Poika, kaksi paimentyttöä ja Mamma
”Jos mie saisin jouten nolla”
Veikko Nuutisen näytelmä Mammal vie aluksi näytelmän täysi-ikäisen Pojan suomalaismenneisyyteen, ensikohtauksessa Astuvansalmen kalliomaalausten Mikkelin kaupungin Ristiinaan. Sieltä vuonna 1968 löytynyt Pohjoismaiden laajin kalliomaalausalue, jossa peräti 65 erilaista maalausta yhä paikallaan 5000-7000 vuoden takaa, on kirjailijamme klassisen ihmistarinan ja näytelmän aiheen vahva peruskallio.
Tämä, pitkin Saimaan suurta järveä veneellä matkaten löytyvä yleensä kädellä punamullalla tehty maalaus on vuosituhansien aikana maan vesijärjestelmien ja luonnon juoksutusten aikaansaamina vähitellen laskenut Saimaan pinnan nykyiselle korkeudelle ja kalliomaalaukset jääneet siis nykyisen Saimaan vedenpinnasta tuon 50 metrin korkeudelle. Löydön arvokkuutta lisää maalausesiintymän tutkimuksissa kuvaavat selittelyt, joissa koko ihmisen elinkaari voidaan konstruoida ja monet asiat kalliomaalausten yksityiskohdista saada kuvaamaan olentojen tilaa niin taivaallisesta kuin manalan maailmasta vuosituhansia sitten. Esimerkiksi varsin moneen kertaan esiintyy viisisorminen käsi, joka kertoo eri eläinten metsästävistä kansanosista, kuten tämä hirvialueen kansan tarinaa ja on merkki sen hallitsemien alueiden rajoista.
Suuret uhkeat kallioiset lavastusseinät kulissikoneet nostavat ja siirtävät sivuun, hypätäänkin suoraan vuotta 2000 edeltäviin vuosikymmeniin, kirjailijan isoäidin, Karjalan evakko Mamman siirtolaiskotiin keskisuomalaiseen maisemaan, pieneen siistiin kotipirttiin, jossa on sentään vielä 1950-luvun muurattu takka, jääkaappi ja sähköhella sekä tietenkin tutut monikäyttöhuonekalut sohva ja keittiöpöytä. Sinettinä tunnelmalle yksinkertainen, pieni, kaunis laipiosta roikkuva kattokruunu. Muutahan siirtolaisen, pienviljelijän kotihenkeen ei juurikaan kuulunut.
Kirjailijan osittain dokumenttinen tarina alkaa siitä, että Mamma odottaa kaupunkilaista lastenlastaan perinteisesti kevään tulona koko kesäksi maalle luokseen. Ja sitten tuleekin tuo nuorin suvun jälkeläisistä, murrosiän kaupunkikirouksissa ja ahdistuksissa täysin elämäänsä kyllästynyt ja viimeistään mahdollisimman vähän vanhoista ihmisistä välittävä, elämäänsä ja omaan tilaansa täysin tympääntynyt nuorukainen, joka vastenmielisesti joutuu kuin väkisin äitinsä pakottamana tuonne Mammalaan taas menemään.
Mammasta piirtyy täyssalilliselle 800 hengen yleisölle peräriveille saakka se luonteva, lämpimän tavallinen, sympaattinen, hyväntahtoinen, sukurakas, elämänviisas, lastenlastaan rakastava, työtä koko elämänsä tehnyt nyt yksinasuva leski, joka jaksaa vielä maatalon pikkutehtäviä jotenkuten tehdä – varsinkin kun edelliset kesät elähdyttänyt nuorimman lapsenlapsen tulo avuksi ja seuraksi on juuri taas alkamassa. Kati Outinen Mammana vie sydämemme vaatimattomuudellaan, synnynnäisellä huumorilla, konstailemattomuudella, ilosilmäisen pistävällä katseellaan, karjalaisen persoonallisella pikkuhauskalla käsihuiskaisueleellään ja niin sujuvan luontevalla karjalankielellään, että sitä ennen vieroksuneetkin oitis ihastuvat tuon puhekielen suussa sulavaan, korvien alasimin ja vasaroin soman pehmeästi nakuttavaan kielelliseen murreherkkuun – ihmishahmo ei voisi enää nautittavampi olla kokea, ihailla ja hänen hahmoonsa oikeasti tykästyä. Outisen Mammassa levollinen läsnäolo on sitä kaikkensa antavaa suurta näyttelijätaiteen timanttista herkkää ainutlaatuisuutta.
Tarina jatkuu, kun lastenlapsi Poika valloittaa pian karjalaismamman tuvan ja rutiinit ja elämme äkkiä muuttuneessa vauhdikkaassa kaupunkijengiläisen kaiken vanhan sukupolven ahkeruutta mitätöivässä arjen ja elämän käytännöissä.
