Kategoriat
kulttuuri viro

Juhannus

Juhannus-idylli

 

”Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan,

valmis ma oon, mua varro ei kukaan!”

 

”Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,

vaan  mitä kanssas on tekemistä minulla?”

 

”Sua kaiken talvea katsoin jo, kulta,

silmäsi sytti mun sydämeni tulta.”

 

”Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?

Minulla on riippuva mattokin, minulla!”

 

”Minulla on vene, joka varmana kiikkuu,

vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.”

 

”Vakavamman varaan mieli on minulla!

Lie kuten lainehet lempikin sinulla?”

 

”Lempeni luja on kuin purressa ruori,

kun sitä kätesi  sun kääntävi nuori.”

 

”On joka sormella moisia minulla.”

 

”Matkaani menen, jos on toisia sinulla!”

 

”Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa…”

 

”Jatkatko kanssani elämäni matkaa?”

 

”Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla,

mutta ei muuta kai tekemistä minulla!”

 

Eino Leino

 

PS

Virossa vietetään juhannusta perinteisesti Johannes Kastajan päivänä, eli 24.6.

Tämän artikkelin kuva on virolaisidyllistä

TV

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri viro yhteiskunta

Rakveren kevät kutsui 23.-26.5.2024

Viron kielen ystävien 15-jäseninen keväinen joukko risteili neljä päivää kaikkiaan kymmenessä eri kohteessa pääosin Pohjois-Viron mielenkiintoisissa nähtävyyksissä.

Marianne Mikolan hurmaavan temperamentin tähdittämän retkijoukon ytimenä oli Päijät-Hämeen Tuglas-seuran jäseniä ja mukana niin Helsingin kuin Kuusankoskenkin Viro-faneja.

 

Tällä kertaa Viron retken keskuksena oli nuorekas, vuosi vuodelta yhä valoisampi 16000 asukkaan Rakveren kaupunki, jonka keskustasta vajaan kilometrin päässä komeili mainion tammimetsän suojaama sympaattinen, siisti ja kaunis Villa Theresa, joka tarjoili retkipäiviemme maukkaan monipuolisen runsassisältöiset, kauniisti katetut aamiaisemme ja rauhallisen häiriöttömän yöpymiskehtomme.

Matka alkoi Eckerö line (loungessa) -laivalla Helsingistä Tallinnaan ja jo satamassa odotti retkipäiviemme kuljetusvälineeksi sopiva pikkubussi ja rauhallinen, hyväntuulinen Jüri sen luotettavana kuljettajana.

1.

Tallinnan satamasta ajoimme suoraan jo kauan restaurointiajatuksissa olleen Kolgan kartanon monille meistä jo tutuille, noukogu-ajoilta karun ränsistyneille, alkuaan komein klassisin pylväin vielä kauas erottuville kartanokomeuksille ja katselimme sentään paljon jo tehtyäkin restaurointia, varoen toiseen kerrokseen kiipeämisen leveitä, pinnoiltaan vielä keskeneräisiä portaita ja monenlaisia rakennustelineistöjä pitkin valtavan kartanorakennuksen korjaustyömaita – asiantuntevan museo-oppaan johdolla.

Vaikuttavassa Kolgan kartanossa voi kuvitella merkittävien sukujen muinaisaikojen henkeä. Vuodesta 1230 lähtien Kolgan kartano kuului sisterssiläisten ritarikunnalle. Vuonna 1581 Ruotsin kuningas Juhana III lahjoitti Kolgan ja sen ympäristön kuuluisalle ruotsalaiselle sotapäällikölle Pontus de la Gardielle. Kolgan kartano sai nykyisen ulkonäkönsä 1820-luvulla, jolloin edellinen rakennus peruskorjattiin tyylikkääksi klassistiseksi palatsiksi. Kartano kuului 1600-luvun lopulta kesään 2014 yhdelle ja samalle aatelissuvulle – Stenbockeille. Sittemmin talon tiettävästi vuokrasi vanhempi tallinnalainen rouva. Vuoden 2021 koronaepidemian jälkeen sitä on remonttisuunnitelmineen alettu esitellä pienille turisti- ja asiantuntijaryhmille.

Oppaamme kertoi, että kartanon omistaa nykyisin vanha rouva, jolla ei ole liikaa rahaa – ei ainakaan restaurointiin tarvittavia miljoonia – mutta hän on saanut paljon nuorta vapaaehtoistyöntekijöiden kaltaista, asiasta kiinnostunutta väkeä töihin kartanon kunnostamiseksi.

Katselimme ja totesimme sen tätä vauhtia selviytyvän ehkä puolessa vuosisadassa jonkinlaiseen välttävään alkuperäiskuntoon.

Parasta oli kuitenkin suurissa halleissa, monikymmenmetrisissä käytävissä näkemämme perusteellinen entisöintiasenne ja -materiaali, jolla menneisyyttä yritetään materiaalista tinkimättä vaalia.

Vierailimme myös Kolgan vaatimattomassa, mutta hämmentävän paljon esineistöä sisältäneessä tavallisessa kotitalousarki-museossa. Sen aikakausi keskittyi paljolti monelle suomalaisellekin tuttuun 1950-luvulta kerättyyn kotien esineistöön ja ammatteihin.

Monetkymmenet autojen aidot pienoismallit, sadat lelut ja myös perheiden lastenrattaat, oli esillä: oheiset lasten kärryt  oli lahjoittanut muiseolle niiden omistaja – oppaamme.

Museo oli täynnä lähinnä virolaiskotien esineistöä – tuhansia leikkikaluja, kouluelämää, sairaanhoitoa ym. lähimenneisyyden meitä suomalaisiakin yhdistävää, tavallisen elämän maalaistarpeistoa.

