Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Vapaan Akatemian ainutlaatuista taidetta

Matalan kynnyksen taidenäyttely KERROKSIA kokoaa yhteen taidetta Vapaa akatemian valokuvausopiskelijoilta, kuvataiteilijoilta sekä graafisen suunnittelun ja kuvituksen opiskelijoilta. Näyttely on avoinna kaikille kävijöille 16.-29.5.2024, klo 12-18 ilman pääsymaksua.

Vapaa akatemia toimii monille nuorille ponnahduslautana jatko-opintoihin, mutta näyttelyssä kokee myös vahvoin tosiesimerkein, miten aikuisopiskelijoitten niin ammatinvaihto, kuin elämänpäämäärän etsiminen ja löytäminen on perheellisellekin Lahdessa toimivan Vapaan akatemian yksi merkittävä toimintapäämäärä. Artikkeli ja kaksi rohkeaa persoonaa esitelevät kaksi aikuisopiskelijaa valokuvaus- ja videotuotannon linjalta.

https://docs.google.com/document/d/1zX_ifnXQCxsehgG5ylyzvMATVp4aIGkfXN_wOqC5X70/edit?usp=drive_link

Käynti Lahden kansanopiston alaisen Vapaa akatemia -taidekoulutuksen vuoden työskentelyn KERROKSIA kevätnäyttelyssä, avasi ajatukset kenen tahansa ryhtyä tarvittaessa, mielihalusta tai vaihtelusta ja mahdollisuudesta muuttaa elämänkuvioitaan ja lähteä opiskelemaan taidetta.

Essi Aholan akryylityö

Näyttelyssä saamme ihastella Vapaan akatemian varsin arkisen alakerran suuren näyttelygallerian taiteen viestintää sellaisella runsaudella, että ajatus ja sormet hivelivät jo ensikokemuksen jälkeen kuvan tekemisen ihanuuksiin ryhtymään meitä tavallisia katsojiakin elähdyttävästi.

Perusteellisesti ajateltuja, aikakauteemme niin ajankohtaisesti liittyviä töitä, teknisesti valmiita taiteen tuotteita nautiskeli seitsemänkymmenhenkinen avajaisyleisö, osa tekijöiden ystäviä ja sukulaisia, osa ihan kutsusta tähän harvinaistilaisuuteen saapuneita, tai taiteen perässä paikalle kiiruhtaneita.

Hauskaakin oli, mutta pääasiassa ihmettelin nyt taiteen omaperäisyyttä, tekniikan hallintaa ja uudenlaista virettä kaikilla kolmella kuvatekemisen alueella.

 

Tietenkin taidetilaisuus avattiin komeasti ihan  kansanopiston päällikkötasolta, Lahden kansanopiston säätiön puheenjohtaja Katariina Mäenpään puheella:

”Minulla on suuri ilo ja kunnia avata Lahden kansanopiston puolesta tämä tilaisuus. Ensi nää kiitokset opiskelijoille. Olette saaneet upeaa työtä aikaiseksi. Tottakai opettajille, ilman opettajia teillä ei olisi syytä ehkä tulla tänne, ettekä olisi saaneet tän kaltaista työtä, ohjeistusta ja opastusta, kuvallisen ilmaisun taitoa. Mun mielestäni teemat, jotka näihin julisteisiin on valittu, on hyvin ajankohtaiset ja kuten me kaikki tiedetään jo kautta historian, usein niitä asioita, joita ei ole voitu sanoa ääneen – on ilmaistu kuvallisesti, omassa taiteessa tanssien, kuvallisesti tai jollakin muulla tavalla, jonka taide mahdollistaa. Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä, että teidän työnne ovat tänään täällä esillä: teidän äänenne on tullut kuulluksi.

Onnittelut kaikille ja oikein mukavaa aikaa ja mahdollisuus tutustua teidän töihinne ja kohtahan me kaikki kiiruhdetaan tuonne kesälaitumille, nyt kun kesäkin on jo saapunut. Skool! Aplodit heille!”Maljat – avaaja sekä opettaja Radek Karkulowski ja kutsuvierasyleisö.

 

Opettaja Mikko Kerttulan lukuvuoden päätöspuheenvuoro:

”Opettajana sanon tietenkin teille opiskelijoille, että kiitos, että olette saaneet työt tänne, seinille. Se on ollut aika monelle ensimmäinen tällainen työskentelyprosessi, luova työ joka on monella jatkunut koko vuoden. Se on aikamoinen duuni. Taputtakaa itseänne selkään ja kaveria ja katsokaa töitänne ja onnitelkaa ja nauttikaa. Lukuvuosi on nopeasti kulunut. Tämä on ollut ihan mahtavaa, tämäkin vuosi, erilainen, monenlainen, olette hyvin hitsautuneet yhteen, ja kaikenlaista työtä on tehtynä. Täällä komeasti esillä. Kiitos teille!”

 

Eikä ihan taitanut musiikkikaan tilaisuuden  päätösohjelmanumerona taiteen inhimillisimmällä perussoittimella, sellolla – enää paremmin iltapuhteen tunnelmaa upeisiin korkeuksiin sävelillään nostaa.

 

Tietoja Lahden Vapaan akatemian kuvataiteiden opiskelusta ja opiskeluvalinnoista:

Vapaa akatemia

Taide

Radek Karkulowski, TaM, opettaja, kuvitus, graafinen suunnittelu, sarjakuva, 050 560 9953
Mikko Kerttula,
FM, opettaja, valokuvaus, 050 407 2329
Päivi Lassheikki, kuvataiteilija, vastuuopettaja, kuvataide, 044 491 4404

 

Vapaa akatemia

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Äitienpäivä Lahdessa 2024

Kategoriat
kulttuuri musiikki teatteri

Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan

Lämpöni lempeni annan kaunis on nuoruutein
Näät suven ruusut kannan itseni yksin tein

Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa en ota itsellein

Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan
Elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan
Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan
Kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan

Lahden kansanopiston ensimmäisen vuoden yhdeksäntoista teatteriopiskelijaa vetäisi suomalaisten rakkauslaulujen ikivihreän, Anu Kaipaisen runoileman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän, upealla sovituksella valoisan varmoin katsein suoraan kohti meitä yleisöä laulukonserttinsa huumaavaksi avaukseksi:

Elli Arstila, Heikki Hoppania, Kaisla Jaakonaho, Lina Juusela, Emma Kakkonen, Siru Karjalainen, Tino Karttunen, Elias Kaukkila, Veera Kivistö, Minka Kosonen, Martta Kukkonen, Aino Kuronen, Albertta Leppäniemi, Jade Manner, Minea Mantsinen, Enna Piitulainen, Katinka Ritvanen, Ville Saastamoinen ja Fanni Vihersaari.

Historia alkoi heti havista tälle esitykselle Lahdessa. Ensin läheisimmin teoksen sovittaja Ari Niskasen istuessa eläkeläisenä yleisössä, samoin Kansanopiston laulun opettajakollega Inge-Maarit Rautiainen, molemmat etupenkissä. Vielä kauemmas vuosissa kaupunkiimme liiteli tuo rakkauslaulu, jonka tunnetuin laulaja-levyttäjä (1971) on lahtelaissyntyinen Kiti Neuvonen. Kaikkein lähimmäs tätä kevättä sen siivet toi Kaj Chydeniuksen parin kuukauden takainen Lahden konsertti Teatteri Vanha Jukossa Chydeniuksen istuessa etupenkissä – ja pian sen jälkeen kuolema.

Ehkä positiivisimmat, elähdyttävimmät ja vahvimmat siivet esitykselle antoi kuitenkin estradin aurinkoisen esiintyjäjoukon sydämenpohjasta pulppuava, tuore, aito, kuolematon rakastumistunnelma, jonka Anu Kaipainen jo viisitoistavuotiaana oli runoillut paperille näiden taitureiden nyt upeana tulkintana tarjoilla niin meille kuin välitettäväksi uusille sukupolville.

Tämän laulelmamusiikin sanat ovat täyttä runoutta jokainen. Itse olin yllättynyt sen vasta nyt tajuttuani. Ei vain pelkkiä eroottisia tai sanakonstailtuja, iskelmäisiä riimihöpötyksiä, vaan aitoja, reiluja, rehellisiä, tunnustuksia, pettymyksiä ja iloja saimme maistella ja niihin oman elämänkulkumme mukaan eläytyä, jopa yhteen klassikkoonkin jälleen samaistua.

 

Esittäjäensemblen yhteisöllisyys, tulkinta ja mukanaolo oli valloittavaa. Useat ryhtyivät kitaroin, perkussioin, laulutrioin, viuluin, huiluin, viheltäjätaiturihuulin mukaan säestämään ja tekemään illasta ihanan ehyttä kokonaisilmaisun harvinaisuutta – kaikki niin luontevasti, vaivattomasti, taidollisen tarkasti, silti teeskentelemättömän henkevästi eläytyen.

On tietenkin jo makuasia sitten itse teatterilaulaminen, joka näyttelijäkoulutukseen olennaisesti liittyy. Yksittäiset biisit toteutuivatkin varsin persoonallisesti kunkin taiteilijan osaamisalueen hienosti esitykseksi jalostaen. Huumorintaitajat antoivat oman osansa, huippumusikaaliset oman taitavuutensa kera soitintaitavuuksiensa ja useat synnynnäisesti kauniit äänimateriaalinsa iltamme huippunautinnoiksi.

Myös illan sävelkuosi virkisti: valtaosaltaan 2010-20 -vuosikymmenten sisällöiltään, uutuusmelodioiltaan, sävelkuluiltaan, rytmeiltään ne todistivat vaikuttavan kevyen musiikin elävyyden, kiinnostavuuden ja rakastettavuuden. Metallimusiikki ja sen hälymusiikkilavastus puuttuivat. Olimme laulamisen ytimessä.

En aio yrittää eritellä ajatuksiani jokaisesta illan taiteilijasta. Hämmentyneenä totean vanhanaikaisesti taas kerran pitkästä aikaa myös miestaiteilijoiden yksilölliset avut ilahduttavan taitaviksi:

Heikki Hoppanian tulkinnallinen ote (Antti Autio) Tuhansien öitten läpi laajeni osaavan vaikuttavasti kaikki kuulijansa mukaan ottavaan intensiiviseen lavaesittämisen hienoon hallintaan, sisällön taitavaan sanoman erittelyyn saakka ja musikaalisesti varmaan lauluun: henkevän hienon muhevantumman äänimateriaalin kaunis, nyanssirikas sisällöllinen kokonaisuus.

Ville Saastamoisen Ilo etsii sua (Rannila, Olsson/Hanhiniemi) kitaristitrubaduuriesitys lempeä ralli elämästä vaati löytämään jalkamme alle maata kantavaa, nosti rytmitarkan, vetävän tunnelman, eläytymisen yhdeksi konsertin unohtumattomista taidonnäytteistä ja taiteilijansa tulevaksi karismaattiseksi muusikkotaiteilijaksi.

Tino Karttusen perusteellisen keskittynyt tulkintaklassikko Silta yli synkän virran (Simon/Reponen) toteutui kuin johdattelevan, jännittävän hienon erittelyn kautta kypsyen koskettavaan, tiiviiseen finaaliin ja herkän hiljaisen hetken ainutlaatuiseen, aidon elämänuskoiseen tunnelmaan – kelpo musikaalisuuden silatessa esityksen nautittavaksi.

Elias Kaukkilan Kun olet poissa (Syrjät) herkisti kuulijansa lumoutuneena rauhaisan kiinnostavaan kerrontaan, miltei henkeä pidättäen sen tarinaan, kunnes tarkka-ajoituksellinen viimeinen akordi vasta laukaisi kuulijansa herpaantumisen. Esittäjän tavattoman notkean ja kaunisvärisen ääni-instrumenttinsa kaipaus oli illan puhdasta, vivahderikasta ajattelua täynnä. Taidokas tulkinta ja tunnelmantäysi herkkyys upean voimakkaan kaipauksen lauluhelmi illassa. Hyvin analysoitu loppuakordin taukopaisutteluun saakka. Hieno!

Valitsen vielä muutaman poikkeuksellisen omaperäisen taiteellisen tulkintaratkaisun oman ihastukseni perusteella:

Psykologi (Sanni Kurkisuo) koki uustulemisensa Katinka Ritvasen esityksen tehosteista kuuluu yleinen hiljainen taustamelu tapahtumarikkaasta ympäristöstä ja tarinasta välittyy meille kuulokuvana draamapohjaa psykologin vaikutusta viestien – satiirisena sen meille tarjoten. Mielenkiintoisen hauskana puheresitatiivisena tulkintana esitys silti otti mukaan sävellyksen taitavuutta vaativat rytmivaihtelut ja kiihotteet – ajattelumme avartaen kohti musiikkia.

Fanni Vihersaari (yhdessä koko ensemblen kanssa) osoitti ammattitaitoista koomikon ja musiikki-kupletistin harvinaista taiteilijapersoonaa, jolla on iskua, makua ja meedion synnynnäistä temperamenttia ja taito viedä kokijansa mukanaan. Mustana (Mäenpää/Miettola/Miettinen) vauhdikas kahvitarina tuntui ylilyömättömän persoonalliselta, omintakeiselta showlta, jolle antautui täysin. Fanni Vihersaaren totutun huumoripakkauksellisella tarjoiluna esitys antoi lauluillalle vallattomuuden oikeutukset tehosteenaan ensemblen kuoro-osuuksien  rytmikkään onnistuneet sisältövarmistukset, jotka houkuttelivat käsiämme yhteen lyömään spontaanisti ja tulkintaan mukaan tempautumaan.

Kukkaniityllä (Kallio/Koivusaari) laulajana Lina Juusela ihanahelinäisellä äänimateriaalillaan oli tarkkarytmisen taitava biisin eläytynyt ja musikaalinen tulkitsija, viulun ja trion hienoin tehostein.

Onni (Chisu) ja Emma Kakkosen kauniin äänen upea heittäytyminen kasvoi alkuperäisteoksen rinnasteisen kauniiksi musiikkitulkinnaksi: illan yksi kauneuskuvallisista rikkoutumattomista, täydellisistä musiikin herkkyyshetkistä.

Lintu (Johanna Rasmus 2010) Martta Kukkosen hienosointisen kitara- ja pianosäestyksen mukana tulkitsijan tavattoman kauniin ääneen tuottama draamallisesti valmis laulutaiteellisen herkkä, jännittävän kohtalonomainen tarina ja sisällön äärimmäisen hieno, valmis tulkinta.

Läpi harmaan sumun (Aili Ikonen) Albertta Leppäniemi alttomaisella äänensä taitavalla käyttökapasiteetilla luo näkymäisen dramaattisen tunnelman viulujen tuikkiessa temperamentikkaasti sytyttäen esityksen sovituksen jonnekin kaukaisten maailmoiden musiikin taivaisiin, sen osaavasti värittäen.

XO terkkuja kotiin!  (Hank Solo & Sanni Kurkisuo)2013 Veera Kivistön toteuttama kerrontasovitus viuluin, perkussioin, taitavin vihellyksin on varmoissa laulajapersoonallisuuden, ajatusten ja kauniin äänimateriaalin käsissä: hienosti helähtelevien vihellystensä täydentäessä huolettoman tuntuista elämänmenoa. Paljon räppimäistä sujuvaa tekstiä ja sitten ihanan koukeroista sävelrikkautta runon hurmaavien poljentojen koruiksi. Esitys laukaisi koko illan tulkitsijansa positiivisella, vauhdikkaalla, persoonallisen ilmeikkäällä, valoisalla esittäjäotteella, synnynnäisen musikaalisella tempovirtuoosilla. Taiteilijatar Kivistö nosti aikamme elävän musiikin riemullisten esitysten kokemusten viihdetapahtumien kartalle. Tällainen on Kansanopiston lauluillan 2024 valoisa, liikkuva ja elävä, hersyvän lämmin, taitava todellinen estradiesitys.

Luulin että (Aaro Airola 2022) ensemblen yhteistulkinnallinen loppulaulunumero.

-Kitarat!…. miten nopeasti katoavatkaan askelmerkit elämän…Hienon svengaava ja lämminhenkinen valmis yhteisesitys…. orkesteriset lisäsoittimet ja perkussiot…

Huomaa – kaikki nuo tähdet taivaalla muistuttaa! 

Kaunis melodinen tuoreherkku parin vuoden takaa päätti illan filosofoiden – myös kauaskantoisesti taiteilijaryhmän revontuliseen näytelmäiltaan viitaten..

Enhän mä tiennyt, että muutkin voi tuntea tällaista. Et kaikki – jo tähdet taivaalla muistuttaa, et muutkin voi tuntea tällaista.

Viittä vaille valmis yhteislaulamisen herkku. Vetävän rento ja sydämellisen avautunut konsertin finaali!

 

Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen Teatteri I:n viimeinen esitys pääsi lavalle lauluillan muodossa. 19 upeaa soololauluesitystä ja kaksi yhteistä kappaletta siivittivät meidät tunnelmasta toiseen.

Ohjaava laulun- ja musiikinopettaja: Virva Immonen
Ohjaava musiikinopettaja: Matti Hussi
Muusikko: Jonas Kanto    Miksaus: Hugo Hagström

Esitykset Lahden kansanopiston teatterissa (Aleksanterinkatu 4)

Tapahtuma oli ilmainen.

Arvio kirjoitettu ensi-illasta 3.5.2024

 

 

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Vappu – työn, kevään ja tasa-arvon juhla

1. TYÖ

VAPPU on perinteisesti ollut Lahdessa sotien jälkeisinä teollisuusaikoina Työn juhla, nykyisin vähitellen myös Työn ja opiskelun juhla.

Ehkä tyylikkäin on kuitenkin ollut useimpina Vappuina vasemmiston marssi läpi kaupungin – todisteeksi työnteosta ja sen synnyttämästä poliittisesta ilmapiiristä ja suorasta vaikuttamisesta Lahden kaupungissa. Vaaditaan suoraselkäisyyttä käydä julkisesti näyttämässä persoonansa marssia katselevan kansan edessä – poliittista taustaansa peittelemättä rivissä marssien.

Paikallishistoriaa muistaen täällä Lahdessakin on jo pitkään Vappuna kukitettu kansalaissodassamme kaatuneiden sotilaiden – miesten ja naisten – hautamuistomerkkejä tai veistoksia.

Viimeisinä vuosikymmeninä on alettu myös patsastella, lakittamalla lahtelaisia merkkihenkilöitä tai muulla tavoin alkuaan lahtelaisia persoonia vappulakein: milloin kaupunkimme alkuvuosina täällä vaikuttanutta Juho Kusti Paasikiveä, milloin taas menetetyssä Wiipurissa lojuvan hirvipatsaskopion karjalaisia sarvia, milloin pistetty lakki päähän Lahdelle tärkeän jalkapallon muistoksi eli lakitettu taiteellisesti täysin epäonnistunutta Litmashahmotekelettä Kisapuistossa.

 

2. KEVÄT

Sen sijaan Lahden torintäyttävä vappukansa ilmapalloineen, katusoittajineen, ravintolatelttoineen, leijoineen on tuonut usein sen puheliaan karjalaisuuden ja vähäpuheisen hämäläisyyden aurinkoisen kevään juuri Vappuna Lahteen.

Harmillisesti vain lahtelaisia perinteisesti elävöittänyt mieskuorolaulu alkaa olla tiensä päässä. Kuluneena vappuna sille oli silti taas varsin runsaasti kuulijoita.

Itseäni harmitti laulun huono kuuluvuus neljänkymmenen metrin päähän. Samoin koin Lahden Mieskuoron ansiokkaan esiintymisalttiuden menneen täysin sponsoreiden ansioksi. Laulun kuuluttaja-johtaja mainitsi – tosin kyllä säveltäjän ja runoilijan ensin – kunkin laulun meille kuulijoille kustantaneen lahtelaisen firman nimen. Liian härski bisnes on astunut lahtelaiseen esittävään kulttuuriin!

 

3. TASA-ARVO

Edellinen eri valtuustoryhmistä koottu talouden säästöryhmä etsi säästökohteita kaksi vuotta. Kaupungin viranhaltijoista koostuva ryhmä ja alla oleva uusi poliittinen ohjausryhmä tekivät tavoitteet talouden tasapainotukselle alle kuukaudessa.

Sen antama viimeviikkoinen tulos olikin yhtä tyhjän kanssa, ympäripyöreää säästämistä sieltä ja täältä, omituisimpana tulolähteenä valtion taloudesta kenties tuleva lisärahoituksen onnenkantamoinen!

Mutta ennen kaikkea esityksestä puuttui täysin lainmukainen tasa-arvo. Lait tasa-arvosta kaikessa kunnallisessa ja valtioon liittyvissä tehtävissä ja niiden hoidossa eivät Lahdessa toteudu edes valtuustomme omassa 59 kunnanvaltuutetun asettamassa talouden tasapainotusryhmässä:

Kymmenestä tasapainoryhmän varsinaisesta jäsenestä 8 oli miehiä ja 2 naisia:

Pasi Karjalainen (sd.)

Jukka Ruhberg (kok.)

Ville-Veikko Elomaa (ps.)

Minerva Kastehelmi (vihr.)

Lasse Pakkanen (kesk.)

Kalle Aaltonen (Pro Lahti)

Eero Seesvaara (kd.)

Anna Kaisa Kupiainen (vas.)

