Järkyttävän tuskallista, pelottavan realistista, huumaannuttavan maagista on maijalalaisen teatterin aatteen tuleen ja tunteen paloon sytyttävä ihmisen lyhyt elämisen ja unelmien roihu – teatteria, jota tämän päivän Suomi tarvitsee herätyksekseen. Kaiken kokeneet viisaat vanhat, liekeissä aatteessaan palavat, työssä ja rakkaudessa itsensä loppuun polttavat nuoret – siinä teatterin peruspilarit suomalaisten taisteluun lyhyen elämänsä olemassaolosta, onnesta maailmanmullistusten, uusien työväenaatteiden suomalaisuuden maailmassa.
Täällä Pohjantähden alla Kansallisteatterimme näytelmänä ravistelee meitä yhä niin täysillä ihmiskohtaloidensa lohduttomuudella ja teatterin tarkoilla luonnehdinnoilla, syntymässämme meille annetuilla sattumallisilla hahmoilla ja luonteilla, sukuylpeydellä, että sumennumme ja tempaudumme suosiolla esityksen ailahtelevan tempoilevaan hurjaan vauhtiin, maijalalaiseen silppurimaisella otosvauhdilla tehtyyn melkein nelituntiseen maisteluun veitsenteräviä Väinö Linnan lähihistorian viipaleitten kirveleviä tuntoja. Huumaudumme mukaan suomalaisluonteen ehdottomuuteen ja rajuuteen kokemaan ja elämään mukana syvällä tunteissa kahden suvun, pienen kylän, sen ihmisten yhteisöllisen suuren kohtalonomaisen veljessodan tragiikan ja pienet syvältä ajatustemme piilotajuista heräävät lohduttoman olemattomat rakkaudet ja lyhyen yhteisen ihmiselämämme tulevaisuuden toiveet.
Näytelmässä on kolme puoliaikaa. Kaikki ovat hieman erilaisia esityksen kiinnostavuuden ja yllättävyyden takaamiseksi pienen hämäläisen Pentinkulman kylän elämää seurataksemme. Ensimmäinen lähtee 1800-luvun lopun yhteiskuntakuvauksesta, toinen kertoo aatteista ja maailmansodista, neuvostoliittolaisesta konstruktiivisen yhteiskunnan aikakaudesta. Ja kolmas puoliaika….?
Käyn ensin lävitse muutamia näytelmän ensiosan näyttelijätöiden itselleni merkittäviksi iskostuneita näyttelijäluomuksia, ne omilla muistikuvillani tähän kuvaten.
Näyttelijätöistä ajatuksiini nyky-yhteiskuntaakin viisaasti ruotivaksi korottuu Timo Tuomisen pieteettisen herkästi ja vivahteikkaasti tulkitsema räätäli Halme, jonka sisäistämä ja levittämä rauhanaate, väkivallaton, aseeton maailma on väinölinnamainen viesti tulevaisuutemme tarkoitukseksi – se korostuu aivan suurenmoisella näyttelijäkarakterialla luodusta Halmeesta puhujana – sekä myös ihmisen työpanosta ylistävän elämän tarkoituksena – hänen räätäliammattinsa hurmaannuttavana ylistyslauluna ihmisen omasta työylpeydestä valmistamaansa pukua tilaajalle luovuttaessaan. Molempia Halmeen luomia ehdottomia, rehellisiä, omaksuttuja ihmistuntoja puuttuu tämän päivän maailmasta.
Samoin elämän rauhoittavuutta esityksen selkärangaksi asti löytyy Petri Mannisen äärimmäisen vahvasta, järkkymättömästä, rauhallisesta Koskela-luomuksesta perheelle ja vankalle työlle vihkiytyneestä, aatteella sekä rankalla torpparikokemuksella eletystä elämäntyöstä näyttelijähahmotuksena, erityisesti vielä esityksen prologin valloittavan tyynellä yhteistunnelmalla Tiina Weckströmin ihanan tyynen ja lämpimän Alma-äitihahmon kanssa perheen yhteisessä takautuvassa tuokiossa lapsien nimenantamistapahtumassa, kohtauksen (esittäjien ja ohjaajan) mielenkiintomme ja uteliaisuutemme äärimmäisellä mestarillisella, kiireettömällä tauotuksella, hivuttavalla hitaudella toteuttaen – näin teoksen alkuun taatusti päästäksemme.
