Virolainen filmi elää parhainta, avoiminta, yhteiskunnallisesti toiveikasta ja mielenkiintoista aikaansa. Perhe – yhteiskunnan perustana – on saanut kansainvälisesti merkittävän elokuvan: filmin ohjaaja ja kuvaajakaksikko Liina Särkinen ja Heilika Pikkov ovat taitavasti, huolella, suurenmoisella inhimillisellä ajatuksella luoneet hienon elokuvan Minu pere ja muud klounid, joka raikkaasti ja lämpimän arkisesti tuo välillä jo miltei kadonneen ajatuksen koossa pysyvän perheen ihanuudesta – elämämme onnellisimmasta yhteiselämän ajasta. Piip ja Tuut (Haide Männimäe ja Toomas Tross) ovat olleet Viron lasten ja perheiden klovneja, kotien mielenrauhan lohduttajia jo parin sukupolven ajan ja tuoneet hyvää mieltä, naurua ja hymyä elämään. Heidät tunnetaan ympäri maata päiväkodeissa, lastenjuhlissa, festivaaleilla, Toompeanmäen omasta piskuisesta lastenteatterista, televisiosta. Heidän klovnihahmonsa ovat tuttuja vierailuista naapurimaihin, ympäri maanosien ja mantereiden. Olen saanut nähdä heidän hurmaavuuttaan kymmenen vuoden aikana niin Virossa kuin Suomessa ja aina kohdata silloin heidän hymynsä, maailmanluokan klovneriahahmonsa ja nautinnollisen sydänpohjasta asti pulppuavan naurattavuutensa. Aina uudestaan heihin ja myös elämääni hurmaantuneena olen unohtanut murheet ja huolet taas monta päivää. Heidän esityksistään olen vuosien varrella kirjoittanut jo monta artikkelia tähän julkaisuuni. **
Jo elokuvaajien Särkinen ja Pikkov omassa lapsuudessa Piip ja Tuut ovat olleet mieleniloa tuomassa. Filmiopintojensa aikana he olivat usein löytäneet Piip&Tuut -esityksiin ja saaneet myös klovniduolta neuvoja taideammattiinsa. Niinpä valmistuttuaan heillä oli muhinut päässä jo ensimmäinen filmin aihe – tehdä se Piipistä ja Tuutista, heille jo tutuista huipputeatteriammattilaisista. Sittemmin kuvaajat oman perheen perustettuaan, äideiksikin jo tultuaan olivat vakuuttuneet myös siitä, että Piipin ja Tuutin perhe on heidän elokuvansa aihe.
Miten näin eheän, makeilemattoman empaattisen, taitavasti ihmisläheisen ja puhdassydämisen elokuvan teko on kameran takana asuneille Särkiselle ja Pikkoville ollut mahdollista, hämmästelen. Kun selvisi, että sitä kesti viisi vuotta, ymmärsin, että tämä filmityö on ollut ja toiminut harvinaisena molemminpuolisena filmin ideoijien ja näyttelijöiden täydellisenä vuorovaikutuksena. Kuvaajista ja varsinkin kameroista on tullut perheeseen kuuluva, siihen miltei häiritsemättömästi liudentunut huomaamaton vempain – jäsen, joka pyörii, toimii missä ja milloin tahansa. Kuvittelen, miten pelkkä kamera on pörissyt yksin hiljaa perheen lattialla, katossa, hyllyssä, kaikkialla, kuvaa ja ääntä taltioiden. Kuvaajiin ja elokuvatähtiin on syntynyt luonteva, toisiaan häiritsemätön perheenjäsensuhde. Eikä se edes riitä – koko perheen elinkaari lapsuudesta aikuisuuteen saa vielä somat omatekoiset filmiherkut kodista löytyneistä kuvakaseteista, perheen lasten kesäleikeistä.
Miten koen elokuvan tenhon ja vaikuttavuuden? Lujinta voimaa tässä elokuvassa edustavat ne perheen ja yhteisön tunteet, joita koko tämän viisihenkisen perheen äiti-Haiden, isä-Toomaksen ja lasten – filmityön alussa Anni 10, Siim 12 ja Emma 15, nyt elokuvan valmistuessa seitsemän vuotta aloituksesta, jo täysi-ikäisten nuorten – mukana ovat tuntemuksina, omapersoonaisina kokemuksina arjen, ilon ja pettymystenkin muodossa jollakin tavalla täyttäneet tämän kodin hetket ja koko elokuvan mielikuvituksen runsaudenlähteillä. Ne leijuvat teoksen atmosfäärissä väliin kotoisen lempeinä, toisinaan tiukkoina, harvoin rajuina, mutta silloinkin aina sovittelevina, hymyhuulikarein yhteistuumin ratkaistuina. Niistä säteilee yhteinen konstailematon synnynnäinen elämisen sympatia, yhteenkuuluvuus, lämpimyys ja elämän vaatimatonkin onnellisuus.
Erityisen upeaa meidän katsojien on kokea, miten karhumaisen kookas ja hurmaava, autistinen Siim on yksi, tarkoin filmissä valotettu ja luonnehdittu, valloittava perheenjäsen tässä kodissa: Siimillä on hurja huumorintaju, tykinlaukauksenoloinen päätösnopeus ja aina parantava läheisyyden kosketus, spontaani halaus aivan valloittavina ominaisuuksina häneen ihastua. Tuon Siim-perheenjäsenen arvo on perheen sisällä upeasti mielletty. Myös vanhimman lapsen Emman – äidin ja isän runsaiden esiintymismatkojen ajan sisaruksistaan luontaisesti vastuullisen kodinhoidon ja huolehtimisen mieltänyt asenne, jossa vastuullisuus, määrätietoisuus ja luontevuus suorastaan puhuttelevat meitä – tuo itse mielletty velvollisuus on sisäistynyttä läheisrakkauden voimaa täynnä. Filmissä kodin kauniin tunnelman herkkyyshuippuja ovat muutaman kerran toistuvat valkoisen harsokodan sisällä tapahtuva kirkas puhdas Emman laulu yhdessä sisarensa kanssa ukulelejä näppäillen. Tuo perheen nuorin Anni on vielä viaton lapsi ja suostuu tähän elämänpiiriin luontaisesti mukautumaan. Hän kuitenkin taiteilijakodista poikkeavasti kaipaisi koulukaveriensa tapaisia tavallisia koteja ja vanhempiensa toisenlaisia ammatteja ja haaveilee elämäänsä ja perheeseen sen verran varoja, että lemmikkieläimen voisi kotiinsa hankkia.
Entä perheen keskushahmot, joita selvästi, pidäkkeettömästi ja katkeamattomasti yhdistää rakastuminen toisiinsa ja harvinaiseen koko maailmaa eheyttävään klovnitaiteeseensa. Äiti Haide on eräänlainen yhtäaikaa lämpimästi touhuava, hersyvä, järjestelevä, viisas ja holhoava oikean kodin äiti, ihana maammo, jonka voima venyy kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan ties kuinka paljon – varmaan rajattomasti luulen. Lastensa kasvattajaksi hän salamana vaihtuu miltei heti kotiin esityksistä palattuaan, erityisesti Siimille sylin tarjoten. Isä Toomas on jättänyt klovniuden kodin ulkopuolelle, ottanut luontevasti tietenkin vastuun, luo ja järjestelee myös kodin toimintaa, kuuntelee lasten sanottavaa yhdessä äidin kanssa. Tässä kodissa taiteilijan synnyinlahjoilla ja jatkuvalla näyttelijäkoulutuksella äiti ja isä ovat luoneet erinomaisesti toimivat taidot tilannekohtauksissa, joiden päivittäisissä kymmenissä ratkaisuissa yhteisessä kodin elämän pikkutuumailuissa, usein vitseihin päättyvissä riidanpoikasissakin jännitteet laukeavat vaikkapa iloisella naurulla tai tutulla huulen täräytyksellä. Sellainen on klovnien tavallinen perhe – ihan oikeasti moneen elokuvan perheen tapahtumaan ja henkilöön haluaisimme samaistua.
Elokuvan huumaavan hienot kohtaukset, kuten perheen kesänvietot aavan ulapan aurinkoisissa vesissä, monet klovniesityksen juuri nähneet lapset niin Eestissä kuin Kiinassa Piipin ja Tuutin syleihin rynnistämässä tuovat elämän suurta aina tarvittavaa läheisyyttä ja luontaista, miltei unohtunutta inhimillisyyttä ajatuksiimme. Filmin tarinaa varioiva musiikki luo sykkeellään elämänhehkua tähän ainutlaatuisen perheen tositarinaan.
Elokuva paljastaa meille mestarillisen ammattinaurattajien pariskunnan Piip ja Tuut, jolla on ainutlaatuisen työnsä lisäksi se tärkein, hyvä oma koti ja toisiinsa lujasti kiintynyt, viisihenkinen perhe! Elokuvan nähtyäni ihailen, miten tämä koti ammattinsa taitavien elokuvantekijöiden kera antaa niin eheän, lämpimän kotitunnelmaisen perheen malliksemme – vaikka pienen siivun siitä toteuttaa koska vaan.
Dokumenttielokuva ”Perheeni ja muita klovneja” (Silmviburlane, Viro 2025, 84 min), ohjaajat Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, kuvaajat Taavi Arus ja Heilika Pikkov, säveltäjä Ann Reimann, leikkaajat Madli Lääne, Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, tuottaja Ülo Pikkov.
Suomen kodit tarvitsisivat tämä elokuvan nähtäväkseen ja ihastuakseen – myös alkuperäisen ensiesityksen englanninkielisen tekstityksen vaihtamisen suomen kieleksi.
**
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/08/teatterikesan-onnenruletissa
https://lahenuutisia.fi/2025/07/11/piip-ja-tuut-etsivat-ilonia/
Kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä