Kategoria: luonto

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto tiede yhteiskunta

Kesänaapurit taas saapuneet

Eilen erämaamökkimme pienen lahdenpoukaman pellolle oli nämä kaksi vakituista kesänaapuria jäänyt odottamaan kevään ensikohtaamistamme.

Muutamien jälleennäkemistunteiden mukana ne totesivat tulleensa tuttuun paikkaan edellisen kesän naapurien läheisyyteen ja lensivät läheisen metsän varjostaman rannan suuntaan – varmaan taas pesänrakennuspuuhiin.

Samoihin aikoihin kiitivät myös tutut joutsenet pienen mökkimme lahden yli, maiseman reviirikseen tunnistaen ja suurta äänekästä kesän tuntua meille laulaen.

Yli sadan kilometrin paluumatkalla laskimme jo puolentusinan kurkiparin saapuneen Päijänteen länsirannan varrelle kesäasuntokuntiinsa. Kesänaapurit ovat jälleen palanneet Suomeen.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri luonto teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Vanja – uudenlaisen näyttelijäilmaisun loistotapaus

Anton Tšehovin Vanja-enon ensimmäinen alkuperäinen Eino Kaliman suomennos venäjän kielestä (1914) oli näytelmän suomalainen kantaesitys Kansallisteatterissa. Näyttämökaudelle 1965-66 Kalima ohjasi vielä näkemäni kolmannen versionsa Vanja-enosta Kansallisteatterin pienelle näyttämölle – se ja Paavo Westerbergin ajantasaistamaVanja- enon näyttämökieli (2014) ja ohjaus Suurelle näyttämölle liitelevät kaikki enää muistoissa runollisten tunnelmien, herkkien henkilökuvien Kansallisteatterin Vanja-näytelmistä.

Tänään 25.3.2026 Kansallisteatterin Taivassaliin kiitää varmoin siiveniskuin jo Broadwaylläkin menestystä saanut Brittein saarilla syntynyt Vanja-eno -uutuus. Tämä englantilais-irlantilaisen Simon Stephensin kolmen vuoden ikäinen näytelmän brittiversio Vanja tulee ensi-iltaansa suomenkielisenä nykyteatterina – näyttelijä Ilja Peltosen ja ohjaaja Johanna Freundlichin yhteisenä luomuksena – uudenlaista näyttelijäilmaisua mullistavana teatteritapauksena.

On syntynyt todellinen uusi näytelmämuoto – kiehtova polyfoninen dialogi, jossa tekstin kaikkien näytelmän kahdeksan roolin ajatukset, äänet, ilmeet, eleet sekä reaktiot ja näytelmän yhteisnäyttelemisen eetoksen ja psykologian tulkitsee yksi näyttelijä – Ilja Peltonen.

 

Ilja Peltonen näyttelee  

– Vanja-enoa – leikkisää, hulluttelevaa, pelleilevää persoonaa, jonka elämäntehtäväksi on langennut velvollisuus säilyttää kuolleen Anna-sisarensa jättämä rappiokartano ja viimein purkaa patoutumansa koko esityksen uskottavimpana, katkeransuolaisesti roiskuvana, hurjana ja silmittömänä elävänä ihmisvoimana.

– Sonjaa, Vanjan kuolleen Anna-sisaren tytärtä, joka nyt omistaa tilan ja on uhrannut itsensä tilan hoitamiselle, jonka nuoruuden rönsyävä energia tulvii elämän riehakasta sykettä, liikettä, toimintaa, kokemattomuuden ja koskemattomuuden valonsäihkeistä kaipuuta valloittavasti.

– Mikaelia, lääkäriä, jonka idealistista elämänvirettä lataava ihmiskohtalo luo läsnäolollaan ihmisväristä, kärsivää, tuntevaa, elämänmakuista lääkärivelvollisuuksien elämää koko näyttämön täydeltä ja jonka lämminsydäminen, älykäs, tunteva lääkäriolemus on verta, lihaa, luonnonsuojelua, kipuja ja elämän kätkemää hillitöntä rakkaudenjanoa täynnä ja raastaa meidät täyttymättömän rakkausjanonsa tuskaan, sen muutamaan hurmaavan roihuliekkisen intohimon pyörteeseen yhdessä mukaansa kaapaten.

– Aleksanderia, Vanjan kuolleen Anna-sisaren entistä puolisoa ja Sonjan isää, aikoinaan ylistettyä professoria, nykyisin seniiliä merkityksetöntä elokuvaohjaajaa, joka röyhkeästi on elänyt maatilan voitoilla jo vuosikymmeniä.

– Helenaa, jonka kuvankauniin hahmon elämä on ristiinnaulittu vanhan pikkuporvarillisen Aleksander- professorin uudeksi puolisoksi, intohimottomaan säätyläisavioliittoon, jossa näennäistiede luo päivien ja vuosien kierron mielikuvituksettoman, tiukan järjestyksen, työntäen syrjään, liian moniksi hetkiksi unohtaen, ihmisen ja hänen polttavan, tyydyttämättömän rakkaudennälkänsä.

– Elisaa, jo dementoitunutta Vanjan äitiä ja professorin ensimmäisen vaimon äitiä, joka ihailee professoria.

– Marttaa, kodinhoitaja-sisäkköä, jonka mielestä sivistynyt ihminen syö lounaansa kello yksi. Piste.

– Jaakkoa, köyhtynyttä maanomistajaa, joka tuo näytelmään juurevuutta, sivullisuutta, ihmisen yksinkertaisuuden naurettavuutta, velvoittavaa nöyryyden oikeutusta ja käytännönläheistä elämänmuotoa – tylsää, toimivaa arjen välttämättömyyttä.

 

Tällaiseen valtavan kirjavan 1800-luvun rappiotilan ihmisarsenaaliin Ilja Peltonen syöksyy rohkeasti Vanja-eno – näytelmän toteuttamaan.

Hän hallitsee koko aistikkaan idyllisen näyttämötilan suvereenisti. Hänen henkilökuvansa eivät juurikaan poikkea sisäisiltä olemuksiltaan sadan vuoden takaisista Tšehovin ihmisten pyrkimyksistä ja haaveista: ne tuntuvat olevan ihmislajilla sisäänrakennetut, lajiperityt ominaisuudet, tunnistettavat, samaistavat elämänpyrkimystemme ja haaveittemme sekä surujemme ominaispiirteet. Vain draamateoksen formulainen vauhti, roolivaihdosten salamainen muutossäihke aluksi häikäisee ja shokeeraa meidät.

Muutamassa sekunnissa tai yhdessä lauseessakin Peltonen pystyy vaihtamaan henkilönsä täysin toisiksi, näin syntyy uudenlainen kolmiulotteinen vuorokeskustelu, jossa henkilöiden lisäksi esittäjä on yhden sekunnin sadasosan vaihdon ajaksi tunnistettava kolmas pyörä. Peltonen muuntautuu pienin elein, usein pelkin silmänlihasliikkein tai kasvonsa lihasten lähes huomaamattomin muutoksin, äänenpainoin tai värein, tuhannesosasekunnin tauoin toiseksi henkilöksi – jotakin maagista, selittämättömän alkuperäisen silmänkääntöteatterin toimivaa, huumaavaa kansanteatteria saamme katsoa ja hurmaantuneena nauttia puolitoistatuntia. Emme rajatussa reagoimiskyvyssämme aina pysy esityksen vaudissa, mutta pystymme esityksen pikku suvannoissa nopeastikin hyppäämään takaisin sen kyytiin, alati vaihtuvien jo tuttujen hahmojen sielunsyvyyksiin, toisilleen sanomisiin. Suuret eleet ja liikkeet, näyttelijän liikeradan tai asemoinnin muutokset, käännökset selin ja siirtymiset estradilla ovatkin jo yhtä ohjaajan ja esittäjän mannaa meidän nauttia ja eläytyä hengitystä pidättämättäkin vapautuneesti mukaan.

Jäljittelemättömän vivahteikkaan, luontevan, lumoavan herkän ja taipuisan näyttelijälaatunsa Ilja Peltonen loihtii sisältään pulppuaviksi hetkiksi, jotka sytyttävät Vanja-tarinan uudenlaiseen eloon, sen rakkaudettomiin teeseihin, ihmistuskan ja rakastumisen klassisen ihaniin liekkeihin – koko Vanjaan meidän antautua – ja  taas kerran nyt toisella tavalla uudelleen rakastua teatteriin.

Lavastaja Katri Rentto on vanhan intiimin 1800-luvun ränstyneen kartanohuonemiljöön esineistöineen entisöinyt ja kunnostanut menneitten aikojen tyylipuhtaaksi herkistävän kauniiksi miljöökoruksi kuin alkuperäistekstiä lähes parinsadanvuoden taakse ajatuksiimme vielä palautettavaksi ja silmillemme menneitä aikoja unelmoidaksemme. Lavastus on kuin elämämme kauniiden kuvitelmien suuri palatsi, joka pala palalta oli jäänyt toteutumatta ja nyt valmis silmiemme tätä korua katsella. Vain kartanon kuolleen omistajan vanha piano kertoo venäläisen mystiikan ja palvotun epookin koskemattomana esineenä näyttämöllä – jopa kerran yksin sointiinkin enteellisesti puhjeten. Muutaman ajantasaistamisen verukkeella on näyttämöesineistöön luotu lumoavan epookkisuuden rinnalle pölyrievun sijaan yhdenkäden pikkuinen rikkaimuri, saasteisen tautisen aikakautemme puolipakolliset hengityssuojaimet lentelevät esityksessä ja vanhan katajasta taivutetun selänraapustimen viran hoitelee muotopalkinnon saanut puuteollisuuden sarjatuote.

Ihmismielen klassisten luonneominaisuuksien ja toteutumattomien elämänhaaveiden lisäksi esityksessä tähän aikaan siirtyvää tendenssiä Kansallisteatterin uudistuneessa Vanja-enossa on näyttämökieli tullut modernimmaksi, päivänpoltteisemmaksi puhekieleksi lauserakenteessaan ja puhetavassaan, pienissä nykykirosanoissaankin. Entistäkin vakuuttavammin tulevaisuus piirtyy Tšehovin alkuperäistekstin luonnonihailuksi, nyt näytelmärekvisiitan ihmisen elintapojensa mukana tuhoamien lähes puuttomien maisemien kuvatauluina meidät havahduttaen.

Ja ettemme jälkikuvaamme tästä tragikomedian hektisen keskustelusuman valtavamääräisistä tekstinautinnoista kyllästettyinä paria tehokeinoa unohtaisi – sen tunnelmien kauneutta vilvoittaa valaistus tunnelmoiden ja ylevöittää tavattoman kaunis Rene Ertomaan harmonisin melodiasävyin äänikulissoiva näyttämömusiikki.https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/vanja

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto Televisio yhteiskunta

Lahden päättäjät trumppimaisine pajunköysineeen valtakunnallisina linssiluteina

Malliyhteiskunta on miltei näihin päiviin asti paistatellut monien ikäpolvien ajan Suomessa elämän hyvinvoinnin kasvamisessa ihannedemokratiaksi ihan Amerikan malliin täällä Lahdessamme. Alkuaan se tuli Olavi Kajalan valintana nuorekkaana sosialidemokraattina, sota-ajanjälkeisinä monipuolisina työtilaisuuksina yhteiskuntaan ja kunnallispolitiikkaan Kajalan ideatuomisina valtameren takaa – jopa Lahden liikenteen 1950-luvun vähäiset ruuhkasumput poistaen modernein liikenneympyröin.

Kaikki viimeaikaisimmat yritykset sitä vastoin ovat olleet yrittäjiensä surkeita voimannäyttöjä, jotka ovat jättäneet vain eräänlaisen täysin kansalaisista välittämättömän pinnallisen näkyvyyden: mitään todellista kehittämistä meille kaupungin asukkaille niistä ei ole syntynyt. Viimeksi tänne jätti itsestään kuvan itsekäs lööpeissä, televisiossa sekä kaupungin tiedotuksissa linssiluteena näkynyt, kaupunkilaisista tyystin viis veisaava kaupunginjohtaja Pekka Timonen säätiöineen, epäonnistuneine tuhansine turistivirtauslupauksineen ja Euroopan Ympäristöpääkaupunki -täkyineen.

Koloo1.jpg

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/04/kestava-lahti-saatio-1

Eurooppalaisine ympäristöpääkaupunki- toteutuksineen hän lupasi pyhästi koko Euroopan kansan ja maailman turistien rientävän tätä Suomea ja Lahtea katsomaan. Korona kuitenkin sulki kaiken liikenteen Euroopan ja Suomen sekä muiden maanosien välillä. Turisteja ei näkynyt. Vantaalle hänen piti lähteä omatunto puhtaana iloa ja hyvinvointia sinne tuomaan. Plörinäksi meni toitotettu tuleva Lahden kuuluisuus.

 

Tässä juttusarjassani kerron, mitä kaikkea valitsemamme johtajat, kaupunginvaltuutetut ja heidän toimeksiantajansa sekä asiaan liittyvät henkilöt ynnä yritykset ovat meille jo ennen Timosta luvanneet ja mitä olemme saaneet – sekä parhaillaan salassa muhivasta kolmen miehen Niko Kyynäräinen, Pekka Komu, Juha-Matti Saksa yhteisestä yliopistokampuksen julkisuushehkutuksesta, pakkoneuroosinomaisesta kaupungillemme tarpeettomasta hankkeesta. Erityisenä tarkastelukulmana on pitkään tuntemani Rantakartanon alue.

Nykyisin noista epäonnistumisista ei edes vaieta, vaan röyhkeästi nämä kokeilijat hakeutuvat jo ennen ideoidensa perusteiden eli rahoitusten varmistamista valtuuston puhujapönttöihin, vievät yritelmänsä ja naamansa TV-ruutuihin ja asuinseutunsa valtalehdistöihin, itsensä linssiluteiksi, läpinäkyvän puhtoisiksi kiillottaen ja viimein vasta vähän ennen jälkiensä palamista realisminsavuksi katoavat hetkeksi näkyvistä, palaten taas uudestaan uutta pajunköyttä meille syöttämään – varsinkin vaalien lähestyessä.

 

Ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjastani käsitteli ennen joulua 13.12 2025 Lut-yliopistoa ja Lahden Ammattikorkeakoulua. Asiasta kiinnostuneet voivat kerrata sen oheisesta nettilinkistä:

https://lahenuutisia.fi/2025/12/13/lut-yliopisto-ja-lab-ammattikorkeakoulu-2/

 

1. Vuonna 2019

2. Vuonna 2020

Rantakartanon alueen toteutumista vuodesta 2008 seuranneina ja monia mielipiteitä, muistutuksia ja valituksia asiassa yhdistysten jäseninä ja yksityisinä kaupungin asukkaina tehneinä olimme suuri joukko pitkäaikaisia lahtelaisia kouliintuneet asiantuntijoiksi Rantakartano-asiassa.

Alkuperäinen kaupunginvaltuuston Rantakartano-päätös 2009 tehtiin parin äänen enemmistöllä. Puoli valtuustoa valitti omasta päätöksestään. Lukuisat viralliset huomautukset, valitukset eri oikeusasteisiin, saati yli 5000 kaupunkilaisen allekirjoittajan adressi eivätkä mitkään esittelytilaisuudet tai nettikyselyt ole saaneet suunnittelijoita ja päättäjiä edes neuvottelemaan tavallisten kaupunkilaisten kanssa mistään muutoksista tällä Rantakartanon alueella, joka jo arkkitehtikilpailun tuloksena 2005 syntyessään oli asuntotonttisijoittelultaan liian tiheäksi suunniteltu. Sen jälkeen on koko ajan tehty vain huonoja muutoksia.

Alueen asemakaava sai lainvoiman vuonna 2012 Korkeimman hallinto-oikeuden käytyä jopa paikalla tutustumassa alueeseen. Sen jälkeen on 2017 muutettu kaavaa yhden korttelin osalta ja 2019 kaikkien muiden kortteleiden osalta. Esimerkiksi alkuperäisessä kaavassa talot olivat 3- tai 8-kerroksisia, korkeita torneja 7. Nyt talot ovat 4- ja 10-11-kerroksisia, korkeita torneja 9.

Tiistain 25.2.2020 TV:n A-studion jälkimmäisen osan aiheena oli Kaavavalitukset remonttiin, toimittajana Petri Raivio.

Ohjelmassa putosi uutispommi: Lahti oli päässyt esimerkiksi kaupungista, missä ei tehty yhtään kaavavalitusta! Lahden kaupungin teknisen ja ympäristötoimialan vuorovaikutussuunnittelija Henrik Saari esitteli Rantakartanon alueelle nousevia uusia kohteita: hotelli, vesiliikuntakeskus, pysäköintilaitos ym. – kaikki hyväksytty ilman yhtään valitusta!

Totta on, että tuona vuonna 2019 ei siis tehty yhtään kaavavalitusta. Niitä ei kannattanut enää tehdä, koska niillä tässä kaupungissa ei ollut mitään merkitystä.

Hyväntahtoinen kaupunkimme ensimmäinen vuorovaikutussuunnittelija oli laitettu TV-ruutuun asiaa esittelemään. Hän häipyi muutaman kuukauden jälkeen TV-esittelystään kaupungin työtehtävistä nopeasti muihin rehellisempiin, luonnonsuojelua lähellä oleviin valtakunnallisiin tehtäviin.

 

3. Vuonna 2021

Lehdistöön ilmestyi sitten edellisen A-studio -jutun aikaansaaneet.

– Olemme jo niin syvällä tässä hankkeessa, että meillä on vahva tahto ja motivaatio viedä tämä loppuun saakka ja toteuttaa hanke, sanoo Kinos Property Investmentin hanke- ja rahoitustoimesta vastaava yhtiön hallituksen puheenjohtaja Arto Korhonen.

-Hotellista ja kylpylästä koostuvaa viihde- ja hyvinvointikeskusta aletaan rakentaa Lahden Rantakartanoon aikaisintaan ensi vuonna. Rakennusmateriaalien ja työvoiman hinnat ovat koronan aikana nousseet, jolloin kokonaisuuden kustannuksiin on tullut noin 20 prosentin kasvu. Korhosen mielestä kustannusten nousu on merkittävä, mutta rahoitus ei ole uhattuna.

– Pääsijoittaja, joka vastaa suurimmasta osasta rahoitusta, on ollut sovittuna jo jonkin aikaa. Pankkirahoituksessa jouduttiin tekemään päivityksiä, mutta se on hyvällä mallilla tällä hetkellä.

Vuonna 2021 edelleen

 

4. Vuonna 2022

Edelliseen A-studion ohjelmaan saimme lisäselvitystä vasta vuonna 2022, kun Rantakartanon viihde- ja hyvinvointikeskusta kaavaileva Kinos Property Investment lupaa lisävaloa hankkeen tilasta. Lahden kaupunki oli odotellut tietoa muun muassa uimahallin kustannuksista, jotta mahdollisesta vuokrasopimuksesta pystyttäisiin neuvottelemaan.

– Pyrimme toimittamaan esityksen hankkeen tilasta kaupunginhallitukselle toukokuun alkuun mennessä, sanoo Kinoksen toimitusjohtaja Arto Korhonen. Korhonen sanoo, että sota Ukrainassa on vaikeuttanut hankkeen suunnittelua.

– Rakennusmateriaalien kustannukset ovat nousseet entisestään ja tavaroiden saatavuuttakin on hankala ennustaa kuukauden tai kahden päähän, saati sitten kahden vuoden päähän. Osa tarjouksista on voimassa muutamia tunteja, Kinos Property Investmentin Arto Korhonen kuvasi tilannetta rakennusalan kriisiksi.

– Tietomme ulottuvat noin 30 vuoden päähän, eikä niistä tiedoista ole tullut vastaan tällaista tilannetta. Yhtiö ei ole rakennuttamassa Rantakartanoon pelkkää uimahallia ja kaupunkikin haluaa nähdä alueen kehittyvän kokonaisuutena. – Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa vuokralaiset ja sijoittajat, jotka punnitsevat riskejä omista näkökulmistaan. Kinoksella on aluevaraus Rantakartanossa voimassa kesäkuun loppuun.

Ja siihen koko Rantakartanon kaikkiin Suomen koteihin TV:n kautta välitetty superhieno kuvitelma tyssäsi.

 

5. Vuonna 2023

Pysäköintitalo ja tyhjä Rantakartanon alue (otsikkokuva)

 

6. Vuonna 2026

Rantakartanon tähänastiset käyttösuunnitelmien epäonnistumiset eivät tunnu riittävän.

Katso liite: https://yle.fi/a/74-20201916

Nyt on Pekka Komu kaupunginhallituksen uudehkona päätoimisena puheenjohtajana ottanut jälleen ohjat käsiinsä. Ja jälleen taas samoin etukäteen, ennen minkäänlaista rahoitusta tai realismia, pistämään kamelin väkisin neulansilmästä läpi.

Linssiluteen lailla hän menee ajankohtaisohjelmaan esittelemään kuin valmista suunnitelmaa ja päätöstä.  Hän rakentaa kaupunkilaisten vielä vapaalle yhteiselle Vesijärvinäkymien näköalapaikalle yliopistokampuksen.

Lisädokumenttejakin Komu heittelee kampusohjelmansa hoitamisen perusteiksi:

1.

Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa. Sibeliustalolla on ollut tosi iso merkitys siihen, miten Lahti on lähtenyt kehittymään. Näen tässä samanlaista mahdollisuutta, Komu selittää.

Komu suitsuttaa vielä, että Lahden on varustauduttava siihen, että Lahteen tulee ennenkokematon opiskelijoiden vyöry, kun 2030- luvulla Lahdessa on 20000 korkeakouluopiskelijaa.

 

Komu vei kasvonsa nyt puheensa takeeksi televisioruutuun, joka näytti Komun lisäksi Rantakartanon jäljellä olevaa autiota kenttää ja Komua Rantakartanoa ylistävillä puheenparsilla silmät avoimina meitä kansalaisia vakuuttaen kuin totuutta julistaen.

Kaupunginhallitusta johtava Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta siis Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa (valtuustossa yhden äänen enemmistö-päätöksellä.) Komun vakuuttelutyylin ja rehellisyyden me lahtelaiset saimme maistaa jo Kymi-Ring -asiassa vuonna 2019. Eivätkö sympaattisetkaan poliitikkomme mitään opi?!

2.

Huolestuttavinta on, että kaupunkimme ja Suomen maan työttömyyden ja velkaantumisen yhä häpeällisenä ykköskaupunkina meillä on uusi, varsin tuore kaupunginjohtaja, joka lahtelaisen harvinaisten maisemien vapaan kokemisen haluaa poistaa meiltä kunnan asukkailta tärkeimpänä ensityönään. Kaupunginjohtajamme Niko Kyynäräinen ajatuksissaan ja jo ensipäätösehdotuksissaan oli täysin asiajärjestyksessä hakoteillä. Tuntuu, että entinen hyvä ja tasapuolinen sosialidemokratia, jonka siipien suosiossa hänet kaupunginvaltuustomme niukalla enemmistöllä valitsi, ei velvoittaisi häntä pitämään kaupunkimme poikkeuksellista vesien ja harjujen ainutlaatuisuutta ja meitä täällä asuvia kaupunkilaisia merkittävinä lainkaan.

Lahtelainen maisema järvineen, mäkineen, metsineen, luonnonpuistoineen kaikille asukkailleen koettavaksi on hänelle yhdentekevä. Hän ajattelee muiden kaupunkien tapaan (Hämeenlinna, Savonlinna, Oulu, Jyväskylä, Kotka, Joensuu, Seinäjoki): olemme suuressa julkisuustaistelurintamassa ja aiomme tehdä voittoloikan tässä kampuskilpailussa. Komu ja Kyynäräinen odottavat kuvitelmissaan tänne lähes 20000 opiskelijan invaasiota sen seurauksena, että Lahti uuden tarpeettoman kampuksensa mukana saa ykkössijan kampuskilpailussa. Ehkä he yhtyvät usein televisiossakin esiintyvän ravintolaguru Timo Lapin sanoihin. Kaupungissa, jossa on yliopisto, menestyy myös yökerhot ja ravintolasuosio mukana. Niissä käyvät nuoret. Kaupunki, jossa on vain vanhoja, ei ole nykyajan kaupunki.

Me lahtelaiset taas olemme aika tavalla eri mieltä. Kulttuuri ja Lahden kaupungin johtaminen on ennen kaikkea tämän seudun maisemien ja asukkaiden palvelemista ja ymmärtämistä, ainutlaatuisten vesien, metsien, mäkien ja puistojen sekä luonnonrauhan tajuamista. Kaupunginjohtajan päätehtävä tällä hetkellä on työn synnyttämistä ja työpaikkojen luomista asukkailleen?!

3.

”Uuden kampuksen rakentaminen kaupungin keskustaan, kauneimman luonnon ja Kisapuiston sekä Salpausselän urheilukeskuksen läheisyyteen yhdistäisi poikkeuksellisella tavalla viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja saavutettavuuden”, LUT-yliopiston Lappeenrannasta käsin toimiva rehtori Juha-Matti Saksa sanoo.

Kuntalaisille 27.tammikuuta 2026 järjestetyssä yleisötilaisuudessa kaupungintalon sisäpihan harvinaisessa lasikattoisessa totuuskuplassa Saksa kertoi, miksi Mukkulan kampuksella on tarvetta muuttaa pois -nykyinen Mukkulan kampus on kyllä kaunis ja soveltuva tehtäväänsä, mutta sen ympäristö on siivoton.

Näin ulkopuolisessa herää kysymys, eikö yliopistonrehtori Saksalla ole ajatusta siivota tai siivotuttaa yliopistonsa lahtelaiskampusta – ja eikö siivoaminen tulisi halvemmaksi kuin uuden rakentaminen?!

 

Pekka Komu  Niko Kyynäräinen Juha-Matti Saksa

Jo viime joulun (2025) alla Lahen uutisia kirjoitti artikkelissaan:

 

 

Kategoriat
filmi kulttuuri luonto taide

Galleria Uusi Kipinän vuoden 2026 ensimmäinen näyttely

Galleria Uusi Kipinä on luonut kolmeksi viikoksi 7.1.-25.1.2026 taas vierailukohteen, jossa kaikki sen viisi taiteilijaa antavat silmää, ajatusta ja taidemakuammekin ruokkivia elämyksiä niin, että jälleen paluu tässä maailman kaoottisen hektisessä tilassa taiteen pariin on kuin rauhoittava pelastus meille. Kannattaa siis poiketa Kymintie 1:n neljään taidesoppeen ja lepuuttaa aivoja, hengähtää ja hengittää sekä antaa teosten uudelleen sytyttää uinuvia tunteitamme – sen nämä taiteilijat tahallaan tai tahtomattaankin osaavat.