Carl-Kristian Rundmanin suomalaisen kansanteatterin perinteisiin kuuluva Paroni-roolin ruotsinkieleen kalskahtava intonaatio ja hoono suomi – kielitaito taisi olla ainoa ohjaajan myönnytys vanhalle teatteri-ilmaisullemme. Rundmanin tarkasti luonnostelema, jämäkkä opettajarooli oli jo silkkaa karkeaa realismia – yhteiskunnan 1920-80 -vuosien Opetushallituksen määräämä kirjallinen velvoitus noudattaa virassa hyvää kuria ja järjestystä.
Hieman samoihin näyttämöperinteisiin luen Katariina Kaituen Ellen Salpakari -luomuksen, taidokkaasti tyypitellyn kokonaishahmon, jolle myös Linnan yhteen romaanitekstin ytimistä – paremman kansanluokan etuoikeus on elää hyvin – Kaitue antoi selvät, erehtymättömät kasvonsa vahvatendenssisellä, tarkkarytmisellä näyttelijätyöllään.
Ehkä ohjaaja oli myös Juha Variksen taidolla tulkitseman elekielen häilyvärytmisellä toteutuksella löytänyt sopivan koomisuuden takeen sivuvirnuisen kriittisesti – Linnan teoksen sisällön tapaan – suhtautua kirkon ylivaltaan työstämällä taitavasti rooli tarkoituksellisen mukasympaattiseksi, epäluotettavaksi pappishahmotelmaksi.
Pian arjen rankka työ, torpparikysymys ja samaan aikaan myös seudulle ja kokouksiin rientävä työväenaate levittyy Eetu Salinin tunnetta kiihottavine puheineen (Petri Liski) ja rakennusmestari Hellbergin punakaartin johtaja (Maria Kuusiluoma) sosialismin huutavan eetoksen huimassa fanaattisuudessa ja muuttaa Pentinkulman julkisesti kahteen leiriin jakautuvaksi kyläyhteisöksi.
Nuoruuden ja ehdottomuuden aatetta riittää tulkinnassa moneen kohtaukseen ihanan ärsyttävästi myös huipentumiinsa kehittyessä aatteellisuuteen heräävän yhteiskunnan tunteikkaalla sekavuudella hullutteleva Lauri Maijalan dramaturgia leikkaa niitä poikki ja avaa silmänräpäyksessä heti perään toisenlaista näkymää maailman muutoksesta seudulla seurattavaksemme – emme ehdi kyllästyä, muutosta riittää käsityskykymme rajoille saakka. Rajat ja rajaukset ovat rakkautta, todistaa Maijalan ohjauksen ainutlaatuisen omaperäinen ja jatkuvasti yllättävä jälki.
Teoksen ensimmäisessä osassa tapahtumien suomalaiseksi klassiseksi huipuksi, sen kuvitukseksi saamme kokea keskeisten sukujen nuorten kiintymisen toisiinsa – Koskelan Akseli ja Kivivuoren Elina – Otto Rokka ja Wenla Reimaluoto – luovat nuoruuden unohtumattomat elementit. Elina on luotu Reimaluodon tulkinnassa luontevaksi, rakastettavaksi ja järkeileväksi naiseksi. Tunteitten korkeimmat taivaat rakastumisella on kaikkien suomalaiskansallisten tapojemme ainutkertaista pyhyyttä, puhdasta melodraaman nymfien ja autuuden taivaita ja suvut tarjoavat suomalaisuuden rakastettavia perinteitä voimauttavat kansanjuhlat häineen, häävieraineen ikonisin kauniin tutuin (Heikki Aaltoilan) häävalssein ohjaaja hetkeksi suomalaisen kiiltokuvamaailman lavastajineen toteuttaen. Rokan Koskelan Akseli koko esitystä hallitsevalla persoonallaan näyttelee teoksen torpparihahmon nuoresta aikuisesta herääväksi järkeväksi, luokkatietoiseksi ja vastuuntuntoiseksi ihmiseksi ja kansanjohtajaksi.
Aksa Korttila synnyttää hauskan, mutta traagisen kohtauksen, kiukuspäiseen ihastumisnälkäänsä lähes pakahtuneen nuoren naisen suudelmavarkauden määrätietoisella tiukkuudella ja naiseuden energisyydellä – temppua aavistamaton Koskelan Akusti (Sulo Rahman) on täysin typertynyt – molempien elämänloppu on vain kyynelten päässä.
