Kategoriat
filmi Historia kotiseutu Koulutus kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

I LOVE NELLY! näyttelijätaiteen hektistä kultaa

Lahden kaupungin reilussa satavuotiaassa kulttuurissa on kovin harvoja esitystaiteen taiteilijoita, joille estradit ovat avautuneet Lahtea kauemmas. Syntyperäisiä sitäkin vähemmän, mutta joskus kuitenkin sellaisia, joiden taiteilijakyvyt ovat ulottuneet Lahtea kauemmas, jopa muihin maihin, saati maailman eri mantereiden estradeille saakka.

Lahdessa pitkään eläneenä olen tuntenut heistä muutaman. Harvinainen, maailmanluokan taikurimestari, joka elätti koko ikänsä itsensä taikatempuilla oli Reijo Salminen, toinen sirkusten ja varsinkin kiertävien tivoliaikakausien seremoniamestari ja kuplettinikkari oli Tupa Uuno eli Uuno Tupasela. Näitä esitystaiteilijoita, varsinkaan naisia ei monta ollut. Yksi, ikimuistettava oli Nelly Lovén, jolle avautui ihan filmitaivaat lontoolaisiin taiteilijapiireihin saakka.

Lahdesta lähtöiset taiteilijapersoonat sota-ajan jälkeisessä Suomessa saivat vielä kovin vähän mahdollisuuksia ammattiapuun taiteilijakutsumukselleen. Se oli taiteilijapersoonien itse löydettävä ja omilla synnynnäisillä taipumuksillaan pyrittävä.

Nelly Lovén sai 1940-luvulla ensimmäiset esiintymisohjauksensa silloin muodissa olleeseen lausuntataiteeseen sota-ajan jälkeisen vapaan kansansivistyksen levitessä Lahdessa Harjulan Vapaaopiston lasten, nuorten, äitien, isien ja kansalaisten muodostamassa  Setlementtiyhteisössä, opiston silloisen monipuolisen kulttuurityöntekijä, logonomi Viola Vaarron ohjauksessa – samanaikaisesti myös minäkin muutama vuosi Nellyn jälkeen.

I LOVE Nelly!-esityksen käsikirjoitti Suvi Blick ja lavasti Ola Blick ja he molemmat myös näyttelevät teoksen. Lahtelaistaustainen Nelly Lovén oli Ola Blickin isotäti, jonka elämää taiteilijapari oli jo pitkään tutkinut. Jukon esityksen tapahtumat saavat alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nellyn elämään. Lämpimän humoristinen esitys kertoo Nelly Lovénista, mutta siitä syntyi samalla hälyttävä farssi suomalaisen kulttuurin nykytilasta säästöjen keskellä – näyttelijäpariskunta Blickin aidosti ja karvaasti kokemana tragikomediana.

Blickien lisäksi taiteellisessa työryhmässä ovat työskennelleet dramaturgi Anna Jaanisoo, valosuunnittelija Antti Haiko sekä äänisuunnittelija Janne Louhelainen.

 

Suvi ja Ola Blickin luoma ja esittämä näytelmä I LOVE NELLY! on teatterituotteena kultakimpale.

Blickien näyttämöteos on harvinaisuus lahtelaisessa kulttuurissa. Hieman yli kuusikymmenvuotiaaksi elänyt (1936-2003) Kuhmoisissa viime vuosikymmenet asunut ja sinne myös norjalaisen miehensä kanssa haudattu räväkkä ja räiskyvä, huumorikypsä ja elävä naistaiteilijatar, näyttelijätär, Ola Blickin isotäti Nelly Lovén on saanut kunnian tulla nyt loistavasti postuumisti lahtelaisille ja nykyajallemme tutuksi.

 

Näytelmänä I Love Nelly valloittaa täysin omalajisena teatterityönä sisäisessä taiteilijuuden palossaan, koko ajan riviensä väleissä pursuvassa viisaassa hauskuudessa ja teoksen kokonaisuuden todeksi todistamassa esityksen aidossa tositarinassa. Kaksi ja puolituntia I Love Nellyn -kaltaista teatteria on niin upea kokonaisuus, etten moista teatteri-illuusioon paneutumista ole ennen saanut kokea. Kahden persoonalliseksi teatteriammattilaiseksi kouliintuneen näyttelijän työnä ja tulkintana saamme kokea herkän kokonaisuuden: huumorissaan, suorapuheisuudessaan ja satiirissaan ajatuksiamme virkistävän ja taatusti myös kirveltävän, mielenkiintoisen esityksen.

