Aurora Manninen, Miikka Wallin
Lahden kaupunginteatterin Pienen näyttämön ensi-illasta voi sanoa kerrankin täydellä sydämellä, tunteella, järjellä ja harvinaisena teatterikokemuksena: ihana. Se on meille lähes tuntemattomana satuna monikerroksellisen jännittävän ihana, esityksenä ja ohjauksena taidokkaasti ihana ja visuaalisena kokonaisuutena, harvinaisena hahmoteatterina aivan valloittavan ihana.
Latvialaisen 1900-luvun alun maansa tunnetuimman sadunkertojan Anna Brigaderen (1861–1933) kirjoittama teos on tullut näytelmäharvinaisuutena suomalaislahtelaiseen ilmapiiriin komeana, hurmaavana ja valloittavana esityksenä. Suomalaisen kantaesityksen on latvialaisten synnyinsiipiensä kannattamana suomentanut, sovittanut ja ohjannut suomalaisen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajakandidaatti Alise Polacenko niin tuoreena, värikkäänä ja mielikuvitusrikkaana, ettei satua voisi esityksenä enää maittavammin meille eri-ikäisille satuja rakastaville sekä myös niitä vieroksuville tarjoilla.
Tarinan visuaalinen hahmotus hallitsee esitystä, näyttelijätyön sumeilematon oivaltavuus vie mukanaan ja koko näyttämöilmaisun sadunkerronnan uusi ilme toteutuu niin kuin satua tulkitessa teatteri-ilmaisulla voisi koskaan edes toivoa – täydellisesti.
Ensi-iltayleisö oli ihanasti esityksen pauloissa, sen ensipuoliajalla, väliaikapaussilla ja jälkipuoliskolla – ei voinut olla miettimättä sadun aitoa henkeä, joka kerrankin tarttuu teatteriesityksestä katsojaan niin ihanan puristavasti ja kokonaisvaltaisesti. Nyt teatteri-ilmaisu oli yltänyt kulttuurimuotona pidemmälle kuin lukukokemus.
Tuntui kuin yksinvaltaiset maailmat elämäntaiteilija Nysän maailmaa avartaessaan olisivat juuri sellaisia kokemuksia, että niiden oivaltamiseen tarvitaan tämä viisas tarina, jossa sadullinen taikuus parin taikaesineen avulla helpottaa meitä tajuamaan maailmamme ihanuuden ja sen pelastamisen. Miten ilkeys voidaankaan taikamaisella pienellä puunoksalla aina pirun juoniin asti lannistaa tai miten ylpeys ja itsekkyys poistaa harvinaisella taikuuspillillä ja luutuneeksi jähmettynyt maailma uuteen kurssiin rytmittää.
Entä voidaanko koko sivistyneen maailman sementöity henkilögalleria vapauttaa alkaen maailmamme kyllästyttävästä työn orjuudesta tai peritystä ruhtinaallisuudesta, tyhmästä määräämisvallasta ja löytää vaikkapa metsän eläinten turkiskarvaorkesterista, mielimusiikeista lohtua ja iloa edes pieniksi hetkiksi täällä vaeltaessamme. Jotakin ihan täysin klassista, syvää ja pysyvää jäi ajatuksiimme, mielikuviimme, sieluumme tästä ihanasta näyttämöteoksesta – tiukasti jähmettyneet mielikuvituksemme avartuivat esityksessä.
Jenni Kokander, Lotta Kaihua, Veeti Vekola, Aurora Manninen
Toivoisin itsekin olevani vielä kerran eräänlainen tupakan nysä, nyt tuoreena ennakkoluulottomana pelkkiä aatteita palavana Nysänä, avoimena kokemaan maailman murheet, mutta erikoisesti sen hyvyydet ja onnen hetket – kuten tarinan Nysä matkallaan maailman ympäri sai taistella voitokkaan ihanasti, yksinvallan ynseyden perikuvat murskata ja lopulta välit itse pirun luolan pääpirujen kanssa selvittää.
Aurora Manninen tekee rehevän elämänmahlaisen Nysä-hahmonsa sielukkaalla olemuksellaan, elämän nuoruuden uteliaisuudella, aidon rohkeasti uskaltaen kaiken kokeilla ja joka hetkin uusista kokemuksista, jännityksen hetkistä ihanuuksien löytämiseksi meille kuin omalla ennakkoluulottomalla hahmollaan viestien. Näyttelijätyö ihastuttaa ja vakuuttaa luontevalla, eläytyvällä elämänuskoisuudellaan.
Teatterimme muutkin omat näyttelijät ovat niin niin ihanan valloittavia, että mieli tekisi syliin heidät puristaa. Miikka Wallinista löytyy rehellinen Lauri-ystävä ja yhteiskunnan nöyrä alamainen, työn orja, nuorukainen ja hetkessä niin ihanan pirullinen ja ikiliikkuvan hiillostava Piru uskomattomine hurjine tanssikuvioineen, pian fiinisti kokeeraava hoviherra, saati aivan erikoisesti kehoton menneisyyshahmo Vanha mies viisauksineen – ihanasti kaikkeen erittelevään hahmotteluun taipuvin verrattomin roolityöluomuksin.
Esityksen visuaalisena hahmotushuippuna näyttelijäkonkari Jori Halttusen kenties sadunomaisin kuvallinen ilmestys jättiläis-Lutausiksena on pelottava, ainutkertaisen valtava mitoissaan, mutta samalla uskomattoman humoristinen ihanan kömpelönä luomuksena. Halttusen useat sivuroolit kuten Ensimmäinen hoviherra, Kitupiikki, Isäntä tuovat tarinaan uskomiseksi tarpeellista realismia taitavasti eritellen ja vielä Itätuuli-rooli taipuu sadun tuntua välittäväksi kuvitelmaksi.
Kolmen vierailijanäyttelijän tuoma taidollinen rikkaus lisää esityksen suurenmoista satumaisuutta:
Lotta Kaihua tulkitsee ikimuistettavan ihanan – myös lavastusdekoraationa yhden teatterimme kauneimmista, järisyttävimmistä näkökuvista – Tuulen äidin. Hänen ilmaisunsa ja hahmonsa väreilee sadun magiaa niin täydellisesti, että sen jälkikuva suorastaan kipinöi ajatuksissamme yhä hellittämättä. Kaihuan taitavuus Toisena hoviherrana, Talonpoikana tai Sutena toteutuvat notkean tyypittelyn herkullisen taitavina ilmiasuina jopa niin, että hänen tosi kökön ilkeän prinsessa Kultaisen hahmotuksensa tuntuu tarinassa osuvan kyllästyneen ihmisen nykymaailmankuvan prototyypiksi.
Jenni Kokanderin itsekkyyden perikuva Kuningatar sekä Iso emäntä -hahmotelma ovat nirppanenäisen ihania, harvinaisia, koko esityslavan valloittavia luonneanalyysejä suomalaisilla näyttämöillä. Entäs Veeti Vekola – hurjasti liikkuva, taipuisa Pirun varjo tai vaikkapa jänteikkään nuorekas metsän äiti modernin hauskana luomuksena – saati Hiiri orkesterissa: mitä olentoja voikaan näyttelijä saada aikaan jo synnynnäisellä tenhollaan!
Vera Kotkaniemen lavastuksen visuaalisuus on nautinnollista, yllättävyyden ja kauneudentajun upeaa satumaista hahmoteatterin harvinaisuutta täynnä. Lavastusta ja puvustusta, timantisti toimivia yhteiskohtauksia, vauhdikkuutta naamiosuunnitteluin, lavastustekniikoin, valovariaatioin ja äänimaailmoin sekä ohjelmalehtisen iki-ihanan epookkisin irrotettavin kiiltokuvin toteutetusta Nysä-teatteriesityksestä voidaan puhua täydellisenä kansainväliset mittasuhteet täyttävänä syksyn teatteritapauksena.
Arvio ensi-illasta 30.8.2025 klo 18.00
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/nysa-jattilaismaisen-pieni-seikkailu/
Syksyn koittaessa on Lahden Vanhan Haulitehtaan kuvanveistäjätaiteilija Matti Vesanen jälleen tuonut uudet pienoispatsaansa ihasteltavaksemme. Tämä synnynnäinen ihmiskehon tuntija, patsasmaisten teostensa kautta meille mielikuvia, ihmisluonteita ja silmänräpäyksellisiä aikomuksia viestivä taiteilija on uniikkiudessa vertaansa vailla oleva taituri. Betonista, savesta, hartsista ja keramiikasta sekä maalipigmenteistä valmistuneet ihmiskuvat tuntuvat niin sympaattisilta kaikki.
Olen aikanani tehnyt työtä kaupungille ja valtiolle päivisin koulujen opettajana ja rehtorina. Olin myös oppilaana kansakoulussa ja oppikoulussa päivisin Lahdessa. Valmistuin aikanaan kansakoulunopettajaksi opettajaseminaarissa Heinolassa neljä vuotta päivisin opiskellen.
Selvästi harmoninen installaatioteos keilamaisista esineistä on haavoittunut parin osansa kohdalla: ajatus kertoo havainnolllisesti tekijänsä sattumallisen tragiikan kuvanveistäjäammatillisen johdattelun.
Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä Taija Helminen, Tanjalotta Räikkä ja Hilkka-Liisa Iivanainen tuntuu mielestäni jo leipiintyneen monivuotisesta valintaurakka-pravuuristaan. Nyt he kaikki kokivat rakastuvansa uudelleen silloin, kun valot sammuvat ja teatteriesitys alkaa. Onhan sitä teatteria muunkinlaista! Moitin jo itseänikin, kun ajattelin, että jospa ensi kesäksi tulisikin tuoreempi kolmikko vetämään ja valitsemaan näitä esityksiä – eikä vaan aina superylistämään valintojaan. Eniten minua harmitti, että yksi heidän kehumispuheenvuoronsa tuli Espoon kaupunginteatterin esityksestä ja sen erinomaisuudesta, vaikka se juuri tänään oli peruutettu. Harmitti ainakin itseäni moiset kehumiset esityksestä, johon meistä moni oli satsannut koko festivaalimielenkiintonsa.