Olen miltei koko ikäni kirjoitellut parista kulttuurialueesta, jotka olen luullut hyvin tuntevani: suomalaisesta oppivelvollisuuskoulusta ja teatterista. Teatterikriitikon kirjoittamiseni on jo 1960-luvulta peräisin. Olen saanut valita viime vuosikymmeninä teatterikatsomiseni, minkälaista kulttuuria vaivaudun mennä kokemaan, minkälaista tarjontaa en pidä kulttuurina ja kieltäydyn kunniasta kirjoittaa. Olenpa ollut hurskas!
Teatterissa yksi tahallisesti torjumistani lajeista on farssi. Se on mielestäni kovin yksipuolisessa naurattamisen tehtävässään keskittynyt pelkästään kasvattamaan teatterien yleisömääriä, teatterin tehtäväksi tuottaa rahaa yhteiskunnan rahakirstuihin - jopa näiden teattereiden elossapysymisen ehtonakin - ja sulkenut yhden keskeisen näkökulman, ajattelun ja ihmisen sivistämisen osan pohtimisen teatterin tehtävistä.
Viime lauantaina 24.2.2024 sain yllättyä olleeni teatteriajattelussani täysin väärässä.
Sain kokea teatteria, jolla tänä synkkyyden, sodanvarjojen ja jatkuvan ihmisten ja varsinkin toimeentulon veroeurojen ohjailu pelkäksi sivistämisen karsinnaksi ovat alentaneet ihmisen arvon lähes nollaksi, on nyt syttynyt kuin yleisen ankeuden vastaiskuksi, loistavaksi ja tehokkaaksi keinoksi selviytyä elämästä ja antaa voiman vilpittömästi, puhtaasti ja estoitta tulla hyvälle tuulelle.
Helsingin Kaupunginteatterin Ilmasta rahaa, jo kohta parikymmentä vuotta maailmalla, reilut viisitoista vuotta Suomessa, on saanut yrittää helpottaa ihmisen osaa antamalla meille takaisin työn ja toimeentulon kätköihin piilottamamme nauramisen lahjan.
Helsingin Kaupunginteatterin loppuunmyyty Suuri näyttämö sai nauraa reilut kaksi tuntia makeasti, myötäelävästi, hoksaavasti ja elämänriemuisesti jokainen yksin, ystävän vierellä, toisten edessä, takana ja sivuilla istuvien tuntemattomien kanssa niin, ettei sali, me ja esittäjät, enempää enää naurua ja hyvää mieltä olisi voinut iltaan ja elämään toivoa.
Miksi farssissa vasta löytyy elämän voima nauraa pyyteittä, laskelmoimatta. Kas se unohtaa nuo yhteiskunnan varjot, tai kuten Ilmasta rahaa, laittaa koko yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuden niin naurunalaiseksi asioista, jotka me kaikki osaltamme olemme kokeneet, että suorastaan elämme tuossa absurdissa yhteiskuntamme nurinkurisessa päätösverkossa osan tai koko elämämme ja saimme nyt kerrankin nauraa elämämme kulissien täydelle mielettömyydelle päin naamaa.
Koko katsomon hullaannuttamaksi naurupommiksi on kehittänyt englantilainen Michael Cooney länsimaiseksi kansainväliseksikin hauskuudeksi osoittautuneella Ilmasta rahaa -käsikirjoituksellaan, jossa nautinnollisen taitavasti rakennetut tapahtumat kääntyvät moneen kertaan päälaelleen. Toden, valheiden sekä väärinkäsitysten revyymäinen kohtaustulitus, tilanteiden vuorottelu kasvaa mittoihin, johon kanssaeläjiksi heittäydymme pian estoitta mukaan. Ovista tullaan ja mennään niin farssisen salamannopeasti jatkuvasti, että olemme paitsi psyykkisesti jo fyysisestikin koko ajan skarpaten näyttämön hetkellisissä, ympäri äkkiä kääntyvissä tapahtumissa mukana, väliaplodeeratenkin.