Kahden näyttelijän, kahden huippunäyttämöammattilaisen, äänien ja valojen suunnittelijoiden ja hoitajien neljäjäsenisen kvartetin sekunninsadasosan tarkka kohtausten ajoitus ja tunnelmien variointi vuorottelevat niin tajunnanvirtaisen taitavasti, että me katsojat mukaudumme ihastuneina esityksen vauhtiin, sen huimiin nousuihin ja pikku suvantoihin, usein myös esityksen jatkuviin yllätyksiin riemastuen. Tuskinpa suurissa teattereissa voisikaan enää näin tiiviisti teatterin eri osatekijät toimia yhteistyössä kuin Jukossa tänään tapahtuu. Teos on myös videotekniikaltaan tarkoin ajateltua teatteria, kiinteyttävää ilmaisua Nellyn tähdittämän 1950-luvun elokuvan pyöriessä jossakin kohden näyttämöä koko ajan, sitoen esityksen ovelasti, lähtemättömän vaikuttavasti alkuperäiseen aiheeseensa, ehjäksi kokonaisuudeksi.

Näyttelijätaiteilijapari Blickin yhteinen idea on muhinut jo vuosia heidän suunnitelmissaan ja nämä taiteilijat ovat viimein laittaneet kokoon käsikirjoituksen ja sen ideat sekä taiteentekemisensä suurenmoiset avunsa: heidän kypsä ja persoonallinen ammattitaitonsa, mukaansatempaava liikekielensä, aidot olemuksensa ja replikointinsa ovat hämmentävän toden tuntuista ja heidän räjähtävät reaktionsa aitoa nuoren taiteilijapariskunnan perhe-elämää niin todentuntuisena ja reaktioalttiina että yhteisnäytteleminen mykistää aistikkuudellaan ja virtuoosisen vaikuttavalla näyttelijätenhollaan.

Muutamaa erillistä kohtausta en tietenkään voi olla nimeämättä. Itse Nellyä näyttelevän Suvin otteet kemikaliokauppaansa tulleen asiakkaan käsittelyssä, jossa suurta tangolaulajaa pilkkaava asiakas saa niskalenkillä tapahtuvan ulosheiton temperamentikkaalta Nellyltä perään huudetuin sadatteluin.

Modernin nyky-yhteiskunnan työtön näyttelijäpari Suvi ja Ola on itsekoettua todellisuutta Blickeille. He ovat joutuneet täyttämään monia kymmeniä hakemuksia työllistyäkseen ja saadakseen ainakin työttömän etuoikeudet. Viranomaiset saavatkin näytelmässä hurjat läksytyksensä – käsikirjoituksen monta kohtausta – näyttelijätyön ajattoman työttömyystendenssin toteutuessa tekijöiden aitojen omakohtaisten kokemusten irvokkuuksina.

Huippuna on aivan uskomattoman vaikuttava työllisyyttä valvovan toimiston robottihaastattelijan ja Suvin välinen pitkä ja kymmenien kysymysten puhelinkontakti, jossa tekoäly lopulta tulkitsee Suvin näytelmänteon yrittäjäksi, jolle ei avustuksia myönnetä.

Tai sitten kunnan toimilupaviranomaisen lupa-anomuksen haastattelun avulla tarkistaminen ja haastattelijan (Suvi Blick) hullaannuttavan hauska roolityypittely, jossa pelkästään maanpuolustusta ja miehisyyttä ylistävät ideat näinä aikoina saavat viranomaisen puoltavan allekirjoituksen.

Tätä aikaa alkaa haista myös esityksen hauskan salaperäisesti toteutetut some-tuokiot, joille nuorempi katsojajoukkokin hihittelee nauruhermojensa täydeltä.

 

Koko Blickien juuri valmistuvaa näytelmäideaa kaltoin kohteleva aikataulutus, missä paikalle rientää kiinteistön ostanut karski yrittäjä (Ola Blick) julmana urheiluhahmona kertoen, että kaikenlainen harjoittelu on nyt juuri loputtava, sillä teatteritilan paikalle aletaan rakentaa kuntosaliyritystä.

Blickien työllisyystilanne vie jo unetkin ja synnyttää heissä monia harha-aistimuksia: kerran Suvi on mielestään keskustelemassa kuolleen Nellyn kanssa pitkään, toisen kerran he unissaan heräävät hyttysen hyrinään, joka paljastuu tuhatkertaiseksi hirviöksi melskaten Suvin ja Olan välissä vuoteessa hurjana otuksena.

