä kaikkiaan 26 kappaletta kaupunginjohtajamme vastattavaksi – ja hän uhrautuvasti vastasi niihin pitkänä perjantaina 2014:

Alla linkki tuohon artikkeliin.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

 

Otan uudelleen sieltä esille kysymyksen numero 11:

11. Miksi lahtelaiset eivät enää pääse katselemaan kaupungin upeita maisemia ja esittelemään vierailleen kaupunkiamme, kahvittelemaan ja kokoontumaan omaan vesitorniinsa? Sen on ominut omaan hallintaansa ja sisustanut loisteliaasti omaksi juhlimistilakseen meidän veronmaksajien täydellisesti ylläpitämä vesiyhtiömme Lahti Aqua ja vain yhtiöt saavat sitä maksusta Lahti Aquan oman yksinvaltaisen harkinnan mukaan vuokrata. Minne demokraattinen päätösjärjestelmämme tällä kohdalla on kadonnut? Emmekö me kaupunkilaiset, jotka yhtiötä verovaroin ja vesilaskumaksuin ylläpidämme, ole tasa-arvoisia asiakasosapuolia tai yleensä minkään arvoisia?

 

Tuohon kysymykseen kaupunginjohtajan vastaus pitkänä perjantaina 2014 oli seuraava:

”Yksi kysymys koski Lahden vesitornin käyttöä. Se on Lahti Aquan vastuulla. En tiedä, millä perustein ja koska on luovuttu vesitornin yleisestä aukiolosta, mutta on vaikea kuvitella, että siellä voisi taloudellisesti ylläpitää yleisölle avointa kahvilatoimintaa. Tila, hissit ja sijainti eivät siihen oikein sovellu. Tilauskäytön rajaaminen pelkästään yrityksiin on seikka, jonka perusteita voin tiedustella.”

 

Enempää sitten tästä mahdollisesta tiedustelusta tai sen tuloksesta emme me kaupunkilaiset enää koskaan saaneet tietoa.

 

Olisiko siis syytä esittää taas kysymyksiä vastattavaksi juuri näinä aikoina kunnallispoliittisesti harvinaisen sekavan Lahden uunituoreelle kaupunginjohtaja Niko Kyynäräiselle, myös tämä kaupunkimme vesitornikysymys selvitettäväksi ja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä uudelleen ratkaistavaksi.

Kategoriat
teatteri viro yhteiskunta

Eisensteinista viiltävän ajankohtainen näytelmä

Maailman suurimpien valtioiden hallitsijat kokevat suuruuskuvitelmissaan usein olevansa kaikessa osaavuudessa ja taitavuudessa ylivertaisimpia koko maailmassa. Nerosta alkaen lähihistoriamme kautta Hitleriin ja Staliniin on maailmanhistoriassa näin käynyt. Monet heistä ovat kokeilleet myös taidetta, olla sen yläpuolella. Taide on kuitenkin aina selättänyt jopa maailman tyrannit. Siksi he vähäisessä taiteentuntemuksessaan ovat pyrkineet käyttämään maailman etevimpiä taiteilijoita oman hallintonsa tuotteina ja käsikassaroina tullakseen vielä mahtavammiksi, ylittämättömiksi maailman herroiksi.

Itse hämmästelin jo muutama vuosikymmen sitten käydessäni tutustumassa Neuvostoliiton aikaiseen Petroskoihin – sen Suomalaisen Teatterin teoksiin ja kaupungin koululaitokseen – silloisen stalinistisen Neuvostoliiton taidekäsityksen pysyvyyttä. Kaupungissa näin Suomen sotien aikaisen kommunistisen varjohallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen patsaan yhä keskeisellä paikalla. Lähemmin tarkastellen katsoin taiteilijakaverini neuvosta, miten patsas oli rakennettu – miltei näkymättömin liitoksin pienistä osista. Se oli helppo purkaa, vaihtaa siihen osia, kuten pää tai vaikka koko veistos. Näin voidaan menetellä kätevästi ja nopeasti muutamassa tunnissa vallitsevien henkilökonjunktuurien vaihdellessa valtakunnan hallinnon johdossa.

Nykyisen vapaan Viron entisten kommunististen johtajaveistosten päät ovat turistien nähtävänä Viron Historiallisen museon päärakennuksen takana olevassa laajassa patsaspuistossa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/10/viron-kielta-ja-kulttuuria

Suuret poliittiset yksinvaltiaat ovat tällaisia monumentaalisen tärkeitä persoonia, joita stalinilais-nationalismilla ei ole ollut vielä 1920-luvulla varaa pistää aina vuosiksi vankiloihin, näännyttää nälällä kuolemansairaiksi, pudotuttaa korkeista kerrosrakennuksista, ampua tai eritavoin salamurhata – kuten myrkyttää. Puhumattakaan, että heidät olisi yritetty uudelleenkouluttaa nykytavan mukaan toisiksi ihmisiksi sukupuoliselta identiteetiltään kuten näinä putinaikoina Venäjällä nyt. Yhteiskunnan rikolliseksi luokitellut toisinajattelijat ja homoseksuaalit ansaitsivat nopean kuoleman.

Eesti Draamateater

Teatteri on kautta aikain ollut yksi tällainen taidemuoto, jolla on ollut suora tai piilotettu sanoma parantaa tasa-arvoa ja ihmisten asemaa alamaisina. Viron Draamateatterin Eisenstein-teatterinäytelmä on teos, joka selvittää nykyisen Venäjän putinismin perusteita: siinä Stalin kuin malliesimerkkinä yrittää tulla satojentuhansien ihmisten murhaajanakin kansan suosioon. Näytelmän taustalla on tositapaus Stalinin toiminnasta 1941-1948.

