Kategoriat
teatteri viro yhteiskunta

Eisensteinista viiltävän ajankohtainen näytelmä

Maailman suurimpien valtioiden hallitsijat kokevat suuruuskuvitelmissaan usein olevansa kaikessa osaavuudessa ja taitavuudessa ylivertaisimpia koko maailmassa. Nerosta alkaen lähihistoriamme kautta Hitleriin ja Staliniin on maailmanhistoriassa näin käynyt. Monet heistä ovat kokeilleet myös taidetta, olla sen yläpuolella. Taide on kuitenkin aina selättänyt jopa maailman tyrannit. Siksi he vähäisessä taiteentuntemuksessaan ovat pyrkineet käyttämään maailman etevimpiä taiteilijoita oman hallintonsa tuotteina ja käsikassaroina tullakseen vielä mahtavammiksi, ylittämättömiksi maailman herroiksi.

Itse hämmästelin jo muutama vuosikymmen sitten käydessäni tutustumassa Neuvostoliiton aikaiseen Petroskoihin – sen Suomalaisen Teatterin teoksiin ja kaupungin koululaitokseen – silloisen stalinistisen Neuvostoliiton taidekäsityksen pysyvyyttä. Kaupungissa näin Suomen sotien aikaisen kommunistisen varjohallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen patsaan yhä keskeisellä paikalla. Lähemmin tarkastellen katsoin taiteilijakaverini neuvosta, miten patsas oli rakennettu – miltei näkymättömin liitoksin pienistä osista. Se oli helppo purkaa, vaihtaa siihen osia, kuten pää tai vaikka koko veistos. Näin voidaan menetellä kätevästi ja nopeasti muutamassa tunnissa vallitsevien henkilökonjunktuurien vaihdellessa valtakunnan hallinnon johdossa.

Nykyisen vapaan Viron entisten kommunististen johtajaveistosten päät ovat turistien nähtävänä Viron Historiallisen museon päärakennuksen takana olevassa laajassa patsaspuistossa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/10/viron-kielta-ja-kulttuuria

Suuret poliittiset yksinvaltiaat ovat tällaisia monumentaalisen tärkeitä persoonia, joita stalinilais-nationalismilla ei ole ollut vielä 1920-luvulla varaa pistää aina vuosiksi vankiloihin, näännyttää nälällä kuolemansairaiksi, pudotuttaa korkeista kerrosrakennuksista, ampua tai eritavoin salamurhata – kuten myrkyttää. Puhumattakaan, että heidät olisi yritetty uudelleenkouluttaa nykytavan mukaan toisiksi ihmisiksi sukupuoliselta identiteetiltään kuten näinä putinaikoina Venäjällä nyt. Yhteiskunnan rikolliseksi luokitellut toisinajattelijat ja homoseksuaalit ansaitsivat nopean kuoleman.

Eesti Draamateater

Teatteri on kautta aikain ollut yksi tällainen taidemuoto, jolla on ollut suora tai piilotettu sanoma parantaa tasa-arvoa ja ihmisten asemaa alamaisina. Viron Draamateatterin Eisenstein-teatterinäytelmä on teos, joka selvittää nykyisen Venäjän putinismin perusteita: siinä Stalin kuin malliesimerkkinä yrittää tulla satojentuhansien ihmisten murhaajanakin kansan suosioon. Näytelmän taustalla on tositapaus Stalinin toiminnasta 1941-1948.

Sergei Eisenstein oli maailmankuulu venäläinen elokuvaohjaaja, kenties jo mykkäfilmin ja nykyisin koko elokuvataiteen maineikkain suurten ajatusten vaikuttaja: Taistelulaiva Potemkin 1925 on merkittävä, paikaltaan liikkumaton elokuvamonumentti, joka filmityönä vaikuttaa yhä maailmassa elokuvavoimassa ja tekniikassa sekä vakuuttavuudessaan suuriin kansanjoukkoihin.

Josef Stalin surmattuaan armotta satojatuhansia, ihmismassoja ja useita kansallisuuksia, päätti todistaa, ettei hän mikään raakalainen ollut. Hän oivalsi, että Moskovan Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma (1530-1584) oli aikoinaan häntäkin paljon raaempi. Stalin päätti pyytää Eisensteinia tekemään elokuvan Iivana Julmasta kaikkine julmuuksineen. Stalin ajatteli Iivana Julman raakuuden niin suureksi, että kansa nähdessään elokuvana tämän hirmuteot alkaisi pitää Stalinia suorastaan ihailtavan helläkätisenä hallitsijana.