Näytelmän toinen osa on raju. Elävän olennon, ihmisen ainutlaatuiset ominaisuudet nimeltään tunteet saavat esityksen mukana hallitsemattomat voimansa ja me joudumme ominaisuuksiemme mukana elämään koko suomalaisisänmaamme oikkukolkat, aatemaailmat – sukujemme ja tuttaviemme perheiden kauheita kohtaloita edes vähän tajuamaan.
Lavastaja ja valosuunnittelija luovat erityisesti tähän näytelmäosaan vaikuttavia perspektiivejä, poikkeavia sielunsyvyyksiin painuvia atmosfäärejä. Samoin äänitehosteet viestivät aidosti sodasta ja iskevät suoraan keskushermostomme tuntopintoihin.
Niin avointa, niin kamalaa, verenkiertoani miltei salpaavaa teatterielämystä en ole koskaan kokenut – enkä toivo toiste kokevani. Olen itsekkyyteni, suomalaisuuteni, ideologisuuteni tämän näytöksen läpikäytyäni, maailmani ja elämäntoiveeni, tulevaisuususkoni ihmiseen nollannut.
Kolmas puoliaika kuvaa sotien päättymisen sekä jatkosodan, lapualaisaikojen ja muilutusten mukana monien kuolemien kangistamaa, kovin kankeasti yhdistyvää Pentinkulmaa. Selkeimmin näytöksen tunnelma toteutuu koreografiassa, sen tuomissa liikekielen ottelumaisissa toteutuksissa.
Väinö Linnan tekstin kronologia silppuuntuu Lauri Maijalan sovitustyön moniksi kymmeniksi kohtausleikkauksiksi, mutta terästyy niissä jokaisessa pääasiaansa, minun, juuri minun isänmaani välähdykseen. Maijalan tulkitsemasta Suomesta jostakin pilkistää puhdas rakkaus kovin harvoin lepattavaan liekkiin, mutta sodan kirot saavat tulkintaan sitäkin enemmän himoa, kauhua, naapurivihaa, kostoa, luokkatietoisuutta, sisarten, veljien sekä yhteisön toveruutta, aatteiden paloa hehkumaan – veli ja sisar eroavat tai liitttyvät toistensa maailmankuviin vapauden tuskassaan, mielipidepalossaan ja unelmiensa tulevaisuusharhoissa. Kansalaissodan kauheutta tulkittaessa katsomoon rynnännyt toinen joukko laulaa punaista vapaudenkaihoaan ja toinen sinimustavärinen laita ylistää ”mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin” -valkoisänmaallista aatettaan.
Hämäläiskylän verisen ja ihmistuhoon joutuvien asujien elämäntilitys Täällä Pohjantähden alla on teatteria, joka rajuudessaan, suoruudessaan, ahdistavuudessaan, sotaisuudessaan ja täydessä näyttelijätaiteen latauksessaan on kuin avattu ruumis, jonka henki, suolet, aivot ja todellisuus on läsnä.
Linnan, Maijalan ja Kansallisteatterin yhteistyö avaa sidotut ja uutisvyöryillä suljetut silmämme näkemään käsittämäämme suomalaisuuteen, jossa teatteriesitys tarjoilee yhden totuuden niin elävänä ja järkyttävänä tunteena, että sen tunnot ymmärrämme jo edellisten sukupolvien 1900-luvun äitiemme ja isiemme oikeasti kokeneen. Mitään yhtä realistista tunnetta menneistä emme me nykyiset jälkipolvet ole vielä saaneet. Nyt se on kirjallisuus- ja teatteripyhättömme ammattimaisessa yhteensulattamossa Suomen Kansallisteatterissa äärettömän lohduttomasti, vain repliikkien takaa häivähtävissä näyttelijöiden elävissä katseissa, niiden salaisen rakkaudenkaipuun elävöittäminä tässä teatterielämyksessä koettavanamme.
Lavastus Kati Lukka, puvut Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen, äänet ja musiikki Jani Rapo, kuorolaulun sävellys Markus Fagerudd, videot Pyry Hyttinen, Lukka ja Ropponen.
Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Oliver Kollberg, Kasper Korpela, Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Toni Nikka, Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Helmi-Leena Nummela, Lauri Qvick, Sulo Rahman, Anna-Riikka Rajanen, Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Carl-Kristian Rundman, Paula Siimes, Timo Tuominen, Juha Varis, Tiina Weckström
Valokuvat Nico Backström
Arvio esityksen Suuren näyttämön ensi-illasta 24.9.2025
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/taalla-pohjantahden-alla