Sergei Eisenstein oli maailmankuulu venäläinen elokuvaohjaaja, kenties jo mykkäfilmin ja nykyisin koko elokuvataiteen maineikkain suurten ajatusten vaikuttaja: Taistelulaiva Potemkin 1925 on merkittävä, paikaltaan liikkumaton elokuvamonumentti, joka filmityönä vaikuttaa yhä maailmassa elokuvavoimassa ja tekniikassa sekä vakuuttavuudessaan suuriin kansanjoukkoihin.

Josef Stalin surmattuaan armotta satojatuhansia, ihmismassoja ja useita kansallisuuksia, päätti todistaa, ettei hän mikään raakalainen ollut. Hän oivalsi, että Moskovan Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma (1530-1584) oli aikoinaan häntäkin paljon raaempi. Stalin päätti pyytää Eisensteinia tekemään elokuvan Iivana Julmasta kaikkine julmuuksineen. Stalin ajatteli Iivana Julman raakuuden niin suureksi, että kansa nähdessään elokuvana tämän hirmuteot alkaisi pitää Stalinia suorastaan ihailtavan helläkätisenä hallitsijana.

Sergei Eisenstein taas tajusi, ettei tuosta pyynnöstä, joka oli myös käsky, voinut kuin henkensä kaupalla perääntyä. Niinpä hän teki sopimuksen tehdä tuo filmi Iivana Julmasta maan parhain taiteilijoin. Iivana Julman satojentuhansien ihmisten järjettömällä tuholla ja ruhtinaallisella loistolla, teatraalisella pukeutumisella Stalin tahtoi rinnastaa täyshullun Iivana Julman itseensä varsin hyväntahtoisena kansansa ihailtuna johtajana Generalissimus Stalinina.

Stalinin aikana filmin käsikirjoittamisen, suunnittelemisen ja valmistumisen valvoi tarkoitusta varten Stalinin nimittämät NKVD:n (salaisen palvelun) kaksi upseeria apureineen.

Ursel Tilk ja Britta Soll

He seuraavat Eisensteinia ympäri vuorokauden. Maassa kaikki vakoilevat kaikkia. Näemme esityksen keskushahmoina oikeastaan eniten juuri nuo työtä vartioivat stalinismille vannoutuneet upseerit, heidän hahmonsa ja toimensa. He syynäävät suurien hankintojen, käsikirjoitussuunnitelmien, näyttelijäkiinnitysten lisäksi kaiken elokuvan taustatyön: valokuvia perhealbumista, valmista ja tekeillä olevaa elokuvamateriaalia – kaikkea mitä he saattavat tarvita todisteeksi valtionvastaisesta toiminnasta elokuvan valmistumisessa, kaikki kelpaa, vaikkei sillä olisi itse elokuvalle pienintäkään merkitystä. Salaisia papereita, suudelmia, allekirjoituksia ja kaikkea tämän suljetun yhteiskunnan suurta vilpillisyyttä raotetaan vaikuttavasti. Eisensteinin jokaista liikettä kuunnellaan, salakuunnellaan hänen keskustelunsa, tutkitaan muistiinpanot, perhe-elämä, selvitetään, aikooko hän kuvata jotakin, mikä on vastoin johtajan käskyjä. Eisenstein alkaa tuntea viimein myötätuntoa vartijoitaan kohtaan ja kutsututtaa heitä suurlähetystöjen vastaanottoihin ja tarjoaa roolinkin tulevassa näytelmässään. Puhumattakaan, että nuo upseerivartijat ympärivuorokautisessa työtehtävässään rakastuvat toisiinsa.
  Taavi Teplenkov, Britta Soll ja Ursel Tilk

Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Viron Draamateatterin näytelmä Eisenstein sai toteutuksen vasta kuukausi sitten (8.3.2024) Virossa. Sen kirjoittaja Mihhail Durnenkov perheineen oli Putinin Venäjän yhden huomattavimman teatterin johtajia, joka pakeni perheineen Putinin hallintoa ja elää lavastajavaimonsa ja poikansa kanssa Suomessa jo kolmatta vuotta.  Putinistisesta Venäjästä karkotettu ohjaaja Julia Aug siirtyi pari vuotta sitten Viroon ja päätyi Draamateatterin Eisenstein-näytelmän ohjaajaksi.

Draamateatterin näytelmän Mihhail Durnenkovin putinilaista Venäjää läpikotaisin tunteva teksti ja Julia Augin putinismiin suljetun Venäjän hyvin tunteva, paljastava, hallittu ja kiinteän jännitteinen ohjaus tuovat vapaalle maailmalle avautuvana näytelmän suoraan tähän päivään. Kuin rinnasteiseksi Iivana Julma -filmin sanomalle Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja selvästi täysin samankaltaisen putinistisen nykyisen Venäjän 2024 yksinvaltaiset tyranniset johtamistavat esityksen sisällössä limittyvät hämmentävän identtisesti toisiinsa.

Näytelmän kohtaukset ovat hallittuja, upeasti näyteltyjä, luovat tarkoin punnittuja tunnelmia, sisältävät koko esityksen ajan kasautuvaa jännitystä ja todellisuuden tapahtumien 1940-lukujen realisointia – Iivana Julman aikaan ja Putinin Venäjään, ne lähes samankaltaisiksi tänä päivänä todistaen.

Ennen kaikkea upseeri Zoja Sobolevaa näyttelevä ja naiseksi kirjoitettu hahmo on näytelmän huumaavan demoninen ja mielenkiintoinen Britta Sollin näyttelijätyö. Hänen naiseutensa, paholaismainen viettelytaitonsa ja juonittelunsa herättää näytelmän tendenssin eroottisella otteella suorastaan ahmittavaksi.