Sergei Eisenstein taas tajusi, ettei tuosta pyynnöstä, joka oli myös käsky, voinut kuin henkensä kaupalla perääntyä. Niinpä hän teki sopimuksen tehdä tuo filmi Iivana Julmasta maan parhain taiteilijoin. Iivana Julman satojentuhansien ihmisten järjettömällä tuholla ja ruhtinaallisella loistolla, teatraalisella pukeutumisella Stalin tahtoi rinnastaa täyshullun Iivana Julman itseensä varsin hyväntahtoisena kansansa ihailtuna johtajana Generalissimus Stalinina.

Stalinin aikana filmin käsikirjoittamisen, suunnittelemisen ja valmistumisen valvoi tarkoitusta varten Stalinin nimittämät NKVD:n (salaisen palvelun) kaksi upseeria apureineen.

Ursel Tilk ja Britta Soll

He seuraavat Eisensteinia ympäri vuorokauden. Maassa kaikki vakoilevat kaikkia. Näemme esityksen keskushahmoina oikeastaan eniten juuri nuo työtä vartioivat stalinismille vannoutuneet upseerit, heidän hahmonsa ja toimensa. He syynäävät suurien hankintojen, käsikirjoitussuunnitelmien, näyttelijäkiinnitysten lisäksi kaiken elokuvan taustatyön: valokuvia perhealbumista, valmista ja tekeillä olevaa elokuvamateriaalia – kaikkea mitä he saattavat tarvita todisteeksi valtionvastaisesta toiminnasta elokuvan valmistumisessa, kaikki kelpaa, vaikkei sillä olisi itse elokuvalle pienintäkään merkitystä. Salaisia papereita, suudelmia, allekirjoituksia ja kaikkea tämän suljetun yhteiskunnan suurta vilpillisyyttä raotetaan vaikuttavasti. Eisensteinin jokaista liikettä kuunnellaan, salakuunnellaan hänen keskustelunsa, tutkitaan muistiinpanot, perhe-elämä, selvitetään, aikooko hän kuvata jotakin, mikä on vastoin johtajan käskyjä. Eisenstein alkaa tuntea viimein myötätuntoa vartijoitaan kohtaan ja kutsututtaa heitä suurlähetystöjen vastaanottoihin ja tarjoaa roolinkin tulevassa näytelmässään. Puhumattakaan, että nuo upseerivartijat ympärivuorokautisessa työtehtävässään rakastuvat toisiinsa.
  Taavi Teplenkov, Britta Soll ja Ursel Tilk

Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Viron Draamateatterin näytelmä Eisenstein sai toteutuksen vasta kuukausi sitten (8.3.2024) Virossa. Sen kirjoittaja Mihhail Durnenkov perheineen oli Putinin Venäjän yhden huomattavimman teatterin johtajia, joka pakeni perheineen Putinin hallintoa ja elää lavastajavaimonsa ja poikansa kanssa Suomessa jo kolmatta vuotta.  Putinistisesta Venäjästä karkotettu ohjaaja Julia Aug siirtyi pari vuotta sitten Viroon ja päätyi Draamateatterin Eisenstein-näytelmän ohjaajaksi.

Draamateatterin näytelmän Mihhail Durnenkovin putinilaista Venäjää läpikotaisin tunteva teksti ja Julia Augin putinismiin suljetun Venäjän hyvin tunteva, paljastava, hallittu ja kiinteän jännitteinen ohjaus tuovat vapaalle maailmalle avautuvana näytelmän suoraan tähän päivään. Kuin rinnasteiseksi Iivana Julma -filmin sanomalle Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja selvästi täysin samankaltaisen putinistisen nykyisen Venäjän 2024 yksinvaltaiset tyranniset johtamistavat esityksen sisällössä limittyvät hämmentävän identtisesti toisiinsa.

Näytelmän kohtaukset ovat hallittuja, upeasti näyteltyjä, luovat tarkoin punnittuja tunnelmia, sisältävät koko esityksen ajan kasautuvaa jännitystä ja todellisuuden tapahtumien 1940-lukujen realisointia – Iivana Julman aikaan ja Putinin Venäjään, ne lähes samankaltaisiksi tänä päivänä todistaen.

Ennen kaikkea upseeri Zoja Sobolevaa näyttelevä ja naiseksi kirjoitettu hahmo on näytelmän huumaavan demoninen ja mielenkiintoinen Britta Sollin näyttelijätyö. Hänen naiseutensa, paholaismainen viettelytaitonsa ja juonittelunsa herättää näytelmän tendenssin eroottisella otteella suorastaan ahmittavaksi.

Tönu Oja ja Britta Soll

Näin todellinen Stalinin ympäristö täyttyy laskelmallisilla, päämääräisillä taustahenkilöillä, joiden tehtävä on näyttää Eisensteinin vartiointi tarkkaan, mutta samalla toinen ohjauksen taitava ilmaisumuoto – kameratyö – osoittaa, miten kaikki voi tapahtua asioiden taustassa täysin toisin silloin ja nyt stalinistilais-putinistisessa neuvostoyhteiskunnassa, kuin miltä sen virallinen koneisto ulospäin näyttää ja valtiaat itse luulevat. Taavi Teplenkov näyttelee Eisensteininsa komeasti, sujuvasti, sympaattisen nautinnollisen valovoimaisesti, työhönsä keskittyneen elokuva-ammattilaisen pikkutarkasti, hauskastikin. Hänen näyttämöpuheensa on niin vuolasta, mukaansatempaavaa, että tarvitaan synnynnäinen eestiläinen sen pyörteissä, nerouden käänteissä, hauskuuksissa ja jännitteissä vauhdissa pysymään. Ursel Tilk tekee toisen filmityötä valvovan upseerin osan. Hän tyylittelee sen hieman yksinkertaiseksi, pohtivaksi, tunnollisen ahkeraksi ja totemisen tunteettomaksi henkilöksi.

Kameratyö on siis tämän teatteriesityksen käsikirjoituksen lisäksi vahvan omakuvainen elementti, suurenmoisen onnistuneesti käytetty teatterikeino, jolla ohjaaja taikoo suuren näyttämön seinille, pienten rakennuskulmien takaakin ja kuin salaa toisinaan näkymään ja paljastumaan kaikkea elämän todellista inhimillisyyttä. Tämä teatterimuoto jos mikä on juuri mahdollista, kun aiheena on elokuvanero Eisensteinin työ. Monet pikkuepisodit,  kommunistisen ja tsaarillisen valtakunnan upeat juhlallisuudet, silmäätekevien hallintokoneiston ylimpien persoonien ohjauksen tarkoin piirrellyt hahmottelut tuovat esitykseen sadan vuoden takaista epookkista dokumenttia. Eisensteinista – hänen melko lämpimästä äitisuhteestaan (Ülle Kaljuste) tai kylmänkarheaksi kokemastaan todellisuudesta filmatessaan – kuten tylystä kohtauksesta suuren säveltäjä Sergei Prokofjevin (Siim Selis) härskistä NKVDn hyväksikäytöstä näytelmän musiikissa – on näytelmän käsikirjoitukseen sisällytetty vaikuttavia tunnelmanluojia esityksen genreen. Suurta huumoriakaan ei voi unohtaa – kuten ottaa katsoja kameratyön mukana esityksen prologin kameraotoksia seuraamaan. Niissä Tallinnan tämän päivän keskustassa ohikulkijoilta kysytään, tiedättekö kuka maailmankuulu henkilö on tässä kuvassa. Kukaan ei tiennyt, vain yksi haastatelluista tiesi Tammsaaren suurena eestiläisenä kirjailijana.

Elokuvan Iivana Julma ensimmäinen osa (1945) sai luonnollisesti ylistystä ja ajan arvostetuimman tunnustuksen – Stalinin palkinnon. Toinen osa koki viivytyksen ja toteutui edellistä paljon tylsäkärkisempänä 1947, osin jo Stalinin vastaisena, oli pitkään esityskiellossa ja vapautui esitettäväksi vasta 1958 – siis niin Eisensteinin (1948) kuin Stalinin (1953) kuoleman jälkeen. Kolmannen osan käsikirjoitukset ja aineisto sekä työsuunnitelmat on hävitetty.

Vahinko, ettei Draamateatterin Eisenstein-näytelmän suomenkielistä käännöstä edes osittain ole ajateltu heijastettavaksi teatterisalin näyttämöluukun yläpuolelle screeniin. Tämä teos olisi siellä turistikäynneillä liikkuville viroa taitamattomille – myös suomalaisille Suomessa – yksi aikamme ja maailmantilamme ajankohdan akuutein yhtä aikaa satiirisen hauska ja aidosti jännittävän julma, rehellinen näyttämöteos. Se on todellisuudessa ja fiktiossaan jännittävän karmaiseva, mutta hykerryttävän satiirinen esitys, näyttäessään kommunistista yhteiskunnallista järjestystä ja sen pelon täyttämässä ilmapiirissä työtään tekevää filmineroa, joka antautuu neroutensa valtaan ja luo Iivana Julma -elokuvasta puhuttelevan mestariteoksen.

https://www.draamateater.ee/lavastus/eisenstein

Kategoriat
kulttuuri taide viro

Taiteen voima

Lahtelainen viron kieltä ja kulttuuria harrastava ja niihin perehtynyt pieni ryhmä    teki seitsenhenkisen junamatkan Lappeenrannan Taidemuseon Evald Okasin harvinaiseen tämän työn ja sukunsa jälkipolven taiteen laajaan ja taatusti voimauttavaan taidenäyttelyyn. Syystä voidaan puhua Viron Okas-suvun taiteen dynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, lastenlasten ja vävyjen taiteesta, joka näyttelyssä sai harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän moderniin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.

Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta esimerkillisesti mille tahansa  taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa.

Evald Okas
Evald Okas: Omakuva

Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.

Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954 ja viimein akateemikoksi. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselle kansalaiselle: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsien munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö, yhä häikäisevä kauneus.

Evald Okas: Mahtra

Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on hänen maalamansa taulu Mahtran sota – vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa – teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasen teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja voiman täyttämät kasvot ja tunnelmantäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon kannustimena.

Kierreltyäni jälleen monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten teosten Okasin luomissa tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.

Evald Okas: Alastomuus
Evald Okas: Kaksi nuoruutta

Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä upean kookkaina, punaista väriä sykkivinä runsaasti esillä.

Evald Okas: Naisnäyttelijä

Hänen aiheensa nainen on myös teoksia vallitsevaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.

Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista Lahden lasten kuvataidekoululla ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molemmat koulut kävivät opettajineen toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin me urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettiin tallinnalaisille Mariankadun silloisessa taidetilassa  Tallinnan kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty heidän töidensä näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä -taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille näyttely heidän töistään. Yhteydet Okasen taideperheeseen tapahtuivat sittemmin hänen tyttärensä perheen taidemaalarien Mari ja Uno Rosvaltin kanssa vierailuilla heidän kodissaan.

Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.

Mari Roosvalt: Sommitelma
Mari Roosvalt: Valo 2019

Taidemaalariksi kuin syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945) ja samoin hänen miehensä Uno Roosvalt, jotka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä ja heidän kotonaan, jopa heidän laajaan puutarhaansa tutustua.

Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessaan ei voi arvata, kenen työstä on kysymys. Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta. Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.

Uno Roosvalt: Norjan kalliot
Uno Roosvalt

Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) samoin monumentaalisten piirustusten ja grafiikan aiheita ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien lähtöaiheet, joihin kytkeytyy aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verho modernilla tavalla ne yhteen sulkien. Eräänlainen kiehtova, yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin  kynän ja siveltimen täysin hurmaava, omatyylinen menetelmä. Esimerkiksi Viron, Suomen, Irlannin, Skotlannin, Islannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan luonnonvoimaisesti meitä. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.

Kai Koppel: Lasiveistoksia
Kai Koppel: Rauha. 1988

Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien lasinpuhallustekniikalla. Töiden tekniikassa lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita. Kaikki työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltään. Tallinnan vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen avoinna koettavana.

Mara Ljutnuk: Läpikäynyt
Mara Ljutnuk: Pidetty
Mara Ljutnuk: Kasvot

Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa puhuttelevia. Hän edustaa Okasin suvussa sukupolven taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin ja niitä tulkitseviin selkeän teemallisiin maalauksiin.

”Maalaukseen Pidetty halusin laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.”

Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa (tai rumempaa). Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan puuttunutta, rehellistä sisäistä realismia?

Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on arkkitehti ja hän on toiminut tämän Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.

 

Taiteen voima – yhden perheen tarina

Lappeenrannan taidemuseo 3.2. – 12.5.2024

Lappeenrannan taidemuseon Taiteen voima – yhden perheen tarina -näyttely esittelee taidemaalari, graafikko, piirtäjä Evald Okasin (1915–2011), joka on ollut merkittävä osa Viron taidehistoriaa yli 70 vuoden ajan. Oman luomistyönsä lisäksi Okas aloitti myös vahvan virolaisen taiteilijadynastian.

Kuvataiteilija Evald Okasin tuotanto on erittäin monipuolinen. Sen joukossa on monumentaalisia teoksia ja historiallisia sommitelmia, mutta myös vähäeleisiä, hillittyjä teoksia. Eri tyyleihin ja tekniikkoihin vaikutti voimakkaasti myös erityisesti 1960-luvulla tehdyt matkat eri puolille maailmaa. Teosten aiheina on usein nainen, mutta toisaalta myös urbaanit teollisuuslaitokset ja kaupunkiarkkitehtuuri. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti muotokuvia. Näyttelyssä on mukana kaksi suurta Meidän perhe ryhmämuotokuvaa, joista toinen kuuluu Viron taidemuseon säätiön kokoelmaan ja toinen Viron Taiteilijoiden Liiton kokoelmaan.

Taiteilijasuvulla on Haapsalun kaupungissa Evald Okas Museo, jossa on järjestetty näyttelyitä ja työpajoja jo 20 vuotta. Lappeenrannan taidemuseon näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa. Seura on Suomen vanhin ja suurin Viro-seura.