Jari Pykäläinen (liik.)

Juha Tapiola (ruots.)

Sopisi ryhmän jo hävetä itseäänkin!

Kategoriat
kulttuuri musiikki

Punarinta meidän pihassa Vapun kunniaksi

https://www.lintujen-äänet.net/punarinta/

Kategoriat
kulttuuri teatteri

KOLME KARHUA

 Suomalaiset kansansadut, niiden selkeys ja sopivan pieni jännittävyyskin ovat lahtelaisen Superteatterin bravuuriohjelmistoa.

Tällä kertaa tuo kolmen karhun maailma valkeni ja kuului keväisen metsän linnunlauluin, sillä nyt kolme karhua oli kotimetsästään hieman kauempana, ajatuksena kohdata tuo Prinsessa Kultakutri, joka oli tutkimusten mukaan salaa silloin tällöin vieraillut heidän kotonaan – se oli karhujen retken pääajatus. Metsä oli jo tuttu, mutta kuitenkin samalla tehtiin oikea luonnonkunnioittamisretki. Metsästä löytyi semmoista, minkä sinne ei olisi pitänyt kuulua. Roskia, muovipusseja, karamellipakkauksia ja kaikkea sellaista, mistä heti tiesi, että ihminen oli siellä käynyt. Niinpä välillä, vaikka oikein kovasti halutti tuota tarpeellista metsän siivousta tehdä, tanssahdeltiin musiikin ja tuttujen runoriimien tahdissa työn vauhtia ja hauskuutta lisäämään.

On moni meistä ihmeissään, kun ihan itse joutuu miettimään

tätä maailman menoa.

Sitä usein aivan yllättyy, hämmennyksestä kun aukee suu,

on järki täysin hukassa.

Se totta voiko olla? Ettei aina tule funtsittua.

Voiko roskan heittää metsään?  EI!

Muovipussin järveen?  EI!

Siksi roskat kerään talteen.  Kyllä!

Noilla ja monilla muilla runonpätkillä painui muistiin ne kaikki vaaralliset asiat, joista pian metsä täyttyisi ja metsän eläimet vahingoittuisivat.

 

Yksi retken jännittävyys kuitenkin oli löytää se paljon haaveiltu ja kuviteltu Prinsessa Kultakutri. Jostakin yks kaks, piiloista, taikurinko, posteljooninko vai kenen salkustako, vai metsän puiden, kivien takaa tuo prinsessa löytyikin ja koko retki kaikkineen tuntui niin hienon onnekkaalta.

Kyllähän Superteatterin reilun kahden vartin pituinen kiertueteatteriesitys on kokemus kelle vain. Ainakin päiväkotilaiset, monet selvästi ensikertalaiset katsojat, muutama jopa taatusti alle kaksivuotias ja me tuon iän päälle jo lukemattomia synttäreitä viettäneet nautimme tuosta tanssin, riimittelyn ja jännittävyyden tunnelmasta. Tällä kertaa Posteljooni onneksi kertoi monta tärkeää asiaa opetukseksemme, kun……

 

Miltei kaikki tuntevat klassikkosadun Kultakutrista ja kolmesta karhusta, mutta oletko koskaan miettinyt, mitä karhut puuhastelevat metsässä sillä aikaa, kun Kultakutri maistelee nallejen puuroa heidän kotimökissään? Tämä vauhdikas ja musiikillinen lastenteatteriesitys tuo näyttämölle karhujen metsäseikkailun pirteällä ja hauskalla tavalla – saduille ominaista opetusta unohtamatta!

 

KOLME KARHUA

LAVALLA: Maria Nissi, Anssi Hyvönen, Tero Porali + pehmonalle Matti
KÄSIKIRJOITUS & OHJAUS & MUSIIKKI: Tero Porali
PUVUSTUS/TARPEISTO: Emilia Porali
PROMOKUVAT: Tommi Mattila

NÄYTELMÄN KESTO: 35 min.

Ensi-ilta oli SUPER teatterissa ke 17.4.24

 

Superteatterin esitystiedustelut:

https://www.superteatteri.fi/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri

Kaj Chydeniuksen lauluja Jukossa

(Artikkeli julkaistu  ensimmäisen kerran 20.2.2024)

 

Teatteri Vanha Juko, Chydenius ja hänen lauluiset sävelensä on yksi lahtelaisen kulttuuritaivaan valovoimaisimpia tähtiä ollut jo monen vuoden ajan. Viime keskiviikon illassa tuo entistäkin eloisammin välähdellyt musiikkitaivaan komeetta tuikki harvinaisella kirkkaudella läpi vesisateisen, sumuisen talvisen taivaan vain yksinomaa Lahden ja sen pienen Juko-teatterin yllä. Paikalla olivat itse Kaj Chydenius, kaksi hänen huippulaulajaansa Minja Koski ja Mikael Saari sekä mainio pianistisäestäjä Matti Hussi.

Lahden teatteritaivaalle tämä yhdistelmä ei tahdo enää mahtua. Piletit oli myyty jo kuukausia sitten loppuun. Kansaa tungeksi ovien täydeltä onnellisina valituksi tulleina konsertin salintäyteisen yleisön etuoikeutetuiksi kulttuurinauttijoiksi.

Kaj Chydeniuksen sävellyksille on ominaista kansanlaulumainen pienimuotoisuus, melodioiden kauneus, runojen henki ja sisältö melodioissa ja sävelkuluissa sekä sävellysten pettämätön pohja: suomalaisrunoilijoiden tekstit – tavuntarkkuudella ilmaisevina kuin vain Chydenius sen osaa selvittää ja antaa meidän ymmärtää.

Suomalaisen vanhan lyriikan ajatusten puhdas kauneus ja runon poljentoon Chydeniuksen sävelin kirjoittama tähdenlennon tarkka ajattomuus tarjosivat täyden sylillisen todellisia musiikinhelmiä, vastustamattoman kauniita, ainutkertaisia melodioita ja runon koskettavia tunnelmia.

Chydeniuksen musiikissa on sitä ainutlaatuista, jäljittelemättömintä, laulumusiikin ydintä: valita hyvä suomalainen runo, parhaimpien lyyrikkojemme parhaat, säkeiltään ja poljennoiltaan jo soivat tekstit – runo on ennen kaikkea säveltäjäneron ehtymätön melodinen sävellähde, josta riittää säveltää loputtomasti uniikkeja sävelkoruja. Sitten saada (Chydeniuksen tapauksessa valita) niitä esittämään maan musikaalisimmat, osaavimmat, tärkeilemättömimmät ja ajatuksella meille laulavat laulumuusikot. Tähän musiikkiin ei tunnu koskaan kyllästyvän.

Ajankulku vain patinoi Chydeniuksen entistä klassisemmaksi, hellyttävämmäksi korvan ja ajatuksen nauttia. Sävellyskonserttia voi liioittelematta luonnehtia musiikilliseksi neroudeksi, jonka chydeniusmainen draamallinen taju ja kokonaistunnelma lavasti eilen suoraan sielunmaisemaamme kauneudeksi konsertin lähes kolmenkymmen pikkusävellyksen muodossa.

 

Molemmat illan solistit ovat maamme kevyenvakavan laulumusiikin suurenmoisia tulkitsijoita, laajan äänialueen, puhtaan sävelkorvan ja persoonallisen ääniaparaatin armoitettuja taiteilijoita. He ovat musiikkitaiteilijoita, joille säveltäjä mielellään haluaa säveltää ja tarjota sävellystensä tulkintoja ja me yleisö heitä kuulla ja kokea.

Näillä sympaattisilla taitureilla on kyky ilmaista mitä vain, kuten tämän konsertin Chydeniuksen yksinkertaisilta ja herkiltä tuntuvia, lopulta varsin vaikeasointuisia ja vaativan sävelkulkuisia pikkukoruja. Olen näiden laulajien konsertteja saanut nauttia vuosikymmenten ajan – aina ne vaan ihastuttavat, useimmin upeatunnelmaisina soolotulkintoina, tarvittaessa myös ihanasointisina duettona ja tuovat jokaiselle meistä sävelkauneuden uusia ulottuvuuksia elämän taipaleelle. En aio siksi enää eritellä hienoja tulkintoja kuin vain hyppysellisen verran oman sielunsopukkani uumenien ja mielivalintani perusteella.

Eilinen parituntinen ilta toi myös uusia tuntoja Chydeniuksen jo klassiseen laulelmamusiikin korvia aina balsamoineiden tulkintojen, satojen levytystenkin lisäksi.

Minja Kosken toisinaan suorastaan revyymäisin eläytymisin chydeniusmusiikki taipui ja kurkotti nyt hurmaavasti jo monissa vauhdikkaissa tulkinnoissa nautittavaa teatteria kohti. Myös hänen osuutensa raikkaana, hauskanakin illan juontajana onnistui ekonomisessa vähäsanaisuudessaan, välittömyydessään hienosti ja hänen huilistiosuutensa musikaalisuudessaan on jo illan kokonaisuuden kruunaava. Hänen tulkintansa ovat avautuneet, ja saaneet silmänautinnoksemme eläväistä draamaa, koko kehon mukaan esitykseen pieteettisen hallitusti.

Minja Kosken solistiosuuksissa keskeisin rakentui häneltä kuulluista tutuista tulkinnoista, jotka saivat runot jälleen nyt vain kenties entistä vauhdikkaammin rytmi-ilmiasuin ja kypsän, valloittavan näyttelijätyön loistavuudella estradilla elämään.

Toisaalta vähäeleisen keskittynyt laulun tenho Minja Kosken vaikkapa Elvi Sinervon runon Punainen nauha sävellyksen kauniin melodisessa koruttomuudessa, tarinan kuolemanläheisessä viestissä, tulkinnan pelkistetyssä laulullisessa kerronnassa kasvoi illan yhdeksi liikuttavan puhuttelevaksi esitykseksi.

 

Mikael Saaren kuin taustalla mukana lavalla oleva karhumaisen hunajaisesti kehräävä myhäily teksteissä ja duetoissa mukana ei ollut sekään hullumpaa tenhoa, vaan nautittavaa luontevaa tulkinnallista ja näyttämöllistä eläytymistä.

Ja kyllähän huippuestraditaitelija osaa yllättääkin. Aleksis Kiven teksti Metsämiehenlaulu sai Mikael Saarelta niin raisutempoisen ryhdikkään jytkeen, että se suorastaan jyrisi vauhdillaan, voimallaan, tehollaan, timantintarkalla rytmillään jäseniimme. Komea metsämiehen marssillinen tulkinta hurjuudessaan, eläytymisessään ja voimaa uhkuvassa iloisuudessaan kera myrskyävän Matti Hussin piano-osuuden oli sitä dramaattisella tyylillä ja fortella tulkittua estradiChydeniusta täydellisesti.