Tönu Oja ja Britta Soll

Näin todellinen Stalinin ympäristö täyttyy laskelmallisilla, päämääräisillä taustahenkilöillä, joiden tehtävä on näyttää Eisensteinin vartiointi tarkkaan, mutta samalla toinen ohjauksen taitava ilmaisumuoto – kameratyö – osoittaa, miten kaikki voi tapahtua asioiden taustassa täysin toisin silloin ja nyt stalinistilais-putinistisessa neuvostoyhteiskunnassa, kuin miltä sen virallinen koneisto ulospäin näyttää ja valtiaat itse luulevat. Taavi Teplenkov näyttelee Eisensteininsa komeasti, sujuvasti, sympaattisen nautinnollisen valovoimaisesti, työhönsä keskittyneen elokuva-ammattilaisen pikkutarkasti, hauskastikin. Hänen näyttämöpuheensa on niin vuolasta, mukaansatempaavaa, että tarvitaan synnynnäinen eestiläinen sen pyörteissä, nerouden käänteissä, hauskuuksissa ja jännitteissä vauhdissa pysymään. Ursel Tilk tekee toisen filmityötä valvovan upseerin osan. Hän tyylittelee sen hieman yksinkertaiseksi, pohtivaksi, tunnollisen ahkeraksi ja totemisen tunteettomaksi henkilöksi.

Kameratyö on siis tämän teatteriesityksen käsikirjoituksen lisäksi vahvan omakuvainen elementti, suurenmoisen onnistuneesti käytetty teatterikeino, jolla ohjaaja taikoo suuren näyttämön seinille, pienten rakennuskulmien takaakin ja kuin salaa toisinaan näkymään ja paljastumaan kaikkea elämän todellista inhimillisyyttä. Tämä teatterimuoto jos mikä on juuri mahdollista, kun aiheena on elokuvanero Eisensteinin työ. Monet pikkuepisodit,  kommunistisen ja tsaarillisen valtakunnan upeat juhlallisuudet, silmäätekevien hallintokoneiston ylimpien persoonien ohjauksen tarkoin piirrellyt hahmottelut tuovat esitykseen sadan vuoden takaista epookkista dokumenttia. Eisensteinista – hänen melko lämpimästä äitisuhteestaan (Ülle Kaljuste) tai kylmänkarheaksi kokemastaan todellisuudesta filmatessaan – kuten tylystä kohtauksesta suuren säveltäjä Sergei Prokofjevin (Siim Selis) härskistä NKVDn hyväksikäytöstä näytelmän musiikissa – on näytelmän käsikirjoitukseen sisällytetty vaikuttavia tunnelmanluojia esityksen genreen. Suurta huumoriakaan ei voi unohtaa – kuten ottaa katsoja kameratyön mukana esityksen prologin kameraotoksia seuraamaan. Niissä Tallinnan tämän päivän keskustassa ohikulkijoilta kysytään, tiedättekö kuka maailmankuulu henkilö on tässä kuvassa. Kukaan ei tiennyt, vain yksi haastatelluista tiesi Tammsaaren suurena eestiläisenä kirjailijana.

Elokuvan Iivana Julma ensimmäinen osa (1945) sai luonnollisesti ylistystä ja ajan arvostetuimman tunnustuksen – Stalinin palkinnon. Toinen osa koki viivytyksen ja toteutui edellistä paljon tylsäkärkisempänä 1947, osin jo Stalinin vastaisena, oli pitkään esityskiellossa ja vapautui esitettäväksi vasta 1958 – siis niin Eisensteinin (1948) kuin Stalinin (1953) kuoleman jälkeen. Kolmannen osan käsikirjoitukset ja aineisto sekä työsuunnitelmat on hävitetty.

Vahinko, ettei Draamateatterin Eisenstein-näytelmän suomenkielistä käännöstä edes osittain ole ajateltu heijastettavaksi teatterisalin näyttämöluukun yläpuolelle screeniin. Tämä teos olisi siellä turistikäynneillä liikkuville viroa taitamattomille – myös suomalaisille Suomessa – yksi aikamme ja maailmantilamme ajankohdan akuutein yhtä aikaa satiirisen hauska ja aidosti jännittävän julma, rehellinen näyttämöteos. Se on todellisuudessa ja fiktiossaan jännittävän karmaiseva, mutta hykerryttävän satiirinen esitys, näyttäessään kommunistista yhteiskunnallista järjestystä ja sen pelon täyttämässä ilmapiirissä työtään tekevää filmineroa, joka antautuu neroutensa valtaan ja luo Iivana Julma -elokuvasta puhuttelevan mestariteoksen.

https://www.draamateater.ee/lavastus/eisenstein

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Kehityksen ja edistyksen varmassa pettämättömässä toteutumisessa

Pari päivää sitten pienellä Pyhättömän alueen kävelytuokiollani läheisen kadun tuttukasvoinen naapurin rouva kertoi juuri nähneensä kurkiauran taivaalla. Luonnon kiertokulun ilmiöt ovat taas tuoneet vuodenaikojen luonnonmerkit Suomeen. Muutama päivä sitten myös virallinen sivistyneen maailman kellonaika oli vaihdettu talvesta kesäaikaan ja monessa kodissa se tuotti kymmenien kellonviisareiden käännön tunnilla eteenpäin – moderneimmissa laitteissa sen tekivät jo laitteet itse. Seuraavana päivänä 20 sentin uusi lumiturkki peitti koko kesäaikaan siirtyneen Suomen maanpinnan.

Nyt pääsiäispyhien mentyä on ehkä tarpeen myös tavallisen ihmisen järjenkäytöllä pohtia uskonnon ja Suomessa erityisesti kohta jo entisen valtionkirkon – nykyisin vielä kansankirkon – merkitystä ja tulevaisuutta jokapäiväisenä elämän tarpeellisena tai tarpeettomana tapana ja käsitteenä.

Suomen valtionkirkoksi evankelis-luterilaisen uskontokäsityksen tekee vielä sen laajuus, sillä yhä yli 60 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja maksaa sille kirkollisveronsa. Tuo valtionkirkko näkyy oikeastaan enää vain Eduskunnan eli valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa, kun valtiopäiväedustajamme kokoontuvat avajaisjumalanpalvelukseensa ja ainakin presidentti instituutiona on ottanut tavakseen osallistua tuohon jumalanpalvelukseen. Kansankirkkona tuo luterilaisuutemme vielä menettelee, kun omassa kunnassani täällä Lahden kaupungissa juuri ja juuri 60% kansasta vielä kuuluu siihen.