Nenna Tyni näyttelee 2000-luvun taitteen murrosiästä irti rimpuilevan, täysin elämäntilaansa tympääntyneen kaupunkilaisnuoren räjähdysalttiiksi, elämään jo kyllästyneeksi persoonaksi uskottavasti ja niin rajustikin, että äkilliset reaktiot sytyttävät katsomossa omia tuttuja, koettuja tuntemuksia. Mutta ne Mamma mieltää yhä siksi ainoaksi täydelliseksi, Mamman tärkeimmän läheishahmon vaarattomaksi nuoruudenilmaisuksi. Pojan näennäinen oikkuilu, ylireaktiot ja vastaansanomisensa Mammalle tuntuvat katsojastakin kuin vinohymysuin Mammalle osoitetulta kiintymykseltä taatusti pitämälleen ja ihailemalleen mammalleen. Hauskasti, vapautuneesti, kesäisesti ja kiireettä Poika ajelee Mammalan kunnaita polkupyörällä kauppaan päivän ruokatarvikkeita oman toiveensa ja mamman rahoin ostamaan.
Poika ja Mamma
Erinäistä kirjallista luovuutta Poika kuitenkin osoittaa viikonvaihteitten yhteisissä lukuhetkissä, sanomalehden kuolinilmoituksia yhdessä Mamman kanssa analysoitaessa ja kritikoitaessa. Esimerkiksi rakkaamme sanaa hän (käsikirjoituksen hieno oivallus pojan kyvyistä) ei edes odota korkeapalkkaisen liikemiehen kuolinilmoituksesta ja muutkin sanomalehtijärjestelmän ihmiskohtalot kuolinilmoituksina eri sukupolvien yhteisenä seurustelumateriaalina saavat tämän nuoren pojan tarkat määritteensä henkilöidensä tarpeellisuudesta elää tai kuolla. Mamman taas huitaistessa lempeän kädenheilutuksensa jokaisen kuolinilmoituksen jälkeen kuin jäähyväisiksi tutulle kuolleelle.
Laura Huhtamaa taipuu sen seitsemäksi eri roolipersoonaksi – kaikki eritavoin tulkinnan sisältöä merkittävästi avartaen. Alun asiallisena museo-oppaana Astuvansalmen kalliomaalauksilla hän luo esityksen selkeän prologin, työntäyteisenä uupuneena äitinä perheensä nuorinta vielä aikuiseksi päästämättä yrittää vastuullisena pelastaa edes kesäksi nuorten kiroissa kaupungissa pyristelevän lapsensa vielä kerran äidillisellä käskyvoimallaan lapsuuden ihanan turvalliseen onnelaan rauhoittumaan kesä- Mammalaan, raikkaana paimentyttönä hän saa siirtää suomalaistunnelmien menneitä 1950-luvulta alkaneita katsojankin kokemia kiireettömyyden, maidon ja mansikantuoksuisia maaseutukesiä ajatuksiimme, radiotoimittajana taas ajankohtaistaa ja vauhdittaa kotien ajanvietteet radioajan kuulijan ja studiojuontajan välisiksi viihteellisiksi puhelinkeskusteluiksi. Päällimmäisimpänä kuitenkin Huhtamaa näyttelee Mammal-tarinasisällön julmana tulkkina, Mammalan ostajana tuona kaikki vanhat, perinteikkäät vähänkin ränstyneet mammalat maantasalle aikovana kroisosmaisena kaupunkilaisena rakentaakseen paikalle täysin itsekeskeisen modernin komistuksen kesäasumuksekseen..
Tomi Enbuska toteuttaa hienosti osuutensa samana Poikana kuin neljännesvuosisata murkkuajoista Mamman ja hänen yhteisinä kesinä, nyt vasta aikuisena kaikkein tärkeimmän, mammalämpimän läheisrakkauden tajuten. Aikakausien lähes näihin päiviin vaihtuessa hän väliin puuttuu jo hieman muistihauraan Mammansa hellankäyttöön, takanhoitamiseen ja piharuohojen leikkaamisiinkin ja moniin muihin taloustehtäviin.
Erityisen tiukasti ja torjuvasti hän kohtelee Mamman taloon ilmestynyttä talon kaupunkilaisostajaa – tätä lapsuuden kesäkotiaan, nyt perinteitä täynnä olevaa Mamman pikkuasuntoa puolustamaan ja säilyttämään ryhdistäytyen.
Tomi Enbuska esittää välillä yhteiseksi kesäviihteeksi korninhauskan imitoinnin Merikannon Reppurin Lauluun 1960-luvun Martti Talvelana sekä sitten aitona Mamman lapsenlapsena saman aikakauden balalaikan näppäilijänä pihakeinussa naisten ihanan Jos mie saisin jouten olla trion säestyksen – kaikki kunniaksi esityksen moninaisuudelle ja Enbuskan näyttelijätaituruudelle.
Enbuska näyttelee myös näytelmän pysähdyttävän loppunäyn, Mamman torkkuessa jo elämänkestoisessa unessa, salaman lyödessä hänen tupaansa, Pojan rientäessä Mamman toiveen mukaan levollisin askelin Astuvansalmen Kallioleikkauksille uudestaan kullero kukkanen kädessään – Eino Leinon järisyttävän hienon runon Rauha päättäessä näytelmän täyteen pimeyteen ja hiljaisuuteen.
Kaikk´ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk´ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Lahden kaupunginteatteri, sen maan kolmanneksi suurin teatterilava Suurella näyttämöllään on yli 40-vuotisen työhistoriansa ollut merkittävä teatteriesitysten tulkintaympäristö – suurten katsojamäärien, vaikuttavien näyttämötulkintojen varma tae myös ohjelmistoillaan.
Kun nyt teatterin Suurelle näyttämölle on luotu poikkeuksellisesti tällainen puheteatterikokonaisuus, suomalaisnäytelmän suurenmoinen, herkkä, hauska ja hiljaiseen ajatteluun pysähdyttävä ajankuva, mielenkiintoisin virkistävin uutuuselementein vain neljän uljaan taitavan näyttelijän, teatterimme huippulavastajan ja intuitiivisen sydämellisen ihmistuntemuksen omaavan ohjaajan yhteistyönä, esitys täyttää täydellisesti puitteittensa varsin mittavat odotukset ja suuren, aidon suomalaisnäytelmän vaatimukset.
Veikko Nuutisen näytelmäkirjailijaolemuksessa on harvinaista, modernia eri aikakausien ristiin ja yhteen sulattavaa sanomaa – katsojalle ja kuulijalle aprikoitavaa tarinan näytelmän viestiä. Kun teos yhtä aikaa toimii niin 1950-luvulta vielä viestivissä yhteiskuntakuvioissa, se välillä loikkaa suoraan 2000- luvulle jopa ihan tähän päivänpoltteiseen aikaamme. Yllättävän mielikuvituksellista on, että saman Pojan kaksi eri ikäkautta – kaksi eri poikaa – keskustelevat ja esiintyvät samanaikaiseti muutamassa kohtauksessa. Nuutinen osaa laatia näin mielenkiintoisia, eläviä, toisiinsa vertautuvia ennustekuvia elämästämme ja teoksista tulee jännittäviä seurata, mielenkiintoisia ja hauskoja nauttia. Nuutisen tasokas replikointi taitaa tekstin puheen vuorovaikutuksen tenhon, sanonnan täsmällisyyden sekä synnyttää näin myös dialogeihin poikkeuksellisen ehjiä henkilökuvahahmotelmia.
Vahvat henkilökuvat kuten nytkin Mammal-teoksessa syntyvät Nuutisen oman elämänkokemuksen harkiten siivilöiminä ja aikakauttamme melko maallikkoläheisesti miettien – näin teoksista kypsyy ymmärrettäviä, tulevaisuuttamme ennustavia yhteiskunnallisia, silmämme avaavia teatterielämyksiä – miltei pamfletteja.
Näytelmästä rakentui eräänlainen modernin yhteiskunnan tulevaisuuden ennuste. Nykyinen vanhin sukupolvi on elintason mukana vanhentunut entisestä jo parikymmentä vuotta. Siksi näitä isoäitejä ja isoisiä on jo yhä useampi sukupolvi yhdessä suvussa elossa ja me voisimme kokea onneksi heitä elämän monissa vaiheissa. Monet nuoret perheet ja lapset saavat tuntumaa heihin käynteinä mammaloissa ja pappaloissa, turvallisina sijaishoitajina perheen monissa työpäivien tilapäisjärjestelyissä ja yhteyksissä. Mammal-näytelmässä juuri tähän sukujen ja sukupolvien nivelkohtaan – kun isoäiti perheen elämän vanhetessa tarpeettomana unohtuu lasten ja lastenlasten käyntien harvetessa, usein jo omassa vanhuuden yksinäisyydessään, viimeistään jo laitostuneessa avuntarpeessaan. Mielestäni juuri tässä on Mamma-näytelmän aluksi herttaiselta tuntuva, mutta sittenkin täysin hälyttävän vakava modernin aikamme sanoma.
Nuutisen tekstiä on nautinnollista näyttämöpuheena kuulla, siinä on inhimillinen poljento ja sujuva replikointirakenne, toisinaan vaikuttava koruttomuus. Ja se mietiskelevä, usein hymykareinen rivienvälinen valtavan lepuuttava huumori on juuri näiden aikojen suurenmoista näytelmäkirjallisuutemme tämän päivän tarpeellista, viisasta, puhuttelevaa sanomaa ihmiseltä toiselle.