Kun tuota revyy- ja huumorimittaa vielä lisää illasta käyttelen, niin Heikki Salon pyöränpinnojen vauhtia tavoitteleva Pyörällä pappilaan -irrotteluhauskuus on niistä jo vauhtihuumoria naurulihaksemme pomppia täysillä ja konsertin naurun huippuna aivan hillittömän älykäs ja yllättävä tulkinta Pentti Saarikosken runosta Politiikkani – räjähti jo yleisökin spontaanisti hauskuuden, lyhyen runon ja sävellyksen täysosuman rakettiosumasta suoraan tajuntaamme.

Solistien yhteistulkinnat lauluduettoina, myötäilytulkintaisina kitara- tai huilutehostein, toteutuivat maulla ja hallitusti – kuten Aulikki Oksasen Sinua sinua rakastan tavattomassa kauneushuippumelodiassaan, Lauri Viidan Alfhild hienossa poeettisessa suomalaiskerronnassaan, sen kotoisen ihanalämpöisissä sävelkuvissaan, suomalaisen kotitunnelman epistolana. Tai Aila Meriluodon Jälkeenpäin -runo ja Chydeniuksen sävellys, tuo elämän polun päättymistä, elämän kauneutta, rakkauden ehdottomuutta ylistävä, surumielisen kaipuun kuolemattomuushymni sai jälleen, syvälle sydänalaan saakka koskettavan ja musiikillisesti loistokkaan tulkinnan.

Lemminkäisen äidin kehtolaulu Eino Leinon näytelmän sanoin aloitti konsertin hitain valssin tunnelmin ja kertoi Chydeniuksen säveltäjäuran yhdestä eetoksesta: synkän runon teksti saa niissä chydeniuskauniin, elämäniloista uhkuvan sävelasun, kuoleman verho muuttuu ihanaksi ikuisuuden kauneudeksi. Chydenius on sävellyksillään tekstin tulkitsija, eläytyjä, näkijä, elämän filosofi.

IIta päättyi Eila Kivik ahon Muuan isämeidän runon Chydeniuksen kauniiksi korvamadoksi tarttuvin sävelin

Anna meille,
tarkoitan: älä ota pois.
Vaikeaa lastesi luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikk´et yhtään vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois

Konsertti oli täydellinen, jopa noiden Chydenius -sävellysten määrässäkin, joita riitti kahdeksankolmattakymmentä kappaletta ja vielä ylimääräisiäkin paukutettiin kämmenet hellinä musiikillisen huumeen kuumottaessa poskia – peräti kolme.

teatterivanhajuko.fi

 

 

 

 

 

Kategoriat
kulttuuri taide

Jotain laulamatta jäi

Kaj Chydenius (16.10.1939 – 20.4.2024)

Kaj Chydenius on kuollut. Suomalaisen runouden säveltäjänero on poissa.

Yllä oli uudestaan julkaistu hänen pari kuukautta sitten Lahden Teatteri Vanha Jukon salissa pidetyn konsertin arvioni, jossa hän vielä istui kunniapaikalla eturivissä kuuntelemassa musiikkiaan salintäyteisen yleisön nauttiessa suomalaisesta lyriikasta ja harvinaisista sävellyksistä.

Lahen uutisia -historiasta totean olleeni monien muiden suomalaisten tapaan hänen suuri ihailijansa, tehneeni juttuja hänestä lähes 18 vuoden ajan kaikkiaan lähes kuusikymmentä. Liitän tähän myös linkin konsertista,  jossa sain istua Kaj Chydeniuksen kutsuvieraana hänen vierellään.

Suru on suuri – Jotain laulamatta jäi

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2021/08/jotain-laulamatta-jai

Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri

Keväisen viihdyttävä Robin Hood Lahdessa

Keväisen valloittavasti tulkitsevalla kepeän vaivattomalla näyttelijäilmaisulla, spontaanilla eläytymisellä ja tarkoin mietityillä näyttelijäluomuksilla saa kokea ja ihastua Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämölle luotuun Robin Hood -klassikkotarinaan. Lahden Lukio Gaudian teatterikoulutukseen suuntautuneiden parinkymmenen esiintyjälahjakkuuden toteuttama esitys on puhdaslinjaisen toimiva, jännittävä, kreisin huumoririkas ja vauhdikkaan mukava kokonaisuus.

Tuo julman riitaisten kuningashovien ja satojen vuosien takaisten alistettujen aikalaiskansojen muinaistarina ja Robin Hood alistetun kansan pelastajana on tänään ihanasti myös tekijöidensä oloinen esitys. Katsojalle tarinan näyttämöllisen tunnelman nostaa raikkaaksi esittäjien nuoruudenhehku, näyttelijätyön luontevuus ja ah niin jännittämättömän vapautunut lavailmaisu. Lukio-oppilaiden teatteri on mainion ohjaaja Tytti Jäppisen kanssa valmistanut sitoutuneelta ryhmätyöltä empaattisesti tuoksuvan ehyen, viihdyttävyydessä ja kokonaisotteessa mitä onnistuneimman tarinan tulkinnan, jonka seurassa on nautinto viihtyä.

Ohjaaja on tehnyt selkeän käsikirjoituksen, jossa sopivasti monta riiminkin puikahdusta kuulee vanhasta teatteripuhetavasta kuin muistutukseksi meille teoksen monisatavuotisesta tarinasta. Kaikkiaan sovitus ja ohjaus on löytänyt tarinaan roolitukset, joista jokaisesta väreilee omaääninen ja -sävyinen tulkitsija niin todesti, että Sherwoodin metsässä on jännitys kuvitella puiden huojuvan, niiden vuoroin kätkiessä tai paljastaessa taistelevien veljeshallitsijoiden hallintovallan itsekkäät röyhentelyt ja päättäväisen kansan kera Robin Hoodin laittaessa viimein hallinnon takaisin oikeudenmukaiseksi.

 

Tiiviin perusjuonen, toimivien kohtausten perusvoimat – teoksen näyttämöpuhe ja näyttämöliikunta, kontaktit vastanäyttelijöihin sekä liike ja asemointi – ovat hyvin esittäjien hallinnassa. Esityksen  yleisvire on täynnä raikastavia, monenlaisia toimivia pikku-yksityiskohtia, repliikin painotusknoppeja, virtuaalimaisia persoonallisia tunnereaktioita ilmein ja äänin – meno on tarinan jännittävyydestä huolimatta sopivin annoksin hauskaa, kuin ihanan tuntuista tarinankerronnan irrottelua, poutapilvisen kevään ilmaisuherkkyyttä täynnä.

Esittäjille hyvin istuvat ja mietityt roolityötulkinnat sijaavat teatterinautiskelumme katsomossa mielenkiintoiseksi. Muutamasta keskusroolin näyttelijätyöstä en malta olla erikseen omaa mielipidettäni kertomatta:

Trubaduurin & Harpun hurmaavat näytelmän jokaisen kohtauksen esittelytuokiot harpunomaisin sävelsäestyksin, vallattomasti tyylitellen toteutettuina ovat sekä kauniita että tyylittelykokeiluissaan yllättävän mielikuvituksellisia, unohtumattomia esitystaidollisia hauskuusherkkuja tässä näytelmässä.

Prinssi Juhanan ja Kuningas Rikhardin kaksoisroolin toteutus viestii  synnynnäisestä näyttelijälahjakkuudesta, samoinkuin Nottinghamin sheriffin ja Hoviherra Thomasin rooleja tulkinneet hienoista heittäytymisistä osiinsa. Lady Marianin, Robin Hoodin ja Hovineito Klaaran näyttelemisessä roolihahmojen uskottavuus on koko tarinan kannaltakin hyvin tavoitettu.

Kenties riemukkaimmat näyttelijätuokiot esityksessä luovat pikkuinen Junnu kihelmöivän eläytyvällä, ympäri näyttämön tapahtuvalla elohopeaisen innostuneella liikkuvuudella, kun taas tarinan unohtumattoman lämminhenkisyyden, sydämellisyyden ja oikeudenmukaisuuden luo rehevällä rempseydellään, jäljittelemättömän temperamenttisella, kansanomaisella huumoritäydellä hahmollaan Munkki Tuck – hänen sympatiansa tuntuu niin koskettavalta ja rehelliseltä, että hänen kanssaan uskallamme koko tarinan nauttia ja sen sanomaan lopullisesti ihastua ja uskoa.

Tekniikka, valot, äänet, efektit toimivat ammattitaitoisesti ja tehokkaasti. Samaa omaa korkeaa tasoluokkaa on totuttu jo esitysten skenografian edustavan, niin myös nyt Hanna Kaitilan johdolla työryhmän ideoima ja toteuttama tyylikäs, pelkistetty lavastus ja esineistö sekä koko fantastinen pukusuunnittelu jokaisen näyttelijähahmon kuositukseksi tuntuivat lumoavan uniikeilta ja mielikuvituksellisen rikkaalta visualisoinnin upeudelta.

Ja kunnon teatterin pitää ottaa parilla kohtauksella kantaa myös vallitsevaan maailman yhteiskunnan tämän päivän ongelmaan: kun hallitusvalta tahtoo sortaa kansalaisia, ulosmitata kansan omaisuuden aina lemmikkieläimiä myöten, niin tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta taisteleva kansa ryhtyy istumalakkoon vastustaakseen törkeää ylivaltaa ja ahneutta.

Jousiammunnan mestaruuskilpailujen toteutus valekuningas Juhanan ja naamioidun vapaaehtoisen kilpailijan (Robin Hood) välillä on taitavasti toteutettu ja hauskan havainnollinen taitavuuden vallankäytön teatterioivallus. Pari joukkoliikunnan tanssillista toteutusta maistuvat täsmällisyydellään jo koko esittäjäjoukon musikaaliteatterilta herkullisella ja eläytyvällä koreografian toteutukseltaan. Jännittävät piiloutumiset, takaa-ajot, vangitsemiset, taitavasti toteutetut valot ja hämärän turvin tapahtuvat vapauttamiset sekä paot onnistuvat esityksen seikkailullista jännitystä nostattavasti. Tarinan oikeuden ja rehellisyyden voitto kirkastuu näytelmän yhdeksi hallituksi päämääräksi. Lopussa oikea kuningas on saanut vallan takaisin ja Robin Hoodin ja Lady Marianin kauniit perinteiset tahdotko-kysymyksin replitetyt hääseremoniat kruunaavat esityksen ja ihailumme näytelmän onnelliseen, lähes sadunhohtoiseen päätökseen.

Kategoriat
kulttuuri teatteri

KaniJaniKani ja Ihminen

Maailmanlaajuinen, myös suomalainen kotimielikuvitus on jo satoja vuosia iltasatukäytännöissä ja lukemistoalkeissa usein löytänyt luonnosta faabelisen alueen ja inhimillistänyt eläimistä puhuvia ja ajattelevia, luonteiltaan erilaisia otuksia. Jänis Vemmelsääri on melkoisen tuttu nykylapsuudellekin. Ihmisen jokapäiväinen työn ja toimeentulon todellisuus palaa yllättävän usein  luontoon realistisesti myös kaupungeissa. Jänis on tullut jäädäkseen koettavaksemme ties kuinka moneen kertaan viikoittain jopa päivittäin täällä urbaaniksi Cityksi mainostetussa Lahti-kaupungissamekin. Jäniksen lailla me kaupunkeihin luutuneet, tylsistyneet haluamme loikkia näinä ahdistavina maailmanpoliittisina aikoina edes hetkeksi vapauteen ajatuksistamme meille median maalailemista ahdistavista tulevaisuusnäyistä.

 

Arto Paasilinnan romaanista Jäniksen vuosi on aikaa jo viisikymmentä vuotta. Viime vuonna romaanista yksi usein esitetty teatteriversio nousi jälleen maamme teatterien eturiviin juuri täällä Lahdessa, kun Lahden Lauantainäyttämön esitys Tapani  Kalliomäen ohjauksena korotettiin suomalaisen valtakunnallisen harrastajateatterikatselmuksen palkituimmaksi näytelmäesitykseksi. Ensi syksynä Jäniksen vuosi hyppää suoraan Kansallisteatterin päänäyttämölle Kristian Smedsin ohjauksena.

 

Näinä päivinä ollaan Lahdessa jälleen teatterisuuntausten  päivänpoltteisessa kärjessä laittamassa vielä paremmaksi ja omintakeisemmaksi, ainutlaatuisemmaksi. Maan nuorimmat, juuri opiskeluissaan teatterien taiteilijoiksi valmistuvat teatteriammattilaiset ovat asialla ja tuovat Teatteri Vanha Jukoon lähinnä aikuisille suunnatun paljolti kainaloita kutkuttavan näytelmänsä.

Lahtelaisessa Teatteri Vanha Jukossa saa perjantaina 12.4.2024 ensi-iltansa ja kantaesityksensä KaniJaniKani.

Eilisessä lehdistötilaisuudessa näytelmän pienestä katkelmasta tajusi, että näytelmä tänään tunnelmaltaan on katsojalle taitavasti lavastettua tunnistamaamme maailmaa, kotiympäristöäkin, mutta sisällöltään siitä löytyvää valtavaa mielikuvituksellista kuvitelmaa, jonka kokeminen sinänsä on jo vapauttavaa ja hurmaannuttavaa, jos kohta meitä monessa kohden mielialoillaan samaistavaa, puhuttelevaa kaukaisessa realismissaan.

KaniJaniKani on kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon.

Lahdella on harvinainen onni päästä tällaisten lahjakkaiden taiteilijoiden työhön tutustumaan. Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander kertoi yhteistyöllä olevan jo perinteitä niin käytännön järjestelyissä kuin teosten budjetoinnissa. Esityksen ohjaaja Otto Nyberg kuvaili teoksen valmistumisen tuoretakuista tapaa, jossa käsikirjoitustakin pitkin harjoitusjakson koko ajan kirjailijan kanssa syvennetään esittäjilleen entistä istuvammaksi ja sanomaansa purevammaksi.

Esitys on Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto, joka jatkaa vuonna 2022 alkanutta yhteistyötä. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on useimmille sen valmistajista taiteellinen opinnäytetyö.**

Työryhmä harjoitustauolla.

 

KaniJaniKani

Toteutus:
Mikael Karkkonen – näytelmäteksti, Teak **
Otto Nyberg – ohjaus, Teak **
Ella Snellman – pukusuunnittelu, Aalto
Miina Kujala – lavastussuunnittelu, Teak **
Katinka Ebbe – valosuunnittelu, Teak
Pauli Kotilainen – äänisuunnittelu, Teak **

Näyttelijät:
Heikki Nousiainen, Teak **
Juhana Hurme, Teak
Katriina Lilienkampf, Näty
Miika Suonperä, Näty

 

Teak= Teatterikorkeakoulu

Näty= Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma

Aalto=Aalto yliopisto

 

Ensi-ilta perjantaina 12.4. klo 19

Muut esitykset: Ke 17.4. klo 19  Su 21.4. klo 15  Ke 24.4. klo 19   To 25.4. klo 19   La 27.4. klo 19   La 4.5. klo 19   Su 5.5. klo 15     To 9.5. klo 19   Pe 10.5. klo 19

Esityksen kesto noin 2 t 15 min

https://www.teatterivanhajuko.fi/

Palaamme esitykseen ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri musiikki

Sekaisin Kaijasta!-konsertti

Sekaisin Kaijasta! on intohimoinen, lämmin ja herkistävä konserttikokonaisuus, jossa Kaija Koon tosifanit tekevät cover-konserttimuotoisen kunnianosoituksen idolilleen. Välispiikeissä kuulluista päiväkirjakatkelmista paljastuu, miten Kaija liittyy ensirakkauteen, mummolan vinttikamariin, kesätöihin, vastaamattomiin kirjeisiin – eli siis: vähän kaikkeen!

Laulu ja tanssi: Leena Keizer & Matti Halmetvaara

Piano: Viljami Viippola

 

Sekaisin Kaijasta! –konsertin ensiesitys Liike- ja yrityskeskus Korilla, to 11.4. klo 19:00.

Ensiesitys järjestetään yhteistyössä Korin, Ihana Dessinerin ja Mojo-tuotannon kanssa.

 

Ennakkoliput: edutam.eventiolive.fi    Promokuva: Studio Roihu

Lisätietoa tapahtumasta:  https://facebook.com/events/s/sekaisin-kaijasta-konsertti/415767167690054/

Taustaa tekijöistä: Keizer & Halmetvaara & Viippola aloittivat konserttimuotoisen yhteistyönsä syksyllä 2023. Heidän ensimmäinen yhteistuotantonsa oli Valontuojat-draamakonsertti, joka nähtiin joulun alla kiertueella Lahdessa ja Pohjois-Savossa. Sekaisin Kaijasta! on trion toinen konserttikokonaisuus, jossa yhdistellään laulua, tanssia ja pianomusiikkia.

 

Kategoriat
kulttuuri yhteiskunta

Kehityksen ja edistyksen varmassa pettämättömässä toteutumisessa

Pari päivää sitten pienellä Pyhättömän alueen kävelytuokiollani läheisen kadun tuttukasvoinen naapurin rouva kertoi juuri nähneensä kurkiauran taivaalla. Luonnon kiertokulun ilmiöt ovat taas tuoneet vuodenaikojen luonnonmerkit Suomeen. Muutama päivä sitten myös virallinen sivistyneen maailman kellonaika oli vaihdettu talvesta kesäaikaan ja monessa kodissa se tuotti kymmenien kellonviisareiden käännön tunnilla eteenpäin – moderneimmissa laitteissa sen tekivät jo laitteet itse. Seuraavana päivänä 20 sentin uusi lumiturkki peitti koko kesäaikaan siirtyneen Suomen maanpinnan.

Nyt pääsiäispyhien mentyä on ehkä tarpeen myös tavallisen ihmisen järjenkäytöllä pohtia uskonnon ja Suomessa erityisesti kohta jo entisen valtionkirkon – nykyisin vielä kansankirkon – merkitystä ja tulevaisuutta jokapäiväisenä elämän tarpeellisena tai tarpeettomana tapana ja käsitteenä.

Suomen valtionkirkoksi evankelis-luterilaisen uskontokäsityksen tekee vielä sen laajuus, sillä yhä yli 60 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja maksaa sille kirkollisveronsa. Tuo valtionkirkko näkyy oikeastaan enää vain Eduskunnan eli valtiopäivien vuosittaisissa avajaisissa, kun valtiopäiväedustajamme kokoontuvat avajaisjumalanpalvelukseensa ja ainakin presidentti instituutiona on ottanut tavakseen osallistua tuohon jumalanpalvelukseen. Kansankirkkona tuo luterilaisuutemme vielä menettelee, kun omassa kunnassani täällä Lahden kaupungissa juuri ja juuri 60% kansasta vielä kuuluu siihen.

Syntyessäni sota-aikana 1940-luvulla valtionkirkkoon kuului yli 90 % väestöstä. Sodan melskeissä niin rauha kuin sotakin siunattiin uskontomme nimissä. Vielä nyt muistan pikkupoikana näkemäni silloin paperikassia kantaneen kirkkoherran hahmon, hänen pelättyjen  polkupyörävierailujensa kodeissa merkinneen kuolemaa – ilmoituksen perheen jäsenen kaatumisesta rintamalla. Nyt tällainen tunnelma, toisen kansakunnan tuottama ja toisen kokema kuolema ei pelkästään vain meitä naapurivaltioiden asukkaita liikuta. Sota Ukrainassa tuntuu varjostavan jo koko maapallomme ihmiselämän keston häilyvää tilapäisyyttä.

Miksi sitten evankelisluterilainen sisältö (avioliittoon vihkimisiä, lapsikastetta, hautaamisia lukuunottamatta) ei juurikaan enää houkuta meitä kirkon järjestämiin tilaisuuksiin saati kirkkorakennuksiimme sanomaansa kuulemaan. Luin äskettäin ensi kertaa elämässäni uskontoomme asiasta tehdyt kansalaisille tarkoitetut perusmääräykset – Suomen valtion perustuslain ja sille rinnasteisen Suomen evankelisluterilaisen kirkkolain sekä Uskonnonvapauslain pykälät – peräkkäin. Kovin ovat kaikki kolme säännöstöiltään pykäläviidakkoisia, raamatullisen farisealaisia, tylsiä ja yksityiskohtaisen tietoviisaita maallikon luettaviksi. Tuskinpa ne kiinnostavat ketään kirkkoon liittymään – tai sieltä eroamaan. Missä viipyy se ihmiselle kenties tärkein kirkolta odotettava anti – saavuttaa mielenrauha yhteisössään ja omassa elämässään.

Oppikouluaikanani koin jo ensimmäisen, ihmisen uuden leimaamistapahtuman. Kannaksen kaksoisyhteislyseon evakko-oppikoulu Karjalasta oli rauhansopimusten sääntöjen pakosta muuttanut Lahteen seudulta, jonka Toisen maailmansodan rauhanlait määräsi naapurivihollisemme Neuvostoliiton alueeksi. Kannaksen koulun uskonnonopettajana oli ensimmäinen suomalainen naisteologi sacr.min.kand. Wendla Salokas. Joka syksy hän kävi suuret luokat (yleensä neljä rinnakkaisluokkaa/jokaisessa yli 40 oppilasta) oppilaskohtaisesti nimi nimeltä lävitse uskonnolliselta tunnustukselta ja oppilaan oli vastattava seisomaan nousten. Ev. lut. oli kelpaava vastausmuoto, johon Wendla nyökkäsi hyväksyvästi. Kun sitten joku vastasi ortodoksi, Wendlan katse kohtasi vastaajan, joka sai suullisen kommentin: siis venäjänuskoinen. Jos vastaaja taas ei osannut sanoa kuuluvansa kumpaankaan kirkkoon, Wendla kommentoi: siis pakana.

Aika on muuttunut. Ehkä vain rippikoulun uusiminen on hieman lievittänyt kirkkouskovaisten kuihtuvaa määrää veronmaksajina, sillä sen ihmisläheinen, leirimäinen kaveri- ja toverimuoto on yhä tehokas tapa kohdata toisensa ja uskovaisuus mukavasti ja luontevasti.

Kirkon jumalanpalvelusten suurten säveltäjien alkuaan maallisten ruhtinaiden hoveihin tehdyt sävelteokset Bacheista alkaen ovat kirkkomusiikkina itselleni olleet  lähes aina pelkkää museokamaa, urkujen pauhua keskeyttämään muka syvälliset uskomisajattelumme ja tarkoitettu pelkästään hälyyttämään hereille meitä korkeatasoisesta musiikkitaiteesta ymmärtämättömiä edes sanaa kuuntelemaan. Kaikki kirkonmenoihin liittyneet kokeilut kuten negromusiikillinen liikehdintä ja koreografia hengellisissä lauluissa tai virsissä eivät mielestäni sovi nekään suomalaisen ihmisen sielunmaisemaan.

 

Venäjänuskoisia ei kaupunkimme yli 2000 venäjänkielisestä asukkaasta ole rekisteröity enää kuin pari sataa. Yli puolisataa erilaista uskontoa julistavaa yhteisöä on maassamme rekisteröitynyt valtakirkkomme lisäksi jakamaan uskontoon vertautuvaa tietoa ja palveluja maassamme. Wendlan pakanat alkavat lähestyä Suomen prosenttitilastoissa jo kirkkouskovaisten yhä pienenevää enemmistöä. Mistä löytyisi vielä sisältöä kansankirkon tarpeellisuuteen, sielumme tarvitsemaa sijaa elämän tarkoitukseksi ja arkemme tarpeellisuudeksi – vai kuihtuuko se kohta pois, tarpeettomana turhuutena kiireemme tieltä.

 

Tuo kävelylenkkini sivuaa lahtelaista Mustankallion suurta hautausmaata, Pyhättömän mäkeen kiviaidoin rajoittuen. Tuolla hautausmaalla on lähisukulaisteni haudat ja ihan niiden vieressä myös Salokkaan Wendlan  hautamuistomerkki – Martti puolisoineen, tyttärineen ja vävyineen.

Sinne oli myös päässyt yksi Möysän Pyhättömän runoilija Einari Vuori (1921-2010) jo ennen kuolemaansa omine ajatuksineen ja runoineen.

”Tulkaa tänne, tulkaa tänne, tallelle pannaan, tallelle pannaan. Näin luki kappelin ovikaaressa Metelinmäellä ja Möysäänhän se liittyi sekin ja möysäläisiin. Kukin aikanaan he sinne päätyivät, paikoillensa säätynsä, asemansa ja uskonsa mukaan.”

Tässä vielä toinen hänen runoutensa helmistä taas kerran luettavaksemme:

JA  SITTEN  ELÄMÄ

Me kasvamme hyvänuskon, hyvien tapojen

ja ihanteiden jalossa ohjauksessa,

jumalanuskon ja historian hengen,

kehityksen ja edistyksen

varmassa pettämättömässä toteutumisessa,

ihmisyyden ja lahjomattoman oikeuden kirkkaudessa.

Ja sitten elämä….

 

todellinen elämä,

jolla ei ole ihanteita ja kohtuutta

tulee ja sivutessaan

lyö meitä kasvoihin rautaisella kämmenellä.

 

Hyvä Jumala kuinka se koskee.

 

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Kevään lähimpiä näytelmien ensi-iltoja

IHMISEN OSA -näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.4.2024 klo 17.00 Mallusjoen seuratalolla.

Kari Hotakaisen romaaniin perustuva näytelmä on viiltävän tarkkanäköinen, traaginen ja hupaisakin yhden perheen ja samalla koko ihmisyyden kuvaus.

 

 

KANIJANIKANI-esityksen ensi-ilta on perjantaina 12.4.2024 klo 19.00 Teatteri Vanha Jukossa.

KANIJANIKANI on humoristinen kertomus ihmisistä, kaneista ja muutoksenkaipuusta. Esityksen päähenkilö Jani potee merkityksettömyyttä ja stressiä, ja ratkaisee ongelmansa menemällä mökille sekä hyppäämällä kaninkoloon. Esityksen taiteellinen työryhmä koostuu juuri teatteritaiteen ammattilaisiksi valmistumassa olevista opiskelijoista. Esitys on monelle heistä taiteellinen opinnäytetyö.

 

Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri esittävät yhdessä näytelmän

LAULUJOUTSEN – KATASTROFIBALLADI

Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen on hillitön historiallinen piraattispektaakkeli, jonka tyrskyisän pinnan alla piilee kysymys talouden ja ihmisarvon vaietuista yhteyksistä. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 17.4.2024 klo 19.00.

Näyttämöteos on kolmas osa esityssarjasta, jonka aiemmat teokset ovat olleet Thalia-palkittu Maa-Tuska (2015) sekä kiitetty Atlantis (2018), joka kantaesitettiin Kansallisteatterissa.

 

Gaudian  ROBIN HOOD

Ilkeä prinssi Juhana on veljensä kuningas Rikhardin poissa ollessa kaapannut vallan ja ahneuksissaan hän verottaa kansalta jopa sipulit sopasta ja paikat teltoista. Rohkea Robin Hood ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan yhdessä ystäviensä PikkuJussin ja Munkki Tuckin kanssa hän tarttuu toimeen auttaakseen ahdingossa elävää kansaa.

Esityksen ovat opettajiensa johdolla valmistaneet  Gaudia-lukion opiskelijat.

Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-salissa perjantaina 19.4.2024 klo 18.30

 

HULLUJA SATUJA   Kansallisteatterissa

Paula Norosen ja Minna Kivelän kirjoittamiin satuihin pohjautuva esitys tuo huippusuositut hahmot ensimmäistä kertaa teatterin näyttämölle. Esitys on lastenteatteria parhaasta päästä: vauhdikasta, oivaltavaa ja hauskaa. Hulluja satuja muistuttaa niin pieniä kuin isoja katsojia ystävyyden merkityksestä, erilaisuuden suvaitsemisesta ja liian pitkän ruutuajan haittapuolista.

Käsikirjoitus Henna Tanskanen – Helena Vierikko

Kantaesitys on keskiviikkona  24.4.2024 Kansallisteatterin Taivassalissa klo 18.30.

 

Lahden uutisia palaa näihin viiteen esitykseen niiden ensi-iltojen jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Lauantainäyttämön Skavabölen pojat

Lahden Lauantainäyttämön Antti Raivion kirjoittama Skavabölen pojat on lahtelaisen teatteritaiteen odotettu kevään tapaus. Näytelmän ensi-ilta Lahden Loviisankadun Pikkuteatterissa 10.3.2024 oli vankan määrätietoisen, ammattimaisesti kokeilevan, tunnepohjaisen perustan ja omaäänisen teatteriestetiikan elämyksellinen harvinaisuus: sisällöltään hauska ajankuvaus, mutta vakavan itkettävä lapsuuden tosikertomus yhdestä suomalaiskodista vuosina 1972-82.

Tuon esityksen totuuspohja kertoo Antti Raiviosta ja hänen pikkuveljestään Leosta ja heidän kodistaan korkealle virkahissiin nousseen alkoholisti-isän ja taiteilijaäidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on yhä osoittaa, miten isoveli pikkuveljensä kanssa ja veljesten kiintymys toisiinsa pystyvät yhdessä, kahdestaan elämään, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.

”Toinen ei saa kuolla ennen toista. Eikä valehdella. Eikä jättää toista pulaan. Muuten joutuu maksamaan miljoonan tai enemmän. Koko elämänsä ajan.”

Kasvutarinaan on Lauantainäyttämöllä myös harvinaisen vankat teatteritaiteelliset perusteet. Ohjaaja Tapani Kalliomäen ensimmäiset teatterielämykset ovat syntyneet hänen Antti Raivion Skavabölen pojat Q-teatterin ensi-esityksen 1991 nähtyään. Nyt oli tullut kypsyys tarttua tähän näytelmään.

Tapani Kalliomäen useamman vuoden ajan ohjaukset Lahden seudun etevimpien, uskollisimpien ja luotettavimpien harrastajanäyttelijöiden kanssa ovat jo vakiintuneet ja vahvistuneet ammattilaisiin vertautuvina teatterilahjakkuuksina, sitoutuneina ryhmätyöläisinä, pelkäämättöminä uskalikkoina, joilta syntyy elävää, ihmisläheistä teatteria ja jotka pystyvät sitä tartuttamaan untuvikkoihin, teatteritaidetta vasta etsiviin aloittelijoihin ja ottavat heidät toverilämpöiseen thalia-joukkoonsa – sekä vievät meidät katsojat taidoillaan mukaan esitystensä lumoihin.

Kirjailija Antti Raivion Skavabölen poikien elämän kymmenvuotiseen jaksoon, kertomukseen Kallion perheestä, sen vähäisiin mutta sitäkin lämpöisempiin tutun arkisiin ilon hetkiin ja onnentaivaisiin sekä perhe-onnen traagisiin käänteisiin ja mullistuksiin saamme paneutua yllättävällä tavalla: kirjailijan ja ohjaaja Tapani Kalliomäen luomalla lapsen näkökulmalla koko perhesaaga eläen.

 

Pekka Kallion virkamiesperhe asuu korskeassa rivitalossa Kauniaisissa. Isä Pekka on paljon poissa kotoa, tärkeissä kokouksissa. Perheen lapset kahdeksanvuotias Rupert ja viisivuotias Evert ja taiteilijaäiti Pirjo elävät paljon kolmestaan perheen arkea. Lasten länkkärileikit, tikanheitot, vinttiseikkailut, lasten iltasadut, pihapiirin yhteiset rosvoleikit ja Cowboyhatut, nallipyssyt, Fazerin sekalaiset, Tex Willer -lukemistot sekä sukulaisten yhteiset juhlat täyttävät lasten elämän vuodet tapahtumillaan, odotuksillaan ajan toiveet. Lasse Virénin maailmanmestaruusjuoksu perheen television harvoina yhteisinä tähtihetkinä rajaa näytelmän aikakauden. Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee Evertiltä, että isä seurustelee jonkun haisukirjeen lähettäneen naisen kanssa ja Pekan aviorikos paljastuu. Perhe viettää vielä sukulaisjoulua isän Ossi-veljen ja tämän Anu-vaimon kanssa, ja tämä joulu päättyy ikävissä perheselvittelyn tunnelmissa, ilmiriidoissa, kännisissä tunnelmissa. Isän juopottelu, naisseikkailut tekevät nopeasti hänestä ärtyisän ja väkivaltaisen puolison. Vanhemmat eroavat. Isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen päätöksellä Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat revitään äidin hellyydestä ja he muuttavat isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen. Äidin psyyke murenee ja hänet määrätään hoitoon mielisairaalaan.

Näytelmä kulkee teoksena, jossa nykyhetki pomppaa usein tunnistettaviin, koettuihin takautumiin. Muistin kerroksisuus kymmenen vuoden välein näyttämön nopeasykkeisessä esitysmuodossa sekä yhtä huomaamattomasti vaihtuvat paikka ja aika muistikentästä toiseen silmänräpäyksessä siirtyen, laittaa meidät katsojat valppaiksi ja innostuneen odottaviksi tarinan käänteille. Omaperäisin on tekstin sanomaa levittävä harvinaisen tehokas näyttelijätyö sisäistetyllä kypsällä näyttelijäilmaisulla. Se vie mukanaan niin, että unohdamme ajan ja paikan, vaivumme nautittavaan tunteen vaikuttamistenhoon kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Näyttelijää ja katsojaa yhdistää esityksen hellittämätön voimalataus, joka vie kuin huomaamattamme eläytymään mukaan tapahtumiin.

 

Näytelmäkirjailija Antti Raivion alkuperäisen Skavabölen poikien ja Lauantainäyttämön ensi-illan yhteneväiset teatteritekemisen tunnot ovat ilmeisesti jättimäisesti vielä vahvistuneet, sillä ohjaaja Tapani Kalliomäen 13 näyttelijän aikaperspektiivi toteutetaan nyt niin vakuuttavan keskeisesti näyttelijän sisäisellä muuntautumiskyvyllä, kaukana ulkonaisesti helposta tyypittelystä, että hätkähdämme omaa tajuntaamme.

Onko tämä mahdollista, että taiteilija hetkessä muuttuu silmissämme ja ajatuksissamme 10 vuotta nuoremmaksi tai vanhemmaksi tekstin tapahtumakerronnan digikalenterin kymmenenvuoden aikakierron hurjatempoisissa käänteissä. Täysin uudenlaista ilmaisua leijuu koko esitys.

 

Skavabölen poikien Kallion perhe, pojat Rupert ja Evert sekä siinä mukana isä Pekka ja varsinkin äiti Pirjo: vuosiluku digitaalisessa almanakassa vaihtuu ja siirtyy aikajanassa taas vuosikymmenen. Tärkein – mikään esityksen tunnelma ei rikkoudu vaihdosta ja muuntautumisen herkkyydestä, vaan esitys vain tiivistyy.

Olli Paakkasen Rupert tuntuu pienen otsalihaksen, käden asennon, kulmakarvan liikkeen, suun pikku mutrun, silmänvälkkeen, hymynkareen kautta muuttavan ikää, askelluksen nopeutta tai hidastumista, ajatusmaailmaansa niin täydellisesti, että shakespearelaisen ajan perusteatterin yhdellä taiteilijalla toteuttaa koko suuri draama vaikuttavasti on Paakkasen ilmaisussa tänään totta, kuin silmänkääntäjä aidosti hän voi todistaa saman näyttelijän esittäessä lapsen osaansa kymmenen vuoden aikavälein. Hänessä konkretisoituu ja elävöityy huumaavan todesti, teeskentelemättömän aidosti, ihmisläheisesti arka, vanhempien neuvoja totteleva kahdeksanvuotias lapsi kuin lähes aikuinen, kodin hajottua ohjat ottava, sen asiat hoitava täysi-ikäinen perheen tapahtumista vastuullinen nuori.

Samaa maata ja sukua on Heikki Hagmanin Evert, jonka hieman lapsellisempi hahmo taitaa muodonmuutoksensa lapsekkaammin, hurmaavaksi, pikkupoikamaiseksi muunnelluksi. Molemmat veljekset elävät ja toimivat niin, että kuin huomaamattamme me katsojatkin olemme taas harpanneet edestakaisin nuo näytelmärakenteen edestakaiset vuodet.

Tämän kaksikon kohtaukset ja dialogit ovat koko näytelmän suuri runko, herkku ja suola – ne tuntuvat parhaimmillaan niin tosilta, verivalan vannoneiden rehdiltä ystävyydeltä, lämpimän hauskoilta seitsemänkymmenlukulaisilta veljeksiltä, ettemme huomaa enää teatterissa olevamme, vaan Kallion veljesten kanssa poikien seikkailuissa Tex Willereiden, Fazerin sekalaisten, Cowboyhattujen, nallipyssyjen, tikanheittojen, vinttien salakätköjen, vieraille esitettyjen jännityskuvaelmien, pääkallojen, roskisten ja muin jännittävyyksin kahlaavamme – jos kohta jo löydämme heidät aitojen ensisuudelmien suikkaajilta tyttöleikkikavereiden poskille heidät hyvästellessään.

Myös äiti Pirjo Kallio (Kristiina Lanki) vahvistaa perheen merkitystä äidinrakkaudellisella voimallaan, tyyneydellään ja auktoriteetillaan isän väkivaltaisen käsittelyn haurastaessa hänen naiseutensa onnea ( lasten ne vain kuullessa) katseemme löytää ajatuksemme hänen ilmeistään, eleistään: hän säteilee paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua, luopumista, väärinkohtelua, lasten puolustamista, tuskaa. Varsinkin vahva itsetuho, elämästä lähtökohtaus (Tolstoin Anna Kareninan tapaan) näyttää hänessä yllättävää päättämisen voimaa eletyn ihmisen, suurenmoisen itsetunnon oikeutta ja yhtä aikaa riistetyn äidinrakkauden lohdutonta merkittävyyttä.

Eerik Kuronen isä Kalliona tekee roolistaan uudenlaisen seitsemänkymmenlukulaisen virkamieshahmotelman, hyvin toimeentulevan, ulospäin sliipatun alkoholistihahmon, joita yhteiskunnan kerma on täynnä, mutta joita ei meille noina aikoina yleensä näytetty. Kuronen tulkitsee hienosti tunteen puolisoonsa rakastumisesta ja kiintymyksestä lapsiinsa, jotka kuitenkin juovuspäissään täysin tuhoaa – nuo monet todet kotien haaksirikoista, viinasta ja naisseikkailuista suurten päättäjien kääntöpuolina paljastaen. Kurosen taitava näyttelijätyö viiltää, ravistaa, pelottaa ja mykistää kameleonttisella todellisuustunnullaan, itsekkyydellään, seurauksillaan.

Jarmo Keskevaarin Taikuri on vahvasti sodanrunnoma sielu, jota sotaneuroosi kokemuksineen hallitsee. Hän ei arvoituksellisella olemuksellaan pääse sodan kuolemallisesta todellisuudesta ja vihollis-surmatapauksen raastavasta pakkomielteestään edes viinalla. Eräänlainen ennustus tulevaisuudesta välittyy hänen vahvasta mystisestä olemuksestaan. Hieno työ sekin.

 

Koko ensemble tekee tarkkaa, persoonallista roolityötä. Monet kahdeksasta vielä mainitsemattomasta näyttelijästä luovat useita rooleja, siksi vain muistumina niistä jotakin luettelomaisesti mainiten:

Jonna Wirén tekee veljeksille tärkeän iloisen ja sympaattisen uuden äitihahmon ihanasti, Kari Kitunen näyttelee Ossi-sedän eli poikien isän veljen mielisairaalan ylilääkärin, ja poikien hyvän ystävän niin juudaksen petollisen vahvasti, että tuo näytelmän tositarinaan ratkaisun, joka lopulta tuhoaa perheen äidin elämänuskon. Tuulevi Annalan sosiaalityöntekijä Sallinen on samoin yksi tyylillä tulkittu näytelmän juonikäänteen ratkaisija, lasten ja äidin erottamisen, taitavasti näytelty kylmä rooli. Aivan loisteliaita sivuosia ryydittävät Ulla Laakson Hippa-täti tikulla avattavin silmäripsin, Susanne Mast yhtenä hellyttävimmistä naisraunioista täysosumallisella juoppohahmollaan ja koko pääsiäisnoitien ja tanssijoiden katras kuten Maria Johansson, Minni Saarikoski, Ida Niva moneen taipuvin rooliluomuksin.

Tällaista taitoa, yhteisnäyttelemistä, farssin helppoutta karttavaa paneutumista, onnistunutta liioittelemattoman tarkkamaalista esittämiskykyä ihailen. Samoin harvinaista näyttämöpuhetta ilman teknisiä vahvistuslaitteita on ruhtinaallista nauttia, olkoonkin, että pieni siru siitä vielä tanssin ja joukkokohtausten vauhtihurmassa jäi kuulumattomiin.

 

Taas ihailen suomalaisen näyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, samoin uskomattoman rikasta äänimaailmaa, apulaisohjaajia, koreografeja, lavastuksen ja puvustuksen 70-luvun interiöörejä toteuttaneita, ja tässä lueteltuja teatterin synnyttäjiä, jotka kaikki toimivat aivan taikuutta lähentyvänä teatterillisina elementteinä vain Lauantainäyttämöllä Suomen Lahdessa:

Lauantainäyttämön ensi-ilta todisti teatterin uudistavan ja syventävän voiman leviävän jo esityksen alkuhetkestä suoraan mielenkiintomme hellittämättömäksi katsojaoikeudeksi – ymmärtää tunteella ja tuntemuksella, realismia syvemmältä kumpuavalla ikään ja aikaan muuntuvalla henkilöohjauksella toteutettuna näytelmää, joka jättää muistijäljet elämäämme.

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Sofi Oksasen totuudet paljastava Mansikkapaikka Kansallisteatterissa

Lavastus koko näyttämöaukon täyttävine nousevine ja laskevine läpikuultavine metallinoloisine suurine kansainvälisine kuljetuskontteineen ja niiden läpi heijastuva elävän ajantasainen maailmantilanne koko ajan vilkkaasti liikkuvine suurine putinistisen Venäjän panssarivaunujonoineen takasi esitykselle riittävän tosipohjaisen vailla kuvitelmia olevan ajankohtaisuuden. Samoista konteista avautui omilla vuoroillaan niin Jyväskylää lähellä olevan suomalais-ukrainalaisen perheen marjanpoimijoita työllistävä mansikkatila, moskovalainen toisinajattelijoita putinismiin manipuloiva sairaala, psykiatrin vastaanottotila tai saman marjatilan arkikoti, kaikki interiöörit merkittävine tunnistettavine aitoine rekvisiittoineen ajatuksemme keskittämään.

Vaikuttavinta kuitenkin on Kansallisteatterin Suuren näyttämön täysin puheteatterin repliikeiksi kirjoitettu näytelmä Mika Myllyahon harkitulla Sofi Oksasen kirjoittaman näyttämöpuheen täysin hallitsevalla ja pelkistetyllä sanomatarkkuudella, tutkitun tiedon ehdottomuudella. Sofi Oksasen teksti ei liioittele, ei kaartele totuutta, vähättele tai koristele sanottavaansa, ei sisällä turhia sanoja, ilmaisuja, satuilua tai jaarittelua tai kuvittelua eikä tunteita. Jokainen repliikki ja ajatus on aidosti totta, asia tutkittu juurta jaksain. Koko teos on sanatarkkaa kirjoittajan ajattelua. Harvoin näytelmäteksti osataan kirjoittaa niin steriilin asialliseksi ja luotettavaksi. Siksi näyttämöpuheen on myös oltava tarkkaa, lähes kirjallista, dialogin joka tavultaan hallittua ja ehdottoman sujuvaa. Ehkä ensi-illassa ounastelin enää vain tällä kohden vielä muutamia hiuskarvan ohuisia pikkupuutteellisuuksia sananlopuissa ja dialogin ajoituksissa.

 

Kansallisteatterin ja Sofi Oksasen uusi teatterigenre on tämän päivän ihmisten elämän rankkaa todellisuutta, aitoa realismia yhtä aikaa nykyisessä putinistisessa Venäjässä kuin länteen pompanneessa niin kutsutussa vapaassa Suomessa. Kansanvalta ja yksinvalta, putinismi ja vapaus, homoseksuaalisuus ja sen kieltäminen elävät niissä molemmissa pelottavasti rinnakkain sekä julkisina että piilotettuina.

Rinnasteinen ihmisen osa näissä molemmissa naapurivaltioissa on kansalaisen pakkonöyryys toimia julkisuudessa valtionsa periaatteilla, mutta tarvittaessa salata todellisuus, puikahtaa piiloihin yksilönä vain omatunnon kolkuttaessa itsellemme valtiovallalle tekemistämme taloudellisista tai ihmisoikeudellisista rikkeistä.

Ihmiskauppaa harjoitetaan molemmissa. Jyväskylän seudulla juuri oli tuomittu yksi marjayrittäjätilallinen vierasmaalaisia alistavasta täysin alipalkatusta, ihmiskauppamaisesta työllistämisrikoksesta. Näytelmän samankaltainen Oksasen esimerkkiperhe pyrkii salaamaan oman tilanteensa vain naapurin rikosta ääneen pohtimalla.

Putinistisen Venäjän ihmiskäsitys on valtion laeissa määrätty torjumaan kansallisen isänmaan epämoraaliset yksilöt, joista homot on vain yksi kohde. Heitä varten on perustettu käännyttämissairaalapraktiikat ja homoseksuaaleja metsästävät käännyttämisjoukot. Vapaan Suomen intiimit suhteet samaa sukupuolta olevien kanssa ovat jo tulleet ulos sateenkaarisista piiloistaan, mutta äärioikeistolaiset ja vanhoihin sukupolviin juurrutettu ihmisoikeuden vastustus on Suomessamme vielä luokittelevissa voimissa.

 

Mansikkapaikassa koko esitys avautuu meille seitsemän roolityön vuorosanoiksi huolellisesti kirjoitetuista repliikeistä. Perheen äiti Ruslana (Maria Kuusiluoma) ja vanhakantainen valtiolle lojaali, uskomususkoinen putinistinen mummo Valentyna (Pirjo Luoma-aho) ovat lähettäneet perheen homoseksuaalin Ville-pojan (Otto Rokka) käännytettäväksi pois homoudesta alan kuuluisalle putinilaisvenäläiselle psykiatriklinikalle, sen kansainvälisesti tunnustetulle alan psykiatrille (Janne Reinikainen) Moskovaan. Asian käytännön järjestelyt on paikalla hoitanut perheen lasten täti Masha (Wanda Dubiel), joka Putinin aloitettua sodan Ukrainaa vastaan oli suosiolla jäänyt putinistiseen Moskovaan. Suomalaisperheen isä Keijo (Petri Liski) hoitaa taloudellisesti hyvin menestyvää marjatilaansa käytännön läheisesti.

Perheen tytär Alina (Wenla Reimaluoto), joka on kouluttautunut poliisiksi, alkaa asialle tietämättömäksi tekeytyneen perheen kanssa ihmetellä, minne Ville on kadonnut, kun sodan sytyttyä häneen ei saada lainkaan yhteyttä. Vain Alina tajuaa myös oman kotinsa yrittäjyyden luisuneen samankaltaiseen lähitilan marjarikollisuuteen, jota hän juuri on ammatissaan selvitellyt.

Koko ensemble näyttelee roolinsa harvinaisella taidolla, osumatarkasti näytelmän sisältöä rikastavasti.

Wenla Reimaluoto luo Alina-roolissaan esityksen yhden keskeisen dynamiikan voimakentän selviteltyään naapurinsa marjatilan ihmisrikkomukset, ulkomaalaisten työläisten alipalkatun työn. Alina saa koko näytelmän tekstin kuljettamaan meidät upeasti kohti rehellisyyttä ja tunnollisuutta niin oman kotinsa työllistämisvilpillisyydessä kuin matkatessaan Moskovaan Ville-veljeään etsiessään ja siellä Masha-tätinsä moraalittomuuden kohdatessaan. Tuoreen aktiivinen näytelmän ote syttyy liekkeihin näytelmän kahdessa harvinaisessa, lyhyessä musiikillisessa liikeinstallaatiossa, jotka  Reimaluoto toteuttaa väkevän upealla liikunnallisella ilmaisulla.

Petri Liski pyrkii olemaan ulospäin oman marjatilansa luotettava, työmyyräinen isäntä ja tuo esitykseen käytännönläheistä, ahkeruuden ja työn ilmapiiriä, pelkkää ahkeran maaseutuyrittäjän sympaattista tunnollisuutta kuin mitään tietämättä poikansa Moskovan järjestelyistä tai oman tilansa marjanpoimijoiden kaltoinkohteluista. Liskin repliikkien määrä on runsas ja hänen juureva tulkintansa siksi lataa aitoudessaan näytelmän todellista vilpillistä sanomaa ja jännittävyyttä taakseen taitavasti kätkien.

Maria Kuusiluoman lähes maaninen ukrainalainen perheen äiti Ruslana luo esitykseen tekstinsä vuolauden edellyttämää loputonta miltei tauotonta sanatulvaa, näin eräänlaisena omavalheisena verhona tositapahtumille, verbaalisella puheensa taitavuudella marjatilan todellisuuden ja poikansa kohtalon peittäen. Kuusiluoman taitava verbaalisuuden sujuvuus ja helppous tuo esitykseen suomalaisuudesta poikkeavan ukrainalaisen ulottuvuuden.

Pirjo Luoma-aho  tuntui Valentyna-mummona keskittyneen ylläpitämään koko suvun yhteiset salaisuudet visusti omana tietonaan niin marjanpoiminnan useista väärinkohteluista poimijoita kohtaan kuin myös perhettä kohdanneen Villen katoamisen suvun kauhistelemat tapahtumat, jotka nyt putinilaisten hyökättyä Ukrainaan saavat jo hänetkin pelästymään.

Wanda Dubiel  kaikelle inhimillisyydelle välinpitämättömänä Mashana on täysin nielaissut putiinisen kansallisvaltio-isänmaan käsitteet. Hän on se huikenteleva, yhtä hyvin tarvittaessa läntinen tai putinilainen eloisa ilmestys, joka aikanaan osasi jäädä nauttimaan omasta, huolettomasta toimeentulostaan ja varmasta asemastaan miltei venäläisenä. Dubielin näyttelemä hahmotelma luo tutkittua putinilaisuuden oikeuttamaa omahyväistä statusta esitykseen.

Janne Reinikainen luo yhden esityksen todellistuntuisista hahmoista roolitehtävässään – putiinilaisen Venäjän kansalaisten eheytyskouluttajana poistaa terapiallaan homoseksuaalisuus  potilaistaan. Hänen aluksi ovela, hienosti toverillisesti tulkitsema hahmonsa yrittää erilaisin kotitehtävin ja harjoituksin johtaa Ville-potilaansa naisista kiinnostuneeksi. Sen epäonnistuessa hänen terapiansa vähin erin kiristyy potilastaan ahdistaviin manipulaatioihin, lopulta suorastaan sadistuu fyysisesti käsittelemään jo omanarvonsa murrettua Villeä. Tiede ihmisjulmuudessaan saa näytelmän tendenssin huippuun taitavasti näytelleen Janne Reinikaisen käsissä.

Otto Rokan esittämä Ville, suvun hylkäämänä, perheen todellisuudessa karsastamana homona, saa Rokassa vahvan, inhimillisen herkän hahmon. Hänen ihmisoikeutensa ehdottomuus on lujaa tekoa, jota psykiatrin käsittelyraakuuskaan ei murra, vaikka Rokan näyttelemisen vereslihaisen kärsimyksen suuruus ja voima jo välillä alkavat tuntua todellisuudessa rankalta aivopesulta, väkivallalta, tappavalta kidutukselta. Otto Rokka luo todellisen, hienon, aidon ja uskottavan roolityön – asenteellisen sukunsa hylkäämänä, autoritäärisen valtiokoneiston ihmisoikeutta haavoittamana ja murskaavana, haavanlehden väreilyksi muuttuneena, ihmisrauniona, jonka sisäinen voima on yhä tallella.

 

Kansallisteatteri on Mika Myllyahon ohjauksessa tehnyt maailmanhistorian nykyhetkenkokoisen ajantasaisen teoksen, josta viihteellisyys loistaa aikakautemme tapaan julmasti poissaolollaan. Läntinen vapaus ja venäläinen putinismi saavat siinä tutkitut todisteensa. Demokratia ja näennäisdemokratia saavat myös tajuttavat erilaiset sisältönsä. Kummassa me suomalaiset ja maailman kansalaiset oikeasti elämme tänään – Sofi Oksasen teksti kysyy.

Kansallisteatterin näytelmä on timanttisen järjestelmällinen esityskokonaisuus, rankka ja paljastava. Asiateatteri on tullut häikäisevän onnistuneesti suomalaisen teatterin tähän päivään kylmänä ja vakuuttavana.

 

Artikkelin valokuvat Mitro Härkönen

Kantaesitys 6.3.2024

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/mansikkapaikka