Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubin kevään viimeisin yleisökeskustelu

 

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka, sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on yleisöllä vapaa pääsy.

Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.

Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:

ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraana Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis

Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen.
Mammal:
https://www.youtube.com/live/zG9hS_1pKjQ

Sivuraide:
https://www.youtube.com/live/3ps0GOxG-DY

Maan ja veden välillä:
https://www.youtube.com/live/30s1ECG3zNY

 

Haapajärven Elvis:
https://www.youtube.com/live/ajQxcMuSDFY

Lahen uutisia 3.3.26 klo 21.00

Alla kuva keskustelutilaisuudesta. Harvinainen yleisön suomalainen kulttuurikohtaaminen: Keskellä Katariina Vuoren teoksen ERÄÄN TAPON TARINA (2018) pikkupoika (Asko Argillander) Haapajärven Elvis nyt aikuisena perheen isänä, muusikkona, lähes kaikesta lapsuustaakastaan vapautuneena iskevän rentona musiikkitaiteilijana omaa lapsuustarinaansa kertomassa ja vasemmalla näytelmän ohjaaja ja dramaturgi (Lauri Maijala) ja oikealla näytelmässä Askoa tulkinnut näyttelijä (Vilma Kinnunen) kaikki kolme omia henkilökohtaisia tuntemuksiaan tositarinasta ja sen näytelmäversiosta  tilittämässä.

Soittolistalinkki kaikkiin Betoniklubin tapahtumiin:
https://youtube.com/playlist?list=PLr7hkyLegjOu_VJ9gMa3hQ-X9ZZ4k45OO

 

Katso täältä arvio esityksestä:

https://lahenuutisia.fi/2026/02/22/lahden-ka

upunginteatterin-haapajarven-elvis/

Kategoriat
kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis

Tapani Kalliomäki, Lumikki Väinämö, Hilma Kinnunen   

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterin Studionäyttämöllä keskiviikkona 18.2.2026 klo 18.30            

Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen 

Esityskuvat Janne Vasama

 

Haapajärven Elvis on suomalaisen näytelmäkirjoittamisen yhteiskunnallisten asioiden syväluotaava, todenmukainen näytelmä perhehelvetistä, jonka kokevat äiti, lapsi ja isoäiti Haapajärvellä 1990-luvulla.

Alkuaan hyvätapaisesta, fiksusta lähes lempeästä miehestä piintyi viinan ja viinakaveritoveruuden seurauksena kovis, joka nautti elämästä juuri sen loputtoman viinan ja jännittävyyden sekä itselleen luoman arvovallan vuoksi, vaikka kaipasi silti mustasukkaisena luonteena nuoruuden rakastettuaan ja pikkupoikaansa. Pian Haapajärven kunnassa asuikin perhe nyt kaksijäsenisenä eroperheenä, joka ei saanut perheen häijystä, rikollisesta ja väkivaltaisesta isästä hetkenkään rauhaa. Hän vieraili jatkuvasti perheen kotona ja pahoinpiteli perheen äitiä, pojan mennessä piiloon kasetteineen huoneen ja keittiön kokoisen asunnon vaatekomeroon. Perhe joutui myös pakenemaan talon toisesta kerroksesta parvekkeen kautta – toisinaan pakkasella sukkasillaan juoksemaan pakoon tätä hirviötä. Perheen eronneen isän rikokset, pahoinpitelyt, ryöstöt, viinavelkaperinnät mailoin ja pakottamiset olivat tuttua elämää seudun asukkaille. Perheen kanssa ei juurikaan seurusteltu. Miehellä oli myös oma porukkansa, ja heidän yhteisyytenä viina ja sen juominen, hankinta sekä lopuksi huumeet. Kiristämällä, väkisin tai mailakäsissä tappelemalla kerättiin rahat loputtomilta tuntuvia nautintoja varten. Jäännösperheen nopeat pakoretket usein läheiseen mummolaan, muutaman kilometrin päähän, olivat jo etukäteen suunniteltuja kiertoreittejä, joita varten oli kengät ja vaatteet valmiina, kun miehen vankilasta vapautuminen oli tiedossa, myös onnistuneita siirtymisiä suunniteltiin etukäteen. Mutta silloinkin mies osasi paikalle ja meni joukkioköörinsä kanssa juopottelemaan, häiriköimään ja tappelemaan.

 

Roolityöt puhuttelevat vielä kauan täydellisinä näyttelijäluomuksina, joita Lahdessa pystytään tarjoamaan yhdeksän näyttelijän taidoin niin pitkälle toteuttaen, että olemme jo pelkästään niistä katselijoina kunnioitetut ja armoitetut taiteen uutta vaikuttavuutta aidosti, läheltä, miltei käsituntumalta realistisesti kokemaan.,

Lauri Maijala on haravoinut näyttelijäkunnastaan tasavertaiset yhdeksän loistavaa näyttelijää, joille jokaiselle hän on alkuperäiskirjan luettuaan synnyttänyt näytelmän henkilökuvat ja antanut vaikuttavan osuuden piirtämässään pienen paikkakunnan tuhdissa henkilögalleriassa. On suurenmoista katsojan nähdä ja kokea, miten monet usein pääosissa teatterimme näytelmissä esiintyneet, samoin monet usein sivutehtävissä kunnostautuneet näyttelijälahjakkuudet hurmaavan tasaveroisina, teatteria rönsyävinä näytelmän yht´aikaa kuin kasapanoksena tuottavat harvinaisen verevää, uskaliasta, hurjaa ja ihanaa teatterijännitettä sieluillemme, ajatustemme syvyyksiin poraavaa teatteria. Tulos on teatteri-ilmaisullisesti harvinaista suomalaismannaa, vaikuttavaa, yhteisnäyttelemisen elämäneliksiiriä.

Lahden kaupunginteatterin pienimmälle 100 hengen Studio-näyttämölle Maijala on luonut eräänlaisen saluunamaisen näyttämön – sitä reunustaa pitkiltä laidoiltaan nousevat vastakkaiset katsomot ja saluunan keskeisessä estradissa saamme löytää itsemme monessa miljöössä: perheen olohuoneessa, lasten kelkkamäessä, seudun suuressa räkäläkapakka Kiepissä ja sen bingosalissa, metsässä, lähilammikon polvet kastelevaa huumekätköä samoamassa, kylän raitilla, keittiön sipulivoileivän valmistuksessa ja sen käryn tuoksussa. Saluunan toteutukseksi eräänlaisena Nousevan auringon talon maailmana riittää roikkuvat tapetit ja julisteet seiniksi ja oviksi, pöytä ja tuolit peruskaluiksi sekä kertomuksen valtaistuinnojatuoli keskushenkilön naulitsemiseksi lähtemättömästi ikuisesti paikalleen. Me katsojat istumme vierivieressä näyttelijöiden lähikosketuksessa, mukaudumme heihin ja tapahtumiin kuin sulalla steariinilla yhteen kootuksi katsomoksi kukin meistä sen ohuina sydäminä kohta näytelmän tulenpolttavan hehkun paloon syttyen.

Vilma Kinnunen tekee Asko-pojasta ehyen, sisältäpäin mielikuvitusrikkaan, ulkoapäin jo pienenä itselleen kasvatetuilla torjuntapanssarin ilmeillään, olosuhteitten toteuttamin harkitsevin käyttäytymismahdollisuuksin toimivan ja vilpittömän sielukkaan pojan, joka on löytänyt Elvis Presleyn maailman uustulemisen pienestä omasta kasettinauhuristaan, seinäkuvituksestaan ja oman sisäisen elämänsä yksityisyydestä elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Joskus kun Asko on saanut sulkeutua vaatekomeroon ja kuuntelee Elviksen ääntä ja laulunsävyä, hän tuntee kuin koko musiikki tulisi jalkojenkin kautta, tunkeutuisi hänen sisäänsä ja nostaisi häntä vähän ylöspäin ja oikein kuin kutittelisi. Näytelmä tuo hänet juuri yläasteelle ehtineenä poikana kamppailemaan elämänpyrkimyksissään täysin isän rikkoman kotirauhan jatkuvissa järkytyksissä, loputtomissa pahoinpitelyissä, juopotteluissa ja puolustautumaan omalta osaltaan olemuksellaan ja Presley unelmillaan häijyn alkoholistipahantekijäisän jatkuvia ja salakavalan yllättäviä vierailuja hänen ja äidin muodostamassa erokodissa. Kinnunen tekee pienin elein, kasvojen herkin aistivin jäntein, hymyin ja pelonvärein hahmonsa niin järisyttävän todeksi, että menemme pakoon mekin hänen sisäisen tunteensa mukana tapahtumiin, kertomuksen moniin raakuuksiin, äidin jatkuvasti kokemiin pahoinpitelyihin, harvoihin onnenhetkiin ja tosi vähäisiin, mutta sitäkin ihanampiin kaverikokemuksiin.

Anna Pitkämäki luo Ullan, Askon äiti-roolin aidon nuoren äitiyden ja perheonnen kokemaksi nuorikoksi, joka rakastuneena, herkkänä ja valoisana luonteena on saanut aloittaa yhteiselämän temperamenttisen ja määrätietoisen hurmaajan Eskon puolisona, 17-vuotiaana lapsen äitinä ja onnellisena perustaa yhteiskuntaan uuden perheonnen kyllästämän kodin. Heidän kolmen yhteiskokemuksensa, leikit ja retket, huvittelut keskenään, hauskuttelut ja tanssahtelutkin tuntuvat onnenmyyrämäisen aidoilta Pitkämäen valoisassa nuoruuden olemuksessa. Pitkämäki joutuu kuitenkin muutaman yhteiselämävuoden jälkeen siirtämään elämänkumppaninsa, unelmien miehen kauas unelmista, kun puoliso alkaa erehtyä alkoholin nautiskeluun. Se ei Esko-puolisolle sovi, vaan hän muuttuu pian väkivaltaiseksi viinanhimossaan ja humalassaan. Ulla saa sen tuntea nahoissaan ensin jatkuvin juopon käskyin, viinan ostamispakkokäskyin ja niistä seuraavin aina vain useammin tapahtuvin, silmittömän raaoin naisen ihmisarvon vähättelyin, nimittelyin, kirouksin sekä nyrkiniskuin – lapsen seuratessa kodin ilmapiirin muuttumista väkivaltaiseksi.  Lapsi pakeni väkivaltaisen isän pelkoa ja hirmuisuutta äidin aina lempeään syliin.

Tapani Kalliomäki näyttelee isä-Eskon, aluksi hauskanoloisen, fiksun ja moneen asiaan kyvykkään sympaattisen persoonan, joka liimautuu perheen asunnon suuren nojatuolin ja kulmasta kulmaan koko seinän levyiseksi perheen paikaltaan liikkumattomaksi ruhtinaaksi. Kalliomäki luo Eskoonsa viisautta ja perheen merkityksen rakastettavuutta ja pystyy nuo tärkeimmät rakastettavuuden ja ihailtavuuden ominaisuutensa kuitenkin heti viinaan tartuttuaan muuttamaan suuttumusten raivoksi, hirmuvallaksi toisia perheen jäseniä ja juoppokaverirenttujaankin kohtaan. Pian alkavat pahoinpitelyjen, anastusten, juopottelujen ja hirmutekojen mailakiristyksin tehdyt teot näkyä hänen kasvoissaan, ärtymyksessään ja vankilakierre lähivankiloiden selleissä tihentyä ja pidentyä. Kalliomäki taitaa näyttelijäntaipumustensa eläytymisen pahuuden syvät perkeleelliset rotkot, persoonallisten suuttumuspuuskiensa yhdellä pullopussilla pöytään pamahtavat tehot niin, että koko huusholli kattoineen ja lattioineen värisee ja kaikki läsnäolijat painuvat kuin maanrakoon suurta paholaista pelolla kunnioittaen. Ilmaisullisesti esittäjän tehokeino on teatterimaailmassa ainutlaatuinen. Tällaisen kotihirmun taito on liimautunut viimein koko näytelmän genreen: yksi suuren viinaksisen pussin pamaus pöytään on tehokkuudessaan hurja. Se ja sen yllättävä tapahtuminen hallitsee tulevia Esko-isän sielunsisuksien päiviä, vankilasta vapautumisen kauhuaikoja kotona ja niiden puuttuminen vankila-aikojen aikaisia päivänpaisteisia perheen lähes normaalin elämän vähäisiä tähtihetkiä. Miehen väkivalta on todellisuudessa Kalliomäen näyttelijäkarisman makaaberilla, aidon pelottavalla ja julmalla hahmolla se perheitten todellinen ainoa väkivalta.

Lumikki Väinämölle teos antaa näytelmän suuren murheiden alhojen lohduttajan mummon sydämellisen, aina sovittelevan ja rakastavan Helvi-roolin. Hän on se jokaiselle perheelle tarvittava ja nyt aidosti tarpeellinen mummo, jonka luo voi sentään yllättävän räyhäävän isän jaloista ja kourista paeta. Hän on vielä viiskymppinen, työtätekevä, raikas ja vireä persoona, jonka huomaan Asko ja Ulla joutuvat turvautumaan ja viimeisinä aikoina usein suuressa kiireessä ja hädässä väkivallalta pelastautumaan. Väinämö näyttelee roolinsa ihanteellisen tavalliseksi mummoksi ja anopiksi, jolla on oma sanansa räyhäävää vävyä vastassa ja aina huolehtiva asenne hoitaa järkkyneitä julman isän juopottelusta henkensä kaupalla pakoon ajettuja tai lähteneitä sukulaisiaan Askoa ja Ullaa. Monta vuotta kestäneeseen väkivaltakierteeseen ja sen ratkaisemattomuuteen paatunut mummo tekee raastavan pitkän kyynisyyteen jäykistyneen tunteettoman yksinpuheluvuodatuksen tyttärensä ja lapsenlapsensa elämän helvetistä kylmästi ja hyytävän eleettömästi – toteuttaa näyttelijäolemuksensa kokeneella ja sisäistyneellä järkeilevällä viileydellä henkeäsalpaavan tarinan koskettavan loppuratkaisun.

 

Teemu Palosaari laulaa ja näyttelee näytelmän todellisen idolin Elvis Presleyn  huumaavin rytmein, sliipatuin rasvatuin elvishiuksin, väräyttämään ja rokkaamaan hahmonsa eloon näytelmän monissa kohdin meidät takaisin 1970-luvun rocktanssiuutuuksiin, kevyen uuden aikakauden maailmanmusiikin tenhoon muhkean pehmeän äänivärinsä säveliin hetkiksi uinuttaen.

Liisa Vuori tulkitsee hämmästyttävän monet sivuroolit täydellisesti luoduin ja muuntuvasti eritellyin hahmoin: hurjan säälittävän hasis-Arja-naisraunion, Kiepin touhukkaan ja säteilevän tivolimaisen Bingoemännän, isän tekemää äidin törkeää pahoinpitelyä tarkastavan tyypillisen kylmäkiskoisen Naislääkärin tunteettomine ohjeineen ja konstaapeli Ahon tärkeässä poliisitehtävässä informoimassa asiassa tapahtuneita 20 ilmoitettua ja tarkastettua  rikkomusta ja rikosilmoitusta viiden vuoden ajalta(1989-1994), rikkeet ja rikosseuraamukset selkeän asiallisesti sekä näyttelee kolme muuta näytelmän roolihenkilöä. Liisa Vuoren näyttelemissä ihmishahmoissa todistuu myös, kuten muidenkin monien roolien näyttelijöiden, vaikuttava näytelmän taitavanäkemyksellisen naamioinnin mahdollisuus muuttaa henkilö toiseksi henkilöhahmoksi sujauksessa ja uskottavasti – myös uusi tyyppi näyttelijätaidolla nautittavasti tulkiten.

 

Aki Raiskio luo groteskin puliukko Puujalka-Veskun mehukkaan räväkäksi alamaailman originelliksi huumekuriiriksi, konstaapeli Nummelan asialliseksi virkamieheksi ja varsinkin Askon opettajan hienona hahmotelmana ymmärtävästä ja lasta kannustavia opetusjärjestelyjä toteuttavasta harvinaisuudesta sekä piipahtaa vielä näppärästi Tiimarin myyjänäkin.

 

Jari Halttusen rooli sijaisopettajana puhuttelee nykykoulun yhä ylläpitämästä opettajuuden jäykistyneestä lastenkäsittely-asenteesta, hänen  taitava heittäytymisensä juoppoköörin yhdeksi jäseneksi osoittaa valtavaa tarkkavainuista tyyppiheittäytymistaitoa ja vanginvartijan hahmo taas tarkan osuvaa näyttelijän luonnostelua.

 

Jari-Pekka Rautiainen tuo näytelmään rakastettavaa lapsenomaisuutta Askon Kimmo-kaverina, nintendoineen, afrikantähtineen ja tietenkin sydämemme valloittavilla kuperkeikkaisen hauskoilla mäenlaskukohtauksilla yhdessä Askon kanssa, vierähtääpä Rautiainen myös kännijoukkojen juopposakissa huumeen styroks-merkkiä lähilammesta hamuillen enkä unohda hänen ahaa-elämystään lasten mainiosta ritsakumista kondomin löydettyään, ja varsin asiallisen konstaapeli Moilasenkin hän työstää mallikkaasti.

 

Haapajärven Elvis on Lahden kaupunginteatterin väkevä, suorapuheinen, kaunistelematon teatteritaiteen räiskyvä, lähes pamflettisen karnevalistinen syväluotaus yhteiskuntamme pyhään kipupisteeseen. Siinä ihmisarvon nollaaminen ja raamatullinen viides käsky käyvät sukupolvista toisiin jatkunutta, rikoslain (39/1889) 24. luvun säädösten välistä maallikon keskustelua kotirauhan törkeästä rikkomisesta, arjen kamppailua elämän mielekkyyden ja sietämättömyyden monet kamppailijoidensa uuvuttavat vuodet – tässä oman teatterimme dokumentaarisessa tarinassa viimein kypsyen rohkeaan inhimilliseen ratkaisuun.

Hienosti toimivat valosiirrot, ihanan revittelevä puvustus sekä Rauli Badding Somerjoet ja Elvis Presleyt lämmittävät tunnelman sydämelliseksi.

Tosikertomus ei mielestäni ole kuitenkaan mitään populääriä True crime -viihdekirjallisuuden lajia vähääkään. Tositarina on aitoa suomalaisuutta väkivaltansa jatkuvuudella ollut runsaan lakisääteisen suomalaisuusvaltion elinajan. Näinäkin päivinä joka vuosi lähes kymmenen perheenjäsentä menettää henkensä perheväkivallassa. Juuri siihen ja väkivallan kohdistumiseen täysin väärään sukupuoleen on tulevaisuuden Suomen otettava uusi ote ja näköala.

Alla ensimmäinen kokemukseni – vielä viaton lapsuuteni ajan asuinseutuni synnyinkadun kodista. Näin hyvin väkivallasta selvinneitä koteja kai vieläkin löytyy, mutta hyvin  paljon synkemmin tuloksin särkyneitä koteja olen leipätyöni mukana kohdannut järisyttävän monia.

 

Katariina Vuori – Lauri Maijala

HAAPAJÄRVEN ELVIS

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/haapajarven-elvis/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus

Planeetta nimeltä maa

Lahden Loviisankadun Pikkuteatterin sali kaarikattoineen kauniin jännittävästi tummuvine salivaloineen loistaa teatteritaiteen lahtelaismenneisyyttä ensimmäisenä ammattiteatterina vieläkin lähes 80 vuoden takaa. Viime tiistaina saimme kokea jälleen hyvin omaperäisen teatterilajin harvinaisuutta ja samalla näytelmän aiheen ajankohtaista tulevaisuutta.

Terhi Tuomikko nukketeatterillisella taikuudella ja tarinan jännittävällä liikekielellä, nukeillaan yhdessä Amadeu Vivesin ihmeellisellä hiekka-animaatiotaiteen harvinaisen elävällä lavastuksella sekä avaruudellisella, esityksen liikettä somasti soljuttavalla Marko Häkkisen orkestraalisella kokonaismusiikilla loihtivat uutuuttaan kihelmöivän tarinan, jossa meidän jo 2-90. -elinvuottaan tavoittelevien kaikenikäisten katsojien silmät ja ajatukset olivat taas kerran teatteri-ihmeestä ihastuksissa.

 

Nyt varsinaisen tarinan pikku Luna oli jo täysin kyllästynyt kaikenlaiseen kiusaamiseen, vaikka se 10 vuotta sitten* pikkulapsena samalla kotipihalla vielä nauratti makeasti hänen yrittäessään pyydystää surisevaa pörriäistä kaikilla nopeilla hyökkäyksillään, otuksen kiinnisaamisessa onnistumatta. (*Lennä-esitys)

Jatkuva rauhattomuus vain jatkui vuodesta toiseen ja tuntui vielä sitäkin kiusallisempana, kun Lunasta omat kaveritkin vaikuttivat kuin vain häntä kiusaavilta ja koko elämä tylsältä. Luna halusi elää kerrankin rauhassa, kiireettä ja yksin omaa elämäänsä.

Juuri tänä iltana surullisena taivaalle katsellessaan Luna haaveili menevänsä sellaiseen paikkaan, missä kiusaajien, räksyttävän koiran saati pörriäisten sietämättömyys olisi taatusti poissa hänen elämästään.

Luna kuiskaa Kuulle toiveen päästä tämän luo. Yllättäen toive toteutuu ja pian Luna jo katselee kuun pinnalta kaukana siintävää planeettaa nimeltä Maa.

Mielikuvitus oli lennättänyt hänet taivaalle Kuu-lennolle, sen painottomuuden ihmeellisyyksiin ja avaruusnäkymiin, joissa taivaankappaleet kuten Maa-planeettakin näyttivät pieniltä pallokappaleilta. Mutta pian Luna kyllästyi ja tajusi, ettei kuussa mitään tapahtunut, ei ollut kaverin kaveria saati pörriäisiä, joita ajankulukseen olisi voinut pyydystellä. Kaikki oli tylsääkin tylsempää. Miten sitten kävi. Käy itse kokemassa!

 

Yli tusinan vuosia olemme Lahden seudulla saaneet kokea alkuaan espanjalaisen, mutta tänne jo asumaan ja perheen perustaneen Amadeu Vivesin, lavastustaiteeseen erikoistuneen taiteilijan, eri teatterien suuria kokoillan upeita lavastuksia ja nyt taas kerran tämän nukkenäytelmän maailman harvinaisinta taidelajia hiekka-animaatiota.

Käsikirjoitus: Terhi Tuomikko ja työryhmä

Hiekka-animaatioiden, nukkejen ja tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Amadeu Vives

Musiikin sävellys ja toteutus: Marko Häkkinen

 

Esiintyjät: Terhi Tuomikko ja Amadeu Vives

Kertojaääni: Terhi Tuomikko

Valosuunnittelu ja -toteutus, ohjausapu: Markus Karekallas

Valokuva kuusta (lavaste): Dave Brett

Nukenrakennusapu: Vilho Tohka

 

Kategoriat
jännitys kulttuuri Teatteriuudistus

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ

Helsingin Hakaniemen Osakepankin Johtaja Jorma Kuusikko , kassanhoitaja Hellä Moilanen  ja prokuristi Arvo  

”Ollaan 1950-luvun Helsingissä ja vanki Roger Rahikainen (Sauli Suonpää) ja vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen) suunnittelevat suurta timanttiryöstöä Hakaniemen Osakepankkiin. Samalla pankinjohtaja Jorma Kuusikko (Risto Kaskilahti) virittää turvajärjestelmät äärimmilleen. Pankinjohtajan tytär Aino (Linnea Leino) on puolestaan tavannut hurmaavan uuden poikaystävän Veikan (Samuel Kujala), joka kuitenkin päätyy mukaan Roger Rahikaisen ryöstöporukkaan. Tilannetta ei helpota se, että Roger on myös Ainon entinen heila. Seuraa hillitön ketju väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita, kun huijarit ottavat toisistaan mittaa.”

Helsingin Kaupunginteatteri – Komedia pankkiryöstöstä – Kuvassa Samuel Kujala, Sauli Suonpää, Linnea Leino – Kuva Otto-Ville Väätäinen

 

Henry Lewis – Jonathan Sayer – Henry Shields – komediaviihteen maailmankonkarit ovat luoneet teoksen, josta ohjaaja Samuel Harjanne, lavastaja Jani Uljas ja Suomen suurin näyttelijäestradi maan mainioimman näyttelijäarsenaalin voimin, parinkymmenen taiturin näyttelijäklovnerialla hauskuttaa meitä vilpittömyydellä ja riemullla teoksen puhtaasti huvina nauttiaksemme.

Täysin alkuperäisen brittiläisen käsikirjoituksen valloittavalla Paavo Leppäkosken suomennoksella saamme tarinan tapahtumaan Suomen Helsingin Hakaniemen Osakepankissa, suomalaisin rikollisin ja poliisivoimin 1950-luvulla. Jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja käy toteamassa pankin luotettavuuden.

 

Maailmanluokan teatteriksi, uudenlaiseksi teatterin valloitukseksi tämä jo muutenkin täydellinen farssitarina kasvaa aidossa teatteriteknisessä jännittävyydessään viimeistään toisessa näytöksessä, kun saamme teatterin uuden tekniikan ihmeitä yleisönä vaihe vaiheelta seurata: miten yön pimeydessä rikollisjoukko tunkeutuu painovoimaa uhmaten pitkin kerrostalon kattojen ylätasanteita, sitten pitkin ahtaita ilmastointikanavia ryömien, lopulta vahvoin turvalukoin varustelluin pitkien monikymmenmetristen teräsköysin pankin syvään monimetriseen pankkiholviin pudottautuen ja timantin polttohitsaamalla mukaansa anastaen. Samalla saamme kokea harvinaista yleisön silmänkääntötemppua, kun painovoimakäsitteemme uhmataan toteuttamalla silmiemme edessä, miten pankkisalin lattia toteutetaan kattona ja tapahtumat tapahtuvat ylösalaisina henkilöiden ja pankkikonttorin kalusteiden sijoittuessa katossa tapahtuviksi. Hengenvaarallinen trapetsisirkus ja jonglöörit, silmänkääntötemput ovat tulleet mullistamaan teatterin viihdeimagon täydellisesti. Tarinan välikkeet toimivat modernin pyöreän lavan sisä- ja ulkokehän kiertäessä kahteen vastakkaisiin suuntiinsa, höyhenpukuisten  can can can  tanssijoiden hurjavauhtisen ryöstötarinan imponoidessa yleisön spontaanisti aplodeeraamaan tuttujen biisien mukana tunnelmaa.

 

Näyttelijätyössä ohukaispaksukaismainen huumori, läiskivyys, älyn ja älyttömyyden vuorottelu kohtauksissa sekä huima vauhti ja millintarkka tilanteiden ajoitus ovat loputonta nautintoa. Alussa tosin kielemme hienon suomennoksen tavujen ja sanan monimerkityksellisyys ja suomalaiskielen muuntelu on teoksen katsojille tuttua hauskuutta, mutta laimenee lopulta tarinan kerronnan vauhtiympyröihin temmattuaan meidät mukaansa. Niissä äänisuunnittelu, tehosteet, valo- ja videosuunnittelu, musiikkisuunnittelu toteuttavat roolien vauhdit, kokonaisrytmin sekä kymmenet showmaiset tunnelmakohtaukset. Tulkinnan erityisasemassa ovat monet kymmenet Elina Vätön puvustusvaihdot ja Milja Mensosen naamioinnit, joilla viisi-kuusikin eri henkilöä voi tulkita samaa roolia hämmentävän hauskasti, näyttävästi ja hokkuspokkusmaisen nopeasti  – saati kuten luottonäyttelijä Lasse Lipponen runsaan tusinan erilaista pikkuroolia meille taikamaisesti erilaiset tyypittelyt hahmottaen.

 

Kokonaisroolitöissä tarjoilevat maittavimmat herkut Risto Kaskilahti ärskynä demonisena pankinjohtajana ja Jouko Klemettilä hänelle uskollisena pankin tunnollisena prokuristina -näiden kahden tulkintasymbioosi ja tyypittelyherkku on sitä salamantarkkaa näyttelijätyön harvinaista komediallista glamouria. Rauno Ahonen luo näytelmän yhden harvoista luonneskaalallisista rooleista ehyeksi hahmoksi.

Martti Manninen, Sauli Suonpää ja Samuel Kujala näyttelevät varsinaiset vankilan rosvot energialla, innolla ja rikollismaisella hurlum-hei -hurmahengellä teoksen ryöstötarinaa elävästi näyttelijätyönsä kutkuttavan omaperäisiksi hahmotellen.

Naisrooleja ei ryöstökomedia sisällä kuin kaksi. Pankinjohtajan tyttären Aino Kuusikon näyttelee Linnea Leino tavattoman suloiseksi, toimeliaaksi pankin luontevaksi käyntikortiksi.

Merja Larivaara tuo hienosti varioiden keskeisen tärkeän naisellisuuden rikostarinaan pankin kassanhoitaja Hellä Moilasena. Hänellä naiseuden viekkauden tuomana ominaisuutena on kyky vetää pankin toimintaa, pankin bisnestä, tarinan miesvaltaisuutta taikurin lailla taitavasti mielensä (ja hemaisevan seksuaalisuutensa) mukaan myös pankkiryöstön lopputulokseen saakka juonisäikeitä käsistään irrottamatta.

 

Tarinassa on muutamia härskejä, turhankin provokatorisia ja aktimaisia, minullekin ällöttäviä seksikohtauksia, joista käyttäisin suoraan pornon nimitystä. Lapsiperheille tai jännityslukemistoja ahmiville nuorille alaikäisille en esitystä suosittele.

Helsingin Kaupunginteatterin komedia nousee kansainvälisen viihteen teatteritapaukseksi omaperäisellä lavakarismallaan, huimalla lavastuksellaan ja ällistyttävän nerokkaalla teatteritekniikallaan, jossa nyt suomalaiset näyttelijäkomeetat nostattavat naurumyrskyt ja suomalaisten hauskuuskokemukset ikimuistettaviin timanttisiin taivaisiin.

 

Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ

Ensi-ilta 5.2.2026

 

Suomennos Paavo Leppäkoski,dramaturgia Henna Piirto, lavastus Jani Uljas, puvut Elina Vättö, valot ja videot William Iles ja Toni Haaranen, musiikin sävellys ja sovitus Eeva Kontu, äänet Jaakko Virmavirta, naamiointi Milja Mensonen.

Rooleissa Samuel Kujala, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Linnea Leino, Risto Kaskilahti, Jouko Klemettilä, Merja Larivaara, Rauno Ahonen, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala, Kaisa Torkkel.

hkt.fi/esitykset/komedia-pankkiryostosta/

  

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Yhä Lahden Betoniklubin lumossa

Juha Itkosen teoksessa Sivuraide kaksi nuoruudenrakastettua törmää toisiinsa parinkymmenen vuoden jälkeen. Niin vaivaannuttava kuin tällainen yllättävä junavaunussa kohtaaminen voisi olla, Sivuraiteen Elina päättää istua alas ja ottaa selvää, mitä Jönssin elämään todella kuuluu.

Lauri Maijala osaa puheen johtamisen missä tahansa. Hänet pitäisi saada puheenjohtajaksi ja puheeseen johdattelijaksi kaikkiin huonosti meneviin taloyhtiöihin, konkurssikypsien firmojen johtokuntiin ja tietenkin jäykkään kunnan ja valtion teitittelevän muodollisiin menneiden vuosisatojen kokousmaneereihin. Suomessakin taatusti alettaisiin luontevasti keskustella, sinutella ja asiat lutviutuisivat ihan eri tavoin ja vauhdikkaasti – ja kaikilla olisi asian lisäksi myös hauskaa keskenään.

Niinpä nyt jälleen Lahden kaupunginteatterin tiistain 27.1.2026 Betoniklubissa syntyi koko salin täyttäneeelle klubiyleisölle semmoinen keskustelu tulevan esityksen kahden päähenkilön ja ohjaajan kesken, puheenjohtajan usuttamana, että jopa vähänkin teatteria tunteva sai viisasta puhetta omalle erinomaiselle teatteritietämysluulolleen. Alkukeskusteluissa selvisi, että näytelmää oli aloitettu harjoitella jo kuusi vuotta sitten. Väliin tuli monta mutkaa, mm. korona, joka siirsi valmistumistavoitetta.

Otanpa tähän vain muutamia puheenvuoroja illan keskustelijoilta omalla muistikammallani referoiden:

Lauri Maijala: Miksi millään parisuhdehistorialla olisi mitään merkitystä?

-Ihmissuhteista kertominen on sitä tärkeintä, mitä me teemme, koska ymmärrämme itseämme ja osaamme siitä kertoa.

Eeva Soivio: Tulin junalla tänne tänään. Mutta tämä junareissu, josta aloimme ja jonka näyttelemme, on alkanut jo aikoja sitten vuonna 2020. Olemme Jarkon kanssa myös teatterikorkeakoulun kurssikavereita, ihanaa. Mitä tapahtuu, kun nainen ja mies ensimmäistä kertaa kohtaavat. Siinä on tunnetta, valtavasti tunnetta.

 

Jarkko Lahti: Näyttelijätaiteessa on kysymys aina energiasta ja emootioista, mitta ja mittari piirtyy siitä, kuinka syvä ihmiskuva näyttelijätyössä on. Se ei vielä riitä. Pitää luoda komiikka, tunteet, tragiikka, rytmi, tauot, aika, jotka tekevät siitä elävän niin, että tämän kaiken sälän läpi tuo ihmiskuva piirtyy katsojan koettavaksi. Tekstissä on ne nousut ja laskut, kepeydet ja syvyydet. Me ollaan siviilissä molemmat tällä välin erottu, koettu kaikkea, mutta tässä on sen kaiken näyttelijän ammatin totuus ja ihanuus. Tekstin imu ja leikki, jota varten me olemme nyt kypsyttäneet tämän yhteisen leikin leikkimään.

Laura Mattila: Tässä tekstissä puhutaan koko tarinan ajan 8 kk raskaana olevasta naisesta ja mä olen just nyt sellainen, vaikka tarinointimme tästä teoksesta on alkanut jo vuonna 2020. Kun aloitimme oli korona, istuimme Kansallisteatterin suuressa huoneessa ja pidimme pitkiä 15 metrin etäisyyksiä ja välejä toisiimme, kun luimme kirjailijan läsnä ollessa koko teoksen yhdessä läpi. Juha Itkosella on taikavoimaa, kun tällaisten vuosien jälkeen olemme kuitenkin ensi-illan kynnyksellä – se on mun päätelmä.

Lauri Maijala: Mahler on sanonut, että sinfonia on koko maailma…Onkos tämä sellainen näytelmä, jossa saa nauraa?

Eeva Soivio: Kyllä tässä saa nauraa. Näillä näytelmän henkilöillä on hyvin lapsellinen tunneskaala, joka tekee siitä sen hauskan. Sitä leikin huumaa yhä on itsessä ja vastanäyttelijässä.

Jarkko Lahti: Näytelmän näkökulman pitää vaihdella ja yhtä äkkiä ollaan äärimmäisessä komiikassa ja sitten pudotaan hetkeksi täyteen synkkyyteen. Komediaan kuuluu aina tragiikka, riittämättömyys, kömpelyys, viisaus.

Laura Mattila: Jos kaikki on painavaa aina, niin mikäänhän ei silloin paina. Saa olla kevyesti, saa nauraa ja sit ”tulee puukkoa kylkeen”. Sitä mä haen.

 

Sivuraide

Suomen Kansallisteatterin, Lahden kaupunginteatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa torstaina 12.2.2026

Käsikirjoitus Juha Itkonen
Ohjaaja Laura Mattila
Lavastaja Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelija Siru Kosonen
Valosuunnittelija Petri Suominen (Turun Kaupunginteatteri)
Äänisuunnittelija Mika Hiltunen (Turun Kaupunginteatteri)
Naamiointisuunnittelija Jari Kettunen (Kansallisteatteri)

 

ROOLEISSA:  Eeva Soivio ja Jarkko Lahti

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/sivuraide/

https://www.youtube.com/watch?v=3ps0GOxG-DY

 

KEVÄÄN 2026 jäljelläolevat BETONIKLUBI-ILLAT:

ti 3.2.26 klo 18–19
Vieraana  mm. Heidi Herala / Maan ja veden välillä

ti 3.3.26 klo 18–19
Vieraana Asko Argillander / Haapajärven Elvis

Kategoriat
jännitys kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus

Hildur

Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Unto Nuora, Elena Leeve

 

Uusi versio Hildur-näytelmästä saaa ensi-ltansa tänään 28.1.2026 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.

Satu Rämön menestysdekkari saa Satu Rasilan käsissä täysin uuden dramatisoinnin, joka pureutuu tarinan jännittävään rikosjuoneen ja tuo Islannin mystiikan näyttämölle entistä intensiivisemmin. Näytelmä perustuu Hildur-dekkarisarjan ensimmäiseen ja samannimiseen osaan (WSOY 2022).

Nordic blue -henkeä huokuvassa murhamysteerissä rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir (Elena Leeve) selvittää kotikaupungissaan tapahtuneita murhia yhdessä suomalaiskollega Jakobin (Paavo Kinnunen) kanssa. Traumojensa kanssa taisteleva Hildur ja menneisyyttään pakeneva Jakob joutuvat keskelle omituista rikosvyyhtiä, joka kytkeytyy Hildurin omaan lapsuuteen.

”Kun dramatisointi rajautuu vain ensimmäiseen kirjaan, se painottuu erityisesti tarinan dekkarijuoneen ja jännitteiseen kysymykseen siitä, kuka on lukuisten murhien tekijä. Hildurin kadonneiden sisarten mysteeri kasvaa tarinan edetessä ja paljastaa myös Hildurista sen tulen ja jään, mikä hänessä islantilaisena luonnonvoimana on”, Satu Rasila kuvailee.

Näyttelijä Elena Leeve: “Ajatukseni ovat pitkin talvea olleet tiiviisti Hildurin maailmassa. Minua tarinassa kiehtoo suvun menneisyyteen ja vaiettuihin salaisuuksiin kytkeytyvä, ratkaisematon mysteeri. Vaikka näytelmässä tapahtuu paljon ja henkilöhahmoja on runsaasti, kaiken ytimessä on perheelle tapahtunut tragedia.”

Näyttelijä Paavo Kinnunen on Jakobin roolia varten joutunut opettelemaan aivan uusia taitoja. Jakob on sekä kirjasarjassa että näytelmässä innokas neuloja – Kinnunen sen sijaan ei ollut aiemmin koskenutkaan puikkoihin. Varmistaakseen, että lavalla neulova Jakob näyttää uskottavalta, Kinnunen on harjoitellut neulomista viime syksystä lähtien Helsingin Kaupunginteatterin puvustamon päällikön, Nina Virkin, opastuksella.

Näytelmän on Satu Rämön alkuperäisteoksen pohjalta dramatisoinut Satu Rasila ja sen ohjannut Tuomas Parkkinen, dramaturgina on Ari-Pekka Lahti, lavastajana Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, naamiointi Jutta Kainulainen. Petteri Heiskanen vastaa valosuunnittelusta sekä videosuunnittelusta yhdessä Toni Haarasen kanssa. Äänisuunnittelu on Eradj Nazimovin.

Valokuvat Mitro Härkönen

 

 

Rooleissa:

Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Mauno Terävä

Palaamme arvioin ensi-illan tunnelmiin.

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Kesäisiä päiviä

Poika, kaksi paimentyttöä ja Mamma 

”Jos mie saisin jouten nolla”

 

Veikko Nuutisen näytelmä Mammal vie aluksi näytelmän täysi-ikäisen Pojan suomalaismenneisyyteen, ensikohtauksessa   Astuvansalmen kalliomaalausten Mikkelin kaupungin Ristiinaan. Sieltä vuonna 1968 löytynyt Pohjoismaiden laajin kalliomaalausalue, jossa peräti 65 erilaista maalausta yhä paikallaan 5000-7000 vuoden takaa, on kirjailijamme klassisen ihmistarinan ja näytelmän aiheen vahva peruskallio.

Tämä, pitkin Saimaan suurta järveä veneellä matkaten löytyvä yleensä kädellä punamullalla tehty maalaus on vuosituhansien aikana maan vesijärjestelmien ja luonnon juoksutusten aikaansaamina vähitellen laskenut Saimaan pinnan nykyiselle korkeudelle ja kalliomaalaukset jääneet siis nykyisen Saimaan vedenpinnasta tuon 50 metrin korkeudelle. Löydön arvokkuutta lisää maalausesiintymän tutkimuksissa kuvaavat selittelyt, joissa koko ihmisen elinkaari voidaan konstruoida ja monet asiat kalliomaalausten yksityiskohdista saada kuvaamaan olentojen tilaa niin taivaallisesta kuin manalan maailmasta vuosituhansia sitten. Esimerkiksi varsin moneen kertaan esiintyy viisisorminen käsi, joka kertoo eri eläinten metsästävistä kansanosista, kuten tämä hirvialueen kansan tarinaa ja on merkki sen hallitsemien alueiden rajoista.

Suuret uhkeat kallioiset lavastusseinät kulissikoneet nostavat ja siirtävät sivuun, hypätäänkin suoraan vuotta 2000 edeltäviin vuosikymmeniin, kirjailijan isoäidin, Karjalan evakko Mamman siirtolaiskotiin keskisuomalaiseen maisemaan, pieneen siistiin kotipirttiin, jossa on sentään vielä 1950-luvun muurattu takka, jääkaappi ja sähköhella sekä tietenkin tutut monikäyttöhuonekalut sohva ja keittiöpöytä. Sinettinä tunnelmalle yksinkertainen, pieni, kaunis laipiosta roikkuva kattokruunu. Muutahan siirtolaisen, pienviljelijän kotihenkeen ei juurikaan kuulunut.

Kirjailijan osittain dokumenttinen tarina alkaa siitä, että Mamma odottaa kaupunkilaista lastenlastaan perinteisesti kevään tulona koko kesäksi maalle luokseen. Ja sitten tuleekin tuo nuorin suvun jälkeläisistä, murrosiän kaupunkikirouksissa ja ahdistuksissa täysin elämäänsä kyllästynyt ja viimeistään mahdollisimman vähän vanhoista ihmisistä välittävä, elämäänsä ja omaan tilaansa täysin tympääntynyt nuorukainen, joka vastenmielisesti joutuu kuin väkisin äitinsä pakottamana tuonne Mammalaan taas menemään.

Mammasta piirtyy täyssalilliselle 800 hengen yleisölle peräriveille saakka se luonteva, lämpimän tavallinen, sympaattinen, hyväntahtoinen, sukurakas, elämänviisas, lastenlastaan rakastava, työtä koko elämänsä tehnyt nyt yksinasuva leski, joka jaksaa vielä maatalon pikkutehtäviä jotenkuten tehdä – varsinkin kun edelliset kesät elähdyttänyt nuorimman lapsenlapsen tulo avuksi ja seuraksi on juuri taas alkamassa. Kati Outinen Mammana vie sydämemme vaatimattomuudellaan, synnynnäisellä huumorilla, konstailemattomuudella, ilosilmäisen pistävällä katseellaan, karjalaisen persoonallisella pikkuhauskalla käsihuiskaisueleellään ja niin sujuvan luontevalla karjalankielellään, että sitä ennen  vieroksuneetkin oitis ihastuvat tuon puhekielen suussa sulavaan, korvien alasimin ja vasaroin soman pehmeästi nakuttavaan kielelliseen murreherkkuun – ihmishahmo ei voisi enää nautittavampi olla kokea, ihailla ja hänen hahmoonsa oikeasti tykästyä. Outisen Mammassa levollinen läsnäolo on sitä kaikkensa antavaa suurta näyttelijätaiteen timanttista herkkää ainutlaatuisuutta.

Tarina jatkuu, kun lastenlapsi Poika valloittaa pian karjalaismamman tuvan ja rutiinit ja elämme äkkiä muuttuneessa vauhdikkaassa kaupunkijengiläisen kaiken vanhan sukupolven ahkeruutta mitätöivässä arjen ja elämän käytännöissä.

Nenna Tyni näyttelee 2000-luvun taitteen murrosiästä irti rimpuilevan, täysin elämäntilaansa tympääntyneen kaupunkilaisnuoren räjähdysalttiiksi, elämään jo kyllästyneeksi persoonaksi uskottavasti ja niin rajustikin, että äkilliset reaktiot sytyttävät katsomossa omia tuttuja, koettuja tuntemuksia. Mutta ne Mamma mieltää yhä siksi ainoaksi täydelliseksi, Mamman tärkeimmän läheishahmon vaarattomaksi nuoruudenilmaisuksi. Pojan näennäinen oikkuilu, ylireaktiot ja vastaansanomisensa Mammalle tuntuvat katsojastakin kuin vinohymysuin Mammalle osoitetulta kiintymykseltä taatusti pitämälleen ja ihailemalleen mammalleen. Hauskasti, vapautuneesti, kesäisesti ja kiireettä Poika ajelee Mammalan kunnaita polkupyörällä kauppaan päivän ruokatarvikkeita oman toiveensa ja mamman rahoin ostamaan.

Poika ja Mamma

Erinäistä kirjallista luovuutta Poika kuitenkin osoittaa viikonvaihteitten yhteisissä lukuhetkissä, sanomalehden kuolinilmoituksia yhdessä Mamman kanssa analysoitaessa ja kritikoitaessa. Esimerkiksi rakkaamme sanaa hän (käsikirjoituksen hieno oivallus pojan kyvyistä) ei edes odota korkeapalkkaisen liikemiehen kuolinilmoituksesta ja muutkin sanomalehtijärjestelmän ihmiskohtalot kuolinilmoituksina eri sukupolvien yhteisenä seurustelumateriaalina saavat tämän nuoren pojan tarkat määritteensä henkilöidensä tarpeellisuudesta elää tai kuolla. Mamman taas huitaistessa lempeän kädenheilutuksensa jokaisen kuolinilmoituksen jälkeen kuin jäähyväisiksi tutulle kuolleelle.

Laura Huhtamaa taipuu sen seitsemäksi eri roolipersoonaksi – kaikki eritavoin tulkinnan sisältöä merkittävästi avartaen. Alun asiallisena museo-oppaana Astuvansalmen kalliomaalauksilla hän luo esityksen selkeän prologin, työntäyteisenä uupuneena äitinä perheensä nuorinta vielä aikuiseksi päästämättä yrittää vastuullisena pelastaa edes kesäksi nuorten kiroissa kaupungissa pyristelevän lapsensa vielä kerran äidillisellä käskyvoimallaan lapsuuden ihanan turvalliseen onnelaan rauhoittumaan kesä- Mammalaan, raikkaana paimentyttönä  hän saa siirtää suomalaistunnelmien menneitä 1950-luvulta alkaneita katsojankin kokemia kiireettömyyden, maidon ja mansikantuoksuisia maaseutukesiä ajatuksiimme, radiotoimittajana taas ajankohtaistaa ja vauhdittaa kotien ajanvietteet radioajan kuulijan ja studiojuontajan välisiksi viihteellisiksi puhelinkeskusteluiksi. Päällimmäisimpänä kuitenkin Huhtamaa näyttelee Mammal-tarinasisällön julmana tulkkina, Mammalan ostajana tuona kaikki vanhat, perinteikkäät vähänkin ränstyneet mammalat maantasalle aikovana kroisosmaisena kaupunkilaisena rakentaakseen paikalle täysin itsekeskeisen modernin komistuksen kesäasumuksekseen..

Tomi Enbuska toteuttaa hienosti osuutensa samana Poikana kuin neljännesvuosisata murkkuajoista Mamman ja hänen yhteisinä kesinä, nyt vasta aikuisena kaikkein tärkeimmän, mammalämpimän läheisrakkauden tajuten. Aikakausien lähes näihin päiviin vaihtuessa hän väliin puuttuu jo hieman muistihauraan Mammansa hellankäyttöön, takanhoitamiseen ja piharuohojen leikkaamisiinkin ja moniin muihin taloustehtäviin.

Erityisen tiukasti ja torjuvasti hän kohtelee Mamman taloon ilmestynyttä  talon kaupunkilaisostajaa – tätä lapsuuden kesäkotiaan, nyt perinteitä täynnä olevaa Mamman pikkuasuntoa puolustamaan ja säilyttämään ryhdistäytyen.

Tomi Enbuska esittää välillä yhteiseksi kesäviihteeksi korninhauskan imitoinnin Merikannon Reppurin Lauluun 1960-luvun Martti Talvelana sekä sitten aitona Mamman lapsenlapsena saman aikakauden balalaikan näppäilijänä pihakeinussa naisten ihanan Jos mie saisin jouten olla trion säestyksen – kaikki kunniaksi esityksen moninaisuudelle ja Enbuskan näyttelijätaituruudelle.

Enbuska näyttelee myös näytelmän pysähdyttävän loppunäyn,  Mamman  torkkuessa jo elämänkestoisessa unessa, salaman lyödessä hänen tupaansa,  Pojan rientäessä Mamman toiveen mukaan levollisin askelin Astuvansalmen Kallioleikkauksille uudestaan kullero kukkanen kädessään – Eino Leinon järisyttävän hienon runon Rauha päättäessä näytelmän täyteen pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Kaikk´ on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk´ on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.

 

 

Lahden kaupunginteatteri, sen maan kolmanneksi suurin teatterilava Suurella näyttämöllään on yli 40-vuotisen työhistoriansa ollut merkittävä teatteriesitysten tulkintaympäristö – suurten katsojamäärien, vaikuttavien näyttämötulkintojen varma tae myös ohjelmistoillaan.

Kun nyt teatterin Suurelle näyttämölle on luotu poikkeuksellisesti tällainen puheteatterikokonaisuus, suomalaisnäytelmän suurenmoinen, herkkä, hauska ja hiljaiseen ajatteluun pysähdyttävä ajankuva, mielenkiintoisin virkistävin uutuuselementein vain neljän uljaan taitavan näyttelijän, teatterimme huippulavastajan ja intuitiivisen sydämellisen ihmistuntemuksen omaavan ohjaajan yhteistyönä, esitys täyttää täydellisesti puitteittensa varsin mittavat odotukset ja suuren, aidon suomalaisnäytelmän vaatimukset.

 

Veikko Nuutisen näytelmäkirjailijaolemuksessa on harvinaista, modernia eri aikakausien ristiin ja yhteen sulattavaa sanomaa – katsojalle ja kuulijalle aprikoitavaa tarinan näytelmän viestiä. Kun teos yhtä aikaa toimii niin 1950-luvulta vielä viestivissä yhteiskuntakuvioissa, se välillä loikkaa suoraan 2000- luvulle jopa ihan tähän päivänpoltteiseen aikaamme. Yllättävän mielikuvituksellista on, että saman Pojan kaksi eri ikäkautta – kaksi eri poikaa – keskustelevat ja esiintyvät samanaikaiseti muutamassa kohtauksessa. Nuutinen osaa laatia näin mielenkiintoisia, eläviä, toisiinsa vertautuvia ennustekuvia elämästämme ja teoksista tulee jännittäviä seurata, mielenkiintoisia ja hauskoja nauttia. Nuutisen tasokas replikointi taitaa tekstin puheen vuorovaikutuksen tenhon, sanonnan täsmällisyyden sekä synnyttää näin myös dialogeihin poikkeuksellisen ehjiä henkilökuvahahmotelmia.

Vahvat henkilökuvat kuten nytkin Mammal-teoksessa syntyvät Nuutisen oman elämänkokemuksen harkiten siivilöiminä ja aikakauttamme melko maallikkoläheisesti miettien – näin teoksista kypsyy ymmärrettäviä, tulevaisuuttamme ennustavia yhteiskunnallisia, silmämme avaavia teatterielämyksiä – miltei pamfletteja.

Näytelmästä rakentui eräänlainen modernin yhteiskunnan tulevaisuuden ennuste. Nykyinen vanhin sukupolvi on elintason mukana vanhentunut entisestä jo parikymmentä vuotta. Siksi näitä isoäitejä ja isoisiä on jo yhä useampi sukupolvi yhdessä suvussa elossa ja me voisimme kokea onneksi heitä elämän monissa vaiheissa. Monet nuoret perheet ja lapset saavat tuntumaa heihin käynteinä mammaloissa ja pappaloissa, turvallisina sijaishoitajina perheen monissa työpäivien tilapäisjärjestelyissä ja yhteyksissä. Mammal-näytelmässä juuri tähän sukujen ja sukupolvien nivelkohtaan – kun isoäiti perheen elämän vanhetessa tarpeettomana unohtuu lasten ja lastenlasten käyntien harvetessa, usein jo omassa vanhuuden yksinäisyydessään, viimeistään jo laitostuneessa avuntarpeessaan. Mielestäni juuri tässä on Mamma-näytelmän aluksi herttaiselta tuntuva, mutta sittenkin täysin hälyttävän vakava modernin aikamme sanoma.

Nuutisen tekstiä on nautinnollista näyttämöpuheena kuulla, siinä on inhimillinen poljento ja sujuva replikointirakenne, toisinaan vaikuttava koruttomuus. Ja se mietiskelevä, usein hymykareinen rivienvälinen valtavan lepuuttava huumori on juuri näiden aikojen suurenmoista näytelmäkirjallisuutemme tämän päivän tarpeellista, viisasta, puhuttelevaa sanomaa ihmiseltä toiselle.

Minna Harjumäen henkilöohjauksessa Suuri näyttämö toteutui Nuutisen keskuskertomuksen tarkasti henkilönsä luonteet ja hahmotukset kuvaillen. Uusien sukupolvien ymmärrys vanhinta sukupolvea kohtaan tuntui kuin täydeltä nykyajankuvalta, niin vahvasti vanhin sukupolvi on esityksessä roolityönä läsnä ja uudet polvet saman oman mammansa elämän kiireisiinsä unohtamassa ja kadottamassa. Myös Suuren näyttämön asemoinnin ohjaaja toteuttaa taitavasti sekä tuo mahdottoman hauskasti käsikirjotukseen lisää uusia teatteri-ilmaisua piristäviä ja siihen soveltuvia elementtejä.

Harjumäki ja teatterin työryhmä toteuttaa esitykseen myös pari pikkuvideota, joissa Mamman asunto muuttuu milloin Skifijännitykseksi, milloin sarjanäytelmäksi Kauniit ja Rohkeat karjalan murteelle tekstitettynä. Ne tuntuivat aukaisevan raikkaita tulkintataivaita suomalaiseen teatteri-ilmaisuun: molemmat ratkihauskoja ja valloittavia pikkurepäisyjä tutuista sohvaistumisista nykykodeissa TV:n ääressä illasta iltaan.

Ohjauksen avuksi Tatu Virtamon ja Antti Rautavan video-äänisuunnittelu sekä tietenkin lavastaja ja naamioitsija tekivät osansa. Näin toteutettiin TV-ohjelmia mainiosti imitoivien näyttelijöiden Annukka Blomberg, Vilma Kinnunen, Teemu Palosaari ja Mikko Jurkka tähdittämät videopätkät.

Taitavasti tunnelmoiden Harjumäki laittaa myös aivan eturamppiin näyttelijät muutamaan kertaan yleisölle asioita pohtimaan.

Minna Välimäki lavastajana taitaa koetusti loihtia koko valtavan suuren näyttämön toimivaksi. Hänen näyttämökuvissaan on silmiä hivelevää koivuista kauneutta, arkkitehtonista tyyliä, suurten ja pienten tekstiin istuvien interiöörien muunneltavuutta, esineistöin ja puvuin tarkennettua ajankuvan perustaa ja sujuvin siirtelymekanismein syntyviä tarinankerronnan huippukohtia – terävöittäviä draamallisen yllättäviä kuvavisioita mm. itsetuhoisen pojan lähelle syntyy yllättäen vaarallisen korkeita uhkaavanoloisia rakennelmia.

Mikään perinteinen kansannäytelmä Mammal ei pyri olemaan edes katsojan ajatuksissa. Hauska, rehevä ja ajatteluttava teatteri saa siinä raikkaat kesäiset sävyt nuoruuden ja vanhan eletyn maailman kohdatessa toisensa.

 

Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 24.1.2026

Mammal

Näytelmä Veikko Nuutinen
Ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

ROOLEISSA

Mamma Kati Outinen

Poika, Mamman lapsenlapsi teininä vuonna 1999 Nenna Tyni

Sama lapsenlapsi aikuisena 2025  Tomi Enbuska

Opas, Äiti, Röplä, Renkipoika-nukke, Enon rakastajatar, Paimentyttö, Radiotoimittaja, Ostaja Laura Huhtamaa

Esityskuvat  Antti Sepponen

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/mammal/

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Tänään Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön suomalaisen näytelmän kantaesitys

Mammal

Suuri näyttämö
24.1.-16.5.2026

On vuosi 1999. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Poika saapuu huonossa hapessa ja itsetuhoisin ajatuksin isoäitinsä Mamman luo Keski-Suomeen. Poika on lähetetty tänne joka kesä, mutta nyt jotakin on toisin. Mammalan helteiset päivät seuraavat toisiaan, samanlaisina, kuten aina, mutta silti mikään ei ole kuin ennen. Miksi lapsuuden jälkeen aika alkaa kirkua, elämä valua hukkaan ja ukkospilvet kasautua? Miten Mamma, tulisieluinen karjalan evakko, tuntuu aina vain jatkavan radallaan kuin planeetta, kaikesta menettämästään huolimatta?
Molemmilla on omat todellisuutensa ja omat harhansa, joihin he uskovat. Vielä pitäisi ehtiä tehdä yksi yhteinen reissu Astuvansalmen kalliomaalauksille.

Mammal on näytelmä lapsuuden viimeisestä kesästä. Se kertoo kahden yksinäisen ihmisen hetkestä reunalla, elämän ja kuoleman rajalla, sukupolvien leikkauspisteessä.

Kantaesitys 24.1.2026 suuri näyttämö

Näytelmä Veikko Nuutinen
Ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Kati Outinen, Nenna Tyni

 

Lue vielä näytelmän tekijöiden omakohtaiset ajatukset illan kantaesityksestä Mammal

Betoniklubin hurmaavassa syleilyssä

 https://lahenuutisia.fi/2026/01/26/kesaisia-paivia/

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus

Marja-Liisa Vartion kirjailijaelämän säihkeessä

Aurora Manninen

Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön kevään 2026 ensimmäinen uutuus Maan ja veden välillä tuntui omatyylisessä ilmaisussaan Marja-Liisa Vartion (1924 -1966) kirjailijakutsumuksen terävänohuelta luonnesilhuetilta, myös hienon visuaalisessa harsomaisessa ja unenomaisen sumuisessa pastellisessa lavastusdekoraatiossaan. Käsikirjoituksena kolminäytöksinen näytelmä antoi kirjailijaohjaaja Sinna Virtasesta vahvan kuvan omalajisesta näkijästä, jolla on uniikki kertojatyylinsä ja teatterigenrensä sekä dramaturgin nerous meidän niistä niin nauttia kuin hämmästelläkin.

Teos on aikamme eräänlainen tarpeellinen lataus nähdä ja kokea vanhanajan 1950-60 -lukujen kunnon kirjallisuuden kymmentuhantisten painoksien naisguru, omaääninen kirjallisuuden uudistaja Marja-Liisa Vartio, Aurora Mannisen ihanan arvaamattomana rooliluomuksena väliin niin tavallisena arkisena ihmisenä, välillä taas loputtomine unennäköineen, seksuaalisine kuvitelmineen, poikkeuksellisine käyttäytymisineen, vahvoine reaktioineen – jos kohta pitkälti myös sopeutuneena aikakauden karakterisoimana hetkiksi porvarillisen kotirouvan harmauteen ja kyllästyneisyyteen.

Kolminäytöksinen näytelmä suorastaan räjähtää käyntiin makean sydämellisesti ja rehellisesti kirjailija-ohjaajan dramaturgian ainutlaatuisella kekseliäisyydellä: eräänlaisen näyttämömestari-kertojan hypätessä esiin kuljettamaan tarinaa. Rooli on selvästi kirjoitettu Heidi Heralalle, joka suvereenisti, raikkaasti, verevästi, elämänmakuisesti tempaa vaivatta meidät mukaansa kuin kaveriksi tarinaa seuraamaan, usein myös katsomossa kanssamme istuen ja myös estradilla kommentoiden. Heralan esityksen johdattelu, tuttavallisuus, valloittava temperamentti on koko esityksen koossa pitävä jänne, sen katkeamaton tenho. Herala kertaa jo ennen esitystä eräänlaisena yleisön jututtajana yleisimmät tiedot kirjailijasta hauskasti kanssamme. Väliajalla yleisön kohtaamiset lämpiössä ja viimein sulautuminen itse pääosan, Marja-Liisa Vartion hahmon elämänvaiheisiin, ilonhetkiinkin ja loputtomiin päänsisäisten ajatusten kiemuroihin luo esityksen kokonaisuudesta ainutlaatuisen kotoisen viisaan, hykerryttävän mielikuvituksellisen Marja-Liisa Vartion hengensisaren.

Ensimmäisen näytöksen kerronnallinen osuus kuvaelmallisessa muodossa valottaa Vartion elämän alkua, syntymää, rikkoutunutta, kahtiajakautunutta lapsuuskodin olemusta Nurmijärven hiihtoladuilla ja Säämingin suurten järvien kesäisessä maisemaparatiisissa, opiskelua, vanhempia, seurustelua, sisaren ja tätien osuutta kuin  kansiokuvina niitä muistellen.

Toisessa näytöksessä eletään kirjailijan ensimmäisen avioliiton aikaa, aidon, luovan kirjailijan eräänlaista vankeutta rikkaan ja sivistyneen, oppineen lehtimies Valter Vartion (Markus Järvenpää) puolisona, äveriään kodin avionaisena tehtävineen, loputtomine arkisine talousaskareineen. Aurora Manninen hahmottaa omalta osaltaan kertomusta toimivuudellaan miltei realistisesti. Eräänlainen pysähtyneen ajanjakson ylipitkä toinen näytös kuvittaa myös Vartion perhe-elämän tylsyyden ymmärrettäväksemme – runsaat kultturelliset aikakauden starat, kuuluisat suomalaistaiteilijat ja pöydän kroisosmaiset juomingit ja käyttäytymiset mässäilypöydän yltä suurella peililuupilla katsojien makuhermoille tarjoillen.

Viimeisessä näytöksessä liikutaan yllättävän nykymodernisti, oivaltavasti runouden, ennen muuta proosarunouden miltei yksinomaan visuaalisessa tulkitsemisessa. Siinä niin runokuvat, meren laineet ja Vartion runoilija-kirjailijan tuotannolle tyypillinen valtava suomalainen linnusto sekä kirjailijan unet ovat keskeisinä näytelmäkirjoittajan ja lavastajan yhteisinä elementteinä ja toteutuvat uudella tavalla juuri kirjailijapersoonan poikkeuksellisuutta värittäen.

Jakson rytmittäjäksi kohtaukset ja lavastajan runokuvat toteutetaan hienosti ohjauksen oivaltamalla muusikko Martti Peipon vahvasointisella inspiraationomaisella saksofonisäestyksellä. Visuaalisesti noiden uni- ja kuvanäkyjen, eläinkunnan ja ihmisten toteutukset tapahtuvat kapean porraskäytävä-interiöörin uumenissa. Osa näytelmärunouden herkkukuvituksesta ja tarinan näyttelemisestä ei näy katsomon laidoille – myös saksofonin ylenmääräinen toitottelu alkaa peittää puheen volyymin ja suotta puuduttaa tulkintaidean.

Maagisen maaninen proosaruno naisten Paavin luona käynnistä toteutuu valo- ja videotaiteen tuodessa säkeet tehokkaasti näyttämöfondin täydeltä osin nähtäväksemme ja itse tarinan tietenkin todisteeksi Vartion sumeilemattomasta kannanotosta naisen ja miehen täydellisestä epätasa-arvosta.

Heidi Herala

Uutuushehkuista modernia nykytilaa jatkaa Sinna Virtasen näytelmän lopun toteutus, jossa Marja-Liisa Vartion luonteelle tyypilliset suuret särmät ja uhkarohkeudet ovat myös myöhemmin hänen elämänsä loppu: katsojille annetaan taiteilijamainen spontaani shokki heittäytymällä jääkylmään veteen – niin pääosan kuin kertoja-näyttämömestarin yhteiskapasiteetilla rankan uhkarohkeasti estradin keskellä laineilevaan vesilammikkoon sairastumisista vähät välittäen, realistisesti ja katsojan tunnepohjaa raastaen.

 

Muutama perinteinen teatteriherkku esityksessä on teatteria katsomaan tulleille. Vaikkapa aivan loistava uusi vappuinen ylioppilaslaulusävellys stemmoissa ja äänissä upeasti tulkiten. Tai verraton äänetön ohjaus- ja näyttelijähumoreski – opettajan kaunokirjoitus-muistiinpanokirjoittelu luokan taululle taikuusluokan huippujonglöörin hauskana käsien liikekieliakrobatiana.

Useilla näyttelijöillä on lähinnä kerronnan statistimaiset osuudet: Marja-LiisaVartion veljenä, ensirakastajana, ystävinä, monina sukulaisina, eri eläiminä, kustantajina, äidinkielenopettajana, uusina ajan kulttuuripersoonina, uutena aviopuolisona, kriitikkoina, outoina kummituksina…

 

Lahden kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Maan ja veden välillä

Käsikirjoittaja, ohjaaja Sinna Virtanen
Lavastus, pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski 
Valo- ja videosuunnittelija Jenni Pystynen 
Äänisuunnittelu Tommi Raitala 
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen  

Rooleissa: Heidi Herala, Saana Hyvärinen, Markus Järvenpää, Aurora Manninen, Henna Wallin, Miikka Wallin ja muusikko Martti Peippo

Näytelmän valokuvat: Eva-Liisa Orupõld

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/maan-ja-veden-valilla/

Kategoriat
Historia kulttuuri tanssi teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Kansallisteatterin Isän maa

Jussi Moilan ja Sini Pesosen teatteri on raikkaan fantastista, pelotonta ja säännötöntä, äärimmäisen impulssista teatteria, jossa nauru ja itku ovat toistensa veljiä, ymmärrys ja tyhmyys erottamattomasti yhteen kasvaneita ominaisuuksia ja ainoana totuutena se, että miehistä merkkiä kantaa hän, jolla on viikset. Kaikki muu on yks haileeta elämässä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, kuolemassa ja vuosituhansien aikasaatossa.

Kansallisteatterin Taivassalin suurenmoinen uutuusanti on esityksen avarine kiehtovine lavastuksineen tulla miltei yleisön syliin, koskettaa spontaanisti väliin tanssivalla liikekielellä, hurjuudella, miesaivoituksilla, vallattoman sumeilemattomalla näyttelijätaiteen isähahmojen leikkimielellä.

Keskiössä näytelmää kirjoittava kirjailija viimeistelee kirjaansa ja kirjoittajan isä traditioista poiketen kaitsee kränäävää, venkoilevaa ja kirjoittamista häiritsevää nelivuotiasta lapsenlastaan, tapahtuma-aikana yksi yö. Kokonaistarinaan leikataan sitten monenlaista muuta aineistoa – aikatasoja, aikamme lääkitsemistarinoita, reseptejä, diagnooseja, muistikuvia, mielentiloja, kuvitelmia päälle- ja hauskan lapsekkaasti ristiin liimaillen. Pohdinta vie näyttelijät ja meidät katsojat utopioihin, suhteisiin, aikakausiin, toisiimme, sukulaisiimme sekä sukupolvesta toiseen niin tyystin vaienneeseen suomalaiseen itseemme. Mikä on se maa, missä isä asuu. Itselleni tulee jälkikuvasta lämpimän visuaalinen – että isän maa on se tuttu koivuinen, luminen metsä. Se riittää erottamaan muiden maiden isien maat omastamme. Siihen voi kotoisen suomalaisesti puunoksaan karskina miehisenä tyyppinä oman vaikenemisensa, häpeänsä ja uhmansa jokainen suomalaismies hirttonuoralla päättää.

Teoksen loputon kohtausrunsaus ja henkilögalleria rakentuvat niin monista todellisuuksista, että voi huoletta vapautua mielikuvitusrikkaan tarinan oikein- tai väärinymmärtämisestä. Jokainen isähahmo, jokaisen isän maa muotoutuu lopulta kuin elämän jälkijunassa muistellen.

Teoksessa on leikkisyyttä ja fantasiaa ja mieltä silti aueta niin moneen suuntaan, silti esitys on  saatu eheäksi kokonaisuudeksi. Viikset on leikkivä ja myös purkava suhde mieheyteen ja viiksillä voi näytellä miestä ajattelematta miestä sinällään.

Miten tämä moila-pesosen teatteritrendimäinen ajattelu oikein syntyykään meidän jokaisen katsojan ajatuksissa niin kiehtovaksi, ohjaaja- ja näyttelijätyönä jäsennykseltään täysin käsittämättömäksi, pitelemättömäksi, jos kohta jännitteiseksi ja kiinnostavaksi, että esitystä on pakko ja yhtä aikaa vapaus jäsentää päästämällä naurutervehdyksiä monien tuhansien vuosien taakse kaukaiselle homo sapiens sukulaismiehelle – kuin tositarinana todistaa tämän päivän pienen perheen, isovanhemman, äidin, isän ja nelivuotiaan lapsen maailman vuosituhansien jatkuminen jokaiselle vuosituhannen ja sukupolven edustajalle ja ihmisperimällemme.

Moilan toisaalta tosikko, terävä rivienvälien täyshuumori, aivan säälittä nauruhermojamme ruoskiva läiskiminen päin omaa tosikkouttamme, on meille jokaiselle tarpeen. Saamme Moilan pysähtymätöntä ihmistuhon perimää sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle kuin naurusuin irvistellä ja myös perhekuntamme lohduttomassa kahden suvun vastapuoliasemassa ja yhtä aikaa sitä ylistämässämme perimässämme kurkuistamme kilpaa piiloista esiin karjua.

Siksi koko näyttämö väreilee täynnä itseämme gramman, kilon, sadan tai miljoonankilon painoisina hevosvoimina, kaikelle antautuaksemme, antaaksemme kaikessa inhimillisessä yhtäaikaa periksi ja antaaksemme turpiin vastavoimillemme tai ainakin sotiaksemme itsemme vähintään henkihieveriin, nollata tajuntamme ja tunteemme polttavan viettimäiseksi tuleksi.

Elämämme haperoina kuorina on yhden vuorokauden yksi yö siinä yrittää elää ja kuolla, tehdä sovinto yhtä aikaa perhekuntamme kanssa, kirjoittaa näytelmä valmiiksi, hoitaa nelivuotias poika näytelmäkirjoittajaa häiritsemättömäksi ja heittää kaikki  läheisyyden merkit ja standardihelvetit omaan suomalaiseen koivuun.

Moila ja Pesonen antavat meille tunteen voimat olla yhdessä samassa hahmossa lapsia, aikuisia, seuraava sukupolvi ja menneet sukupolvet. Mikäpä tässä on huvitella, hillittömästi nautiskella, taiteilla, hoivata, helliä – kaikkia elämän eliksiirejä erikseen ja yhtä aikaa. Näin saamme kerrankin elää yhdenpäivän yön erilaisissa olomuodoissa, huippuvaltavassa elämänriemun hehkussa, itsekkyyden, tuhon, sodankaunan, pilkan ylivallan, alistumisen kokemuksissa.

Työryhmän pitkälle mieltämät roolien muodonmuutokset ja voimakkaiden tunteiden aistillisuus, eläytymisen taidon rajattomuus on jotakin ennen kokematonta, tuoretta, kiehtovaa, läpikuultavaa rehellisyyden näyttelijäherkkua, vastustamatonta yhteisnäyttelemisen teatteriglooriaa, jonka tämä verraton, upea näyttelijäkvartetti meille tarjoaa.

 

Isän maa

Näytelmä Jussi Moila  Ohjaus Sini Pesonen Skenografia Camilla Nenonen Musiikki Tony Sikström Valosuunnittelu Eetu Hiltunen Äänisuunnittelu Pauli Riikonen Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen Valokuvat Mitro Härkönen

Rooleissa   Jani Karvinen,  Kaisa Leppänen,  Harri Nousiainen,    Ilja Peltonen

Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Taivassalissa 14.1.2026

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/isan-maa

Kategoriat
filmi kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubin hurmaavassa syleilyssä

Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala, näyttelijä-filmitähti Kati Outinen, näytelmäkirjailija-Lahden kaupunginteatterin dramaturgi Veikko Nuutinen

Valokuva Lahen uutisia

 

Lahden kaupunginteatterin yleisötyö on kasvattanut taas uuden thalia-kukkatarhan. Teatterin johto on sijannut lämpiöalakertaansa teatterin kaariseinien sisäpuolelle oivallisen Betoniklubin, jonka suojiin kiirehti viime tiistai-iltana vieri viereen toistensa tuntumaan liki sata uteliasta kuulijaa ja katselijaa kohtaamaan uuden suomalaisen näytelmän tekijät silmästä silmään.

 

Mammal on näytelmä lapsuuden viimeisestä kesästä. Se kertoo kahden yksinäisen ihmisen hetkestä reunalla, elämän ja kuoleman rajalla, sukupolvien leikkauspisteessä.

Kantaesitys lauantaina 24.1.2026                                                Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Näytelmä Veikko Nuutinen
Ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Kati Outinen, Nenna Tyni

Valokuva Lahden kaupunginteatteri

 

Teatterinjohtaja Lauri Maijala totesi heti alkuun:

”Suosio on lyönyt meidät älläkällä. Ilmainen kulttuuri kiinnostaa ilmaisenakin ja sehän on hyvä. Me olemme myös mainostamassa tänne teatterimme juttuihin. Tarve tällaiselle betoniklubille lähtee tarpeesta, että ihmiset puhuisivat enemmän taiteesta, puhuisivat enemmän teatterista ja kulttuurista, sen vaikutuksesta ja että taiteilijat saisivat tällaisen puheenvuoron. Meillä on tänään tekijät teoksen takana. Näytelmän vastuuhenkilöt avaavat juurta, kertovat missä mennään ja mihin ollaan suunnassa matkalla. Tällainen kulttuurikeskustelu on hirveän tärkeää maailmassa, jossa silmä ja viihteellisyys koko ajan vähenee ja puheelle olisi yhä enemmän tilaa. Me tarvitaan puhetta. Se on halpaa ja suoraan sydämestä. Ja vain sillä on merkitystä.

Tämä on vapaamuotoinen tilaisuus ja loppupuolella saadaan kerta kaikkiaan yleisölle tilaisuus kysellä ja panelistien jakaa nimikirjoituksia. Pidetään tämä vapaana keskusteluna ja minä olen yksi keskustelijoista kanssanne,” avasi Lauri Maijala tilaisuuden.

 

Poimin näiden kolmen teatteritaiteilijan osalta päällimmäisiksi nousseita puheenvuorosisältöjä.

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen kertoi syistä, miksi kirjoitti juuri Mammal-näytelmänsä.

”Halusin kirjoittaa näytelmääni vanhan ihmisen. Itse vanhasta ihmisestä en ole paljoa kirjoittanut. Mutta kyllä se lähti siitä, että kävin noilla Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Musta tuntuu, että sain silloin tunteen jonnekin kovin kauas menneisyyteen. Sitten mä ajattelin niin, että voisi siitä kirjoittaa näytelmän ja vielä aattelin, että voisko kirjoittaa esihistoriallisen ihmisen siihen näytelmään ja että mulla ei ole historian tuntemusta 4000 tai 5000 vuotta sitten, ne on aika lailla samoja. Mutta esihistoria löytyi tuolta 25 vuoden takaa. Piti tehdä sitten toinen matka, mielikuvitusmatka tuonne 25 vuoden taakse omaan mummolaan Jämsään. Siellä on myös paljon karjalaisia, tää Mammani on Karjalasta kotoisin.”

 

Kati Outinen kuvaili monipuolisesti mm. sitä, miksi hän suostui tulemaan Lahden kaupunginteatterin uutuusnäytelmän näyttelijäksi.

”Kun pyydettiin, mutta myös sen takia, että sitä ennen  pyysin saada lukea Veikko Nuutisen näytelmän. Ja ihastuin siihen silloin heti. Veikko on näytelmäänsä kirjoittanut sen jälkeen ihan lisää versioita,  mutta käsikirjoituksessa oli olemassa jo se kaunis ja hyvä, johon siinä ihastuin. Kun me nyt tehdään sitä näytelmää, niin minä tykästyn siihen lisää päivä päivältä, opin tuntemaan sitä lisää. Tekeminen on kuitenkin sellainen työryhmän tutkimusmatka sinne, miten ja mikä tää on. Ja mä olen tosi kiitollinen, että Veikko on kirjoittanut vanhan ihmisen, jossa ei tarvitse esittää yhtään vanhan ihmisen esittämisen klisettä. Se on toimintakykyinen ja aivot toimii tiettyyn rajaan asti. Siinä on arvaamattomuutta. Ja näytelmässä on kaikennäköistä luonteen piirrettä, toimintatapaa. Joo. Veikon näytelmä mut tänne toi.

Jos minua olis pyydetty vaan Lahteen, niin mä olisin keksinyt jonkin hyvän tekosyyn. Mut tuo sisältö. Sanoisin, et sitten kun se hyvä sisältö tulee vastaan, se on kuin lottovoitto.”

Kati Outinen johdatteli vielä meidät varsin yksityiskohtaisesti kaurismäkeläisyyteen, filmin merkitykseen yhteiskunnalle ja pienten ammattiteatterien näyttelijöiden köyhään arkeen sekä yleensä ihmisarvon merkitykseen elämässä ja taiteessa.

 

Lauri Maijala kuvasi oman käsityksensä muotoutumista vanhoihin ihmisiin, isovanhempiinsa, joiden kohtaaminen murrosiässä ja vähän sen jälkeen oli ongelmallista. Eräällä tavalla se oli kuolemanpelkoa, ajatus, että isovanhemmat pian kuolevat. Hän muisteli, miten usein kieltäytyi jollakin tekosyyllä lähtemästä äitinsä ja isänsä mukaan isovanhempiaan tapaamaan. Nyt vasta nelikymppisenä hän ymmärtää, mitä hän menetti, mitä elämänviisautta ja tarinaa ja elämänmuotoa ilman hän tyhmyyksissään jäi.

Maijala viritti vielä keskustelun siitä, miten vanhan ihmisen kohtelu on sidoksissa harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan. Vanha ihminen on arvokas tai vähemmän arvokas politiikasta riippuen.