Tällaisen brittiläisen maailmanluokan Michael Cooneyn tilannekomiikan jatkuva ylläpitäminen tarvitsee taitavan suomentajan ja dramaturgin, jotka pystyvät kääntämään tekstin sanataiturin nopeudella ja verbaalisuudella myös suomalaiseen yhteiskuntaan, jopa sen päivänpolttaviin tapahtumiin spontaanisti reagoivaksi. Reita Lounatvuoren tekstisisältö on kutkuttavan tuoretta, iskevää suomalaisuuden tätä päivää, nokkelaa, loisteliasta dialogia sekä teatterikieltä ja Ari-Pekka Lahden dramatiikka myös verrattoman oivaltavaa.
Näytelmässä Mikko Laine on saanut pari vuotta aikaisemmin potkut sähköyhtiöstä. Vaimolleen hän ei ole kertonut työttömyydestään, vaan on joka päivä huijannut lähtevänsä töihin. Sen sijaan hän on keksinyt tavan elää ja alkanut huijata Kelaa anomalla kymmenittäin tarjolla olleita erilaisia tukia ja avustuksia, niillä hyvin toimeentullen. Yllättäen Kelan tarkastaja Jantunen tulee tarkastuskäynnille. Nyt Laineen vedätykseen mukaan joutuu yläkerran vuokralainen persaukinen Otto Pelli ja pian muut ovikelloa soittavat sosiaaliviranomaiset, terapeutit, hautausurakoitsija, avioliittoneuvoja, perheen Erkki-setäkin. Päätyykö Mikko linnaan suuresta huijauksestaan?
Jatkuvat parin kolmen sekunnin mittaiset muutokset, äkkikäänteet tapahtumissa, uudet ideat roolihenkilöiden ajatuksissa, kymmenet pienet kohtaukset, pähkähullut vastakkainasettelut tarvitsevat taitavan ohjaajan, joka sielunsa silmillä näkee koko yhteisnäyttelemisen ja kokee tapahtumat metronomin sadasosaviisarin ajoitustarkkuudella, järjestelee pikku detaljitkin ensemblen jokaisen osatekijän yhtäaikaisesti, kuhunkin kohtaukseen näyttelijän mukaan, koko roolihahmonsa sisäisessä olemuksessa, tuntemuksessa ja fyysisissä käänteissä elämään näyttämötapahtumaan jokaiseksi hetkeksi. Sari Siikander on nyt pääbelsebuubi komediaan meidät loihtivassa, täysin ajatuksemme valloittavassa farssisessa yhteisnäyttelemisessä, huippuvireisessä ohjaajakarismassaan.
Tärkeimpänä farssiin tarvitaan kuitenkin paitsi tuo hyvä, kansainvälinen ja yleisön tuntema aihe yhteiskunnan leipiintymisestä järjestelmiinsä, myös hyvät esittäjät.
Farssin tekee farssiksi lopullisesti sen näyttelijät. Yhtään alisuorittajaa, arvoitukselliseksi jäävää hahmoa, farssista ei saa löytyä. Tämän päivän suomalaiset huippunäyttelijät löytyvät Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkunnasta ja parista esityksen vierailijasta. Seitsemän mahdottoman taidokkaan, huippuvarman, eläytymisen, komiikan, repliikin aloituksen, dialogipuheen suvereenisuuden ja vastanäyttelijän aavistuksen tai yllätyksen omaavaa näyttelijää pystyivät luomaan yli kaksituntisen, naurumyrskyisen hauskan poskettoman esityksen.
Helpontuntuisen yhteisnäyttelemisen ja roolikohtaisen näyttelijätaiteen takana on kuitenkin loputon jatkuvasti harjoitteleva, kohtauksia loputtomasti hiova kuukausien harjoittelu, kokeilu ja jatkuva, loputon tarkennustyö, vivahteitten lisäykset ja karsimiset, hionta ja skarppaus – tehdä työ hyväksi, toimivaksi, sujuvaksi ja hauskaksi.
Pekka Strang Mikko Laineena luo hahmon, jossa on hurmaavaa yhteiskunnan huijarin, älykkään olosuhteitten hyväksikäyttäjän, elämänläheisen sympaattisen ystävän ja levottoman, aikaansaavan ja kekseliään kaikesta mahdottomuudestakin selviävän ihmisen luontaista, lämpimän hellyttävää, uskottavaa ja samaan aikaan valheellista olemusta mille tahansa pettäjä- ja luuserimaailmalle soveltuvaksi ammattilaiseksi. Hänen suurenmoiseen hahmoonsa rakastuu ja hän vie meidät mukaansa aivoitustensa tuhansiin mutkiin sympatiansa neroudella ja ihmislämpöisyydellä. Janne Katajan Otto Pellissä todentuu herkullisen elämänmakuinen Laineiden persaukinen vuokralainen, railakkaan toimelias, kaikkeen elämää rikastavaan pikkuvilppiin, kaveriaan auttavaan jekkuun helposti houkuteltavana lähimmäisenä. Kaverinsa peesaajan asemassa hän vielä vallattoman herkullisesti omilla ideoillaan tuo yhteiskuntakoneistomme naruttamiseen rajattomuutta uusilla, uskomattomilla eläytymiskeinoillaan ystävän pyynnöistä moniksi eri persooniksi hahmollaan muuntuen. Tämä kaksikko luo tilannekomiikan pääosahahmot, joilla hullutteleva, vauhtihurja farssi räiskyy, säkenöi, salamoi taukoamatta. Emilia Sinisalon Kelan tarkastaja Jantusesta luoma hurja henkilöitymä on farssin dynamiikkaa ylläpitävä elementti, jonka hän näyttelee äärimmäisen maanisella ihmiskarikatyyrilla ja loihtii yhden vuosikymmenten vaikuttavimmista virkailijaintoilijakauhuista tiukoilla määräyksillään, ehdottomuudellaan ja kadehdittavan uskottavalla täydellisellä eläytymisellään. Täydellinen roolityö! Heidi Herala tuo lähimmäisempatiaa, häikäisevää töksähtelevää suorapuheisuutta ja ennen kaikkea tarkkaosumaista replikointia farssin huumorin huipuiksi. Kai Lähdesmäki Erkki-setänä on monen kohtauksen kohde lähimmäisalttiudessaan ja joutuu myös vaihtamaan Erkkinsä olemusta milloin sairaaksi, milloin kadonneeksi, milloin kuolleeksi, tapahtumien konjunktuurien mukaan. Ylitarkastaja Tervona Helena Haaranen näyttelee tiukan, tinkimättömän asiallisuuden auktoriteetin suorastaan pelottavan kylmästi, farssin äärilaidat näin tiukasti hahmollaan määrittäen. Sanna Saarijärvi Mirkana ja Raili Raitala Mikon puolisona luovat farssiin aina tarvittavan tavallisen elämän tarpeellisen arjen tason, jolle farssin on helppo kuin yllättäen syntyä. Pekka Huotarin aktiivinen avioliittoterapeutti Syvänkö äärimmäisessä muodollisessa asiallisuudessa ja Jari Pehkonen aivan poskettomassa hautausurakoitsija Härmälän ammattiylpeässä hahmotelmassa tuovat farssin absurdiuteen myös meidän katsojien kokemat vaikuttavat yhteiskunnan kornit ammattilaiset farssin kolkkoa ja kalmaista tunnelmaa lisäämään. Yhtään roolia ei jää tässä esityksessä paitsioon tai puolitiehen - kokonaisuus kasvaa suuriin potensseihinsa. Loppuratkaisukin hieman ensin kuin perinteisen sadullisen happyendin lähestyessä muuttuu todelliseksi yllätykseksi.
Ilmasta rahaa esityksen kokeminen tuntui ihastuttavan terapoivalta. Eikö nauru juuri kuulu teatteriin. Kyllä, vastaan heti välittömästi Helsingin Kaupunginteatterin farssi-esityksen päätyttyä - se on sittenkin suurenmoista, ihmisläheistä teatteria.
Esityksen jälkeenkin räntäisissä kuralätäköissä paluumatkalle harppoen, takki, sukat ja housunpuntit läpimärkinä pystyi silti matkaamaan suut ja mieli hymyten.
Kuuluupa farssin aikaansaannoksiin vielä nyt neljä päivää esityksestä tätä kritiikkiä kirjoittaessani hyvänolon tunteet, nauruntirskunnat yhdessä avecin kanssa esityksen kohtauksia hyvin muistaen ja kerraten. Ihmeellinen teatteriesitys!
