”Tämän teoksen lähtökohtana oli halu tehdä varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Nyt kuitenkin ajattelen, että teos käsittelee myös valtaa, tyhmyyttä ja tulevaisuutta – sekä laajemmin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja tietämättömyyttä”, näin lupaa Kansallisteatterin uutuuden Oppitunteja eläville ohjaaja-käsikirjoittaja Akse Pettersson teoksensa esittelyssä.
Muutenkin Kansallisteatteri antaa katsojalle harvinaisen välineen uudenlaisen maailmankuvan muotoutumiseen teatterimaailmassa: Akse Pettersson kertoo monisivuisesti teatterifilosofiastaan ja työstään juuri tämän esityksen suunnittelijana ja mahdollisen tuloksensa epäonnistumisesta tärkeänä teatterityön kehittäjänä.
Petterssonin käsikirjoituksen ja ohjauksen tyylikkään sytyttävinä ja suurenmoisten maan ykkösnäyttelijöiden katsojat lumonneina esityksinä olen saanut jo kokea Q-teatterin tuotantoina Eriopis (2022) ja Joitakin keskusteluja merkityksestä (2023) -teokset.
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/08/eriopis]
[https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Joitakin+keskusteluja+merkityksest%C3%A4]
Nyt ensi kertaa Akse Pettersson on päässyt tarjoilemaan kirjoittaja-ohjaaja olemuksensa uusimman ajatussisällön suoraan Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle.
Yltäkylläisen herkulliseksi ja toimivaksi teoksensa valmistajaksi hän oli saanut neljä persoonallista kypsää luonnenäyttelijävelmua – Joonas Heikkinen, Janne Reinikainen, Katariina Kaitue ja Heikki Pitkänen, ja heidän hurmaavien mielikuvitustensa ilotulitukseen pari teattereissa viihtynyttä ammattimuusikkoa, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta, säestämään tätä merkillisesti pohdituttavaa miltei epookkia teatteriherkkua teatterifaneille ja tavallisille teatterikatsojille.
Petterssonin teatterimenetelmässä näyttelijät saavat itse luoda kohtauksia, monologeja tai reaktioita monta viikkoharjoitusta yksin tai keskenään ihan kaikista maan ja taivaan alla olevista asioista ja vapaasti täysin omien mielihalujensa, kehonsa ja henkisen ajatuksensa mukaan näytellä hahmoja, keksimiään kohtauksia, monologeja, puhetta, eleitä, kuvata omaa elämäntilaansa, liikkeitään, tulevaisuudenunelmiaan realistisina, kuvitteellisina, sanatulvaisina tai pantomiimina useamman viikon pitkinä harjoituksina yhdessä ja erikseen. Pettersson laittaa muistiin, taltioi videollekin tuon valtaisan määrän erilaisia eri teatteritaiteilijoittensa ajatuksia ja heidän ilmaisurepertuaariaan ja alkaa vähitellen työstää niistä keskustelemalla työryhmänsä kanssa käsikirjoitusraakiletta. Nyt Akse Petterssonin lähtöideana on edelleen yhteiskunta ja ihminen, niiden täydellinen aina epävarma tila ja arvaamaton tulevaisuus ja koko Petterssonin teatterityön lopputulos siksi ennen varsinaista harjoitusvaihetta miltei täysin vailla ajatusta.
Tässä teoksessa ohjaaja ottaa näyttelijäteaminsa ärsykkeistä innostuneena kohteeksi 1970-luvun, tulevaisuustutkimuksen, jolloin tieteelliset tekniset psyykkiset kokeet olivat muotia ja vielä uskottiin mullistavan hyvään ja toimivaan yhteiskunnan tulevaisuuteen ja siksi myös mahdollisuuteen ennustaa tulevaisuuden yhteiskuntaa ja ihmisen tilaa siinä.
Otetaanpa ihan juonellinen esimerkki yhdestä hengenvaarallisesta tämän teoksen tutkimuskohtauksesta.