Mahtikartanon pylväiköt ja muutamat suuret hallimaisen upeat, korkeat huoneet ja sisätilat, vaikuttavat portaikot olivat koronapandemian jälkeen alkaneet vähitellen pienten vierailuryhmien ja hyvän oppaan johdolla viestiä ruhtinaallisesta entisestä 1800-luvun aatelisten loistosta, jossa kartanoille tyypillinen monikymmenmetrinen talon naiset ja miehet kartanon eri puolille jakava sisäkäytävä avautui meille koko kartanon pituudelta. Se oli saanut vähitellen entisöijien löytämät alkuperäiset värinsä, huolella tutkitut katto- ja seinäkatteensa.

Museon ulkoseinässä meitä arvelutti erikoislaatuinen juutalaisuuteen viittaava tähtimäinen kuusikulmainen kivestä valmistettu vaakuna, jonka oppaamme kertoi viestivän pelkästään paikallisesta tärkeän juoman valmistamisesta. Sen kaikki kuusi eri kulmaa kuvasivat paikallisen oluen valmistamisohjeita vaiheittain. Vaakunan löysimme kartanon parista eri paikasta kuin muistutuksena nautintojen määrästä ja laadusta.

2.

Ajelimme bussilla seuraavan kartanoon, Palmseen, jonka puupintaisessa Körtsissä söimme maittavan silakkafileelounaan, kaikkine mahdollisine lisäkkeineen, jälkiruokineen, kahveineen – hienosti yhteiseen suureen pirttipöytään tarjoiltuna.

3.

Matka jatkui nyt tien myötäillessä meren rantaa.

Sagritsa muuseum on valtion museoima syntymäkotiharvinaisuus.

Se on alkuaan ollut Seljan kartanon kalastustyöntekijäperheelle annettu pieni asuntotila, hienon luonnonmaiseman keskellä, mereen vuolaasti virtaavan pienen joen töyräällä metsäluonnon syleilyssä. Sagritsan työntekijäperheelle syntyi 1910 Richard-poika, joka pian jo nuorena lukioaikana osallistui taidenäyttelyihin. Opiskelussa hän ei kauan viipynyt, vaan pääsi 18-vuotiaana Valtion taideteollisuusoppilaitokseen opiskelemaan kuvataiteita. Hän opiskeli mm. kattomaalausta, esineiden koristelua ja teatterimaalausta. Taiteilijayhteisö Pallas kävi kutsumassa varattoman lahjakkuuden, Richardin, huipputaiteilijajoukkoihinsa, missä hän sai monipuolista opastusta Tarton ja maan parhaimpien taidemaalareiden johdolla. Pallaksesta valmistuttuaan 1936 hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Olen kertonut aikaisemmissa Lahen uutisia– jutuissani Edvard Okaasesta, joka juuri Richard Sagritsin kanssa maalasi meille suomalaisille tutun Estonia Teatterin kattomaalauksen.

Omakuva öljyvärityönä vuodelta 1957 (Virumaa muuseumid omistuksessa)

Sagritsin suuret työt, kuten Kalev Poeg -kuvitukset, useat ulkomaanmatkat – jopa yhdessä taiteilijaystäviensä kanssa Suomeen tai vierailut Krimillä – osoittavat hänen työnsä pyhittäytyneen täysin taiteelle.  Esimerkiksi Krimillä hän lyhyellä vierailukäynnillään maalasi rakennuksista, luonnosta, maisemista yhteensä 55 taideteosta.

Sagritsin rakkaudeksi muodostui kotikaupunki Rakveren läheisten maisemien, meren kuvaukset ja luonto.Kullerot öljyvärityö vuodelta 1943

Synnynnäisen kuvataiteilijan upeita maalauksia, pääosin luonnosta jos kohta myös kaupunkiasunnon Tallinnan kukka-asetelmista, on tänään valtion omistuksessa ja yksityiskokoelmissa, näyttelyissä nähtävänämme. Vuosi sitten juuri täällä hänen synnyinkodissaan oli hänen töidensä harvinainen näyttely. Myös tämän artikkelin Sagritsin maalausten kuvat on kopioitu tuon näyttelyn komeasta ohjelmakirjasesta, jota museossa oli myytävänä. Sagrits sai myös paljon julkista tunnustusta ja hänet valittiin valtion maalaustarkastajien harvinaiseen joukkoon, mutta sitten jo vuonna 1942 (maan alle) hän oli kolmijäsenisen ensimmäisen taiteilijayhdistyksen yksi perustaja.

Tämä Sagritsin Kalamen maatalomuseo on avoinna Richard Sagritsin syntymäkodissa Karepalla. Hän oli naimisissa Alice Kõrverin kanssa (1909–1997).

Tilalta ottamani valokuvat kuvaavat hänen synnyinkotiaan: museo-oppaan kertomana juuri ennen tuloamme täällä avattiin Taiteen yö – näyttely, jonka töitä on vielä ripustettuna tämän Sagritsin kotitalon eri rakennusten seinillä. Jo pihalla viehättää taiteen yhdistynyt mennyt ja nykyaika. Mies istumassa kivellä katselemassa joelle kirkkaana kesäpäivänä. Yllätys on teoksen luonnollisuus ja vielä toinen yllätys -lähes piilossa miehen edessä aurinkoa ottava, makaava nainen. Näkymät pihalla ovat luonnon ja suven tunnelman lumoavia.

Eestin kansallismuseoon liittyvänä Sagritsin rakennuksissa ja ulkotiloissa – perheen alkuaan harjoittamaan seudun kalastusammattiin liittyvää esineistöä oli tyylikkäästi ajatuksiimme ja silmiämme havainnollistavana esillä.

 

Jotkut meistä ennättivät piipahtaa myös rakennusten taakse. Siellä oli kivistä ja luonnon kasvierikoisuuksista rakennettu todellinen luontoartesaanin omalaatuinen puisto, joka pysähdytti monet meistä ihailemaan – ja jätti aikomukseksi ehkä vielä palata siihen perehtymään. Usein tämä Sagritsin koti toimi myös aikakauden taiteilijoiden luomis- ja majoituspaikkana.

 

(4.)

Matka Rakvereen ja vasta nyt majoittuminen ja perehtyminen majapaikkaamme Villa Theresaan päättivät päivän yön makeaan uneen – toisille kenties vielä sitäkin ennen pikakäyntiin kaupungin keskustassa, sinne kävellen.

 

5.

Toinen retkipäivä oli täynnä Narvan kaupunkia ja pääasiassa sen maahanpoljettua historiaa rauniorakennuksineen ja nykyisyyttä jännittävästi sekä poliittisella jännityksellä.

 

Kovin ajankohtaiseksi käyntimme Viron ja Venäjän rajakaupunkiin ja rajalle myös yllättäen oli muuttunut. Pari päivää aikaisemmin venäläiset olivat kokonaan poistaneet maiden välisellä rajalla sijainneet keskellä jokea kasvaneet puut. Näin kuten nykyisin Venäjällä on tapana, voitiin ärsyttää rajaviivaa tiirailevia löytämään nyt pelkästään veteen piirrettyä rajalinjaa. Mekin riensimme ensimmäisen laajan Venäjä-Neuvostoliitto Kreenholmin monisatahehtaarisen tehdasalueen yhteen pieneen kolkkaan eli Narvajoen reunalle, jonne oli isketty rajapyykki erottamaan toisille puolille jokea Viro ja Venäjä.

 

Kaukana joen yläjuoksulla totesimme odottavan yhden jatkuvan uhon. Kun muuten joessa juuri ja juuri lirisi vähän vettä, arvuuttelimme, mitä tapahtuisi, jos suuri naapuri tuon patorakennelman avaisi ja sieltä syöksyisi 500000 miljoonaa litraa vettä sekunnissa kohti merta – koko Narvan kaupungin varmaan täydellisesti peittäen.

Oppaamme osasi venäjää ja myös viroa, joskin puhe oli edelliseen kieleen hieman aksentoitunut. Koko lähes kaksituntinen kierros jalkaisin laajalla tehdasalueella ja sen moneen rakennuskompleksiin perehtyen oli raskasta lähes 30-asteisen ilmaston leijuessa paistavan auringon poltteessa.

Narvajoella hieman kaupungin yläpuolella sijaitsee kaksiportainen putous. Portaiden välillä on Kreenholmin saari. 1800-luvulla putouksen reunalle rakennettiin kuuluisa Kreenholmin tehdas, joka tuolloin oli Venäjän imperiumin suurin tehdas. Vuonna 1913 siellä työskenteli yli kymmenentuhatta henkilöä! Tehtaan ympäristöön muodostui tiivis teollisuusarkkitehtoninen kokonaisuus, johon kuuluivat tehdas, sairaala, työläisten kasarmit, tori, johtajien talot ja Kreenholmin puisto. Rakennukset on rakennettu englantilaiseen tyyliin, punaisista tiilistä, vaikuttaen olennaisesti kaupungin ilmeeseen. Kreenholmin tavaramerkki tunnetaan vieläkin kaukana Viron ulkopuolella.

Niinpä tuosta englantilaisuudesta on vieläkin jäljellä tälle asiantuntijajoukolle ja heidän perheilleen vartavasten punaisesta tiilestä rakennetut asumiskorttelit. Työntekijöillekin tehdas rakensi, mutta huomattavasti vaatimattomammat, pääasiassa yksihuoneiset asunnot.

Tosiasiassa ymmärsimme tuosta tehdaserikoisuudesta ainakin sen vesivoimakäytön.

Ennen sähköä, jopa sen jälkeenkin tehtaan kymmenettuhannet voimanlähteet pyöritti virtaava vesi, jonka teho pyöritti turbiineja ja hyvin usein pelkästään erilaisilla välihihnavälityksillä toimien, suuria koneita ja niiden voimaa, nopeutta ja kokoa muuntelemalla – koko suurten tehdashallien valtavaa kutomo- värjäys ja karstauslaitteistoja.

Ymmärsimme myös, että pellava antoi rakennuksille merkittävän korkeatornimaisen ulkomuodon, sillä tuo materiaali oli vaarallisen helposti syttyvää. Jokaisessa tehdasyksikössä oli korkeat palotornit, joissa yötä päivää päivysti työntekijäjoukko mahdollisia tulipaloja tarkkailemassa.

Ymmärsimme myös, että tehdas käytti maailman taitavimpia – kehruu- jenny -laitteistojen tuntijoita eli englantilaisia asiantuntijoita, jotka laativat koneistuksen, laitteet, linjat ja heidän asiantuntemuksellaan syntyi maailman tehokkain ja työllistävin kangastuotanto, täysin maailmanhuippuluokkaa.

Eri vallanpitäjien aikaan tehtaan omistus ja toiminta toisinaan kasvoi, toisinaan kutistui.

Myös työtaisteluhenki löytyi näin suuressa, naisvaltaisessa tehdasyksikössä. Lakko kesti lopulta monet kuukaudet ja johti muutamiin työntekijöiden etuihin ja palkankorotuksiin ensi kertaa tehtaan historiassa. Kuvassa asiasta miltei Narvajoen rantametsikköön  tehty muistomerkki.

 

Maailmansodan vuosina kuten 1944 tehdas käytännössä koneineen, rakennuksineen ja toimintoineen pommitettiin maan tasalle. Väliin taas se nousi 1990-luvulle saakka takaisin yli 9000 työntekijän suuruiseksi. 2000-luvulla se koki täydellisen konkurssin ja jäi lopulta Viron valtion taakaksi ja omistukseen. Monenlaista toimintaa siihen on yritetty ideoida: kulttuuritilaisuuksia, oopperoita ja muita kansanjuhlia. Koronan jälkeen kaikki yritykset ovat kuitenkin ideoineen sammuneet. Alue on enää vain meidän turistien ihmeteltävänä ja sen valtavat tilat päiviteltävinämme.

