Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri

Kymmenen Lahden tuoreinta ennenkokematonta näytelmää

Kaksi ja puoli kuukautta Lahden kansanopiston teatterityön opiskelijat olivat ensimmäisen työvuotensa aikana työskennelleet pareittain näyttelijäntyön tunneilla luomalla kohtaukset, jotka he esittivät teatteri-illan aikana. On harvinaisuutta katsojan päästä kurkistamaan aidon teatteriopetuksen aikaansaannoksiin jo näin varhaisvaiheessa. Itselleni tämä mahdollisuus oli jo kolmas kerta saada kokea tuoreiden teatteriopiskelijoiden kokopäiväisen työnteon  tuloksia Näyttämöllisiä tiivistymiä –nimisenä aitona, hyvätasoisena teatteri-iltana.

 

Ihan ensiksi on mieluista todeta, että ilmaisuaparaatit – äänenkäyttö ja lavaolemus – on näillä kahdellakymmenellä taiteilijakutsumuksen saaneella, pääsytutkinnossa jo tarkoin valituilla teatteriosaajilla hyvässä luomiskunnossa: käytössä olleiden kahden pienen studionäyttämön varsin paljastavissa puitteissakin ilmaisuvalmius oli varmaa ja nautittavaa.

Teatteri-illassa näimme kymmenen kohtausta, kymmenen eri näyttelijäduon tulkintoina. Vakuutuin tämän kahdenkymmenen näyttelijälahjakkuuden läsnäolosta näyttämöllä itse luomissaan kohtauksissa: jokainen kohtaus tuntui idealtaan ja toteutukseltaan valmistaneen keskeisen sanomansa ja esitysmuotonsa kiinnostavaksi. Kohtausten vaihdot toteutettiin harvinaisen toimivasti, miltei yhdessä minuutissa ja tyylikkäästi. Nämä pienoisnäytelmät ansaitsevat pienen yhteenvedon, sillä ne erilaisuudessa, sisällöissä ja ilmaisuissaan olivat jo teatterillista ja draamallista ilmaisua laidasta laitaan.

Teatteriopiskelijoiden itsevalitsemia ajatussisältöjä leimasi ratkaisevasti aikakautemme viestintämuoto: esitysten juonen sisällöt ja käänteet saivat yli puolella esityksistä kännyköistä ja niiden sisältämistä viestityksistä ratkaisunsa. Keskeistä opiskelijoiden toiminnallista sisältöä oli myös nykyseurusteluun olennaisesti liittyvä oluen ja viinin maistelu tarjoiluineen. Kiintymys ja pettymys tuntuivat hallitsevan vastakohtaisuuksillaan monen esityksen atmosfääriä, mustasukkaisuus ja sen selvittely seurasivat monen esityksen tapahtumakaaria niiden lomassa tai niiden päätekohdissa huipentuen. Kaikkineen: nykyajassa, tässä päivässä esityksissä liikuttiin vahvasti ja kokemuksellisen asiantuntevasti.

 

Rakkaus on ihanaa (Efe Elo & Helmiina Kauhanen) toisiinsa ihastuneen eräänlainen aikamme festariromanssi tavoitti tavattoman valoisan, toisiinsa tarrautuneen ehdottomuuden tunnelman.

Vahinko

Vahinko (Meeri Karri & Viola Nyyssönen) välitti onnellisuuden tunteen kynttiläliekkien vahvistamaa ulkoista rakastumistunnelmaa tyylikkään korrektisti ja loi aluksi kahden rakastuneen kauniinherkän tunnelman. Pian kuitenkin jokin vaivasi partneria, hänen reaktionsa olivat selvästi katsomostakin eriteltyinä patoutuneet ja loivat arvoituksellisen ristiriidan kohtauksen ulkonaiseen  herttaisuuteen. Viimein saimme tietää: epäröijä laukaisi pettäneensä ystäväänsä. Helpottuneen tunteensa hän tulkitsi vahingoksi. Ystävän täysi räjähdys ja lyönti päin kasvoja tuntui lähes ansaitulta. Seurustelukumppaneiden hetkessä jäätyneiden tunteiden viimeiset repliikit: Löit minua, miksi? Ystävän vastaus – Sekin oli vahinko – tiivisti esityksen tarinan viiltävän ehjäksi, satuttavaksi. Vahvat, intensiiviset katsekontaktit suorastaan järkyttivät ja ihastuttivat tarinan keskeisinä tunnelmanluojina.

Vuosipäivä-esitys (Elina Pentinsaari & Ellen Westberg) muistutti meitä omissa kiireittemme kaaoksissa unohtamistamme ensikohtaamistemme korvaamattomista merkittävyyksistä laatuisalla yksilöllisellä näyttelijätyöllään.

Rakkaudella taikka väkisin (Emma Härmä & Siiri Sulkakoski) rakastumisen ja torjunnan tunteet saivat jo miltei väkivaltaisia reaktioita – taitavasti työstettyinä vahvan luonteikkaina näyttelijäilmaisuina.

Kaikki nuo esitykset tuntuivat persoonallisissa roolitöissään, ihastumis- ja pettymisreaktioissa aidoilta ja monille meille kuin tutuilta rakastumishistoriallisesti omakohtaisilta, tunteiltaan, vilpittömiltä sisällöiltään, roolitöiltään.

 

Kaljanmakuiset miehet (Mikko Wilmi & Roope Keski-Korpela) paljasti miehisyyden herkät tulehtumisrajat vähintään silloin, kun työelämässä tapahtuu liian suuria, peruuttamattomia asioita. Wilmin ja Keski-Korpelan tulkitsemat mieshahmot ovat ajatuksella työstettyjä miesluomuksia, joissa nykyarjen epävarmuus paljastuu tänään liiankin usein kohtalokkaaksi realismiksi. Näissä näyttelijätöissä taitavat ja selkeästi piirretyt luonteet ja eläytyminen nousevat draaman jännityksen yhdeksi vahvaksi perustaksi.

Mun sisko

Illan koskettavinta draamaa koin esityksessä Mun sisko (Aino Suosalo & Fiia Nurmi), jossa kodin alkoholismi, lapsuudesta ulos kompuroiva vielä leikkien täyttämä pikkusisko ja aikuisuuteen ryntäävä kodille katkera isosisko luovat  sisäistyneen, täysipainoisen toistensa läheisyyden merkityksen ja erohetken kipuisuuden vauhdikkaalla tulkintakokonaisuudella. Pikkusiskon vaikuttava loppulaulun tapailu riipii aitoudessaan ja  koskettavuustunteessa meitä mielemme syvyksiin saakka. Hienot, herkät, valmiit näyttelijätyöt eivät unohdu.

 

Aikamme tietokonemaailman ja taiteen välinen elämänasenteiden yhteiselo Vain toinen meistä yrittää (Selma Atas & Aaro Strömmer) lienee parisuhteissamme nykytodellisuuden lähes normaalia tilaa. Strömmerin karski maccous ja Ataksen herkkä sensuaalisuus tuntuvat elämän kahlitsemattomilta ominaisuuksilta, jotka heissä kuin eivät koskaan kohtaisi toisiaan. Tekniikka ja luova taide ovat maailmamme samankaltaisia vastakohtia. Esitys kauneudessaan ja kauheudessaan kysyy noiden ihmisominaisuuksien yhteiselämän mahdollisuuksia – onko se rakkaus? Roolityöt taiten tuotettua karrikointia lähenteleviä, mutta silti elävän elämänmakuisia, synnynnäisellä taidolla toteutettuja töitä.

Majakamraati

Huvinäytelmän suurta, täydellistä juonellista ja läheisyyskokemuksen rajatonta  nautintoa saimme Majakamraati-esityksessä (Wiivi Väänänen & Sakke Sikiö). Sen kutkuttava hauskuus sisälsi ennenkokemattoman esineellistämisen (pölynimuri) toimivan kekseliäisyydessään luontaisilla koomikoilla täydellisesti. Tämä kaksikko taisi myös kartoittaa kämppäasumisen pikku taivaat ja helvetit todellisesti, mutta niin ihanan keveästi, ettei naurullamme ollut rajoja heidän uskottavan heittäytyvää näyttelijätaitoaan – aina hiustupsujaan myöten – katsellessa. Valmis työ millä tahansa estradilla esitettäväksi.

 

Esineellistäminen toteutui myös esimerkillisen mainiosti Sun Vuoro -kohtauksessa (Netta Herranen & Sylvia Ropponen). Tarinan juoni ja rytmi saatiin aikaan lapsuutemme Kimble-pelistä, jonka painallus kuului katsomon perälle saakka. Lähes sanaton, katsekontaktein ja ilmein tulkittu juoni sai kännykästä löytyneen vilpin kiihdyttämän pelaamisen painallukset vauhdissaan hallitsemattomiksi ja viimein tuon kahdenvälisen ihmissuhteen rauhoittumaan tulehtuneisuudestaan takaisin tyyntyneiksi, hitaasti harkitseviksi ja tunnusteluaroiksi vuoropainalluksiksi. Esittäjien omaperäisesti näytellyt luonteet paljastuivat tässä pelimittelössä upeasti.

 

Lähellä käydään (Silja Poskiparta & Maija Melender)  Näytelmäisessä kohtauksessa esityksen jännitteen luovat eläinrakkaus, orastava kumppanirakkaus ja niissä rimpuileva ystävän rakkaus, kolminkertainen rakkauden epätietoisuus tuntuu jo komedian huvittavuudelta. Juonessa löytyy kyllä yllättävää komplisuutta, komediallista huumoria, jos kohta eräänlaista vasta orastavan suhteen sopivan  kiusallista epämääräisyyttä. Meitä ajatteluttavaa on esityksessä nykyisten lemmikkien aikakauden eläinrakkauden ja ihmisrakkauden toisinaan sovittamaton todellisuus. Luonnenäytteleminen erehtymättömän vakuuttavaa. Kissa-äänikulissi aivan herkullinen variaatioissaan.

 

Yllä kuvailin tiiviin viiden viikon pituisen teatteriopiskelun ja asiantuntevan teatteripedagogin yhteistyön taiteellisesti omaperäisiä, kunnioitettavia tuloksia. Myös illan kaksiosaisen kokonaisuuden aluiksi lauletut laulunumerot tuntuivat rakentuvan innostuneen ilmaisun ja sydämenpohjasta tulkitsevan yhteisilmaisun laulamisen ilolta, jonka esittäjät – tiivistymiensä lisäksi – meihin katsojiin tartuttivat.

 

Esitykset:  torstai 26.9.24 klo 18  ja perjantai 27.9.24 klo 18

Työryhmä: Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Maija Melender, Fiia Nurmi, Viola Nyyssönen, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sylvia Ropponen, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Siiri Sulkakoski, Aino Suosalo, Wiivi Väänänen, Ellen Westberg, Mikko Wilmi

Ohjaava opettaja: Aleksi Lavaste

Musiikin opetus: Elsi Bergroth

 

Esityskuvat: Katri Leppälaakso

Otsikkokuva: Näyttämöllisiä tiivistymiä -esityksessä esiintyneiden työryhmien itsevalmistamista mainosjulisteista koottu kuvasarja

https://www.teatterikoulutus.fi/uutisia/teatteri-1-nayttamollisia-tiivistymia-2024

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Yleisö valloittaa teatterin katsomon

Jotakin yhä poikkeuksellisempaa tapahtuu tässä syksyn 2024 Lahden kaupunginteatterissa. Rientäessämme viime maanantaina yleisölle tarkoitettuun Suuren näyttämön uuden teoksen esittelytilaisuuteen hämmästelemme sen saamaa suosiota. Väkeä tungeksii ovien täydeltä teatterisaliin. Mistä moinen ihme?

Saamme teatteriaulasta tietää, että tutustumistilaisuuteen kassalta jaetut 552 pääsylippua ovat kaikki kelvanneet ja saliin tultuamme huomaamme sen olevan täysi. Näin juuri pitää käynnistyä yleisön pohjustaminen suosiolliseksi tulla katsomaan teatteria: päivän tutustumisajankohtakin (klo 17-18) sopii suurelle osalle lahtelaiskansaa täydellisesti; tulevasta esityksestä ei liene niinkään väliä, kunhan vain pääsee teatteriin!

Kuva haastatteluhetkestäAnna-Riitta Partanen, Minna Harjuniemi ja Paula Koivunen

Salissa on jo käynnissä harjoitustapahtuma, koko näyttelijäjoukon tanssiharjoitus ja tutustumistilaisuuden tunnin kokonaisuuden esittelee meille teatterin draamapedagogi Anna-Riitta Partanen.

Thelma ja Loviisa – Anna Pitkämäki ja Sara Paasikoski

Pian alkaa varsinainen yhden kohtauksen tiivis harjoittelutuokio. Automatkan repliikkien ajoitusta – kohtauksen siirtymistä autoa ajaen ja vuoroin jatkumaan autosta nousten ja jalkaisin – harjoitetaan huolellisesti ja tarkasti viitisentoista minuuttia. Tarkkanyanssisen asemointiäksiisin johti esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Minna Harjuniemi, joka oli jo keväällä aloittanut teoksen harjoitukset. Hän esitteli nyt asiantuntevasti ensemblen koko henkilökunnan – itsensä, koreografin, lavastajan, näyttelijät sekä laajan teknisen henkilökunnan. Laskin pitkälle kolmattakymmentä henkilöä työskentelevän esitystä valmistamassa.

       Minna Harjuniemi

Teoksen tekee mielenkiintoiseksi sen sisältö ja muotorakenteellinen ajatus yli kolmenkymmenen vuoden takaisesta Thelma ja Louise -elokuvasta, mutta näytelmän balladisen western-muodon saa entistä mielenkiintoisemmaksi sen täyssuomalainen tapahtumasarja ja mystiikka, suomalaiseen tapahtuma- ja perinnemenneisyyteen sidottu kohtausten jono, siihen perustuva naisen kohtelu sekä mystiikka, jotka ovat ainakin Hella Wuolijoen teoksen niskavuorelaisuudesta lähtöisin. Juoneen sekoittuu varsinaisen elokuvan aikakauden maailmaa – sieltä löytyy yhtä hyvin tavallinen nuori suomalaisnainen kuin suuri maailmanluokan filmitähti. Ohjaaja-käsikirjoittaja korosti  taiteen ja teatterin merkitystä ihmisen mielikuvituksen vapauttamisesta ja kulkemisesta esityksissään vapaasti, ohi todellisuuden ja tehdä lavalla suoranaisia ihmeitä. Niin Lahden esityksessä sitten tulee käymään naisten taistellessa oikeuksistaan.