Eräänlainen valtion julkisuudelta varjeltu tutkimuslaboratorio tehdaskiinteistössä 1970-luvun malliin tuo esiin menneisyyden merkittäviä kulmakiviä yhteiskunnastamme muillakin portailla toteutetuista ajan hengen työelämän uudistuksista, työmoraalista, osin puoluepolitiikan kärhämistä ja keskeisen johtajan lähinnä toiminnallisesta ja muut työntekijät alamaisikseen mieltävästä tehtävästä työnteon organisoinnissa ja tarkasta kontrollista. Työvaatteet, tupakkatauot, kahvihetket, aikakauden moderniksi ihailtu kelloajastettu ja kuvalaitemekanismein tunnistava työntekijän tulo- ja menoaikojen kontrolli: johtajan henkilökohtaisesti teknisellä näköyhteydellä tunnistama työntekijä pääsee vain hänen kaukoavauksellaan ja summerillaan sisään ja se edellyttää vielä työntekijältä pakolliset päivän tervehdykset – se on meille itsemme nykyaikaiseksi luuleviksi menneisyyden luoma kontrolli ihmisen ja työnteon tarkkuudesta. Menneisyydestä tuttu korjaamotila nosto- ja laskulaitteineen on nyt modernisoitu tärkeäksi valtion tulevaisuuden ennustamiskeskukseksi ihmiskehon valotusarkkuineen, nopeine kuumennusuuneineen. Lavastus on 1970-luvun henkeen kotoisen epookisti ja lämpimästi kalustettu pikkuinen neljän hengen työtilan käsittävä työhallilaboratorio, jossa autoritäärisen tarkasti sijoitetut eri työpisteet ovat vain tälle yksilölle pyhitettyjä. Johtajalla on oma lasiseinäinen pieni huone tarkkailla jokaista työntekijäänsä. Tutkimuslaboratorio on monipuolisesti varustettu monikymmenine koevälineineen, täysin käsittämättömine eriskummallisen kookkaine tutkimusvempaimineen, kymmenine ohuine ja paksuine sähköjohtoineen, lukuisine kehoon liitettävine antureineen, ärsykelisäysvälineineen, koko kehon eri osien suojausvarusteineen ja koehenkilön mahdollisen vaurioitumisen sattuessa ennen koetta tapahtuvine estopistoskäytäntöineen.
Ihmiskokeet – nuo kaikilta maallikoilta salatut tutkimuksen alueet – saavat nyt esityksessä yhden hurjan, kokonaisen toteutuksen. Kaikista maailman myrkyistä yritetään erilaisin niitä estävin pistoksin, ärsykelisäyksin, koehenkilön tarkoin kehonosiin muotoilluin suojauslaittein sekä anturein varustetuin mittauksin, tutkimuspiirturein, paperimuotoisin todistuksin nyt ensi kertaa maailmassa todistaa ihmislajin selviäminen tulevaisuudessa. Kokeessa koehenkilö menehtyy ja hänet tutkimustoiminnan eettisyyssääntöjen mukaan haudataan tutkimusvalan hiljaisuudessa vain työtovereiden luonteiden mukaisin hautajaispuhein.
Tuo draamakohtaus vaarallisine tapahtumineen, toimivine yksityiskohtineen, työkeskusteluineen ja repliikkeineen oli meille katsojille varsin elävää, innostunutta kuin aitojen kokeilevien tutkijapersoonien ammattityötä. Mitä siitä jäi jäljelle, minkälaisen tulevaisuuskuvan 1970-luvun tutkimustietous antoi ajallemme?Tulevaisuustutkijat Katariina ja Juuso, johtaja Heikki ja tutkija Janne epäonnistuneen tutkimuksen kaoottisessa selvittelyssä
Samanlaisen toisenkin kohtauksen erilaisin tutkimuskoneineen, kehonvalotuslaitteineen, sensoritunnistimineen ja kokeilua varioivine ihmisuuneineen saimme nauttia. Sen tulokset ovat ensin lupaavia tulos-skannerin ensipapereissa, kunnes huomataan, että tulokset ovat päinvastoin harvinaisen kehnot. Kokeen todistusvoima tulevaisuutta ennustamaan on niin ala-arvoinen, että koko toimisto saa täydet raivarit. Naispuolinen tutkija taas purkautuu ensikertaa inhimilliseksi ja äityy raivoissaan naiseuden äänitorveksi tässä pikkuisessa tutkimuslaboratoriossa. Vasemmistolaisen elämäntavan omaksunut tutkija taas karjuu aatteensa puolesta – jokainen laboratorion työntekijä oman inhimillisen sielunsa laboratorion lattialle purkaen. Nelihenkinen salainen tutkimuslaboratorio melskaa täydessä keskinäisessä kaaoksessa toisiaan syytellen ja myös omalle tyhmyydelleen, itselleen raivoten. Tarvitaan tuo 70-luvun johtaja viimein lepyttämään tieteilijöiden täysin tutkimustyölle outoja, inhimillisiä, kuumia tunteita ennen kuin asia kestetään hyväksyä epäonnistuneeksi. Vie melkoisen pitkän ajan palata takaisin neutraaliksi tutkimusta palvelevaksi tutkimusympäristöksi ja tutkijaksi.
Näin valtionkoneistossa automaattinen työ tuloksista riippumatta jatkuu, sillä esimerkkimme tutkimuslaboratorio on perustettu tutkimaan ja ennustamaan tulevaisuutta tieteellisin menetelmin – sille on yhteiskunnassa annettu tehtävä epäonnistumisista ja tutkimustuloksista riippumatta.
Näyttelijöiden ja ohjauksen kohtaukset toimivat aiheiden edellytysten mukaisesti – totisesti, vailla hymyä ja vihaa, työhenkisesti. Sinänsä ensemblen luomat kohtaukset synnyttävät lähinnä kuin leikkivän ihmisen innostumisen tuntuista helposti seurattavaa teatteria. Esityksen huumori ja lämpö loistaa niistä katsojan ajatuksiin kuin satuna, temppuvempeleinä ja aikansa eläneinä vintagemaisina 70-luvun muotivaatteina, sisustuksina, kampauksina ja asenteina. Myös valtio on varautunut tutkimuslaboratorion tiiviin, salaisen ja hikisen työmäärän tarvitsevan työtä tarkoin seuraavan tarkastajakaksikon ja kiinnittänyt sitä varten aina työasua myöten oman valvojakaksikkonsa seuraamaan työn edistymistä koko tutkimusajan.
Tarkastuskaksikko tutkimustyöstä juurikaan mitään ymmärtämättä, mutta sopivasti kuin työn helpotukseksi yllättäen laulaa luikautteli itse tekemiään ja säveltämiään kauniita laulelmia – maukasta elävää teatterimusiikkia hetken huoahdukseksi tarvittaisiin useamminkin tiukkatunnelmaisiin työpäiviin.
Oppitunteja eläville ensi-ilta, harvinainen teatterimaailman käsikirjoituksen ja näyttelijätaiteen yhteistyö, sai Kansallisteatterin Pienen näyttämön ajattelevalle teatteritaiteelle antautuneen täpötäyden katsomollisen sivistyneesti hykertelemään tämän tästä ja nauttimaan uudenlaisen teatterimuodon tunti ja neljäkymmentäminuuttisen löylytyksen pauloissa. Kokonaisuus oli sitä harvinaista suurta aikakautemme heittäytyvän karismaattisen näyttelijätyön ja siitä nauttivan katsomon yhteisesti tavoittamaa lämminhenkistä teatterielämystä.
OPPITUNTEJA ELÄVILLE
Käsikirjoitus ja ohjaus Akse Pettersson
Lavastus Katri Rentto ja Akse Pettersson, puvut Auli Turtiainen, valot Anna Pöllänen, äänet Ringa Manner, Karin Mäkiranta ja Akse Pettersson, videot Ida Järvinen, naamiointi Minttu Minkkinen, tarpeisto Sanna Sucksdorff, artikkelikuvat Katri Naukkarinen.
Näyttämöllä Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen, Janne Reinikainen, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta.
https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/oppitunteja-elaville