 

 

 

 

 

 

Agnieszka Wajda-Hännisen työt levittäytyvät Kipinän suurimman salin seinille ne täysin sadoilla rytmeillään, lehtivihreyden sävyillään valloittaen. Vesiväri- ja öljyvärisekoituksin syntyneet teokset välittävät katsojalle luontoa ikään kuin koko suuri näyttelytila olisi lehditetty katsojaa varten levähtää nauttimaan ja nyt varsin runsas avajaisyleisö vain haitaksi – taiteen nauttija estetty valloittava kokonaisuus häiriöttä ja keskittyneenä kokea, kymmeniin luontoikkunoiden näkymiin uppoutua. Yllättävää kauneutta hehkuu teosten muotokieli. Niistä mikä tahansa voi saada katsojan miettimään tekijän voimakasta luontokokemusta teosta maalatessaan ja sen kypsyttyä nyt koettavaksemme.

 

 

 

 

 

 

 

Satu Loukkolan taidetta olen saanut kokea usean vuosikymmenen varrelta – ensimmäinen muistikuvani on hänen hienosta kokolattian käsittävästä hiekkamaalauksestaan. Moneen ilmaisuun, aiheisiin hän on yltänyt – veistoksiin, maalauksiin materiaalina savi, väripaletti, puu, keramiikka – ihmiset, eläimet, luonto.

Tänään Satu Loukkolan taide on maailmanlaajuisesti klassista: muotokieli kiehtovan lämmintä, tuhansien vuosien takaisin menetelmin valmistuneet, inhimillisen kädenkosketuksen tuntuiset tunnelmaiset, tutunomaiset käyttöesineet kuin kutsuvat luokseen niitä käyttämään arjessa, juhlassa, hiljaisuudessakin.

Sekä tietenkin myös nuo elämänhuumorin täyssisältöiset oudot luomukset kuin sieppaavat taiteilijan vapaalla vallattomuudella meidät nauruun puhkeamaan. Satu Loukkolan monipuolinen taide on tänään kypsimmillään ajatustemme myötäelää niissä, silmämme ihastella ja mielikuviemme syttyä eräänlaiseen menneisyyden paluuseen, koskettamisen taiteeseen, arjen esinemaailmoihin meidät kiehtoen.

Tekniikaltaan ne ovat vaativia ikiaikojen polttotekniikoiden usein tuomaa sattumallistakin onnistumista, vaivannäköä, kokeilua ja siksi edessämme on esineitä, jotka haluaisimme kaikki – silti niiden kauneutta, uniikkiutta varjellen jättää koruiksi, mutta käyttöesineiksi ne ihan mielikuvituksissamme unelmoida.

 

 

 

 

 

Sylvi Alinin kuvissa taidemaalarin persoonallinen sivellin, rakkauden kaipuun teemat on voimakkaasti esillä. Jotenkin tuntuu, ettei hänen ajatuksensa antaisi tänään kompromissien mahdollisuuksia: kuvat ovat selkeitä, ehdottomia kerronnassaan. Voimakkaimmillaan ne kätkevät sisäänsä elämänkokemuksemme käynnistämään niistä kuin ilmoituksen esitettyyn satuttavaan tai ihanaan elämäntapaamme. Ihmisen pyyteistä ja kaipauksista herkistymme Alinin voimakkaissa, taitavissa maalauksissa omaakin elämäämme analysoimaan.

 

 

 

 

 

Annu Timonen ja Kerttu Malinen muodostavat yhdessä taiteilijaduon Annu & Kerttu, joka on työskennellyt vuosia liikkuvan kuvan, installaation, äänen, elävän kuvan ja valokuvan parissa. Heidän teoksessaan ääretön on rannaton, loppumaton valtameri laineineen ja sitoo äärettömällä koollaan ihmisajatukset kaukaakin toisiinsa nyt luonnosta tyttölapsen elämänkestosta keskustelemaan. Noin kymmenminuuttinen teos tuntuu pimennetyn Kipinän matalalla penkillä istuen eheältä tekijöiden näkemykseltä luonnon ikuisesta jatkumisesta ja ihmiselämän rajallisuudesta siinä. Nuo psykoanalyyttiset ihmiselämän rajallisuuden metafyysiset filosofoinnit, äärettömyyden tulevat katastrofitkin saavat installaatiossa osansa kun vielä vapaat merimeduusat ottavat keveän olemuksensa mukana ajatuksemme vapaaseen tyrskyjen tanssiin teoksen meren laineille.

Tämä huone on näyttelyn kenties silmiä avaavin rikkumattomalta tunnelmaltaan – vaikka useammin mennä sen luonnon vapautta välittävien merenlaineiden hellivään atmosfääriin. Vahinko, että teoksen äänitekniikka – puheen ja tehosteiden – äänimaailman balanssit tuntuivat niin yhteneviltä, että puheesta ei aina saanut selvää.

 

Galleria Uusi Kipinä

Avoinna ti-pe 12-18, la-su 12-16, maanantaisin suljettu
Näyttelyihin on vapaa pääsy.
Kauno ry / Galleria Uusi Kipinä
Kymintie 1
Lahti 15140
Finland

 

Kategoriat
kotiseutu luonto

Vuosi 2026 lumiturkissaan

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri luonto tiede yhteiskunta

Lahden kaksi kampusvaihtoehtoa

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri luonto taide

Puunveistäjän ja hiekkamaalarin Duetto Helsingissä

Galleria Dueton mainoskuvaa – reunoilla Sanna  Kalsson-Sutisnan puuveistoksia ja keskellä Esa Blickin maalaus.

Syyspimeän Helsingin keskustan illan kuulu Galleria Duetto viime keskiviikkona 19.11.2025 näytti jälleen kerran taiteellisen tenhonsa. Oven sinne avatessamme näyttelytila alkoi täyttyä taidenäyttelyn kutsuvieraista niin, että pian ei jalalle löytynyt siirtymätilaa. Iloiset tervehdykset ja puheensorina täyttivät suuret kaksi näyttelytilaa. Taide perinteisesti elää Helsingissä, ymmärsimme. Ja niin tajusimme myös näiden kahden omaperäisen näyttelyasettajataiteilijan töistäkin: harvinaisia taideluomuksia ja persoonallisia taiteilijoita molemmat tekijät ja yleisön kohdattavina kertomassa töistään. Näyttelyn avasi yllätyksellisen eksoottinen livemusisointi-laulu-rummutusesitys.

 

Tämä artikkeli keskittyy  lyhyesti vain näyttelyn taidemaalarin osuuteen.

Esa Blickin näyttelyiden kausi Lahdessa alkoi lähes neljäkymmentä vuotta sitten, kun häntä pyydettiin maalauksillaan kattamaan  juuri valmistuneen Lahden Työvenopiston hienon ravintolan suurikokoinen seinä. Sinne hän ripusti upeat kaksi monen neliön suuruista työtään. Siellä ne ovat yhä silmää ja mieltä rauhoittamassa.

Jo silloin Blickin töiden materiaaliksi ja aiheiksi  tulivat vähitellen akryylin, hiekan ja väripigmentin täyttämät abstraktit kuvat. Nykyisinkin niiden sisältämät abstraktiset aiheet voi katsoja itse mielikuvituksellaan ratkaista. 

Aikaisemmin hänen työnsä ovat olleet kookkaita, lähes neliömetri on ollut niille tyypillistä suuruuskokoa. Niissä on ollut jo  eräänlainen asunnon tai suuren julkisen tilan sisustusvoima.

Tässä näyttelyssä teosten koko on selvästi pienentynyt. Samoin ovat aikaisemmille näyttelyille ominaiset teosten pintakuvioiden korkeuserot hioutuneet pienemmiksi. Teoksiin oli nyt tullut herkempää kosketusta  kolmiulotteisuuden silti säilyessä hienosti valloittavan teoksen pinnalla.

Esa Blickillä on jälleen luomiskausi yhä voimissaan. Useimmat teokset olivat tältä vuodelta ja vanhimmatkin vasta edellisenä vuonna syntyneitä.

Blickin maalausten tunnusmerkit tunnistaa omaperäisyydestään: Teosten hiekkamainen pintaharmonia on levollista, väritunnelma pastellisen pehmeähenkistä ja kuva-aiheet ihanan arvotuksellisia.