Ola Blickin kauniin punainen lavastus näyttämön pyörimiskeksintöineen toimii jälleen kohtausten erittelyinä mainiosti. Myös tuo lavastedekoraation yltäminen ihan näyttämön yläkertaan saakka, avattavine luukkuineen luo eräänlaista symboliikkaa maailman nykyjärjestyksen arvaamattomuudesta ja maapallon laajenevasta tulehtuneen kuumasta sotaisesta hengestä.

Suvi Blickin tyylikäs puvustus jos kohta useita vulgäärejä näytelmän tyypittelyhahmoja korostavat pukuluomuksetkin lisäävät näytelmän visuaalista selkeyttä ja karnevalistisuutta.

 

Nelly huomattiin jo hyvin nuorena elokuvasta Neiti Talonmies – vastanäyttelijänään Tauno Palo hän 18-vuotiaana sai paljon huomiota osakseen ja julkisuutta sekä pian myös ajan skandaalikuuluisuutta, kun hän harvinaisena suomalaisena meni opiskelemaan Lontooseen näyttelijäammattia ja joutui rahoittamaan elämänsä olutkapakassa tarjoilemalla. Nelly oli kuitenkin kuuluisa suomalainen elokuvatähti Lontoon taiteilijapiireissäkin ja löydettävissä myös kapakan tiskin takaa! Toisenkin pääroolin hän sai suomalaiselokuvassa sekä esiintyi myös mm. kuuluisassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Åke Lindmanin ja Anneli Saulin kanssa, Tess-vision kuuluttajana ym. Hän viimein myös hylkäsi näyttelemisen ja pääsi toiseen haaveilemaansa merkittävään kansainväliseen ammattiin, Max Factorin meikkikonsultiksi kiertämään ympäri maailmaa.

 

I love Nelly! elää, tuoksuu ja lumoaa omalakisessa teatterilajissaan kaksi ja puolituntia päästämättä hetkeksikään meitä herpaantumaan thaliatarhan tunnelmallisesta, räiskyvästä ilmapiiristä vuoroin pysähdyttäen meidät ajatteluun. Esityksessä myös menneiden aikojen kolme lausuntanumeroa palaavat takaisin Nellyn analysoimina, voimakkaan merkitsevästi tauotettuina tulkintoina – kertomaan Nellyn poikkeuksellisesta  esittäjäkarriääristä ja räikeän raflaavasta ohjelmistovalinnasta. Esityksen sanottava aukeaa meille jokaiselle vaivatta – näyttelijäammatin suuret haaveet ja todellisuudet saamme sen mukana kokea, riemuita ja katkeroituakin – ne ovat työllisyysasioina ajattomia. Myös aikaan esitys ottaa viisaasti kantaa jo pelkästään hienon suurenmoisen teoksensa aikaansaamisella: siinä kaksi huippunäyttelijää pitää meitä teoksensa sisällöllä näpeissään kaksi ja puolituntia ja me viihdymme, sytymme uuteen kulttuuriseen elonhehkuun. Teos yht’aikaa ilakoi, saarnaa ja mykistää – siinä näyttelijäteatterin ainutlaatuisuus on puhdasta taiteen hektistä kultaa!

 

 

https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/i-love-nelly/ 

Artikkelin esityskuvat Iina Lallo

Kategoriat
filmi kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubin hurmaavassa syleilyssä

Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala, näyttelijä-filmitähti Kati Outinen, näytelmäkirjailija-Lahden kaupunginteatterin dramaturgi Veikko Nuutinen

Valokuva Lahen uutisia

 

Lahden kaupunginteatterin yleisötyö on kasvattanut taas uuden thalia-kukkatarhan. Teatterin johto on sijannut lämpiöalakertaansa teatterin kaariseinien sisäpuolelle oivallisen Betoniklubin, jonka suojiin kiirehti viime tiistai-iltana vieri viereen toistensa tuntumaan liki sata uteliasta kuulijaa ja katselijaa kohtaamaan uuden suomalaisen näytelmän tekijät silmästä silmään.

 

Mammal on näytelmä lapsuuden viimeisestä kesästä. Se kertoo kahden yksinäisen ihmisen hetkestä reunalla, elämän ja kuoleman rajalla, sukupolvien leikkauspisteessä.

Kantaesitys lauantaina 24.1.2026                                                Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Näytelmä Veikko Nuutinen
Ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Kati Outinen, Nenna Tyni

Valokuva Lahden kaupunginteatteri

 

Teatterinjohtaja Lauri Maijala totesi heti alkuun:

”Suosio on lyönyt meidät älläkällä. Ilmainen kulttuuri kiinnostaa ilmaisenakin ja sehän on hyvä. Me olemme myös mainostamassa tänne teatterimme juttuihin. Tarve tällaiselle betoniklubille lähtee tarpeesta, että ihmiset puhuisivat enemmän taiteesta, puhuisivat enemmän teatterista ja kulttuurista, sen vaikutuksesta ja että taiteilijat saisivat tällaisen puheenvuoron. Meillä on tänään tekijät teoksen takana. Näytelmän vastuuhenkilöt avaavat juurta, kertovat missä mennään ja mihin ollaan suunnassa matkalla. Tällainen kulttuurikeskustelu on hirveän tärkeää maailmassa, jossa silmä ja viihteellisyys koko ajan vähenee ja puheelle olisi yhä enemmän tilaa. Me tarvitaan puhetta. Se on halpaa ja suoraan sydämestä. Ja vain sillä on merkitystä.

Tämä on vapaamuotoinen tilaisuus ja loppupuolella saadaan kerta kaikkiaan yleisölle tilaisuus kysellä ja panelistien jakaa nimikirjoituksia. Pidetään tämä vapaana keskusteluna ja minä olen yksi keskustelijoista kanssanne,” avasi Lauri Maijala tilaisuuden.

 

Poimin näiden kolmen teatteritaiteilijan osalta päällimmäisiksi nousseita puheenvuorosisältöjä.

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen kertoi syistä, miksi kirjoitti juuri Mammal-näytelmänsä.

”Halusin kirjoittaa näytelmääni vanhan ihmisen. Itse vanhasta ihmisestä en ole paljoa kirjoittanut. Mutta kyllä se lähti siitä, että kävin noilla Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Musta tuntuu, että sain silloin tunteen jonnekin kovin kauas menneisyyteen. Sitten mä ajattelin niin, että voisi siitä kirjoittaa näytelmän ja vielä aattelin, että voisko kirjoittaa esihistoriallisen ihmisen siihen näytelmään ja että mulla ei ole historian tuntemusta 4000 tai 5000 vuotta sitten, ne on aika lailla samoja. Mutta esihistoria löytyi tuolta 25 vuoden takaa. Piti tehdä sitten toinen matka, mielikuvitusmatka tuonne 25 vuoden taakse omaan mummolaan Jämsään. Siellä on myös paljon karjalaisia, tää Mammani on Karjalasta kotoisin.”

 

Kati Outinen kuvaili monipuolisesti mm. sitä, miksi hän suostui tulemaan Lahden kaupunginteatterin uutuusnäytelmän näyttelijäksi.

”Kun pyydettiin, mutta myös sen takia, että sitä ennen  pyysin saada lukea Veikko Nuutisen näytelmän. Ja ihastuin siihen silloin heti. Veikko on näytelmäänsä kirjoittanut sen jälkeen ihan lisää versioita,  mutta käsikirjoituksessa oli olemassa jo se kaunis ja hyvä, johon siinä ihastuin. Kun me nyt tehdään sitä näytelmää, niin minä tykästyn siihen lisää päivä päivältä, opin tuntemaan sitä lisää. Tekeminen on kuitenkin sellainen työryhmän tutkimusmatka sinne, miten ja mikä tää on. Ja mä olen tosi kiitollinen, että Veikko on kirjoittanut vanhan ihmisen, jossa ei tarvitse esittää yhtään vanhan ihmisen esittämisen klisettä. Se on toimintakykyinen ja aivot toimii tiettyyn rajaan asti. Siinä on arvaamattomuutta. Ja näytelmässä on kaikennäköistä luonteen piirrettä, toimintatapaa. Joo. Veikon näytelmä mut tänne toi.

Jos minua olis pyydetty vaan Lahteen, niin mä olisin keksinyt jonkin hyvän tekosyyn. Mut tuo sisältö. Sanoisin, et sitten kun se hyvä sisältö tulee vastaan, se on kuin lottovoitto.”

Kati Outinen johdatteli vielä meidät varsin yksityiskohtaisesti kaurismäkeläisyyteen, filmin merkitykseen yhteiskunnalle ja pienten ammattiteatterien näyttelijöiden köyhään arkeen sekä yleensä ihmisarvon merkitykseen elämässä ja taiteessa.

 

Lauri Maijala kuvasi oman käsityksensä muotoutumista vanhoihin ihmisiin, isovanhempiinsa, joiden kohtaaminen murrosiässä ja vähän sen jälkeen oli ongelmallista. Eräällä tavalla se oli kuolemanpelkoa, ajatus, että isovanhemmat pian kuolevat. Hän muisteli, miten usein kieltäytyi jollakin tekosyyllä lähtemästä äitinsä ja isänsä mukaan isovanhempiaan tapaamaan. Nyt vasta nelikymppisenä hän ymmärtää, mitä hän menetti, mitä elämänviisautta ja tarinaa ja elämänmuotoa ilman hän tyhmyyksissään jäi.