Noloa , mutta ymmärrettävää , sillä kaiken ehostaminen, varsinkin pommitetun suuren tehdasalueen, vaatii rajuja ideoita ja suurta valtiollista ja sponsorista valmistamisprosessia, rahaa ideoihinsa.

 

Narvan käyntimme lopuksi autoomme astui sukunimeltään Lauri-niminen naisopas. Hän oli innostunut sekä suomalaisesta sukunimestään että suomenkielen taidostaan. Jälkimmäinen tosin osoittautui innostuneisuuden lisäksi kovin epävarmaksi – puhetta tuli, mutta kiertoajelumme päämäärä ja opastusarvo ei ainakaan meille täysin suomalaisille auennut. Mutta ehkä tuo äärimmäinen innostuneisuus – ehkä sitä me kaikki vielä asioissamme tarvitsisimme. Ainakin ehdimme vilkaista hienosti rakennettua uutta kaupungintaloa ja komeaa modernia uutta lukiorakennusta sekä useaan kertaan kaupungin kuuluisia muureja ja runsasvetistä Viron ja Venäjän rajaa – Narvajokea.

6.

Narvapäivän päättyessä koimme kuitenkin täysin ruhtinaallisen lounaan, vailla vertaa. Lounas Gruusia Trahter Mimino (Jõhvissa) tarjosi nimensä mukaista ruokaa, kanaa, sianlihaa, perunavalmisteita, yrttejä ja maukkaiksi kypsytettyjä erilaisia juureksia ja jälkiruokakahvit leivoksilla. Olimme kaikin tavoin ylenravitut sekä ihanan väsyneitä – auringonlämmön pehmentämä suomalainen vironautiskelijaryhmä. Iltamme oli vapaa – niille, jotka vielä jaksoivat jotakin tätä päivää mahdollisesti enemmän kokea. Olimme itse ainakin vallan tyytyväiset ja miltei seisten nukahdimme.

 

7. Automme suuntasi klo 9.00 kohti Rakveren kuuluisaa Päts Sahverin leipomoa, jonka ovella jo muutama asiakas odotti tuoreita leipiä ja leivonnaisia. Vastaleivotun tuoksu tulvi jo ovelta ja ostimme koko seurueelle tulevan päiväkahvin tarjoamiset. Monet hoksasivat hankkia myös näitä komeita leipiä ja herkullisia piirakoita viemisiksi Suomeen. Itse ihastelimme kondiittorien taiteellisia leivosluomuksia, joita jäähdytetyt lasitiskit meille houkuttelevasti tarjoilivat.

 

  1. Nyt matkamme jatkui kohti etelää, Jögevalle ja vajaan tunnin ajon jälkeen meitä kohtasi eestiläisen moderni näky – Jögevan kirkko.

Jögevan viime jouluksi valmistunut arkkitehti Üllar Varikin suunnittelema Jõgeva uus kirik on uljaan nykyaikainen ja upea temppeli. Se on vesitornin ympärille rakennettu kolmensadan hengen pyhättö. Silmä lepää tässä rauhaisen tasaisella, tyylikkään nurmikon ja laatoitetuin kävelypoluin varustetun, aidatun kirkkoalueen kauneudessa, koskemattomuudessa ja valkoisuudessa.

Kirkkosali on tilava ja valoisa auringon kylpiessä sen sisustuksen arkkitehtonisissa ratkaisuissa, joissa vaalea puu, valkoinen väri ja laajat säädeltävät lasipinnat luovat käsittämättömän kaunista avaruutta – kuin ulko- ja sisäpuoli yhtyisivät toisiinsa tässä täydellisessä kirkkosalin ratkaisussa. Hiljainen nuori mies paljastuu vähitellen kirkkoa esitellessään kirkon omaksi kirkkoherraksi.

Alttarin yläpuolella olevassa lasimaalauksessa on taiteilija Ene Luik-Mudist kuvannut Jeesusta yhdessä vanhempiensa kanssa tiiviissä perhepiirissä. Alttarikuvan valoisuutta ja tunnelmaa voi myös teknisesti hienosti muunnella. Näin koko kirkko muunneltavine ajanmukaisine irto-istuimineen, siirrettävine alttareineen, tarjoilutiloineen, urkuparvineen ja käyttökelpoisine ulos rakennettuine nousevine katsomoineen on myös kaikenlaiselle toiminnalle ja kulttuurille valmis yhteinen tila. Myös kirkon torniin voi kiivetä ja norjajalkaisimmat meistä riensivät ylös sieltä korkeudesta seudun kauniita maisemia ihailemaan.

Jõgeva on saanut aikamme kenties nykyaikaisimman temppelin ja samalla uljaan kulttuuritapahtumakeskuksen sekä turistinähtävyyden pysähtyä vanhaan sanomaan, sen moderniin asuun kiinnostavasti ja vastustamattoman kutsuvasti.

 

9.

Siimusti keraamika ja Savikoda

Siimusti Keraamika toimii vuonna 1886 työnsä aloittaneessa saviteollisuuden rakennuksessa, jonka perusti maatilallisen perheessä kasvanut Joosep Tiimann. Paikka oli sopiva paikallisten savivarantojen vuoksi. Aluksi perustettiin tiilituotanto, sen jälkeen alettiin valmistaa uunipannuja ja talousastioita. Nykyään saviteollisuudessa voi tutustua käyttökeramiikan valmistusprosessiin: saven valamiseen muotteihin, polttamiseen ja lasitukseen. Saviteollisuuden tuotteita voi ostaa paikan päällä.

