Tapani Kalliomäki, Lumikki Väinämö, Hilma Kinnunen
Kantaesitys Lahden kaupunginteatterin Studionäyttämöllä keskiviikkona 18.2.2026 klo 18.30
Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen
Esityskuvat Janne Vasama
Haapajärven Elvis on suomalaisen näytelmäkirjoittamisen yhteiskunnallisten asioiden syväluotaava, todenmukainen näytelmä perhehelvetistä, jonka kokevat äiti, lapsi ja isoäiti Haapajärvellä 1990-luvulla.
Alkuaan hyvätapaisesta, fiksusta lähes lempeästä miehestä piintyi viinan ja viinakaveritoveruuden seurauksena kovis, joka nautti elämästä juuri sen loputtoman viinan ja jännittävyyden sekä itselleen luoman arvovallan vuoksi, vaikka kaipasi silti mustasukkaisena luonteena nuoruuden rakastettuaan ja pikkupoikaansa. Pian Haapajärven kunnassa asuikin perhe nyt kaksijäsenisenä eroperheenä, joka ei saanut perheen häijystä, rikollisesta ja väkivaltaisesta isästä hetkenkään rauhaa. Hän vieraili jatkuvasti perheen kotona ja pahoinpiteli perheen äitiä, pojan mennessä piiloon kasetteineen huoneen ja keittiön kokoisen asunnon vaatekomeroon. Perhe joutui myös pakenemaan talon toisesta kerroksesta parvekkeen kautta – toisinaan pakkasella sukkasillaan juoksemaan pakoon tätä hirviötä. Perheen eronneen isän rikokset, pahoinpitelyt, ryöstöt, viinavelkaperinnät mailoin ja pakottamiset olivat tuttua elämää seudun asukkaille. Perheen kanssa ei juurikaan seurusteltu. Miehellä oli myös oma porukkansa, ja heidän yhteisyytenä viina ja sen juominen, hankinta sekä lopuksi huumeet. Kiristämällä, väkisin tai mailakäsissä tappelemalla kerättiin rahat loputtomilta tuntuvia nautintoja varten. Jäännösperheen nopeat pakoretket usein läheiseen mummolaan, muutaman kilometrin päähän, olivat jo etukäteen suunniteltuja kiertoreittejä, joita varten oli kengät ja vaatteet valmiina, kun miehen vankilasta vapautuminen oli tiedossa, myös onnistuneita siirtymisiä suunniteltiin etukäteen. Mutta silloinkin mies osasi paikalle ja meni joukkioköörinsä kanssa juopottelemaan, häiriköimään ja tappelemaan.
Roolityöt puhuttelevat vielä kauan täydellisinä näyttelijäluomuksina, joita Lahdessa pystytään tarjoamaan yhdeksän näyttelijän taidoin niin pitkälle toteuttaen, että olemme jo pelkästään niistä katselijoina kunnioitetut ja armoitetut taiteen uutta vaikuttavuutta aidosti, läheltä, miltei käsituntumalta realistisesti kokemaan.,
Lauri Maijala on haravoinut näyttelijäkunnastaan tasavertaiset yhdeksän loistavaa näyttelijää, joille jokaiselle hän on alkuperäiskirjan luettuaan synnyttänyt näytelmän henkilökuvat ja antanut vaikuttavan osuuden piirtämässään pienen paikkakunnan tuhdissa henkilögalleriassa. On suurenmoista katsojan nähdä ja kokea, miten monet usein pääosissa teatterimme näytelmissä esiintyneet, samoin monet usein sivutehtävissä kunnostautuneet näyttelijälahjakkuudet hurmaavan tasaveroisina, teatteria rönsyävinä näytelmän yht´aikaa kuin kasapanoksena tuottavat harvinaisen verevää, uskaliasta, hurjaa ja ihanaa teatterijännitettä sieluillemme, ajatustemme syvyyksiin poraavaa teatteria. Tulos on teatteri-ilmaisullisesti harvinaista suomalaismannaa, vaikuttavaa, yhteisnäyttelemisen elämäneliksiiriä.
Lahden kaupunginteatterin pienimmälle 100 hengen Studio-näyttämölle Maijala on luonut eräänlaisen saluunamaisen näyttämön – sitä reunustaa pitkiltä laidoiltaan nousevat vastakkaiset katsomot ja saluunan keskeisessä estradissa saamme löytää itsemme monessa miljöössä: perheen olohuoneessa, lasten kelkkamäessä, seudun suuressa räkäläkapakka Kiepissä ja sen bingosalissa, metsässä, lähilammikon polvet kastelevaa huumekätköä samoamassa, kylän raitilla, keittiön sipulivoileivän valmistuksessa ja sen käryn tuoksussa. Saluunan toteutukseksi eräänlaisena Nousevan auringon talon maailmana riittää roikkuvat tapetit ja julisteet seiniksi ja oviksi, pöytä ja tuolit peruskaluiksi sekä kertomuksen valtaistuinnojatuoli keskushenkilön naulitsemiseksi lähtemättömästi ikuisesti paikalleen. Me katsojat istumme vierivieressä näyttelijöiden lähikosketuksessa, mukaudumme heihin ja tapahtumiin kuin sulalla steariinilla yhteen kootuksi katsomoksi kukin meistä sen ohuina sydäminä kohta näytelmän tulenpolttavan hehkun paloon syttyen.
Vilma Kinnunen tekee Asko-pojasta ehyen, sisältäpäin mielikuvitusrikkaan, ulkoapäin jo pienenä itselleen kasvatetuilla torjuntapanssarin ilmeillään, olosuhteitten toteuttamin harkitsevin käyttäytymismahdollisuuksin toimivan ja vilpittömän sielukkaan pojan, joka on löytänyt Elvis Presleyn maailman uustulemisen pienestä omasta kasettinauhuristaan, seinäkuvituksestaan ja oman sisäisen elämänsä yksityisyydestä elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Joskus kun Asko on saanut sulkeutua vaatekomeroon ja kuuntelee Elviksen ääntä ja laulunsävyä, hän tuntee kuin koko musiikki tulisi jalkojenkin kautta, tunkeutuisi hänen sisäänsä ja nostaisi häntä vähän ylöspäin ja oikein kuin kutittelisi. Näytelmä tuo hänet juuri yläasteelle ehtineenä poikana kamppailemaan elämänpyrkimyksissään täysin isän rikkoman kotirauhan jatkuvissa järkytyksissä, loputtomissa pahoinpitelyissä, juopotteluissa ja puolustamaan omalta osaltaan olemuksellaan ja Presley unelmissaan häijyn alkoholistipahantekijäisän jatkuvia ja salakavalan yllättäviä vierailuja hänen ja äidin muodostamassa erokodissa. Kinnunen tekee pienin elein, kasvojen herkin aistivin jäntein, hymyin ja pelonvärein hahmonsa niin järisyttävän todeksi, että menemme pakoon mekin hänen sisäisen tunteensa mukana tapahtumiin, kertomuksen moniin raakuuksiin, äidin jatkuvasti kokemiin pahoinpitelyihin, harvoihin onnenhetkiin ja tosi vähäisiin, mutta sitäkin ihanampiin kaverikokemuksiin.
Anna Pitkämäki luo Ullan, Askon äiti-roolin aidon nuoren äitiyden ja perheonnen kokemaksi nuorikoksi, joka rakastuneena, herkkänä ja valoisana luonteena on saanut aloittaa yhteiselämän temperamenttisen ja määrätietoisen hurmaajan Eskon puolisona, 17-vuotiaana lapsen äitinä ja onnellisena perustaa yhteiskuntaan uuden perheonnen kyllästämän kodin. Heidän kolmen yhteiskokemuksensa, leikit ja retket, huvittelut keskenään, hauskuttelut ja tanssahtelutkin tuntuvat onnenmyyrämäisen aidoilta Pitkämäen valoisassa nuoruuden olemuksessa. Pitkämäki joutuu kuitenkin muutaman yhteiselämävuoden jälkeen siirtämään elämänkumppaninsa, unelmien miehen kauas unelmista, kun puoliso alkaa erehtyä alkoholin nautiskeluun. Se ei Esko-puolisolle sovi, vaan hän muuttuu pian väkivaltaiseksi viinanhimossaan ja humalassaan. Ulla saa sen tuntea nahoissaan ensin jatkuvin juopon käskyin, viinan ostamispakkokäskyin ja niistä seuraavin aina vain useammin tapahtuvin, silmittömän raaoin naisen ihmisarvon vähättelyin, nimittelyin, kirouksin sekä nyrkiniskuin – lapsen seuratessa kodin ilmapiirin muuttumista väkivaltaiseksi. Lapsi pakeni väkivaltaisen isän pelkoa ja hirmuisuutta äidin aina lempeään syliin.
Tapani Kalliomäki näyttelee isä-Eskon, aluksi hauskanoloisen, fiksun ja moneen asiaan kyvykkään sympaattisen persoonan, joka liimautuu perheen asunnon suuren nojatuolin ja kulmasta kulmaan koko seinän levyiseksi perheen paikaltaan liikkumattomaksi ruhtinaaksi. Kalliomäki luo Eskoonsa viisautta ja perheen merkityksen rakastettavuutta ja pystyy nuo tärkeimmät rakastettavuuden ja ihailtavuuden ominaisuutensa kuitenkin heti viinaan tartuttuaan muuttamaan suuttumusten raivoksi, hirmuvallaksi toisia perheen jäseniä ja juoppokaverirenttujaankin kohtaan. Pian alkavat pahoinpitelyjen, anastusten, juopottelujen ja hirmutekojen mailakiristyksin tehdyt teot näkyä hänen kasvoissaan, ärtymyksessään ja vankilakierre lähivankiloiden selleissä tihentyä ja pidentyä. Kalliomäki taitaa näyttelijäntaipumustensa eläytymisen pahuuden syvät perkeleelliset rotkot, persoonallisten suuttumuspuuskiensa yhdellä pullopussilla pöytään pamahtavat tehot niin, että koko huusholli kattoineen ja lattioineen värisee ja kaikki läsnäolijat painuvat kuin maanrakoon suurta paholaista pelolla kunnioittaen. Ilmaisullisesti esittäjän tehokeino on teatterimaailmassa ainutlaatuinen. Tällaisen kotihirmun taito on liimautunut viimein koko näytelmän genreen: yksi suuren viinaksisen pussin pamaus pöytään on tehokkuudessaan hurja. Se ja sen yllättävä tapahtuminen hallitsee tulevia Esko-isän sielunsisuksien päiviä, vankilasta vapautumisen kauhuaikoja kotona ja niiden puuttuminen vankila-aikojen aikaisia päivänpaisteisia perheen lähes normaalin elämän vähäisiä tähtihetkiä. Miehen väkivalta on todellisuudessa Kalliomäen näyttelijäkarisman makaaberilla, aidon pelottavalla ja julmalla hahmolla se perheitten todellinen ainoa väkivalta.
Lumikki Väinämölle teos antaa näytelmän suuren murheiden alhojen lohduttajan mummon sydämellisen, aina sovittelevan ja rakastavan Helvi-roolin. Hän on se jokaiselle perheelle tarvittava ja nyt aidosti tarpeellinen mummo, jonka luo voi sentään yllättävän räyhäävän isän jaloista ja kourista paeta. Hän on vielä viiskymppinen, työtätekevä, raikas ja vireä persoona, jonka huomaan Asko ja Ulla joutuvat turvautumaan ja viimeisinä aikoina usein suuressa kiireessä ja hädässä väkivallalta pelastautumaan. Väinämö näyttelee roolinsa ihanteellisen tavalliseksi mummoksi ja anopiksi, jolla on oma sanansa räyhäävää vävyä vastassa ja aina huolehtiva asenne hoitaa järkkyneitä julman isän juopottelusta henkensä kaupalla pakoon ajettuja tai lähteneitä sukulaisiaan Askoa ja Ullaa. Monta vuotta kestäneeseen väkivaltakierteeseen ja sen ratkaisemattomuuteen paatunut mummo tekee raastavan pitkän kyynisyyteen jäykistyneen tunteettoman yksinpuheluvuodatuksen tyttärensä ja lapsenlapsensa elämän helvetistä kylmästi ja hyytävän eleettömästi – toteuttaa näyttelijäolemuksensa kokeneella ja sisäistyneellä järkeilevällä viileydellä henkeäsalpaavan tarinan koskettavan loppuratkaisun.
Teemu Palosaari laulaa ja näyttelee näytelmän todellisen idolin Elvis Presleyn huumaavin rytmein, sliipatuin rasvatuin elvishiuksin, väräyttämään ja rokkaamaan hahmonsa eloon näytelmän monissa kohdin meidät takaisin 1970-luvun rocktanssiuutuuksiin, kevyen uuden aikakauden maailmanmusiikin tenhoon muhkean pehmeän äänivärinsä säveliin hetkiksi uinuttaen.
Liisa Vuori tulkitsee hämmästyttävän monet sivuroolit täydellisesti luoduin ja muuntuvasti eritellyin hahmoin: hurjan säälittävän hasis-Arja-naisraunion, Kiepin touhukkaan ja säteilevän tivolimaisen Bingoemännän, isän tekemää äidin törkeää pahoinpitelyä tarkastavan tyypillisen kylmäkiskoisen Naislääkärin tunteettomine ohjeineen ja konstaapeli Ahon tärkeässä poliisitehtävässä informoimassa asiassa tapahtuneita 20 ilmoitettua ja tarkastettua rikkomusta ja rikosilmoitusta viiden vuoden ajalta(1989-1994), rikkeet ja rikosseuraamukset selkeän asiallisesti sekä näyttelee kolme muuta näytelmän roolihenkilöä. Liisa Vuoren näyttelemissä ihmishahmoissa todistuu myös, kuten muidenkin monien roolien näyttelijöiden, vaikuttava näytelmän taitavanäkemyksellisen naamioinnin mahdollisuus muuttaa henkilö toiseksi henkilöhahmoksi sujauksessa ja uskottavasti – myös uusi tyyppi näyttelijätaidolla nautittavasti tulkiten.
Aki Raiskio luo groteskin puliukko Puujalka-Veskun mehukkaan räväkäksi alamaailman originelliksi huumekuriiriksi, konstaapeli Nummelan asialliseksi virkamieheksi ja varsinkin Askon opettajan hienona hahmotelmana ymmärtävästä ja lasta kannustavia opetusjärjestelyjä toteuttavasta harvinaisuudesta sekä piipahtaa vielä näppärästi Tiimarin myyjänäkin.
Jari Halttusen rooli sijaisopettajana puhuttelee nykykoulun yhä ylläpitämästä opettajuuden jäykistyneestä lastenkäsittely-asenteesta, hänen taitava heittäytymisensä juoppoköörin yhdeksi jäseneksi osoittaa valtavaa tarkkavainuista tyyppiheittäytymistaitoa ja vanginvartijan hahmo taas tarkan osuvaa näyttelijän luonnostelua.
Jari-Pekka Rautiainen tuo näytelmään rakastettavaa lapsenomaisuutta Askon Kimmo-kaverina, nintendoineen, afrikantähtineen ja tietenkin sydämemme valloittavilla kuperkeikkaisen hauskoilla mäenlaskukohtauksilla yhdessä Askon kanssa, vierähtääpä Rautiainen myös kännijoukkojen juopposakissa huumeen styroks-merkkiä lähilammesta hamuillen enkä unohda hänen ahaa-elämystään lasten mainiosta ritsakumista kondomin löydettyään, ja varsin asiallisen konstaapeli Moilasenkin hän työstää mallikkaasti.
Haapajärven Elvis on Lahden kaupunginteatterin väkevä, suorapuheinen, kaunistelematon teatteritaiteen räiskyvä, lähes pamflettisen karnevalistinen syväluotaus yhteiskuntamme pyhään kipupisteeseen. Siinä ihmisarvon nollaaminen ja raamatullinen viides käsky käyvät sukupolvista toisiin jatkunutta, rikoslain (39/1889) 24. luvun säädösten välistä maallikon keskustelua kotirauhan törkeästä rikkomisesta, arjen kamppailua elämän mielekkyyden ja sietämättömyyden monet kamppailijoidensa uuvuttavat vuodet – tässä oman teatterimme dokumentaarisessa tarinassa viimein kypsyen rohkeaan inhimilliseen ratkaisuun.
Hienosti toimivat valosiirrot, ihanan revittelevä puvustus sekä Rauli Badding Somerjoet ja Elvis Presleyt lämmittävät tunnelman sydämelliseksi.
Tosikertomus ei mielestäni ole kuitenkaan mitään populääriä True crime -viihdekirjallisuuden lajia vähääkään. Tositarina on aitoa suomalaisuutta väkivaltansa jatkuvuudella ollut runsaan lakisääteisen suomalaisuusvaltion elinajan. Näinäkin päivinä joka kuukausi lähes kymmenen perheenjäsentä menettää henkensä perheväkivallassa. Juuri siihen ja väkivallan kohdistumiseen täysin väärään sukupuoleen on tulevaisuuden Suomen otettava uusi ote ja näköala.
Alla ensimmäinen kokemukseni – vielä viaton lapsuuteni ajan asuinseutuni synnyinkadun kodista. Näin hyvin väkivallasta selvinneitä koteja kai vieläkin löytyy, mutta hyvin paljon synkemmin tuloksin särkyneitä koteja olen leipätyöni mukana kohdannut järisyttävän monia.
Katariina Vuori – Lauri Maijala
HAAPAJÄRVEN ELVIS
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/haapajarven-elvis/