Minna Harjumäen henkilöohjauksessa Suuri näyttämö toteutui Nuutisen keskuskertomuksen tarkasti henkilönsä luonteet ja hahmotukset kuvaillen. Uusien sukupolvien ymmärrys vanhinta sukupolvea kohtaan tuntui kuin täydeltä nykyajankuvalta, niin vahvasti vanhin sukupolvi on esityksessä roolityönä läsnä ja uudet polvet saman oman mammansa elämän kiireisiinsä unohtamassa ja kadottamassa. Myös Suuren näyttämön asemoinnin ohjaaja toteuttaa taitavasti sekä tuo mahdottoman hauskasti käsikirjotukseen lisää uusia teatteri-ilmaisua piristäviä ja siihen soveltuvia elementtejä.
Harjumäki ja teatterin työryhmä toteuttaa esitykseen myös pari pikkuvideota, joissa Mamman asunto muuttuu milloin Skifijännitykseksi, milloin sarjanäytelmäksi Kauniit ja Rohkeat karjalan murteelle tekstitettynä. Ne tuntuivat aukaisevan raikkaita tulkintataivaita suomalaiseen teatteri-ilmaisuun: molemmat ratkihauskoja ja valloittavia pikkurepäisyjä tutuista sohvaistumisista nykykodeissa TV:n ääressä illasta iltaan.
Ohjauksen avuksi Tatu Virtamon ja Antti Rautavan video-äänisuunnittelu sekä tietenkin lavastaja ja naamioitsija tekivät osansa. Näin toteutettiin TV-ohjelmia mainiosti imitoivien näyttelijöiden Annukka Blomberg, Vilma Kinnunen, Teemu Palosaari ja Mikko Jurkka tähdittämät videopätkät.
Taitavasti tunnelmoiden Harjumäki laittaa myös aivan eturamppiin näyttelijät muutamaan kertaan yleisölle asioita pohtimaan.
Minna Välimäki lavastajana taitaa koetusti loihtia koko valtavan suuren näyttämön toimivaksi. Hänen näyttämökuvissaan on silmiä hivelevää koivuista kauneutta, arkkitehtonista tyyliä, suurten ja pienten tekstiin istuvien interiöörien muunneltavuutta, esineistöin ja puvuin tarkennettua ajankuvan perustaa ja sujuvin siirtelymekanismein syntyviä tarinankerronnan huippukohtia – terävöittäviä draamallisen yllättäviä kuvavisioita mm. itsetuhoisen pojan lähelle syntyy yllättäen vaarallisen korkeita uhkaavanoloisia rakennelmia.
Mikään perinteinen kansannäytelmä Mammal ei pyri olemaan edes katsojan ajatuksissa. Hauska, rehevä ja ajatteluttava teatteri saa siinä raikkaat kesäiset sävyt nuoruuden ja vanhan eletyn maailman kohdatessa toisensa.
Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö
Kantaesitys 24.1.2026
Mammal
Näytelmä Veikko Nuutinen
Ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen
ROOLEISSA
Mamma Kati Outinen
Poika, Mamman lapsenlapsi teininä vuonna 1999 Nenna Tyni
Sama lapsenlapsi aikuisena 2025 Tomi Enbuska
Opas, Äiti, Röplä, Renkipoika-nukke, Enon rakastajatar, Paimentyttö, Radiotoimittaja, Ostaja Laura Huhtamaa
Esityskuvat Antti Sepponen
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/mammal/
Jakobin (Paavo Kinnunen) matka Suomesta Islantiin lentofobiassa pienessä lentokoneessa on esityksen tarpeellista huimaa, hienosti komedioitua pelkohuumoria urhean poliisin nähdessä kauhuja, lentokoneen ikkunassa törmääviä vuoria koneen heitellessä, jopa lentoemäntä istahtaa hetkeksi hänen viereensä rauhoittamaan. Tällä teatterin suurenmoisella, hyvätasoisella huumoriviihteellä – kuorrutettuna vielä Jaakobin neulomishobbylla, kutovilla, vapisevilla käsillä ja villapaitaluomuksilla – sijataan hymysuinen ja naurava katsomo taatusti seuramaan esitystä.
Esimerkiksi Heidar (Jari Pehkonen), asianajaja on sellainen roolityö, että pelkästään sen nauttimisella ihminen tulee synkästä dekkaritarinastakin niin tavattoman hyvälle mielelle. Heidarina Pehkonen luo itsestään julkisen paskiaisen, juristin, ketkun, lieron, jolla ei ole rajoja käyttäytymisessä, ei naisasioissa, saati hyvän vaimon valinnassa rikkaan appiukon perusteella, puhumattakaan kaikenlaisesta valehtelemisesta ja pettämisestä, joilla tulee rahaa ja mainetta rutosti ja loputtomasti.