Jos sellaisen tämän suvun ja sen vanhan ammatinedustajan kuin minkä me suomalaiset täällä Siimustissa kohtasimme saisi ystäväkseen, meillä joka päivä olisi ajatuksissamme sympaattinen, leppoisa, ahkera, taitava ja hurmaava entisajan käsityöläismestari. Hän esitteli koko pienen savipajansa toiminnan – isänsä perustaman ja parin kolmen lisähenkilön tarvittaessa työllistävän – ja ennen kaikkea tuon taidon monet kymmenet niksit ja määrättömän työmäärän vaativat perinteiset aikataulutukset: kahden vuorokauden polttovaiheisiin saakka sekä yksityiskohtaiset eri valmistusvaiheet työn ja esineiden onnistumiseksi.

Jo pelkillä kuvilla voimme jotakin, parahin lukijani, tästä empaattisuuden täyttämästä persoonallisuudesta – vierailumme esittelijästä –  todistaa.

Tuskinpa useinkaan niin hyvälle mielelle mistään tulee kuin tämän käynnin elämäänsä kerran kokemuksekseen saatuaan. Kaupallisuus siitä on kaukana, sydämellisyys meille kaikille avoinna, suosittelen lämpimästi!

 

  1. Vierailu Paduveren talomuseossa ja Tiit Läänen asiantuntemuksessa.

Kuljettajamme Jüri ja isäntämme Tiit.

Jögevan pitkäaikainen vaikuttaja, aikaisempi valtuuston puheenjohtaja, urheilumies henkeen ja kehoonsa saakka, toimivuuden ja aktiivisuuden ruumiillistuma, suomalaisten ystävä, suoraan silmiin katsova Tiit Lääne oli meitä vastaanottamassa saavuttuamme Jögevan talomuseolle. Hän esitteli ensin kunnan erikoiset lähihistorialliset tapahtumat, joista viisi puustaveistettyinä on jo kolmekymmentä vuotta ollut edustamassa kunnanhistoriaa.

Näytelmäkirjailija Hugo Raudsepp, kunnan menneiden aikojen mahtihenkilökin ja yksi nainen olivat näköispatsaina vaikuttava kokemus.

Lääne esitteli myös sota-aikaisen punaisten surmaamien kuntalaisten muistoksi valmistetun veistoksen, jossa niminä esiintyi useita Läänen suvun henkilöitä. Esittelijä oli siis täysin sisäistänyt kuntansa toimen ja toiminnan. Tiit Läänehän on seudun sanomalehden päätoimittaja, useiden seudun kirjojen kirjoittaja ja julkaisija.

Sitten talomuseoon. Lääne kysyy kun aurinko paahtaa, haluammeko mennä museoon varjoon vai esitteleekö hän sitä auringonpaisteessa. Varjoon, kuuluu nopea vastaus ja niin aivan muutamankymmenen metrin päähän suuntaamme askelemme talomuseoon, joka on paikalle tuotu ja uudelleen pystytetty seudun vanha koulu.

Sen sisätila osoittautuukin hyvin seikkaperäiseksi kaikkine esineineen, seinäjulisteineen. Entä se päiväkahvi? Nopeasti Lääne vilahtaa museotalon ovesta ja pian palatessaan hänellä on suuri kahvinkeitin mukanaan ja kahvi alkaa porista, hämmentävän nopeaa toimintaa. Samalla hän käy kertomassa koulun vaiheita ja viimeaikojen koulujen yhdistymisiä kunnassaan. Kahvitarjoilu ekstemporena – siinäkin Tiitin toimiessa tarjoilijana ja tuliaispullat ja piirakat tuntuvat maistuvan. Museon iäkkäiden hisiseinien hämy on herkullisen kahvituokion lisäksi kiehtovan tunnelmallinen.

 

Keskustelemme monista asioista Tiit Läänen touhutessa vierailumme onnistumiseksi ja kyselemme kunnan asioista. Sitten on vuorossa entiseen meijeriin valmistunut uudempi museo, jossa on koko kunnan kirjanpitoarkisto, merkittävät urheilusaavutukset, asiakirjat ja hieno, toimiva sisustus tehdä töitä.

Kuvasta selviää, minkälaisen hoikan ja korean henkilön kanssa, saamme vierailuamme jatkaa.

Meijerimuseossa tutustumme sen neljään eri kerrokseen ja lopuksi tietenkin annamme tuliaisemme, joka sopiikin hyvin lisäksi entiseen mukikokoelmaan.

Mukien joukko tuntuukin olevan vierailijoiden antama tunnustus ympäri Eestin ja myös muista maista Jögevan silmääpitävien ja kunnan toimivuuden jatkuvuuden sinetiksi.

Meillä olikin jo Tiit Läänen kokoama kirja matkalukemisenamme ja saimme vielä uuden juuri ilmestyneen hänen teoksensa muistoksi käynnistämme.

Ajelemme varsin tyytyväisinä takaisin kohti Rakvereä. Ilta on vapaa.

Itse aterioimme hienot illalliset majapaikkamme ruokalistan mukaisesti omat mieliannoksemme tilaten. Lähtöilta ja lähtöyö, pakkaaminen on vielä edessä.

 

Kategoriat
teatteri viro yhteiskunta

Eisensteinista viiltävän ajankohtainen näytelmä

Maailman suurimpien valtioiden hallitsijat kokevat suuruuskuvitelmissaan usein olevansa kaikessa osaavuudessa ja taitavuudessa ylivertaisimpia koko maailmassa. Nerosta alkaen lähihistoriamme kautta Hitleriin ja Staliniin on maailmanhistoriassa näin käynyt. Monet heistä ovat kokeilleet myös taidetta, olla sen yläpuolella. Taide on kuitenkin aina selättänyt jopa maailman tyrannit. Siksi he vähäisessä taiteentuntemuksessaan ovat pyrkineet käyttämään maailman etevimpiä taiteilijoita oman hallintonsa tuotteina ja käsikassaroina tullakseen vielä mahtavammiksi, ylittämättömiksi maailman herroiksi.

Itse hämmästelin jo muutama vuosikymmen sitten käydessäni tutustumassa Neuvostoliiton aikaiseen Petroskoihin – sen Suomalaisen Teatterin teoksiin ja kaupungin koululaitokseen – silloisen stalinistisen Neuvostoliiton taidekäsityksen pysyvyyttä. Kaupungissa näin Suomen sotien aikaisen kommunistisen varjohallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen patsaan yhä keskeisellä paikalla. Lähemmin tarkastellen katsoin taiteilijakaverini neuvosta, miten patsas oli rakennettu – miltei näkymättömin liitoksin pienistä osista. Se oli helppo purkaa, vaihtaa siihen osia, kuten pää tai vaikka koko veistos. Näin voidaan menetellä kätevästi ja nopeasti muutamassa tunnissa vallitsevien henkilökonjunktuurien vaihdellessa valtakunnan hallinnon johdossa.

Nykyisen vapaan Viron entisten kommunististen johtajaveistosten päät ovat turistien nähtävänä Viron Historiallisen museon päärakennuksen takana olevassa laajassa patsaspuistossa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/10/viron-kielta-ja-kulttuuria

Suuret poliittiset yksinvaltiaat ovat tällaisia monumentaalisen tärkeitä persoonia, joita stalinilais-nationalismilla ei ole ollut vielä 1920-luvulla varaa pistää aina vuosiksi vankiloihin, näännyttää nälällä kuolemansairaiksi, pudotuttaa korkeista kerrosrakennuksista, ampua tai eritavoin salamurhata – kuten myrkyttää. Puhumattakaan, että heidät olisi yritetty uudelleenkouluttaa nykytavan mukaan toisiksi ihmisiksi sukupuoliselta identiteetiltään kuten näinä putinaikoina Venäjällä nyt. Yhteiskunnan rikolliseksi luokitellut toisinajattelijat ja homoseksuaalit ansaitsivat nopean kuoleman.

Eesti Draamateater

Teatteri on kautta aikain ollut yksi tällainen taidemuoto, jolla on ollut suora tai piilotettu sanoma parantaa tasa-arvoa ja ihmisten asemaa alamaisina. Viron Draamateatterin Eisenstein-teatterinäytelmä on teos, joka selvittää nykyisen Venäjän putinismin perusteita: siinä Stalin kuin malliesimerkkinä yrittää tulla satojentuhansien ihmisten murhaajanakin kansan suosioon. Näytelmän taustalla on tositapaus Stalinin toiminnasta 1941-1948.

Sergei Eisenstein oli maailmankuulu venäläinen elokuvaohjaaja, kenties jo mykkäfilmin ja nykyisin koko elokuvataiteen maineikkain suurten ajatusten vaikuttaja: Taistelulaiva Potemkin 1925 on merkittävä, paikaltaan liikkumaton elokuvamonumentti, joka filmityönä vaikuttaa yhä maailmassa elokuvavoimassa ja tekniikassa sekä vakuuttavuudessaan suuriin kansanjoukkoihin.

Josef Stalin surmattuaan armotta satojatuhansia, ihmismassoja ja useita kansallisuuksia, päätti todistaa, ettei hän mikään raakalainen ollut. Hän oivalsi, että Moskovan Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma (1530-1584) oli aikoinaan häntäkin paljon raaempi. Stalin päätti pyytää Eisensteinia tekemään elokuvan Iivana Julmasta kaikkine julmuuksineen. Stalin ajatteli Iivana Julman raakuuden niin suureksi, että kansa nähdessään elokuvana tämän hirmuteot alkaisi pitää Stalinia suorastaan ihailtavan helläkätisenä hallitsijana.

Sergei Eisenstein taas tajusi, ettei tuosta pyynnöstä, joka oli myös käsky, voinut kuin henkensä kaupalla perääntyä. Niinpä hän teki sopimuksen tehdä tuo filmi Iivana Julmasta maan parhain taiteilijoin. Iivana Julman satojentuhansien ihmisten järjettömällä tuholla ja ruhtinaallisella loistolla, teatraalisella pukeutumisella Stalin tahtoi rinnastaa täyshullun Iivana Julman itseensä varsin hyväntahtoisena kansansa ihailtuna johtajana Generalissimus Stalinina.

Stalinin aikana filmin käsikirjoittamisen, suunnittelemisen ja valmistumisen valvoi tarkoitusta varten Stalinin nimittämät NKVD:n (salaisen palvelun) kaksi upseeria apureineen.

Ursel Tilk ja Britta Soll

He seuraavat Eisensteinia ympäri vuorokauden. Maassa kaikki vakoilevat kaikkia. Näemme esityksen keskushahmoina oikeastaan eniten juuri nuo työtä vartioivat stalinismille vannoutuneet upseerit, heidän hahmonsa ja toimensa. He syynäävät suurien hankintojen, käsikirjoitussuunnitelmien, näyttelijäkiinnitysten lisäksi kaiken elokuvan taustatyön: valokuvia perhealbumista, valmista ja tekeillä olevaa elokuvamateriaalia – kaikkea mitä he saattavat tarvita todisteeksi valtionvastaisesta toiminnasta elokuvan valmistumisessa, kaikki kelpaa, vaikkei sillä olisi itse elokuvalle pienintäkään merkitystä. Salaisia papereita, suudelmia, allekirjoituksia ja kaikkea tämän suljetun yhteiskunnan suurta vilpillisyyttä raotetaan vaikuttavasti. Eisensteinin jokaista liikettä kuunnellaan, salakuunnellaan hänen keskustelunsa, tutkitaan muistiinpanot, perhe-elämä, selvitetään, aikooko hän kuvata jotakin, mikä on vastoin johtajan käskyjä. Eisenstein alkaa tuntea viimein myötätuntoa vartijoitaan kohtaan ja kutsututtaa heitä suurlähetystöjen vastaanottoihin ja tarjoaa roolinkin tulevassa näytelmässään. Puhumattakaan, että nuo upseerivartijat ympärivuorokautisessa työtehtävässään rakastuvat toisiinsa.
  Taavi Teplenkov, Britta Soll ja Ursel Tilk

Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Viron Draamateatterin näytelmä Eisenstein sai toteutuksen vasta kuukausi sitten (8.3.2024) Virossa. Sen kirjoittaja Mihhail Durnenkov perheineen oli Putinin Venäjän yhden huomattavimman teatterin johtajia, joka pakeni perheineen Putinin hallintoa ja elää lavastajavaimonsa ja poikansa kanssa Suomessa jo kolmatta vuotta.  Putinistisesta Venäjästä karkotettu ohjaaja Julia Aug siirtyi pari vuotta sitten Viroon ja päätyi Draamateatterin Eisenstein-näytelmän ohjaajaksi.

