Lahden kaupunginteatterin ensi-ilta The Black Rider – on hurja, hurmaava, klassista, aitoa romantiikkaa, musiikin rajatonta kauneutta ja rytmiä, kohtalokasta kansantarinan sävyn tummankarheaa elämänkuvitelmien rosoisuutta, henkilöidensä todellisuudessa tavoittamiamme luontevuuksia ja yhtäaikaa kauhukummajaisia vuoroin unihoureista ja valveilla hätkähtäviä mielenmaailmojamme, mutta ajatuksemme voimakkaasti herättävää teatteriatmosfääriä salissa ja sieluissamme.
Valta-annos esityksen teatterillista erittelemätöntä, selittämätöntä outoutta, kuoleman läheistä realismia jää katsojan ratkaistavaksi. Surrealismin ja realismin katsojan itse valitsemassa maailmassa liikkuu pääosin piru kaikkialla ja monet aatteet, uskontokin aina ristinpuulle ristiinnaulittavaksi teoksi tai elämäntavaksi saakka. Rakkaus on silti koko ajan läsnä niin raikkaan puhtaan vapaana kuin likaiseen valtaan kytkettynäkin.
Tämä ihmisen elämää ylläpitävän himon ja viettien, jatkuvien valintojen makuinen eroottista nautintoa täysi – rikkaasti tummahuumorinen oopperamainen sivistynyt teos on meidän sivistyneiden ikioma oopperallinen luomus nähdä ja kokea, siitä syvintä otsa rypyillä ja keveintä suu hymykareissa sielunsyvyyksiimme säilöä.
Tom Waitsin säveltämä väkevä, laulukypsä, rytmivarioiva epätyylisesti poppia ja klassisuutta viestivä sävelkieli suorastaan lumoaa omatyylisellä rytmillään ja sävelkuvioidensa – parin kaunismelodisen aariankin – tenhovoimalla ja pitää esityksen ja verenkiertomme vauhtilisäystä yllä iskuvoimallaan bluesista jazziin rytmejä ja melodista kauneutta taidokkaalla suurella moni-instrumenttisella elävän orkesterin soundillaan. Kabareen, revyyn, Brechtin, Weilin sukulaissieluja tunnistin musiikin olemuksesta, runoista, ihmislajin raadollisuudesta ja tuhoutumisen elämänympäristöä hallitsevista sotaisista, auktoriteettisista ja kapinallisista elementeistä.
Esityksen tarina elää tusinaisella kohtauskokonaisuudella, loputtomilla, aina uusilla mielikuvilla ja henkilögalleriansa tunnistettavan makaabereilla hahmoilla, useimmiten maanpäällisen helvetin ja taivaskuvitelmien välissä elämässä roikkuvilla yksilöillä. Teos tuntuu yllättävän jo heti alussa kuin ajatuksemme alkaisi lisää elää ja nähdä modernia maailmaa uusin silmin. Saamme eläytyä välillä runomuotoon, välillä arkiseen kerrontaan ja alamme pohtia jo alkuasetelmasta, teoksen kodista, omaisista, kuka meitä ohjaa ja meistä päättää. Tarinan klassinen romantiikka on koko ajan läsnä houkutuksineen ja helposti kotoisen seurattavaa, jännittävää kehittymisessään, hullun unimaailman läpi tai peilistä näkemiemme kohteitten hienosti luoduissa hahmoissa, meille tutuissa teemoissa parinetsintävaikeuksissa, vanhemmanpolven vastusteluvoimissa, kilpakosijamittelöissä, hehkuvassa, rakastuttavan suloisessa ihanasti laulavassa morsianhahmossa. Ja kaikessa edellisessä genressä piru häärimässä sairaalloisen, rakastuneen ihmisen epätoivon synkkyyttä huumorin terävin kynsin kopeloiden, houkutellen naimakaupan onnistumiseksi kaupantekoon kanssaan.
Lauri Maijalan ohjauksen häikäisevän ehyt, suuriksi kehyslinjoiksi piirretty upea kokonaisuus on suurenmoisinta teatteria vuosikymmeniin. Tarkoin mielenmaisemien yksityiskohtaisin ohjaajan perustelemin roolihahmoin ja tarinan hallitulla suuren näyttämön mielikuvituksellisilla lavastuksen asemoinnilla esityksen intensiteetti koko ajan kasvaa hellittämättömästi. Henkilöohjauksen herkullisen huumoripilkkeisen vulgaarisuuden kautta tarina värittyy yhdeksi koskaan ennen kokemistamme teatteriesityksistä mielikuvituksellisuudellaan kaupungissamme, Suuren näyttämön täydeltä nauttiaksemme. Esitys kietoo kuin noituutena pauloihinsa juonensa ihanalla ohjaajan ajatusten koukeroisella valtaisalla humoririkkaudella, selväpiirteisyydellä ja valmentamiensa esittäjien häikäisevillä näyttelijä- ja laulutaidoilla, uskomattoman tehokkaalla ja upealla lavastuksella, rekvisiitalla ja puvustuksella. Ohjaus samaistamalla myös vahvatunnelmaisen lavastuksen välineekseen mykistää sanattomaksi ihastuksesta ja rakettikuljettaa teatterimme hetkessä yhdeksi maailman merkittävien laitosteattereiden joukkoon.
Näytelmän 12 kuvaelmaa on tunnelmiltaan selkeän paljastavia. Ensimmäinen prologinen taikuus luo nykypäivän teatteriglamouria meidät ihmeestä mykistäen teatteritalon nykytekniikalla – orkesterimontusta nousee 12-jäseninen orkesteri soittajaistuimineen, instrumentteineen eturamppiin ihailtavaksemme – ooppera on käynnistynyt, ihailumme on rajaton. Pian realistinen näky laskeutuu alkusoittonsa mukana takaisin orkesterimonttuunsa. Estradi on vapaa.
Kohtaukset limittyvät ja vaihtuvat tunnelmiltaan, näyttämön vahvan interiöörin hallitessa suurilla sateisen taivaan maailman ja vuorimaisen uhkaavan oloisilla näyillä ja usein myös kuin metsänkaton kahlitessa meidät tarinaan. Luontoa kuulemme vain muutaman hipun verran: käki kukkuu merkitsevästi, mutta ani harvoin, kyyhkyset kujertavat vaaroja ja jatkuvia kuolemia ennustaen.
Koko esiintyjäjoukko osaa laulaa puhtaasti, eläytyen tekstiin – hienoa kuultavaa epämusikaaliselle ja musikaalisillekin.
Roolitöistä aloittaa Lumikki Väinämö, vanha täti, joka arkaaisessa hahmossaan avaussanoissaan vie meidät suoraan tapahtumien ytimiin vanhan degeneroituneen suvun pysähtyneeseen, metsästävän eläinkunnan herrojen, pyssyjen ja veristen olioiden sukuylpeään maailmaan. Vanhan naisen näytelmän esittely eräänlaisena kertojana suomeksi ja englanniksi (runoinkin) vaikuttaa jo pelkällä alttomaisella äänenkäytön karskin repaleisella kuuluvalla ääntämisellään, yleisöä seuraavilla silmillään syntisen vahvalta, vakuuttavalta. Hänessä alkaa koko näytelmäisen oopperan ihmislaji paljastua ja elämän hengenvaaralliset elämänmerkit näkyä: Jalkaa ontuva kulku on kuin enteellinen yhden ihmissuvun perintö vaiko metsästysammatin onnettomuuksien tulos?
Tuomas Korkia-Aho tekee esityksen keskeisen roolin, Wilhelmin ja luo tarinan metsästykseen juurtuneen yhteisön karsastaman kirjallisen ammatin sivistyneen kirjurin, koko näytelmäisen tarinan keskeiseksi vastapuoleksi perinteiselle saalistavalle ihmislajille. Tuo hento, ujo, murrosiästä vasta selvinnyt ilosta hyräilevä pojankloppi, nyt ensirakastumistunteen läpivirittyneenä uskaliaana on aivan hurmaava hahmo lähestyessään rakastettunsa kotia polkupyörällä, vapisten, peläten, kosijan kauhuja aavistaen. Korkia-Aho taitaa suurenmoisen eläytymisen, komiikan rytmit ja tragiikan vaikuttavuudet. Tämän koomisen, hennon, heiveröisen rakastuneen kosiminen typertyy heti isän jyrkkään kieltoon yhteisöön sopimattomasta ampumataidottomasta ammatista ja Wilhelm pakenee päätäpahkaa kohti metsää. Epätoivoisena hän alkaa harjoitella ampumista, mutta siitä ei tule mitään. Rakastuneella on jo itsemurha ihan lähellä, kunnes hän tapaa Peglegin (Pirun), houkuttelevan olennon, joka tarjoaa hänelle taikaluoteja, jotka löytävät aina kohteeseensa. Tästä jatkuu Wilhelmin tarina osumatarkkana metsästäjänä häitä kohden ja hamaan esityksen loppuun saakka.
Korkia-Ahon näyttelemisen tragiikka on riipaisevaa, fyysisesti suorastaan rajua ja ennennäkemätöntä akrobaattista ilmaisua. Hänen kohtauksensa, jossa hän kauhuissaan yrittää noiduttuna irtipääsyä maan lumotusta taikuudesta, on vaikuttavaa näyttelijätaiteilijan suurta eläytymistä ja sisäistämistä keholla ja aivoilla, uskomattomia taipuisuuksia ja ulottuvuuksia, tunteita ja tahtoa ihmisen kauhun ja tuskan suurta ilmaisua, harvinaisuutta, josta ymmärrämme aidosti ihmismielen ja ruumiin kovin mitättömät mahdollisuudet vastata yhtä aikaa pirun ylivoimaan ja rakkauden unelmiin samalla maanpäällisellä ajatuskapasiteetilla ja lihallisella ruumiilla. Tragiikassaankin hän pystyy väliin komediallisella huudahduksella, kuin maailmantuomari, hihkaisemaan hetken onnistumistaan. Korkia-Aho laulaa kauniisti, vaikuttavasti. Täydellinen roolityö on samalla koko esityksen voimalatausta huipussaan.
Aurora Manninen näyttelee metsänvartijan tytär Kätchenin sympaattiseksi, valoisaksi, määrätietoiseksi rakastuneeksi nuoreksi, jonka tunteet kohtaavat monissa salaa tapahtuneissa kohtauksissa Wilhelmin rakkauden. Mannisen elämänaurinkoisuus, luontevuus nousevat säveltenhossaan vaikuttavaksi laulutulkinnoissa, jotka jo kertovat kuin sydämen sanomaa tulevasta elämän suuresta tapahtumasta. Kun Wilhelm on ampumistaidollaan (Peglegin kuulilla) lunastanut isän myötämielisyyden, morsiamen odotus tulevista häätapahtumista konkretisoituu jännittäväksi juuri Kätchenin elämässä, näyttelijätyön uskottavassa luontevuudessa ja esityksessä.
Vilma Kinnunen luo esitykseen pahuuden – sehän koetusti on aina hyvyyttä vahvempi. Kinnunen toteuttaa Pegleg-Pirunsa olemukseltaan puhtaan steriiliksi, kalkin valkeaksi, ihmishahmoa hieman muistuttavaksi, määrätietoiseksi, laskelmoivan tyyneksi, kylmäksi, korumaisen kauniiksi, tyylikkään puhtaasti ihanasti laulavaksi arvaamattomuudeksi. Hänessä toteutuu myös enteellinen toisen jalan ontuva kelvottomuus, joka viittaa koko vamman vallitsevan maailmaa. Toisinaan piru löytyy katsomon sivusta, välillä pukeutuneena oopperan loppupuolella asioiden ratketessa verenpurppuraiseen juhla-asuun. Kinnusen habituksen pirussa on suurin panos kalmaista, valkeaa puhtautta, eleettömyyttä, inkvisaattorin virallisuutta miltei ahdistukseemme saakka yltäen. Piru saa Vilma Kinnusen toteuttamana modernin epäsosiaalisen konemaisen hahmon ja koko oopperan genren henki jää mielikuviimme tästä Kinnusen piittaamattomasta lähes reagoimattomasta – siksi pelottavasta – pirusta.
Mikko Jurkka toteuttaa Bertram-metsänvartijansa jo odottamallamme ihanalla, varmalla, nautittavalla bravuurilla, jossa on voimaa ja ehdottomuutta aina volyymin ja äärimmäisen vakuuttavan bassoäänen mukana. Jurkka laulaa suorastaan merkittävän ilmaisevasti ja puhtaasti aariansa.
Oopperan monet henkilöhahmot – Laura Huhtamaa morsiamen äitinä, Teemu Palosaari säälittävänä rampana suvun vanhempana, Mikko Pörhölä mies hirven selässä, Tomi Enbuska vauhdikkaana, rehentelevänä suvun omana kilpakosijana kuvaavat aikakauden kaoottisuutta, ajankuvan määräämättömyyttä ja sähköisten invalidituolien, sairaalan tiputusvälineiden riiputuksessa liikkuvien kuolemanrampojen ihmisraunioiden tämänpäiväistä realismia ja elämän kaikkinaista toivottomuutta. Oliohahmoja vaeltelee teoksen maisemissa ja kohteissa päämäärättömästi, useat puhekyvyttöminä, pari niistä silti laulaen. Näin teokseen tulee arvaamattomuuden, yllättävyyden, jännittävyyden ja ajattomuuden fantasiaa – jäsentymätöntä selittämätöntä ilmapiiriä, jossa pirun on helppo hääriä. Tunnelma on vahva ja kaunis, kuin käsinkosketeltavaa unta ja tajunnanvirtaa. Jopa niin, ettemme olisi tahtoneet lainkaan siirtyä väliajalle ja katkaista esitystä sen intensiivisyydestä.
Väliajan jälkeen kestikin tovi tajuta taas erikseen samoja, erikseen uusia hahmoja näytelmän olioissa – monet samoin jo iän alistamina ihmisraunioina, toiset ajattomassa atmosfäärissä muuttumattomina kunnoltaan ja habitukseltaan.
Minna Välimäen lavastus taitaa jälleen yhden suurimmista suomalaisista teatterilavoista loihtia kauniiksi, ihastuttavaksi ja toimivaksi ohjaajan meille lavastajan kanssa tarjoilemaksi yhteiseksi ajattelujemme interiööriksi. Lavastus ja koko teos on tavattoman kaunis, toimivuudessaan täydellinen, kuvissaan yllättävä, levollinen ja suurilinjainen, pikkudetaljeissaan samalla kuin skenografian rikassisältöinen idea-aarteisto. Kaikkine sateisine kuvineen, pyörivine luistelukohtauksineen, huippu orkesteriesittelyineen, valtavine live-golgatakuvineen se yhdistyy utuisine hirvimetsineen valkoisiksi häävieraiksi puettujen kuolemallisen ampumiskatastrofin skenografiaan, joka esityksen yhdessä huippunäyssä repii verenpunaiset surmattujen valtimot ja viestii huimaa fantasiaa, surrealismia ja mielen houreisiin kokonaisuuden saada nukahtaa levollisesti.
The Casting of the Magig Bullets
”Tom Waitsin, Robert Wilsonin ja William S. Burroughsin pirullinen rock-ooppera intohimoisesta rakkaudesta ja tarjouksista, joista kannattaa kieltäytyä. Kätchen on metsänvartijan tytär, joka on palavasti rakastunut Wilhelmiin, kaunosieluiseen kirjanpitäjään. Kätchenin isä ei kuitenkaan hyväksy sulhasehdokasta, sillä kaupunkilainen Wilhelm ei osaa metsästää. Onneton sankarimme törmää metsässä itseensä saatanaan, jonka kanssa Wilhelm tekee sopimuksen taikaluodeista, jotka osuvat aina kohteeseensa. Tässä tarinamme koko ihanan rakastumisen voima ja sen tragedia.”
Ensi-ilta 7.9.2024 suuri näyttämö
Kirjoittaneet Robert Wilson ja William S. Burroughs
Musiikki ja laulujen sanat Tom Waits
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Lauri Maijala
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu TommiRaitala
Naamioinnin suunnittelu Kati Keronen, Anu Reijonen Esityskuvat Janne Vasama
Rooleissa Tomi Enbuska, Nomi Enckell (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Tuomas Korkia-Aho, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Lumikki Väinämö.
Mukana 12-henkinen orkesteri
Kesto 2 h 30 min, sisältää väliajan