Syntyessäni sota-aikana 1940-luvulla valtionkirkkoon kuului yli 90 % väestöstä. Sodan melskeissä niin rauha kuin sotakin siunattiin uskontomme nimissä. Vielä nyt muistan pikkupoikana näkemäni silloin paperikassia kantaneen kirkkoherran hahmon, hänen pelättyjen  polkupyörävierailujensa kodeissa merkinneen kuolemaa – ilmoituksen perheen jäsenen kaatumisesta rintamalla. Nyt tällainen tunnelma, toisen kansakunnan tuottama ja toisen kokema kuolema ei pelkästään vain meitä naapurivaltioiden asukkaita liikuta. Sota Ukrainassa tuntuu varjostavan jo koko maapallomme ihmiselämän keston häilyvää tilapäisyyttä.

Miksi sitten evankelisluterilainen sisältö (avioliittoon vihkimisiä, lapsikastetta, hautaamisia lukuunottamatta) ei juurikaan enää houkuta meitä kirkon järjestämiin tilaisuuksiin saati kirkkorakennuksiimme sanomaansa kuulemaan. Luin äskettäin ensi kertaa elämässäni uskontoomme asiasta tehdyt kansalaisille tarkoitetut perusmääräykset – Suomen valtion perustuslain ja sille rinnasteisen Suomen evankelisluterilaisen kirkkolain sekä Uskonnonvapauslain pykälät – peräkkäin. Kovin ovat kaikki kolme säännöstöiltään pykäläviidakkoisia, raamatullisen farisealaisia, tylsiä ja yksityiskohtaisen tietoviisaita maallikon luettaviksi. Tuskinpa ne kiinnostavat ketään kirkkoon liittymään – tai sieltä eroamaan. Missä viipyy se ihmiselle kenties tärkein kirkolta odotettava anti – saavuttaa mielenrauha yhteisössään ja omassa elämässään.

Oppikouluaikanani koin jo ensimmäisen, ihmisen uuden leimaamistapahtuman. Kannaksen kaksoisyhteislyseon evakko-oppikoulu Karjalasta oli rauhansopimusten sääntöjen pakosta muuttanut Lahteen seudulta, jonka Toisen maailmansodan rauhanlait määräsi naapurivihollisemme Neuvostoliiton alueeksi. Kannaksen koulun uskonnonopettajana oli ensimmäinen suomalainen naisteologi sacr.min.kand. Wendla Salokas. Joka syksy hän kävi suuret luokat (yleensä neljä rinnakkaisluokkaa/jokaisessa yli 40 oppilasta) oppilaskohtaisesti nimi nimeltä lävitse uskonnolliselta tunnustukselta ja oppilaan oli vastattava seisomaan nousten. Ev. lut. oli kelpaava vastausmuoto, johon Wendla nyökkäsi hyväksyvästi. Kun sitten joku vastasi ortodoksi, Wendlan katse kohtasi vastaajan, joka sai suullisen kommentin: siis venäjänuskoinen. Jos vastaaja taas ei osannut sanoa kuuluvansa kumpaankaan kirkkoon, Wendla kommentoi: siis pakana.

Aika on muuttunut. Ehkä vain rippikoulun uusiminen on hieman lievittänyt kirkkouskovaisten kuihtuvaa määrää veronmaksajina, sillä sen ihmisläheinen, leirimäinen kaveri- ja toverimuoto on yhä tehokas tapa kohdata toisensa ja uskovaisuus mukavasti ja luontevasti.

Kirkon jumalanpalvelusten suurten säveltäjien alkuaan maallisten ruhtinaiden hoveihin tehdyt sävelteokset Bacheista alkaen ovat kirkkomusiikkina itselleni olleet  lähes aina pelkkää museokamaa, urkujen pauhua keskeyttämään muka syvälliset uskomisajattelumme ja tarkoitettu pelkästään hälyyttämään hereille meitä korkeatasoisesta musiikkitaiteesta ymmärtämättömiä edes sanaa kuuntelemaan. Kaikki kirkonmenoihin liittyneet kokeilut kuten negromusiikillinen liikehdintä ja koreografia hengellisissä lauluissa tai virsissä eivät mielestäni sovi nekään suomalaisen ihmisen sielunmaisemaan.

 

Venäjänuskoisia ei kaupunkimme yli 2000 venäjänkielisestä asukkaasta ole rekisteröity enää kuin pari sataa. Yli puolisataa erilaista uskontoa julistavaa yhteisöä on maassamme rekisteröitynyt valtakirkkomme lisäksi jakamaan uskontoon vertautuvaa tietoa ja palveluja maassamme. Wendlan pakanat alkavat lähestyä Suomen prosenttitilastoissa jo kirkkouskovaisten yhä pienenevää enemmistöä. Mistä löytyisi vielä sisältöä kansankirkon tarpeellisuuteen, sielumme tarvitsemaa sijaa elämän tarkoitukseksi ja arkemme tarpeellisuudeksi – vai kuihtuuko se kohta pois, tarpeettomana turhuutena kiireemme tieltä.

 

Tuo kävelylenkkini sivuaa lahtelaista Mustankallion suurta hautausmaata, Pyhättömän mäkeen kiviaidoin rajoittuen. Tuolla hautausmaalla on lähisukulaisteni haudat ja ihan niiden vieressä myös Salokkaan Wendlan  hautamuistomerkki – Martti puolisoineen, tyttärineen ja vävyineen.

Sinne oli myös päässyt yksi Möysän Pyhättömän runoilija Einari Vuori (1921-2010) jo ennen kuolemaansa omine ajatuksineen ja runoineen.

”Tulkaa tänne, tulkaa tänne, tallelle pannaan, tallelle pannaan. Näin luki kappelin ovikaaressa Metelinmäellä ja Möysäänhän se liittyi sekin ja möysäläisiin. Kukin aikanaan he sinne päätyivät, paikoillensa säätynsä, asemansa ja uskonsa mukaan.”