Oli mielenkiintoista havaita, miten moni katsoja pyysi lupaa käsin tunnustella maalausten pintaa, joka silmiin näytti usein parhainta samettiakin pehmeämmältä. Yleisö oli kiinnostunut myös rohkeasti keskustelemaan  taiteilijan kanssa, kuulemaan itse teoksen synnystä, tekniikansta erityisesti. Blicin teosten kuviollinen ja arkkitehtimainen sommitelmallisuus on aina uniikin uusimuotoisena ajatusta virkistävää ja mielentunnelmia käynnistävää. Taulut ovat kiehtovia, toisinaan myös kuin vuosisatojen kulttuuriaikojen muinaisuuden muistumia, kaikki lämpimiä, äärimmäisen hallittuja teoksia katsella ja rauhoittua sekä antaa oman mielikuvituksen laukata tai levätä niissä.

https://lahenuutisia.fi/2024/07/04/esa-blick-hiekan-suvereeni-taidemaalari-ihme/

https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/esa-blick

Sanna Karlsson-Sutisna -Veistoksia ja piirroksia puulle   &  Esa Blick  maalauksia

19.11.-14.12.2025

 

GALLERIA DUETTO Kalevankatu 15, 00100 Helsinki | + 358 50 471 2138 | galleria.duetto@elisanet.fi | www.galleriaduetto.fi | Avoinna ti-pe 11–17, la-su 12–16, ma suljettu

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto taide Teatteriuudistus yhteiskunta

VÄYLÄ – Ella Mettäsen ja Mikko Roihan teatterihurmaavuutta

Lahden kaupunginteatterin Suuren salin laajennetun etunäyttämön orkesterimontun päällä parrasvalojen hämyssä, eturampissa kyhjöttää puolen kyynärän korkuinen pieni alle kymmenneliöinen koroke ja sen takana tämän yhden maan suurimman teatterilavan edessä on suljettuna seinänä koko laajan näyttämöaukon visusti peittävä harmaa, kova palomuuriesirippu. Korokkeen keskiössä katsoja hahmottaa joustavan kaarevan, filtinharmaan rakennelman, josta silmä erittelee ison, ihmistä suuremman hahmotelman, etummaisena sen metalliämpäristä rusennetun pään, otuksen sivuilta pilkistävät luurangon kaaret sekä koko olemusta ryhdistävät neljä puista kainalosauvaa kuin jalat, jotka jäykistävät visuaalisen rakennelman jämäkästi paikallaan tököttäväksi olioksi.

 

 

Lahden kaupunginteatteri on laajentanut repertuaariaan oman henkilökuntansa uudistamisen lisäksi vierailuin. Niissä teatterimme on selvästi varmentanut taiteellisen teatterin merkittävyyttä maakuntamme ja koko maan keskeisenä teatterina – juuri vankka ammattitaito ja tuoreus takeena.

 

Rosa Liksomin Väylä–romaani, Lapin luoteiskolkan suussa sulavalla murteella kirjoitettu dokumentaarinen teos Suomen sotien viimeisimmän, Lapinsodan kauhuista, rajan toiselle puolelle pakenevista paikallisasujista, joen yli eläimineen ja omaisuuksineen sekä paluusta takaisin poltetun Lapin raunioille, on vankkaa tekstiä. Siinä yhden nuoren vasta aikuisuuteen heräävän maalaistytön kertomana sodan kauhut, mielettömyys, sukulaisten kadottamiset, ruumisröykkiöt, väkivalta, kadotetun kotimaan kaipuun tuska, vieraan maan outous, mutta erityisesti lappilaisen pientilan elämän merkitys, eläinten ja luonnon tärkeys, hajonnut perhe sekä tuttujen lapsuuden maiden ja mantujen, asujien merkitys koetaan eläinten ja luonnon tärkeytenä ja lypsykarjatilan kotieläimet ihmistäkin ylivertaisempina luontokappaleina.

 

Katsojaminälleni oli terveellistä lukea etukäteen teos ja tuo Liksomin luoma tarkka lapinmurre, siksi pysyin miltei koko esityksen kärryillä, samaistin useita kohtauksia kirjan tapahtumia vertaillen.

Ennen kaikkea Ella Mettäsen suoltama murre loksahti niin sujuvaksi ja lämminhenkiseksi tarinassa, reaktioissa, merkittävässä omakielisessä intonaatiossaan ja upeissa, merkitsevissä tauotuksissa. Mettäsen taipuisuus, eläväisyys, herkullisuus, todentuntuisuus on niin luontevaa näyttelijäilmaisun täydellisyyttä, että sitä on helppo nauttia.

 

Jotenkin aprikoin, että esityksen taitava ohjaus olisi tarkoituksellisesti romaanista etäännyttävästi ihanan keskushenkilönsä sytyttänyt kuin muistelemaan välillä lapsuuttaan jo kypsänä naisena. Hänen kasvonilmeensä valahtivat silloin kärsineeksi, työn kuluttamiksi, valjuiksi – saatoin vain erehtyä niin kuvittelemaan.

Ainutlaatuista on kokea, miten liki kolmesataasivuisesta teoksesta saa niin tyylikkään, selkeän, yhtä aikaa rajun ja lämminhenkisen näytelmän, kuin mitä Mikko Roiha taas kerran on ehtymättömästä teatterinuudistamis-ajatuksellisesta habituksestaan meille synnyttänyt. Pelkästään tuo alussa kuvaamani korokkeellinen lavastus toimii pääosan Ilona-nimikkolehmänä, joka matkaa monet rasittavat polut askeltaen maatilan karjan ja kaitsijansa mukana, se keskustelee paimentajansa kanssa jatkuvasti, ymmärtää enemmän kuin kukaan ihminen. Se myös näkee tukevaisuuteen ja uskoo paluuseen. Harvinaisen toimiva on tämä keskitetty koko Roihan lavastusskenografia niukkoine taistelurummutus- ja valööritehoineen – tiivis, upean herkkä ja sielukas kokea.

Esityksessä pidin dramaturgian ja ohjauksen tarinaa elävöittävistä tunnelmatiheistä kohtauksista ja luonneanalyyseistä löytyviä juonteita, kuten erikoisesti tytön isäkaipuuta tämän kadottua sotaan hänen elämästään. Samoin isän yllättävä kuolema toteutetaan vaikuttavalla kyynisellä herkkyydellä. Tärkeäksi miesaikuiseksi nousee maataloon jäänyt Setä ja hänen monet opastuksensa, kirjanoppineisuutensa, kaukoputkensa, maailmanrakentamisensa elämän maallikkofilosofina. Nuoren miessuhteen impeydenmenettämiskohtaus tuntui eeppisen muistelevalta – sinänsä hauskassa fysiikassaan. Naishahmojen työt, tanssit ja keskustelut Katri-karjakon kanssa toteutuivat ihanan arkisen luontevasti. Kauan odotettu, sodan sekoittama kadonnut ja löydetty äitisuhde sai muutamat kylmätunnelmaiset välähdyksensä kovin kylmettyneestä läheisyydestä – aina avatusta synnyttämistapahtumasta alkaen.

 

Ehkä kuitenkin on myös pakko sanoa lahtelaistulkinnan rikka. Teos oli suotta – ymmärrän talouden vuoksi – viritetty valtavaan teatterisaliin. Ensi puolen koin salin perältä. En saanut oikein puheesta selvää, koska kova palomuuriseinä kaiutti katsomoon kuuluvan, jo teknisesti vahvistetun puheen epäselvän puuroisena, liian voimakkaana. En myöskään nähnyt päähenkilön kasvoja kuin aavistaen niiden mimiikan ja eleet sekä temperamentin. Toisen esityspuolen sain kokea teatterin eturiveissä. Esitys oli aivan eri luokkaa, rikas sielukkuudessaan (tosin vieläkin liian kova kaiuttava volyymi).

Lahden kaupunginteatteriin kannattaa siis mennä tätä harvinaista Väylä-esitystä katsomaan mahdollisimman lähelle hurmaavaa esittäjää, etummaisiin penkkiriveihin. Silloin tämä näyttämöteos on täydellinen esitys nähdä, kokea, eläytyä, nauttia.

 

VÄYLÄ

Kirjoittanut: Rosa Liksom
Ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut: Mikko Roiha
Näyttämöllä: Ella Mettänen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo

Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden Kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri

Arvio Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön vierailuesityksestä 30.10.2025

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/vayla/

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Ella+Mett%C3%A4nen

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Mikko+Roiha

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto

Syksyn värit ja maut

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto taide yhteiskunta

Kaupunkiympäristölautakunta pannaan tuhoamaan maailman ainutlaatuisin luontokokemus

Kaupunkiympäristölautakunnan jäsenet:

Toni Putula, Ville Nikkilä, Maksim Gladostsuk, Roosa Reponen, ​Neea Similä, Minna Heikkinen, Jouni Suonpää, Mikko Lindroos, Tuisku Laukka, Jouni Kaikkonen, Satu Jaatinen

Tiistaina 14.10. 2025 kokoontuu Lahden uusi Kaupunkiympäristölautakunta.

Sen yksi päätös on asia § numero 117. Alla linkki asian käsittelyyn lautakunnassa.