Maijala viritti vielä keskustelun siitä, miten vanhan ihmisen kohtelu on sidoksissa harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan. Vanha ihminen on arvokas tai vähemmän arvokas politiikasta riippuen.

 

Täysi tunti kirjailija Veikko Nuutisen näytelmää Mammal, näyttelijä Kati Outisen filmitähti- ja taiteilijaelämää sekä viisasta, koettua elämänfilosofiaa ja Lauri Maijalan  huumorilatauksilla sekä omakohtaisella isovanhempiensa kohtelua liikuttavasti meitä herkistävällä puheenvuorolla nostivat mielenkiinnon tulevan näytelmän malttamattomaan ensi-illan odotukseen – ja tietenkin edessä keskustelevan kolmen suomalaisen huipputeatterilaisen asiantuntevuuden ihailuun.

 

Niinkuin hyville kulttuuritapahtumille usein käy, aika loppuu kesken – luvattua yleisökeskustelua ei ehtinyt syntyä kuin parin lausahdustyngän verran. Harmi, joka seuraavalla Betoniklubi-kerralla voidaan korjata:

KEVÄÄN 2026 muut KLUBI-ILLAT:

ti 27.1.26 klo 18–19
Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide

ti 3.2.26 klo 18–19
Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä

ti 3.3.26 klo 18–19
Vieraana Asko Argillander / Haapajärven Elvis

 

Asiasta kiinnostunut lukijani, voi perehtyä Betoniklubin vieraiden ajatuksiin tilaisuudesta valmistetun you tuubin avulla. Siitä ei tosin saa sitä tuntumaa, mitä livenä nämä persoonallisuudet äänillään, painotuksillaan, nopeilla vastapuheenvuoroillaan,varsin persoonallisilla temperamenteillaan, reaktioillaan ja keskustelutaidoillaan antoivat meille läsnäolijoille.

https://www.youtube.com/watch?v=zG9hS_1pKjQ

Kategoriat
filmi kulttuuri luonto taide

Galleria Uusi Kipinän vuoden 2026 ensimmäinen näyttely

Galleria Uusi Kipinä on luonut kolmeksi viikoksi 7.1.-25.1.2026 taas vierailukohteen, jossa kaikki sen viisi taiteilijaa antavat silmää, ajatusta ja taidemakuammekin ruokkivia elämyksiä niin, että jälleen paluu tässä maailman kaoottisen hektisessä tilassa taiteen pariin on kuin rauhoittava pelastus meille. Kannattaa siis poiketa Kymintie 1:n neljään taidesoppeen ja lepuuttaa aivoja, hengähtää ja hengittää sekä antaa teosten uudelleen sytyttää uinuvia tunteitamme – sen nämä taiteilijat tahallaan tai tahtomattaankin osaavat.

 

 

 

 

 

 

Agnieszka Wajda-Hännisen työt levittäytyvät Kipinän suurimman salin seinille ne täysin sadoilla rytmeillään, lehtivihreyden sävyillään valloittaen. Vesiväri- ja öljyvärisekoituksin syntyneet teokset välittävät katsojalle luontoa ikään kuin koko suuri näyttelytila olisi lehditetty katsojaa varten levähtää nauttimaan ja nyt varsin runsas avajaisyleisö vain haitaksi – taiteen nauttija estetty valloittava kokonaisuus häiriöttä ja keskittyneenä kokea, kymmeniin luontoikkunoiden näkymiin uppoutua. Yllättävää kauneutta hehkuu teosten muotokieli. Niistä mikä tahansa voi saada katsojan miettimään tekijän voimakasta luontokokemusta teosta maalatessaan ja sen kypsyttyä nyt koettavaksemme.

 

 

 

 

 

 

 

Satu Loukkolan taidetta olen saanut kokea usean vuosikymmenen varrelta – ensimmäinen muistikuvani on hänen hienosta kokolattian käsittävästä hiekkamaalauksestaan. Moneen ilmaisuun, aiheisiin hän on yltänyt – veistoksiin, maalauksiin materiaalina savi, väripaletti, puu, keramiikka – ihmiset, eläimet, luonto.