Tässä vielä toinen hänen runoutensa helmistä taas kerran luettavaksemme:

JA  SITTEN  ELÄMÄ

Me kasvamme hyvänuskon, hyvien tapojen

ja ihanteiden jalossa ohjauksessa,

jumalanuskon ja historian hengen,

kehityksen ja edistyksen

varmassa pettämättömässä toteutumisessa,

ihmisyyden ja lahjomattoman oikeuden kirkkaudessa.

Ja sitten elämä….

 

todellinen elämä,

jolla ei ole ihanteita ja kohtuutta

tulee ja sivutessaan

lyö meitä kasvoihin rautaisella kämmenellä.

 

Hyvä Jumala kuinka se koskee.

 

Kategoriat
kansainvälisyys taide yhteiskunta

Lahen uutisia – Parahin lukijani!

Parahin lukijani

Tässä on käsilläsi kuluvan vuoden 2024 maaliskuun Lahen uutisia -artikkelit.

https://lahenuutisia.fi/2024/03/

Ne sisältävät pääasiassa teatteritaiteeseen sisältyviä lahtelaisten helposti tavoitettavia teatteriesitysten arvioita taiteen lajista, josta luulen jotakin tietäväni. Kaikki artikkelit ovat tuoreustakuujärjestyksessä.

Maaliskuun juttuihin liittyy myös pari harvinaista urheilullista artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta perheelleni tutusta uintiurheilusta ja sen kansainvälistymisestä. Viimeisin niistä, tuorein on jo ympäri maailman levinneestä masters-uinnista, sen eilen päättyneistä Salossa pidetyistä SM-kisoista, joihin otti osaa yli 500 uimaria.

Vain yksi maaliskuisista artikkeleista on Lahden kaupungin tapahtumista. Synnyinkaupunginosani Möysän asiat alkavat mennä täysin rempalleen Lahden kunnallispolitiikan ja asioita välinpitämättömästi tutkineiden rakennusviranomaisten kehnosti hoitamina. Ensin Möysän, Suomen komeimman uimarannan täydellinen visuaalinen virkistymisrauha ja yhteinen nautintaoikeus sen ranta-alueen korskarakentamisella on jo hävitetty.

Parhaillaan Möysänkin tulevaisuudessa siirtyessä lahtelaisen kunnallispolitiikan huolimattomuudesta pelkkien kansainvälisten suurketjujen hallintaan möysäläiset kodit, asukkaat, heidän jokapäiväiset välttämättömät arjen toimintojen kattavat palvelunsa sekä lähiönsä suomalaisittain harvinainen, yhteisöllisesti merkittävä rakennuskulttuuri tuhotaan ja hävitetään.

Lahen uutisia on 17 vuotta toiminut vuodatus-nimisellä julkaisualustalla. Se on maksuton kirjoittajille ja lukijoille, mutta kovin epävarma julkaisuorganisaatio. Viimeksi noin kuukausi sitten se oli pysähdyksissä reilun 10 päivää. Jouduin ottamaan asiasta yhteyden Tietosuojavaltuutettuun ja asia selvisi yhdessä arkipäivässä kuntoon. Vuodatuksen ongelma on, että se elää täysin mainosten varassa ja sen lähtömaaksi on vasta hiljattain ilmoitettu Viro.

Etsin Lahen uutisia -julkaisulle uuden, luotettavan – tosin kansainvälisen – Word Press -julkaisualustan. Se on kirjoittajalle maksullinen, mutta lukijalle maksuton julkaisupohja.  Lahen uutisia -kannalta sen tärkein ominaisuus on, ettei se sisällä mainoksia. En myös edelleenkään pysty käyttämään facebook- tai muita some-keskusteluja – aikani ja kykyni ei niihin yksinkertaisesti riitä.

 

Käsillä olevat Lahen uutisia -sivut ovat vielä valmisteluvaiheessa. Ne löytää aina varmimmin osoitteesta https://lahenuutisia.fi

 

Juttuihin voi antaa myös mielipiteensä – joko julkaistavaksi tai vain toimituksen tiedoksi Lahen uutisia -sähköpostilla: lahenuutisia@gmail.com

(Vanhoihin Lahen uutisia -vuodatuksiin pääsee edelleen osoitteella  https://lahenuutisia.vuodatus.net/ )

Lukuintoa ja mielipiteiden vaihtoa jälleen toivoen ja toivotellen

Tarmo Virtanen

lahenuutisia@gmail.com

 

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahtelaiset uimarit SM-mestaruuksien loisteessa

Viikonvaihteen 22.-24. 3. 2024 Salossa pidettyjen Masters-uinnin Suomenmestaruuskisojen viimeisenä päivänä paukahti kahden EE-ajan oheen uusi Maailman ennätys 4x100m vapaauintiviestissä joukkueella Tommy Rundgren, Petri Heikkilä, Janne Virtanen ja Juri Logvin. Uusi ME-aika kirjataan lukemin 3.54,57. Vanha ME oli jenkeillä ajalla 3.56,97.

Speedot keskittyivät näissä masters SM-kisoissa etupäässä viesteihin peräti neljän viestiporukan voimin, eikä turhaan, sillä saaliina 16 miehen joukkueella oli 1 x ME + 3 x EE + nuorempien joukkueella SE.

Mestaruudet kauhoivat henkilökohtaisissa lajeissa:
– Petri Heikkilä (100 sku),
– Tommi Kähkönen (1 500 vu)
– Lari Sirnelä (200 pu)
– Jaakko Heimo (100 su ja 100pu)
– Jero Marjalahti (200 ru)

40- ja 50-vuotiaiden viesteissäkin Speedo ylsi kolmeen mestaruuteen. Mestaruusjoukkueissa uivat Jaakko Heimo, Tommi Kähkönen, Tuomas Lähdetluoma, Jero Marjalahti, Tero Matkaniemi, Tapio Mäkitalo, Kai Poutanen, Lari Sirnelä, Mikko Soini, Jaani Virtanen.

