Lentävä ruotsalainen -teoksen aihe ja toteutus ovat harvinaista, maailman ensi-esitysten suomalaisluokkaa, täysin Lahden kaupunginteatteriin tehty näytelmäkäsikirjoitus kuuluisasta kolmen ruotsalaismiehen Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Kurt Frankelin tutkimusmatkasta vetyilmapallolla valloittaamaan Pohjoisnapa vuonna 1897.
Vetyilmapallon lähdön jälkeen norjalaisen Jäämeren rannalta kohti Pohjoisnapaa heistä ei enää kuulunut mitään. Retkeläiset katosivat vuosikymmeniksi tietymättömiin, kunnes löytyivät 33 vuotta myöhemmin napajäätikköalueen pieneltä Valkosaarelta kehojäännöksineen ja retkivarustuksineen jäätyneinä.
Tähän tositapaukseen Lahden kaupunginteatteri tarttui selvittääkseen ihmisen loputonta tarvetta näyttää kyvyillään mahdollisimman suuria saavutuksia tullakseen mahtavan luonnon hallitsijaksi ja maailman kuuluisimmiksi.
Komeaa matkaa vetyilmapallolla Pohjoisnapaa kohti hallitsee tarkkatunteinen roolityö näyttelijöiden suurenmoisella ammattitaidolla sekä ohjaajan varmistettu tarkoin laskettu, mietitty, varmennettu esityskokonaisuus.
Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön ainutlaatuisesta näytelmäkattauksesta Lentävä ruotsalainen muotoutui hallittu teatteritapahtuma, jonka tositarina, fantasia ja tavattoman rikas ihmeellinen lavastus lepuuttavat ja ihastuttavat pitkään kokijansa sielua, mielikuvitusta ja taiteen sekä tieteen luomaa elämän ymmärtämistä.
Esitys kulkee kuin junamaisen tarkasti tekstinsä kohtauksiin aikataulutettuna tarinana käsikirjoituksessa ja tapahtumissa, sen päätöskohtauksiin juurikaan liikaa moraalia tai opetusta saati tuskallisuutta paasaamatta tai tapahtumia dramatisoimatta.
(Teksti Linda Wallgren & Anna Kuusamo, Ohjaus Linda Wallgren)
Teoksen suurinta taiteellista antia hallitsee sen kauneudessaan, herkkyydessään, vaikuttavuudessaan puhuttelevat ja lumoavat napamantereen jäätiköitten näkymät, äänet ja atmosfäärit.
Pelkästään pilvenhattaran laskeutuessa avaruudesta alas näyttämölle täyden katsomon täydellisessä hiljaisuudessa emme jäykkänä mielikuvituksettomana persoonana voi kuin syttyä täysin itsemme yllättävään spontaanin vilpittömään ihailuun. Valtavat kilometriset valkovihertävät jäisyydet saavat väkevät kuvamaailmansa, jääkarhuiset, merilintujen taivaita ja jäätä hamuilevat levottomat äänekkään parvilentonsa, luonnon vielä olemassa olevina ihmeinä meille ihmisille ensi kertaa näyttäytyvinä jäätikkömaisemina – kuu sekä maapallo allegorisen puoliavaruutta täyttävänä hallitsee maisemanäkyä muhkein täyspallomaisin kolmiulotteisin olemuksin. Kaikki tuolla pohjoisessa maailmankolkassa on läsnä joka hetki pimeässä päivässä sekä valoisassa yössä, tuiskussa, tuulessa ja kymmenien pakkasasteitten kylmyydessä – lähes kolme kuukautta retkikuntaa enää elossa pitäen.
(Lavastus ja esityskuvat Janne Vasama, Valaistus Harri Peltonen, Äänet Tatu Virtamo, Piirros Raana Lehtinen)
[Ensimmäisen näytöksen hieman tekninen ja laskuopillinen luonne, inventoiminen tulevaa naparetken lähtöä varten pitkitti esityksen kestoa. Tavaroita ja tarvikkeita varmistettiin ja lueteltiin pitkin suurta estradia insinöörimäisellä tarkkuudella kysymyksiä ja vastauksia kovin pitkien matkojen takaa kailottaen.]