 

Kysymyksiäkin yleisöltä tuli:

– Onko esitys nyt nähdyssä asussa aikataulussa?

– Kauanko esityksen valmistamiseen meni yhteensä aikaa?

– Mitä tapahtuu jäljellä olevien kahden viikon aikana ennen ensi-iltaa?

Nenna Tyni näyttelee Marilyn Monroen

Kuunneltuani, nähtyäni ja katseltuani esittelytilaisuuden aatteellisen ja sisällöllisen annin ymmärsin jotakin sen keskeisestä sanomasta: koko tarina tähtää ajankohtaisuudella, suomalaisuudella, maailmanpoliittisuudella tärkeään, miltei muuttumattomaan naisten oikeuksien yhä kehnoon tilaan miesten joukoissa – ja räjähtää modernin ajan puhuttelevaan vauhtiin jatkuvasta miehen väkivallasta naista kohtaan – kenties meidät täydellisesti yllättäen!

 

Näin tekijät kuvaavat Lahden Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saavaa näytelmää katsojia houkuttelevassa tiedotteessaan:

”Thelma & Loviisa on suomalainen western kahdesta ystävyksestä pakoretkellä halki Suomen – aina kaukaiseen Arizonaan asti. Thelma ja Loviisa, kaksi aivan tavallista naista, lähtevät kauan odotetulle lomamatkalle. Heti reissun alkuvaiheessa käynnistyy kuitenkin tapahtumaketju, jonka jälkeen paluuta entiseen elämään ei enää ole. Puolustaessaan henkeään he päätyvät lain nurjalle puolelle ja alkaa loputon pakomatka maailmassa, jossa oikeus on aina voittajien puolella. Matkalla he kohtaavat kaltaisiaan, suomalaisen historian saatossa vailla oikeutta jääneitä naisolentoja, jotka kutsutaan liittymään mukaan porukkaan. Lopulta kaikki entinen palaa savuna ilmaan. Naisilla ei ole enää kuin toisensa, kaiken kestävä ystävyytensä,  Ford Thunderbird ja tulitikut, joilla sytyttää tuleen kaikki se, minkä alta he paetessaan vapautuvat.

Luvassa on katkeransuloinen tragikomedia, monumentaalinen kostoilottelu, pyro-ooppera ja eloonjäämisnäytelmä. Se on surutyö, kutsuhuuto ja slide-kitaralta kuulostava feministinen western aivan kaikille, jotka ovat joskus saaneet elämältä turpiinsa. ”

Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa on saanut innoituksensa legendaarisesta Ridley Scottin 1991 ohjaamasta ja Callie Khourin käsikirjoittamasta Thelma ja Louise -elokuvasta.
Näytelmän on kirjoittanut sekä ohjaa Minna Harjuniemi, joka vierailee nyt ensimmäistä kertaa Lahden kaupunginteatterissa.

Kantaesitys 12.10.2024 Suuri näyttämö

Ohjaus ja käsikirjoitus Minna Harjuniemi 
Lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tapani Kalliomäki, Tuomas Korkia-Aho, Ella Lahdenmäki (vier.), Saara Mänttäri (Näty), Sara Paasikoski (vier.), Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Jari-Pekka Rautiainen, Nenna Tyni, Liisa Vuori   

Palaamme esitykseen ensi-illan 12.10.2024 klo 18.00 jälkeen.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/thelma-loviisa/

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Tiitiäisen satupuun riiminerokkaassa teatterissa

Kirsi Kunnaksen runot ja niiden riimit, usein yllättävät riimisykkeen hauskasti ja kekseliäästi rikkovat riimipoljennot, ovat olleet suomalaiskotien mielilukemistoa jo kohta seitsemänkymmentä vuotta. Tunnetuin teos lienee hänen runokokoelmansa Tiitiäisen satupuu, joka ilmestyi vuonna 1956. Sen 53 painoksen määrä on ollut poikkeuksellisen ennätyksellistä runokirjojen ja kaunokirjallisuuden leviämistä suomalaisiin koteihin. Teoksen Maija Karman kuvitus on myös pysyvästi mielikuvituksiimme vaikuttanutta, kirjan sisältöä vahvasti ja herkästi toteuttavaa runokirjan taiteellista visualisointia.

 

Jokin kumma, synnynnäinen kielellinen leikittely, perityt runosuonet ja mielikuvituksen nerokkuus pitävät Kirsi Kunnaksen runohehkua yhä palavassa tuikkeessa. Tiitiäisen satupuun klassisuus on siinä, että jo muutamat sukupolvet ovat saaneet siitä nauttia, kun kirjan lorut ovat ääneen luettuina ensin alle kouluikäisten iltalukemisina siirtyneet runokorvaan tallentumaan ja sitten pian jo itseopeteltuina, usein ulkoa opittuina rallatuksina lukutaitoisten ja aikuistenkin muistin lokeroihin kasvaneet lähtemättömäksi yhteiseksi raikkaaksi ja viihdyttäväksi suomen kielen omaisuudeksi.

Aikanaan 1960-luvun molemmin puolin kunnasmaista runoa pidettiin oikeana modernina runon riimikankeuden uudistajana. Runot ovat suhteellisen lyhyitä, nerokkaan arvoituksellisia sisällöiltään, äännerikkaudeltaan ja usein uusilta mielikuvituksellisilta sanakeksinnöiltään. Ne kiinnostivat lasten lisäksi myös aikuisia, jotka perinteinen runomitallinen runo oli koulun lukemistoista kyllästetty karttamaan koko loppusointuista runoutta.

 

Kaikenikäisille soveltuva Tiitäisen satupuu on ensimmäinen esitys Lahden kaupunginteatterin uudistuneella Lämpiönäyttämöllä ja sen on ohjannut ja sovittanut Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala, rooleissa Saana Hyvärinen ja Aki Raiskio, lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-ahon.
Tiitiäisen satupuun ensiaamu oli 25.9.2024.

 

Lahden kaupunginteatterin oivallus oli tehdä runoista näytelmällistä teatteria. Lauri Maijalan hoksottimissa välähtelee jokaisen runon kohdalla sen toiminnallinen, liikunnallinen ja ajatuksellinen sisältö kirkkaana eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Eräänlaisena prologina näyttelijät määrittelevät toisilleen ja meille näyttämisen ja näyttelemisen käsitteiden erot havainnollisen humoristisesti.  Maijalan ohjaajarepertuaaria sovitus jo tällaisena laajentaa kohti teatterin tulevia uusia, mahdollisimman nuoria teatterinkuluttajia: loistava teksti muuttui monissa runoissa hauskan draamallisiksi nautittaviksi tulkintatuokioiksi meille kaikenikäisille katsojille.

Saana Hyvärisen sydämellinen ja haltioitunut ote runoihin, taitava heittäytyminen niiden kymmeniin eri persoonallisuuksiin sekä Aki Raiskion patrioottisen vahvaääninen runonkerronta, koko kehon kapasiteetilla demonstroiva näyttelijäilmaisu loivat sopivan erilaiset tulkitsijahahmot kunnasmaisen tekstin draamalliseen kokonaisuuteen.

Tekijäryhmä (ohjaaja & lavastaja & näyttelijät) oli ratkaissut esittää tapahtumat modernisti juuri tänä päivänä. Näyttämölle nimittäin oli kuin unohtunut nykyaikaisen siivoojan koko suuri välineistö. Niinpä tuosta valtavasta kapistusten, harjojen, viuhkojen, pyyhkeiden, siivousaineiden, moppien määrästä syntyi koko esityksen rekvisiitta: kurki, vesirotta, Haitulan hattu, käpälät, nenät, aurinko, kuu.. Ah!

 

Yli neljästäkymmenestä runosta taas jokainen saattoi löytää tietenkin mieluisensa. Itselleni jäi takaraivooni soimaan runot:

-Vettä vettä vettä -esitys tuntui hallitun hienolta runon ja sen rytmipoljennon nykytulkinnalta

Kattila ja perunat arkemme kiireen huimalta toteutukselta, pukuteknistä esineistöään myöten täydellisesti toteutetulta hirtehishuumorin riimisen hurjana elämämme kiihtyvänä polkkana

– Herra Piipoo sitä vastoin perusteelliselta, kerronnaltaan jännittävältä, opetukseltaan hengenvaaralliselta, kohtalokkaalta draamalta (ja tulkinnaltaan ihan kuin aidolta traagiselta tarinan demonstraatiolta)

Ville ja Valle esittäjäduon mestarillinen yhteistulkinta, riimien ja poljennon rytmitarkka varmuus ja hauskuus on sitä Kirsi Kunnaksen suomen kielen tekstin ja ajatusten suurta taidetta.

 

Tiitiäisen satupuun ensiesityksen kutsuvieraat (40 ekaluokkalaista) olivat selvästi ihastuksissaan teatterikokemuksestaan (monet heistä teatterikatsojia ensi kertaa) ja sen yllätyksellisen tapahtumarikkaasta näytelmällisestä muodosta, mutta myös ällikällä lyötyjä pienen lämpiönäyttämön tuomasta silmästä silmään käsinkosketeltavasta näyttelijöiden ja katsojien läheisyydestä. Me aikuiset taas hykertelimme elämänilomme, hymykareemme jälleen löytäneinä sekä runoutemme poikkeuksellisen erimakuisen annin nauttineina erikoisoikeutettuina katsojina.

 

Artikkelin esityskuvat Tiina Hauta-aho, Hilma Ruotsalainen

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/tiitiaisen-satupuu/

Kategoriat
yhteiskunta

Elämämme viisaasti valitsemiemme kaupunginvaltuutettujemme armoilla

Eliel Saarisen suunnittelemia Lahden kaupungin valtuustosalia ja sen 59 ainutlaatuisen upeaa tuolia alkaa niillä vielä istuvien valtuutettujen istumalihakset ja hengityshöyryt jo hieman kuumottaa tulevien kuntavaalien ajatuksista ja me kaupunkilaisetkin jo päivitellä, mitä ensi huhtikuun Suomen kuntavaaleissa me lahtelaisäänestäjät saamme äänestämällä aikaan.

Alla on nykyisen valtuustomme jäsenet ja heidän äänimääränsä pohdittavaksemme: keitä heistä tunnemme, onko joku heistä saanut jotakin tarpeellista tai merkittävää meidän kaupunkilaisten kannalta neljässä vuodessa aikaan, voimmeko heihin aidosti luottaa, kuka vain puhuu, kuka käy pelkästään leiman lailla kokouksessa paikalla, ketä heistä mahdollisesti äänestäisimme kevään kuntavaalissa, kenelle nykyvaltuutetuistamme olimme antaneet aivan liikaa ääniä tai ketkä ovat pahan kerran pettäneet luottamuksemme. Tosiasiassahan valtuustollamme on kuivan kirjallinen leima, elämä ja monipuolisen, viisautta synnyttävän keskustelun päätökset ovat sille vieraita. Suuri osa vallasta on annettu itse loihdituille kaupunginhallituksen jaostoille, kaupunginhallitukselle ja lautakunnille sekä kaupunginjohtajalle ja pikkuvirkahenkilöille. Terveyden ja hyvinvoinnin asiatkin on viety valtuustolta kokonaan.

 

-16.6.2021 valitun Lahden kaupunginvaltuuston 59 jäsenen kokoonpano sekä yksittäisten valtuutettujen valitsijoilta saama äänimäärä:

-Äänioikeutettuja 99005 Äänestysprosentti 51,1 % Hyväksyttyjä ääniä 50388

-Valtuustoon valitut 59 jäsentä saivat yhteensä 48859 ääntä

Lahden kaupunginvaltuutetut 2021-2025

Ajattelin käydä läpi muutamia meitä kaupunkilaisia, arkeamme ja viihtyisyyttämme koskevia valtuuston tekemiä ratkaisuja ennen seuraavan valtuuston valintaa. Tässä ensimmäinen.

Yksi epäonninen päätös, joka on tehnyt Lahdestamme ja sen keskeisistä maisemanäyistä todella häpeällisen kuvan ja on kestänyt jo neljän eri valtuuston ajan kaupunkiamme nolaamassa – Lahden kaupunginvaltuuston 15.6.2009 tekemä Ranta-Kartanon asemakaavaratkaisu. Sehän syntyi kaupunginvaltuuston päätöksellä numeroin 30-29. Noista arkkitehtuurikilpailun voittaneen Laituri-vaihtoehdon äänestäneistä päättäjistä on vielä istuvan valtuustomme jäseniä kahdeksan yhä asioistamme päättämässä. Heidän yhteinen äänimääränsä on 4494 eli nykyvaltuustossamme heitä on äänimäärältään vielä 9,2% (luettelossa olen heidät alleviivannut).

Korkein hallinto-oikeus tutustumiskäynnillä valituksenalaiseen Lahden Ranta-Kartanoon ja valtuuston tekemään asemakaavaan perehdyttyään, perustelee antamassaan 68-sivuisessa Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa 30.8.2012 (Taltionumero 2260) harvinaisella tavalla päätöstään sivuilla 64-65:

”Korkeimman hallinto-oikeuden toimittamassa katselmuksessa voitiin havaita, että Ranta-Kartanon asemakaavan keskeinen muutosalue, Paasikiven aukiolta Pikku-Vesijärven rantaan ulottuva, pääosin pysäköinti- ja katualueena nyt oleva avoin alue, on maisemallisessa solmukohdassa muodostaen Vesijärven tuntumaan laaksomaisen alueen Salpausselän harjujen reunustaessa sitä kauempana. Alue on myös kaupunkikuvallisesti merkittävä.
Kaavamuutoksella osoitettujen uusien rakennuskortteleiden rakentaminen sulkisi lähes kokonaan nyt avoinna olevan maisematilan sekä Pikku-Vesijärven ja Paasikiven aukion välillä, että Kisapuiston ja Fellmanin-puiston välillä ja rajoittaisi näkymiä kaava-alueelta käsin katsottuna muutoinkin. Maisematilan sulkeutuminen ei kuitenkaan sinänsä olennaisesti vähennä kaava-alueen puistojen eikä Paasikiven aukion maisemallista arvoa eikä kaavamuutoksella osoitettu pääosin 2-3-kerroksinen ja osin 8-kerroksinen rakentaminen eroa kaupunkikuvallisesti olennaisesti Lahden keskustan kerrostalovaltaisesta ilmeestä.”