Draamateatterin näytelmän Mihhail Durnenkovin putinilaista Venäjää läpikotaisin tunteva teksti ja Julia Augin putinismiin suljetun Venäjän hyvin tunteva, paljastava, hallittu ja kiinteän jännitteinen ohjaus tuovat vapaalle maailmalle avautuvana näytelmän suoraan tähän päivään. Kuin rinnasteiseksi Iivana Julma -filmin sanomalle Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja selvästi täysin samankaltaisen putinistisen nykyisen Venäjän 2024 yksinvaltaiset tyranniset johtamistavat esityksen sisällössä limittyvät hämmentävän identtisesti toisiinsa.

Näytelmän kohtaukset ovat hallittuja, upeasti näyteltyjä, luovat tarkoin punnittuja tunnelmia, sisältävät koko esityksen ajan kasautuvaa jännitystä ja todellisuuden tapahtumien 1940-lukujen realisointia – Iivana Julman aikaan ja Putinin Venäjään, ne lähes samankaltaisiksi tänä päivänä todistaen.

Ennen kaikkea upseeri Zoja Sobolevaa näyttelevä ja naiseksi kirjoitettu hahmo on näytelmän huumaavan demoninen ja mielenkiintoinen Britta Sollin näyttelijätyö. Hänen naiseutensa, paholaismainen viettelytaitonsa ja juonittelunsa herättää näytelmän tendenssin eroottisella otteella suorastaan ahmittavaksi.

Tönu Oja ja Britta Soll

Näin todellinen Stalinin ympäristö täyttyy laskelmallisilla, päämääräisillä taustahenkilöillä, joiden tehtävä on näyttää Eisensteinin vartiointi tarkkaan, mutta samalla toinen ohjauksen taitava ilmaisumuoto – kameratyö – osoittaa, miten kaikki voi tapahtua asioiden taustassa täysin toisin silloin ja nyt stalinistilais-putinistisessa neuvostoyhteiskunnassa, kuin miltä sen virallinen koneisto ulospäin näyttää ja valtiaat itse luulevat. Taavi Teplenkov näyttelee Eisensteininsa komeasti, sujuvasti, sympaattisen nautinnollisen valovoimaisesti, työhönsä keskittyneen elokuva-ammattilaisen pikkutarkasti, hauskastikin. Hänen näyttämöpuheensa on niin vuolasta, mukaansatempaavaa, että tarvitaan synnynnäinen eestiläinen sen pyörteissä, nerouden käänteissä, hauskuuksissa ja jännitteissä vauhdissa pysymään. Ursel Tilk tekee toisen filmityötä valvovan upseerin osan. Hän tyylittelee sen hieman yksinkertaiseksi, pohtivaksi, tunnollisen ahkeraksi ja totemisen tunteettomaksi henkilöksi.

Kameratyö on siis tämän teatteriesityksen käsikirjoituksen lisäksi vahvan omakuvainen elementti, suurenmoisen onnistuneesti käytetty teatterikeino, jolla ohjaaja taikoo suuren näyttämön seinille, pienten rakennuskulmien takaakin ja kuin salaa toisinaan näkymään ja paljastumaan kaikkea elämän todellista inhimillisyyttä. Tämä teatterimuoto jos mikä on juuri mahdollista, kun aiheena on elokuvanero Eisensteinin työ. Monet pikkuepisodit,  kommunistisen ja tsaarillisen valtakunnan upeat juhlallisuudet, silmäätekevien hallintokoneiston ylimpien persoonien ohjauksen tarkoin piirrellyt hahmottelut tuovat esitykseen sadan vuoden takaista epookkista dokumenttia. Eisensteinista – hänen melko lämpimästä äitisuhteestaan (Ülle Kaljuste) tai kylmänkarheaksi kokemastaan todellisuudesta filmatessaan – kuten tylystä kohtauksesta suuren säveltäjä Sergei Prokofjevin (Siim Selis) härskistä NKVDn hyväksikäytöstä näytelmän musiikissa – on näytelmän käsikirjoitukseen sisällytetty vaikuttavia tunnelmanluojia esityksen genreen. Suurta huumoriakaan ei voi unohtaa – kuten ottaa katsoja kameratyön mukana esityksen prologin kameraotoksia seuraamaan. Niissä Tallinnan tämän päivän keskustassa ohikulkijoilta kysytään, tiedättekö kuka maailmankuulu henkilö on tässä kuvassa. Kukaan ei tiennyt, vain yksi haastatelluista tiesi Tammsaaren suurena eestiläisenä kirjailijana.

Elokuvan Iivana Julma ensimmäinen osa (1945) sai luonnollisesti ylistystä ja ajan arvostetuimman tunnustuksen – Stalinin palkinnon. Toinen osa koki viivytyksen ja toteutui edellistä paljon tylsäkärkisempänä 1947, osin jo Stalinin vastaisena, oli pitkään esityskiellossa ja vapautui esitettäväksi vasta 1958 – siis niin Eisensteinin (1948) kuin Stalinin (1953) kuoleman jälkeen. Kolmannen osan käsikirjoitukset ja aineisto sekä työsuunnitelmat on hävitetty.

Vahinko, ettei Draamateatterin Eisenstein-näytelmän suomenkielistä käännöstä edes osittain ole ajateltu heijastettavaksi teatterisalin näyttämöluukun yläpuolelle screeniin. Tämä teos olisi siellä turistikäynneillä liikkuville viroa taitamattomille – myös suomalaisille Suomessa – yksi aikamme ja maailmantilamme ajankohdan akuutein yhtä aikaa satiirisen hauska ja aidosti jännittävän julma, rehellinen näyttämöteos. Se on todellisuudessa ja fiktiossaan jännittävän karmaiseva, mutta hykerryttävän satiirinen esitys, näyttäessään kommunistista yhteiskunnallista järjestystä ja sen pelon täyttämässä ilmapiirissä työtään tekevää filmineroa, joka antautuu neroutensa valtaan ja luo Iivana Julma -elokuvasta puhuttelevan mestariteoksen.

https://www.draamateater.ee/lavastus/eisenstein

Kategoriat
kulttuuri taide viro

Taiteen voima

Lahtelainen viron kieltä ja kulttuuria harrastava ja niihin perehtynyt pieni ryhmä    teki seitsenhenkisen junamatkan Lappeenrannan Taidemuseon Evald Okasin harvinaiseen tämän työn ja sukunsa jälkipolven taiteen laajaan ja taatusti voimauttavaan taidenäyttelyyn. Syystä voidaan puhua Viron Okas-suvun taiteen dynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, lastenlasten ja vävyjen taiteesta, joka näyttelyssä sai harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän moderniin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.

Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta esimerkillisesti mille tahansa  taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa.

Evald Okas
Evald Okas: Omakuva

Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.

Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954 ja viimein akateemikoksi. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselle kansalaiselle: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsien munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö, yhä häikäisevä kauneus.

Evald Okas: Mahtra

Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on hänen maalamansa taulu Mahtran sota – vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa – teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasen teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja voiman täyttämät kasvot ja tunnelmantäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon kannustimena.

Kierreltyäni jälleen monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten teosten Okasin luomissa tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.

Evald Okas: Alastomuus
Evald Okas: Kaksi nuoruutta

Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä upean kookkaina, punaista väriä sykkivinä runsaasti esillä.

Evald Okas: Naisnäyttelijä

Hänen aiheensa nainen on myös teoksia vallitsevaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.

Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista Lahden lasten kuvataidekoululla ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molemmat koulut kävivät opettajineen toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin me urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettiin tallinnalaisille Mariankadun silloisessa taidetilassa  Tallinnan kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty heidän töidensä näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä -taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille näyttely heidän töistään. Yhteydet Okasen taideperheeseen tapahtuivat sittemmin hänen tyttärensä perheen taidemaalarien Mari ja Uno Rosvaltin kanssa vierailuilla heidän kodissaan.

Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.

Mari Roosvalt: Sommitelma
Mari Roosvalt: Valo 2019

Taidemaalariksi kuin syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945) ja samoin hänen miehensä Uno Roosvalt, jotka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä ja heidän kotonaan, jopa heidän laajaan puutarhaansa tutustua.

Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessaan ei voi arvata, kenen työstä on kysymys. Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta. Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.

Uno Roosvalt: Norjan kalliot
Uno Roosvalt

Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) samoin monumentaalisten piirustusten ja grafiikan aiheita ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien lähtöaiheet, joihin kytkeytyy aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verho modernilla tavalla ne yhteen sulkien. Eräänlainen kiehtova, yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin  kynän ja siveltimen täysin hurmaava, omatyylinen menetelmä. Esimerkiksi Viron, Suomen, Irlannin, Skotlannin, Islannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan luonnonvoimaisesti meitä. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.

Kai Koppel: Lasiveistoksia
Kai Koppel: Rauha. 1988

Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien lasinpuhallustekniikalla. Töiden tekniikassa lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita. Kaikki työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltään. Tallinnan vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen avoinna koettavana.

Mara Ljutnuk: Läpikäynyt
Mara Ljutnuk: Pidetty
Mara Ljutnuk: Kasvot

Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa puhuttelevia. Hän edustaa Okasin suvussa sukupolven taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin ja niitä tulkitseviin selkeän teemallisiin maalauksiin.

”Maalaukseen Pidetty halusin laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.”

Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa (tai rumempaa). Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan puuttunutta, rehellistä sisäistä realismia?

Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on arkkitehti ja hän on toiminut tämän Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.

 

Taiteen voima – yhden perheen tarina

Lappeenrannan taidemuseo 3.2. – 12.5.2024

Lappeenrannan taidemuseon Taiteen voima – yhden perheen tarina -näyttely esittelee taidemaalari, graafikko, piirtäjä Evald Okasin (1915–2011), joka on ollut merkittävä osa Viron taidehistoriaa yli 70 vuoden ajan. Oman luomistyönsä lisäksi Okas aloitti myös vahvan virolaisen taiteilijadynastian.

Kuvataiteilija Evald Okasin tuotanto on erittäin monipuolinen. Sen joukossa on monumentaalisia teoksia ja historiallisia sommitelmia, mutta myös vähäeleisiä, hillittyjä teoksia. Eri tyyleihin ja tekniikkoihin vaikutti voimakkaasti myös erityisesti 1960-luvulla tehdyt matkat eri puolille maailmaa. Teosten aiheina on usein nainen, mutta toisaalta myös urbaanit teollisuuslaitokset ja kaupunkiarkkitehtuuri. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti muotokuvia. Näyttelyssä on mukana kaksi suurta Meidän perhe ryhmämuotokuvaa, joista toinen kuuluu Viron taidemuseon säätiön kokoelmaan ja toinen Viron Taiteilijoiden Liiton kokoelmaan.

Taiteilijasuvulla on Haapsalun kaupungissa Evald Okas Museo, jossa on järjestetty näyttelyitä ja työpajoja jo 20 vuotta. Lappeenrannan taidemuseon näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa. Seura on Suomen vanhin ja suurin Viro-seura.