Mutta Tukholmaan jääneiden sukulaisten ja ystävien sekä suuren kansanjoukon muodostama yleisötilaisuus toteutui 1897 retken alkutapahtumina ja sai aikakauden mediamaailmassa harvinaisen Tukholmassa järjestetyn yleisötilaisuuden luonteen.
Juhlassa tutkimusretken johtajan Andréen, kymmenportaiselta jo maailmanmaineen yläilmoihin korotetulta puhujakorokkeelta suitsuttama omakehu tuntui arvovaltaisten läsnäolijoiden tutkimusmatkailija Nansenin sekä erityisesti Kuningas Oskar II ja raharuhtinas Alfred Nobelin läsnäollessa tapahtuneen naparetken avustussummien kahden jälkimmäisen kisana jännitystä laukaisevalta varsin komedialliselta juhlatilaisuudelta.
Jari-Pekka Rautiainen loi tilaisuudessa pari äänekkään raikasta, eleillään valloittavaa tyyppiä esityskavalkadin elävyydeksi, yhden Strindberg-suvun kellokkaan, Liisa Vuori ja Saana Hyvärinen myös tärkeät Strindberg-perheen naisedustajat ja Annukka Blomberg vakuuttavan huolestuneen Andréen äiti -roolin. Lumikki Väinämö vetäisi neljä eri silloisen Ruotsin kuuluisimman henkilön rooliluomusta huiman karrikoivalla tarkkamaalisen hurmaavalla huumorilla teoksen maantasaiselle valoisuudelle ja toiveikkuudelle ne riemuksemme eritellen.
Samalla huvittavalla esitystavalla kevennetään joukkotulkintaa erilaisin luonnoneläinten tai aikaan kuuluvien kellokkaiden naamiastanssimaisilla koreografioilla, milloin jääkarhujen, milloin hoviväen jopa lentoon pyrähtävien kirjekyyhkyjen tanssinpyrähdyksin.
Esityksen elämänpaloista tunnetasoa, jäätävää odotusta ja polttavaa kaipuuta kuohuu kotiin jäänyt rakastunut naiskaksikko.
Aurora Manninen toteutti tärkeän Anna Charlier -roolin – Strindbergiin aidosti rakastuneen pianistin, joka jää malttamattomasti odottamaan rakastettunsa nopeaa paluuta retkeltä. Manninen luo optimistisella olemuksellaan aina tarpeellisia voimakkaan sensitiivisiä tunnetasoja esitykseen.
Anna Kuusamo Gurlina tulkitsi näytelmän lopun varsin pitkän kyseenalaisen feministisen monologin kuin oudon infantiilisena yläkoululaistytön pitkänä rakastumisvuodatuksena – ajattelin näyttelijän poikkeuksellista ilmaisutapaa Gurlin-roolissaan hänen ja Andréen salarakkaussuhteen mieltä helpottavana julkisena paljastuksena.
Nils Strinberg ja Anna Charlier
Rakastuneet jättävät onnelliset näkemisiin -suudelmatoivotuksensa kohdatakseen pian toisensa onnistuneen Pohjoisnaparetken jälkeen.
Enempää, parahin lukijani, en Andréen retkikunnan matkasta kerro. Katsoja saa matkalaisten muistiinpanoista, monistakymmenistä tutkimusjulkaisuista, kirjoista ja asiakirjalähteistä näytelmän kirjoittajien ja ohjaajan luoman tapahtumakronikan mukana kokea tutkimusmatkalaisten retken epäonnistumisen – ilmapallon yllättävästi tyhjentyessä ja pudottua muutaman vuorokauden lennettyään, tutkimusmatkalaisten jatkaessa matkaansa kolmea rekeä vetäen useita kilometrejä paksun jäätikön pinnalla, niiden railoja varoen, jääkarhuja ja hylkeitä ruoakseen ampuen kohti kompassin osoittamaa lähintä maankamaraa. Heidän yhteiselämänsä, kaveruutensa, elämänvoimansa ja viimeiset viestinsä matkan alusta sen loppuun päättyivät löydettyjen muistiinpanojen mukaan kolmen kuukauden jälkeen vetyilmapallon noususta ilmaan Norjan rannikolla – pienelle arktiselle Valkosaarelle, josta olisi vielä ollut 1400 kilometriä Pohjoisnavalle.