Speedo Masters Finland on suomalainen, lahtelainen uimaseura, joka on erikoistunut masters-uintiin. Verkkolehti: https://uinti.onedu.fi

Kategoriat
yhteiskunta

KAUPUNKILAISET KUULTAVANA

Lahden kaupunkisuunnittelu järjesti yhdessä Keskustan kumppanuuspöydän kanssa Asukasillan Möysän koululla torstaina 14.3.24. Vesisateesta välittämättä möysäläiset olivat ottaneet kutsun vastaan ja osallistuivat runsaslukuisina tilaisuuteen, jossa kaupunkisuunnittelijat esittelivät kolme työn alla olevaa kaavatyökohdetta Möysän liikenneympyrän läheisyydessä: Ruolan ostoskeskuksen tontti, Vanha VPK:n tontti ja entisen Möysän Esson tontti.

Ruolan ostoskeskuksen tontteineen omistaa yksityinen kiinteistöyhtiö, joka on jättänyt kaavamuutoshakemuksen jo 5 vuotta sitten. Peruskorjaus tulisi nykyisille vuokralaisille liian kalliiksi. Lidl on kiinnostunut tontista. Kuitenkin vuonna 1965 valmistunut Ruolan ostoskeskus on Lahden ensimmäinen ja koko Suomessakin silloin harvinainen. Koko Ruolan alue on maakunnallisesti arvokas ja sen suunnittelu, missä asuintalot ja palvelut suunniteltiin yhtä aikaa, on osa suomalaista rakennuskulttuurihistoriaa.

Vanhan VPK:n tontin talot Karjalankadun toisella puolella ovat jo vuosia olleet tyhjillään ja koko alue huonossa kunnossa. Rakennusten historiaselvitys on vasta tekeillä. Tontti on kaupungin ja paikalle on säätiön kanssa suunniteltu yhteisöllistä asumista ja puurakentamista. Suunniteltuja rakennuksia on jo palautteiden pohjalta madallettu nelikerroksisiksi.

Entisen Möysän Esson yksityisen omistamalle tontille on suunnitelmissa rakentaa kaksi 9-kerroksista rakennusta. Kun katselee kyseistä pienehköä vilkkaan liikenteen reunalla sijaitsevaa tonttia ja sen lähiympäristöä voi vain ihmetellä suunnitelmaa.

Museon edustaja esitteli museon näkökulmaa muuttuvaan ympäristöön.

Tilaisuudessa taas todistettiin, että möysäläiset ovat mukavaa porukkaa, joka välittää itsestään ja myös naapureistaan. Kaikki eivät edes mahtuneet istumaan Möysän koululla käytettävissä olleeseen kokoontumistilaan. Puheenvuoroja pyydettiin ahkerasti – ja kaikki puolustivat omaa nykyistä ympäristöään, kotiseutuaan.

P.Virtanen

 

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa ja ryöstetty maa

Kantaesitys 5.3.2024 Kansallisteatterin täysin uuden komean esitysestradin Taivassalin avauksena nousi yhdeksi merkittäväksi teatterivuoden kokemukseksi.

Suomen Kansallisteatterin yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen keskittynyt neljävuotinen kansainvälinen teatterityö otti lopputyössään METSÄ FURIOSA mittaa kahdesta jättiläisestä – UPM:n ylikansallisesta puunjalostuksesta ja rajoja, kieliä, mielipiteitä ylittävästä, yhteiskuntaa muokkaavasta tiedottavasta TEATTERIsta.

Metsä Furiosa on osa suomalais-uruguaylaista Metsä geopolitiikan näyttämönä -taide ja tutkimushanketta.

Näytelmän tosikertomus pohjautuu viime vuonna 2023 Uruguyan Cantanearion maakuntaan, pieneen 1500 asukkaan kaupunkiin valmistuneesta ylikansallisen UPM:n maan ja maailman suurimmasta sellutehtaasta. Sellutehtaan päivittäiset miljoonalitraa lipeää sisältäneet päästöt ovat jo kuluneessa vuodessa tuhonneet läheisen kalaisen Negro-joen elämän kokonaan. Seudun vesivarat ja juomavesi ovat loppumaisillaan. Ylikansallinen UPM-yhtiö oli hankkinut ennen tehtaan rakentamista jo valmiiden uruguaylaistehtaittensa raaka-ainetta varten satojen karjanhoito- plantaasien maat lähiseuduilta ja istuttanut niille nopeasti kasvavia eukalyptuspuita sellun raaka-aineeksi kasvamaan. Ne juovat kaiken seutukuntien veden ja vievät kasvumaan maaperän hivenravinteet ja hedelmällisyyden. Toiveet pienen seudun elämän pelastavasta uuden tehtaan tuomista työpaikoista on kahminut siirtotyöläisten, työttömistä sekä kehitysmaista työn perään lähtenyt joukko eri maanosista, rientäessään ympäri maailmaa tuonne pikku kaupunkiin elämänsä toimeentulon perässä. Tehtaan rakentamisen alussa tuhannet saivat työtä, mutta rakennuksen valmistuttua työpaikat ovat supistuneet sellutehtaan 500 työläiseen, vain muutamille pikkukaupungin asukkaalle sieltä on löytynyt työpaikka.

Vasta tästä alkaa Marianella Morenan kirjoittama näytelmän tarina, joka on osin fiktio, sillä fakta olisi vielä kauheampaa.

Näyttämöllä: Robert Enckell, Minerva Kautto, Jussi Lehtonen, Maksim Pavlenko, Annika Poijärvi, Lucia Trentini

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle. Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Tuskinpa niin kokonaisvoimaista, yhtä aikaa protestista ja väkevän lämminhenkistä, aidon tunnelmallista, koskettavaa teatteriesitystä olen moniin aikoihin täällä maailman onnellisimmassa maassa Suomessa kokenut.

Tai suorastaan jotakin 1970-luvun kaltaista aktiivista ihmistä, miltei nyrkit pystyssä todistavaa vääryyden pelotonta tuomitsemista lavalta meille katsomoon saakka koskettavaa sanomaa – puhuvaa ja laulavaa esitystaiteilijaa – olen aikoihin niin innoissani ihastellut ja esityksen rytmiin, keskusteluun, lauluun, soittoon ja tunnelmiin mukaan tempautunut. Sillä koko ensemble on valloittavan sympaattisesti, eläytyneesti,  omaperäisen kokonaisesti valmistautunut vaikuttavaan esitykseensä.

Yksin lavastus, äärettömän suuren sellutehtaan tehdashallin pieneksi sopeksi ilmastointilaittein viitteisesti konstruoitu, upein videoefektein, tehokkain valoin ja hienosti käytetyin sähköjohtojen päistä riippuvin polttimovaloin, luonnonääniä synnyttävien omatekoisten soitinten, jousilla soiteltavien ja ääntelevien vesilasien vesielementtien solinoiden synnyttämin  äänisoittimin taikoen, rummuin ja kitaroin säestävien ja solistisoitoin tulkitut sävelet sekä värikkäin, kukkaismerellisin ihanin lavastuksin, eteläisin uruguaylaismaisin esineistöin ja puvuin olivat saaneet aikaan tunnelman, joka jo itsessään vangitsee yleisönsä.

Tarina etenee mittavan pyöreäkaarisen katsomon puisten penkkirivien teatteritilan keskiöön, pienen pöydän ja kuuden esittäjän loihtiesssa esityksestä syvällisen, vaikuttavan kokonaisteoksen keskusteluin, väittelyin, sydämellisin nauruin, rakasteluin, suudelmin, mutta monin retorisin kysymyksin katsojille ja puhkeaa välillä lauluihin, sanoitettuihin tarinan osiin, väittelyihin, ajatteluttaviin viisaisiin lausahduksiin, runoihinkin.

Toisinaan kuin laaja tietoaines ihmisten kokemuksista tehtaan merkityksestä, jonka suomalainen Metsä Furiosan työryhmä oli kuullut monissa tilaisuuksissa ja illanvietoissa viime kesänä vieraillessan kaupungin erilaisissa nuorten tilaisuuksissa, leijailisi esityksen pinnassa, myös esityksen lausahduksissa voimakkaina kaupungin asukkaiden puheiden muistumina:

Heidän näkemyksensä on, että jo tehdastyömaa on lisännyt prostituutiota, ihmiskauppaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä alueella. Keskustelijat puhuvat alaikäisistä seksityön tekijöistä, jotka myyvät itseään saadakseen huumeita ja rahaa. He kertovat nuorten pahentuneista päihde- ja mielenterveysongelmista. He ovat sitä mieltä, että rakennustyöntekijöiden terveysasioista ei ole pidetty tarpeeksi huolta. Että Uruguayn valtio on tehnyt UPM:n kanssa kansalaisten kannalta huonon sopimuksen, joka tarjoaa työllisyyttä ja talouskasvua vain ohimeneväksi hetkeksi, minkä jälkeen käteen jää lähinnä paisuvia sosiaalisia ongelmia.

Silti tuosta keskustelevasta, kysyvästä, innostuneesta teatteriseurueesta väreilee elämän lämpö ja hiipuva toivo meihin.

Pääosaa Ritaa esittävän Lucia Trentinin hurmaavan vahva, aistikas ja eläytynyt uruguaylainen nainen tuo uruguaylaisen monien pienten kaupunkien ja kylien asukkaiden kohtalokkaan toivottoman tunnelman ja sen todellisen ahdistuksen käsinkosketeltavaksi. Hänen laulunsa musikaalisuus, äänen loistokkuus ja koko sielunsa valoisa toiveikkuus lumoaa kuin siitä kumpuaisi yhä toivo suurina sinfonisina paloina maailman yltäkylläisen kansainvälisen teollisuuspiippujen ja hallien konevoimaisten, luontoa surutta tuhoavin toimien ja yksinvallan yli kolonialismin joskus voimallaan täysin murskaten.

Jokainen näyttelijäensemblen jäsen vetää osuutensa hienosti, kohottaa yhdessä yhteisnäyttelemisen sensitiivisen tunnelman vaikuttavaksi. Pienen pöydän äärellä keskustelut, väittelyt ja todistukset tuntuvat taitavasti laadituilta, persoonallisesti, teatteri-ilmaisullisesti vaikuttavasti toteutetuilta voimallisen lämpimiltä, ajattelevilta ja pohtivilta.

Vakuuttavasti esitys herättää jopa tapetun luonnon ja siinä ihmisen samanlaisen osan, hänen mahdottomuutensa elää. Itsemurha on yksi ratkaisu. Sekin tuntuu lohduttavammalta tuon esityksen toteuttaessa sen perustellun vaikuttavasti, yhteisajatuksella, tyylikkäästi itsemurhaisuutta kolonialismin tappamaa luontoa ja ihmisen elämän mahdottomuutta tekonsa pohjana puolustaen.

Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Siksi yhtä aikaa simultaaninen uruguaylainen-suomalainen-englantilainen sanoma paneutui nyt pääasiaan tuon maailmankuulun tehtaan ympärille syntyneeseen kaiken tuon luonnonrauhan ihanuuden, yhteisöllisen ja luonnollisen elämäntavan murskanneeseen sosiaaliseen onnettomuuteen.

Kuinka joki on saastunut ja saastuu uuden tehtaan myötä entisestään. Miten maaperä muuttuu hedelmättömäksi, kun se on alistettu vieraslaji eukalyptuksen viljelyyn suomalaisten sellutehtaita varten. Keskustelu on erittäin vilkasta ja siitä välittyy iso huoli yhteisön asioista, erityisesti nuorista ihmisistä.
Koko Kansallisteatterin esityksen ja projektin kuraattori Jussi Lehtosen lausahdukseksi voisin kirjoittaa:"Sana suomalaiset tulee esiin useita kertoja kuin synonyymina UPM:n tehdashankkeelle. Tunnen, miten korvalehteni punertuvat."

Valokuvat Tuomo Manninen

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/metsa-furiosa

Kategoriat
Koulutus teatteri yhteiskunta

Sarvivälke -kantaesitys Omapohjassa

Amalia on yksin. Yksin yksinään, yksin toisten joukossa. Hän ajelehtii, harhailee elämässään, etsii pakkomielteeksi paisunutta ihastustaan nimeltä Max. Ja pohtii. Miksi ketään muita ei näytä kiinnostavan, miksi kaikki on juuri niin kuin on? Hänen ystävänsä pelkää, että Amalia päätyy samaan traagiseen päätökseen kuin isänsä. Sitä pelkää myös Amalia. Miksi aika kuluu niin hitaasti metroasemalla junaa odotellessa?

Arda Salaniemen kirjoittama Sarvivälke on väkevän todentuntuinen sukellus nuoren naisen elämään. Koskettavan päähenkilönsä kautta monologinäytelmä pohtii itsetuhoisia ajatuksia ja olemassaolon mielekkyyttä ‒ vaiettuja aiheita, jotka kuitenkin ovat todellisuutta liian monille. Surullisesta pohjavireestään huolimatta näytelmä soljuu kevyen lyyrisenä ja toiveikkaan hymyn saattamana; se säteilee ihmeellistä hohdetta kuin graniittiin kätkeytynyt, huomaamaton sarvivälke, kun sen näkee oikeassa valossa.

Arda Salaniemi (o.s. Yildirim) on kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Sarvivälkkeen englannin- ja venäjänkieliset käännökset on esitetty lukudraamana Lontoossa ja Moskovassa vuonna 2021. Ida Kronholm on ohjaaja, jonka aiempiin ohjauksiin kuuluu mm. Anja Portinin Radio Popov Svenska Teaternissa (2023).

Sarvivälke tuo Kansallisteatteriin tuoreita taitureita Teatterikorkeakoulusta: näyttelijä Milla Kaitalahden sekä lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaavan Anni Hernetkosken. Esitys on ohjaaja Kronholmin sekä valosuunnittelija Saana Volasen maisterivaiheen opinnäytetyö TeaKissa. Musiikista ja äänisuunnittelusta vastaava Iida Hägglund toimii myös esityksen muusikkona. Hägglund on tuttu muun muassa Kansallisteatterin Ofeliaklubien yhteydestä.

Valokuva  Katri Naukkarinen

Kantaesitys Omapohjassa 9.3.2024

Kategoriat
kansainvälisyys teatteri yhteiskunta

Metsä Furiosa -suomalainen sellutehdas Uruguayn luonnontuhoaja

Teatteri puhukoon siellä, missä todellisuus on vaiennettu.

Rita Méndez asuu Centenariossa, Uruguayn sydämessä. Öisin hän myy seksipalveluita paikallisessa ”viskibaarissa” sellutehtaan ulkomaalaisille työntekijöille. Sitten hän päättää ryhtyä aktivistiksi. Oscar on Ritan isä. Hän on hylännyt äidinkielensä ja haluaa puhua vain suomea. Suomalaiset Lumi, Taimi ja Talo ovat saapuneet Centenarioon sellutehtaan vanavedessä, samoin kuin venäläinen Symon. Jokaisella heistä on ollut syynsä muuttaa maapallon toiselle puolelle.

Globaalin markkinatalouden luomassa todellisuudessa paikallisten ja ulkomaalaisten tiet risteävät. Millaisen jäljen se heihin jättää? Kuka heistä lopulta myy itseään ‒ ja millä hinnalla?

Uruguaylaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Marianella Morenan Metsä Furiosa vie katsojan uruguaylaiseen pikkukaupunkiin, jonne suomalaisjohtoinen monikansallinen yritys rakentaa maailman suurinta sellutehdasta. Poliittinen, runollinen ja musiikillinen näyttämöteos yhdistää faktaa ja fiktiota tuoden esiin kolonialismin monia kerroksia. Ne sekoittuvat toiveisiin ja pettymyksiin, jotka juontavat juurensa lupauksiin paremmasta elintasosta uruguaylaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa. Kolonialismi ei näyttäydy ainoastaan yhteiskunnan rakenteissa, vaan se kohdistuu myös kieleen, mieleen ja ruumiiseen. Esityksen pääosaa Rita Méndeziä esittää uruguaylaisnäyttelijä Lucia Trentini.

Metsä Furiosa -teosta varten on kerätty aineistoa metsäteollisuuden vaikutuksista ihmisten elämiin Uruguayssa ja Suomessa. Suomalaisten ja uruguaylaisten taiteilijoiden yhteistyönä syntyvä Metsä Furiosa on Kansallisteatterin uuden Taivassali-näyttämön avajaisteos.

Kantaesitys Taivassalissa 5.3.2024

Palaamme esityksen arvioon.

Teos käynnistää alkavan komean Kansallisteatterin kolmen kantaesitysten ensi-iltaviikon. Lahen uutisia käy nuo kaikki esitykset kokemassa.

Kategoriat
yhteiskunta

Maailmanmestaruus-kisoissa lahtelaisille kultaa ja hopeaa

Kuvassa joukkue vasemmalta oikealle: Janne Virtanen, Petri Heikkilä, Tommy Rundgren ja Juri Logvin.

Eilen oli Afrikan Dohan Masters MM-kisoissa viestipäivä. Lahtelaisen Speedo Masters Finlandin uimarit kauhoivat sekauintiviestin MM-kultaa ikäsarjansa Euroopan ennätysajalla 2.01,51, joka on myös uusi MM-kisaennätys. Vapaauintiviestin hopea irtosi myös uudella EE-ajalla 1.46,34. 🥇🥈🏊

Lahen uutisia onnittelee!