 

https://lahti-prod.oncloudos.com//cgi/DREQUEST.PHP?page=meeting&id=20251196

Kariniemenpuiston koira-aitaus

 

 

Lahen uutisia on käsitellyt Kariniemen luonnonrauha-asioita useina vuosina. Nyt Kariniemen luonnonrauhan tuholaiseksi on joutumassa demokraattisella päätöksellä valittu Lahden Kaupunkiympäristölautakunta. Miten se on mahdollista?

Parahin lukijani, ota yhteyttä otsikkokuvan lautakunnan jäseniin, ettei näin aunutlaatuista luontoharvinaisuutta tuhota oikein kunnallisen demokratian voimalla. Pelasta Kariniemi!

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/03/kariniemi-harvinaisuus-koko-maailmassa-1

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2008/08/lahden-kariniemi-sykkii-innostavastihttps://

Valokuva: Lahden kaupungin nettisivuilta

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto yhteiskunta

Suomen luonnon päivä

 

 

Kategoriat
Koulutus luonto yhteiskunta

Rajat taiteelle ja terapialle

Kuva: Leontien Allemeersch

Tämän vuoden esityksiä Tampereen Teatterikesään 2025 valinnut valintaraati Taija Helminen, Tanjalotta Räikkä  ja Hilkka-Liisa Iivanainen kertoi yhdestä teatterikesän taide-esitysten periaatteesta: rajojen kokeilemisesta ja löytämisestä esitykselle tai vähintään kokeilla rajoja ylittäviä taide-esityksiä teatteritaiteessa.

Katy Baird oli saanut kunnian esiintyä fiinin teatterirakennuksen Tampereen teatterin Frenckellin kultivoituneessa, upeassa tilassa.

Tämä maailman kuulu, Suomessakin jo käynyt esitystaiteilija perusti esityksensä ruumiin kielen kuuntelemiselle, kokeilemiselle ja nauttimiselle.

Jos sanon suoraan: Katy oli rohkea esiintyjä, teknomusiikin jäänteet soivat auditiivisen maailmamme kulissina esityksen täyttäen ja silmämme kokivat, koko reilun tunnin esitysajan Katyn suunnittelemista elävistä visioista ja kuvatulvasta tehtyinä kuvakerrontoina.

Itse hän esiintyi puolialastomana – löysälihaksinen, uhkean valtavarintainen nainen, jonka lumona oli jatkuva valoisa ilme ja miltei paljas keho täyttäen koko näyttämön: ensin pitkään makuulla röhjöttäen ja sieltä lattiarajasta äännellä kaiuttimiin livenä tarinoiden. Sitten erilaisilla liikkeillä ja liikekuvioilla pitkin estradia teknomusiikin tahdissa liikkuen.

Rajatkin löytyivät, sillä Katy jo ennakkotiedoissa kertoi, etteivät hänen teoksensa ole terapiaa, vaan elävää ihmiskehon teatterin taidetta.

Olen eri mieltä kahdesta kohdasta hänen taidettaan.

Ensin:

hän pyysi yleisöstä mukaan haluavia näyttämölle – pari miestä ja montakymmentä naista meni mukaan hänen taideharjoituksiinsa. Ne olivat kuitenkin pääosin tyypillisiä kehoilmaisun tai äänen avaamisen hengitysharjoituksia, joita teatteriharrastajat Suomessakin jo puoli vuosisataa on opastettu suorittamaan lämmittelyiksi. Eivät ne olleet rajojenylityksiä, tavanomaisuutta kaikki.

Interaktiivinen yleisön mukaanmeno esitysareenoille ei mielestäni vielä edusta tai edistä sekään taidetta. Pienellä tutulla ryhmällä se voi pitkään toteutettuna ehkä johtaa joskus taiteelliseen liikkeen kliimaksiin, muttei se silloinkaan tarvitse julkista näyttöä – minkään taiteen rajan yli en usko sillä päästävän.

 

Toiseksi:

roima ja perferssi raja-alitus sitä vastoin oli se, että Katy oli filmauttanut oman paskantamisensa. Sitä näytettiin useaan kertaan. Kamera oli filmannut paskapötköjen putoamista Katyn persreiästä ja suurella näyttämön taustakankaalla nuo pötköt näyttivät suuren halon paksuisilta, jotka pyllistäessä kasvoivat hitaasti täysiin pituuksiinsa ja pudota mätkähtivät sitten alas, seuraavan pötkön jo ilmestyessä näköpiiriimme ihanuudeksemme.

Minulle ainakin rajat taiteeseen löytyivät: tämähän on niin paskanselvästi juuri uskalluksen terapiaa, kulttuurin tai taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ällöttävän brutaalia!

Katy oli viehättynyt julkiseen paskantamiseensa. Hän kertoi, että jos edes tämän paskantamisen hänen esityksiään seurannut jälkeenpäin muistaa, on esitys ja taide hänen taidefilosofiansa mukaan mennyt perille. Paskantaminen ronskisti pyllyn eli perseen reiästä ja sen esittely suurella seinällä kaikkien katsojien nähdä ei ole kulttuuria, vaikka miten asiaa perustelisi. Esitykselle ei ainakaan kuuluisi taiderahoitusta kunnan saati valtion virallisista festarirahoista.

Skotlantilaislähtöinen taiteilija on omimmillaan omassa luontaisessa kehonsa rehevyydessä, hauskoissa puheissa, omissa löllyvien lihojensa rajoittamissa liikkeissään, rohkeudessa ja valoisassa olemuksessaan.

Taiteilijamme kyky vetää suomalainen yleisö mukaan näyttämölle perustuu hänen omalakiseen empaattiseen huumorintajuunsa ihmisenä.

 

CAMPO

Konsepti, ohjaus ja esiintyminen Katy Baird

Esityksen ennakkoesittelystä lainaan muutaman rivin:

…………………………………………………………………….

Miten addiktiivinen, sattumanvarainen ja omintakeinen voikaan elämä – tai esitys – olla. Mihin tämä niin kutsuttu elämä oikein kuluu? Kauanko sitä on jäljellä?

Baird on tunnettu esityksistään, jotka ovat raakoja, avoimia ja rehellisiä. Hän kuitenkin sanoo pitävänsä rajoistaan kiinni, vaikka jakaakin yleisön kanssa paljon.

”Esiinnyn ensimmäistä kertaa soolona Suomessa, joten odotan innolla näkeväni, miten yleisö siihen reagoi. Jokainen yleisö on erilainen, he nauravat eri kohdissa ja se on osa esiintymisen hauskuutta. Pidän myös muutaman päivän vapaata esitysten jälkeen, jotta voin tutustua paikkoihin. Suomen maisemat ovat kauniita ja aion viettää niin paljon aikaa saunassa kuin mahdollista!”

…………………………………………………………..

Katy Baird taiteilijana ei ainakaan meitä sivistyneiksi itseään luulevia kylttyyrifriikkejä kiinnostanut paskaakaan.

 

Arvio viisi varttia kestäneestä esityksestä Tampereen Teatterikesässä TT Frenckell-salissa 5.8.2025 klo 16.30

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri luonto taide teatteri yhteiskunta

Rakkauden tekoja

Omassa maassamme elää, vaikuttaa ja paljastuu yllättäen näinä päivinä parhaiksi elämyksiksemme luova kulttuuri. Se on meillä tosin miltei laitostettu tiheäseulaisesti valittujen, harvojen lahjakkaiden yksilöiden taidekoulutuksin. Arvokkain taiteestamme on jo unohdettu tai ainakin piilotettu metsiemme siimeksiin, pois näkyvistämme historiallisen pyhyyden nimissä pienten yhteisöjen vaalittaviksi. Niissä sitä säilytetään onneksemme näinä maailmanmullistuksen sotaisina aikoina miltei varattomien, pienten kulttuuria vaalivien säätiöiden työntäyteisissä, vapaaehtoisissa, huolehtivissa käsissä ja valvonnassa – sinnekin varkaiden jo ehtiessä taiteen harvinaisen perusmateriaalin anastustuhotöihin sen rahaksi nopeasti muuttaakseen.

Tällainen aito työn kunnioittamisen, rakkaus-käsitteen omafilosofinen laajentaminen, taiteellisen ahkeruuden, luovan kyvyn, ehdottomuuden suomalaisihme kuvanveistäjä Laila Pullinen juuri näinä päivinä on meillä tavoitettavissa yllättävästi valmiissa täysin uudessa, luotettavassa, perinteisessä kulttuurimuodossa: näytelmänä, jossa lähiomaisen Jean Ramsayn rehellinen, sydämellinen, työnkunnioituksellinen hurmaavan ihmisläheinen käsikirjoitus vakuuttaa hienolla sisällöllään.