 

Ranta-Kartanon asemakaava on yhä häpeäpilkkumme. Pelureille (Kinos-rakennussuunnittelijaryhmälle ja rakennusurakoitsijoille) on annettu vapaat kädet tehdä mitä haluavat: hotellit, vesiliikuntakeskukset, uimahallisuunnitelmat ja muut ovat pyörittäneet Ranta-Kartanoamme ja kuntamme arkkitehtisuunnittelua miten ovat halunneet. Kaikki on kuitenkin kuihtunut pelkiksi ideoiksi. Omituisinta on, että tuo Korkeimman hallinto-oikeuden arvostama perustelu 2-3 -kerroksisten talojen rakentamisesta on muuttunut pääosin 8-9 -kerroksisten erittäin massiivisten rakennusmassojen taloiksi. Korttelikohtainen rakentamistapa syntyi heti Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen uutena kaavapäätöksenä rakennusyhtiö Skanskan ehdoin, se aloitti rakentamisen vasta saatuaan kaavapäätöksen muutoksella lisäkerrokset suunnitelmiinsa.

 

Ylen%20ei%20yht%C3%A4%C3%A4n%20valitusta

Lahti oli päässyt 3.3.2020 TV-ajankohtaisohjelma A-studion esimerkiksi kaupungista, missä ei edellisenä vuonna tehty yhtään kaavavalitusta! Lahden kaupungin teknisen ja ympäristötoimialan vuorovaikutussuunnittelija Henrik Saari esitteli Ranta-Kartanon alueelle nousevia uusia kohteita: hotelli, vesiliikuntakeskus, pysäköintilaitos – kaikki hyväksytty ilman yhtään valitusta.

Ranta-Kartanon alueen toteutumista vuodesta 2008 seuranneina ja monia mielipiteitä, muistutuksia ja valituksia asiassa tehneinä olimme kyllä lähinnä järkyttyneitä. Alueen asemakaava sai lainvoiman 2012 Korkeimman hallinto-oikeuden käytyä paikalla tutustumassa alueeseen. Sen jälkeen on 2017 muutettu kaavaa yhden korttelin osalta ja 2019 kaikkien muiden kortteleiden osalta. Esimerkiksi alkuperäisessä kaavassa talot olivat 3- tai 8-kerroksisia, korkeita torneja 7. Nyt talot ovat 4- ja 10-11 -kerroksisia, korkeita torneja 9.

Alkuperäinen kaupunginvaltuuston päätös 2009 tehtiin yhden äänen enemmistöllä. Puoli valtuustoa valitti omasta päätöksestään. Yli 5000 allekirjoittajan adressi, mitkään esittelytilaisuudet tai nettikyselyt eivät saaneet suunnittelijoita ja päättäjiä edes neuvottelemaan tavallisten kaupunkilaisten kanssa mistään muutoksista tällä Ranta-Kartanon alueella, joka jo arkkitehtikilpailun tuloksena 2005 syntyessään oli liian tiheäksi suunniteltu. Sen jälkeen on koko ajan tehty vain huonoja muutoksia.

Tänään Ranta-Kartano on valtaosaltaan rakentamaton, suurimmalta osaltaan hoitamaton käyttökelvoton asfaltti-, nurmi- ja sorakenttä.

Tarvitaanko asiaan uudet, uusien tuoreiden valtuutettujen ajatukset ja päätökset asian hoitamiseksi?

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Teatteri Vanha Jukon Veriruusujen ajatuksissa

Teatteri Vanha Jukon Veriruusut, nuoruuden ja aatteiden suuri elämäntilitys, on komeaa suomalaista teatterin taitoa ja tapaa kertoa tuoreesti, lämpimästi, elämäniloisesti ja väkevästi suomalaisten yli satavuotiaasta kohtalonhetkestä ja kansamme naisten täydellisesti uusiin tavoitteisiin, uuteen tasavertaiseen elämään miesten kanssa pyrkivästä elämänpalosta. Taistelu nuoruuden uskaliaisuudella ja hehkulla, kansanvoiman etuoikeutetulla yhteisyyden kokemuksella maailman ja suomalaisen yhteiskunnan harvainvaltaa vastaan tuntuu Anneli Kannon Veriruusut paksun romaanin ja Teatteri Vanha Jukon siitä tekemän koskettavan näytelmän kokemuksena tänäänkin esimerkilliseltä ja oikeutetulta totuuden puhumiselta.

Teatterina Jukolla on Veriruusuissaan vapauden, aatteen, iloisen ja hyvän ihmisen periaatteet. Kaikki muu on toisarvoista. Ihan täyssuomalaisen kotoiseksi näytelmän tekee Anneli Kannon käyttämä hämäläismurteen komea paluu kuulla, taipua paljon kirjakieltä laatuisammin, selittävämmin, suuhun sulavammaksi ja ilmaisevammaksi meidät hurmata kansamme tilityskieleksi. Sen jukolaiset ovat omaksuneet ihailtavan täydellisesti – meidän nopeasti heidän puheisiinsa, hauskutteluunsa, järkeilyynsä ja unelmaisiin ajatuksiinsa täysillä heittäytyä, uskoa ja mukana elää.

Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja pääsee sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan ja muiden tehtaantyttöjen kanssa. Elämä alkaa.

Ola Blickin symbolinen vanerilavastus vie suoraan suomalaisen puuteollisuuden jalostuksen, paperitehtaan – näytelmän ihmisten heräävän teollisen työnteon maailmaan, joka avautuu sen puisista rakenteista. Vaneriset puitteet riittävät ja niiden kätevät miltei silmänräpäyksissä tapahtuvat tasojen ja kehysten muuntelut vaihtavat hetkessä katsojan mielikuvituksen nopeudella interiöörit tapahtumille. Lavastustaiteilija Blick on kansalaissotamme mustavalkean kokonaisuuden tulkinnut suomalaisen vaneripuun laajoissa puhtaissa pinnoissa teollisen työn merkitykseksi ja ripotellut maalaukseensa sinne tänne auringon keltaisia, puhtaita, toivon ja nuoruuden unelmoinnin värejä. Suuret tehtaan rakennuskompleksitkin syntyvät perspektiivivaihdoin mainiosti –  kuten korkealla miltei näyttämön katon rajasta seinän pikkuikkunasta keskustelevan tehtaan työnjohtajan rouvan puheet ja kasvot asunnostaan tai tehdassalista kurkkaavan työntekijän nauravat tervehdykset meille tänne tehtaan pihalla tiiraileville katsojille.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander on luonut esityksen valtavasta aineistosta moneen suuntaan uskaltavan spektaakkelin, yksityiskohtia riittää – välillä huokaisemme vauhdissa ja vaihdoksissa pysyäksemme, mutta vakuutumme kohtausten eheydestä, pienistäkin sävyistä, inhimillisen persoonallisista, tunnelmasta, tinkimättömyydestä. Juuri näillä monilla kymmenillä lyhyillä kohtauksilla esitys kuin pienistä palasista parsitaan eläväksi, ihmisen makuiseksi ja kiinnostavaksi esitykseksi.

Veriruusujen ensimmäinen näytös on suuri, kaunis, valoisa ylistys maailman nuorisolle ja sen naisten uusille unelmille. Vaikeatkin Venäjän vallankumousten jälkeiset suomalaisten perheiden sosiaaliset ongelmat, kuten köyhän suurlapsiperheen yksinhuoltajaäidin – perheen isäksi luullun matkustettua amerikkoihin työn perässä, sinne perhettä odottamaan, sieltä koskaan palaamatta – saa täällä kotimaassa aivan hellyttävän hauskan, lämpimästi ilakoivan yksinhuoltajaperheen äidin, tulkinnan (Annika Hartikka) valloittavine tuokioineen, lapsi- ja vieraskatraineen, tulevaisuuden optimismeineen.

Tässä maailmassa, miesten täydellisessä käskyvallassa miesten moraalisääntöjen kahleissa elänyt nainen oli odottanut uutta ajatusta tulevaisuudesta. Parikymppiset tytöt, piiat, palvelijat, tehdastyöläiset, sivistystä ja koulutusta vain haaveilevat tytöt saavat onnekseen työtä ja palkkaa vauhdilla teollistuvassa tehtaiden maassa ja maailmassa. Ja pian nämä nuoret naiset uskaltavat haaveilla toisenlaisesta ajasta, yhteiskunnasta, jossa työläisestä tulisi ihminen ja nainen nousisi arvossa vähintään miehen rinnalle, saisi työnteosta saman palkan kuin mies.

 Kaikki muuttuu kuitenkin yhtäkkiä, kun tehdas suljetaan ja punakaarti ottaa kylällä komennon. Vallankumouksessa myös nuoret naiset vaativat itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Perustetaan naiskaarti, johon Martta ja Sigrid ystävineen innostuneina liittyvät.

Jukon esitys on teatteria, jossa vanhat, yhteiskunnalliset rakenteet murskataan nuoruuden innon, maailmassa syntyneen punaisen aatteen ihantein, riemun ja laulun miltei tanssin kaltaisesti palavasti aatetta julistaen. Aate jyrää perinteisten kotien järjestykset, sekoittaa äitien ja isien autoritaariset, kiltteyden turhat neuvot menneisyydeksi ja uuden, odottamattoman ja vielä jäsentymättömän yhteiskunnan tavoitteet nuoruuden hyvänolon, rakastumisten kuuluvan tulevaisuuden utopistiseen, unelmoituun kansojen vapauden ja orastavan ihmistyön kunnioittamisen autuuden maailman.

Ryhtymällä kaikkeen uuteen aina täysin sydämin suomalaisyhteiskunta kykenee odottamattomiin saavutuksiin. Sigrid (Suvi Blick) ja Martta (Minja Koski) liittyvät seudun punaiseen 36 naisen pääosin tehtaan nuorista naistyöntekijöistä muodostuneeseen komppaniaan. Tehtaan seisoessa ei palkkaa makseta, mutta Suomen punainen valta on luvannut palkita kolminkertaisella summalla tehdastyöhön verraten puna-armeijaan sotilaiksi liittyvät naiset. Naiset hankkivat ja tekevät itselleen taistelijan housuasut, saavat aseet. Alkavat harjoitella miesten tapaan taistelutehtäviä, aseenkäyttöä, vartiointitehtäviä ja hyökkäämistä seudun asiaan koulutetun punaisen Lundahlin Kallen johdolla. Parivaljakosta tulee keskeiset sotilaat seudun punaisten naisarmeijaan. Naisen pukeutumishurjuus mieheksi on suorastaan yhtaikaa rienaavaa ja kunnioitettavan nuoren ihmisen rohkeutta – naisen kotiäitituomion ja lastensynnyttäjätehtävän aikoina ennenkuulumatonta, perittyjen tapojen ja normaaliuden häväistystä. Nuoret naiset sen uskalsivat tehdä!

Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee nuoret naiset mukanaan keskelle sisällissotaa. Teatteri Vanha Jukon Veriruusut on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta mahdottomissa olosuhteissa, keskellä vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia.

Naispataljoona on tehnyt jatkuvasti kotirintaman tiedustelutehtäviä, vartiointitehtäviä, huoltotehtäviä ja harjoituksia, kunnes se yllättäen joutuu taistelutehtävään Alvettulan sillalle, jota valkoiset joukkoinen valvovat. Tappioitta naiskomppania valtaa sillan ja jatkaa taistelua kohti seuraavaa kuntaa, joutuu siellä Suomen sisällissotaan valkoisten avuksi tulleitten saksalaisten vangeiksi. Niin alkaa punaisten komppanioiden vankien pakomatkat ympäri eteläisen Suomen metsien, rajan taakse, kohti Venäjän Leninin valtakuntaa, useimmat kuitenkin Lahden Fellmanin vankileirille kenttätuomioistuimen tuomiota odottamaan.

 

Lavastaja Blickin kuvamaailmassa vanerinen lavastus jo ensimmäisessä näytöksessä oli usein vaihtunut tehdassalista toimistoksi, pihan pesäpallokentäksi, maantieksi, kodiksi – miksi vain mielikuvamme, sen katsoja itse on kokenut. Moderni, reunoin rajattu lavastuksen keskus pehmeine sisuksineen tuo sen nyt valoin ja varjoin, rummuin, äänitehostein tähän vuoden 1918 sisällissodan aikaan, loihtien siitä yhtälailla suomalaisen perusmaiseman kaiken sisäänsä nielaisevat pohjattomat ammutut vihollisten ruumiit kätkevät suosilmäkkeet kuin taistelutantereet, talventuiskuiset paksut hanget tarpoa, lumipeitteiset metsät, synkät pimeät korpimaisemat paeta tai taistelusavuiset ampumahaudat nousta ja taistelurivissä johtajan huutokäskystä vihollista kohti hyökätä.

 

Näin Kannon romaanista Smolanderin sovittaman Veriruusut -näytelmän toinen näytös värittyy tavattoman synkäksi, lohduttoman todentuntuiseksi. Sen teatterimuodossa on suuri annos raastavaa melodraamaa, mutta sen kohottaa sielukkaaksi, puhuttelevaksi teokseen luotu ja toteutettu musiikki.

Veriruusut-esityksessä soi livenä tapahtumien lomista teoksessa näyttelevän Minja Kosken säveltämää musiikkia, sävelten ja runojen suurta tunteenpaloa, rakkaudesta ja vallankumouksesta, elämästä ja kuolemasta. Näytelmän musiikissa soi työn kunniaksi yhtä hyvin tuttu Totuuden henki -virsi meitä hamasta kansankirkkomme suomalaisia tarkoin säädellystä moraalisesta menneisyydestä muistuttaen, sitten läheisemmästä arjestamme Chydeniuksen Kisällittäret Agit Propmaisella 1970-luvun vasemmistolaulujen kisällilauluperinteellä tulevaisuudesta ja luokkataistelusta haaveillen ja unelmoiden, mutta ennen kaikkea Naimisiin/Tanssi/Taistella -teemoin Minja Kosken runot ja sävelet koristavat Veriruusut-näytelmän vuoden 1918 tapahtumat ja sanoman monella eri laululla sekä Marja-Leena Mikkolan koskettavalla runolla – Saima Irene maaliskuussa 1918 – jotka ensikertaa vasta tässä teoksessa herkkiin Minja Kosken sävelkukkiin puhkeavat.

 

Esa-Matti Smolander on sielusinut esittäjiensä persoonista, erikoistaidoista, ilmaisusta ja se on esityskokonaisuudesta selkeästi ja ihanasti nähtävissä esitysten muutamassa parodioivassa, surrealistisessa roolituksessa. Heittäytyvä vakavuus ja elämän maku leimaa kaikkien kuuden lahjakkaan näyttelijän roolitöitä. Teatteri Vanha Jukon esitys on yhtä aikaa vakavaa tarinaa, aikuisuuteen juuri puhkeavien nuorten unelmointia ja teatterityönä taitavaa ilmaisua, dokumenteista todistettujen asioiden luotettavaa kerrontaa. Itselleni se todentuu realismina, jolla on elävät ihmiskasvot ajatella ja viestittää meille.

Ohjaaja Smolanderin vakavassa, tajuttavassa ja puhuttelevassa sisällössä voi esitys meitä, joita kouluhistoria on yksinkertaistanut suomalaisen luonteen puhtaaseen kuuliaisuuteen, aatteiden sinivalkoisuuteen, viedä toteen uskomisen äärirajoille esittäjien käyttämä surrealistinen kauhun parodiamuoto.  Mutta sille on vankat perusteensa. Toisaalta ajatteluperusteemme kaikesta meissä päättävistä kotiäitien valtahirmuista, toisaalta moraalikokemuksemme kansankirkkomme pappien meidät helvettiin kuuluviksi sättineinä ja mananneina. Ja vielä nuo sukupolviemme muistin kätköistä ponnahtaneet kokemukset työnantaja-ketkuistamme, despoottisina maallisina työnjumalina, alaisiaan himoillaan hyväksikäyttäjät, raukat. Kaikki nuo kotien ja viranomaisten ihmispaholaiset saavat nyt Teatteri Vanha Jukon ainutlaatuisessa vaikuttavassa karrikoinnissa äärimmäisen osuvat, parodisen surrealistiset tulkintansa.

 

Ola Blickin kymmenet eri roolityöt tunnistan laaja-alaisen taiteilijan eläytymisen ja heittäytymisen, luonneanalyysien toteutusten poikkeuksellisen harvinaiseksi taidoksi. Hänen hevosmiesisänsä saa kunnian elää näyttelijän repertuaarinsa lämpimän ihmisen, tytärtään rakastavan isän hahmona läpi koko teoksen – alusta loppuun.

Suvi Blick kantaa merkittävän taakan tarinan hartioillaan  kovaksi itsensä karaisseena, hurjan äitinsä kasvattamana, aitona kodin kapinallisena, itsekkäänä lapsena, sitten punaisena nuorena ja aatetta tyylikkäästi edustavana naisena. Hänessä todentuu koko näytelmän aatteen ihmisjano, yhteinen toveripalo, tarinan lopun uhma ja johtamiensa naisten empaattinen ystävyys. Annika Hartikka luo tuon yhden suurperheen äitihahmon ja monia muita näyttelijäkarrikointeja. Aivan uskomaton on hänen toteuttamansa varsamainen Eero-hevonen, jonka elämän iloisuus tarttuu väkisinkin meihin katsojiin ja muistojemme valtavaan kokemusmäärään koko meidän lähes piilossa pidetystä eläinriemuisasta maailmasta kirmaisevalla laukallaan. Minja Koski tuo laulusooloillaan, sävelillään luontevaa kauneutta elämän iloon ja suruun. Hänen mainion tuttavallinen Martta-hahmonsa antaa huumorihehkuisen tehtaantyöläisen seksiohjauksensa nuorta Sigridiä opastaessaan – on yksi monista esityksen lämminhenkisistä, ihanista kohtauksista.

Lopuksi konkretisoin tuon ajatukseni surrealistisen parodian merkityksestä kahteen valloittavaan, upeaan näyttelijään. Maria Nissi näyttelee monet eri roolihahmot selkeän intuitiivisesti, mutta rajattoman hurjan, ilmaisussaan shakaalimaisen eläimellisen äitihahmon, jonka häijyys, ulvonta, elämän katkeruus, raakuus ja jyrkkyys sekä vanhoillisuus suorastaan pelottavat katsojaa ja pistävät kaikki kasvattajat peiliin katsomaan. Aivan uskomattoman vahva, koko näytelmän genren ydin perheiden elämästä yksin päättäville kieroutuneille puolisoille. Matti Pajulahden tehtaan työnjohtajan himokas nuorten tyttöjen hipelöinti tuntuu vieläkin selkäpiissäni psyykessäni, moisen lieron uhreja säälien, näyttelijä Pajulahden vääräsäärinen Pappi, tuhatkertainen musta piruampiainen römeine äänisurinoineen on oikea maailman peljätysten jättiläinen – molemmat vahvoja parodisia, väkeviä karrikointeja huippunäyttelijältä. Onneksi hän paljastuu naisten taistelukouluttaja Lundahlina todellisuudessa myös sympaattiseksi tavalliseksi, työteliääksi, vaatimattomaksi ja osaavaksi mieheksi.

Koko ensemble toteuttaa kymmenet joukkohtaukset, agitointitilaisuudet, jumalanpalvelukset, sodan hyökkäykset, lähitaistelut ja pakoretket vakuuttavan osaavalla yhteisnäyttelemisellä.

 

Lahden esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusujen punaisten naissotilaiden dokumentteihin. Valkeakoskelta lähteneet 1918 keväällä perustetut eri tehdaspaikkakuntien naiskaartikokoonpanot päätyivät sisällissodan päätyttyä vankeina, isänmaan rikollisina toukokuussa lopulta Lahteen. Koen tämän tositarinan erityisesti lahtelaisena kansallisena onnettomuutena ja omakohtaisenakin. Oman sukuni hautausmaa sijaitsee Salpausselän harjanteen, Mustankallion mäellä. Sinne marssitettiin punaisia naisvankeja, punakaartilaisia parinkymmenen naisen ryhmissä toukokuun lopussa 1918 kaikkiaan 200. Ammuttiin kenttätuomion perusteella rikollisina joukkohaudan reunalla, jonne ruumiit työnnettiin. Aivan samoilla jalanastumilla, kiviaidan toisella puolen, hautausmaalla on oman sukuni hauta, mummoni, kummitätini, äitini ja isäni leposijat, heidän, jotka meille lapsilleen ja lastenlapsilleen eivät yhteisenä elinaikanamme sanaakaan näistä tapahtumista, kokemisistaan hiiskahtaneet.

 

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Esityskuvat: Antti Sepponen

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00

Kategoriat
teatteri

Yllätysvieras – nauramisen ja huvin vaakakupissa

Helsingin Kaupunginteatterin hauskuudelle pyhitetyssä 500 katsojan Arena-näyttämön ensi-illasta joutui esityksen aikana ja sen jälkeen pohtimaan nauramisen ja hauskuuden vaikeutta.

 

YLLÄTYSVIERAS ensi-ilta 12.9.2024 klo 18.30

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Pekka Huotari, Ronja Keiramo, Santeri Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Jari Pehkonen ja Sanna Saarijärvi.

Käsikirjoitus: Steven Moffat
Ohjaus: Milko Lehto
Suomennos: Reita Lounatvuori
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen
Dramaturgi: Henna Piirto

 

ELSAna, yllätysvieraana Sanna Saarijärvi hersyvän energisenä, ihmiskypsän säteilevänä tekopositiivisen avoimena ja ällöttävän tykötulevana tuo tarinaan rempseää aktiivisuutta.

PETERinä brittiläisen keskivertoperheen isän roolissa
Santeri Kinnunen tuntuu olevan se sopivasti tavallisuuteen tyytyväinen, flegmaattisen laiska, normaalia perhe-elämää tavoitteleva, tosin kohtalaisen pikkuhoksaava luomus ja hänen puolisonaan

DEBBIEnä Vuokko Hovatta taas saman keskivertoperheen tapahtumattomuuteen jo tylsistynyt, vaisun mielenkiinnoton käytännöllisen perheenäitikuvan harmaavarpunen-hahmotelma.

ALEX sen sijaan, Jussi Matias Korhosen perheen teini-iän prototyyppiä huolella tulkitseva, ikäkautensa tavanomaisuus, on luontevuutta karttava, ylireagointia viljelevä, lyhytjänteinen tyyppi,

mutta  NAAPURI, arvoituksellisen pitkäpinnaisena luonteena Jari Pehkonen, esityksen tekstiin kenties taitavimmin taukoja ja juuri tähän huvinäytelmään hieman jännitettä sekä odottamattomuutta virittävä roolityö.

ROSIEna Ronja Keiramo, ihan aidosti teini-ikäisyyttä tulkitsevana näyttelijätyönä on raikas näyttelijälöytö,

mutta KONSTAAPELI JUNKIN – Pekka Huotari varsin oudoksi kirjoitettuna, epätodellisena poliisihahmona tuo tarinaan hahmotuksensa salapoliisimaisella oudolla mystisyydellä.

 

Vaan kun koko niukka (itselleni käsittämätön) brittiläinen huumori keskittyy suomalaisten reaktioiden perusteella pariin ihmisen kehon tavanomaiseen tapahtumaan – nuoruuden aikaansaamiin holtittomiin pieruihin ja varsin varttuneen, sivistyneen ihmisen ulostuskiire- ja ripulihauskuuteen sekä klosettikaukaloihin tulleiden tulosten tarkastussyyneihin, on aidon hyvän, viisaan huumorin syntyminen jo täysin mahdotonta. Kyllä vähintään ohjaajan tuossa rooligalleriassa joidenkin komediakulmien aitoja törmäyshuveja luulisi jo pystyvän luomaan. Mutta ei.

Kaikkineen Helsingin Kaupunginteatterin yleisön nauruhermojen, ihmisen kaikkinaisen irrottelun ja hauskuuden lunnaiksi, viihteen palvelutehtävään synnytetty YLLÄTYSVIERAS-teos on suomalaisten nauramana anaalin huumorin kökkö työ.  Ehkä se kuitenkin täyttää freudilaisen huumorikäsityksen ihmisen mielenhuojennusteorian täydellisyydestä. Sen mukaan huumori vapauttaa ylimääräistä energiaa ja tuottaa helpotuksen tunteen.

Kategoriat
taide teatteri yhteiskunta

Veriruusut – Teatteri Vanha Jukon suurtyö tänään ensi-illassa

Otsikkokuva Antti Sepponen

Suomalaisteattereiden vakio-ohjelmistoihin on kuulunut lukemiskirjallisuuden parhaiden teosten sovituksia näyttämöille jo viime vuosisadoilta alkaen. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on niistä ehkä tunnetuin.

Jukolaiset ovat tehneet myös draamallisia kirjasovituksia, vaikuttavia sellaisia, kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Tuloksena oli vakuuttava pienen teatterin näyttö, oman säveltäjän musiikillisella sävellystyöllä vahvistettu Tuntemattoman sotilaan esitys – uutta suomalaista teatteri-ilmaisua väkevimmillään.

Anneli Kannon romaanin Veriruusut tämän illan esityksessä on paljon sekä eilispäivälle, tälle nykyhetkelle että huomiselle vastakkainasettelua ja totuuspohjaista vahvaa ja aseet riisuvaa elämän, Suomen sisällissodan tilitystä. Kansainväliseksi sen tekee pienen maan sota, jossa perheet hajoavat, orpoja syntyy ja lasten tilanne on tulevaisuustoivotonta, koko maailman kattavaa sukupolvien tuhoa.

Teatteri Vanha Jukossa asialla on Linna-tulkinnan osaajat –  ohjaaja-sovittaja, osa keskeisiä näyttelijöitä, säveltäjä. Odotuksemme ovat korkealla. Laajan romaanin (427 sivua) dramaturgia parin tunnin esitykseksi on suurtyö.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander:

Teatteri Vanha Jukon ohjelmasisältöön tämä romaani tuli nopeasti eri esitysvaihtoehtojen lähtökohdasta. Aloitimme lukemalla jokainen tuon romaanin. Minulla oli myös Anneli Kannon kanssa aikaisemmista teatteritöistä yhteistyökokemusta tehdessäni hänen tekstiään esitykseksi ja saimme luvan tehdä Veriruusuista sellaisen tulkinnan kuin katsomme teoksen meille sopivaksi esittää tällä henkilökunnalla, sille sovitettuna tähän omaan teatterisaliimme. Me olemme uskollisesti romaanin tarinaa vieneet tulevassa näytelmässämme eteenpäin. Teoksessa on kolmen paikkakunnan tapahtumia – Valkeakoski, Tampere ja Lahti asuinympäristöjen vaiheita kevään 1918 ajoilta. Tärkeää on aina sovitettaessa laaja romaanin pohja se, miten parissa tunnissa siitä saa aikaan sen ytimen.

Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä koko homma kaikkine osineen, mutta esitys olisi venynyt kestoltaan jo 3-4 -tuntiseksi. Anneli Kannon teksti on täynnä niin vahvoja henkilökuvia ja tarinaa, että se kääntyy erinomaisesti teatteritekstiksi – ja sovitus oli varsin helppo tehdä juuri näille tutuille, vahvoille teatteriammattilaisille.

Lavastaja-näyttelijä Ola Blick:

Pidän tärkeänä, että teoksesta on syntynyt lavastus, joka on mahdollisimman helppo purkaa muita esityksiä varten ja taas helppo pystyttää takaisin. Se on rakennettu rakennuselementeiksi. Pidin yhtenä keskeisenä päämääränä, tärkeimpänä, että lavastuksen muoto ja sisältö on mahdollisimman toiminnalliset, tätä näytelmäämme ajatellen. Faneeri on erinomaisen sopiva materiaali kuvaamaan suomalaisen teollisuuden työmaailmoita.

Näyttelijä Matti Pajulahti:

Koen näyttelijänä suurta vaativuutta tulkita monenlaisten eri henkilöiden elämäntarinaa tässä esityksessä. Se on mielenkiintoista ja todellista syvälle tulkintoihin pyrkivää haasteellista näyttelijäntyötä.

 

Näyttelijä Suvi Blick :

Ensi kertaa sisällissotamme nähdään selkeästi naisnäkökulmasta. Se on harvinaista, kunnioitettavaa näkemystä ja historiankirjoituksen tunnustamista, joka vaatii myös näyttelijältä vilpittömyyttä ja aitoa ihmisluonteiden tulkintaa. Teoksen tapahtumakenttä on myös Tampere-Valkeakosken seuduilta minulle tuttua, lapsuusmaisemieni maailmaa, jonka sisällissodan tapahtumat vasta nyt tulevat todellisiksi historiallisiksi kokemuksiksi.

 

Poistumme lehdistön esittelytilaisuudesta. Ei jää epäselvää, etteikö teatterin ydinsanoma ja teatterin yhteiskunnallinen teema naisen näkökulmasta sekä vahva näytelmävalinta Lahteen ja sen pitkäaikaisiin työllistäviin tehtaiden antamiin työtilaisuuksiin, puuteollisuuteen liittyvä aihe koskettaisi monia syntysuvultaan lahtelaisia katsojia. Ja vielä kun itse romaani Veriruusut ja sen teatterisovitus loppupuolen kohtauksissaan tuovat esityksen suoraan fyysisesti Lahteen, sen Fellmanin pellon 30000 ihmisen, pääosin naisten ja lasten, vankileiriin.

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00

Kategoriat
teatteri

Tänään ensi-iltaamme tulee YLLÄTYSVIERAS

Yllätysvieras on uutuuskomedia Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Pekka Huotari, Ronja Keiramo, Santeri Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Jari Pehkonen ja Sanna Saarijärvi.

Käsikirjoitus: Steven Moffat
Ohjaus: Milko Lehto
Suomennos: Reita Lounatvuori
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen
Dramaturgi: Henna Piirto

Lahen uutisia käy kokemassa esityksen ja kertoo siitä arvionsa.

Kategoriat
kulttuuri musiikki teatteri yhteiskunta

Lauri Maijalan teatteri on suurenmoisinta teatteria vuosikymmeniin

Lahden kaupunginteatterin ensi-ilta The Black Rider – on hurja, hurmaava, klassista, aitoa romantiikkaa, musiikin rajatonta kauneutta ja rytmiä, kohtalokasta kansantarinan sävyn tummankarheaa elämänkuvitelmien rosoisuutta, henkilöidensä todellisuudessa tavoittamiamme luontevuuksia ja yhtäaikaa kauhukummajaisia vuoroin unihoureista ja valveilla hätkähtäviä mielenmaailmojamme, mutta ajatuksemme voimakkaasti herättävää teatteriatmosfääriä salissa ja sieluissamme.

Valta-annos esityksen teatterillista erittelemätöntä, selittämätöntä outoutta, kuoleman läheistä realismia jää katsojan ratkaistavaksi. Surrealismin ja realismin katsojan itse valitsemassa maailmassa liikkuu pääosin piru kaikkialla ja monet aatteet, uskontokin aina ristinpuulle ristiinnaulittavaksi teoksi tai elämäntavaksi saakka. Rakkaus on silti koko ajan läsnä niin raikkaan puhtaan vapaana kuin likaiseen valtaan kytkettynäkin.

Tämä ihmisen elämää ylläpitävän himon ja viettien, jatkuvien valintojen makuinen eroottista nautintoa täysi – rikkaasti tummahuumorinen oopperamainen sivistynyt teos on meidän sivistyneiden ikioma oopperallinen luomus nähdä ja kokea, siitä syvintä otsa rypyillä ja keveintä suu hymykareissa sielunsyvyyksiimme säilöä.

 

Tom Waitsin säveltämä väkevä, laulukypsä, rytmivarioiva epätyylisesti poppia ja klassisuutta viestivä sävelkieli suorastaan lumoaa omatyylisellä rytmillään ja sävelkuvioidensa – parin kaunismelodisen aariankin – tenhovoimalla ja pitää esityksen ja verenkiertomme vauhtilisäystä yllä iskuvoimallaan bluesista jazziin rytmejä ja melodista kauneutta taidokkaalla suurella moni-instrumenttisella elävän orkesterin soundillaan. Kabareen, revyyn, Brechtin, Weilin sukulaissieluja tunnistin musiikin olemuksesta, runoista, ihmislajin raadollisuudesta ja tuhoutumisen elämänympäristöä hallitsevista sotaisista, auktoriteettisista ja kapinallisista elementeistä.

 

Esityksen tarina elää tusinaisella kohtauskokonaisuudella, loputtomilla, aina uusilla mielikuvilla ja henkilögalleriansa tunnistettavan makaabereilla hahmoilla, useimmiten maanpäällisen helvetin ja taivaskuvitelmien välissä elämässä roikkuvilla yksilöillä. Teos tuntuu yllättävän jo heti alussa kuin ajatuksemme alkaisi lisää elää ja nähdä modernia maailmaa uusin silmin. Saamme eläytyä välillä runomuotoon, välillä arkiseen kerrontaan ja alamme pohtia jo alkuasetelmasta, teoksen kodista, omaisista, kuka meitä ohjaa ja meistä päättää. Tarinan klassinen romantiikka on koko ajan läsnä houkutuksineen ja helposti kotoisen seurattavaa, jännittävää kehittymisessään, hullun unimaailman läpi tai peilistä näkemiemme kohteitten hienosti luoduissa hahmoissa, meille tutuissa teemoissa parinetsintävaikeuksissa, vanhemmanpolven vastusteluvoimissa, kilpakosijamittelöissä, hehkuvassa, rakastuttavan suloisessa ihanasti laulavassa morsianhahmossa. Ja kaikessa edellisessä genressä piru häärimässä sairaalloisen, rakastuneen ihmisen epätoivon synkkyyttä huumorin terävin kynsin kopeloiden, houkutellen naimakaupan onnistumiseksi kaupantekoon kanssaan.

Lauri Maijalan ohjauksen häikäisevän ehyt, suuriksi kehyslinjoiksi piirretty upea kokonaisuus on suurenmoisinta teatteria vuosikymmeniin. Tarkoin mielenmaisemien yksityiskohtaisin ohjaajan perustelemin roolihahmoin ja tarinan hallitulla suuren näyttämön mielikuvituksellisilla lavastuksen asemoinnilla esityksen intensiteetti koko ajan kasvaa hellittämättömästi. Henkilöohjauksen herkullisen huumoripilkkeisen vulgaarisuuden kautta tarina värittyy yhdeksi koskaan ennen kokemistamme teatteriesityksistä mielikuvituksellisuudellaan kaupungissamme, Suuren näyttämön täydeltä nauttiaksemme. Esitys kietoo kuin noituutena pauloihinsa juonensa ihanalla ohjaajan ajatusten koukeroisella valtaisalla huumoririkkaudella, selväpiirteisyydellä ja valmentamiensa esittäjien häikäisevillä näyttelijä- ja laulutaidoilla, uskomattoman tehokkaalla ja upealla lavastuksella, rekvisiitalla ja puvustuksella. Ohjaus samaistamalla myös vahvatunnelmaisen lavastuksen välineekseen mykistää sanattomaksi ihastuksesta ja rakettikuljettaa teatterimme hetkessä yhdeksi maailman merkittävien laitosteattereiden joukkoon.

 

Näytelmän 12 kuvaelmaa on tunnelmiltaan selkeän paljastavia. Ensimmäinen prologinen taikuus luo nykypäivän teatteriglamouria meidät ihmeestä mykistäen teatteritalon nykytekniikalla – orkesterimontusta nousee 12-jäseninen orkesteri soittajaistuimineen, instrumentteineen eturamppiin ihailtavaksemme – ooppera on käynnistynyt, ihailumme on rajaton. Pian realistinen näky laskeutuu alkusoittonsa mukana takaisin orkesterimonttuunsa. Estradi on vapaa.

Kohtaukset limittyvät ja vaihtuvat tunnelmiltaan, näyttämön vahvan interiöörin hallitessa suurilla sateisen taivaan maailman ja vuorimaisen uhkaavan oloisilla näyillä ja usein myös kuin metsänkaton kahlitessa meidät tarinaan. Luontoa kuulemme vain muutaman hipun verran: käki kukkuu merkitsevästi, mutta ani harvoin, kyyhkyset kujertavat vaaroja ja jatkuvia kuolemia ennustaen.

Koko esiintyjäjoukko osaa laulaa puhtaasti, eläytyen tekstiin – hienoa kuultavaa epämusikaaliselle ja musikaalisillekin.

Roolitöistä aloittaa Lumikki Väinämö, vanha täti, joka arkaaisessa hahmossaan avaussanoissaan vie meidät suoraan tapahtumien ytimiin vanhan degeneroituneen suvun pysähtyneeseen, metsästävän eläinkunnan herrojen, pyssyjen ja veristen olioiden sukuylpeään maailmaan. Vanhan naisen näytelmän esittely eräänlaisena kertojana suomeksi ja englanniksi (runoinkin) vaikuttaa jo pelkällä alttomaisella äänenkäytön karskin repaleisella kuuluvalla ääntämisellään, yleisöä seuraavilla silmillään syntisen vahvalta, vakuuttavalta. Hänessä alkaa koko näytelmäisen oopperan ihmislaji paljastua ja elämän hengenvaaralliset elämänmerkit näkyä: Jalkaa ontuva kulku on kuin enteellinen yhden ihmissuvun perintö vaiko metsästysammatin onnettomuuksien tulos?

Tuomas Korkia-Aho tekee esityksen keskeisen roolin, Wilhelmin ja luo tarinan metsästykseen juurtuneen yhteisön karsastaman kirjallisen ammatin sivistyneen kirjurin, koko näytelmäisen tarinan keskeiseksi vastapuoleksi perinteiselle saalistavalle ihmislajille. Tuo hento, ujo, murrosiästä vasta selvinnyt ilosta hyräilevä pojankloppi, nyt ensirakastumistunteen läpivirittyneenä uskaliaana on aivan hurmaava hahmo lähestyessään rakastettunsa kotia polkupyörällä, vapisten, peläten, kosijan kauhuja aavistaen. Korkia-Aho taitaa suurenmoisen eläytymisen, komiikan rytmit ja tragiikan vaikuttavuudet. Tämän koomisen, hennon, heiveröisen rakastuneen kosiminen typertyy heti isän jyrkkään kieltoon yhteisöön sopimattomasta ampumataidottomasta ammatista ja Wilhelm pakenee päätäpahkaa kohti metsää. Epätoivoisena hän alkaa harjoitella ampumista, mutta siitä ei tule mitään. Rakastuneella on jo itsemurha ihan lähellä, kunnes hän tapaa Peglegin (Pirun),  houkuttelevan olennon, joka tarjoaa hänelle taikaluoteja, jotka löytävät aina kohteeseensa. Tästä jatkuu Wilhelmin tarina osumatarkkana metsästäjänä häitä kohden ja hamaan esityksen loppuun saakka.

Korkia-Ahon näyttelemisen tragiikka on riipaisevaa, fyysisesti suorastaan rajua ja ennennäkemätöntä akrobaattista ilmaisua. Hänen kohtauksensa, jossa hän kauhuissaan yrittää noiduttuna irtipääsyä maan lumotusta taikuudesta, on vaikuttavaa näyttelijätaiteilijan suurta eläytymistä ja sisäistämistä keholla ja aivoilla, uskomattomia taipuisuuksia ja ulottuvuuksia, tunteita ja tahtoa ihmisen kauhun ja tuskan suurta ilmaisua, harvinaisuutta, josta ymmärrämme aidosti ihmismielen ja ruumiin kovin mitättömät mahdollisuudet vastata yhtä aikaa pirun ylivoimaan ja rakkauden unelmiin samalla maanpäällisellä ajatuskapasiteetilla ja lihallisella ruumiilla. Tragiikassaankin hän pystyy väliin komediallisella huudahduksella, kuin maailmantuomari, hihkaisemaan hetken onnistumistaan. Korkia-Aho laulaa kauniisti, vaikuttavasti. Täydellinen roolityö on samalla koko esityksen voimalatausta huipussaan.

Aurora Manninen näyttelee metsänvartijan tytär Kätchenin sympaattiseksi, valoisaksi, määrätietoiseksi rakastuneeksi nuoreksi, jonka tunteet kohtaavat monissa salaa tapahtuneissa kohtauksissa Wilhelmin rakkauden. Mannisen elämänaurinkoisuus, luontevuus nousevat säveltenhossaan vaikuttavaksi laulutulkinnoissa, jotka jo kertovat kuin sydämen sanomaa tulevasta elämän suuresta tapahtumasta. Kun Wilhelm on ampumistaidollaan (Peglegin kuulilla) lunastanut isän myötämielisyyden, morsiamen odotus tulevista häätapahtumista konkretisoituu jännittäväksi juuri Kätchenin elämässä, näyttelijätyön uskottavassa luontevuudessa ja esityksessä.

 

Vilma Kinnunen luo esitykseen pahuuden – sehän koetusti on aina hyvyyttä vahvempi. Kinnunen toteuttaa Pegleg-Pirunsa olemukseltaan puhtaan steriiliksi, kalkin valkeaksi, ihmishahmoa hieman muistuttavaksi, määrätietoiseksi, laskelmoivan tyyneksi, kylmäksi, korumaisen kauniiksi, tyylikkään puhtaasti ihanasti laulavaksi arvaamattomuudeksi. Hänessä toteutuu myös enteellinen toisen jalan ontuva kelvottomuus, joka viittaa koko vamman vallitsevan maailmaa. Toisinaan piru löytyy katsomon sivusta, välillä pukeutuneena oopperan loppupuolella asioiden ratketessa verenpurppuraiseen juhla-asuun. Kinnusen habituksen pirussa on suurin panos kalmaista, valkeaa puhtautta, eleettömyyttä, inkvisaattorin virallisuutta miltei ahdistukseemme saakka yltäen. Piru saa Vilma Kinnusen toteuttamana modernin epäsosiaalisen konemaisen hahmon ja koko oopperan genren henki jää mielikuviimme tästä Kinnusen piittaamattomasta lähes reagoimattomasta – siksi pelottavasta – pirusta.

 

Mikko Jurkka toteuttaa Bertram-metsänvartijansa jo odottamallamme ihanalla, varmalla, nautittavalla bravuurilla, jossa on voimaa ja ehdottomuutta aina volyymin ja äärimmäisen vakuuttavan bassoäänen mukana. Jurkka laulaa suorastaan merkittävän ilmaisevasti ja puhtaasti aariansa.

Oopperan monet henkilöhahmot – Laura Huhtamaa morsiamen äitinä, Teemu Palosaari säälittävänä rampana suvun vanhempana, Mikko Pörhölä  mies hirven selässä, Tomi Enbuska vauhdikkaana, rehentelevänä suvun omana kilpakosijana kuvaavat aikakauden kaoottisuutta, ajankuvan määräämättömyyttä ja sähköisten invalidituolien, sairaalan tiputusvälineiden riiputuksessa liikkuvien kuolemanrampojen ihmisraunioiden tämänpäiväistä realismia ja elämän kaikkinaista toivottomuutta. Oliohahmoja vaeltelee teoksen maisemissa ja kohteissa päämäärättömästi, useat puhekyvyttöminä, pari niistä silti laulaen. Näin teokseen tulee arvaamattomuuden, yllättävyyden, jännittävyyden ja ajattomuuden fantasiaa – jäsentymätöntä selittämätöntä ilmapiiriä, jossa pirun on helppo hääriä. Tunnelma on vahva ja kaunis, kuin käsinkosketeltavaa unta ja tajunnanvirtaa. Jopa niin, ettemme olisi tahtoneet lainkaan siirtyä väliajalle ja katkaista esitystä sen intensiivisyydestä.

Väliajan jälkeen kestikin tovi tajuta taas erikseen samoja, erikseen uusia hahmoja näytelmän olioissa – monet samoin jo iän alistamina ihmisraunioina, toiset ajattomassa atmosfäärissä muuttumattomina kunnoltaan ja habitukseltaan.

 

Minna Välimäen lavastus taitaa jälleen yhden suurimmista suomalaisista teatterilavoista loihtia kauniiksi, ihastuttavaksi ja toimivaksi ohjaajan meille lavastajan kanssa tarjoilemaksi yhteiseksi ajattelujemme interiööriksi. Lavastus ja koko teos on tavattoman kaunis, toimivuudessaan täydellinen, kuvissaan yllättävä, levollinen ja suurilinjainen, pikkudetaljeissaan samalla kuin skenografian rikassisältöinen idea-aarteisto. Kaikkine sateisine kuvineen, pyörivine luistelukohtauksineen, huippu orkesteriesittelyineen, valtavine live-golgatakuvineen se yhdistyy utuisine hirvimetsineen valkoisiksi häävieraiksi puettujen kuolemallisen ampumiskatastrofin skenografiaan, joka esityksen yhdessä huippunäyssä repii verenpunaiset surmattujen valtimot ja viestii huimaa fantasiaa, surrealismia ja mielen houreisiin kokonaisuuden saada nukahtaa levollisesti.

 

The Casting of the Magig Bullets 

”Tom Waitsin, Robert Wilsonin ja William S. Burroughsin pirullinen rock-ooppera intohimoisesta rakkaudesta ja tarjouksista, joista kannattaa kieltäytyä. Kätchen on metsänvartijan tytär, joka on palavasti rakastunut Wilhelmiin, kaunosieluiseen kirjanpitäjään. Kätchenin isä ei kuitenkaan hyväksy sulhasehdokasta, sillä kaupunkilainen Wilhelm ei osaa metsästää. Onneton sankarimme törmää metsässä itseensä saatanaan, jonka kanssa Wilhelm tekee sopimuksen taikaluodeista, jotka osuvat aina kohteeseensa. Tässä tarinamme koko ihanan rakastumisen voima ja sen tragedia.”

 

Ensi-ilta 7.9.2024 suuri näyttämö

Kirjoittaneet Robert Wilson ja William S. Burroughs
Musiikki ja laulujen sanat Tom Waits
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Lauri Maijala
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu TommiRaitala

Naamioinnin suunnittelu Kati Keronen, Anu Reijonen Esityskuvat Janne Vasama

Rooleissa Tomi Enbuska, Nomi Enckell (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Tuomas Korkia-Aho, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Lumikki Väinämö.

Mukana 12-henkinen orkesteri

Kesto 2 h 30 min, sisältää väliajan

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri musiikki teatteri

Nainen aina parhaassa iässä – musiikkiviihteen ilottelevaa glamouria

Kuvakaappaus Helsingin Kaupunginteatteri/youtube

 

Pidän tarpeellisena tällä luettelomaisen prologin tavalla todistaa Sinulle ja itselleni, miten suomalainen musiikkiteatteriviihde 4.9.2024 Helsingin kaupunginteatterin Pasilan Studionäyttämöllä koettu NAINEN AINA PARHAASSA IÄSSÄ voi tekijöiltään ja esittäjiltään olla niin täydellinen, viisaan huumorin piiloista putkahtelevien fiksujen pikkutarinoidensa tekstiviihteeltä ja eheän, ilottelevan estradiesityksen sivistynyttä ymmärrystä ruokkivalla uuden teatterimusiikin kokonaisuudella.

 

Esityksen ohjelmalehdessä on teatterikonsertin kolmen käsikirjoittajan nimet, joista kaksi suomalaisten teatterinäytelmien eturivin kirjailijoita ja ohjaajia, Satu Rasila ja Pasi Lampela. Heille jokainen teatteri-sanaan liittyvä asia sytyttää heti sisäistettyä, tuottavaa luomistyötä ja saa sen pian roihuamaan naisen ja miehenkin sydänsykkeisiin.

 

SATU RASILA

Seilin kauniit pysähdyttävät kyyneleet

15.2.2015 Turun kaupunginteatteri -Lokomon väliaikaistiloissa

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/02/seilin-kauniit-pysahdyttavat-kyyneleet

Näytelmän eetos on episodimaisessa perustelemattomuudessaankin vakuuttava ylistys puhtaan rakkauden ikuisesta voimasta. Se on samalla myös tarpeellinen opetus ihmiskuntaa edelleen riepovasta naisten alistamisesta. Käsikirjoitus Satu Rasila.

 

Tamara 1.1.2016 Turun kaupunginteatteri – Lokomon väliaikaistiloissa

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/01/tamara

Satu Rasila on jälleen näytelmäkirjailijana, mutta myös ohjaajana asialla. Hänen välittämänsä kuva Tamarasta on kaunis, uskottava, haikean surumielinen, mutta sitäkin lämpimämpi henkilötutkielma rakkaudesta elämään ja taiteeseen. Teoksen erinomainen dramaturginen rakenne kuljettaa Tamaran tunteineen koettavaksemme ja ymmärrettäväksemme maulla ja hienovaraisen herkällä totuudenmukaisella teeskentelemättömyydellä.

 

Kysykää siskoilta  9.8.2024 Tampereen Työväenteatterin Päänäyttämöllä – Teatterikesässä 2024

https://lahenuutisia.fi/2024/08/09/turun-kaupungint…oodi-naiseudelle/

Tampereen Teatterikesän 2024 yhdeksän esityksen kokonaisuudesta ammattitaitoisimman, hauskimman, puhuttelevimman, nautittavimman, ymmärrettävimmän, sukupuolipaljastavimman, rehellisimmän, realistisimman ja opettavimman sekä taatusti uusimuotoisimman koin ehdottomasti – innostuneesti esityksen joka hetkestä nauttien ja mieleeni painaen – Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa jo ennen koronaa pyörähtäneen Kysy siskoilta -musikaalinMusikaalin esityskonsepti ja käsikirjoitus on ohjaaja Satu Rasilan.

 

PASI LAMPELA

Nyt kun olet minun  13.10.2015 Kansallisteatteri/ Willensauna

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/10/nyt-kun-olet-minun-1

”Maapallomme pohjoisen kolkan keskiluokkainen ihminen, koulutusputkissa kasvatettu ja kasvanut, elämäntavoitteiltaan läntisiin pikkuporvarillisiin ihanteisiin määritelty kansalainen elää tyyntä, rauhaisaa, arkikiireistä, tyytyväiseltä näyttävää elämäänsä omassa, läheistensä muodostamassa turvaisantuntuisessa kotilokerossaan. Ammatti, perhe, lapset, työ, asunto ja kesämökki, velat, perinteiset läheisten ja ystävien kontaktit ynnä vähäiset vapaa-aikahetket ankkuroivat hänet tähän parisuhteiseen elämänmenoon niin tiiviisti, että irtiotto tai repäiseminen tästä normiseinäisestä kotelosta, pienikin särö sen pyhitettyyn ulkokuoriseen kokonaisuuteen tai pelkkä sattuma, uusi rakkaus, voi räjäyttää näin kaavamaisesti hyviin arvoihin koulitun jäsenensä elämäntarkoituksen ja palauttaa hänet elämänunelmiensa, yksilöoikeutuksiensa lähtöviivoille. ” Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela.

 

Tolstoin Sota ja Rauha  13.9.2021 Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/09/tolstoin-sodan-ja-rauhan-inhimillisyys

” Lampelan dramatisoinnin Lahden kaupunginteatterin Sota ja Rauha -sovituksesta Tolstoin venäläisklassikon sisältä löytyvät ihmiset ja heidän maailmankäsityksensä, rakastumisensa, pettymyksensä ja viimein koko elämän tarkoitus niin ihailtavan todesti kuin se tänä päivänä vain on mahdollista.” Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

 

Jerusalem    3.2.2024 Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2024/02/helsingin-kaupunginteatterin-jerusalem-on-nayttelijan-taidetta

”Inhimillinen elämä ja yhteiskunnalliset olosuhteet näyttäytyvät taistelukenttänä. Ihminen ajetaan liian ahtaalle ja yhteiskunta saa silmilleen sen minkä yrittää pitää piilossa. Mutta joskus kaiken läpi näkyy ja kuuluu jotakin tärkeää, aavistus vapaudesta. Mielikuvituksesta. Sielusta, kapinallisesta naurusta. Jostain minkä olemme menettämäisillämme.” Ohjaus Pasi Lampela

 

Vanhanaikaisesti sukupuolisuudesta: naiseuden olemusta nämä teatteridramaatikot ovat monissa töissään tutkineet ja luoneet puhuttelevia, hienoja teatteritöitä juuri naisesta. Edellä oli vain muutama otos heitä koskevista arvioistani viimeisten teatterivuosien varrelta. Nämä kaksi persoonallisuutta ovat harvinaisen vahvaa, lööpeissä ja julkisuudessa näkymätöntä kirjallista taustaa tälle suomalaisen viihdetaivaan toimivalle, raikkaasti sekä sympaattisesti ilottelevalle upealle Nainen aina parhaassa iässä tarinoivalle ja teatterilliselle viihdekonsertille.

 

Toista maata ovat alalle vihkiytyneet ammattiesiintyjät, laulutaiteilijat, ammattimuusikot, teatterisäveltäjät, musiikkiteatterien showtaitajat – päiväperhoisista poptähdistä puhumattakaan. Sellainen kokenut kolmas käsikirjoittaja on esityksessä aidosti läsnä, esiintyy mannermaiseen revyytyyliin sensuellisti, tunnelmatäyden kauniilla äänellään, synnynnäisen taitavalla, nuoruuden notkealla keholiikunnallaan ja soolojensa, biisiensä (voisi jo sanoa) taivaallisen ihanien tulkintojen loistolla –  väliin pikku hetkiksi esityksen tapahtumia johdatellen. Merja Larivaara aloitti tällä Nainen aina parhaassa iässä –nimellä jo yli kymmenen vuotta sitten Oulussa teatteriravintolan viihdekonsertit naistaiteilijavieraineen. Hänellä on siis kokemusta meitä yleisöä lähelle tulevan teatterimuodon koskettavuudesta ja vaikuttavuudesta, kuumentavasta läheisyydestä, viekottelevista rytmeistä ja puhdasta iloa tuottavista tarkoin suunnitelluista teatterikonserttien sisällöistä.

Musiikkiviihde on noussut Helsingin Kaupunginteatterissa suomalaisen viihdetähdistön kirkkaisiin korkeuksiin ja ajatuksemme tunnelmien omakohtaisiin ilon ja elämänriemun kokemuksiin. Aikamme viihdeorkesterien, soittamisen riemun, omaäänisen shown ja soundin, festareiden ja konserttien viimevuosikymmenen ykkösnimi Kaihon karavaani luo musiikkiteatteria, suomalaisena iloa tuottavana upeana viihteenä. Kaihon karavaanin svengaavat, rokkaavat, lähes balladisesti musisoivat taiturit – kuten kitara- ja perkussio-taitajien soitto – taikoo nyt teatterikonsertit täydelliseksi suomalaiseksi kansainväliseksi varieteen, gaalojen, omasävelteisten, omalyriikkaisten biisien tulkiksi.

Nämä orkesterihurmaajien ja kevyen musiikin uutuuksien eturivien käyttömusiikin tähdet Merja Larivaara ja Kaihon karavaani ovat nyt uudenlaisten viihdekonserttien  artistielementtinä ensi kertaa yhdessä viihdyttämässä suomalaisia niin täydellisesti, että esityksen monitusinaiset aplodit, spontaanit mukaanmenomme jatkuvin kättentaputuksin, hersyvät naurumme ja tyytyväiset jälkipuheemme ovat vertaansa vailla tämä esitys kokea ja sen tuomaa hyvää oloa kauan muistella.

Katsoja-kokija-ajatuksissani Rocka Merilahden kitarataitavuus on suomalaista aatelia. Hänestä ja kitarasta pulppuava melodinen ja omasoundinen sävellysvirta on ensi-illan esityksen taitavaa, liikuttavaa kevyen musiikin suomalaistuotannon tämän ajan ja tulevaisuuden kansainvälistä eturivin viihdetaidetta. Ihailin läpi koko illan Merilahden soiton herkkyyttä, soittimensa soiton kauneutta, soittajansa eläytymistä. Merilahti oli itselleni musikaalisuudessaan, sävellyksissäänkin koko esityksen ykkösanti.

Tuo viiden soittajan yhtyeen äärimmäisen huoliteltu, ilakoiva, huumoritäysi soitto kuin tarttui kuulijan tuntemuksiin. Hieno tunne! Monet sävellyksistä olivat koko orkesterin yhteisiä tai jäsenten yhdessä muotoilemia ja koko ilta Kaihon karavaanin omalle musiikin tyylilajilleen sopivaan muotoon sovittamia.

Omana kappalevalintanani pidin koko parituntisen teatterikonsertin nerokkaimpana, iskevimpänä ja hauskimpana heti parista ensi tahdista korvamadokseni loikannutta (Merilahti&Karjalainen) Coco-biisiä. Vastustamatonta rytmin, riimien, sävelten, soittamisen ja tulkinnan koukuttavaa herkkua!

Laulujen lyriikka osin noihin kansainvälisiin hitteihin uudelleen suomeksi runoiltuna, mutta erityisesti Kari-Pekka Toivosen toteutus uusien sävellysten ensi-esityksen iskelmäisten riimien toteuttajana tuntui laadukkaalta ja hyvin istuvan illan kokonaisuuteen.

Puolet ohjelmistosta soi kansainvälistä, jopa singleille ja uudemmille albumeille alkuaan sävellettyä maailman viihdekeskuksiin saakka kiirinyttä käyttömusiikkia, joka tietenkin muuntui sovituksiltaan Kaihon karavaanin oloiseksi.

Helsingin Kaupunginteatteri – Nainen aina parhaassa iässä – Kuvassa Kaihon Karavaani, Merja Larivaara – Kuva Ilkka Saastamoinen

Tällaisista jo gaalaohjelman tuntua edustivat Merja Larivaaran sensuellisuutta ja äänen sekä tunteen lämpöä täydet soolot, jotka toteutuivat näyttämöllisen upeasti: estradin ja salin täyspimeys, orkesterin muutama alkutahti ja vähitellen lavalla upea ilmestys – spottien valokeilassa tähti itse. Kaikki turha ja teennäisyys olivat poissa, vain solisti eläytyneessä, kaunisäänisessä tulkinnassa ja orkesteri myötäili häntä ja tunnelmaa soittimilla värittäen ja eheyttäen.

Tietenkin koko näyttelevä kvartetti tulkitsi hauskoja sketsejä, lauloi yhdessä, tanssi, kertoili juttuja ja vitsejä.

Yksi oli Aino Sepon ja Leenamari Unhon hauska vuoropuhelu, jossa toinen valisti toista siitä, minkälaisen ja minkämerkkisen auton hän tahtoisi edustaakseen omaa persoonaansa, tullakseen nähdyksi ja huomioiduksi, kunnioitetuksi. Taidettiin käydä läpi koko maailman automerkistö. Saimmepa me miehetkin oppia ja ainakin omissa automielipiteissämme varsin sopivasti nenillemme etevyydessämme ja koko yleisö nauraa hytkyä niin makeasti. Tietenkin löytyi tanssiaskelia, yhteisesityksiä Kaihon karavaanin kanssa, shown hehkua ja tuntua.

Mikko Virtasen liikunnallinen osuus mm. kohtauksessa, jossa hän kertoo miehenä puolisonsa valitsemisen käytännöstä, erityisesti tuon tahdotko tulla -….kysymyksen esittämisen vaikeutta mielitietylleen. Varmaan kymmenkunta erilaista versiota kysymyksen onnistumiseksi hänen suustaan lähelle onnistumista pulpahti – nuo tilanteet ja asentoversiot olivat todellista liikunta-akrobaattisesti täydellistä kehon suurta taipuisuutta ja venymistä – mihin miltei jokainen mies haluaisi kyetä ja lisätä ainakin oman versionsa ja sinnikkään kokemuksensa asiasta. Konsertin hauskuus löysi taas uusia, ennennäkemättömiä koomikkoakrobaattisia näyttelijämuotoja!

Tästä QR -koodista pääset tutustumaan esityksen ohjelmaan, konsertissa esitettyihin kappaleisiin ja niiden tekijöihin.

Kategoriat
kulttuuri

Lahden Runomaraton 12.-15.9. 2024

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Fedja-setä tämän päivän maailmassa

Kuvassa Fedja-setä Fanni Noroila,    kuva Venla Helenius

Neljäkymmentä vuotta sitten Lahden kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Fedja-setä, kissa ja koira – tuo Eduard Uspenskin samannimisen kirjan pohjalta tehty näyttämösovitus. Lahden kaupunginteatteri esitti sen Loviisankadulla, silloisella Lahden kaupunginteatterin pienellä näyttämöllään. Ensi-ilta oli 19.12.1982.

”Miksi vasta nyt,” kysyi Etelä-Suomen Sanomien tuttu kriitikkoystäväni Kalevi Salomaa teatteriarviossaan, jonka hän otsikoi ”Ihastuttava Fedja” ja ylisti perusteltuun tapaansa laajasti esityksen onnistuneeksi lapsille ja aikuisille soveltuvaksi saduksi. Sitä esitys oli omanakin kokemuksena. Turvallista, kekseliästä, rauhoittavan herkullista sadun kuvitusta ja näyttelijätyön, esitykseen luodun laulumusiikin ja lavastustunnelmien heittäytyvää sadunkerronnan samaistavaa, mielikuvituksen inspiroivaa satumaista yllättävyyttä täynnä. Samoihin aikoihin Lahden kaupunginteatteri valmistautui jo muuttamaan seuraavana vuonna uuteen teatteritaloon, jonka Eero-näyttämölle Uspenskin Fedja-näytelmä sitten myös siirtyi esitettäväksi.

Viime lauantaina koin saman näytelmän ensi-illan Lahden kaupunginteatterin samaisella Eero-näyttämöllä.

Ennakkobuffeissa Lahden kaupunginteatteri näytelmän tuoteselosteessa suitsuttaa esityksen olevan Anarkiaa koko perheelle ja suosittelee esitystä kaikille 6-113 -vuotiaille.

Näin Lahden kaupunginteatteri houkuttelee näytelmää katsomaan:

Fedja on kuusivuotiaaksi harvinaisen omatoiminen lapsi. Hän on myös luonteeltaan kovin totinen, jonka vuoksi Fedjan vanhemmat ovatkin alkaneet kutsua häntä Fedja-sedäksi.  Fedja-setä asuu kaupungissa ja viettää paljon aikaa itsekseen vanhempien ollessa töissä. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy koditon kissa. Fedja-setä ihastuu teräväkieliseen sekä vahvasti omanarvontuntoiseen kissaan ikihyviksi ja nimeää sen Matroskiniksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan halua puhuvaa kissaa kotiinsa asumaan, ja tästäkös Fedja tyrmistyy! Kyllähän kaikilla pitää koti olla! Fedja-setä ja Matroskin-kissa päättävät karata kaupungista maaseudulle ja aloittaa uuden elämän. Matkalla heidän seuraansa liittyy vielä yhtä lailla kotia sekä ehkä vähän itseäänkin etsivä hupsunpuoleinen Musti-koira…

Olin juuri ennen esitystä hätäisesti lukenut somanpienestä esityksen ohjelmalehtisestä, että esityksen musiikkina on taas pinnalle neljäntoista vuoden takaa pompahtanutta PMMP:tä sekä Vestaa, Kelieliä ja muita pääosin koko ajan eettereissä, kännyköissä ja tv-viihteessä, aikamme loppuunmyydyissä nykypop-festareissa ja konserteissa soivaa, kokonaista kaksi tusinaa erilaista muuta biisipalasta, pääosin rokkia. Siis aikamme lasten ja perheiden kotien äänimaailmaa, pelien, tiktokien, albumien ja videoiden musiikkia hyräiltäväksi, volyyminappuloin kodit täyttäviksi. Vau, sanovat lasteni lasten ikäiset nykyäidit ja isät!

Ohjelmaesitteessä Uspenskin sadun päätähti Fanni Noroila (vierailija Kansallisteatterista) Fedja-setänä sanoo vielä nykysuomenkielellä:

”Sulla on oikeus mielikuvituksen lentoon. Se on sun aarre ja kaikkien ympärilläsi kuuluu vaalia sitä. Toivottavasti saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana!”

Ohjelmalehtisessä esityksen jo yli kolmekymppinen ohjaajakomeetta Minna Lund vielä pyytää: ”Kun lähdet täältä, kerro ystävälle mitä näit ja koit. Miltä se tuntui? Se on tänä aikana anarkistisempi teko kuin uskotkaan, sillä se, että sinä olet täällä altistamassa itseäsi taiteelle, kumuloituu ympärillä myös oleviisi.” Tuon me ihan aidolla kirjakielellä kirjoitetun suosittelemat 6-113 -vuoden ikäiset katsojat osaamme lukea ja yrittää ymmärtää. Sanat anarkistinen ja kumuloituminen viittaavat kuitenkin kokemukseni mukaan enemmän satakolmetoistavuotiaan ymmärrykseen kuin kuusivuotiaan. Ilahdun siis, koska olen ikäjanallani selvästi lähempänä tuota esityksen vanhinta ikäsuositusta kuin ala-ikärajaa.

Niin sitä pitää. Voisin siis nähtyäni esityksen kertoa, miltä esitys tuntui. Ihanaa. Saan pyynnöstä oikein kertoa, millaista se anarkistinen teatteri on. Vihdoinkin pääsen kokemaan tämän uutuusteatterin lajin – teatterin jokaviikkoisena suurkuluttajana, lastenteatterin entisenä ammattilaisena innostun.

Ihastuin oitis jo ensinäystä. Suomalaisen vaneriteollisuuden uljaasti kattama puinen lattiasta kattoon ulottuva näyttämö vaikuttaa selvästi pelialustalta matkareittipiirroksineen ja rasteineen. Puupölylle allerginen kehoni saa sisäisesti heti aikaan aivastuksen. Vaan sitten tapahtuukin se esityksen komein ja uljain. Vanerimaailmaan heijastuu suuri monikerroksisen betonielementtinen, lumoavan aidontuntuinen kerrostalo koko näyttämön katon korkeuksiin saakka. Pian teatterin huippunäyttämöhenkilökunta vain painavaa seinää kuin verhoa nostamalla avaa kerrostalosta Fedja-sedän perheen olohuonenäkymän kera äidin ja isän, Fedja-sedän ja suuren kissan.

Äidin ja isän perheväitellessä tässä karussa kerrostalon olohuoneessa ymmärsin heidän puhuvan selvää suomea. Tilanteessa oli ennen perheeseen kuulumaton kotieläin kissa paikalla Fedja-sedän salaa tuomana ja se pomppi sohvalla isän silitellessä sitä hellästi, kissan nuollessa isän kasvoja ja äidin kauhistellessa tapahtunutta ja täysin hyödytöntä luontokappaletta kodissaan.

Isä: Mitä hyötyä on sitten tuostakin kodin taulusta?

Äiti: Sillä voi peittää myös vaikka tapeteissa olevan reiän.

Isä: Sittenhän tämän kissan voi opettaa vaikka koiraksi ja sen vahtimaan taloa.

Siis olemme esityksen Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan tekstissä, sen tässä päivässä, tänään ja nyt.

 

Huumaavan toimiva, teknisesti raikas lavastus aina autolla-ajelua myöten on esityksen ehdoton ykkösvaikutelma. Sen tenho melko nopeasti haalistuu, viimeistään silloin kun katosta putoaa lyhyitä koivurungon puolikkaita, steriilejä pökkelöitä elävän luonnon merkiksi monta kappaletta metalliköydessä näyttämön katosta roikkumaan. Samaa teknisesti kovin suuritöistä näyttämötoimintaa on veden alle ajateltujen näkymien lavastaminen silmien nähdä – kun valtavin pomppuvarmistimin benjoy-hypyn tapaan yksi näyttelijä lukitaan tähän turvalaitteeseen hänen saadessaan sitten pomppia (arvelen majavana) korkealta katosta roikkuvan vahvan köyden varassa voimakkaan moottorin katossa kiskoessa kuin markkinapalloa pomputtaen otusta ja lavastusvärispottien vaihtaessa näkymät vaaleansinisiksi, ilmeisen puhtaan juomaveden väriseksi koko kohtauksen ajaksi.

Kun itse tarinassa sitten Kissa Matroskin (Anna Pitkämäki) ja Fedja-setä yrittävät keskustella jo pelkkä Matroskinin suomenkielen taito on niin nopeaa, ääntäminen niin kissansuttuista, etten saanut hänen yhdestäkään aivoituksestaan, puheenparrestaan mitään tolkkua. Perässä en pysynyt. Temperamenttia, vauhtia, ihmeitä, taikuuksia, asennemuutoksia koko esityksessä kyllä riitti. Mutta teatterin perustehtävästä, tarinan kuljettamisesta ja näyttämöpuheen ymmärrettäväksi tekevästä ammattitaidosta ei korviini ja ajatuksiini lopulta välittynyt mitään muuta kuin kovaa, pauhaavaa ääntä. Varsinaisen visuaalisen hienon kulissikokemuksen lisäksi koko esityksen ajan määrätynlainen levoton ja päämäärätön touhukkuus täytti esityksen liikekielen äänimaailman ja musiikkivinjettien pauhu niin, että koko tarinan jujut peittyivät vähitellen mölymaailman alle ja turruttivat katsojan kyllästyttävän häsläävään kraakumiseen jo ennen väliaikaa.

 

-Ja se sodanvarjoisten aikojemme esityksessä toteutettu pyssyn laukaus on kyllä tekijöiden suuri ajatusmoka tulevaisuudessa rauhaan pyrkimisen keinoista maapallolla.

– Samoin tuo ylenpalttinen ruoan haaskaaminen traktoriseen aparaattihökötysihmeeseen, kun valtaosa maailmaa on nälänhädässä.

-Eikä tuo karvapörröisten nalle- ja lempilelujen ujuttaminen meidän katsojien tuoleille oikein edusta suomalaisen terveydenhoidon koronantorjumisen pienimpiäkään alkeita. Pian tuntuu unohtuneen lahtelaisen laitosteatterin pitkät näytäntöjensä kuukausiksi sulkemiset koronan raivotessa maailmassa.

-Pääosan esittäjän lupaus – sulla on oikeus päästää mielikuvituksesi lentoon – ei kohdallani toteutunut tai hänen toivotuksensa – saat oikein kunnolla nauraa ja tuntea vaikka ja mitä teatteri-illan aikana – ei ainakaan naurun kohdalla onnistunut lainkaan.

–Ja sen toisen näytöksen viimeinen vartti, jossa esityksen loppua yritettiin varmaan neljällä viidellä tavalla lopettaa, oli kyllä jo todella pitkästyttävää katselijan piinaa.

-Katsojalle, joka ei esitystä omaksi mieltänyt, loppuaplodien jälkeinen näyttelijä Iikka Forssin vetoomus äänestää tulevissa vaaleissa kulttuurin puolesta oli jo täysin kornia teatteritaiteen noloutta.