Tänään Satu Loukkolan taide on maailmanlaajuisesti klassista: muotokieli kiehtovan lämmintä, tuhansien vuosien takaisin menetelmin valmistuneet, inhimillisen kädenkosketuksen tuntuiset tunnelmaiset, tutunomaiset käyttöesineet kuin kutsuvat luokseen niitä käyttämään arjessa, juhlassa, hiljaisuudessakin.

Sekä tietenkin myös nuo elämänhuumorin täyssisältöiset oudot luomukset kuin sieppaavat taiteilijan vapaalla vallattomuudella meidät nauruun puhkeamaan. Satu Loukkolan monipuolinen taide on tänään kypsimmillään ajatustemme myötäelää niissä, silmämme ihastella ja mielikuviemme syttyä eräänlaiseen menneisyyden paluuseen, koskettamisen taiteeseen, arjen esinemaailmoihin meidät kiehtoen.

Tekniikaltaan ne ovat vaativia ikiaikojen polttotekniikoiden usein tuomaa sattumallistakin onnistumista, vaivannäköä, kokeilua ja siksi edessämme on esineitä, jotka haluaisimme kaikki – silti niiden kauneutta, uniikkiutta varjellen jättää koruiksi, mutta käyttöesineiksi ne ihan mielikuvituksissamme unelmoida.

 

 

 

 

 

Sylvi Alinin kuvissa taidemaalarin persoonallinen sivellin, rakkauden kaipuun teemat on voimakkaasti esillä. Jotenkin tuntuu, ettei hänen ajatuksensa antaisi tänään kompromissien mahdollisuuksia: kuvat ovat selkeitä, ehdottomia kerronnassaan. Voimakkaimmillaan ne kätkevät sisäänsä elämänkokemuksemme käynnistämään niistä kuin ilmoituksen esitettyyn satuttavaan tai ihanaan elämäntapaamme. Ihmisen pyyteistä ja kaipauksista herkistymme Alinin voimakkaissa, taitavissa maalauksissa omaakin elämäämme analysoimaan.

 

 

 

 

 

Annu Timonen ja Kerttu Malinen muodostavat yhdessä taiteilijaduon Annu & Kerttu, joka on työskennellyt vuosia liikkuvan kuvan, installaation, äänen, elävän kuvan ja valokuvan parissa. Heidän teoksessaan ääretön on rannaton, loppumaton valtameri laineineen ja sitoo äärettömällä koollaan ihmisajatukset kaukaakin toisiinsa nyt luonnosta tyttölapsen elämänkestosta keskustelemaan. Noin kymmenminuuttinen teos tuntuu pimennetyn Kipinän matalalla penkillä istuen eheältä tekijöiden näkemykseltä luonnon ikuisesta jatkumisesta ja ihmiselämän rajallisuudesta siinä. Nuo psykoanalyyttiset ihmiselämän rajallisuuden metafyysiset filosofoinnit, äärettömyyden tulevat katastrofitkin saavat installaatiossa osansa kun vielä vapaat merimeduusat ottavat keveän olemuksensa mukana ajatuksemme vapaaseen tyrskyjen tanssiin teoksen meren laineille.

Tämä huone on näyttelyn kenties silmiä avaavin rikkumattomalta tunnelmaltaan – vaikka useammin mennä sen luonnon vapautta välittävien merenlaineiden hellivään atmosfääriin. Vahinko, että teoksen äänitekniikka – puheen ja tehosteiden – äänimaailman balanssit tuntuivat niin yhteneviltä, että puheesta ei aina saanut selvää.

 

Galleria Uusi Kipinä

Avoinna ti-pe 12-18, la-su 12-16, maanantaisin suljettu
Näyttelyihin on vapaa pääsy.
Kauno ry / Galleria Uusi Kipinä
Kymintie 1
Lahti 15140
Finland

 

Kategoriat
filmi kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus viro yhteiskunta