Rakkauden tekoja on harvinainen paikkakuntakohtainen yhteistuotanto Laila Pullisen säätiön ja Teatteri Vantaan yhteistyönä. Pääosiltaan kuvanveistäjän henkilökuva piirtyy hänen poikansa Jean Ramsayn kokemuksiin äidistään, jonka sisäisestä äänestä, äitiydestä, sydämellisyydestä hän oli saanut koko lapsuutensa nauttia. Aikuisena käsikirjoittaja pystyi määrittelemään äitinsä elohopeamaisen luovana, täysin pelottomana, yhä kiihkeän sädehtivänä, hysteerisenä sekä kipeän rehellisenä ihmisenä. Jean Ramsay summaa näytelmän tekstissä äitinsä epätäydellisenä, täydellisyyttä tavoittelevana taiteilijana, joka laittoi itsensä ehdottomuudella likoon asioihin, joihin uskoi – taiteen ja naisen asemaa puolustaessaan ja niihin myös työnsä perusteet pohjaamaan.

Rakkauden tekoja -esityksen voima ja lataus on ennen muuta suuren Laila Pullinen -taiteilijapersoonan tavoittava Anne Nielsenin häikäisevän vaikuttava, yhtä aikaa arkisen järkevä, unelmoiva, rehellinen ja aito näyttelijätyö – joka elää ja räiskyy henkilökuvansa ehdottomuudessa, koskettavassa äitiydessä, taiteellisessa ajattelussa – kohoaa vuosikymmeniemme taiteita yhdistäväksi huipputeokseksi.

Nielsen taitaa mestarillisesti kertojan lahjat, samaistuksen henkilökuvansa psyykeen ihanasti. Hämmentävän realistisesti hän kuvaa monet kuvanveistäjäpersoonansa taitekohdat:

– hävyttömän hauskasti, yksityiskohtaisesti ja suorasti hän kertoo vasta aloittavan taideopiskelunsa sekä uransa mies- ja naistaiteilijoiden eriarvoisuudesta juuri metalli- ja kivitaiteilijana aina lapsuuden kyläsepän sanoista saakka

– työskentelyonnettomuuden ateljeessaan pudottuaan raskaana tikkailta ja odottaessaan sitten onnettomuudessa mahdollisesti vammautuneena syntyvää lastaan

– paljastaa monet aikakautensa lehdistöjuorut humpuukina kuten Kekkos-ystävyydestä, mutta kuvailee myös aidon ensirakkautensa pettymyksen rakastumisesta kauniiseen mieheen, joka olisi kaikki hänen teoksista saamansa tulot pistänyt rahaksi

– rakkautensa aviomieheensä hän tarjoilee lämpimän voimakkaana kiintymyksenä

– taatusti meille selviävät, mitä ne todelliset rakkauden teot on – työt, veistokset ja niitä riittää suurenmoisen taiteilijan tuloksiksi, paljastetuiksi merkkiteoksista joka ikinen, pienikin veistos

Anne Nielsen taitaa ja tavoittaa veistäjän ammatin raadollisuuden valtavan luontevasti, todentuntuisesti ja ymmärrettävästi. Kaikkiaan tunnin mittaisessa näytelmässä katsoja on tutustutettu Laila Pullisen työhön ja elämään – monet meistä vaikkapa vannoutuneeksi sydänystäväkseen mielipiteiltään esityksen koettuaan. Näyttelijätaidon mestaruus sekä kuvanveistäjän nerokkuus yhdistyvät hahmossa saumattomaksi, eheäksi,  poikkeukselliseksi persoonaksi.

Eivätkä teatteriohjaaja Osku Heiskasen tarkkanyanssinen draamakokonaisuus tai esityksen harvinainen esitystila, uniikin sisältörikas taiteilija-ateljee työkaluineen, veistosaihioineen, ehjine, tunnelmallisine puitteineen jätä enää mitään toivomusten sijaa. Kymmenen vuotta sitten kuolleelle taiteilijalle tässä ja nyt, silmiemme edessä – hänen oman luomisensa tilassa Vantaan Sotungin Nissbackan kartanon ateljeessa esitettävä näytelmä on kesän taiteellinen, innostava,  unohtumaton kokemus.

 

 

 

 

 

 

RAKKAUDEN TEKOJA – monologi taiteesta, naiseudesta ja naistaiteilijuudesta Laila Pullisen sanoin

Teksti: Jean Ramsay

Laila Pullinen: Anne Nielsen

Ohjaus: Osku Heiskanen

 

Nissbackan kartano, Sotungintie 4, 01200 Vantaa

www.lailapullinen.fi

 

Seuraavat näytöspäivät:

ke 6.8. klo 17.30
ke 13.8. klo 17.30
la -su 16.-17.8. klo 17.30
la-su 23.-24.8. klo 17.30
ke 27.8. klo 17.30
la -su 30.-31.8. klo 17.30
la -su 6.-7.9. klo 17.30
la -su 13.-14.9. klo 17.30
Kesto: n. 1h, ei väliaikaa.
Paikkoja esityksessä 40.
Liput: 40 / 36 / 24 €, sis. Netticketin palvelumaksut.
Yksityisnäytökset mahdollisia elokuussa ti -pe 5.-29.8.2025,
tiedustelut teatterin toimistosta, p. 09 836 1919 (arkisin klo 10-14).
Café Anja & Annikki palvelee ennen esitystä sekä esityksen jälkeen klo 19 asti.

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri luonto taide yhteiskunta

Olavi Lanu hukutetaan toisarvoiseen vertailuun ja rinnastukseen

Sarja Olavi Lanun valokuvia muistuttaa teoksista, jotka hän oli valmistanut metalliverkoista ja kuosittanut luonnon materiaaleilla ruohoilla ja oksilla muistuttamaan luonnon vaikuttavista visuaalisista itsemuotoutuneista hahmoista.

 

Olavi Lanun nimeen lahtelaiset ja muutkin maailman kansalaiset rientävät Lahden visuaalisten taiteiden museo Malvaan katsomaan, kokemaan ja ihmettelemään tämän Karjalasta Lahteen muuttaneen merkittävimmän suomalais-lahtelaisen taidemaalarin menneen elämän suurenmoisia töitä ja pohtimaan hänen niin moneen taipuvaa, aikaansaavaa ja klassiseksi jo muuttunutta uniikkia taiteelle perustunutta elämäänsä.

Itselleni ja varmaan suurimmalle osalle Olavi Lanun ja hänen taiteensa tunteneita näyttely on kuitenkin pettymys. Hienoissa ja mammuttisen laajoissa lahtelaisissa Malvan taidetiloissa Lanu on yritetty rinnastaa muihin enemmän tai usein vähemmän tunnettuihin taiteilijoihin. Yhdeksän eri taiteilijan teoksiin hänet hukutetaan uniikilla taiteellaan – suurimmasta osasta näitä taiteilijoita emme tunne minkäänlaista rinnastustarvetta.

Olavi Lanu jatkuvasti muuttuvana, työteliäänä, huippupersoonallisena suomalaisen kansallisomaisuuden – luonnon taiteen mestarina on taiteen suuri poikkeustapaus. Itse hän aina sanoi olevansa taidemaalari. Me maallikot tosin selitämme hänet kuvanveistäjäksi, mutta Ollin mukaan taiteilija aina maalaa, hän on taidemaalari kaikissa teoksissaan.

On outoa, että Lahden Malva kera suuren rypäleen asiantuntijoiksi ilmoittautuneita näyttelyn ammatillisesti sivistyneitä suunnittelijoita – etunenässä näyttelyn kuraattori – ovat ymmärtäneet jonkinlaiseksi asiantuntijuutensa korostamiseksi Olavi Lanun nousevan korkeammalle jalustalle laittamalla koko valtava museon 1. kerros täyteen taiteilijoita, jotka ovat tehneet ja tekevät yhä varsinaiset työnsä vasta nyt Lanun jo poistuttua. Rinnastukset Lanun aikalaisiin ja yhteistyökavereihin puuttuvat täysin. Lahti oli pitkään koko suomalaisen taiteen ja taideopetuksen mekka työskentelevine, ahkerine sodanjälkeisine taiteilijoineen ja taideopetuslaitoksineen 1960-1995.

Minne oli unohtunut lahtelainen Mauno Hartman ja Tuomo Lukkari tässä taiteiden uudistamisen rinnastamisuhossa. Esimerkiksi he molemmat ansaitsisivat tulla huomioiduksi, toinen vieläkin aktiivina lähes satavuotiaana taidetta tuottavana taiteen uudistajana.

 

Täällä Lahdessa on uppouduttu aiheissa, teoissa ja materiaaleissa luontoon ja luonnossa on toteutettu taiteen uudistamista, annettu taiteen ehtymätöntä voimaa meille katsojille vuosikymmenet – Olavi Lanu kärkiesimerkkinä. Taidekesät täynnä näitä jatkuvasti uutta luovia kuvataiteilijoita, taidemaalareita, näyttelyitä ovat vain yksi aidosti lahtelainen taidetapahtuma taiteen uudistamiseksi.

Lanu oli jo kaiken tehnyt, kun nyt tässä näyttelyssä itseään ilmaisevat maailman eräällä tavalla vasta nyt elettävää aikaa elävät ja tulkitsevat taiteilijat on rinnastettu Lanun vertaisiksi ja rinnastettaviksi. Kaukaa haettua. Ilmeisesti taiteen asiantuntijat mieltyvät nykyisin paremman puutteessa tahallaan shokeeraaviin taiteilijoihin – valokuvaajiin, elokuvantekijöihin, runoilijoihin, tanssijoihin ja digitaiteilijoihin sekä heidän luomaansa poikkeuksellisen taiteen mahdollisimman outoon eksotiikkaan ja keräsivät heitä kaikkiaan yhdeksän samalle viivalle Lanun kanssa Malvan suuret tilat täyttämään. Typerää.

 

Ei silti – juuri tällaisesta, elävästä, tivolisesta, karnevalistisesta taide-elämästä Lanu piti, järjesti ja loi siihen omaa räiskyvää, elämänhehkuista, hurmaavaa persoonaansa, taidettaan ja yhteisöllisyyttä. Hörönaurua ja voimakasäänistä terävää kommentointia hän varmaan päästelisi suuret salit kaikuen moisesta itseensä rinnastavasta banaalista rinnastettavuudesta.

 

Kaikki nuo yhdeksän Malvan näyttelyssä ollutta taiteilijaosuutta jätän pois Olavi Lanun suuren nimen seasta ja käsittelen pelkästään aitoa Olavi Lanua, hänen teoksiaan ja taidettaan tässä lyhyessä kuvallisessa taidekatsauksessani.

 

Olavi%20Lanu.jpg

Olavi Lanun (1925-2015) merkitys lahtelaiselle ja suomalaiselle taide-elämälle on poikkeuksellisen suuri. Olavi Lanu ja Tutta Vuori-Lanu tulivat Lahteen 1956 ja aloittivat yhdessä, molemmat varsin omaperäisillä persoonallisuuksillaan pitkän työuran (Lahden keskikoulussa, myöhempi nimi Launeen yhteiskoulu) koululaisten opastukseen taiteen saloihin. Pariskunta säteili omalla koulutuksellaan, opetusotteellaan, sisäisellä ja ulkonaisella olemuksellaan vetoavaa, tarttuvaa ranskalaista charmia meihin ajan nuoriin oppikoululaisiin.

Olavi Lanu taipui ilmaisussaan yhtähyvin herkäksi siveltimen käyttäjäksi, työtä pelkäämättömäksi betonivalun uurastajaksi kuin myös usein suuren yleisön edessä sanavalmiiksi luennoitsijaksi, hauskuuttajaksi tai suorasukaiseksi kriitikoksi.

Taideopetuksensa syvimmät jäljet Lanu uursi Lahden muotoilu- ja taideinstituutin pitkäaikaisena, pidettynä, taitavana, kiisteltynä ja räiskyvänä, taiteeseen ja sen raadolliseen työhön uppouttavana opettajana.  Hänen aktiivitaiteilijauransa oli pitkä ja monipuolisen ansiokas. Yksi sen merkittävistä, maailmanmaineisista saavutuksista oli osallistuminen kutsuttuna suomalaistaiteilijana Venetsian biennaaliin 1978.

Elämää suomalaismetsissä 1990-95 on Lanun läpimurtotyön toisinto Venetsian Biennaalista: materiaalina ruoho, risut, pudonneet metsien oksat hän teki hienoja installaatioita.

Kolme sulotarta 1970-79 on materiaalina Lanulle poikkeuksellinen, leikittelevä teos: katsojat voivat metallisesta teoksesta liikutella sen osia omiin haluamiinsa asentoihin. 

Näyttelyn mieliteokseni on kolmiulotteinen Laulutaulu, jossa Lanu leikittelee karun savimaisen materiaalin ja musiikin uudenlaisen nuottikeksinnön lumoissa.

Paju ja sen muotoilu on  Lanulle tyypillistä materiaalinkäytön neroutta. Suuri Lahden Kariniemen Lanu-puisto on pääosin pajusta muotoiltujen 12 suuren teoksen veistospuisto. Patsaat on valettu ja väritetty luonnonmukaisiin sävyihin lasikuitumuotin avulla sementtisiksi teoksiksi.

Puu ja sen kerroksellisuus toteutuvat useissa Lanun töissä yksityisinä ihmisfiguureina tai ryhmäteoksina. Auringonpalvoja on koko näyttelyn herkuteltavimpia ja tunnelmaa luovimpia töitä.

Keltaruusu on tyypillinen lanumainen materiaalivälähdys: suon laidasta löytynyt lehmänruho pääsi ateljeehen teokseksi valmisteltavaksi. Näin sulkeutuu Lanun ihmistä perinpohjin luotaava ja käsittelevä teosmaailma myös sympaattisesti ihmisten, kasvien ja eläinten yhteiseen eliökuntaan.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/05/olavi-lanu

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/02/olavi-lanun-elamasta-1

https://www.malvamuseo.fi/kategoria/nayttelyt/

Kategoriat
kulttuuri luonto taide

Galleria Uusi Kipinä piristää uusilla tuulillaan

Viiden naisen luomissa omalaatuisissa tunnelmissa voi viettää rattoisia kesän kuumanpoltteisia, mutta raikkaan uusituulisia hetkiä Galleria Uusi Kipinän juuri avatussa näyttelyssä.
Osa teoksista on tietenkin omafilosofisia tekeleitä, joille voisi näyttelykävijä keksiä vaikka omasta päästään minkä tahansa nimen mielentilan toteutusnimeksi erottelemaan teokset toisistaan.

Osa taas on kuin sanakirja kaksikieliselle ihmiselle – toinen kuvataiteilijan kielellä toinen runoilijan verbaalisuudella (Annu Salminen & Kiti Saarinen) yhteistyönä valmistuneita aforismisen oloisia elämän pikavälähdyksiä. Summana toinen luo näkemästään vedoksesta runomuotoisen vaihtoehdon. Tai teoksen syntyminen voi vaihtaa tekijöiden järjestystä jo syntyessään. Näin kahden taitajan luomasta tunnelmasta tulee kekseliään neropattista sana-kuvakirjataidetta – runokuvasymbioosia. Vedosmaisista teoksista on vielä värityksellä mahdollisuus muuttaa runon sisällön antamia sävyjä toteutuksiin.

Entäpä koko suurimman galleriatilan valloittaneet Laura Havannon teokset ilman katsojiakin seinät ja lattian täyttävinä, vaikuttavina kokonaisteoksina houkuttavat perehtymään suurimman seinäkokonaisuuden antiin. Pienet piirrrosmaiset keramiikkatyöt leijuvat kuin avaruudessa suurelle kokoseinälle loihdittuina tarkkoina, huoliteltuina välähdyksinä elämänkokemuksista tai esineistä, jotka kiinnittyvät geometrisen piiruntarkkaan etäisyysasentoon toisistaan – näin yllättävän ehyt teos kaikkine pikkutarkkoine, muotoiltuine tilpehööreineen tavoittaa hallitun, rajatun kokonaisuuden. Tai taiteilijan elämänsä solmuisuuteen tykästynyt materiaali, jossa paksuketjuinen moderni tekniikka hallitsee veistosten erillisiä kokonaisuuksia vankasti seinillä ja lattialla: selkeydellä silattua, kiehtovaa kuvanveistollista ilmaisua.

Tuorein taitelijoista – Elina Hämäläinen – kiinnostaa lupaavana kokeilijana ilmaisunsa kahtiajakautuneella kuvataiteilijalajillaan (katso kollaasiomuodoksi luotu otsikkokuva). Hänellä on selvästi taidemaalarin muodon ja tunnelmahetken salamantarkkaa,  kunnon taidemaalarin hallittua ikuistamistajua. Hänen tekstitaulunsa taas löytävät taiteilijan sisältä ajatussyvänteitä vaikka joka hetkeen ihmiselle, tapauksille, kokemuksille kirjoiteltaviksi. Hieno, tiukkaan, hallittuun muotoon herkistynyt taideteksti vakuuttaa omaperäisellä, punnitulla tyylillään.

Sasa Saastamoisen näyttely Kukka-alkemiaa koostuu kaikki seinät täyttävistä piirustuksellisista, paperipohjaisista sekatekniikalla toteutetuista teoksista, joissa kuvitteelliset kasvit kukkivat ja kurkottavat keskusteluun ympäristönsä kanssa. Saastamoisen yritys toteuttaa teoksensa kertomaan luonnon eri elementtien yhteistyöstä toteutuvat hänen kuvissaan vielä kovin moniselitteisinä, usein kuin uudelleen parin kertaan henkiin herätettyinä minikollaaseina.
Tosin olin jo vuonna 2018 Tampereen Teatterikesässä retkahtanut uskomaan ei pelkästään silmiäni vaan myös korviani, kun Arboretum – Plant Series II toteutti kasvien aisteista esitysesseen, jonka instrumentteina toimivat kasvit.
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/08/teatterikesan-moninaista-ohjelmaa
Jotakin oikeaa ja samalle tasolle pyrkivää visuaalista ilmaisua koin myös Saastamoisen teosten nykyvaihekokonaisuudessa.

https://galleriauusikipina.fi/