Anish Kapoor, Edeltäjä, 2026, sekatekniikka
Mitä Suomen metsä kymmenin tuhansin parisataavuotisin kirveshakkuineen ja jalostuksineen on luonut arkeemme. Ainakin koko Mäntän kaupungin merkittävine puuteollisuuksineen, tehdasyhteisöineen ja vielä nykyisinkin miltei jokaisen suomalaiskodin Serlachius-vessapaperin näin jälkipolville jokapäiväiseksi muistutukseksi.
Rikkaat, alkuaan pääosin muista pohjoismaista Suomeen muuttaneet suvut saattavat liikebisneksissään keskittyä vain rahan hankkimiseen paisuttaakseen omaisuuttaan. Joskus – kuten Mäntässä – on käynyt myös toisin. Taiteeseen tykästyneet omistajat ovat pitäneet jo yli satavuotta myös köyhiä suomalaistaiteilijoita ja ulkomaisiakin aikakauden huippukuvataiteilijoita arvossa ja antaneet heille tilat tehdä rauhassa, nälättä taiteilijatyötään omissa taiteilijoille osoitetuissa tiloissa, ateljeissa ja residensseissä. Vastineeksi nämä mesenaatit saivat mitä harvinaisimpia, taidokkaimpia taiteilijoiden uniikkeja maalauksia ja veistoksia. Näin syntyivät perusteokset myös tänne Serlachius-taidesäätiön museoille.
Tänne Mänttään maamme kenties nykyaikaisimman ja monipuolisimman taidemuseon taiteen tutustumiseen tarvitaan yksityisauto, mikäli ei ole vielä polkupyöräilykuntoinen tai satu pääsemään melko usein Tampereelta varta vasten Serlachius-taidesäätiöön järjestettäville retkille mukaan. Meille Virtasille on onnenpotku, että kaukainen Päijänne-kesämökkimme on vain 40 kilometrin päässä Mäntän taidemuseoista.
Paikka on suomalaisluonnon ainutlaatuisuus, luonnonkaunis, siisti useiden kymmenien hehtaarien rauhaisa puistomaisen rauhoittavaksi suunniteltu hieno, järvinen suomalaisautuus.
Parkkipaikkojakin riittää sadoille ja niiltä hiljalleen museota kohti käyskentelevää kävijää tervehtii heti Emil Wikströmin Kuokkamies vuoden 1908 taiteen huipputekijöiden aikalaisena. Kanssakulkijani havaitsi yhden yksityiskohdan, ties kuinka monta kertaa jo tuon useiden vuosien aikana näkemästämme veistoksesta, että Kuokkamies oli saanut tuon joka seitsemännen suomalaisen ominaisuuden mukaansa meille muistutukseksi sukujemme perinnöistä – Kuokkamies on vasenkätinen. Samalla kohdalla leveän sisääntulopolun toisella puolen tervehtii miltei yhtä iäkäs suomalaisen vanhan julkisen taiteen perusteos Nuori Hirvi -patsas (1923) Jussi Mäntysen luomana Joenniemen Kartanoon johtavan tien vierellä kuin meitä uteliaita vain huolimattomasti taakseen vilkaisevana.
Gösta Serlachius -museon modernin puolen valtaisat lasiset ovifondit tervehtivät jo kaukaa menneitten näyttelyiden ryhmäteoksella ja Anish Kapoorin näyttelyn kookkaalla sisääntulojulisteella meitä.
Harvoin on tarvinnut taidenäyttelystä lähteä sovinnolla melko nopeasti ja tyytyväisenä. Anish Kapoorin töistä saa vajaassa tunnissa ainakin vakuuttavan kuvan niiden maailmanluokan ainutlaatuisuudesta. Kannattaa tuon lisäksi katsoa selkeä taiteilijan itse juontama varsin nykyaikaista työskentelyä kuvaava kolmetoistaminuuttinen, apulaistensa työtä ja sen hengenvaarallisuutta – happinaamarein ja erikoisilmastoinnein, sirkkelein, hitsauslaittein – hyvin viestivä lähes teknisen laboratorionomainen ateljeevideo.
Tämä taiteilija perustaa taiteilijatyönsä väriensä omanäkemykselliseen teoriaan. Punainen on hänen päävärinsä ja musta ja valkoinen sen pehmeät sekä kovat kumppanivärit. Teokset eivät esitä mitään vaan kahlitsevat jopa neljäntoistatuhannen kilon painollaan tai yli kymmenmetrisillä tauluripustuksillaan ja kolmiulotteisuudellaan meidät lumoutumaan taiteen nykyhetkeen. Taide ei suinkaan tarvitse sanallista tulkkia. Se vaikuttaa itseisarvona.
Toinen Kapoorin peruspohja teoksilleen on tilakäsitys, joka tuntuu meistä avaruudellisen rajattomalta. Yllättävää on, että hän useat teoksensa lähtökohdat perustaa lapsuuskaupunkinsa äärettömien korkeiden vuorten ja syvien laaksojen tilavuorottelujen ja arkkitehtuurin vaikuttimiin. Kapoorille oman intialaisen suhteellisuusteorian sopeutumisen lontoolaiseen hektiseen aikamme ihmismassavilinään on ollut ilmeisen helppoa: niin Kapoorin synnyinkaupunki Intian Mobai kuin jo 18-vuotiaana opiskelukaupungikseen muodostunut Lontoo ovat molemmat asukasmääriltään 12-miljoonaisia. Meille erakko-suomalaisille jo pelkän oman sisäisen minän tavoittaminen vaati suurta taitoa ja työrauhaa, hiljaisuuttakin. Sen Kapoor hallitsee ja välittää meille ajatuksemme kiehtoen ja turhat puheemme mykistäen.
Anish Kapoor, kuva George Darrell
Pieni yksityiskohta hänen moneen tekniikkaansa, materiaaliin ja kokeiluihin perustuvista töistään on myös mielenkiintoinen. Tivoleista ja huvituksista me suomalaiset olemme kokeneet peileissä niiden kuperuuden hauskaksi viihteeksi. Peilisalit, joissa kasvomme tai naapurimme näyttävät moninkertaisen paksuilta tai luurangonlaihoilta, ovat olleet meille taattua huvia nähdä ja kokea.
Kapoor sen sijaan on pitkään tutkinut peilien koveruutta ja saa teoksensa niin eläviksi, että miltei pelästymme itseämme tai naapuria kanssamme niistä peilatessamme: mittasuhteet ja perspektiivit, läheisyys ja kaukaisuus sekoittuvat yllättävän salamannopeasti maailman koveruudessa.
Pieni silmäys Kapoorin havaintopsykologiseen leikittelyyn: tältä puolen teosten mustat kuviot näyttävät hyvin yksinkertaisilta, käykääpä katsomassa teokset niiden eri kääntöpuolilta – hämmästytte!
Tällä käynnillä viiletimme läpi näyttelyn monta kookasta näyttelyhallia, yhden täysin sysimustan, toisen mustin havintopsykologisen vekkulamaisesti mietittyjen kuva-arvoitusten sisältöpistoksia yrittäen turhaan ratkaista moniuloitteisine kuvineen ja keskityimme hänen pääteokseensa Edeltäjä, joka 13 rekka-auton kuormana koottiin hallitsemaan koko valtavaa monisataneliöistä näyttelyhallia hehkuvan elävän punaisuutensa tenholla.
Kauniita Kapoorin teokset ovat – pysähdyttäviä, rauhoittavia ja harmonisia. Jotakin sisällämme, ajatuksissamme ja tunteissamme saa liikahtamaan niitä kokiessamme. Siinä Kapoorin maailmantaiteen ydin.
Anish Kapoorin näyttely
Serlachius Kartanossa Mänttä-Vilppulassa 27.6.2026–4.4.2027. [1, 2]