Kurt Frankel, Nils Strindberg, August Andrée – Lentävät ruotsalaiset – esityksen ehkä viimeisissä elämänvaiheissaan – kenties juuri tässä hereonia mielenrauhansa viimeiseksi avuksi vielä naukaten ja samalla koko katsomon kokeman esityksen atmosfäärimaailman vaikuttavasti hetkeksi utuiseksi sumentuessa.
Tapani Kalliomäki näytteli itseoikeutetun vahvan retken ideoijan ja johtajan Andréen. Hänen insinöörimäinen maailmanvalloituksensa väistää lähes kaikki ihmisen normaalit tunteet, vain laskelmat ja premissit ovat tärkeitä, salarakkaansa Gurli Linderinkin visusti naparetkihehkutuksissaan kätkien. Ainoa julkisuuteen näkyvä rakkausaistimus on Andréen emotionaalinen tunne äidinrakkaus, jota hänestä tihkuu hyvästellessään äitiään ilmapallon lähdön hetkellä. Retken epäonnistuessa hänestä löytyy kuitenkin vastuuntuntoa ja kannustusta toisten retkeläisten mielialan kohentamiseksi toverillisen lämpimillä kannustuksillaan.
Veeti Vekola hahmotteli Strindbergin, nuoren insinöörinsä, kamerankäyttäjä-muistiinkirjoittelijansa valoisan toiveikkaaksi, touhukkaaksi idealistiksi. Hän vielä retken lähtöpäivinä elää näytelmän kahden toisiinsa rakastuneen tulevaisuuden uskoista elämän tavoitetta rakastettunsa kanssa. Vekola todistaa rakastumistunteensa päivittäin muistiinpanoissaan taitavasti tunnistettavana ja elämänvoiman antajana.
Vilma Kinnunen tulkitsi kolmannen naparetkeläisen Kurt Frankelin innostuneen realistiseksi, järkeilevän luontevaksi elämän ymmärtäjäksi. Hänestä järkevä miehekkyys ja mutkattomuus on avain selvitä elämässä ja sen jatkuvissa koettelemuksissa. Kinnusen naparetkeläisestä välittyy arjen viisautta ja luontevaa kaveruutta pitää matkatoverinkin ajatukset koossa ja yhteensovitussa järjestyksessä.
Kun vuonna 1933 ensimmäiset retkikunnan löytäjät palaavat Tukholmaan Andréen pohjoisnaparetkikunnan jäänteiden suurta keräyskuormaa mukanaan kantaen, syntyy vaikuttavan isänmaallinen vastaanottojuhla.
Juhlassa lauletaan Du gamla du fria – Ruotsin kansallislaulu – ja niin tässä esityksessäkin: komean kauniisti, sävelpuhtaissa äänistemmoissa kuin huippukuorot suurissa Valtiopäivien avajaisissa.
Ruotsi oli nyt tullut koko maailman kuuluisuuteen tällä kolmen lentävän ruotsalaisinsinöörin rohkealla epäonnistuneella vetyilmapallolla tapahtuneella Pohjoisnavan maailmanvalloitusyrityksellään.
Kantaesitys 17.10.2026 Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö
Esitysarvio kirjoitettu 6.11.26 esityksestä.
https://lahenuutisia.fi/2026/10/16/lahden-kaupunginteatterin-lentava-ruotsalainen/
































































Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä Taija Helminen, Tanjalotta Räikkä ja Hilkka-Liisa Iivanainen tuntuu mielestäni jo leipiintyneen monivuotisesta valintaurakka-pravuuristaan. Nyt he kaikki kokivat rakastuvansa uudelleen silloin, kun valot sammuvat ja teatteriesitys alkaa. Onhan sitä teatteria muunkinlaista! Moitin jo itseänikin, kun ajattelin, että jospa ensi kesäksi tulisikin tuoreempi kolmikko vetämään ja valitsemaan näitä esityksiä – eikä vaan aina superylistämään valintojaan. Eniten minua harmitti, että yksi heidän kehumispuheenvuoronsa tuli Espoon kaupunginteatterin esityksestä ja sen erinomaisuudesta, vaikka se juuri tänään oli peruutettu. Harmitti ainakin itseäni moiset kehumiset esityksestä, johon meistä moni oli satsannut koko festivaalimielenkiintonsa.