 

Tarinan etenemisestä saatoin Uspenskin perustarinan tuntiessani jotakin oivaltaa. Jotakin enemmän esityksen tekijöistä ymmärsin myös somanpienen ohjelmalehtisen kotona suurennuslasein uudelleen ja perusteellisesti tutkittuani.

 

Tämä esitysarvio on nyt ohjaaja Minna Lundin pyytämä tulos – katsojana, isoisänä, isänä, nuorukaisena, lapsena – ohjaajan tuottamasta elämyksestä ja ohjelmalehden kertomasta hänen työtään ohjaavista feministisistä käytännöistä ja progressiivisista unelmoinneistaan aktivismina. Olkoon tämä myös eräänlainen kuluttajansuojaa laajentava viesti katsomossa viihtyneille, siellä pettyneille ja sinne pyrkiville.

 

Totean tekijöiden oivaltaneen silti tärkeimmän. Lastenteatteri on ollut liian kauan laitostunutta, paikalleen pysähtynyttä ja liian usein laitosteattereille vain välttämätöntä miltei pakollista lapsille tarkoitettua teatterin ohjelmavalintaa.

Nähty ensemble, ohjaus ja koko työryhmä on ollut oikealla asialla. Puuta päin, ajan pinttyneitä itsestäänselvyyden barrikadeja päin, uusimaan koko teatterikenttä! Sen he ovat tehneet sumeilemattomasti, kunnioitettavan rohkeasti ja täysin yhteisöllisesti mielletyin tulkinta-ajatuksin. Sille on nostettava kaikessa epäselvyydessäänkin liput salkoon. Tässä on mallia teatterityön uudistamiselle, vanhakantainen lastenteatterinimitys joutakoon hävitettäväksi. Kaaos ja kauhistus ovat sopivat katsojan reaktiot tälle esitykselle. Uusi ilmaisu, uudenlainen teatterin tehtävä on räjähtänyt maailman teatteritaiteen atmosfääreihin ja Lahden kaupunginteatterin mielestään sumeilemattomaan, pelkäämättömään työyhteisöön.

Me perinteinen, selkeyttä, mielikuvituksemme rajatonta rikastumista vaativa yleisö emme ihan kaikkea yksinkertaistamista ja tendenssimäisyyteen pyrkivää ilmaisua kykene sulattamaan. Mutta vaikuttamattomaksi Lahden esitys ei jää. Se järisyttää teatteritaiteen paikalleen pysähtyneitä aikuisten arvoja taatusti – tosin monilta kohdiltaan vielä aivan liian monien pienten lasten kustannuksella.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/fedja-seta-kissa-ja-koira/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Teatteri Vantaan hurmaava laulunäytelmä

Teatteri Vantaan Silkkisalin Silkkitehtaan naiset -musiikkinäytelmän kantaesitys tuntuu suomalaisen teatterielämän syysnäytäntökauden alkamisen hämmentävän lämminhenkiseltä, hauskalta, kiinnostavan asiapitoiselta, lämpimän kotoiselta ja tunnevoimaiselta todelliselta valtakunnalliselta teatteritapaukselta.

Näytelmän ihmisläheisen rakkaudellinen ja kodikas sekä yhtä aikaa tehdasyhteisön elämänvoimainen me-hengen toimivuus ja työn merkittävä voima muuttaa meistä jokaisen tarpeelliseksi ihmiseksi. Esitys kuin ravistelee niin kotoisen tutunomaisella menneisyysdokumentillaan tämän päivän ihmisen yhteiskuntaa ryhdistäytymään kaikenlaiseen yhteistyöhön uudelleen.

Harvinaisen sydämellisen, elämänlämpöisen todellisuuspohjaisen valloittavan ja musiikkitoteutukseltaan hurmaavan laulumaisen kokonaisuuden takana on asiaan perehtynyt, sen timantiksi ymmärrettäväksi tarinaksi kirjoittanut Hanna Ryti ja esityksen ytimiksi hienovireiset, täysin uudenlaiset niin terävän kuplettiset kuin kauniin laulelmallisetkin riimittelykuosit tarinan huippukohtiin on toteuttanut hänen kanssaan Kanerva Salomaa. Teoksen säveltäjinä Merja Ikkelä haitareineen ja Tuija Rantalainen kosketinsoittajavelhouksineen luovat täysin uussävelteisen musiikkikuosin kolmentoista uuden laulusävellyksen täyttäessä tehdasmiljöön ilmapiirin ja ihmisten vahvasti työntuoksuisen maailmankuvan. Merja Ikkelän sävellykset ja virtuoosinen soitto hanureillaan mukautuvat uniikeiksi sävelkuvioiksi ja säestyksiksi jo suurten estraditeatterien malliin. Samaa luokkaa on Tuija Rantalaisen laulujen synnyttäminen ja näppärä kosketinsoittimien hallinta.

Ihastumme myös esityksen monipuoliseen näyttelijätyön ja yhteisnäyttelemisen vaikuttavuuteen. Kolmen näyttelijän ja kahden muusikon luomat, tyypittelyjä syvemmälle ylettyvät kymmenet eri ihmiskohtalohahmot tiivistävät koko Silkkitehtaan tarinan niin ihmisläheiseksi, että välillä on kyynelen pirskahdettava silmäkulmasta kertomuksen kohtalonkuvauksen kolhusta. Mutta useimmiten me kuitenkin suorastaan nautimme ja hykertelemme esityksen hengen sielua ja ajatusta ihanasti ruokkivasta, terapoivasta tarinasta, jota me itse emme koskaan ole kokeneet ja nyt vasta tässä elämäntuoreessa näytelmässä saamme ajatuksella nauttia.

Näyttelijätaiteen juureva suomalaisnaisen suvereeni tulkitsija Ritva Oksanen eräänlaisena kertojana, havainnoivana tarinan kuljettajana hallitsee suurenmoisesti pientä piirtoa ja sävyä myöten esityksen tarinan kuljetuksen. Hänen maagiselta tuntuva koruton ilmaisunsa on harvinaista, luontevan mutkatonta, huumorikypsää lavanhallintaa, jota katsoja vain harvoin saa kokea. Oksanen näyttelee yhden ihmiselon mitan tarinan  kertoen nuoren tytön, Eira-hahmon, rakastumisesta Silkkitehtaan työläiseen Erkkiin, sitten kodin perustamiseen, perheenäidiksi ja Silkkitehtaalle ja sen menestymiselle eletyn pitkän elämänsä, viimein hiipuvan elämänkaarensa kankaanvalmistusalan allergioiden ja reuman rajaaman eläkeläisen supistuvaan elämänloppuun saakka. Oksanen kuvaa taitavasti tarinoiden ja asioiden aikakauden todellisuutta ja eläytyy mestarillisesti tarinan tilanteisiin.

Anne Nielsenin, Teatteri Vantaan sielun, syvyys ja sydämellisyys piirtää, syventää, virittää, riemastuttaa, kauhistuttaakin aivan uskomattomilla monilla eri henkilöluomuksillaan tarinaa inhimilliseksi värittäen. Hänen alun hahmonsa nuorena Eira-tyttönä, sitten Silkkitehtaan työhönottajana ja sotaan lähteneiden miesten sijaan haalimiensa työntekijöiden kiinnittäminen pääosin naisista, mutta myös keskenkasvuisista pojista toteutuu hienovireisen elävänä, uskottavana, luontevan todentuntuisena.

Tai Anne Nielsenin näytelmän loppuosan kankaansuunnittelija – persoonallisuuden luonnehdinta, eläytyminen on jo koskettavan pysähdyttävää näyttelijätaitavuutta, rehellistä, draamatajun suuruutta. Vielä vaikkapa hänen tähän päivään jo ajallisesti esityksen nitova nuorukaisluonnehdintansa, junantöhrijä-murkusta työelämän mukana nykyajan suurperheen perustajaksi elämän kasvattama ilmestys slangeineen, pukeutumisineen, räjähtävine temperamentteineen – miten hän taitaakin räpätä niin tuoreesti ja tajuttavasti tarinan sisältöön liittyvästi, aivan lyömättömän hauskasti naurumme huumorihuipuksi tämän roolihahmonsa – kauan meidän muistella tätä mielikuvituksen äärirajoille yltänyttä roolityötä.

Teijo Eloranta näyttelee tarinan Erkin elämänkaaren suomalaiseksi perusmieheksi niin tavattoman vakuuttavasti, että tekee mieli juuri näihin hyväluonteisiin, uskollisiin ja ahkeriin erkkeihin meidän kaikkien miesten samaistua. Tässä Elorannan Erkki-luonnehdinnassa on jotakin koko esityksen tekstin ja sen toteutuksen todellista peruskiveä, tehdaselämän työntekijän uskottavuutta. Näyttelijätaiteen tajunnanvirtaisiin ulottuvuuksiin Eloranta yltää vaivatta monenikäisen ja monenluonteisen miehenkuvatuksen tulkiksi. Hänen Silkkitehtaan konttoripäällikköpomostaan väreilee suomalaisdraamoihin aina kuuluvaa alkoholin tuomaa yllätyksellisyyttä, menneen aikakauden ylemmän luokan erityisoikeutta tehdä töitä hieman maistaneena: sen Eloranta tekee liioittelemattomasti, roolityön nautittavan pienesti hiprakkaisin horjumiskoreografioin hymyvarastojamme makeasti kutittaen.

Kaikilla näillä vaatimattomilla näyttelijäsuuruuksilla on ihailtavaa kykyä myös laulullisesti kertoa tunnelmia ja tarinaa. Sen he osaavat yhdessä ja omilla sooloillaan: Oksanen tummalla, lämpimän matalalla altollaan kuin lavankantta äänellään lämmittäen, Nielsen monissa vaikeissakin laulusävellyksissä valtavan kevyesti kauniilla, puhtaalla sopraanosäveletkin tavoittavalla ääniaparaatillaan ja tunteella (joskus tosin aivan hurjuudella tehtaan harvoihin  kohtalokkaisiin kauhutapahtumiin) heittäytyen ja Eloranta myös omalla tavallisen miehen äänivärillä koko sävelteosta baritonillaan, vaatimattomuudellaan musikaalisesti tulkiten jopa kitaralla ja turpahöylälläkin tarvittaessa laulunäytelmän äärimmäisiä tunnelmaherkkyyksiä korostaen.

Erityisesti vielä Tuija Rantalainen myös tavoittaa yllättävän vahvalla eläytymisellä pari roolihahmoa hienosti, tehtaan toimitusjohtajan ja hätkähdyttävän upeasti tulkitsemansa yhden pitkälle opiskellun perheenäidin hahmon, joka näyttelijätyönä vertautuu edellisiin rooliluomuksiin täydellisesti laadussaan ja persoonallisessa taitavuudessaan, pikkunyansseja myöten.

 

Riimit tässä esityksessä ovat napakat – kirsikunnasten ja reinohelismaitten kaltaisia luontevia suomalaisen laulunäytelmän taitavarytmisiä uutuusharvinaisuuksia.

Kymmenistä eri kohtauksista paria on vielä pakko valottaa: Silkkitehtaan mainostilaisuuksien aivan hullunhauskat näytelmäkohtaukset, joissa perehdymme aidosti tehtaan kuuluisiin valmisteisiin ja niihin liittyvät laulutkin (Tikkurilan lämpöpuku, Muotisuunnittelijoiden kuuluisat leningit ja iltapuvut, Nilsson/ Eloranta). Olemme esityksen hauskuushuipuista jo läkähtyä.

Uuden uutukaiset kolmetoista laulusävellystä tarinaa elävöittämään on jo suomalaisteatterien harvinaisuutta. Niistä Hälytys-Erkki ja Työtoverin menehtyminen saavat myös varsin vaikuttavat, toimivat koreografisen väkevät esityksensä.

Mielitulkinnoikseni miellän lauluista Täällä tuttuja ei enää nää sekä loppulaulun He tulivat portista. Niiden sävelet, sanat ja tulkinnat kaivautuvat yhtälailla minkä tahansa suuren työpaikan todelliseksi tilitykseksi ja työnteon ylistykseksi tunnelmillaan ja vaikuttavuudellaan.

Puvustuksen merkitys tässä teoksessa on jotakin hämmentävän aitoa. Terhi Ursin on tarkoin kartoittanut Suomen Silkkiteollisuus Oy:n kankaanvalmistuksen ja vaatesuunnittelun vuosikymmenten tuotteet ja käyttää niitä (monia lahjoitettuja tai lainattuja) aitoja vaatteita näytelmäteoksen puvustamisessa. Hämmentävää historiallista teatteriherkkua!

Esityksen harkitsevan taitava asemoija Osku Heiskanen ohjaajana on yhdessä viisihenkisen teatteriensemblen kanssa luonut suuresta kimpaleesta mennyttä suomalaista tärkeää ruumiillisen työnteon, savupiipputeollisuuden aikaista elämänkuvaa ja löytänyt sen olennaisen sanoman.

Vantaan seudun vuosikymmenten 1930-70 yli viidensadan perhekunnan työllistäjänä, asuttajana, kotipaikkana tämä kankaanvalmistuksen, suunnittelun ja aikansa höyryvoimalla sekä Vantaanjoen vedellä toimineen savupiippuisen rakennuksen henki, yksin sen sota-aikainen toimivuus naisvoimalla on jo aikamme dokumenttista – ei kuivaa eikä tylsää – vaan elämänhehkuista historiaa meille kaikille kokea. Esityksen voima on taitavasti luodun tekstin ja musiikin, vahvasti näyteltyjen lukuisten hahmojen karikatyyrejä syvemmälle yltäneet rooliluonnehdinnat, joissa tehdasympäristön työntekijöiden moninaiset tunteet, asema, merkitys ja ennen kaikkea tehdasmaailman me-henki selviävät herkullisesti ennen asiaa ymmärtämättömälle maallikollekin – täydellistä näytelmämuotoista, ihmisläheistä historiaa kiehtovana teatterina.

 

Työryhmä

Näyttelijät: Ritva Oksanen, Anne Nielsen ja Teijo Eloranta
Teksti: Hanna Ryti
Ohjaus ja koreografia: Osku Heiskanen
Muusikot ja laulujen säveltäjät: Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen
Laulujen sanat: Kanerva Salomaa ja Hanna Ryti
Puvustus ja maskeeraus: Terhi Ursin
Puvustajan assistentti: Emmi Malmström
Tekniikka sekä valo- ja äänisuunnittelu: Esko Paavola

 

Esityksen kesto n. 2h, sisältäen väliajan