 

Täysi tunti kirjailija Veikko Nuutisen näytelmää Mammal, näyttelijä Kati Outisen filmitähti- ja taiteilijaelämää sekä viisasta, koettua elämänfilosofiaa ja Lauri Maijalan  huumorilatauksilla sekä omakohtaisella isovanhempiensa kohtelua liikuttavasti meitä herkistävällä puheenvuorolla nostivat mielenkiinnon tulevan näytelmän malttamattomaan ensi-illan odotukseen – ja tietenkin edessä keskustelevan kolmen suomalaisen huipputeatterilaisen asiantuntevuuden ihailuun.

 

Niinkuin hyville kulttuuritapahtumille usein käy, aika loppuu kesken – luvattua yleisökeskustelua ei ehtinyt syntyä kuin parin lausahdustyngän verran. Harmi, joka seuraavalla Betoniklubi-kerralla voidaan korjata:

KEVÄÄN 2026 muut KLUBI-ILLAT:

ti 27.1.26 klo 18–19
Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide

ti 3.2.26 klo 18–19
Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä

ti 3.3.26 klo 18–19
Vieraana Asko Argillander / Haapajärven Elvis

 

Asiasta kiinnostunut lukijani, voi perehtyä Betoniklubin vieraiden ajatuksiin tilaisuudesta valmistetun you tuubin avulla. Siitä ei tosin saa sitä tuntumaa, mitä livenä nämä persoonallisuudet äänillään, painotuksillaan, nopeilla vastapuheenvuoroillaan,varsin persoonallisilla temperamenteillaan, reaktioillaan ja keskustelutaidoillaan antoivat meille läsnäolijoille.

https://www.youtube.com/watch?v=zG9hS_1pKjQ

Kategoriat
taide Tanssi teatteri Teatteriuudistus

Teatterikeväässä 2026 jännittävän kokeellista uutuutta

Piirros Kaarlo Stauffer

 

Somatic Sitcom ammentaa 1990-luvun tilannekomedioista, muuttaa arkiset eleet koreografiaksi ja ylistää ystävyyttä.  

Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön Somatic Sitcom -esitys yhdistää 90-luvun alun klassisten tilannekomedioiden huonelavastuksen ja nykytanssin. Studio Pasilassa 21. huhtikuuta 2026 ensi-iltansa saava esitys kerrostaa näennäisen merkityksettömät jokapäiväiset eleet koreografiaksi, joka tarkastelee olemisen kummallisuutta.

Somatic Sitcom -esityksen taustalla on koreografi Anna Maria Häkkisen, skenografi Erno Aaltosen ja dramaturgi Emil Santtu Uutun yhteinen kiinnostus 1990-luvun klassisia tilannekomedioita kohtaan. Työryhmä on katsonut satoja tunteja aikakauden sitcom-sarjoja, purkanut niiden rytmejä, eleitä ja tunnelmia ja siirtänyt ne osaksi nykytanssin ja ruumiillisen ilmaisun kieltä.

Anna Maria Häkkisen koreografian perustana toimivat nykytanssin pehmeät somaattiset menetelmät, joissa korostuu ruumiillisen kokemuksen havainnointi.

“Tässä teoksessa tätä havainnointia laajennetaan ruumiista kohti ympäröivää tilaa ja ihmisten ja esineiden välisiä tilanteita. Minua kiehtoo, miten arkiset eleet, kuten istuutuminen, oven avaaminen ja muropaketin kurottaminen voivat muuttua tanssiksi, kun niitä havainnoi ja tarkastelee tietoisesti,” Häkkinen kuvailee.

Teos sijoittuu 1990-luvun alkuun ja ammentaa ajan nostalgisuudesta: pop- ja vaihtoehtokulttuurista, joutilaasta kehollisuudesta ja analogisista esineistä. Kuten inspiraationa toimineissa 1990-luvun klassikkokomedioissa, Frasierissa ja Seinfeldissa, Somatic Sitcomissa ovikello soi ja tapahtumat saavat yllättävän käänteen. Lopputuloksena on lempeä, ihmeellinen ja komediallinen kuvaus ystävyydestä.

 

Teoksen konsepti on Anna Maria Häkkisen ja Erno Aaltosen käsialaa. Häkkinen on lisäksi teoksen koreografi ja Aaltonen vastaa teoksen lavastuksesta sekä valo- ja äänisuunnittelusta. Teoksen dramaturgi on Emil Santtu Uuttu. Kolmikko on työskennellyt aiemmin yhdessä teoksissa Phoenix – a deep relaxation serotonin release (2023), joka toteutettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin opiskelijoille, sekä Afterglow, low lingering slips of light (2023), joka sai ensiesityksensä New Yorkin Performa-biennaalissa.

 

Rooleissa nähdään Hanna Ahti (vier.), Juha JokelaVappu NalbantogluEsete Sutinen (vier.) ja Antti Timonen. Teoksen puvustus on Paula Ojalan ja työryhmän yhteistyötä. Naamioinnin suunnittelee Ronja Nylund. Tanssin ennakkotyöhön osallistuu tanssija Taru Aho.

Alla Helsingin Kaupunginteatterin kevään uutuuksien ensi-illat:

 

28.1. Hildur, ohj. Tuomas Parkkinen x

4.2. Kurtturuusut, ohj. Miika Muranenx x

5.2. Komedia pankkiryöstöstä, ohj. Samuel Harjanne x

12.2. Status quo, ohj. Jakob Höglund

11.3. Out of Order, kor. Fernando Melo

21.4. Somatic Sitcom, kor. Anna Maria Häkkinen x

 

https://hkt.fi/tiedotteet/helsingin-kaupunginteatterin-alkukevaan-2026-ohjelmisto-on-julkaistu/

x Lahen uutisia pyrkii kokemaan ainakin nämä esitykset

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus

Peter Pan Shed-teatterin loistavassa esityksessä

Valokuva Cata Portin

Helsingin Kaupunginteatterin Shed-musikaali Peter Pan on suomalaisen teatterivuoden 2025 kenties ainutlaatuisinta ja rakastettavinta nykyhetken musiikkiteatteria. Sen lähes 80 näyttelijää muodostavat teatteriseurueen, jonka teatteri-ilmaisun taitavuus, äärimmäisen hallittu karnevalistinen joukkovoima, railakkaan ilakoiva vauhti, huimat tanssikoreografiat, laulamisen ja yhteisilmaisun kohtausten vaikuttavat ikimuistettavat tunnelmat sekä täydellinen eläytyminen tuntuvat ylittäneen jo teatterifantasian rajat ja tehot sekä tehneet Peter Panin satuhahmosta kuolemattoman.

Studio Pasilan näyttämön Shed-teatterin tulkinnassa nuo alkuperäisen Peter Pan -tarinan ihmiselämän tummat virrat – kuolema ja kuolemattomuus –  lakaistaan taitavasti rytmein, hurjin tanssein, musiikkihitein tarinan taka-alalle ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyyttä laitetaan tarinaan karmivan jännittävänä teatterileikkinä katsojan ihokarvat pikkupelosta pystyyn nostaen, välillä taas tarinaa viisaalla huumorilla niin revittäen, että mahat kippuralla saamme estoitta nauraa synkkyytemme ja murheemme unohduksiin ja taas ryhdistäytyä uutta kohtausta malttamattomana odottamaan.

Tämä shed-teatteritaiteilijoiden upea draamatenho muodostuu synnynnäisen valloittavasta jokaisen näyttelijän pidäkkeettömästä heittäytymisenergiasta, replikointirytmin tarkkaosumallisista täsmäiskuista, poikkeuksellisen persoonallisesta näyttelijäilmaisusta ja huumorin ajoitustaidosta, joista syntyy rakastettavaa, luontaista, mukaansatempaavaa sädehtivää lavakarismaa kaksituntiseksi täysipainoiseksi musikaaliksi – jo leipiintyneiden teatteriammattilaisten ihastukseksi kuin myös teatteriaskeleita aloittavien ja tietenkin meidän teatterifriikkien sielut ja sydämet valloittavaksi täydelliseksi teatterinautinnoksi.

Selvästi koulumusikaaleja korkeammalle se nousee eri-ikäisten nuorten vapaaehtoisuuden ja ensemblessä vallitsevan keskinäisen empatian sekä ilon ja riemun täyttäessä ilmaisun ja kohtaukset taatusti tinkimättömin harjoituksin treenatuin, nyt tulkinnassa huumaavasti sädehtivin musiikkinumeroin ja koreografioin.

Kun vielä teatterin ammattitaitoiset teatterimusikaalin osat – live-teatteriorkesteri, jännittävän hienotunnelmaiset lavasteet, ennennäkemättömän mielikuvitusrikkain väritysskaaloin mietitty ja toteutettu täydellinen puvustus, valo-, ääni- ja naamiointitoteutukset, teatteritaiteen ammattikouluttajat ja suurenmoinen ohjaus – antavat kaikkensa näille 9-19- vuotiaille nuorille, on tulos unohtumattoman täydellinen teatteriluomus.

Esityksestä tajuaa, miten teatteritaide antaa mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Se on myös selvästi monelle tilaisuus nähdä ja kokea itsensä tasa-arvoisena taustasta ihonväristä tai erityistarpeista huolimatta ja tulla nähdyksi onnistujana suuren teatteriyhteisön jäsenenä.

https://www.shedsaatio.fi/tarinamme

Monikymmeninen teatteriensemble näytti harvinaisen teatteri-ilmaisunsa, jossa yhtään sekuntia kukaan taiteilijoista ei ollut pelkkänä statistina, vaan elävää, verevää toimivaa energistä teatteria saimme kokea jokaiselta näyttelijältä joka hetki ja estradin täydeltä. Ilmaisuvoima oli järisyttävän vahva, raikas voimallisuudessaan, äärimmäisen koskettava eläytymisessään.

Esityksen roolityöt tuntuvat kauttaaltaan hienosti mietityiltä ja tulkituilta. Tässä vain pari lyhyttä arviotani esimerkiksi:

Lenni Laukkasen näyttelemä Veeti on yksi tämän tarinan keskeisiä henkilöitä, näytelmän Kultasten kodin vanhin lapsi. Hänen  roolihahmossaan on rutinoitua esiintymisvalmiutta, näyttelemisvarmuutta, reiluutta ja rehellisyyttä sekä kotoa häipyneiden nuorten luontaista johtamistavan oivallusta yhteisten asioiden hoitamiseksi. Hänen kaunisääninen laulunsa kruunaa sympaattisen persoonan tulevaksi johtohahmoksi taistelussa julmuuden ja erityisesti Kapteeni Koukun pahuuden nujertamiseksi.

Zoe Palosaaren Peter Pan näyttelee ja elää ihanan aidosti ja avoimesti harvinaisessa koko maailmaa syleilevässä roolissaan, jolle on siunaantunut henkiolennon sekä ihmisen hahmo ja voima. Hänen roolihahmossaan on varmuutta, energiaa, määrätietoista, horjumatonta oikeudenmukaisuuden ja heikkojen puolustamisen ehdottomuutta ja näyttelijäilmaisussaan suuret rehellisyyden tunteet, järki ja rohkeus tuntuvat niin luonnollisilta asioilta. Zoe Palosaaren tavattoman hillitty ja herkkä laulujen tulkinta vakuuttaa kauneudellaan ja musikaalisuudellaan.

Lenni Okkosen näyttelijätyössä synnynnäinen huumori valaisee tulkintaa ja säteilee koko esitykseen. Hänen älykäs rooliluomuksensa Haukka-merirosvona, sen sekunnin murto-osien tarkat näyttämöpuheen iskut, replikointi ja elävän sympaattinen persoona ovat kaikki juuri sitä, mikä Shed-näyttelemisessä voi jalostua korkeatasoiseksi teatteritaiteeksi. Lenni Okkosen teatterivainu on tarkkaa, kypsää ja valloittavaa tulkintaherkkua henkiseksi ravinnoksemme.

Helena Haaranen Kapteeni Koukkuna luo esitykseen järkähtämättömän vahvan kaikenlaisen pahuuden, ilkeyden, toisten ihmisten halveksunnan, itsekkyyden, koko maailman katkeruuden täyttämän noitamaisen persoonan. Pahuus tuntuu saaneen jo parin vuosisadan takaa Grimmin satujen kauhukertomusten noitien ja raakalaismaisten elämäntapojen julmuuksia verenkiertoonsa, niin vahva, väkevä ja sydämetön hänen kuoleman Kapteeninsa on tänäänkin näillä maailman merillä. Näyttelijätyö on täydellinen, tosin tämä korppikotkan kaltainen Kapteeni Koukkukin alkaa jo taisteluunsa väsyä, tuskan kyynel silmästä herahtaa, niin kovin vähän tuloksia hän on saanut aikaan Peter Panin maailmassa. Helena Haaranen luo komean, väkevän vihollisen roolityön – Peter Panin hyvyydellä nujerrettavaksi.

Helsingin Kaupunginteatterin Shed-esitys näytti herkästi ja koskettavasti oman teatterityylinsä, jossa erityisesti persoonallista poikkeavuutta pystyttiin taitavasti sulauttamaan yhteisilmaisuun: näin jopa pyörätuolit toimivat täysin suvereenisti keskeisten esittäjien ja heidän vaikuttavien roolitöidensä kantimina.

Olin useamman vuoden vain aikonut käydä tätä Studio Pasilan joulunajan musikaalitapahtumaa katsomassa. Nyt ensi kertaa sain sellaisen kokea, rakastua loppuelämäkseni poikkeuksellisen hellyttävään Shed-teatterimuotoon.

 

Peter Pan -musikaali esitetään vuoropäivinä kahdella eri roolituksella:

I Roolitus mustalla värillä  II Roolitus sinisellä värillä

         Ensi-illan rooleissa 3.12.2025:

Zoe Palosaari, Helena Haaranen, Oiva Ollila  (Peter Pan, Kapteeni Koukku, Veeti)

Valokuva Otto-Ville Väätäinen

 

https://hkt.fi/esitykset/peter-pan/

Kategoriat
Historia kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kevyen musiikin maestro Ari Niskaselle elämäntyön kunniaa

Ari Niskanen ja Inge-Maarit Rautiainen

Lukijalleni voin kertoa, että tämä muusikkokaksikko on henkisistä käsistään aikanaan päästänyt niin Kansallisteatterin nykyisen pääjohtajan kuin monet nykyiset teatteriammattilaiset, useimmat aikamme alan pedagogit, näytelmäkirjailijat, teatteritaiteen professorit sekä teatteritaivaamme merkittävimmät musikaalikomeetat, näyttelijät ja filmitähdet, jotka Lahden kansanopistossa astelivat vasta teatteritaipaleensa ensimmäisiä polkuja. 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/08/lahden-taidelauantai-2017-1

 

Encorena vetäisi Ari Niskanen valloittavasti hanurillaan säestäen Lavin Laulajan testamentin. Se testamentti, elämänfilosofinen laulajan ralli, on Arin ajatuksin ja ohjauksin kirjoitettu lukemattoman monen teatterinälkäisen oppilaan laulurepertuaariin, kasvanut korkoa lukuisten teatteriammattilaisten työssä. Ari Niskasen testamenttikoukeroita, sympaattisen, osaavan ja opastavan laulamisen ilon ja huumorin laulunkukkia elää monissa yksittäisten laulajien ja kuorojen sävelissä ja sovituksissa kauan vielä ennen testamentin avaamista ja pitkään sen jälkeen. Nyt maestro jää monikymmenvuotisesta musiikkipedagogin työstä ansaitsemalleen eläkevapaalle.

 

Niskasen%20Ari%20ja%20haitari.jpg

Veikko Lavi: Laulajan testamentti

Sitten kun silmäni ummistan,
yksi pieni on toivomus mulla:
Eikö sopisi nyt maailman matkaajan
sinne laulajain joukkohon tulla.
Siellä ystävät armahat kohdata saan,
siellä murhe ja kauna on poissa.
Siellä leivotaan riemujen piirakkaa
ja se paistetaan laulujen voissa.

 

Edellä olevat tekstilainaukset ovat vuodelta 2017 ja viimeiset, jotka Lahen uutisia on julkaissut yli viidestäkymmenestä kevyen musiikin Ari Niskaseen liittyvästä artikkelista. Lahden kansanopiston musiikinopetus, monet kuorot, sävellykset, lauluyhtyeet ja konsertit ovat hänen musiikkitaitojensa avulla rikastuttaneet Päijät-Hämeen esittävää ja luovaa musiikkia.

 

Tasavallan Presidentti Alexander Stubb on myöntänyt 28.11.2025 musiikinopettaja Ari Niskaselle director musices -arvonimen

Lämpimät onnittelumme!

Kategoriat
filmi kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus viro yhteiskunta

Piip ja Tuut ja muut klovnit

Virolainen filmi elää parhainta, avoiminta, yhteiskunnallisesti toiveikasta ja mielenkiintoista aikaansa. Perhe – yhteiskunnan perustana – on saanut kansainvälisesti merkittävän elokuvan: filmin ohjaaja ja kuvaajakaksikko Liina Särkinen ja Heilika Pikkov ovat taitavasti, huolella, suurenmoisella inhimillisellä ajatuksella luoneet hienon elokuvan Minu pere ja muud klounid, joka raikkaasti ja lämpimän arkisesti tuo välillä jo miltei kadonneen ajatuksen koossa pysyvän perheen ihanuudesta – elämämme onnellisimmasta yhteiselämän ajasta. Piip ja Tuut (Haide Männimäe ja Toomas Tross) ovat olleet Viron lasten ja perheiden klovneja, kotien mielenrauhan lohduttajia jo parin sukupolven ajan ja tuoneet hyvää mieltä, naurua ja hymyä elämään. Heidät tunnetaan ympäri maata päiväkodeissa, lastenjuhlissa, festivaaleilla, Toompeanmäen omasta piskuisesta lastenteatterista, televisiosta. Heidän klovnihahmonsa ovat tuttuja vierailuista naapurimaihin, ympäri maanosien ja mantereiden. Olen saanut nähdä heidän hurmaavuuttaan kymmenen vuoden aikana niin Virossa kuin Suomessa ja aina kohdata silloin heidän hymynsä, maailmanluokan klovneriahahmonsa ja nautinnollisen sydänpohjasta asti pulppuavan naurattavuutensa. Aina uudestaan heihin ja myös elämääni hurmaantuneena olen unohtanut murheet ja huolet taas monta päivää. Heidän esityksistään olen vuosien varrella kirjoittanut jo monta artikkelia tähän julkaisuuni. **

Jo elokuvaajien Särkinen ja Pikkov omassa lapsuudessa Piip ja Tuut ovat olleet mieleniloa tuomassa. Filmiopintojensa aikana he olivat usein löytäneet Piip&Tuut -esityksiin ja saaneet myös klovniduolta neuvoja taideammattiinsa. Niinpä valmistuttuaan heillä oli muhinut päässä jo ensimmäinen filmin aihe – tehdä se Piipistä ja Tuutista, heille jo tutuista huipputeatteriammattilaisista. Sittemmin kuvaajat oman perheen perustettuaan, äideiksikin jo tultuaan olivat vakuuttuneet myös siitä, että Piipin ja Tuutin perhe on heidän elokuvansa aihe.

Miten näin eheän, makeilemattoman empaattisen, taitavasti ihmisläheisen ja puhdassydämisen elokuvan teko on kameran takana asuneille Särkiselle ja Pikkoville ollut mahdollista, hämmästelen. Kun selvisi, että sitä kesti viisi vuotta, ymmärsin, että tämä filmityö on ollut ja toiminut harvinaisena molemminpuolisena filmin ideoijien ja näyttelijöiden täydellisenä vuorovaikutuksena. Kuvaajista ja varsinkin kameroista on tullut perheeseen kuuluva, siihen miltei häiritsemättömästi liudentunut huomaamaton vempain – jäsen, joka pyörii, toimii missä ja milloin tahansa. Kuvittelen, miten pelkkä kamera on pörissyt yksin hiljaa perheen lattialla, katossa, hyllyssä, kaikkialla, kuvaa ja ääntä taltioiden. Kuvaajiin ja elokuvatähtiin on syntynyt luonteva, toisiaan häiritsemätön perheenjäsensuhde. Eikä se edes riitä – koko perheen elinkaari lapsuudesta aikuisuuteen saa vielä somat omatekoiset filmiherkut kodista löytyneistä kuvakaseteista, perheen lasten kesäleikeistä.

 

Miten koen elokuvan tenhon ja vaikuttavuuden? Lujinta voimaa tässä elokuvassa edustavat ne perheen ja yhteisön tunteet, joita koko tämän viisihenkisen perheen äiti-Haiden, isä-Toomaksen ja lasten – filmityön alussa Anni 10, Siim 12 ja Emma 15, nyt elokuvan valmistuessa seitsemän vuotta aloituksesta, jo täysi-ikäisten nuorten – mukana ovat tuntemuksina, omapersoonaisina kokemuksina arjen, ilon ja pettymystenkin muodossa jollakin tavalla täyttäneet tämän kodin hetket ja koko elokuvan mielikuvituksen runsaudenlähteillä. Ne leijuvat teoksen atmosfäärissä väliin kotoisen lempeinä, toisinaan tiukkoina, harvoin rajuina, mutta silloinkin aina sovittelevina, hymyhuulikarein yhteistuumin ratkaistuina. Niistä säteilee yhteinen konstailematon synnynnäinen elämisen sympatia, yhteenkuuluvuus, lämpimyys ja elämän vaatimatonkin onnellisuus.

Erityisen upeaa meidän katsojien on kokea, miten  karhumaisen kookas ja hurmaava, autistinen Siim on yksi, tarkoin filmissä valotettu ja luonnehdittu, valloittava perheenjäsen tässä kodissa: Siimillä on hurja huumorintaju, tykinlaukauksenoloinen päätösnopeus ja aina parantava läheisyyden kosketus, spontaani halaus aivan valloittavina ominaisuuksina häneen ihastua. Tuon Siim-perheenjäsenen arvo on perheen sisällä upeasti mielletty. Myös vanhimman lapsen Emman – äidin ja isän runsaiden esiintymismatkojen ajan sisaruksistaan luontaisesti vastuullisen kodinhoidon ja huolehtimisen mieltänyt asenne, jossa vastuullisuus, määrätietoisuus ja luontevuus suorastaan puhuttelevat meitä – tuo itse mielletty velvollisuus on sisäistynyttä läheisrakkauden voimaa täynnä. Filmissä kodin kauniin tunnelman herkkyyshuippuja ovat muutaman kerran toistuvat valkoisen harsokodan sisällä tapahtuva kirkas puhdas Emman laulu yhdessä sisarensa kanssa ukulelejä näppäillen. Tuo perheen nuorin Anni on vielä viaton lapsi ja suostuu tähän elämänpiiriin luontaisesti mukautumaan. Hän kuitenkin taiteilijakodista poikkeavasti kaipaisi koulukaveriensa tapaisia tavallisia koteja ja vanhempiensa toisenlaisia ammatteja ja haaveilee elämäänsä ja perheeseen sen verran varoja, että lemmikkieläimen voisi kotiinsa hankkia.

Entä perheen keskushahmot, joita selvästi, pidäkkeettömästi ja katkeamattomasti yhdistää rakastuminen toisiinsa ja harvinaiseen koko maailmaa  eheyttävään klovnitaiteeseensa. Äiti Haide on eräänlainen yhtäaikaa lämpimästi touhuava, hersyvä, järjestelevä, viisas ja holhoava oikean kodin äiti, ihana maammo, jonka voima venyy kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan ties kuinka paljon – varmaan rajattomasti luulen. Lastensa kasvattajaksi hän salamana vaihtuu miltei heti  kotiin esityksistä palattuaan, erityisesti Siimille sylin tarjoten. Isä Toomas on jättänyt klovniuden kodin ulkopuolelle, ottanut luontevasti tietenkin vastuun, luo ja järjestelee myös kodin toimintaa, kuuntelee lasten sanottavaa yhdessä äidin kanssa. Tässä kodissa taiteilijan synnyinlahjoilla ja jatkuvalla näyttelijäkoulutuksella äiti ja isä ovat luoneet erinomaisesti toimivat taidot tilannekohtauksissa, joiden päivittäisissä kymmenissä ratkaisuissa yhteisessä kodin elämän pikkutuumailuissa, usein vitseihin päättyvissä riidanpoikasissakin jännitteet laukeavat vaikkapa iloisella naurulla tai tutulla huulen täräytyksellä. Sellainen on klovnien tavallinen perhe – ihan oikeasti moneen elokuvan perheen tapahtumaan ja henkilöön haluaisimme samaistua.

Elokuvan huumaavan hienot  kohtaukset, kuten perheen kesänvietot aavan ulapan aurinkoisissa vesissä, monet klovniesityksen juuri nähneet lapset niin Eestissä kuin Kiinassa Piipin ja Tuutin syleihin rynnistämässä tuovat elämän suurta aina tarvittavaa läheisyyttä ja luontaista, miltei unohtunutta inhimillisyyttä ajatuksiimme. Filmin tarinaa varioiva musiikki luo sykkeellään elämänhehkua tähän ainutlaatuisen perheen tositarinaan.

Elokuva paljastaa meille mestarillisen ammattinaurattajien pariskunnan Piip ja Tuut, jolla on ainutlaatuisen työnsä lisäksi se tärkein, hyvä oma koti ja toisiinsa lujasti kiintynyt, viisihenkinen perhe! Elokuvan nähtyäni ihailen, miten tämä koti ammattinsa taitavien elokuvantekijöiden kera antaa niin eheän, lämpimän kotitunnelmaisen perheen malliksemme – vaikka pienen siivun siitä toteuttaa koska vaan.

 

 Dokumenttielokuva ”Perheeni ja muita klovneja” (Silmviburlane, Viro 2025, 84 min), ohjaajat Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, kuvaajat Taavi Arus ja Heilika Pikkov, säveltäjä Ann Reimann, leikkaajat Madli Lääne, Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, tuottaja Ülo Pikkov.

Suomen kodit tarvitsisivat tämä elokuvan nähtäväkseen ja ihastuakseen – myös alkuperäisen ensiesityksen englanninkielisen tekstityksen vaihtamisen suomen kieleksi.

**

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/08/teatterikesan-onnenruletissa

https://lahenuutisia.fi/2025/07/11/piip-ja-tuut-etsivat-ilonia/

 

Kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä