Kategoria: kotiseutu

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide tanssi teatteri yhteiskunta

Hyvin toimeentulevat ihmiset

 

Kerttu-Kaarina Suosalmen  lahtelaisuus tulee varsin usein mieleeni katsoessani suuremman ruokapöytämme yläpuolella olevaa maalausta useammankin kerran päivässä. Se on joskus pyöreiden vuosien lahjaksi perheeltäni saatu Suosalmen puolison, taidemaalari Jorma Kardénin hieno maalaus Kardénin nuoruudenajoilta Lahden kaupungista – Launeen kaupunginosan suunnasta koko kaupunki, Saarisen Kaupungintalon silhuetti taustalla häämöttäen.

Kerttu-Kaarina Suosalmi liittyy myös yksittäisen lahtelaisen  rakennuksen mukana kovin usein teatteriajatuksiini. Monet viime vuodet olemme käyneet ahkerasti Helsingin teattereissa z-junalla ja silmämme löytää joka kerta raiteitten vierestä Asemapäällikön talon. Lahden asemapäällikkö oli Kerttu-Kaarina Suosalmen isä ja asemapäällikölle kuului virkaansa oma asunto laajalla puutarhatontilla. Tämä asemapäällikön talo, kirjailija Suosalmen lapsuudenkoti on yhä paikallaan, hyvässä kunnossa kenen tahansa vierailla sen intiimissä, aistikkaasti ennallistetussa kahvilassa.

Kaupunkimme kulttuuritilaisuuksissa tämä taiteilijaperhe oli aktiivinen osanottaja, Kerttu-Kaarina sujuvalla esiintymistaidollaan, viisaudellaan ja huumorillaan ja Jorma kiinteällä eläytyvän osallistuvalla osanotollaan.

Kardén&Suosalmi ja monet muut kuuluisat lahtelaistaiteilijat kuten Olavi Lanu ja Mauno Hartman perheineen kuuluivat jo perustajina Lahden Taiteet ry. -kulttuuriyhdistykseen (1970-90) – sen keskeisinä aktiivitoiminnan virittäjinä ja johtokunnan jäseninä. Tämä useista eri taiteenlajien ammattilaisista ja harrastajista, ESS-lehden toimittajista, kulttuuripoliitikoista väljästi yhteen liittynyt joukko järjesti matineoita  (sain pari kertaa olla niissä esiintymässä), kulttuuritilaisuuksia ja vuosittain eräänlaisen pääsymaksullisen varainkeruutilaisuuden pitämällä Lahden Seurahuoneella Naurutaiteet-huvitilaisuuden. Ohjelmana oli siis tietenkin kaikenlaista taidetta ja showta, jota yhdistyksen taiteilijat itse esittivät – nauravan runsaan yleisön huippuviihteenä.

Otan vielä yhden alueen Kerttu-Kaarina Suosalmesta, hänen esikoisromaaniinsa Neitsyt (1964) pohjautuvan ja käsikirjoittamansa Erkko Kivikosken  rohkean sensuellin Kuuma kissa (1968) elokuvan, sekin Lahti-kehysteinen ja osin myös filmattu Pyhättömän kaupunginosassa, asuntomme naapurikadulla ja sen pääosan esittäjätkin ovat minulle tuttuja. Olen saanut näytellä Eero Melasniemen kanssa yhdessä kolme hengen näytelmässä RUK:n kurssijuhlassa (1963) ja Maarita Mäkelän kanssa Lahden Kaupungintalon sisäpihalla, Nostoväkinäyttämön Jussi Kylätaskun Ringportin linja -näytelmässä (1979).

Yllä kokemaani Kerttu-Kaarina Suosalmen persoonan jälkiä ja kohtaamisten muistelemista.

 

Nyt tulevan ensi-illan aiheeseen.

Hyvin toimeentulevat ihmiset - Lahden kaupunginteatteri

Piirros Raana Lehtinen

 

Hyvin toimeentulevat ihmiset

Hyvin toimeentulevat ihmiset on Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin (1969) perustuva esitys 1960-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

Laura Mattilan ohjaama Hyvin toimeentulevat ihmiset perustuu lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen (1921-2001) romaaniin 1960-luvun keskiluokkaisista, keski-ikäisistä ihmisistä. Se kertoo oikeastaan miehestä ja hänen  pinttyneestä unelmastaan rakentaa lähes pennittömänä ja taidottomana talo, jossa voisi valmistaa väitöskirjan, ja perheen vaimosta, taiteilijasta, jonka realismi ja unelmat koko ajan pyrkivät tuhoamaan ja sabotoimaan perheenpään aikomukset. Siitä syntyy avioliiton kestävä perheen sisäinen taistelu elämän sietämisestä ja onnesta.

Lauri Maijalalle valinta teatteriinsa näytelmän tekstiksi Suosalmen teos on hänen havahtumisensa Suosalmesta ensin miltei unohdettuna kirjailijana ja vasta vuosi sitten hänen monet teoksensa luettuaan käsitti niiden olevan modernia eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.

Kantaesitys keskiviikkona 14.10.2026 Pieni näyttämö

Kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi
Dramatisointi Iira Halttunen
Ohjaus Laura Mattila
Lavastus Tiina Hauta-aho
Pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa 
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen 

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Nenna Tyni, Henna Wallin

 

Lahden kaupunginteatteri antoi Betoniklubi-illassaan tuoretta tietoa Suosalmen romaanin Hyvin toimeentulevat ihmiset -näytelmäsovituksesta, sen lahtelaisuuteen liittyvistä sisältökohdista, mutta erityisesti kirjan dramatisoinnista ja esityksen ohjauksesta.

Alla illan keskustelijakolmikko:

Annamari Saure, Iira Halttunen ja Laura Mattila

Oheisesta linkistä voi vielä katsoa ja kuunnella koko tunnin keskustelun.

https://youtu.be/h9D8Ir4LoHw

 

Lahen uutisia palaa esitykseen sen koettuaan.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri luonto taide tanssi Teatteriuudistus yhteiskunta

Taide rauhoittaa sielumme

Näyttelyn avajaispuheista pystyi kuulija jo etukäteen ymmärtämään jotakin olennaista näyttelystä – sen mittavasta teosmäärästä, poikkeuksellisen pelkistetystä kehollisuudesta ja teosharvinaisuudesta.

Lahden museoiden johtaja Tuulia Tuomen tervehdyssanoista kävi selville aamupäivällä pidetyn tiedotustilaisuuden ja taiteilijoiden omien teosten esittelyjen kiehtovuus. Virkaansa kuuluen hän kiitteli taiteilijoita, museonsa näyttelyn pystyttäjiä kymmenkunta nimeltä mainiten merkittävän näyttelyn aikaansaamisesta. Tuulia Tuomi lausui lopuksi oman näyttelyarvionsa:

” Tämä näyttely on niin levollinen ja kaunis, pidän sitä meditatiivisenakin.  Näyttelyn teokset eivät ole vaikeita. Ne on helposti lähestyttäviä, mutta samalla erittäin syvällisiä, kun niiden ääreen malttaa pysähtyä. Toivon, että te tavoitatte näistä teoksista pohdintaa ja tunnetta. Se on jotakin sellaista, jota monet meistä juuri nyt kaipaa tämän hektisen ja kaaoksellisenkin maailmantilan hetkinä.”

Yhä ihailemani Lahden kaupungin teatterinjohtaja Lauri Maijalan raikkaan reippaasta, innostavasta juhlapuheesta ehdin poimia useat vertaukset teatteritaiteeseen – kuten  tyhjään tilaan ja lavalla yksin esiintyvään näyttelijään, johon hän rinnasti näyttelyssä näkemäänsä kuvastoa, jossa ei lainkaan näkynyt maisemia tai taustoja vain ihollisia ihmisiä meihin vaikuttamassa.

”Mitä se ihmiskeho sitten on? Ihmisruumis on kokonaisuudessaan biomekaaninen haarniska ja se, joksi itseämme kutsumme on jossakin tämän haarniskan sisällä, aivoissa, jotka ohjaavat ruumista hermokimppujen välityksellä kehoamme tekemään, katseemme katsomaan ja meitä reagoimaan. Kaikkein kummallisinta on se, että emme koskaan täydellisesti näe sitä, mitä itse tai toinen ihminen oikeasti on.” Maijala lainaa 23-vuotiaana kuolleen saksalaisen Georg Büchnerin Woyzeck näytelmää:

”Siinä on yksi kuuluisa sitaatti:

Ihminen on kuin kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.

Mielestäni se on yksi hienoimmista koskaan ihmisestä kirjoitetuista lauseista. Siinä on jotakin samaa kuin näissä tämän näyttelyn teoksissa. Mitä syvemmälle niihin katsoo, sitä syvemmälle ajatuksemme meitä vie. Näitä teoksia katsellessa tulee ajatelleeksi ajan kulumista. Monet tämän näyttelyn teoksista ovat atleettisia, nuoria täynnä elinvoimaa. Tästä huolimatta katsomme tänään haurautta silmiin, kun ihmisruumis on katoavainen. Taiteessa uskomatonta on se, että taide pysäyttää ajan.  Taide luo kuolevaisesta kuolemattoman. Näissä tämän näyttelyn teoksissa on keskitytty vain olennaiseen. Ihmiseen itseensä.”

Malvan kolmannen kerroksen suuren näyttelyhallin taitavasti ripustettu Olemisen kerroksissa –näyttelykokonaisuus tuntuu alkukokemuksena lämminhenkisen harmoniselta silmän levätä, ajatuksen pysähtyä.

 

Maria Laineen öljyvärimaalaukset ovat vallanneet näyttelyn suuret seinäpinnat kookkaina teoksina silmiämme hiveleviksi näyiksi, ajatteluttaviksi aihekäsittelyiltään, ihasteltaviksi taidokkailta tekniikoiltaan ja väripalettinsa tarkoin harkitulla siveltimensä kosketuksen herkkyydellä. Maria Laineen taidemaalariote on äärimmäisen intensiivistä, aito taidemaalari on herättänyt uinuneet näkynsä, lähimmäishahmojen ja niiden kokemusten herkät unimaiset maailmat ja nyt yksilöllisyyden taitavana viestittäjänä, väriskaalojen tunnelmallisena taiturina hän lumoaa meidät ihmisläheisillä upeilla maalauksillaan.

Marianne Sirin veistokset näyttelyhallin laajassa lähes kolmensadan neliön lattiapinnassa tarjoilevat hurmaavissa ideoissaan taitavan kuvanveistäjän muotokäsittelyn ja loistavasti viimeistellyt teostensa pintakäsittelyt sekä ennen kaikkea nykyaikaisen tuoreen taiteensa puhuttelevuuden mielleyhtymiemme koettavaksi kuin vapautetuiksi mielikuviksi ihmiskehon ainoalaatuisuuden kriitikkona, uinuneen havaintokykymme vastuun koko luomakunnasta – nyt yhteiskuntakritiikkinsä ilkikurisen teräväajatuksellisena herättäjänä aihekeskeisillä,  filosofisilla patsasmaisilla töillään.

Marianne Siri   Pyhempi toistaan  (maalattu keramiikkatyö)

 

Meri-Tuuli Risberg & Sami Leutola  video -ja ääniteos AINOA

(Kuva Meri-Tuuli Risberg)

Meri-Tuuli Risbergin & Sami Leutolan  kymmenvuotista tanssi-,  video- ja veistostaiteen tutkimusta, sen kehittelyä ja uusia olomuotoja sekä sävyjä rönsyävä AINOA-teos on kaunis katsoa, katsojan siirtää teoksen ajatus itseensä, sen vaikuttavan säännöttömästä, luontomaisesta liikekielestä kaikin aistein elämän unelmien kauneimmat rytmit ahmia ja vielä hiljaisuutta teoksen höyhenen keveällä tuulenhengityksellä kaikkiin sielunsa ahdistuksiin nautiskella.

Yhteistyö koreografi Risbergin tanssitaiteen ja Leutolan alkuaan staattisten, elottomien ihmishahmojen kanssa on kypsynyt upeaksi, harvinaiseksi hedelmäksi, kaiken liikkuvuuden huimaksi vuoropuheluksi. Siinä ihminen perinteisenä hahmona, tanssija lähes näkymättömänä olentona täyttää laajat liikkeensä ja koreografiansa läpinäkyvän ihottomana elävänä kuvitelmana rekvisiittakankaiden läpinäkyvyydessä video- ja ääniteoksena – kuin vastakohdaksi näyttelyn massiivisille, kantaaottaville veistoksille ja realismia lähestyville upeille maalauksille.

AINOA-teos on uljas monen eri taidemuodon vaikuttavan raikas täysosuma – Malvan visuaalisen museon yhä laajenevaan repertuaariin uusi säihkyvä timantti!

 

 

 

Pian kuitenkin tapahtui minussa, yksilössä herätys: aloin pysähdellä teosten kohdalla itsenikin yllättäen ja ajatella, sekä palata pitkän näyttelyn kierrettyäni takaisin muutaman vaikuttavan teoksen äärelle. Olin joutunut tahtomattani näyttelyn virittämään taiteen kuolemattomuuden iki-ihanaan ansaan.

Palaan näyttelyyn ja sen teoksiin taatusti uudelleen!

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri Matkailu taide tanssi Teatteriuudistus yhteiskunta

Muistatko Aleksis Kiven Lahden Kaupungintalon sisäpihalla

Lahden kaupungintalon pihalla 1973

Eturivi Mari Renvall, Kari Lohko, Anneli Panusalo, toinen rivi Tarmo Virtanen, Matti Pukkila, Minna Jokinen, Pekka Liski, Sirpa Stenroos, ylärivi Yrjö Juhani Renvall,Tarja Valkama, Juha Liski  Kuva Mitä Missä Milloin –teoksesta 1975, sivulta 366

Lahden kaupungintalon sisäpihalla, Eliel Saarisen luomassa teatteritilaharvinaisuudessa näyteltiin 1970-80 -luvuilla. Teatterikomeljanttariseurueen, rekisteröityneen yhdistyksen nimi oli Nostoväkinäyttämö. Yksi sen muistorikkaimmista, valtakunnallisesti maineikkaimmista tuotannoista oli Aleksis Kiven elämästä kertova näytelmäspektaakkeli Aleksis Kivi -vainaa. Näytelmän käsikirjoitus, jonka Nostoväkinäyttämön kaksikko Renvall-Virtanen laati, sisälsi paljon ennenjulkaisematonta Kivi-tietoutta ja kohtauksia, joista mm. Kalle Achtén Nostoväkinäyttämölle varta vasten luovuttamat Kiven Lapinlahden sairaalan diagnoosit ja loppulausunnot paljastivat Kivestä inhimillisen, elävän, hauskankin, mutta hauraan ihmisen.

 

Kivi identiteettituotteena yli 100 vuotta

Kun Aleksis Kivi uudenvuodenyönä 31.12.1872 kuoli syrjittynä ja täysin unohdettuna, silloinen kirjallisuushegemonia ja kansallinen etu tekivät miehestä oitis sankarin, suurmiehen, kansakuntamme myytin. Aleksi Kivi oli yli 100 vuotta nostettuna kansakuntamme kaapinpäälle, korkealle jalustalle. Sieltä meille tätä suurmiestä näytettiin yhtälailla itsenäisyytemme aamunkoitossa tai pulavuosina sekä niin rauhanaikoina kuin sotien tiimellyksessä. Hänestä tehtiin kansallisen itsetunnon tuote, jota maan korkeimmilta virkapaikoilta tarjoiltiin useille suomalaissukupolville. Hänen tekstejään sävellettiin kilvan, niistä tehtiin elokuvia. Kiveä paasattiin yhtäaikaa niin itsenäisyysjuhlien juhlapuheissa kuin pienten asumusten köyhissä kotikirjastoissa Seitsemää veljestä koulun opetussuunnitelmien vaatimuksesta päähän päntättäessä. Oppikirjoista Kiven teokset iskostettiin vikureimpiinkin päihin kyllästymiseen asti, samoin Kiven runouden omalaatuinen riimipoljento.

Näin koko Suomen nuoriso kyllästettiin ja kyllästytettiin Aleksis Kiven tuotannolla. Kiven näytelmät olivat sota-ajan jälkeisen suomalaisen teatterielämän vakio-ohjelmistoa, perinteisine esitystyylitraditioineen. Nummisuutarit, Kihlaukset, Leot ja Liinat, Yöt ja päivät sekä Kullervot avautuivat harrastaja- ja ammattiteattereitten, koulunäyttömöittenkin esirippujen takaa vuodesta toiseen.

Vaan kirjailijasta itsestään välitettiin pinttyneesti koko valtakuntaan, maailmallekin tuo patsasmaisen harras, tyyni, suomalaista itsetuntoa lujittava suuren suomalaisen rikkumaton kallisarvoisen korun kaltainen henkilökuva. Kiven kasvoista piirustetut kipsiset pienoispäät, nahkakantiset Seitsemät veljekset löysivät tiensä suomalaiskoteihin.

 

Aleksis puhalletaan eloon

TURUN%20SEITSEM%C3%84N%20VELJEST%C3%84-n

Kalle Holmbergin ohjaama Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä vuodelta 1972: eturivissä Esko Salminen (Juhani) ja Juha Muje (Eero)

Aleksis Kiven sodanjälkeisestä uudelleenarvioinnista oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä 1972, huiman villi, raivoisan vauhdikas teatteriversio lauluineen, akrobaattisine liikuntoineen ja nuorekkaine veljeksineen. Asialla olivat silloiset uuden polven ohjaajat Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg, musiikkinero Kaj Chydenius ja suomalainen näyttelijätähdistö, joka oli hakeutunut juuri Turun kaupunginteatteriin. Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teatteriajattelu oli fantastista ja uutta  – Holmbergin ohjaama Seitsemän veljeksen iloriemuinen, kaikista esitystraditioista pölyt pyyhkinyt, elämänmakuinen tulkinta oli uudenmakuista kokokansan teatteria. Unohtumaton elämys.

 

Nostoväkinäyttämön Aleksi Kivi -vainaa oli toinen Kiven uudelleenarviointi. Siinä pureuduttiin ensi kertaa itse Aleksis-kirjailijaan, hänen mittavan kirjeenvaihtonsa kautta. Kivestä paljastuu elämäniloinen ja myönteinen, herkkävaistoinen, kirjallisen kutsumuksen läpitunkema nuorukainen, sitten äärimmäisen inhimillinen, määrätietoisen varmaotteinen kirjallisuusammattilainen, humoristi, lahjakkuus.

 

 

Nostoväkinäyttämö teki teoksessaan valoisan, elämäniloisen ja raikkaan Aleksis Kivi -kuvan, josta ei elämäniloa puuttunut. Elämän tanssinkeveä ilo ja raskas tragiikka vuorottelivat Kiven elämässä ja näytelmän tekstillisessä tulkinnassa. Nostoväkinäyttämö Aleksis Kivi -vainaineen arvostettiin uudenlaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Kaupungintalon sisäpihan esitykset  kahtena kesänä saivat runsaan katsojakunnan. Esitys kutsuttiin vierailemaan Tampereen Teatterikesään, Aleksis Kivi -seuran vuosijuhlaan Helsinkiin, kouluihin, lähikaupunkeihin. Sitä tilattiin erilaisiin tilaisuuksiin ja Aleksis Kivi-seura antoi esitykselle vuoden Eskon Puumerkki -tunnustuksensa.

Heti Nostoväkinäyttämön Aleksis Kivi -vainaan jälkeen Veijo Meri teoksellaan Aleksis Stenvallin elämä liittyi kolmantena Kiven uudelleen henkiinpuhaltajien rintamaan.

 

Aleksis Kivi –vainaa esityksen perillisiä

Aleksis Kivi -vainaan esitys myös todisti käsikirjoituksineen, uusine Kivi -tietoineen, sävellyksineen, koreografioineen määritelmät ammattilais/harrastajateatterista keinotekoisen turhiksi.

Eivätkä  esityksen silloiset tekijät kulttuurista ajatteluaan ole vieläkään hellittäneet.

Pääosan, Aleksis Kiven, esittäjä Yrjö Juhani Renvall on Tampereen yliopiston näyttelijätyönlaitoksen professori, ohjaaja Timo Paavola  Kansallisoopperan monivuotinen ohjaaja, koreografian tehnyt Marjo Kuusela tanssin akateemikko. Luetteloa voisi jatkaa, mutta hännänhuipuksi kirjaan tuon kaupungintalon sisäpihan Nostoväkinäyttämön oman järjestysmiehen Heikki Hellmanin: ensin kolmisenkymmentä vuotta Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen toimittajana, sen esimiehenä, väliin Tampereen yliopiston professorina, sen Tiedotusopin laitoksessa ja nykyisin saman yliopiston osastojohtajana Viestinnän, median ja teatterin yksikössä.

 

Minä elän

Lopuksi lainaan Rauno Ketosta, Helsingin kaupunginteatterin ja radioteatterin lahjakasta näyttelijää, joka artikkelissaan Aleksis Kivestä muutama vuosi sitten lausui Kiven viimeisiä sanoja pohtiessaan näin:

”Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: Minä elän, minä elän!

Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.”

http://viestivihko.blogspot.com/2006/10/aleksis-kiven-viimeiset-sanat.html

Lahden kaup.talolippu.png

Katseeni tavoittaa tänään saman kaupungintalon tornin, sen huipulla Aleksis-kirjailijan kunniaksi liehuvan sinivalkoisen lipun – ja maailma unholaan jääköön!

Kynäö.png

Tämän artikkelin Lahen uutisia julkaisi  Aleksis Kiven päivänä 10.10.2011. Artikkeli ja sen alkuperäiset kuvat  kertovat yhdestä lahtelaisesta kulttuuriajanjaksosta, jossa  Aleksis Kiven elämä, hänen kirjallinen neroutensa, kielensä ja hieno runoutensa saivat uudenlaisen päivityksensä – sekä  jälleen tänään Aleksis Kiven päivänä 10.10.2026

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri musiikki Teatteriuudistus yhteiskunta

Superteatteri timanttisessa loistossa

Voi että! Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa on sellaista harvinaisuutta, että jos ei tiedä, miten maailman vapaa-ajan kuluttaisi, voi mitä vain harrastusta harrastamalla vanha ja nuori mennä yrittämään tarinan kaikkia vähintään yhdeksäätoista eri harrastusta kokeilemaan – Superteatteriin.

Tämä Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa onkin todellista teatteria, hurmaavan aitoa eläytymistä, teatteria puhtaimmillaan ja sitäkin vielä omalla alkuaan hitailla, mutta nyt superteatterimaisella äärimmäisen lyhyillä kohtauksilla. Syntyy teatteria, jossa kokija pääsee puolen minuutin tai muutaman sekunnin sisällä taas uuteen tapahtumaan ja koko esitys suorastaan pursuu mitä mielenkiintoisimpia, erinomaisesti näyteltyjä ja tulkittuja ihmishamoja, olentoluomuksia ja tarinan jännitysmutkia, sitä aitoa näyttelijäkarismaa, josta lapset ja me heti osaamme erottaa, miten teatteritaikuus irrottelee kolmen näyttelijänsä huimilla esiintymiskyvyillä pää- ja sivuhenkilöt seurattavaksemme. Superteatteri on treenannut näyttelemistaituruuden nykyammattilaiseen huippuvireeseen, kohtaukset ovat tähtitieteellisen tarkkoja ajoituksissaan, kohokohdissaan, silmänkäännön hurjannopeita vaihdoissaan, miljöömuutoksissaan ja tunnelma on niin ihmisihanaa, ettei moista ennen ole nähty. Sopii mennä tavallisen katsojan, teatterituntijankin kera kolmevuotiaiden kanssakatsojien ja pian silmämme loistavat reaktiomme tarkasti ilmaisevan yleisön kanssa kokemaan. Eräänlainen kymmenvuotisen teatterin juhlanäytelmä ei julkisuuttaan pröystäile tai teorioi, vaan antaa tulla täysillä, sydämiemme, teatterituntemuksemme uusimisina, useille ihan ensikertaa teatterissa kävijöille koko neljäkymmentä minuuttia viihdettä ja kulttuuria – teatteritaikaa!

Anssi Hyvösen Herra Hakkaraisen unissa kävelevän hahmon seurassa menee mihin vain. Hän on empaattinen ja taatusti lämminsydäminen, mukaansa tempaava ihme. Näyttelijän taito olla luonteva ei ole helppo – mutta Hyvösen harvinaiseen unissakävelevään hahmoon katsojan on helppo samaistua ja tarinaan mukaan pujahtaa. Hyvönen on suurenmoinen oma-ajatuksellinen koomikko vailla teeskenteleviä, turhia naamioita – elävä hakkaraishahmoikoni.

Maria Nissin komedienne luo niin täysherkullista tyypittelyjen suurenmoista fantasiaherkkua, että vieläkin nauruhermojamme kutkuttaa nopeiden, kymmenien roolihahmojen ilmestymisyllätykset – herkkuna vaikkapa rouva Makkaran äkkipikaiset kiireelliset ilmestymiset Ahti-poikansa yhdeksäätoista eri harrastusta kehumaan, saati omaa sambaharrastuspeppuaan hetkuttamaan.

Tero Poralin tulkitsemat monet Tassulan kylän asukkaat, vaikkapa herra Makkaran hitaus aikamme kiireeseen, muuntautumiset kymmeniksi erilaisiksi henkilöiksi maulla ja valloittavalla näyttelijäntaidolla, vain pienin rekvisiittanerouksinkin sekä koko esityksen musiikki ja ohjaus taikoo piirroskirjan verevän toimivaksi ja eläväksi teatteriksi  – teatteritaiteen loistavaksi hiotuksi timantiksi.

Näiden kolmen suurenmoisen näyttelijän tiivis ja loistava yhteisnäytteleminen on esityksen inhimillinen taiteellinen voimavara. Lavastus ja moni-ilmeinen puvustus kruunaavat esityksen taikuusmaisen ihanaksi.

 

Herra Hakkarainen harrastaa

Näytelmä perustuu vuonna 2014 julkaistuun Mauri Kunnaksen kirjaan Herra Hakkarainen harrastaa.

Näytelmän sovitus ja ohjaus: Tero Porali
Näyttelijät: Anssi Hyvönen, Maria Nissi ja Tero Porali
Musiikki: Tero Porali
​
Lavastus: Tero & Emilia Porali
Puvustus ja valokuva: Emilia Porali

Arvio kirjoitettu sunnuntain 27.9.2026 esityksestä.

https://www.superteatteri.fi/herra-hakkarainen-harrastaa.html

Kategoriat
Historia kotiseutu yhteiskunta

KAUPUNKILAINEN kampuspakon äänitorvena

Käsissäni on Lahden kaupungin asukaslehti Kaupunkilainen. 56-sivuisen lehden ensimmäisellä sivulla lukee vielä suurin tikkukirjaimin SYKSY 2026.

Lehteä selailtuani huomaan jälleen olevan aihetta ottaa puheenaiheeksi lahtelainen ympäri vuoden kuhiseva, kohta kaksikymmenvuotias kusiaispesä – Ranta-Kartano.

Kaupunkilainen-lehden sivuilla 52-53 rakennustutkija Roosa Norrlin ja työvapaalla oleva näyttelyamanuenssi Sini Ojala ovat kirjoittaneet Ranta-Kartanon alueelle rakennettavasta LUT-kampuksesta. Heidän mukaansa se peittäisi alleen nykyiset tyhjät tontit ja samalla ratkeaisi kysymys siitä, miten keskustan ja Vesijärven rannan yhteyttä voisi parantaa.

Jälleen meillä kaupunkilaisilla on esillä kirjoitus, jonka ovat laatineet ilmeisestikin täysin kaupunkimme omaperäisiä asukkaittensa ainutlaatuisia luontokokemuksia ja näkymiä ymmärtämättömät Ranta-Kartanon aluetta tuntemattomat asialle laitetut ”toimittajat”.

Yllä näkyy punaisella neliöllä kehystetty Ranta-Kartanon vielä tuhoutumaton, rakentamaton alue, josta kirjoituksessa on kysymys. Kun tuo kaupunkilaisille vielä avoin näkymäkokonaisuus rakennetaan täysin turhaa kampuskiinteistöä täydeksi, saadaan kaupunkilaisten kannalta koko alue ahdettua täyteen rakennusmassaa ja kaikenlaisia, yhteydet keskustan ja Vesijärven välillä sulkevia rakennuksia – joita nämä kirjoittajat nimittävät kampukseksi. Miten he luulevat tuon valtavan rakennusmassan, todellisen massiivisen sumpun parantavan ja yhdistävän meille kaupunkilaisille kaupungin keskustan ja Vesijärven?

Nämä kunnioitettavat kaupungistamme ilmeisesti käskystä aivoituksensa julki kirjoittavat kaksi kaupungin palkkaamaa henkilöä eivät tunnukaan olevan yksin,vaan lehdestä paljastuu, että heidät on laitettu moinen kirjoitus – todenperäisyydestä tietämättöminä – kirjoittamaan. Selviää nimittäin, että toinenkin Ranta-Kartanoa kampukseksi väkisin raastava kirjoittajapari on päässyt jälleen ties kuinka monetta kertaa avaamaan viisaat ajatuslippaansa.

Saman Kaupunkilainen-lehden sivuilla 30-35 kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen ja Lappeenrannan LUT-yliopiston rehtori Juha-Matti Saksa toistavat jälleen haaveitaan Lahden kaupungin nimissä. Kyynäräinen oikein julistaa nykyisen sotaisen ajan tapaan taistelusta, joka taistelu heidän (ilmeisesti Kyynäräisen ja Saksan) on muka voitettava. Kyynäräinen puhuu, että ”Muutos ympäristö- ja yliopistokaupungiksi on ollut alati kasvava tahtotila. Nyt uskalletaan sanoa, että tämä on se taistelu, joka meidän on voitettava.”

Tuntuu, että vieraan pienen yliopistokaupungin rehtori ja oma kaupunginjohtajamme ovat suorastaan liittoutuneet taistelemaan meitä Lahden kaupungin asukkaita vastaan.

Eikö kaupungin asukas, veronmaksaja, hänen perheensä, kotiseuturakkautensa saati työpanoksensa ja palvelutarpeensa olekaan minkään arvoisia kaupunkimme ylimmän virkamiehen työssä – saati ajatuksiensa ykkösasiana.

(Kaupunkilainen-lehdessä on onneksi ainakin yksi artikkeli Lahdesta ja sen ainutlaatuisesta kotikaupunki-arvosta sivulla 36.)

Tämä lehti ilmoittaa, että se on julkaistu 3. päivä syyskuuta 2026 ja jaetaan julkisena tiedotteena lahtelaisiin koteihin, edes sekään ei tunnu pitävän paikkaansa. Me löysimme sen sattumalta Lahden pääkirjastosta. Parahin lukijani, onko Sinulle tämä lehti jaettu?

Ehkä on kertauksena muistuttavasti julkaistava vielä tämä toukokuinen Lahen uutisia -artikkeli, nimettäköön se nyt alaotsikolla

Lahden Korkeakoulukampuksen kusiaispesässä 2

Lahden päättäjät trumppimaisine pajunköysineeen valtakunnallisina linssiluteina

Malliyhteiskunta on miltei näihin päiviin asti paistatellut monien ikäpolvien ajan Suomessa elämän hyvinvoinnin kasvamisessa ihannedemokratiaksi ihan Amerikan malliin täällä Lahdessamme. Alkuaan se tuli Olavi Kajalan valintana nuorekkaana sosialidemokraattina, sota-ajanjälkeisinä monipuolisina työtilaisuuksina yhteiskuntaan ja kunnallispolitiikkaan Kajalan ideatuomisina valtameren takaa – jopa Lahden liikenteen 1950-luvun vähäiset ruuhkasumput poistaen modernein liikenneympyröin.

Kaikki viimeaikaisimmat yritykset sitä vastoin ovat olleet yrittäjiensä surkeita voimannäyttöjä, jotka ovat jättäneet vain eräänlaisen täysin kansalaisista välittämättömän pinnallisen näkyvyyden: mitään todellista kehittämistä meille kaupungin asukkaille niistä ei ole syntynyt. Viimeksi tänne jätti itsestään kuvan itsekäs lööpeissä, televisiossa sekä kaupungin tiedotuksissa linssiluteena näkynyt, kaupunkilaisista tyystin viis veisaava kaupunginjohtaja Pekka Timonen säätiöineen, epäonnistuneine tuhansine turistivirtauslupauksineen ja Euroopan Ympäristöpääkaupunki -täkyineen.

Koloo1.jpg

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/04/kestava-lahti-saatio-1

Eurooppalaisine ympäristöpääkaupunki- toteutuksineen hän lupasi pyhästi koko Euroopan kansan ja maailman turistien rientävän tätä Suomea ja Lahtea katsomaan. Korona kuitenkin sulki kaiken liikenteen Euroopan ja Suomen sekä muiden maanosien välillä. Turisteja ei näkynyt. Vantaalle hänen piti lähteä omatunto puhtaana iloa ja hyvinvointia sinne tuomaan. Plörinäksi meni toitotettu tuleva Lahden kuuluisuus.

 

Tässä juttusarjassani kerron, mitä kaikkea valitsemamme johtajat, kaupunginvaltuutetut ja heidän toimeksiantajansa sekä asiaan liittyvät henkilöt ynnä yritykset ovat meille jo ennen Timosta luvanneet ja mitä olemme saaneet – sekä parhaillaan salassa muhivasta kolmen miehen Niko Kyynäräinen, Pekka Komu, Juha-Matti Saksa yhteisestä yliopistokampuksen julkisuushehkutuksesta, pakkoneuroosinomaisesta kaupungillemme tarpeettomasta hankkeesta. Erityisenä tarkastelukulmana on pitkään tuntemani Rantakartanon alue.

Nykyisin noista epäonnistumisista ei edes vaieta, vaan röyhkeästi nämä kokeilijat hakeutuvat jo ennen ideoidensa perusteiden eli rahoitusten varmistamista valtuuston puhujapönttöihin, vievät yritelmänsä ja naamansa TV-ruutuihin ja asuinseutunsa valtalehdistöihin, itsensä linssiluteiksi, läpinäkyvän puhtoisiksi kiillottaen ja viimein vasta vähän ennen jälkiensä palamista realisminsavuksi katoavat hetkeksi näkyvistä, palaten taas uudestaan uutta pajunköyttä meille syöttämään – varsinkin vaalien lähestyessä.

 

Ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjastani käsitteli ennen joulua 13.12 2025 Lut-yliopistoa ja Lahden Ammattikorkeakoulua. Asiasta kiinnostuneet voivat kerrata sen oheisesta nettilinkistä:

https://lahenuutisia.fi/2025/12/13/lut-yliopisto-ja-lab-ammattikorkeakoulu-2/

 

1. Vuonna 2019

2. Vuonna 2020

Rantakartanon alueen toteutumista vuodesta 2008 seuranneina ja monia mielipiteitä, muistutuksia ja valituksia asiassa yhdistysten jäseninä ja yksityisinä kaupungin asukkaina tehneinä olimme suuri joukko pitkäaikaisia lahtelaisia kouliintuneet asiantuntijoiksi Rantakartano-asiassa.

Alkuperäinen kaupunginvaltuuston Rantakartano-päätös 2009 tehtiin parin äänen enemmistöllä. Puoli valtuustoa valitti omasta päätöksestään. Lukuisat viralliset huomautukset, valitukset eri oikeusasteisiin, saati yli 5000 kaupunkilaisen allekirjoittajan adressi eivätkä mitkään esittelytilaisuudet tai nettikyselyt ole saaneet suunnittelijoita ja päättäjiä edes neuvottelemaan tavallisten kaupunkilaisten kanssa mistään muutoksista tällä Rantakartanon alueella, joka jo arkkitehtikilpailun tuloksena 2005 syntyessään oli asuntotonttisijoittelultaan liian tiheäksi suunniteltu. Sen jälkeen on koko ajan tehty vain huonoja muutoksia.

Alueen asemakaava sai lainvoiman vuonna 2012 Korkeimman hallinto-oikeuden käytyä jopa paikalla tutustumassa alueeseen. Sen jälkeen on 2017 muutettu kaavaa yhden korttelin osalta ja 2019 kaikkien muiden kortteleiden osalta. Esimerkiksi alkuperäisessä kaavassa talot olivat 3- tai 8-kerroksisia, korkeita torneja 7. Nyt talot ovat 4- ja 10-11-kerroksisia, korkeita torneja 9.

Tiistain 25.2.2020 TV:n A-studion jälkimmäisen osan aiheena oli Kaavavalitukset remonttiin, toimittajana Petri Raivio.

Ohjelmassa putosi uutispommi: Lahti oli päässyt esimerkiksi kaupungista, missä ei tehty yhtään kaavavalitusta! Lahden kaupungin teknisen ja ympäristötoimialan vuorovaikutussuunnittelija Henrik Saari esitteli Rantakartanon alueelle nousevia uusia kohteita: hotelli, vesiliikuntakeskus, pysäköintilaitos ym. – kaikki hyväksytty ilman yhtään valitusta!

Totta on, että tuona vuonna 2019 ei siis tehty yhtään kaavavalitusta. Niitä ei kannattanut enää tehdä, koska niillä tässä kaupungissa ei ollut mitään merkitystä.

Hyväntahtoinen kaupunkimme ensimmäinen vuorovaikutussuunnittelija oli laitettu TV-ruutuun asiaa esittelemään. Hän häipyi muutaman kuukauden jälkeen TV-esittelystään kaupungin työtehtävistä nopeasti muihin rehellisempiin, luonnonsuojelua lähellä oleviin valtakunnallisiin tehtäviin.

 

3. Vuonna 2021

Lehdistöön ilmestyi sitten edellisen A-studio -jutun aikaansaaneet.

– Olemme jo niin syvällä tässä hankkeessa, että meillä on vahva tahto ja motivaatio viedä tämä loppuun saakka ja toteuttaa hanke, sanoo Kinos Property Investmentin hanke- ja rahoitustoimesta vastaava yhtiön hallituksen puheenjohtaja Arto Korhonen.

-Hotellista ja kylpylästä koostuvaa viihde- ja hyvinvointikeskusta aletaan rakentaa Lahden Rantakartanoon aikaisintaan ensi vuonna. Rakennusmateriaalien ja työvoiman hinnat ovat koronan aikana nousseet, jolloin kokonaisuuden kustannuksiin on tullut noin 20 prosentin kasvu. Korhosen mielestä kustannusten nousu on merkittävä, mutta rahoitus ei ole uhattuna.

– Pääsijoittaja, joka vastaa suurimmasta osasta rahoitusta, on ollut sovittuna jo jonkin aikaa. Pankkirahoituksessa jouduttiin tekemään päivityksiä, mutta se on hyvällä mallilla tällä hetkellä.

Vuonna 2021 edelleen

 

4. Vuonna 2022

Edelliseen A-studion ohjelmaan saimme lisäselvitystä vasta vuonna 2022, kun Rantakartanon viihde- ja hyvinvointikeskusta kaavaileva Kinos Property Investment lupaa lisävaloa hankkeen tilasta. Lahden kaupunki oli odotellut tietoa muun muassa uimahallin kustannuksista, jotta mahdollisesta vuokrasopimuksesta pystyttäisiin neuvottelemaan.

– Pyrimme toimittamaan esityksen hankkeen tilasta kaupunginhallitukselle toukokuun alkuun mennessä, sanoo Kinoksen toimitusjohtaja Arto Korhonen. Korhonen sanoo, että sota Ukrainassa on vaikeuttanut hankkeen suunnittelua.

– Rakennusmateriaalien kustannukset ovat nousseet entisestään ja tavaroiden saatavuuttakin on hankala ennustaa kuukauden tai kahden päähän, saati sitten kahden vuoden päähän. Osa tarjouksista on voimassa muutamia tunteja, Kinos Property Investmentin Arto Korhonen kuvasi tilannetta rakennusalan kriisiksi.

– Tietomme ulottuvat noin 30 vuoden päähän, eikä niistä tiedoista ole tullut vastaan tällaista tilannetta. Yhtiö ei ole rakennuttamassa Rantakartanoon pelkkää uimahallia ja kaupunkikin haluaa nähdä alueen kehittyvän kokonaisuutena. – Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa vuokralaiset ja sijoittajat, jotka punnitsevat riskejä omista näkökulmistaan. Kinoksella on aluevaraus Rantakartanossa voimassa kesäkuun loppuun.

Ja siihen koko Rantakartanon kaikkiin Suomen koteihin TV:n kautta välitetty superhieno kuvitelma tyssäsi.

 

5. Vuonna 2023

Pysäköintitalo ja tyhjä Rantakartanon alue (otsikkokuva)

 

6. Vuonna 2026

Rantakartanon tähänastiset käyttösuunnitelmien epäonnistumiset eivät tunnu riittävän.

Katso liite: https://yle.fi/a/74-20201916

Nyt on Pekka Komu kaupunginhallituksen uudehkona päätoimisena puheenjohtajana ottanut jälleen ohjat käsiinsä. Ja jälleen taas samoin etukäteen, ennen minkäänlaista rahoitusta tai realismia, pistämään kamelin väkisin neulansilmästä läpi.

Linssiluteen lailla hän menee ajankohtaisohjelmaan esittelemään kuin valmista suunnitelmaa ja päätöstä.  Hän rakentaa kaupunkilaisten vielä vapaalle yhteiselle Vesijärvinäkymien näköalapaikalle yliopistokampuksen.

Lisädokumenttejakin Komu heittelee kampusohjelmansa hoitamisen perusteiksi:

1.

Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa. Sibeliustalolla on ollut tosi iso merkitys siihen, miten Lahti on lähtenyt kehittymään. Näen tässä samanlaista mahdollisuutta, Komu selittää.

Komu suitsuttaa vielä, että Lahden on varustauduttava siihen, että Lahteen tulee ennenkokematon opiskelijoiden vyöry, kun 2030- luvulla Lahdessa on 20000 korkeakouluopiskelijaa.

 

Komu vei kasvonsa nyt puheensa takeeksi televisioruutuun, joka näytti Komun lisäksi Rantakartanon jäljellä olevaa autiota kenttää ja Komua Rantakartanoa ylistävillä puheenparsilla silmät avoimina meitä kansalaisia vakuuttaen kuin totuutta julistaen.

Kaupunginhallitusta johtava Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta siis Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa (valtuustossa yhden äänen enemmistö-päätöksellä.) Komun vakuuttelutyylin ja rehellisyyden me lahtelaiset saimme maistaa jo Kymi-Ring -asiassa vuonna 2019. Eivätkö sympaattisetkaan poliitikkomme mitään opi?!

2.

Huolestuttavinta on, että kaupunkimme ja Suomen maan työttömyyden ja velkaantumisen yhä häpeällisenä ykköskaupunkina meillä on uusi, varsin tuore kaupunginjohtaja, joka lahtelaisen harvinaisten maisemien vapaan kokemisen haluaa poistaa meiltä kunnan asukkailta tärkeimpänä ensityönään. Kaupunginjohtajamme Niko Kyynäräinen ajatuksissaan ja jo ensipäätösehdotuksissaan oli täysin asiajärjestyksessä hakoteillä. Tuntuu, että entinen hyvä ja tasapuolinen sosialidemokratia, jonka siipien suosiossa hänet kaupunginvaltuustomme niukalla enemmistöllä valitsi, ei velvoittaisi häntä pitämään kaupunkimme poikkeuksellista vesien ja harjujen ainutlaatuisuutta ja meitä täällä asuvia kaupunkilaisia merkittävinä lainkaan.

Lahtelainen maisema järvineen, mäkineen, metsineen, luonnonpuistoineen kaikille asukkailleen koettavaksi on hänelle yhdentekevä. Hän ajattelee muiden kaupunkien tapaan (Hämeenlinna, Savonlinna, Oulu, Jyväskylä, Kotka, Joensuu, Seinäjoki): olemme suuressa julkisuustaistelurintamassa ja aiomme tehdä voittoloikan tässä kampuskilpailussa. Komu ja Kyynäräinen odottavat kuvitelmissaan tänne lähes 20000 opiskelijan invaasiota sen seurauksena, että Lahti uuden tarpeettoman kampuksensa mukana saa ykkössijan kampuskilpailussa. Ehkä he yhtyvät usein televisiossakin esiintyvän ravintolaguru Timo Lapin sanoihin. Kaupungissa, jossa on yliopisto, menestyy myös yökerhot ja ravintolasuosio mukana. Niissä käyvät nuoret. Kaupunki, jossa on vain vanhoja, ei ole nykyajan kaupunki.

Me lahtelaiset taas olemme aika tavalla eri mieltä. Kulttuuri ja Lahden kaupungin johtaminen on ennen kaikkea tämän seudun maisemien ja asukkaiden palvelemista ja ymmärtämistä, ainutlaatuisten vesien, metsien, mäkien ja puistojen sekä luonnonrauhan tajuamista. Kaupunginjohtajan päätehtävä tällä hetkellä on työn synnyttämistä ja työpaikkojen luomista asukkailleen?!

3.

”Uuden kampuksen rakentaminen kaupungin keskustaan, kauneimman luonnon ja Kisapuiston sekä Salpausselän urheilukeskuksen läheisyyteen yhdistäisi poikkeuksellisella tavalla viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja saavutettavuuden”, LUT-yliopiston Lappeenrannasta käsin toimiva rehtori Juha-Matti Saksa sanoo.

Kuntalaisille 27.tammikuuta 2026 järjestetyssä yleisötilaisuudessa kaupungintalon sisäpihan harvinaisessa lasikattoisessa totuuskuplassa Saksa kertoi, miksi Mukkulan kampuksella on tarvetta muuttaa pois -nykyinen Mukkulan kampus on kyllä kaunis ja soveltuva tehtäväänsä, mutta sen ympäristö on siivoton.

Näin ulkopuolisessa herää kysymys, eikö yliopistonrehtori Saksalla ole ajatusta siivota tai siivotuttaa yliopistonsa lahtelaiskampusta – ja eikö siivoaminen tulisi halvemmaksi kuin uuden rakentaminen?!

 

Pekka Komu  Niko Kyynäräinen Juha-Matti Saksa


Jo viime joulun (2025) alla Lahen uutisia kirjoitti artikkelissaan:

 

 

KOMMENTIT:

Jälleen hyvää yhteenvetoa Lahden nyky ”junailuista”, joissa takapiruina on varmaan korruptiotaustainen rahamaailma ym. hyväveliverkosto tms. salaseurat, muutoin ei voi ymmärtää yhteisten maisemien ja maastojen hävitystä!

Timonen oli konkreettisesti avittamassa Kymiringille menetettyä 10 milj. euroa.Lähtiessään Vantaalle sai vielä mitalin Lahdelta. Kiitos taas Tarmo,samaa mieltä kanssasi.

Kuulemani mukaan Pekka Komu oli Jyväskylässä aktiivisempi oppilaskunnassa kuin opiskelussa. Valmistuiko koskaan?

Surullista on demokratian toteutuminen Lahdessa (jos on USA:ssakin ?!:) – eihän sen näin tarvitsisi olla, mutta kun äänestäjiltä ja ehdokkailta puuttuu selkärankaa ja intelligenssiä niin tulos voi olla käytännössä mikä vaan! Media voisi myös ottaa vähän enemmän vastuuta tekemisistään – sinnehän ei demokratia ulotu?!:) Lojumme siis niinkuin petaamme?!

 

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Keravan taidemuseo Sinkan taiteen yllätyksellisissä kokemuksissa

Sinkka – Arte Povera Poetica -näyttely   

Kuvassa Jussi Tukiaisen Lentävä hollantilainen, valokuva Jyri Pitkänen

Yleensä matkamme Z-junalla Helsinkiin kestää tunnin. Joskus olemme matkustaneet sukulaisen kutsusta vain Keravalle 40 minuuttia ja poikenneet samalla vierailuvisiitillä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Sinkka on ollut reilun vuoden suljettuna täydellisen pintaremontin ja terveydellisten olosuhteitten kohentamistoimien vuoksi.

Tämän vuoden kesäkuussa se avattiin uudella näyttelyllä ja pari päivää sitten kävimme sen sukulaiskäyntimme aluksi kokemassa.

Arte Povera Poetica esitteli kuusi taiteilijaa, viisi miestä ja yhden naisen – taiteilijoita, joiden käsissä romu, löytötavarat, taiteilijan omat ekstempore päähänpistoin tai kauan ajatuksissa haudutetut visuaaliset ajatukset muuttuvat sekä ajattomaksi kuvataiteeksi, että myös joillekin meistä mitättömiksi, mutta hauskoiksi ja kevyiksi kansanomaisen materiaalinsa muodostamiksi vitseiksi. Arte Povera Poetica -nimi tulee italialais-pariisilaisesta 1960-luvun taidesuuntauksesta, joka pyrki sekoittamaan taiteen ja elämän välisiä rajoja – syntyi köyhää taidetta arkielämän materiaaleista.

Taiteita vähänkin harrastaneille tutut nimet ovat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (1939), jotka ovat tällaisen esineromun realismin muuttaneet arte povera poetica -taiteeksi sen suomalaisina esitaistelijoina monet vuosikymmenet teoksillaan.

 

 

Ismo Kajanderin Pieni lelukauppa. Lisäksi vasemmalla Ismo Kajanderin Metsän keiju, 2008, esinekooste, Saastamoisen säätiön taidekokoelma / EMMA – Espoon modernin taiteen museo. Kuva Daniel Court

Esillä on tämä teos, Ismo Kajanderin pääteoksiin lukeutuva Runoilijan talo (2004–2012), joka lähti liikkeelle, kun Kajander löysi kirpputorilta runoilijaa esittävän metallifiguurin. Kajander on rakentanut figuurille pienen ilmassa leijuvan kerrostalon, melkein kuin nukkekodin. Sen ikkuna on hänen oman galleriansa kaari-ikkunan muotoinen ja sen ikkunalaudalla pieni taideteos, joita hän piti aina ohikulkijoita varten esillä.

 

Paavo Halosen teokset ovat tämän nykyajan hienoa ja  kauniin koskettavaa Arte Povera Poetica -tyylistä taidetta halvoista nykyajan materiaaleista.

Hänen veistoksellinen sarjansa koostuu koronapandemian aikaan työmaille hylätyistä hanskoista ja todistaa, että taiteilijan ei tarvitse tehdä paljoa, jos esineet itse huokuvat merkitystä: koronapandemian aikaan Halonen keräsi hanskoja, jotka hän on muokannut ryijymäiseksi materiaaliksi.

Teossarja Ihoni on pehmeä (2022–2026) kutsuu koskettamaan, mutta siihen tulee pitää etäisyys, aivan kuin toisiin ihmisiin pandemian aikana.

Paavo Halonen, Raja, 2025–2026, installaatio, 3,6 km / 16 kg metsästykseen käytettyä lippusiimaa. Kuva: Daniel Court.

 

Jyri Pitkäsen videosarja johtaa taiteilija Jussi Tukiaisen ateljeehen, Kerimäellä sijaitsevaan entiseen kyläkouluun, jonka museoalue näyttää katsojan silmään täyttyvistä pelkistä romuautoista.

Jussi Tukiainen Lentävä hollantilainen

Papin lapsena kasvanut Jussi Tukiainen (1937-2022) tunnetaan etenkin kirkkolaivoistaan, joista voi tunnistaa esimerkiksi eläinten luita, luistimen, leluja, siveltimiä, rukinlavan ja hauenpään. Toisena teemana näyttelyssä erottuu Tukiaisen kantaaottava taide, joka paheksuu sodankylväjiä ja kritisoi lama-ajan porvarihallituksen säästöpolitiikkaa.

 

 

Ulla Jokisalo Feldgrau, installaatio, 2024, Valokuva Ulla  Jokisalo (Sinkka)

Kajanderin ja Harrin materiaaliajattelu periytyi siis myös heidän oppilailleen. Näyttelyn ainoa naispuolinen taiteilija Ulla Jokisalo käyttää töissään perinteisesti tyttöyteen liittyviä materiaaleja: hameita, nukkeja, letitettyjä hiuksia ja käsityötarvikkeita.

 

 

Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyn kulkee lävitse vuoroin ihastuneena hämmästellen ja vuoroin taas kuin pelkän kovinkin askartelumaisen ahkeruuden, jopa typeryyden vain teoksesta itselleen välittäen. Siksi juuri tämä näyttely antaa niin monet eri kasvonsa itsestään, kokijansa omien kokemusten ja mielikuvien köyhyyden tai rikkauden mukaan.

https://www.sinkka.fi/nayttelyt/arte-povera-poetica/

Kategoriat
kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

BETONIKLUBI lasten teatterissa

Teatterinjohtaja Lauri Maijala, klovni, ohjaaja, käsikirjoittaja Timo Ruuskanen, draamapedagogi Anna-Riitta Partanen

Kun ensimmäinen Betoniklubi aloitettiin vuoden alussa  tammikuussa, teatterinjohtaja Lauri Maijala lausui sen syntysanat:

”Betoniklubissa näytelmän vastuuhenkilöt avaavat juurta, kertovat missä mennään ja mihin ollaan suunnassa matkalla. Tällainen kulttuurikeskustelu on hirveen tärkeää maailmassa, jossa silmä ja viihteellisyys koko ajan vähenee ja puheelle olisi yhä enemmän tilaa. Me tarvitaan puhetta. Se on halpaa ja suoraan sydämestä. Ja vain sillä on merkitystä.

Tämä on vapaamuotoinen tilaisuus ja loppupuolella saadaan kerta kaikkiaan yleisölle tilaisuus kysellä ja panelistien jakaa nimikirjoituksia. Pidetään tämä vapaana keskusteluna ja minä olen yksi keskustelijoista kanssanne. Ei ole mitään sen kummempaa agendaa kuin se, että mistä tämä esitys lähtee. Puhutaan ja puhutaan. Parasta on se, mitä sylki suuhun tuo.”

Seitsemän Betoniklubia on jo kerännyt valtaisan yli sadan hengen yleisön jokaiseen klubi-iltaansa istumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan valppaasti teatteriaulan jylhien seinien ja soppien muodostamaan keskusteluareenaan ja tilaisuus on myös striimattu joka kerta ja on kuultavana ja nähtävänä internetissä youtubina näin jälkeenpäin.

 

Viime kerralla oli vuorossa jo kahdeksas Betoniklubi – Lasten teatteri.

Otan reilun tunnin keskustelusta vain pari tekstilainausta.

Lauri Maijala: ”Millaista teatteria lapsille saa ja uskaltaa tehdä. Teatterissa tehdään esityksiä ja osa katsojista on teatterissa ensimmäistä kertaa elämässään. Samalla puhutaan heidän elämästään, yksinäisyydestään, iloista, suruista ja onnestaan, vallasta, peloista ja siitä, miten täällä maailmassa ihmisen pitäisi elää. Millaista taidetta lapsille uskaltaa tehdä? Onko lastenteatteri vaarallisempaa kuin aikuisten teatteri, koska lapset ovat sellaisessa vaiheessa elämässään vauvoina, pikkulapsina ja sellaisissa kehitysvaiheissa, että olemme aikalailla vastuussa esityksen merkityksestä heille. Miten lapsille pitäisi lähteä tekemään teatteria, koska esityksessä on isoja asioita – kuten miten täällä maailmassa pitäisi elää.”

Timo Ruuskanen: ”Mun teatterikäsitykseni on aina se, että teatteri on kohtaamisen taidetta. Käsitykseni on, että se teatterin syvä meta ja vallankumous on aina, että teatteri on paikka, jossa  me ihmiset kohdataan, tullaan samaan paikkaan, hengitetään samaa ilmaa ja aistitaan toisemme ja ollaan yhdessä pienten tai suurten asioiden ympärillä ja kokoonnumme yhdessä ajattelemaan maailmaa – ja se on tärkeätä kaikenikäisille. Se ei katso ikää. Teatterintekijän kannalta (oma lajini klovneria) yleisön kanssa kontaktin saaminen on sen elinehto. Kun yleisöni voi olla kolmivuotiaista 100-vuotiaisiin, niin ne kolmivuotiaat on huomioitava vain siten, että se yhteyden luominen on saatava turvalliseksi. Sen saavuttamien alkuun on tärkeää ja se saavutetaan harjoittelemalla, kokeilemalla ja kokemuksella. Aikuisille voi roiskia ronskimmin. He tietävät, että teatterissa voi tapahtua mitä vain ja millä tavalla vain, äänekkäästi ja pelottavasti. Mutta muuten esityksen teemat ovat ihan samat lapsille ja aikuisille. Ja se toinen tärkeä asia – huumori – se täytyy jokaisessa esityksessä olla sopivasti esillä – se puhkaisee ymmärtämään vaikeatkin asiat ja aiheet yleisön ymmärtämään koko esityksen.”

Tähän laitankin Lahen uutisia -arvosteluni linkin näkemästämme Timo Ruuskasen esityksestä Ihmeellinen maalari.

Kaikenikäisten teatterielämys

Kolmas illan lastenteatterituntija Anna-Riitta Partanen vastaili mielenkiintoisesti mm. kysymyksiin, miten vuosittain koko ikäryhmä maassa pääsee vähintään kerran kokemaan maksutta yhdessä kulttuuria. Lahdessa kaikki kolmasluokkalaiset saavat tänä lukuvuonna nähdä teatterimme toisen lapsille ja perheille valmistetun esityksen Tea ja Tyhmentäjä.

 

Palaan tämän Betoniklubin 22.9.2026 keskustelun Tea ja Tyhmentäjän teemoihin heti sen jälkeen, kun olen  esityksen käynyt katsomassa.

Kannattaa kuitenkin taas, parahin lukijani, pistää oma tietokoneen you tube päälle, katsella ja kuunnella tämä koko Betoniklubi – Lasten teatterista!

https://youtu.be/PG790jtJj0M?t=7

29.9.2026 klo 8.00

Alla arvioni Betoniklubissa keskustellusta Tea ja Tyhmentäjä -näytelmästä

https://lahenuutisia.fi/2026/09/28/tea-ja-tyhmentaja-maailman-tyhmyytta-yhteenlaskemassa/

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto musiikki taide teatteri yhteiskunta

Everstinna – Rosa Liksomin tekstin uutena näytelmäherkkuna

Everstinna kertoo nuoresta opettajatar Annikki Kariniemestä, joka 1940-luvun Toisen maailmansodan lopun maininkeina Lappiin päästyään tapaa naapurinaan Uutta Valkeaa Suomea maahamme yhdessä saksalaisten kanssa taistelleen komean suomalaiseverstin ja rakastuu tulisesti. Ydintarina on ehyt ja kokonainen, hurmaavan lapinmurteinen, rakkaudenmakuinen, todentuntuinen tilitys suomalaisesta saksalaismielisestä naisesta, viimein sodan ja läheisväkivallan runtelemana.

 

Teatteri Avoimien Ovien, Teatteri Vanhan Jukon sekä Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistyönä toteutettu Everstinna sai eilen lahtelaisen ensi-iltayleisön täydellisiin ihastuksiin ja yllätyksellisiin esittäjäloistonsa pauloihin lähes kolmeksi tunniksi samalla tarinalla, nyt Esa-Matti Smolanderin uutena valloittavana ohjauksena ja tunnepohjaisen väkevänä jokaiselle näyttelijälle taitavasti sovitettuna huippuyhteistyönä.

Everstinnan KOKO NÄYTTELIJÄENSEMBLE

Maria Nissi , Netta Salonsaari, Matti Pajulahti, Minja Koski

Annikin tarinan elämän jaksotus oli jaettu kolmen eri näyttelijän esitettäväksi ja tarina laajeni meitä vieläkin realistisemmin puhuttelevaksi. Minja Kosken vielä lapsosesta nuoreen, täysin kokemattomaan, fasismiin innostuneeseen naiseen, neitsyytensä miesvoimalla väkisin otettuun rakastuneen naiskuvaan, Netta Salonsaaren jo paljon kokeneempaan keski-ikäiseen, rellestelevän avoimeen seksuaalihurjastelijaan, korviaan ja ruumiinsa jokaista tuntoa myöten miessukupuoleen ja hitlerismiin rakastuneeksi suomalaisnaiseksi ja lopuksi Maria Nissin koko elämänsä vuosikymmenet rakastuneena, sadistisen miehen jatkuvaa väkivaltaa kokeneena, viimein miehestä eronneena, mutta lopuksi lähes vanhuksena, elämänsä tärkeimmäksi kasvaneen rakkaushekuman tunteet vielä kerran yrittävänä mummona nuoren alaikäisen pojan kumppanikseen pinnistäen.

Matti Pajulahti näyttelee sadistisen everstin vahvasti, kylmästi, omilla mielihaluillaan operoivaksi ja eläväksi pettyneeksi sotilaaksi, jonka kanssa miltei 30 vuotta nuorempi Annikki menee naimisiin. Koko esityksen genre kestää seitsemänkymmentä vuotta.

Nämä neljä näyttelijää ovat suoranaisia komeettoja Teatteri Vanha Jukon esityksessä ja heidän yhteistyönsä ohjaaja Esa-Matti Smolanderin ohjauskarisman teeskentelemättömän mielikuvituksellisten huippuotteiden tulkkeina. Vauhtia, revittelyä, näköistapahtumia, kohtauskokonaisuuksia, hauskuutta, kohtalokkuutta, kauhua, pirullisuutta, onnen hetkiä, raakuutta, roisin lapsellista pornoa, mauttomuuttakin riittää tässä aidon hurjassa rapsodisessa luonne- ja tunnelmatapahtumien kavalkadissa katsomon puhjeta vuoroin  naurumyrskyihin, vuoroin vaikuttua henkeä salpaavan vakavan ahdistuneiksi. Elämme katsomossa vahvasti, pyyteettömästi ja suorastaan turvallisen antautuneesti itsemme hukuttaen monien kymmenien tarinan nousujen ja laskujen mukana.

He osaavat ottaa yleisönsä kohtaustensa tapahtumissa ja suorin luontevin kontaktein katsomoon. Vihtori Kosolat, Hitlerit ja Mannerheimit ratsuineen saavat huiman hauskasti kärjistetyt näköis- ja kuulokuvansa. Pienet yksityiskohdat, kuten Hitlerin hiljainen täysmusikaalinen laulunumero ja nuoren 14-vuotiaan Tuomas-sulhasen silmäluomien tik-liikkeet 70-vuotiaan Annikki-morsiamen vierellä ovat vain muutamia esimerkkejä suurenmoisen pikkutarkoista yksityiskohtien sadoista ilmaisuista. Suuremmat hahmotukset taas pienen paikkakunnan ehtymättömästi moralisoivista hurjista naapureista, Annikin äidin julman väkivaltaisesta lastensa raipallisesta moraaliopetuksesta, keski-ikäisen Annikin äärettömän iloittelevasta mieshullaantumiskohtauksesta väliajalla

sekä ennen kaikkea esityksen hieno loppu, vanhan Annikin henkevän lämminhenkinen yhteenvetojuttelu koko elämästään ovat esityksestä muistiimme piirtyviä pysyviä kohokohtia. Myös jotakin tarpeellista arvaamattomuutta on everstin käsiin annettu: kitaran näppäily ja varsin taitavat säestysotteet monien lauluosuuksien taustoiksi – kuin hänenkin sisältään jotakin pelottavaa suurempaa todeksi löytyneenä, vain sävelkielin kerrottuna.

Esityksen sisäistä pohjoisen luonnon karua voimaa jyhkeyttää lavastuksen lastulevyiset karkeat tasot, esineistön kekseliäs viitteisyys, upeat valovaihdot ja ennen kaikkea teatterisavu, johon voi syttyä tai päättyä unenomaisesti tai aavistusmaisesti kohtaus toisensa jälkeen.

Pienet elävien tulitikkujen sytyttämiskohtaukset ovat kuin saduissa pääjaksojen herkkyyden huippuja muistiimme – elämänliekkien uusien syttymisten symboleina. Samoin monet tutut ja jopa sävelletyt yhteislaulunumerot tuovat tarinaa oman aikakautensa interiööriin kuin tähän aikakauteemme sitä muistuttavasti rinnastaen riimeillään.

 

Lopuksi katsoja on sekä innoissaan että  liikuttunut. Teatterin ammattilaisiakin suuremmat tekijät, ilon ja tuskan tunteet ovat tulleet meitä lähelle, esittäjät antaneet taidoillaan ja sydämellään kaikkensa. Ja me vanhanaikaiset miessukupolvien miehetkin voimme edes pysähtyä oppimattomina katsomaan jälleen kaikkinaista aseiden, sotakoneiden valmistusta ja varustusta sekä ihastella uusia uutisia näinä päivinä asevalmistuksista maamme tuottavimpana liiketoimintana.

Ehkä siksi myös tämän lappilaisen Annikki Kariniemen opettajatar-tositarina tuntuu sopivan niin läheiseltä kertomaan meille ihmisille, miten juuri sodan aikana voi ihastua, rakastua ja antautua täydellisesti niin koko kehollaan, ajatuksellaan ja tunteellaan kuin vain ihminen eliökunnasta osaa.

 

Esitys on Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Avoimien Ovien ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitykset Jukossa 19.9.-3.12.2026. Esityksen arvio ensi-illasta 19.9.2026.

Esitykset jatkuvat Lappeenrannassa keväällä 2027.

Alkuperäisromaani: Rosa Liksom
Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander
Lavastus ja puvustus: Ia Ensterä
Valosuunnittelu: Antti Helminen
Äänisuunnittelu: Janna Hyrynkangas
Sävellys: Minja Koski
Rooleissa: Maria Nissi, Minja Koski, Matti Pajulahti, Netta Salonsaari
Kuvat: Antti Sepponen

 

 

https://lahenuutisia.fi/2026/09/18/everstinna-romaanista-naytelma/

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri teatteri yhteiskunta

Ihmeellinen maalari tänään ensi-illassa

Kuvaaja  Aki Loponen

Ihmeellinen maalari

on Red Nose Companyn klovni-näyttelijä Timo Ruuskasen kirjoittama ja esittämä tarina heinolalaisen runotyttö Kaarina Helakisan samannimisestä sadusta.

Esityksessä yhdistyy nukketeatteri, klovneria ja livemusiikki kauniiksi tarinankerronnaksi, taianomaiseksi maailmaksi suuren kaupungin yksinäisestä miehestä, maalari Sutisesta. Hänen elämänpyrkimyksensä on etsiä ja löytää parempi elämä, joksi hän ehdottaa onnen lähteeksi toisen huomaamista.

”Luin tätä satua omille lapsilleni viitisentoistavuotta sitten. Se upposi myös mielikuviini pysyvästi ja ajattelin, että siitä voisi joskus tehdä kenties esityksen, niin kaunis ja mielikuvituksellinen sen tarina on”, kertoi Timo Ruuskanen.

Teksti Kaarina Helakisa, Timo Ruuskanen
Ohjaus, esityskonsepti ja esiintyjä Timo Ruuskanen
Lavastus, puvut, nuket, videosuunnittelu, valokuva Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu ja musiikki Jukka Vierimaa, Timo Ruuskanen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Lahden kaupunginteatteri

Kantaesitys keskiviikkona 16.9.2026 klo 18.00 Studionäyttämöllä

 

Helakisa joulukuussa 1970. Kuva: Erkki Laitila.Kuva vuonna  1970 Erkki Laitila

Kaarina Helakisa (1946-1998) luetaan toisaalta Itä-Hämeen kuuluisiin krjailijoihin Maila Talvion, Uuno Kailaan, Inkeri Kilpisen ja Arvi Kivimaan kanssa. Heillä kaikilla on Heinolaan ja Hartolaan sukulaisyhteyksiä. Kaarina Helakisa, vaikka syntyi ja kuoli Helsingissä kävi oppikoulunsa Heinolan yhteiskoulussa ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo ollessaan  abiturientti vuonna 1964 nimeltään Kaarina Helakisan satukirja.
Kaarina Helakisan perheelle Hartola ja sen mummola oli tärkeä paikka, ja hänet on myös haudattu sinne.
Satu Ihmeellinen Maalari löytyy tästä satukirjasta:
Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tänään ensi-illassa Tea ja Tyhmentäjä – peruutettu sairastapauksen vuoksi

Tea Tyhmentäjä

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä on mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen ankeaan kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. 

”Mutta yllättäen muuttolaatikoiden keskeltä löytyy kummallisia uusia ystäviä – palsamoinnista haaveileva Muumiokissa, hiukan hassulta haiseva Kummituskakka ja Puru-Hai, jonka pyrstöstä koira on maistanut palasen. Häh, onko muuttolaatikoiden seassa piilossa vielä joku? Kyllä vain, kurjilla ja tyhmillä tunteilla herkutteleva Tyhmentäjä! ”, kuvaili Minna-ohjaaja esityksen salaisuuksia teatterinjohtajan kanssa hieman raoittaen.

 

Yli 3-vuotiaille ja koko perhekunnalle tämä hauska tarina soveltuu uutuudessaan mainiosti.

Ensi-ilta tänään keskiviikkona 2.9.2026 Pieni näyttämö klo 18.00

Näytelmä Salla Viikka
Ohjaus Emma Mattila ja Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Musiikki ja äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa  Saana Hyvärinen, Anna Kuusamo, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio

 

Kategoriat
Historia jännitys kotiseutu Koulutus Matkailu tiede yhteiskunta

Kättä antamaan kaupunginjohtajalle ehkä tänä vuonna

Lahden menneisyydestä tähän päivään saakka kaupungin ilme näkyy selvimmin sen ylimmässä johdossa, kaupunginjohtajassa. Omassa paljasjalkaisuudessani olen saanut elää yhteensä yhdeksän eri kaupunginjohtajan luotsaamassa Lahti-kaupungissa.

Olavi Kajala (1942-1967) oli toimelias, kaupungin ilmeen ja infran amerikkalaistanut mies, jolle mikään suuri tai pieni ei ollut vierasta. Aina nuorisokulttuurista ja sen päätöksistä sekä runsaista tapahtumista alkaen hän rusetteineen ehti meitä kaikkia tervehtiä kädestä pitäen ja olla mukana monissa kulttuuririennoissa.

Teemu Hiltunen (1967-79) oli luotettava, harkitseva poliitikko, jolta Kajalan jälkeen ei vaadittu suuria ideoita toimia virkeän teollisuuskaupungin hyvinvoinnin jatkumiseksi. Enemmän hän keskittyi kaupunkilaisten kannalta urheiluun ja sen organisaatioihin. Häntä kättelin useasti erilaisissa juhlissa, jopa kulttuuripalkintotilaisuudessa.

Hiltusen valtiosihteeriajan hänen kaupunginjohtajavirkaansa hoiti sijaisena Kalervo Aattela (1974-79). Aattela oli kohtelias, harkitseva, pikkutarkan huolellinen virkamies, joka myös ymmärsi kulttuurisia pyrintöjä. Häntä olen useamman kerran niin kaupunginhallituksen kokouksissa kuin eri tilaisuuksissa, jopa myöhemmin Imatran kaupunginjohtajana kätellyt.

Seppo Välisalo (1980-95) oli enemmän urheiluun keskittynyt johtajamme, muistan hänet vain muutamista suurista kokouksista, joissa hän kokoonsa nähden pitkällä, valaistulla karttakepillä kertoi asioitaan kalvolta tai kartalta näyttäen. Välisalon aikana kunnallispolitiikka oli rauhaisaa ja kiireetöntä ja hänen oli helppo saada kaupungille slogan Lahti the Business City. Oopperasta hän kyllä oli jonkinverran kiinnostunut, mutta jäi lopulta kansalaisten mieliin johtajuutensa jälkeisenä hiihtoputkiyrittäjänä. Häntä en saanut kätellä.

Kari Salmi (1995-2003) on minulle tutuin kaupunginjohtaja: tunsimme jo toistemme lapsuusperheet. Salmen pitkäaikainen apulaiskaupunginjohtajuus oli lähentänyt hänet meihin kulttuuri- ja opetustyöläisiin kiinteästi. Salmea olen kätellyt varmaankin ihan käsien kulumiseen saakka useasti ja jatkuvasti. Virkamiehenä hän hoiti tehtävänsä mielestäni hyvin, mutta luottamusmiehenä hän oli kovin vaisu ja saamaton.

Hänen kunniakseen on kuitenkin nimettävä vapaaehtoistyö, jolla hän on haalinut asiantuntijoita ihan viime vuoteen asti, suorittanut erilaisia rahoituspyyntöjä, hankintoja, kaikille kansalaisille kuuluvan Sibeliustalon maksuttomiin Suomalaiset Historipäivät -tapahtumaan, sen esityksiin, yleisökeskusteluihin ja maan ykkösasiantuntijoiden vierailuihin tässä kaksipäiväisessä vsltakunnallisesti merkittävässä yleisötapahtumassa.

Sitten kaupunginjohtajajärjestyksessä tuli virkaanTarmo Pipatti (2003-2007), joka mainiosta etunimestään ja heinolalaistaustaisuudestaan huolimatta alkoi haukkua koko kaupunkimme omaksi reviirikseen. Hän nuoren uroskoiran ilon lailla yritti uudistaa kaikki hallintokunnat, ehtipä puhetaidollaan kirkon arvokeskusteluihinkin, toi tiimiajattelun kaupunkiin sekä höyrysi niin, ettei kukaan pysynyt perässä. Jopa linja-autoaseman hävitys ja matkakeskusajatus olivat hänen haukkujohtamisensa ideoita. Eikä hän tuossa pikajuoksussaan ehtinyt minuakaan, tavallista kaupunkilaista tässä roimavauhtisessa menossaan kätellä. Nykyisin hän on jo Rakennusteollisuusjohtajan korkeasti palkatusta toimestakin eläkkeellä ja on yksi suomalaisen Lahden Salpausselän harjujen puhtaan pohjaveden ulkomaille myyvän pullottamon – ilmeisesti hyvätuloinen osakas.

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta (2007-2018 ) sen sijaan joutui miltei alkajaisiksi kättelemään Ranta-Kartano -kansalaisvaikuttajaryhmämme.

Hän on sittemmin käsittänyt insinöörillisessä fiksuudessaan kaupungin poliittisen elämän repaleisuuden, päämäärättömyyden ja ajattelutason mataluuden ja käyttänyt sitä taitavasti hyväkseen. Näin toriparkit, ohitiet, hölmöistä hölmöin keskustaeheytys, Ranta-Kartanot, joukkoliikennetoteutussurkeus, koulujen alasajo ja hävitys sekä Lahden kulttuurikaupunki-ilmeen tuhoaminen ovat päässeet Myllyvirran suosiollisessa hyväksynnässä tapahtumaan kenenkään juurikaan vastaanharaamatta – helpoin kaikista tietenkin Nastolan ottaminen meidän lahtelaisten rahapussien ja veronmaksukyvyn kontolle. Hän on myös yhtynyt hävyttömän tyhmään ajatukseen ja tekoon myydä Lahti Energiamme. Myllyvirralta toisinaan riitti harrastusta vastailla kaupunkilaisten kysymyksiin, tosin niissä hän paljastaa itsensä ja täydellisen osaamattomuutensa yhteisiin asioihimme ja Lahden todellisiin menestystekijöihin. Tuon ensi kerran jälkeen en ole häntä saanut kätellä, vain tervehtiä vastaantullessa nyökkäyksellä tai sähköpostitse kirjallisesti.

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

Pekka Timonen (2018-2023)

Kaupunginjohtaja Timosen ensiotteet Lahden Kaupungintalon puutarhajuhlassa 1.9.18 tuntuivat aluksi kovin välittömiltä, puhe mukavan luontevalta häntä kätellessämme, keskustellessamme ja silmiin katsoessamme – ero katsekontaktia vältelleeseen edeltäjäänsä oli myönteinen kokemus. Muutaman viikon ensikokemuksen jälkeen ja viiden vuoden kokonais-saldona Timosen otteet herättävät enää vain pelkkää kummastusta.

Yksi jo liian usein julkisuuteen törmäilevä on ollut näkyvyydessään ylivoimainen – kaupunginjohtajamme Pekka Timonen, jonka asema sinänsä oikeuttaa julkisuuteen. Hänen asiantuntemattomuutensa kilpistyy huippuun kouluverkkopäätöksessä, julkimo (Lahti-säätiö) pinnallisuudessa, täysin hahmottomassa rakennusyhtiöiden määräämäksi temmellyskentäksi ryöstäytyneessä kaupungin kaavoituksessa (Rantakartano), Ahtialantien bunkkerityhmyydessä ja greenkaupunki-asiantuntijakiinnitysvirheissä (Milla Bruneau) sekä Liisu-liikennesuunnitelman ja Iitin moottorirata-tuhlauksen kaltaisissa kaupunkimme imagoa tuhoavissa epäonnistumisissa.

Lahden luonnonmaiseman ainutlaatuisuus, kaupungin järvien vetovoima ja ennen kaikkea asukkaitten mielipiteet ovat Timoselle täysin vieraita käsitteitä.

Outo taipumus Timosen kyltymättömässä julkisuushakuisuudessa vei hänet mierontielle pitämään koko Suomea ja Eurooppaa alueenaan. Hän ei aina tajua, edustaako hän toimissaan Lahden veronmaksajien kustantamaa kaupunginjohtajuutta vai tv-ruutuihin paljon kaupunginjohtajaa useammin säntäävää Tapahtumateollisuus r.y:n puheenjohtajuutta.

Tällaisen julkisuushaluisen kaupunginjohtajan varmaan kaikki muutkin kunnat haluaisivat johtajakseen, saadakseen siinä samalla näkyvyyttä paikkakuntana – kuten Vantaakin, jonne hänet avosylin valittiin.

 

Niko Kyynäräinen (2023-)

3.10.2023 Lahden kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuutetut jättivät äänestysliput nimenhuudon mukaisessa järjestyksessä kolmesta loppusuoralle päässeestä kaupunginjohtajaehdokkaasta: Rinna Ikola-Norrbacka sai 25 ääntä, Niko Kyynäräinen 28 ääntä ja José Valanta 6 ääntä.

Koska kukaan ei ollut saanut yli puolta annetuista äänistä, toimitettiin uusi vaali kahden eniten ääniä saaneen välillä. Toisella kierroksella Rinna Ikola-Norrbacka sai 28 ääntä ja Niko Kyynäräinen 31 ääntä. Näin ollen kaupunginvaltuusto valitsi Lahden kaupunginjohtajan virkaan Niko Kyynäräisen.

Demokraattiset luvut 28 -31 eivät kovin yksimielistä käsitystä antaneet valtuutettujemme valinnasta. Emme me, eivätkä hekään ilmeisesti riittävästi tiedä, minkälaisen sian säkissä tai timantin kultarasiassa onnistuivat johtajaksemme  arpomaan.

On ymmärrettävää, että Niko Kyynäräinen vasta reilu parisen vuotta kestäneessä kaupunginjohtaja-pestissään on vielä miltei kirjoittamaton luku, eräänlainen matalaa profiilia käyttävä uuslahtelainen, monenlaiseen oljenkorteen tarttuva tapaus, mutta kovin epäkonkreettinen perusteissaan.

Tyypillisen kuntahallitsemisen typeryyden hän tosin on jo päätöstehtailussaan aloittanut. Hänkin ajattelee, että rahaa tulee roppakaupalla myymällä kaupungin omaisuutta. Lahti-Energian myyminen oli jo pelkkänä ehdotuksena ja ajatuksena lahtelaisuudelle melko vieras ja ensikuulemalta jo tuhoon tuomittu yritys. Se tyrmättiin tylysti.

Karamellitehtaan hän ilmeisesti sai vakuuttumaan Lahteen edellisten kaupunginjohtajien huolellisesti petaamana tuloksena sillä, että työpaikkojakin tulee siinä suklaan sivussa.

Hänen osuutensa koulutuksessa sen sijaan on kovin haparoivaa. Hän on ihastunut koulutuksen ylätasoihin, erikoisesti yliopisto-sanaan ja kampuksiin ja aikoo väkisin tunkea tuon tarpeettomuuden lahtelaiseen kansallismaisemaan, Vesijärven idyllimaiseman ja asukkaiden yksinoikeuden kauniiseen yhteisömaisemaan pilaten. Toivottavasti hänen ja muiden demarien saati Lappeenrannan yliopistoruhtinaan päät saa lahtelaisen luonnon ainutlaatuisuuden tarkoituksen täällä asuvan lahtelaiskansan oikeutena ja nautintona säilymään koskemattomana.

Eikä hullumpaa olisi, että itse kaupunginjohtajamme alkaisi nostaa lasten merkitystä, peruskoulutustamme kunnallisin uudistuksin maan ykköstasolle, jossa se leijui vielä Pisa-todistein maailman ykköskuntana muutama vuosikymmen sitten.

Pari päivää sitten Kyynäräinen yritti vakuuttaa Televisiossa täydestä hulluudesta rakentaa Datakeskuksia joka paikkaan Suomea, Lahteenkin kahta. Eikä hänen puheensa vakuuttanut, kun katsoimme oman perheemme sähkölaskua ja sen suuruutta. Kyllä kapasiteettia riittää datakeskuksille, kun maksajia löytyy kuntalaisista! Mihin niitä ulkomaisten omistajien datapalatseja sitten me lahtelaiset tarvitsemme – ei osannut Kyynäräinenkään selittää.

 

Mutta armahduksen Niko Kyynäräinen saa meiltä kriitikoilta ja taiteilijoilta asiantuntevasta kulttuurisesta kannanotostaan Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon ja teatterinjohtajaamme huhtikuisessa blogissaan:

”Lahden kaupunki seisoo teatterinsa takana. Kaupunki tukee teatterin työtä, sen pitkäjänteistä kehittämistä sekä teatterinjohtajan vastuullista taiteellista johtamista. Me luotamme kaupunginteatterin johtoon ja henkilöstöön ja haluamme yhdessä kehittää arvostettua taideinstituutiotamme avoimessa vuoropuhelussa, erilaisia näkemyksiä kuunnellen ja arvostaen.”

Kyynäräinen käytti itsestään Lahden kaupunki -nimitystä. Se on hieno oivallus -sitä vastuullista nimitystä meistä jokainen lahtelainen voisi myös itsestään käyttää!

Ehkä odotamme silti vielä vaikkapa tuota otsikon lämmintä kättelyä tutustuaksemme – me kaupunkilaiset – häneen aidosti, ei vain yhdessä pitkässä esittäytymispuheessa Lahden kaupungintalon sisäpihalle etukäteen ilmoittautuneelle lahtelaiskermalle ajatuksiaan luetellen.

Meille hämäläisille ei kuulu normaalisti kätellä lähimmäisiämme, mutta yleisiin kohteliaisiin tapoihin se kuuluu luontevasti, siitä numeroa tekemättä. Meitä kaupunkilaisia eivät juurikaan nämä miesjohtajavirkamiehemme ole (paria poikkeusta lukuunottamatta) pitäneet edes kädestä tervehtimisen arvoisina. Siksi on tarpeen tehdä asiasta jälleen tällainen ajankohtainen villisikamainen haloo-numero.

Kategoriat
kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto Matkailu taide

Lahtelaisen taiturin taide ja puutarha kuin sivistyksen muinainen kehto

Lahtelainen taiteen kokemisen harvinainen, paratiisinen kokemus keskellä kylmää, kivistä ja kallioista, louhittua kaupunkiamme on jälleen muutamaksi päiväksi Lahden entisen Haulitehtaan lämpimin keskieurooppalaisin puittein, vehrein puuhapuutarhoin ja ennen kaikkea runsain sisätilojen uusin ja pieneltä osin tutuin veistoksin koettavanamme.

Jotakin jälleen tuoretta ilmaisua koen Matti Vesasen ateljeenäyttelyn teoksista piirtyvän muistoihini silmään ja tuntoihini.

Uutuus on nähdä, miten kivikova, lähes rikkoutumaton materiaali tämän taiteilijan ajatuksissa ja käsissä sulautuu kevyen liehuvaksi kangasmaiseksi viitaksi tekijänsä vierellä hänen ajatuksensa mukaan liehumaan lähes valtoimenaan – balettitanssijan tuhansien vuosien kuosisena toogamaisena ilmestyksenä. Siinä on jotakin silmänräpäyksellisesti koettavaa taitavuutta, kuvanveistäjän ajatonta uniikkiutta herkimmillään.

Toinen uutuushavainto on pienen, kivisen näyttelyhuoneen valkaistuista seinistä piirtyvät parin kolmen uutuusteoksen hahmotus paljaan kehon kellakkaan lämpimän värisenä – ne täyttävät teosten ilmiasun kuin inhimillisellä ihomaisen kevyellä hunnulla. Sopivan ja luontevan lämmintä ihomme oikeastaan onkin katsellessani juuri noita näytteillä olevia uutuuksia kymmeniltä värityksensä piirteiltä – kuin elävinä lilliputtisina hahmoina ne kuvitellen.

Vanhat ikoniset teosten värit ja klassiset muodot vakuuttavat yhä Vesasen omaksumasta tuhansien vuosien takaisesta patsaiden tekijöistä, tutuista kokeiluista, tahallaan osiksi särjetyistä teoshahmotteluista tai jälleen odottamistani kasvonaamioista: tämän taiteilijan hyvästä mausta harvinaisen menneen taiteen tulkkina.

Yllätys on myös tämän näyttelyn uutuus – pronssivalukokeilu

Puutarhakin alkaa jo potea ikäänsä. Kivetys ei enää jaloilleni ole ilman kävelykeppiä suosiollinen. Puutarhan pari teosta tuntuvat nekin laihoissa olemuksissaan kuin viluisina odottavan syksyn tuloa vasta vain harvoin kellastunein lehdin.

Tai portaiden jyrkkyys ilman nyt turvallista rautakaidetta saattaa oudompaa kävijää estää sisään nousemasta. Mutta se kannattaa taas tänäkin vuonna tehdä. Hyvälle mielelle tästä taiteilijasta, hänen harvinaisuuslajinsa kokemisesta ja puutarhansa sivistyneestä keskieurooppalaisuudesta tulee lyhyestäkin käynnistä.

 

Lahden Vanha Haulitehdas
Mattilanmäenpolku 3, 15140 Lahti
Näyttely avoinna 26.8.-6.9.2026, ke-pe 13–16, la-su 11–17
mkvesanen@gmail.com / 040-7010297
www.mattivesanen.com

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri tiede yhteiskunta

LÄHIKOULUSTA, KOULUSHOPPAILUSTA ja UUDESTA OPPILASTUEN VARSIN HÄTIKÖIDYSTÄ ja SOTKUISESTA LAKIVIIDAKOSTA

Ville Raatikainen, perusopetusjohtaja Helsingin kaupunki, OAJ:n puheenjohtaja Katarina Murto, Opetusministeri Anders Adlercreutz ja toimittaja Matti Koivisto

Valtakunnallisella tasolla me lahtelaisetkin näemme suomalaisessa peruskoulussa tapahtuvan aivan muuta kuin Lahdessa. 12.8.2026 Televisio 1:n  A-studiossa Matti Koiviston toimittamassa ohjelmassa aina puhetulvainen ja kaiken osaava Suomen opetusministeri Anders Adlercreutz ja Helsingin kaupungin kouluista vastaava perusopetusjohtaja Ville Raatikainen sekä Opettajien Ammattiliiton puheenjohtaja Katarina Murto todistivat, että Suomessa on tasa-arvoinen ja tasapuolinen lähikouluperiaate. Meille huoltajille se on selitetty jo yli neljä vuosikymmentä, että lapsemme ja nuoremme pääsevät asuntoamme lähimpään peruskouluun opiskelemaan lain edellyttämän 9-11 -vuotisen perusopetuksen.

 

LÄHIKOULU

Kun Suomi koulutusmaana kiilteli uljaana Pisa-tutkimusten tutkinnoissa maailman perusopetuksen kärkimaana 2000 -vuosituhannen alussa, sain minäkin kohentaa rintaani ohuelle rottingille pitkäaikaisena osallistujana kaupunkimme opetukseen. Suomi oli saanut peruskoulujärjestelmän, jossa eritasoiset oppilaat suorittivat oppivelvollisuuskoulutuksen ja se noteerattiin maailman parhaimmaksi. Korttelikoulut, kaupunginosakoulut ja erityiskoulut toimivat yhteistyössä oman vastuunsa kantaen.

Vielä Li Andersson toistuvasti korosti, että suomalainen lähikouluperiaate on peruskoulun tasa-arvon ja laadun tärkein kulmakivi. Toimiessaan opetusministerinä (2019–2023) hän ajoi vahvasti politiikkaa, jossa jokaisella lapsella on asuinpaikastaan ja taustastaan riippumatta oikeus tasa-arvoiseen ja korkeatasoiseen opetukseen omassa lähikoulussaan. [1, 2, 3, 4]

Alta löytyy Anderssonin keskeinen linjaus ja näkemys lähikouluun liittyen.

 

Tämän jälkeen keksittiin, että näin hyvä maailman paras koululaitos voidaan myös hoitaa halvemmin seinin. Niinpä Lahti lakkautti yli 23 koulua aikanani ja perusti ne mammuttikouluiksi ja perustaa yhä lisää kookkaiksi kasvavia yksiköitä. Erityiskoulut lakkautettiin välittämättä niiden hyvästä koulutusmenestyksestä rajatusti lahjakkaiden oppilaiden varsin yksilöllisessä opetuksessa.

1062197.jpg

Missä mahtaa taas tänä (2010) vuonna lähikoulumme sijaita, kun edellinen uusi koulu lakkautettiin.

Lahti muodostaa tänään yhden oppilaaksiottoalueen 1.1.2026 alkaen. Lähikoulu pyritään osoittamaan mahdollisimman lähelle lapsen ensisijaista kotia. Lahden kaupungissa on 21 peruskoulua. Koulut muodostavat opinpolun, jossa opetus 1–6 -luokkien alakoulusta jatkuu 7–9 -luokkien yhtenäiskoulussa tai yläkoulussa.

Lahdessa lähikoulu on mitä sattuu. Jos esimerkiksi saman kadun oppilaita on liian monta karttaosoitteen näyttämään lähimpään peruskouluun, sinne mahtumattomille määrätään muu kuin muiden lähinnä koulua asuvien oppilaiden lähikoulu. Näin on Lahdessa ollut jo lähes 40 vuotta, vaikka lait, säädökset toisin määräävät. Tämä valhe toteutetaan vielä täydellisesti siten, että kouluista rakennetaan ja suunnitellaan lähes 1000 oppilaan kouluja. Näin saadaan lähikoulu kaikille ahtaamalla koulutilat täyteen oppilaita ja lakkauttamalla lähin koulu, oppilaan koulumatkan lisääntyneestä pituudesta välittämättä.

 

Koulushoppailu tarkoittaa sitä, että koulut eriytyvät asuinalueiden myötä.

Opetusministeri Anders Adlercreutz:

Koulujen tilanne on, että ne ovat hieman eriytymässä. Olen vähän huolissani siitä, että asuinalueet eriytyvät ja koulut vähän sen myötä eriytyvät. Sinänsä ajattelen, että koulushoppailu on aika pieni ilmiö Suomessa. Meillä on lähikouluperiaate aika vahva ja tutkimukset myöskin osoittavat, että kouluissa pärjätään hyvin, ei ole suuria eroja pärjäämisessä koulujen välillä tai se, että on paljon vieraskielisiä, niin se ei vaikuta juuri muiden tuloksiin. Opettajat pitävät huolen siitä, että opetus on hyvää ja tällä hallituskaudella on kasvatettu ns. tasa-arvorahaa vielä lisää 75 miljoonaa, niin että voidaan palkata lisää avustajia, lisää opettajia.

 

OAJ:n puheenjohtaja Katarina Murto:

Yhteiskunta on eriytymässä. Polarisaatio ja sekrekaatio on ilmiö, joiden purkuun nyt haetaan väärällä keinoa, joka on lähtenyt hieman väärille raiteille. En pidä siitä, että leimataan kouluja,  joissa on enemmän vieraskielisiä opiskelijoita kuin muissa tai enemmän kuin kanta-asukas-oppilaita. Meillä on kuitenkin lähikouluperiaate, valtaosa myöskin menee lähikouluun. Ja sitten meillä on mahdollisuus mennä painotettuun opetukseen, jossa halutaan painottaa liikuntaa, musiikkia ….

Täytyy ymmärtää myöskin vanhempia tässä tilanteessa. Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta ja se voi taas perustua mielikuviin, tiettyyn rankinglistaan kunnan kouluista. Itse lähden siitä näkökulmasta, että meidän täytyy varmistaa, että jokainen koulu ja jokainen lähikoulu on hyvä, eikä arvosta sitä, että onko hyvä vai huono koulu, meillä on sosiaaliekonomisia eroja ja siihen juuri tämän opetusministerin mainitsema tasausraha on tärkeä. Meidän täytyy vahvistaa myös 2 kieltä vieraskielisille – ja kielen integrointia, sillä se kieli ja opiskelu on juuri sitä, että jokaisessa koulussa on koulutetut, kelpoiset ja osaavat opettajat. Ja että opetus on varmasti laadukasta.

 

Ville Raatikainen:

Meillä Helsingissä jokainen koulu on hyvä. Asuinalueille ja sen koulun oppilaille mahtuu vain tietty määrä oppilaita. Tasaamme ja ohjaamme tasaisesti asuinalueiden alueilla oppilaita. Kyllä me vanhempien huolen ymmärrämme.

 

Katarina Murto:

Uudistuksista kokeiltiin viime lukuvuoden alusta 1.8.25 uudenlaista oppilaskohtaisen tuen antamisen tuloksellisuutta. Kokeilun tuloksissa todettiin, että vain puolet kohdistui uudella toivotulla tavalla tukea tarvitseviin. Toinen puoli jää tukea vaille. Uudistuksen lähtökohta oli, että jokainen tukea tarvitseva saisi riittävästi tarvitsemaansa tukea. Resursseja laitettiin paljon ennaltaehkäisevään tukeen, mutta eiväthän ne tuen tarpeet minnekään katoa. Neljäsosa oppilaita niitä tarvitsee. Tuki ei kohdennu oikeisiin oppilaisiin, erityisopettajista on pulaa, erityisluokkiakin on lakkautettu jne . Ryhmät ovat aina liian suuria. Tilanne on todella huolestuttava. Pidän todella tärkeänä, että tilannetta nyt seurataan, arvioidaan ja seuraavalla hallituskaudella tehdään korjaustoimet. Kun tähän tukeen hallitus kohdensi rahoja, se ei ollut korvamerkittyä. Silloin kunnat tekivät omia ratkaisuja.

Nyt kyllä peräänkuulutan kunnilta vastuuta ja kunnan päättäjiltä, että laki kohdennetaan lain edellyttämällä tavalla.

Ville Raatikainen:

Asiahan on uusi meillä. Helsingissä on hieman yli 400 erityisluokkaa, ja niistä vaativan tuen erityisluokkia noin 170, meillä on ollut kohtalaisen hyvä saatavuus kaikista erityisluokanopettajista ja erityisopettajista. Kunnilla on erilaiset mahdollisuudet hoitaa asiat kuntoon. Meillä on Helsingissä varsin hyvä tilanne tässä tukiasiassa.

Anders Adlercreutz:

Tämä tukiuudistus astui voimaan viime syksynä ja päätökset tehtiin sitä edeltäneenä keväänä. Ratkaisut olivat varsin nopeita aikatauluissaan. Oppilasryhmä tällaiseen opetukseen on rajattu viiteen oppilaaseen.

Katarina Murto:

Mutta. Edelleen se yksityiskohtainen, oppilaskohtainen opetus ei tavoita sitä tarvitsevaa oppilasta!

 

Summaus: Koulujen maltiton lakkauttaminen on ollut suurimpia syitä syntyneeseen koulushoppailuun.

https://www.iltapulu.fi/a-studio/2026081221061

 

Mikä on paljon Opetusministerin hehkuttama Tasausraha

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) myöntämä ”tasausraha” perusopetuksen tukimuodoille tunnetaan virallisesti nimellä koulutuksellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden erityisavustus eli niin sanottu tasa-arvoraha (tarveperustainen rahoitus). Sen suuruus on kärpäsenkakan luokkaa kunnan koulubudjetissa, mutta tarkoituksena on tasoittaa oppimiseroja ja tukea inklusiivista toimintakulttuuria niissä kouluissa, joiden toiminta-alueella on riski koulutuksellisen eriarvoisuuden kasvulle. [1, 2]

Rahoitus on vakiinnutettu osaksi opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslakia. Valtionavustusta jaetaan koulutuksen järjestäjille (kuten kunnille) pitkäjänteisesti useamman vuoden jaksoissa, ja esimerkiksi vuosille 2024–2027 myönnettiin yhteensä 145,7 miljoonaa euroa. [1, 2]

Lahden kaupungille on myönnetty opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) päätöksellä yhteensä    4 023 000 euroa valtion erityisavustusta varhaiskasvatuksen, esi- ja perusopetuksen koulutuksellista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäviin toimenpiteisiin vuosille 2024–2027. Erityisavustuksesta maksetaan kolmena vuonna vuosittain 1 341 000 euron suuruinen erä. [1]

 

Avustuksen keskeiset tiedot

Rahoituksesta ja sen soveltamisesta Lahdessa on hyvä huomioida seuraavat asiat:

  • Käyttötarkoitus: Avustuksella tuetaan sosioekonomisesti haastavimmilla alueilla sijaitsevien päiväkotien ja koulujen toimintaa. Määrärahalla palkataan lisää opettajia ja koulunkäyntiavustajia opetusryhmien pienentämiseksi ja oppimisen tuen vahvistamiseksi. [1, 2]
  • Jakoperusteet: Rahoitus on niin sanottua tarveperustaista rahoitusta, joka jaetaan alueellisten indikaattorien perusteella (kuten alueen työttömyysaste, 30–54 -vuotiaiden vain perusasteen suorittaneiden osuus ja vieraskielisen väestön osuus). [1]
  • Paikallinen ohjaus: Hankkeen käytännön toteutusta ohjaa Lahdessa kaupungin sivistystoimiala. Kaupungilla on käytössään myös oma lakisääteinen Lahden perusopetuksen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma, jonka tavoitteita avustuksella toteutetaan käytännössä. [1, 2]

Miten tämän hävyttömän pienen tuen kävi, löysikö se sille tarkoitettua yksittäistä oppilasta?

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) myöntämää koulutuksellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden erityisavustusta (ns. tasa-arvorahaa) ja sen toimivuutta on arvioitu kriittisesti useissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka avustuksella on saatu palkattua merkittävästi lisähenkilöstöä kouluun, tutkimukset ja viranomaisarvioinnit osoittavat rahoitusmallin osittaisen epäonnistumisen perimmäisen tavoitteensa saavuttamisessa, eli oppimiserojen pysyvässä kaventamisessa. [1, 2, 3, 4]

Erityisavustuksen suurimmat epäonnistumiset ja rakenteelliset ongelmat kiteytyvät seuraaviin kohtiin:

  1. Määräaikaisuus ja ”hankehumppa”
  • Lyhytjänteisyys: Avustukset on myönnetty määräaikaisina hankkeina.
  • Pysyvyyden puute: Koulut eivät ole voineet palkata vakituista henkilökuntaa, vaan avustuksilla palkatut opettajat ja kasvatusohjaajat vaihtuvat usein.
  • Katkosvaikutus: Hyvin alkaneet tukitoimet ja työtavat usein päättyvät, kun määräaikainen rahoituskausi loppuu. [1, 2, 3]
  1. Hallinnollisen raskaat prosessit
  • Byrokratia: Erityisavustusten hakeminen ja raportointi kuluttavat merkittävästi kuntien sekä koulujen rehtoreiden työaikaa.
  • Eriarvoistuminen: Parhaat resurssit hakemusten tekemiseen on suurilla kaupungeilla, jolloin pienemmät tai vähemmän resursoidut kunnat saattavat jäädä ilman avustusta. [1]
  1. Vaikutukset oppimistuloksiin ovat jääneet vähäisiksi
  • Osaamiserot kasvavat: Tutkimukset (kuten PISA-tulokset ja Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin arvioinnit) osoittavat, että massiivisista rahallisista panostuksista huolimatta perustaustasta (kuten vanhempien sosioekonomisesta asemasta) johtuvat oppimiserot ovat jatkaneet kasvamistaan. [1, 2]
  • Kohdentamisen vaikeus: Avustusraha ei aina kohdennu luokkahuonetasolla tehokkaimmalla mahdollisella tavalla suoraan kaikkein eniten tukea tarvitseville oppilaille. [1]

Lukuvuoden 2025 alussa 1.8.2025 ja vielä nyt alkaneen lukuvuoden alussa 1.8.2026 on ilmestynyt monenlaisia säädöksiä, joista hyväkään opettaja ei saa selvää osatakseen noudattaa lainlaatijoiden epätarkkoja määräyksiä ryhmäkoosta ja oppilastuen uusista käytännöistä. Tämä hätiköinti ja vauhti on nykyajan nykyhallituksemme tapa yrittää mahdollisimman nopeasti hoitaa asioita maton alle piiloihin. Tulos on heikko eikä johda yksityisen oppilaan tarpeen toteuttamiseen tarvitsemastaaan hänelle sopivasta oppilastuesta oppivelvollisuusaikanaan.

MISTÄ PELASTUS SUOMALAISELLE KOULUTUKSELLE?

……………………………….

Lopuksi kuitenkin Lahen uutisia -artikkeleihini aina tarpeellinen kriittinen loppukaneetti.

Opetusministeri Anders Adlercreutz ei sumeile pönkittää ja varmistaa taustaansa puoluetaustaisilla (RKP) apulaistensa nimityksillä. Vajaa pari vuotta sitten hän nimitytti ehdokkaansa Heidi Backmanin (RKP) Opetusministeriön tärkeimpään virkaan sen kansliapäälliköksi.

Viikko sitten hän sai taas oman puolueensa (RKP) ehdokkaan läpi Opetushallituksen pääjohtajaksi. Valtioneuvosto nimitti kasvatustieteen maisteri Kurt Torsellin (RKP) Opetushallituksen pääjohtajaksi määräajaksi 1.9.2026–31.8.2031. Torsell on viimeksi toiminut Opetushallituksen ruotsinkielisen toiminnan johtajana ja pääjohtajan sijaisena. Hänkin on siis pitkäaikainen Ruotsalaisen kansanpuolueen jäsen ja aloittanut virkahissinsä kuntaliiton ruotsinkielisenä eksperttinä ja alkuaan rehtorina ja opettajana. Sujuvasanaisen opetusministerimme, molempien maamme pääkielten puhuja, alkaa hipoa eräänlaista puolueiden kielivirkashoppailumonopolia, joka tänne valtasuomalaiseen maaperään haiskahtaa rumalta. Kirkkonummen, Sipoon, Kauniaisten, Espoon ja Helsingin alueille kieliasia tuntuu ehkä mitättömältä. Mutta meille suomenkielen käyttäjien suurelle enemmistölle juuri Opetushallituksen soisi olla puolueettomampi meille tärkeässä Opetusministeriössä.

Suomen asukkaitten äidinkieli 2026

  • Suomi: 83,5 % (noin 4,72 miljoonaa)
  • Ruotsi: 5,0 % (noin 285 000)
  • Saame: noin 2 100 henkeä
  • Vieraskieliset yhteensä: 11,4

…………………………………

Kommentoi, sillä seuraavassa artikkelissa jatkan tätä tahallaan sekaiseksi lainsäädännöksi laitettua rajallisesti lahjakkaan lapsen ja nuoren perusopetuksen sujumisen auttamiseen liittyvää asiaa.

https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/siirtymaajat-oppimisen-tuen-uudistuksessa

https://www.kuntaliitto.fi/yleiskirjeet/2025/oppimisen-ja-koulunkaynnin-tuen-uudistus-esi-ja-perusopetuksessa

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri musiikki taide tanssi teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin valloittava syksyn aloitus

Suomen sivistyksen ainutlaatuisimpia huvitapahtumia on Lahden kaupunginteatterin yleisölle maksuton teatterikauden avajaistilaisuus. Sen meklari, meedio, huvittajaharvinaisuus, totuudenpuhuja, helppoheikki, maailmantilanteen aito kartoittaja, fiinisti – tämän hetken ja tulevaisuuden skenaarioiden estoton hahmottaja ja niin suloisen rakastettava persoonallisuus ei voi jättää jälkeensä, puheliaisuutensa rikkaudessakaan mitään muuta kuin hyvää oloa.

Vaan menkääpä seuraavankin kerran teatterimme avajaisiin, toivottavasti vielä monta kertaa teatterinsa avaavaa, kesäisen raikasta, tulevaisuuden optimistista showpersoonaa Lauri Maijalaa kokemaan. Hän on todellinen, vilpitön ja vuodesta toiseenkin uudelleenkoettuna ainutlaatuinen maailmanluokan persoonallisuustapaus. Puhe kuuluu, räiskyy, tunnelmoi ja siitä saa selvän tuhannen katsojan salintäyteiseen peränurkkaankin.

Voisimmepa jokainen omaa työtämme saada niin rakastettavan sympaattisesti, tulevaisuususkoisesti toisillemme kertoa, sydämenuskoisesti kehua, ihastella – eikä oikeastaan edes siinä paljon valehdellakaan. Pari vuotta on kulunut tämän Maijala-ilmiön mukana. Tottakai se toimivuudellaan on löytänyt suomalaisesta teatterista eturivin areenan ja saanut kuuluisuutta ympäri maan ja tilaukset suoraan Helsingin ykkösteattereihin. Teatterimme on luonut itselleen kiinnostavan, pääosin suomalaisia uusia näytelmiä kantaesittävän ohjelman, koulinut entisistä rivinäyttelijöistään esitysmaneerit romukoppiin ja saanut lisävoimakseen maan muut huipputaiteilijat näytelmiinsä ja esityslavoilleen tai vierailijoikseen. Tällaista omahehkuista teatterityötä ja synnynnäistä teatteripersoonaa voisin haluta vaikka joka päivä pari hetkeä nauttia – iltauniini elämääni rakastuneena hymyten aina vaipua. Vuodatin tämän kehumistukun tähän alkuun niille lukijoilleni, jotka eivät vielä koskaan ole kokeneet tai mahdollisesti muuten vastaisuudessa eivät uskaltaisi näihin kansan maksuttomiin tunnin pituisiin sivistysbileisiin tulla. Onneksi nyt Suuren näyttämön täysi salillinen lahtelaisia sai tästä harvinaisuudesta nauttia, ihan kaikki eivät istumaankaan mahtuneet.

Teatteri tekijöineen, taiteilijoineen kertoi meille katsojille eilen 17. elokuuta 2026 Suuren salin yleisötapahtumassa tulevasta syksyn ohjelmistostaan.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala uskoo kotimaisiin kantaesityksiin ja harvinaisiin maailman klassisiin teatterinäytelmiin.

Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897

Kantaesityksenä syksyllä on Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897, jonka on ohjannut Linda Wallgren sekä myös kirjoittanut yhdessä Anna Kuusamon kanssa. Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Linda Wallgren ja Lauri Maijala keskustelivat ihmisen kaipuusta ja haaveesta tehdä elämässä jotakin koskaan ennen tapahtunutta – kuten tässä tositarinassa kolme nuorta insinööriä nyt lentää vetypallolla noin vain yhteistuumin vuonna 1897. Ideoijat taisivat ymmärtää fiinistä kattauksesta ja pöytänautinnoista enemmän kuin realismista matkan tarkoituksena ja huomionkohteena, koska pöytäliinoja ja viinipulloja oli otettu runsaasti mukaan, lämpimistä vaatteista viis, kun vetypoltin lämmitti ja kamerakin oli keksitty. Kylmää ei siis pelätty, saati muuta mahdollista matkalla vastaantulevaa. Oliko Pohjoisnavalla ennen ollut edes maanpintaa, elämää, eläimiä, ihmisiä…

Lopulta vasta 33 vuoden kuluttua vetypallon lähdöstä kohti taivaankantta retkikunnan rippeet löytyivät. Retkeläisten hyvinsäilyneillä päiväkirjoihin joka vuorokausi kirjoitetuilla muistiinpanoilla, kamerakuvilla ja esineistöjäämistöllä voidaan vieläkin heidän matkastaan paljon yksityiskohtia konkreettisesti todistaa.

Keskustelijat vielä hämmästelivät teoksen valtavan suurenmoista lavastemaailmaa, sen suurimmalta osalta vielä yksityiskohtia paljastamatta.

Kantaesitys lauantaina 17.10.2026 Suuri näyttämö

Näytelmä Linda Wallgren, Anna Kuusamo
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Videosuunnittelu Antti Rautava
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Kuusamo, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö 

 

Hyvin toimeentulevat ihmiset

Hyvin toimeentulevat ihmiset on Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin (1969) perustuva esitys 1960-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

Laura Mattilan ohjaama Hyvin toimeentulevat ihmiset perustuu lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin 1960-luvun keskiluokkaisista, keski-ikäisistä ihmisistä. Se kertoo oikeastaan miehestä ja hänen  pinttyneestä unelmastaan rakentaa lähes pennittömänä ja taidottomana talo, jossa voisi valmistaa väitöskirjan, ja perheen vaimosta, taiteilijasta, jonka realismi ja unelmat koko ajan pyrkivät tuhoamaan ja sabotoimaan perheenpään aikomukset. Siitä syntyy avioliiton kestävä perheen sisäinen taistelu elämän sietämisestä ja onnesta.

Lauri Maijalalle valinta teatteriinsa näytelmän tekstiksi Suosalmen teos on hänen havahtumisensa Suosalmesta ensin miltei unohdettuna kirjailijana ja vasta vuosi sitten hänen monet teoksensa luettuaan käsitti niiden olevan modernia eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.

Kantaesitys keskiviikkona 14.10.2026 Pieni näyttämö

Kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi
Dramatisointi Iira Halttunen
Ohjaus Laura Mattila
Lavastus Tiina Hauta-aho
Pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa 
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen 

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Nenna Tyni, Henna Wallin

 

Tea Tyhmentäjä

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä on mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen ankeaan kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. 

”Mutta yllättäen muuttolaatikoiden keskeltä löytyy kummallisia uusia ystäviä – palsamoinnista haaveileva Muumiokissa, hiukan hassulta haiseva Kummituskakka ja Puru-Hai, jonka pyrstöstä koira on maistanut palasen. Häh, onko muuttolaatikoiden seassa piilossa vielä joku? Kyllä vain, kurjilla ja tyhmillä tunteilla herkutteleva Tyhmentäjä! ”, kuvaili Minna-ohjaaja esityksen salaisuuksia teatterinjohtajan kanssa hieman raoittaen.

Yli 3-vuotiaille ja koko perhekunnalle tämä hauska tarina soveltuu uutuudessaan mainiosti.

Ensi-ilta keskiviikkona 2.9.2026 Pieni näyttämö

Näytelmä Salla Viikka
Ohjaus Emma Mattila ja Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Musiikki ja äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa  Saana Hyvärinen, Anna Kuusamo, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio

 

Ihmeellinen maalari

on Red Nose Companyn klovni-näyttelijä Timo Ruuskasen kirjoittama ja esittämä tarina heinolalaissyntyisen runotyttö Kaarina Helakisan samannimisestä sadusta. Esityksessä yhdistyy nukketeatteri, klovneria ja livemusiikki kauniiksi tarinankerronnaksi, taianomaiseksi maailmaksi suuren kaupungin yksinäisestä miehestä, maalari Sutisesta. Hänen elämänpyrkimyksensä on etsiä ja löytää parempi elämä, joksi hän ehdottaa onnen lähteeksi toisen huomaamista.

”Luin tätä satua omille lapsilleni viitisentoistavuotta sitten. Se upposi myös mielikuviini pysyvästi ja ajattelin, että siitä voisi joskus tehdä kenties esityksen, niin kaunis ja mielikuvituksellinen sen tarina on”, kertoi Timo Ruuskanen.

Teksti Kaarina Helakisa, Timo Ruuskanen
Ohjaus, esityskonsepti ja esiintyjä Timo Ruuskanen
Lavastus, puvut, nuket, videosuunnittelu, valokuva Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu ja musiikki Jukka Vierimaa, Timo Ruuskanen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Lahden kaupunginteatteri

Kantaesitys keskiviikkona 16.9.2026 klo 18.00 Studionäyttämöllä

 

Kolmen pennin ooppera

Syyskuussa Suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musikaaliklassikko Kolmen pennin ooppera vallasta, rahasta ja uskollisuudesta. Esityksen ohjaa yksinoikeutetusti Lauri Maijala.

Maijalan ensimmäinen Suuren näyttämön merkittävä ohjaus syksyllä 2024 sai kuihtuneet teatteriajatukseni taas kerran ilmieloon, sillä näin kirjoitin 9.9.2024 Maijalan työstä:

”Lahden kaupunginteatterin ensi-ilta The Black Rider – on hurja, hurmaava, klassista, aitoa romantiikkaa, musiikin rajatonta kauneutta ja rytmiä, kohtalokasta kansantarinan sävyn tummankarheaa elämänkuvitelmien rosoisuutta, henkilöidensä todellisuudessa tavoittamiamme luontevuuksia ja yhtäaikaa kauhukummajaisia vuoroin unihoureista ja valveilla hätkähtäviä mielenmaailmojamme, mutta ajatuksemme voimakkaasti herättävää teatteriatmosfääriä salissa ja sieluissamme.”

Maijala on jälleen täysin omalla teatteri-ilmaisutontillaan. Tällä kertaa yksi maailmanluokan vaikuttavimmista näytelmistä (Bertold Brecht-Kurt Weill) oopperamusikaali Kolmen pennin ooppera saa maijalaisen rehevän uustulkinnan. Maijalan sisäinen habitus saa nyt kuin kirkastettua jatkoa The Black Rider-musikaalille vaikuttavalla aikanaan yhteiskuntaa mullistaneella harvinaisella teatteriklassikolla, joka pakotti tekijänsä aikakauden poliittisen konjuntuurin tyrmäävällä sisällöllään lähtemään henkensä edestä maanpakoon. Tilanne tänään sotaisessa, murhaavassa, eripuraisessa maailmassa on kuin kertaus.

Lahden kaupunginteatterin 12-jäseninen Kurt Weilliin erikoistunut teatteriorkesteri, 12 hengen suuruinen näyttelijöiden huippukerma tulkitsee meille ronkisti elämän, hien, seksin, rakkauden ja kuoleman nykyistä yhteiskuntaamme mustalla huumorilla kuorruttaen sen satavuotisella klassisella teatterigenrellä, omaperäiseen tekstin ja musiikin yhteisilmaisuun uudet ja vanhat ikäpolvet ihastuttaen.

”Lontoon alamaailmassa häävalmistelut ovat käynnissä. Macheath, hurmaava ja äärimmäisen vaarallinen rikollinen, on menossa naimisiin Polly Peachumin kanssa – vastoin morsiamen vanhempien tahtoa. Peachumit eivät tosin ole itsekään mitään pulmusia ja tuntevat kaupungin pimeät kulmat paremmin kuin kukaan. Kun avioliitto paljastuu, alkaa armoton valtapeli: kuka pettää kenet, kuka ostaa kenet ja voiko rakkaus selvitä maailmassa, jossa kaikki on kaupan ja moraali rahakysymys? Juuri kun köysi kiristyy ja loppu näyttää väistämättömältä, tapahtuukin jotain mitä ei koskaan pitäisi tapahtua, mutta tapahtuu silti…

Kolmen pennin ooppera on Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin legendaarinen mestariteos, joka mullisti teatterin 1900-luvun alussa. Se rikkoi illuusion, sekoitti kabareen, oopperan ja poliittisen satiirin ja pakotti katsojan katsomaan maailmaa ilman siloiteltuja kulisseja.”

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari-Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Meille katsojille tarjoiltiin esityksestä kaksi musiikkiversiotulkintaa, joissa kaksi erilaista hurmaavaa solistisooloa ja koko ensemble tavoittivat brechtiläisen väkevän, yksinkertaisen sanoman ihmisen osasta tässä maailmassa ja weilliläisen unohtumattoman musiikin iskevästi koukuttavan alamaailman tarkoituksellisesti mukakulttuurille irvistelevän sykkeen.

Ensi-ilta keskiviikkona 9.9.2026 Suuri näyttämö

 

Avajaistilaisuudessa teatterinjohtaja painotti teatterin merkitystä yhteiskunnassa ja puhui rakkaudesta.

– Tarvitsemme teatteria, jotta voisimme oppia rakastamaan ensin itseämme ja sitten ihmistä kaikkine virheineen. Siksi teatteri on rakkautta, Maijala tiivisti luettelemalla kolmisenkymmentä sadasta ajatelmastaan siitä, miksi teatteria tarvitaan….https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/esityskalenteri/

Artikkelin piirroskuvat Raana Lehtinen

Lahden kaupunginteatteriin tulevat näytäntökauden vierailuesitykset:

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide yhteiskunta

13. Lahden Vanhan Haulitehtaan syysnäyttely

13. Lahden Vanhan Haulitehtaan syysnäyttely
Valo ja varjo – Matti Vesasen veistoksia
26.8.-6.9.2026

Lahden Vanhalla Haulitehtaalla ”Valo ja varjo” -näyttelyssä on esillä kuvanveistäjä Matti Vesasen veistoksia. Jo kolmattatoista kertaa järjestettävä Haulitehtaan syysnäyttely esittelee Vesasen uusimmat teokset.
Näyttelyn teosten pinnoilla valo ja varjo vaihtelevat konkreettisesti, mutta teokset tarjoavat näkymiä myös ihmismielen sisäisiin vastakohtiin. Valo ja varjo ovat läsnä elämän varrella koettavissa tunteissa, omaksutuissa rooleissa ja ihmisenä olemisen vaiheissa.
Näyttelykokonaisuuden veistoksissa näkyvät arjen inhimilliset hetket: toisaalta elämän vaikeammat ja yksinäisemmät puolet, mutta myös saavutettu rauha. Teosten aiheissa nousevat
esille myös ajattomat myytit ja vertauskuvat, jotka asettavat yksittäiset kokemukset ja havainnot laajempaan mittakaavaan. ”Valo ja varjo” -näyttely kutsuu katsojan pysähtymään hetkeksi, olemaan läsnä ja etsimään omia tulkintojaan siitä, mikä jää valoon ja mikä peittyy varjoon.
Näyttelyn aikana Vanhan Haulitehtaan sisätiloissa on esillä Vesasen viimeisimpiä veistoksia ja kävijä voi tutustua myös talon puutarhaan ja sinne sijoitettuihin veistoksiin.

Lahden Vanha Haulitehdas on vuonna 1908 rakennettu suojeltu entinen tehdasrakennus, joka toimii nykyisin
Vesasen perheen kotina.
Matti Vesanen (s.1975) on lahtelainen kuvanveistäjä, jonka työt pohjaavat klassisen kuvanveiston esittävään perinteeseen hakien samalla sen uusia suuntia.
”Valo ja varjo” -näyttely on myös osa valtakunnallista avointa Konstrundan-ateljeetapahtumaa.
https://www.konstrundan.fi/fi/

Lahden Vanha Haulitehdas
Mattilanmäenpolku 3, 15140 Lahti
Näyttely avoinna 26.8.-6.9.2026, ke-pe 13–16, la-su 11–17
mkvesanen@gmail.com / 040-7010297
www.mattivesanen.com