Piip ja Tuut ja muut klovnit

Virolainen filmi elää parhainta, avoiminta, yhteiskunnallisesti toiveikasta ja mielenkiintoista aikaansa. Perhe – yhteiskunnan perustana – on saanut kansainvälisesti merkittävän elokuvan: filmin ohjaaja ja kuvaajakaksikko Liina Särkinen ja Heilika Pikkov ovat taitavasti, huolella, suurenmoisella inhimillisellä ajatuksella luoneet hienon elokuvan Minu pere ja muud klounid, joka raikkaasti ja lämpimän arkisesti tuo välillä jo miltei kadonneen ajatuksen koossa pysyvän perheen ihanuudesta – elämämme onnellisimmasta yhteiselämän ajasta. Piip ja Tuut (Haide Männimäe ja Toomas Tross) ovat olleet Viron lasten ja perheiden klovneja, kotien mielenrauhan lohduttajia jo parin sukupolven ajan ja tuoneet hyvää mieltä, naurua ja hymyä elämään. Heidät tunnetaan ympäri maata päiväkodeissa, lastenjuhlissa, festivaaleilla, Toompeanmäen omasta piskuisesta lastenteatterista, televisiosta. Heidän klovnihahmonsa ovat tuttuja vierailuista naapurimaihin, ympäri maanosien ja mantereiden. Olen saanut nähdä heidän hurmaavuuttaan kymmenen vuoden aikana niin Virossa kuin Suomessa ja aina kohdata silloin heidän hymynsä, maailmanluokan klovneriahahmonsa ja nautinnollisen sydänpohjasta asti pulppuavan naurattavuutensa. Aina uudestaan heihin ja myös elämääni hurmaantuneena olen unohtanut murheet ja huolet taas monta päivää. Heidän esityksistään olen vuosien varrella kirjoittanut jo monta artikkelia tähän julkaisuuni. **

Jo elokuvaajien Särkinen ja Pikkov omassa lapsuudessa Piip ja Tuut ovat olleet mieleniloa tuomassa. Filmiopintojensa aikana he olivat usein löytäneet Piip&Tuut -esityksiin ja saaneet myös klovniduolta neuvoja taideammattiinsa. Niinpä valmistuttuaan heillä oli muhinut päässä jo ensimmäinen filmin aihe – tehdä se Piipistä ja Tuutista, heille jo tutuista huipputeatteriammattilaisista. Sittemmin kuvaajat oman perheen perustettuaan, äideiksikin jo tultuaan olivat vakuuttuneet myös siitä, että Piipin ja Tuutin perhe on heidän elokuvansa aihe.

Miten näin eheän, makeilemattoman empaattisen, taitavasti ihmisläheisen ja puhdassydämisen elokuvan teko on kameran takana asuneille Särkiselle ja Pikkoville ollut mahdollista, hämmästelen. Kun selvisi, että sitä kesti viisi vuotta, ymmärsin, että tämä filmityö on ollut ja toiminut harvinaisena molemminpuolisena filmin ideoijien ja näyttelijöiden täydellisenä vuorovaikutuksena. Kuvaajista ja varsinkin kameroista on tullut perheeseen kuuluva, siihen miltei häiritsemättömästi liudentunut huomaamaton vempain – jäsen, joka pyörii, toimii missä ja milloin tahansa. Kuvittelen, miten pelkkä kamera on pörissyt yksin hiljaa perheen lattialla, katossa, hyllyssä, kaikkialla, kuvaa ja ääntä taltioiden. Kuvaajiin ja elokuvatähtiin on syntynyt luonteva, toisiaan häiritsemätön perheenjäsensuhde. Eikä se edes riitä – koko perheen elinkaari lapsuudesta aikuisuuteen saa vielä somat omatekoiset filmiherkut kodista löytyneistä kuvakaseteista, perheen lasten kesäleikeistä.

 

Miten koen elokuvan tenhon ja vaikuttavuuden? Lujinta voimaa tässä elokuvassa edustavat ne perheen ja yhteisön tunteet, joita koko tämän viisihenkisen perheen äiti-Haiden, isä-Toomaksen ja lasten – filmityön alussa Anni 10, Siim 12 ja Emma 15, nyt elokuvan valmistuessa seitsemän vuotta aloituksesta, jo täysi-ikäisten nuorten – mukana ovat tuntemuksina, omapersoonaisina kokemuksina arjen, ilon ja pettymystenkin muodossa jollakin tavalla täyttäneet tämän kodin hetket ja koko elokuvan mielikuvituksen runsaudenlähteillä. Ne leijuvat teoksen atmosfäärissä väliin kotoisen lempeinä, toisinaan tiukkoina, harvoin rajuina, mutta silloinkin aina sovittelevina, hymyhuulikarein yhteistuumin ratkaistuina. Niistä säteilee yhteinen konstailematon synnynnäinen elämisen sympatia, yhteenkuuluvuus, lämpimyys ja elämän vaatimatonkin onnellisuus.

Erityisen upeaa meidän katsojien on kokea, miten  karhumaisen kookas ja hurmaava, autistinen Siim on yksi, tarkoin filmissä valotettu ja luonnehdittu, valloittava perheenjäsen tässä kodissa: Siimillä on hurja huumorintaju, tykinlaukauksenoloinen päätösnopeus ja aina parantava läheisyyden kosketus, spontaani halaus aivan valloittavina ominaisuuksina häneen ihastua. Tuon Siim-perheenjäsenen arvo on perheen sisällä upeasti mielletty. Myös vanhimman lapsen Emman – äidin ja isän runsaiden esiintymismatkojen ajan sisaruksistaan luontaisesti vastuullisen kodinhoidon ja huolehtimisen mieltänyt asenne, jossa vastuullisuus, määrätietoisuus ja luontevuus suorastaan puhuttelevat meitä – tuo itse mielletty velvollisuus on sisäistynyttä läheisrakkauden voimaa täynnä. Filmissä kodin kauniin tunnelman herkkyyshuippuja ovat muutaman kerran toistuvat valkoisen harsokodan sisällä tapahtuva kirkas puhdas Emman laulu yhdessä sisarensa kanssa ukulelejä näppäillen. Tuo perheen nuorin Anni on vielä viaton lapsi ja suostuu tähän elämänpiiriin luontaisesti mukautumaan. Hän kuitenkin taiteilijakodista poikkeavasti kaipaisi koulukaveriensa tapaisia tavallisia koteja ja vanhempiensa toisenlaisia ammatteja ja haaveilee elämäänsä ja perheeseen sen verran varoja, että lemmikkieläimen voisi kotiinsa hankkia.

Entä perheen keskushahmot, joita selvästi, pidäkkeettömästi ja katkeamattomasti yhdistää rakastuminen toisiinsa ja harvinaiseen koko maailmaa  eheyttävään klovnitaiteeseensa. Äiti Haide on eräänlainen yhtäaikaa lämpimästi touhuava, hersyvä, järjestelevä, viisas ja holhoava oikean kodin äiti, ihana maammo, jonka voima venyy kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan ties kuinka paljon – varmaan rajattomasti luulen. Lastensa kasvattajaksi hän salamana vaihtuu miltei heti  kotiin esityksistä palattuaan, erityisesti Siimille sylin tarjoten. Isä Toomas on jättänyt klovniuden kodin ulkopuolelle, ottanut luontevasti tietenkin vastuun, luo ja järjestelee myös kodin toimintaa, kuuntelee lasten sanottavaa yhdessä äidin kanssa. Tässä kodissa taiteilijan synnyinlahjoilla ja jatkuvalla näyttelijäkoulutuksella äiti ja isä ovat luoneet erinomaisesti toimivat taidot tilannekohtauksissa, joiden päivittäisissä kymmenissä ratkaisuissa yhteisessä kodin elämän pikkutuumailuissa, usein vitseihin päättyvissä riidanpoikasissakin jännitteet laukeavat vaikkapa iloisella naurulla tai tutulla huulen täräytyksellä. Sellainen on klovnien tavallinen perhe – ihan oikeasti moneen elokuvan perheen tapahtumaan ja henkilöön haluaisimme samaistua.

Elokuvan huumaavan hienot  kohtaukset, kuten perheen kesänvietot aavan ulapan aurinkoisissa vesissä, monet klovniesityksen juuri nähneet lapset niin Eestissä kuin Kiinassa Piipin ja Tuutin syleihin rynnistämässä tuovat elämän suurta aina tarvittavaa läheisyyttä ja luontaista, miltei unohtunutta inhimillisyyttä ajatuksiimme. Filmin tarinaa varioiva musiikki luo sykkeellään elämänhehkua tähän ainutlaatuisen perheen tositarinaan.

Elokuva paljastaa meille mestarillisen ammattinaurattajien pariskunnan Piip ja Tuut, jolla on ainutlaatuisen työnsä lisäksi se tärkein, hyvä oma koti ja toisiinsa lujasti kiintynyt, viisihenkinen perhe! Elokuvan nähtyäni ihailen, miten tämä koti ammattinsa taitavien elokuvantekijöiden kera antaa niin eheän, lämpimän kotitunnelmaisen perheen malliksemme – vaikka pienen siivun siitä toteuttaa koska vaan.

 

 Dokumenttielokuva ”Perheeni ja muita klovneja” (Silmviburlane, Viro 2025, 84 min), ohjaajat Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, kuvaajat Taavi Arus ja Heilika Pikkov, säveltäjä Ann Reimann, leikkaajat Madli Lääne, Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, tuottaja Ülo Pikkov.

Suomen kodit tarvitsisivat tämä elokuvan nähtäväkseen ja ihastuakseen – myös alkuperäisen ensiesityksen englanninkielisen tekstityksen vaihtamisen suomen kieleksi.

**

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/08/teatterikesan-onnenruletissa

https://lahenuutisia.fi/2025/07/11/piip-ja-tuut-etsivat-ilonia/

 

Kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä