Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide teatteri viro

Piip ja Tuut Teatterin Sankari

Yksi maailman sympaattisimmista, rakastetuimmista, kaikenikäisille kuuluvista ja esittävistä teattereista, klovniteatteri Piip ja Tuut, on toivottu teatterikokemus elämän hauskuutta ja mielihyvää odottavalle katsojalle. Tallinnan Toompean mäen omassa piskuisessa Piip ja Tuut -teatterissa tällä kertaa eivät kuitenkaan hymyvireet, makeat naurut tai elämän ilo olleet vuorossa, vaan aikuisille katsojille tarkoitettu suuri tragedia yllätti vahvalla, väkevällä, ajatteluttavalla sanomalla teatterikatsojan.

Suurten tragedioiden shakespearelaista sankaruutta tragediassa tavoittelee tavallinen ihminen – kenties meistä jokainen salaisena tai julkisena toiveena. Naapurimaamme tämän ajan yksi monipuolisimmista kirjailijoista Jan Kaus oli laatinut novellin Kangelane (Sankari) ja sen oli löytänyt Viron musiikki- ja teatteriakatemian ohjausosaston opiskelija Oliver Reimann diplomityönsä kohteeksi. Saimme kokea synkän, voimakkaan, teatterikuosiltaan elävän, modernin ohjauksen, mutta näyttelijätyönä vaikuttavan yksilötragedian, joka laittoi omat ajatuksemme pohtimaan, minkälainen on tavallinen ihminen, joka saatuaan supervoimia päättää tehdä jotain ennenkokematonta. Ja mitä ja kuinka suuria nuo teot tänä aikana ovat, että ne voidaan maailmansivu sankariteoiksi lukea.

Pääosassa Toomas Tross loi täydellisesti uuden näyttelijähahmon, purki näyttelijähabituksensa komediallisen suuruuden, työnsä huvittamisen ja miellyttämisen imagon, koko täydellisesti hallitsemansa teatterimagian ja alkoi ihmisenä kerrata elämisen merkityksen lohdutonta, täysin päämäärätöntä, pelkkää korvikkeellista menneisyyttä ja pohtia sen päämäärää, tarkoituksettomuutta. Trossin antisankari eli tarinan vahvasti ja ajattelevasti, herkästi, sisäisen aidosti. Hänen viiltävän terävästi näyteltynä omatuntonaan Haide Männamäe tarjosi hienona roolityönä elämäntarkoitukselle toisenlaisia vaihtoehtoja, mutta ne eivät sankaripyrkijäämme elämänsä mielekkyyttä auttaneeet löytämään.

Kokonaisuutena näiden kahden näyttelijän yhteistyö tuntui hämmästyttävän rohkealta, kuin aidosti pyrkiä etsimään omaan elämään, työhön ja sen maailman maineeseenkin – huvittamiseen – voimakkaasti uudenlaista sisäistä syvyyttä ja vakavaa inhimillistä ihmisyyttä.

Kiitos ohjaaja Oliver Reimannin tuoreajatuksellisen ymmärryksen nähdä näiden näyttelijätaitureiden vaatimattomuuden suuruus ja voima kuin kääntää koko maailma ja sen perusta heidän avullaan nähtäväksemme.

Ohjaajan taitava kuoron käyttö proosarunomaisessa ilmaisussa tuntui nerokkaan oivaltavalta paluulta sankaridraamojen muotoon nyt vielä mitä musikaalisimmin säveltäjä-libretisti Siim Aimlan hurmaavan moniäänisenä kuoroelementtinä, pikkuhauskanakin minä-minä -laulunsa loistavassa osuudessa tai kaksiriviharmonikan elämänläheisessä humoreskissa, ennenkaikkea hallittuna tekstin sisäisenä huippumusikaalisena tarinan kerrontana. Monet näyttämökuvan pääroolia imitoivat kummitukselliset heijasteet ja tietenkin aikamme teatterien obligatoriset teatterisavut loivat makaaberia tunnelmaa metafyysisillä tenhoillaan ja laulajien kasvot kukkaisterälehtisillä elämän valon kontrasteillaan kruunasivat esityksen visuaalisen vaikuttavuuden.

 

Piip ja Tuut Teatteri

KANGELANE  –  SANKARI

Kirjoittaja Jan Kaus, dramaturgia Siret Campbell, ohjaaja Oliver Reimann, lavastaja Jaanus Laagriküll, sanoittaja ja säveltäjä Siim Aimla, valosuunnittelu Marita Keskküla, video- ja äänisuunnittelu Rene Topolev, valokuvaus Siim Vahur, juliste Lii Ranniku, tuottaja Marek Demjanov

Lavalla Toomas Tross, Haide Männamäe ja kuoro:  MUBA-rytmimusiikin lauluopiskelijat Ann Marii Kirsi, Hanna Maria Laane, Jani Juuse, Kertu-Grete Tamkõrv, Kevin Räim, Marten Gustav Lähker, Mirtel Põdra ja klassisen musiikin MUBA-opiskelija Gustav Talmar

Ensi-ilta 19.3.2025

https://piipjatuut.ee/lavastused/kangelane

Tunti ja 5 min kestäneen yksinäytöksisen Kangelane-näytelmän väkevä tunnelmaote oli niin täydellinen, että aplodien jälkeen täyssalillinen yleisö poistui kuin hiljentyneenä esityksen synkän patoutuneen atmosfäärin lumoamana.

Jäimme vaatteet noudettuamme kuitenkin odottamaan nähdäksemme meille tutut taiteilijat ennen lähtöämme.

Emmekä turhaan jääneet, sillä pian teatterisalin käytävästä ilmestyivät esitystunnelmasta vapautunein valloittavin hymyin nämä teatterin kaksi sielua Piip ja Tuut. Saimme myös kuulla heidän teatterinsa tulevan kesän 2025 yllättävän mielenkiintoisista esityssuunnitelmista. Niistä palaamme toiste näillä palstoilla kertomaan.

 

 

PIIP JA TUUT TEATER
TOOM-KOOLI 13, TALLINN 10130 EESTI
+372 5500552

https://piipjatuut.ee/osta-pilet/etendused-eestis

Kategoriat
teatteri

Maailman teatteripäivä tänään

Maailman teatteripäivän julistus 27.3.2025
Suomalaisen julistuksen kirjoittaja: Juha Jokela
Näytelmäkirjailija, ohjaaja:

”Kokoonnumme näyttämön taa hieman ennen ennakkoesityksen alkua ja yhtäkkiä se alkaa
kuulua: yleisö on päästetty sisään ja hälisee salissa. Kyyneleet kohoavat silmiin. Melkein
vuoden tauon jälkeen koronasulku on purettu ja me kuulemme yleisön hälinän. Ääni on
odottamattoman kaunis. Se väreilee tietoa siitä, että tämä kohtaaminen on erityistä ja
tärkeää. Molemminpuolinen ikävä. Te kaipasitte meitä. Me kaipasimme teitä. Tämä odotus
satutti meitä molempia. Nyt se on ohi. Esitys alkaa pian ja me vietämme juhlan.
Mikä tämän kaipuun synnytti, tämän sisäisen huudon? Miksi tekijöiden ja yleisön yhteyden
katkaiseminen tuntui kipeältä ja väkivaltaiselta? Teatterilla on selvästikin jokin ominaislaatu,
jonka kautta se auttaa meitä pysymään koossa ja sisäisesti elävinä.
Teatteriesitys on lahja. Me paketinkäärijät emme voi kontrolloida, pitääkö katsoja lahjastaan
tai mitä hän sillä tekee. Voimme vain antaa sen ja toivoa, että yhteys syntyy. Paljauden
kautta. Vaikeaa kohti kurottamisen, ajattelun ja kauneuden kautta, yhteistyön kautta.
Esitystilan ylle levittyvänä ilmapiirinä, tiivistyvinä jännitteinä, katseina ja kosketuksina.
Sikäli tilanne on kohtaamiselle otollinen, että me olemme jo tulleet tähän tilaan.
Hengitämme samaa ilmaa. Yhteyden syntymiselle on annettu edellytykset.
Elämme aikaa, jossa tummeneva taivas uhkaa huutaa meidät apaattisiksi. Arvomme
kyseenalaistetaan. Myös taitelijoiden turvallisuus horjuu. Silti tiedämme, että vaikka jotkut
muut väistäisivät, taide ei voi väistää. Teatteri ei voi väistää.
Meillä on taiteilijan vastuu demokratiasta ja sen tulevaisuudesta, vastuu toisten lajien
elämästä, vastuu planeetasta. Meidän olemassaolomme perusta on siinä, että
kamppailemme julmuutta vastaan. Dogmeja ja muottiin pakottamista vastaan. Kurotamme
kontrollin ja ajattelua vangitsevien rajojen yli.
Taide voi ja sen pitää katsoa päin väärää ja kauheaa, mutta se voi katsoa myös ilmeisimmän
tarinan ohi, pieneen ja särkyvään, mahdollisesti yhtä tärkeään.
Tapahtui mitä tahansa, emme ole tyhjän päällä. Teatterintekijöinä tiedämme, että jokainen
nyt-hetki rakentuu ajan kerroksille, jotka ovat maaperänä meidän aikamme alla. Teatteria
eri aikakausina rakastaneiden rakkaus kantaa meitä.
Edeltäjien tavoin me juhlistamme paradokseja, leikimme kuolemanvakavina,
hassuttelemme hirveyksien äärellä, rienaamme ja rakastamme, etsimme uutta ja vaalimme
vanhaa. Ja olemme itsekin osa suurempaa tarinaa.
Lopetan katkelmaan Boris Pasternakin runosta Hamlet. Hälinästä sekin alkaa.

“Sorina vaimeni. Astuin näyttämölle.
Selkääni vasten oven kehyspuu.
Etäisen kaiun läpi koetan kuulla,
mitä vuosisadallani tapahtuu.”*

Aina emme itse kuule oikein. Silloin opimme toisiltamme. Pysytään yhdessä.
Juha Jokela

*Boris Pasternakin runon käännös: Marja-Leena Mikkola

 


Juha Jokela on näytelmäkirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka viimeisimpiä töitä ovat Suomen
Kansallisteatterille kirjoitettu Dosentit ja kolmen teatterin yhteistuotanto Eerika Rantasen
tähänastinen elämä. Tällä hetkellä hän kirjoittaa uutta näytelmää Helsingin Kaupunginteatterille.
Jokela tuli tunnetuksi Venla-palkitun televisiosarjan Pulkkisen (1999–2002) toisena käsikirjoittajana.
Näytelmäkirjailijana hänen läpilyöntinsä oli Mobile Horror, jonka kantaesitys nähtiin Teatteri Jurkassa
vuonna 2003. Jokelan näytelmiä on käännetty lukuisille kielille, mm. englanniksi, espanjaksi,
ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, tšekiksi, unkariksi ja viroksi. Hänen teoksiaan on esitetty Euroopan
lisäksi esimerkiksi Färsaarilla, Meksikossa ja Yhdysvalloissa.
Jokela ohjaa kirjoittamiensa näytelmien kotimaiset kantaesitykset. Jokelan ohjaama ja yhdessä
näyttelijöiden kanssa kirjoittama Eerika Rantasen tähänastinen elämä on yksi seitsemästä Thalia-
finalistista 2025. Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2021 kantaesitetty Dosentit sai Suomen
Tiedeakatemioiden ihmisoikeuspalkinnon. Hänen näytelmänsä Fundamentalisti voitti vuoden 2008
Pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon ja vuonna 2013 hänelle myönnettiin opetus- ja
kulttuuriministeriön Suomi-palkinto.

Lue myös Lahen uutisia – esitysarvio Juha Jokelan näytelmästä ja ohjauksesta
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/09/kansallisteatterin-kiehtovassa-sumussa

Maailman teatteripäivän suomalaisen puheenvuoron esittäjän valitsi Teatterin tiedotuskeskus TINFO  – Tinfo on Kansainvälisen teatteri-instituutin (ITI) Suomen-keskus

Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri

Teatteri Vanha Jukon loistava suomalaisnäytelmäuutuus

Teatteri Vanha Jukon Sininen uni tuo kaupunkimme kunniaksi suomalaisen teatterikirjoittamisen ja näyttelemisen tämän päivän ja ajan komeaa ja tavattoman ajankohtaista huipputeatteria. Miika Karvasen kirjoittama ja ohjaama teos on tavattoman hauskaa, tekstissään suorastaan loistavaa, uudenlaista älypitoista ja sympaattista, terävällä huumorilla välitettyä sanomaa maailmamme nykymenosta. Ja onnenpotku Lahden teatterikaupunki-imagolle, jopa suomalaisen teatterin tulevaisuudelle: Miika Karvasen juuri loppusilauksensa tässä kirjoittamassaan teoksessa saava ohjaustriumfi rysäyttää maailmalle ohjaajakomeetan, jolla mielikuvituksellisissa ideoissa, vauhdissa, tilannekomiikan neroudessa, henkilöohjauksen kihertävässä herkullisuudessa on nyt hivelevän hieno teatteritaiteilijan ammattinäyttö – uusi taiteilijapolvi nostaa teatteri-ilmaisun takaisin tätä aikaa pohdituttaviin, ymmärrettäviin kansanteatterin tulevaisuussfääreihin.

Haluan vielä lisätä esityksen meriitiksi kansainvälisesti huippuluokan lavastuksen ja tekniikan. Hanna Erämajan tunnelmatäysi, valoin, äänin ja tehostein sekä heijastearkkitehtuurein millintarkasti toimiva, vaikuttava lavastus nostaa myös Antti Haikon ja Janne Louhelaisen valo- ja ääniluomukset teatterilavojemme eturiviin: skenografian tarkkaa kohtaustulkintaa, auvoisan upeita koko näyttämönäkyjä ja jännittäviä, taikuusmaisia visuaalisia sekä äänellisiä pieniä ja suuria, yllättäviä tehoja esitys tuo ruhtinaallisessa runsaudessaan tarinan herkiksi ja kiehtoviksi kokonaispuitteiksi.

Sininen uni on Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto. Esitys on Hanna Erämajan sekä Miika Karvasen taiteellinen opinnäytetyö.

 

Näytelmäkirjailijamme ideana on ajatus tehdä kuva ihmisestä 2000-2100 -luvuilla. Siinä jatkuva nykynäky vastaantulevien ja ohimenevien kännyköihin tai työpaikoilla ja kotona ruutuihin tuijottavien ihmisten lähitulevaisuuden kuva on sellainen, että ihminen on kääntynyt hiljalleen tällaiseen kumaraan asentoon ja ajankuva on aivan täynnä kaikenlaisia laitteita. Voisiko asialle tehdä jotakin. Kuinka paljon teknologia vie ihmiskuntaa eteenpäin, mutta onko käännekohta tulossa, tuleeko jostain se tarkka näky, että mennään liian pitkälle. Nähdään, että aika pitkälle teknologia on jo edennyt vallan ja demokratian ytimeen. Siinä mielessä elämme kiinnostavia aikoja.

Kolmen lukiolaisen kolmikko lähtee seikkailuun Lahdesta, päämääränä Huippuvuorten salaiset Piilaakson koskaan ennen tavoittamattomat tietokammiot, joissa on koko maailmantulevaisuuden ytimet. Tuulia, Pleksiä ja Nippeliä odottaa elämän ja kuoleman seikkailu, kun he saavat tehtäväkseen maailman pelastamisen piilaaksolaisilta, jotka aikovat kaapata laitteillaan ihmiskunnan keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen.

 

Teatterin tärkein elementti, näyttelijä,  luo esityksestä sen elävän, toimivan ja parhaassa tapauksessa – kuten tässä Jukon Sinisessä unessa – ikimuistettavimman elämyksen.

Teatterikorkeakoulusta vierailevat näyttelijäkandidaatit Ronja Kairamo (Tuuli), Samuel Onatsu (Nippeli) ja Akseli Ilvesniemi (Pleksi) luovat reissaavan opiskelijakolmikon, jonka seikkailuilla ja valloittavan persoonallisilla otteilla esitys kasvaa teatterillisiksi huimiksi kohtauksiksi, yllätyksellisiksi hetkiksi heidän samotessaan läpi koko Suomen, viimein autolla taittaen matkaa kohti Norjaa ja lopuksi soutuveneellä Jäämerta erikoispakkaslukemien huippumiinusasteita kestävissä varusteissa, jäätiköitä pitkin jääsohjossa airoilla kyntäen.

Ihanan naiivi ja mukautuva, näsäviisas lukutoukka Nippeli puhetulvassaan, moraalikäyttäytymisen oppinut nuorekkaan hauska Tuuli pikkuhimollisissa kokeiluissaan ja tuima, temperamenttipakkaus Pleksi äärimmilleen kasvaneissa minuusotteissaan luovat kolmikon, jonka seikkailut tuntuvat huimaavuudessa, tiukassa yhteisöllisyydessä, jopa pikku alkoholikokeilussa – ennen kaikkea modernissa jännittävyydessään aidolta ja tavattoman luontevalta, taitavasti eläytyvältä, kuin  tulevaisuuden rohkealta maailmanseikkailulta.

Esityksen näyttelijävalmiuden herkku on kuitenkin Ola Blick, jonka peräti kymmenen eri roolia on kokonaisuudessaan käsittämättömän taitavaa rooliheittäytymistä, komeljanttarin valloittavan osumatarkkaa, upeaa ammattitaitoa. Näiden neljän näyttelijätaiturin voimalataus tempaa meidät mukaansa ihastumaan, pelästymään ja rakastumaan uudenlaisen näyttelijätaiteen valloittavaan tenhoon.

Lempikohtauksistani ainakin humoristisen patrioottisen Lehtori Paavolaisen tunnit raikkaine oppilaineen ja persoonallisine roolihahmotteluineen (näyttelijät+ohjaus), huima jääkarhupiruetti vauhtisokeudessaan, poskettomaan nauruun mukaansa tempaava kohtaus ”vastauksia lukijoiden kysymyksiin” piirtyivät teatterikokemuksieni ikimuistettavien teatterielämysten joukkoon.

Sininen uni

Hieman ehkä joudun pohtimaan käsikirjoituksen kahden näytöksen jäsennyksen sisältöpainotuksia. Ensimmäinen puoliaika oli suoranaista huipputeatterin huumorin ja näyttelijäkarisman elävyyttä ja täydellisyyttä mielialamme täysin viihteen ylimpiin korkeuksiin nostaen. Kun taas toinen puoliaika ajattelutti (kuten aina uuden näytelmän lopun ratkaisut) liian teoreettisen filosofoivaan tapahtumattomuuteen loksahtaessaan – hurmaavaan komediaan ensi puolella jo valmiiksi tuudittauduttuamme.

Näytökset:

La 22.3. klo 18 (ensi-ilta)
Pe 28.3. klo 18
Su 30.3. klo 14
Ke 2.4. klo 18
To 10.4. klo 18
La 12.4. klo 18
Ke 16.4. klo 18
Pe 25.4. klo 18
La 26.4. klo 18

Esityskuvat: Antti Sepponen

https://teatterivanhajuko.fi/

https://lahenuutisia.fi/2025/03/19/tulevaisuuden-sininen-uni-jukossa/

Kategoriat
Koulutus kulttuuri Televisio yhteiskunta

KARPO

Näin kirjoitin Hannu Karposta vuonna 2020.

Lahen uutisia

torstai, 8. lokakuu 2020

Karpo

Suomen%20televisio.jpg

 

Suomen televisio aloitti kaapelitelevisiolähetyksensä -TES-visiona . Television omistajien määrä oli tuolloin 1950-luvun puolivälissä vielä kovin vähäinen. Pari vuotta myöhemmin aloitti MTV ohjelmatuotantonsa ja televisioaika televisiolaitteineen laajeni koteihin nopeasti.

Noihin samoihin aikoihin kasvoi maassamme ennen näkemätön televisiosukupolvi – ensimmäinen sellainen uutisineen, sääennustuksineen, toimittajineen, johtajineen ja katsojineen.

Itse sain tutustua yhteen tulevaan TV-ohjelmien persoonaan Hannu Karpoon Helsingissä hänen vielä ollessaan teininä ja lukiolaisena – toimeliaana, värikkäänä ja suorapuheisena nuorten joukossa – Helsingin Ressussa. Mukana oli hänen oppipoikanaan mm. Johannes Koroma. Osallistuimme yhdessä 1950-luvun lopun aikakauden nuorten kulttuuririentoihin.

 

Helsinkiin perustettiin 16 oppikoulun yhteinen Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton Helsingin piiri. Se toi moniin oppikouluihin uudenlaista vapaaehtoista opiskelun ulkopuolella tapahtuvaa harrastamista ja järjestöaktiivisuutta. Opiskelijoiden itsensä hallinnoiman piirin suurimpia saavutuksia oli kahdeksat suuret hyväntekeväisyysiltamat, joita sponsori suuret yritykset. Muun muassa Hartwall oli vuonna 1959 suuren opiskelijatempauksen taustalla tällaisen iltamagaalan toteutuksessa, jonne pääsymaksuna oli appelsiini ja ne kaikki lahjoitettiin Auroran lastensairaalan lapsille. Ohjelmassa oli vetonumerona ajan suomalais-elvis Lasse Liemola, erilaista huippua nuoriso-ohjelmaa ja lopuksi oikein tanssia.

Tyttönorssilaiset ovat kutoneet pipot, yhden myös Hannu Karpolle noin vuonna 1959

Näissä järjestelyissä jo Karpo häntä seuraavine hieman nuorempine adjutantteineen hoiti oman osuutensa tarkasti ja tunnollisesti sekä toinen merkittävä järjestäjätaho Helsingin Tyttönorssi oman osuutensa. Tuossa juhlassa sain vierailla ajan lausujaguruna esittämällä silloin tuoretta, mediallekin ja kirjallisuusarvostelijoille vielä kyseenalaista avausta suomalaissodista, Väinö Linnan tekstiä Tuntemattomasta sotilaasta.

 

Soihdun%20kuoro%20Yleisradion%20Lahden%2

Soihdun kuoro Lahden uuden TV-ja radioaseman vihkiäisjuhlassa 1958

Kannaksen yhteislyseo Lahdessa oli valtakunnallisesti merkittävä ja tunnettu sekä erittäin aktiivinen omien oppilaittensa kulttuurin kehittäjänä. Niinpä sinne perustettu raittiusyhdistys SOIHTU ry:n jäseniksi kuuluivat kaikki halukkaat erilaisista harrastuksista kiinnostuneet – jäsenmäärä oli vuosittain yli 200. Valokuvauskerho, askartelukerhot, laulukuoro, näytelmäkerhot ja erilaiset illanvietot kulttuurikilpailuineen olivat ajan kulttuuririentoja oppikouluikäisille nuorille ennen television tuloa ja teiniliittoja.

 

Ympäri Suomen eri kaupunkeihin levinnyt valtakunnallinen SONR – Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliitto – piti nopeasti laajenneen toimintansa päätapahtumana monen sadan nuoren käsittäviä kesäpäiviä joka vuosi eri paikkakunnilla. Niillä, vielä sota-ajan jälkeiseen malliin kilpailtiin fyysisissä ja henkisissä koitoksissa yksin ja joukkueina, pesäpallossa, kansantanhuissa ja erityisesti kulttuurin eri yksilölajeissa. Esittävän kulttuurin osalta kilpailuissa oli puhe, lausunta, soolosoitin, laulu  ja myös laulu- ja lausuntakuorokilpailuja. Paikkakunnan parhaat ja usein myös valtakunnan kuulut alan taiteilijat olivat tuomareina. Kilpailuissa pantiin urheilun tapaan voittajasta alkaen koko suuri kilpailijajoukko paremmuusjärjestykseen ja kärki palkittiin mitalein.

 

Nämä SONR:n kesäpäivät synnyttivät spontaanisti monenlaista yhteistyötä eri kaupunkien oppikoulujen nuorten kesken ja vierailut ohjelmina, hiihtolomaleireinä, konventteina ja illanviettoina alkoivat olla toiminnallisesti ja taiteellisesti sekä uutuuksina suosittua valtakunnallista nuorisotoimintaa.

 

SONR:n kesäpäiville matkaajia saattoi Lahden Soihtulaisia olla junavaunullinen tai linja-autollinen milloin Savonlinna, Joensuu, Helsinki, Rauma, Seinäjoki olivat  vuorossa. Myös Lahti – pääpaikkana Kannaksen yhteislyseon tilat – järjesti kesäpäivät vuorollaan.  Näistä koko Suomea käsittävistä nuorisotapaamisista Hannu Karpo löysi vaimonsa Kannaksen yhteislyseon joukoista ja minä Tyttönorssin tytöistä vaimoni ja me toisemme.

 

 

 

 

Karpo.jpg

Pienen lahtelaisen elokuvateatteri Iiriksen  sisääntuloaulassa seisoo Hannu Karpo.

 

KARPO-elokuvassa tunnistan Hannu Karpon selkeän, miehisen römeähkön ja varmasanaisen äänen, sen vakuuttavan sanomisvoiman. Tämä Suomen kansan omatuntona yli viisikymmentä vuotta Ylen TV:n ja MTV:n ohjelmia tuottaneena yksinäisenä totuudentorvena on 1960-2000 lukujen TV-katsojille tuttu. Hänen alkuvuosiensa nuortenohjelmissa, reportteritoimituksessa ja loppuvuosiensa Karpolla on asiaa -ohjelmassa nimittäjänä on sama – kertoa suomalaisille sellaisista väärinkohteluista, joissa katsojat samaistuvat itsekin kohtaamansa byrokratian, oikeuslaitoksen ja viranomaisten väärinkohteluun, niistä vain itsekseen purnaten, kohtaloonsa liian usein alistuen.

 

KarpoelokuvaKarpo.jpg

 

Elokuvassa Karpo näyttäytyy todellisena toimittajana ja ajaa koko elokuvansa ajan autolla pitkin suomalaisia valtateitä ja usein lähes kinttupolkuja kuten teki yli viisikymmentä vuotta.

Nuorena toimittajana Karposta väläytetään pätkä Pariisista, jonne Yle oli hänet lähettänyt palkkioksi hyvästä toimitustyöstä, Urho Kekkonen oli Ranskassa valtiovieraana. Kuvapätkässä näytetään juhlaliputus, kansaa heiluttelemassa Suomen ja Ranskan lippuja, tavaratalon näyteikkunassa presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkosen kuva. Karpo on pitkän mikrofonijohdon päässä mikrofonin kanssa juoksemassa pysähtyneen ratikan askelmakorokkeelle ja tiedustelee hyvällä (Ressussa opitulla) ranskan kiellä, tietääkö raitiovaunussa istuva matkustaja, kuka on Suomen presidentti. Ei tiennyt. Nopeasti Karpo juoksee vasta pysäkille pysähtyvän toisen ratikan astinlaudalle ja esittää saman kysymyksen. Ei haastateltava tiennyt. Tämä kysyvä ja paikalle rientävä reportteritapa oli Karpon TV-uran aikana leimallinen hänelle.

 

Suoruus oli Karpoa jo 1960-luvulla. Tätä Karpo on vielä viidenkymmenen vuoden päästä eläkkeelle jo jäätyään. Elokuvassa Karpo pysähtelee kerronnassaan ja näyttää ohjelmistaan mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ajankohtaisia aihedokumentteja. Pari muutakin tendenssiä värittää miehestä ehyen periaatteen miehen. Juopottelu työpaikalla saa muutamassa kätköistä kaivetussa ohjelmanäytteessä havainnolliset kuvauksensa ja kansalaisten kaksinaismoraali sykähdyttävyytensä, kun mieshahmo Helsingin keskustan liikenteessä ajotien vieressä näyttää tukankuivaajaa risteystä lähestyville ja autot järjestään hiljentävät huomattavasti nopeuttaan.

 

Hannu Karpo on yksi niistä ihmisistä, jotka eivät pokkuroi tai kumartele vallalle ja sen itseriittoiselle yksinvallalle. Hänen TV-ohjelmansa ovat aina olleet kansan suosituinta katsottavaa. Karpolla on asiaa -lähetykset vetivät parhaimmillaan pari miljoonaa katsojaa TV:n ääreen. Niiden perusta oli haastattelut, joita Karpo kävi tekemässä ihmisten soitettua, lähetettyä kortin tai kirjeen kohtaamansa vääryyden puristaessa mieltä ja sydäntä. Useimmin näissä pyytäjissä oli ihan tavallisia suomalaisia, jotka eivät enää muuta kortta elämässä tienneet kuin Karpo. Pankki oli joidenkin omaisuuden viemässä oman tai toisen lainojen takuina huutokauppaan, yksinäisyys ja köyhyys oli koetellut vanhuksia, sairaita tai suuria perheitä. Yleensä kylän tai kaupungin valtarakenteet ja patruunat eivät näistä ihmisistä välittäneet ja pyrkivät pääsemään heidän omaisuuksistaan ja heistä nopeasti eroon. Karpo meni paikalle, selvitti asiat, ihmisten oikeudet juurta jaksain ja monelle tuli pelastus päästä mielipahasta ja rohkeus yrittää elämän alkuun uudestaan.

H%C3%A4meenlinna%20380%20kuvat%202b.jpg

Merja Yli-Anttila

Erityisesti kaksi valovoimaista suomalaisnaista todistaa omissa Karpo-luonnehdinnoissaan Karpon toimittajataidon olleen synnynnäistä, pyyteetöntä, ahkeran suuritöistä, rohkeaa ja suurenmoista tv-journalismia. Merja Yli-Anttila, Ylen nykyinen pääjohtaja kuvailee Karpon rehellisyyttä ja perusteellisuutta sekä olemista aina ja tiukasti mielipiteittensä takana ja korottaa Karpon lahjomattomaksi, moraalisesti oikeudentajuiseksi ja esimerkilliseksi toimittajaksi. Toimittaja Mirja Pyykkö samoin kokeneena, paljon tv:ssä ajankohtaisohjelmia toimittajana työkseen tehnyt taitava dokumentoija todistaa Karpon olemuksen ja työkaveruuden poikkeuksellista valovoimaa, joka säteili muihinkin ja rohkaisi suoranpuhuvaan toimitustyöhön.

Vielä kaiken vakuudeksi elokuva Karpo välittää monia tieteen todistuksia tästä kansan syvien rivien tulkista. Siviilioikeuden professori Urpo Kangas kertoo tappouhkauksista ja kuvaa Karpon merkitystä ihmisten viimeisenä toivona, kun kaikki oikeusasteet on jo käyty ja oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin päätöksen jälkeenkin asiansa oikeutusta puolustavat kansalaiset ovat vielä tarttuneet Karpoon ja saaneet sekä mielenrauhan että oikeudenmukaisen julkisuuden, usein myös toisenlaisen päätöksen epäoikeutetulle kohtelulleen.

 

Yli viisikymmentä vuotta Karpo on ollut maamme vähäisimpien kansalaisten puolella. Hurja kuvavälähdys – maan yhden pienimmän torpan, ränstyneimmän mökin leskivaimo ulosottomääräyksen toimenpiteessä nimismiehen käskystä, pankinjohtajan ylpeillessä vieressä kaiken toimivan lainparakraafien mukaan – on vielä kymmenien vuosien jälkeen nähtynä puistattava, tv-journalismia syvältä sielustamme kouraiseva. Suuri nimismiehen johtama miesjoukko kantaa kaiken pikkutorpan kiinteistöstä ulos nuoskaiselle lumihangelle, koska torpan arvokas maa ja lahoavat seinät ovat nyt laillisesti pakkohuutokaupassa tulleet pankin omaisuudeksi.

Kokonaisuutena näkyy elokuvasta Karpon harteilla olleen liian raskas totuudenpuhujan palttoo. Sisukas Karpo ei siitä hellitä. Sodanjälkeisen laittoman viinanmyynnin hän käy kuvaamassa vaarallisten suur- ja pikkurikollisten asuttaman talon pusikosta. Monet tappouhkaukset ja oikeusseuraamukset seuraavat Karpoa. Niistä hän selviää aina, koska asiat todetaan oikein esitetyiksi,kiertelemättä ja kaartelematta totuudenmukaisiksi, Karpo todistaa yhdessä otoksessa syytettynä ja vastaajana oikeussalissa.

 

Jo vaikeasti autostaan nouseva Karpo päätti toimittajantyönsä vuonna 2007. Sydän oli ollut tuolloin vuosikymmenen puolitoiminen, selkä tuntuu olevan loppu – mutta totuus on miehen kautta välittynyt moniin sukupolviin. Sen alle ovat tärkeät instituutiot Urho Kaleva Kekkosta myöten joutuneet nöyrtymään ja suutuksissaan boikotoimaan miehen ohjelmia. Sen totuuspihdeissä on Yleisradion 1960-70 -lukujen työskentelymoraalin alkoholisoitunut pikkujohtajaportaan ja toimituksesta vastaavien joukko joutunut jatkuvaan ryöpytykseen ja vastapolemiikkiin ja sen mukana köyhät ympäri maan ovat saaneet tuoda sorretun kohtalonsa suomalaisten nähtäväksi. Liikennevalistus autokoulunopettaja Ensio Itkosen kanssa oli uusimuotoinen, huumorin sävyttämä valistusohjelma, jota koko kansa seurasi. Sen ensi-esityksen jälkeen ohjelmajohtaja Aarre Elo soitti Karpolle samana iltana:”Tee mitä tahansa ohjelmassasi, mutta lupaa, että se apina poistuu televisioruudusta.” Tällaiset alaiselle annetut kannustukset vain lisäsivät Karpon toimitusvauhtia ja määrätietoisuutta.

 

Karpo%20ja%20karvahattu.jpg

 

Elokuvan lopussa Karpo ajaessaan kertoo perheensä kärsineen tällaisesta perheen isän 16 tuntia päivässä liikkeellä olemisesta, isän poissaolosta milloin missäkin puolella Suomenmaata. Myös hänen poikansa Sampo Karpo isänsä persoonaa kuvatessaan kertoo, että joululahjoja isä vei tuntemattomille haastatelluille ja kaltoinkohdelluille jonnekin sydänsuomen korpiin, mutta omat lapset saattoivat jäädä kiireessä vaille lahjoja. Karpo sanookin tehneensä suomalaisille heidän tarvitsemaansa ohjelmaa, itse hän ei halunnut näkyä tai esiintyä ohjelmissaan. Niin Yeisradio kuin Mainostelevisio ovat hänet myös erottaneet. Hän toimi pitkään itsenäisenä tv-tuottajana. Karpon ohjelmien vähäosaisten ja vähäväkisten puolustamiselle ja valtaa käyttävien väärinkäytösten paljastamiselle olisi tänäänkin tilaus.

 

 

 

Parikymmentä vuotta sitten

 

608819.jpg

Tanhua

Vuosituhannen vaihteessa olin opettajatovereiden, lasten vanhempien ja puolisoni mukana vapaaehtoisen yhdistyksen, Lahden koululaisten lomavirkistysyhdistyksen mukana järjestämässä kesäsiirtoloihin lasten kesävirkistystoimintaa, joka kaupungin järjestämänä lainmuutoksen mukana lopetettiin. Leiripaikkoja Lahden kaupungilla oli kaikkiaan neljä ja Kuhmoisten Tanhualle pääsy oli lasten ja nuorten kesän huippu.

Parikymmentä vuotta sitten saimme Hannu Karpon vielä tekemään ohjelman lahtelaisesta ammattikorkeakoulufiaskosta, jossa koulun hallinto oli kääntynyt väärälle tielle ja piti itseään valtiona valtiossa –  lopetti tärkeitä kulttuurikoulutuksia kuten musiikki- ja draamateatterikoulutuksen, elokuvakoulutuksen ja taideinstituutin sekä typisti maailmanluulun Lahden Muotoiluinstituutin lähes maan tasalle, antoi lopputilejä perustelematta kenelle vain huvitti pelkän oman toimitusjohtajansa auktoriteetin pönkittämiseksi ja alaisten pelotukseksi sekä omi kaupungin lapsille ja nuorille tarkoitetun upean leiripaikan puolikilometrisine Päijänteen hiekkarantoineen.

Ammattikorkeakoulun johto oli mieltynyt viettämään railakkaita huviretkiä Tanhuan kesäsiirtolan tiloissa vuokraten sen Lahden kaupungilta. Vähitellen Tanhua oli lipunut salaisissa sopimuksissa koulutuskonsernin omistukseen. Lapset ja kesäleirien huutava puute olivat näille korkeakoulustatuksen akateemisesti sivistyneille tohtorispomoille vieraita: Lopulta asiat kääntyivät sellaisiksi, että Lahden lapset saivat käyttää Tanhuaa vain kolme viikkoa kesässä ja esimerkiksi varsinaiseen suojeltuun 1920-luvulla valmistuneeseen päärakennukseen ei lapsia konsernin omien sääntöjen mukaan enää saanut päästää. Tästä Karpo teki lyhyen, selkeän palan ohjelmaansa Karpolla on asiaa.

 

https://napafilms.fi/karpo/

Lis%C3%A4liite.jpg

Kommentit

Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

Pajulaulu kirjoitti 8.10.2020 klo 11.35
Totuuden puhujalle ei ole sijaa majatalossa – tämän sai Hannukin kokea monta kertaa kokea ja sen on kokenut moni täällä Lahdesakin – toisaalta totuus ei pala tulessakaan ja sen taas tulevat monet vastuussa olevat vastuuttomat vielä kokemaan Lahdessakin ja tulessa kulta puhdistuu, jolloin nähdään ovatko heidän puheensa kultaa vai kuonaa. Hannu on joka tapauksessa elokuvan ja messun arvoinen tässä yhteiskunnassa. Ikävä vain, ettei hänenlaiselleen tunnu olevan seurajaa tai tilaa tässä viihteeen ja suomipopin ahtaassa ilmapiirissä?! Kaikkea hyvää Hannulle!
KARPOFANI kirjoitti 8.8.2023 klo 14.57
KARPOA JOS KETÄ KAIVATTAISI TÄMÄN PÄIVÄN YHTEISKUNNAN ASIOITA SELVITTÄMÄÄN
PS 26.3.25
Artikkelin kommenttiin liittyen lue ja kuuntele:
https://lahenuutisia.fi/2024/12/06/lahtelaismusiikin-savelin-suomen-itsenaisyyspaivana-2024/
Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Lahti virkaintoilijoidensa, suurten kansainvälisten rakennuskonsernien ja petollisten liikemiesten kurimuksessa

Yllä kuvakaappaus YLEn 17.3.25 ohjelmasta

Tämän viikon maanantaina 17.3.25 YLEn TV-uutisten Hämeen alueohjelmassa puhuttiin kuntien omistamien rakennusten kunnosta ja erityisesti Lahden kohdalla hyvin toimivasta, palvelevasta, hiljattain korjatusta Launeen hienosta sivukirjastosta, joka ilmeisesti Kaupunginkirjaston säästölistojen ja Lahden toimitilajohtajan mielestä lakkautetaan vuonna 2026.

 

Riitta Nousiainen, erityisasiantuntija Hämeen ELY-keskuksesta sanoi ohjelmassa:

”Pitäisi tehdä näkyväksi, että näihin kuuluu kysymys kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisesta eli näihin kuuluu ekologisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia näkökulmia ja nämä kaikki pitäisi tehdä näkyväksi, eli minkälaisia vaikutuksia näillä on siihen olemassa olevalla rakennuksella, kun sen tulevaisuutta ollaan ratkaisemassa.”

Entä mitä sanoi Lahden toimitilajohtaja Jouni Arola asiasta:

”Kaupunkihan ei voi myydä ihan millä hinnalla hyvänsä kiinteistöjään, että kuntalain mukaan kaupunki voi myydä kiinteistöjään kilpailuttamalla, jolloin selviää markkinahinta tai auktorisoidun hinta-arvioitsijan tekemällä puolueettomalla hinta-arviolla ja vertaamalla kauppahintaa siihen.”

https://areena.yle.fi/1-72551660

Tuosta linkistä, parahin lukijani, pääset katsomaan tuon uutisvälähdyksen.

Viimeksi kohtasimme Jouni Arolan – hänen tullessaan kaupunkimme toimitilajohtajan apulaisvirkaan – viisitoista vuotta sitten: sama mies uhkasi meille kahdeksan eri yhdistyksen ryhmän lähetystölle lahtelaisyhdistysten kokoontumistilaksi kaavailemasta ja päättäjille esittämästä ja kaupungin purettavaksi päättämästä Töyrykadun arvorakennuksesta, että ”se säilyy vain hänen ruumiinsa yli.”

Sehän ei toteutunut. Tämä Töyrykatu 5:n kaupungin rakennushistoriallisesti arvokas rakennus pistettiin tuohtuneena myyntilistoille, kun sitä ei voitukaan purkaa eikä sen rakennustonttia hävittää.  Se myytiin sitten Lahden kaupungin maineen (konserttitalosotkut, puolentoistavuoden ehdolliset vankeus -ja kavallustuomiot ym.) pilaajalle liikemies Pasi Tinnilälle. Lahtelaisyhdistysten toimivuudesta siis viis välittäen.

Muutenkaan tämän Lahden johtavan tilankäyttövirkailijan puheet eivät käytännössä ole lainkaan toimineet tai ovat toteutuneet melko kyseenalaisella tavalla. Tuntuu, että kun tällä kaupunginviranomaisella on päätehtävä myydä kaupungin omaisuutta, niin se tapahtuu monen palvelevan rakennuksen osalta vain pelkän rahatalouden näkökulman perusteella. Pienikin toteutunut myyntisumma riittää todistamaan oman viran tuottoisuuden.

Eikä esimiehistä ole tässä asiassa paljon paremmaksi – kaupungin ehjiä, virheettömiä rakennuksia käsitellyt ja niistä edes riittävästi kaupungillemme tuloja kartuttanut. Päinvastoin sama kyseenalainen tapa myydä omaisuuttamme jatkuu jo seuraavassa päättäjäportaassa.

 

Etelä-Suomen Sanomat kertoi vuoden 2024 joulukuussa, että Lahti myi Villähteeltä 190 neliön tilat samaiselle Tinnilälle 500 eurolla. Myyjänä oli Lahden kaupunkikehitysjohtaja Olli Alho, joka teki viranhaltijapäätöksen liikehuoneiston myymisestä korkeimman hyväksytyn tarjouksen tehneelle Tinnilälle. Liikehuoneisto luovutettiin ostajan hallintaan vapaana ja velattomana. Kaupan yksityiskohdat sovittiin kauppakirjassa.

Mitenkähän tuossa viime maanantain TV-ohjelmassa vakavan asiantuntevasti lausunut toimitilajohtajamme Jouni Arola oli tällä kertaa huolehtinut tässä Villähteen asiassa Hämeen ELY-keskuksen edellyttämät eri näkökulmat, auktorisoitujen kaupungin ulkopuolisten asiantuntijoiden tekemät hinta-arviot saati kuntalain määräykset?

https://www.ess.fi/paikalliset/8135082

 

Meidän kuntalaisten mielestä verorahat ja äyrit ovat ihan muuta omaisuutta kuin jatkuvasti kasvava kasa ja suuri tukku rahaa, omaisuutemme myynnistä pilkkahintaan petoksissa tuomituille, saati asiointi ja kumppanuus kiinteistö- ja muissa asioissa suurten kansainvälisten konsernien, kuten YIT:n kanssa.

 

Tästä viimeisestä, koko valtakunnassa suuren huomion saaneesta Lahden kaupungin ja kansainvälisesti Suuren Konsernin YIT:n välisestä urakkasopimuksesta on ensi maanantaina 24.3. jälleen Lahden kaupunginhallituksen pohdittavana  (jo moneen kertaan meidän kaupunkilaisten ihmettelemä) juttu, jossa yksi maailman suurimmista rakennuskonserneista kiskoo 5000 prosenttia suurempaa hintaa eteläisen Lahden neliöiden ruohonpoistosta vuosina 2022-27 – tuon sopimuksen tekemisessä tapahtuneesta EXCEL-taulukon laskuvirheestä johtuen.

https://lahti-prod.oncloudos.com/cgi/DREQUEST.PHP?page=meetingitem&id=20251098-5

Yllä ensi maanantain 24.3.2025 Lahden kaupunginhallituksen kokouksen esityslistan § 87.

Kaupunki kilpailutti pari vuotta sitten katujen hoitourakan, jonka yksi osa oli kiveysten hoito ja putsaus. Virhe johtui siitä, että urakkaa koskevasta Excel-taulukosta puuttui yksi luku, eivätkä kaupungin viranhaltijat asiaa huomanneet. Kaupunki oli unohtanut ilmoittaa tarjouspyyntöaineiston lomakkeeseen viherhoitoalueen pinta-alan.

Koska määräala puuttui, kilpailutukseen osallistunut urakoitsija YIT Road löi lomakkeeseen poskettoman neliöhinnan, 1 000 euroa neliömetriltä. Lahden kaupungininsinööri Mika Lastikan mukaan viheralueiden vastaavasta urakasta maksetaan tavallisesti noin 20 senttiä neliömetriltä.

Tätä kaupunginhallituksen § 87 asiakohtaa lukiessa ihmettelee, miten moni virkailija joutuu tätäkin maan kuulua laskemismokaa selvittelemään ja ettei YIT:llä ole minkäänlaista tolkkua rahan ahneudessaan.

Kuva YLEn ohjelmasta/ Mika Moksu/ Marjo Pirilä viime tammikuulta

Palaamme asiaan huhtikuussa.

 

 

Parahin lukijani. Kansainvälisen YIT-suuryhtiön luotettavuutta sen Lahdessa tekemistä töistä voit katsoa vaikka seuraavasta linkistä jo lähes viidentoista vuoden takaa.

https://yle.fi/a/3-5684437

 

Toimitilajohtaja Jouni Arolasta Lahen uutisia on joutunut kirjoittamaan kovin useasti.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Jouni+Arola

 

Kategoriat
Koulutus taide teatteri

Kansanopiston Teatteri 1 – Hurmaava teatterileikki

Kuva Jani Enqvist

Korvissani soi Nummisten perheen kunniaksi ihana Nature Boy -säveliä ikuisesta rakkaudesta ja sen ihanuudesta. Ne tuntuvat jysähtäneen ajatuksiini 1960-luvun ensimmäisiltä singleiltä – nyt ne soivat taas täysin uusikuosisen Nummisten perheen Eskon sydäntunnelmiin mukaansa siepaten, sillä tuo Nummisten Esko-kolmikko (Ellen Westberg, Fiia Nurmi, Selma Atas)  persoonallisissa hahmoissaan vakuuttaa aidon ensimmäisen rakastumistunteen voiman, sen lujuuden ja unelmapilviensä onnentunteen autuuden eläytyvällä, omajärkeistetyllä ajatuksellaan niin ihailtavan onnistuneesti, että sen suomalaistunteen omavaistoinen lapsenomainen vilpittömyys, herkkyys, uniikki pakottomuus valtaa meidät.

Pakosti myös sormin napsuttelen salaa täyden yleisön katsomossa noiden sävelten mukana esityksen kosiomatkaa, sen tunnelmia kuin takaisin omaankin elämääni unelmoiden. Koko Puumerkki-esityksen musiikillinen sorttimentti on jotain kuin klassista kauniin käyttömusiikin vuosikymmenien tuottamaa tuoreen hyrisevää hunajaa, joka kiehtoo rytmiaihioillaan ja melodioiden aivoporauksellisilla muistitunnistuksilla meidät jokaisen eri lailla teoksen tarinaan. Esityksen yhteistä henkeä välittää vielä raikkaammin koko ensemblen oma, Elsi Bergrothin säveltämä ja ohjaama musisointi, jonka koen hyrisevän ja rytmittävän esityksen toteutusta kaihoisin viuluin, huiluin ja ronskein pianoin sekä rummuin melodiaa varioiden ja paristi koko ensemblen upeasti laulaen.

Samaa lajia, entistäkin kehollisemmin ja voimakkaammin on Katri Liikolan esityksen liikekieli, joka alkunsa perinteisestä asennon ja puheen harvasanaisesta suomalaisjöröisyydestä muuttuu vähin erin liikkuvaksi, valloittavaksi teatterielementiksi ja täyttää kaksikymmenhenkisen ensemblen hurjan hurmaavalla vauhdilla: teoksen viimeiset kymmenminuuttiset vie ajatuksemme maailman ihanuuksien, toisiamme helliviin ja rakastaviin aidon yhteisöllisiin poutapilvisiin tunnelmataivaisiin.

Kiven Karrin tarina  Puumerkki-näytelmässä on harvinaisen selkeästi yhteisessä ohjauksessa ja tulkinnassa tätä päivää, jossa maailmamme, yhteisöjemme, kaupunkiemme, työpaikkojemme poikkeavien, herkkien persoonallisuuksien kohtelu on yhä julmaa – nyt Nummisen Esko kokee sen niin veitsenterävänä pilkkauskohtauksena, että katsomossa nyrkit puristuvat Eskon puolesta: kun suuri paikkakunnan äveriäs kunkku Karri keksii aidosti tehdä pilkkaa tyttäreensä rakastuneesta Eskosta ja antaa tämän ymmärtää myöntyväisyyden Kreeta-tyttärensä kosinnalle. Räjähtää sitten ivanauruun yhdessä läsnä olevan kauppakorkeakoulussa jo kolmatta vuottaan opiskelevan akateemisen kilpakosijan kanssa ja häipyy tämän kanssa juhlapöydästä nauraa räkättäen. Myös Kreeta näyttää suorapuheisesti, miten hänkin oli juoninöyryytyksessä mukana. Juhlahuoneesta häipyy myös sanavalmis Eskon puhemies tietymättömiin. Kohtauksen näyttelijätunnot, roolityöt ovat viiltävän vaikuttavia.

Koko ensemble, sen yksityisen taiteilijan jäljittelemätön persoonallisuus, eläytyminen, mukanaolo vakuuttavat paneutuneella aitoudellaan. Tuskinpa tässä salissa niin nykyvempeleisiin, mopoihin ja autoihin erikoistunutta yhtä touhuavaa, asiaan uppoutunutta ja kaiken mahdollisen aina järjestelevää ja tekevää, mainiota Mikkoa (Elina Pentinsaari) on ennen koettu. Entä tulevasta Esko-pojan naimahankkeesta seuraavaa suurta testamenttivoittoa, jota hamuaa rahankipeä suvunjatkamisorganisaattori Martta (Netta Herranen ) – hurja, miltei silmillemme tuleva matriarkkaluomus. Saati miltei suorastaan diplomaatiksi, suureksi juonijaksi muuntautunutta, Topiasta (Mikko Wilmi) tosi toimeliaissa otteissaan, aloitteellisuudessaan ei taatusti ikinä ole saatu kokea. Entä perkeleellinen menneiden vuosisatojen ikoninen (Meeri Karri) Kapteenisoturi: oi miten hurjaa menneen ja tämän päivän yhteistä sotakiihkoista, isänmaallista paatoshurmaa välittyy tuosta roolityöstä koko salin ja eetterin täydeltä ja yhteiskuntamme jokaiselle sukupolvelle. Tai Jaakko (Maija Melender) tuo korkealle suuriin akateemisiin tutkintoihin, korkeisiin omiin kylttyyrihierarkioihinsa noussut kilpakosija, tai Kreeta (Viola Nyyssönen), joka ökyrikkaan kunnanpampun naimaikäisenä naisena kieltää tylysti lopulta entisen lapsuudenystävyydenkin.

 

Tämä aikamme eriarvoistunut Teslojen ja mopojen haarukkaan jäävä moottorillinen yhteiskuntamme saa tässä Nummisten Esko -näytelmässä myös havainnollisen selkeän, nykyihmisen pinnalliset elämän ihmisprototyyppinsä yhteiskuntamme niihin tavoitella. Samoin aina kautta sukupolvien jatkunut poikkeavien, herkkien ja unelmoivien luonteiden ihmiset taitavat, havainnolliset, hylättyjen lähimmäisten sympaattiset luonnostelut. Puumerkki-näytelmä tuo pelastukseksi myös nykyajan, jossa kaikki asioiminen, virallinen naiminen, testamenttien laatiminen, koko yhteinen elämä hoidetaan ihmelaitos KELAssa. Todellisuudessa ei puumerkkejä tarvita. Tämä esitys palauttaa maailman auvoisuuden kuvitelmat kirkkaina ja puhtaina kerran vielä Eskojen ja meidän tavoiteltaviksi.

Näissä hehkuvissa, raikkaan reippaissa nuoruuden, juuri tämän aikakauden tunnoissa tunnistamme Puumerkki-esityksestä Aleksis Kiven luomasta Eskosta olennaisen – mielen poikkeuksellisen herkkyyden ja hänen perhekuntansa, Topias- isänsä ja Martta-äitinsä niin useiden perheiden tavallisiksi ihmisiksi, että päämme höyryävät samaistuksen kokemuksesta.

Synnyinlahjoiltaan kiehtovan omaperäisten, uniikkien taitelijoiden yhteisöstä, toimivuudellaan kuin spontaanisti mukaansa kutsuvasta taiteilijakollegiosta voimme usean kerran napata jonkin yksityiskohdan, ilmeen, käden tai jalan liikeradan – tai valitsemamme taiteilijan seurattavaksemme ja ihailtavaksemme. Nämä loistavat taiteilijat tempaavat ihanan helposti meidät ja mielikuvituksemme antautumaan mukaan tuoreeseen, moderniin ja hurmaavaan teatterileikkiin.

 //lahenuutisia.fi/2025/03/20/eskon-puumerkki-tamanpaivan-maailmassa/

Esityksestä  KIVI -roolituksella teemme vielä toisen arvion huhtikuussa.

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Eskon PUUMERKKI tämänpäivän maailmassa

Kuvassa Lahden kansanopiston Teatteri I Puumerkki-näytelmän harjoitusten palautekeskustelussa 18.3.25

Eskon tarina on monelle tuttu. Tarina kovapäisestä kaverista, joka uskoo ansaitsevansa onnellisen elämän. Hah! Miten hupsu hän onkaan! Ei sellaista onnea ole varattu hänen kaltaiselleen. Vai mitä?

Lehdistötilaisuudessa Puumerkki -näytelmästä laitoin muistiin jotakin esityksen tulkitsijoiden näkemyksistä ja esityksen alun ajatusrakennelmasta:

Onko Esko jukuripää, tyhmä vai voisiko sanan tyhmä korvata sanalla herkkä. Aiomme tuoda Eskosta esiin pehmeyttä ja kauneutta.  Se merkittävin asia mielestämme on oikeastaan Eskon herkkyys ja mielikuvitus, joiden kautta ja avulla pystyisi tulemaan näkyväksi perheen ja kavereiden kanssa. Esko on liian herkkä tähän maailmaan. Pilvien tuijottelija ja tavoittelija – mokoma.

Miten jos kerrottaisiin ensin teille yleisölle, miten on päädytty tähän ajattelun pisteeseen Eskon persoonasta ja hänen perheensä elämästä, sillä teidän on tärkeä tietää, miten tähän on tultu. Joten tässä tulee Nummisten perheen tarina:

Kaikki alkoi tietenkin siitä, kun Eskon vanhemmat Martta ja Topias kohtasivat ensimmäistä kertaa ehkä se tapahtui Meilahdessa neonvalojen loisteessa – ehkä he kohtasivat kukkakaupassa kun sormenpäät hipaisivat yhtäaikaa saman ruusun vartta. Mutta varmaa oli:  he rakastuivat ja he menivät naimisiin. Sitten syntyivät lapset Jaana ja Esko. ..

Puumerkki on karnevalistinen tragedia siitä, mitä tapahtuu, kun kova maailma ja herkkä ihminen lyövät päänsä yhteen. Aleksi Lavasteen ohjaama ja teatteriopiskelijoiden kanssa yhdessä kirjoitettu esitys ammentaa Aleksis Kiven Nummisuutareista ja tuo sen tähän päivään – aikaan, jossa herkkyys on yhä vaarallinen laji.

Käsikirjoitus: Aleksi Lavaste & työryhmä
Alkuperäisteos: Aleksis Kivi
Ohjaus: Aleksi Lavaste
Ohjaajan assistentti: Ruu Hartikainen
Musiikin opetus: Elsi Bergroth
Koreografiat ja tanssin opetus: Katri Liikola
Puheen opetus: Heini Nikander
Dramaturgi: Aino Tuppurainen

Lavalla: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I
Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Maija Melender, Fiia Nurmi, Viola Nyyssönen, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sylvia Ropponen, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Siiri Sulkakoski, Aino Suosalo, Wiivi Väänänen, Ellen Westberg, Mikko Wilmi

Tuotanto: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I

Artikkelin valokuva: Jani Enqvist

 

Ensi-ilta pe 21.3. klo 19.00

Muut esitykset:

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Rakkaudesta sähköön – kansainvälistä huumoriherkkua

Marc Gassot – suuri klovni, kansainvälisellä, ymmärrettävällä äännähtely- ja elekielellä esiintyvä, hurmahenkinen suurenmoinen näyttelijä, elehtijä, pelehtijä, voimistelija ja loistava miimikko, estraditaiteilija mille tahansa maailman pienelle tai suurelle areenalle yleisö vaivatta valloittamaan akrobatiansa, kehonkielensä taipuisuudella, huumorinsa jatkuvilla hoksottimilla – hurmasi Kansallisteatterin Pienen näyttämön täyden salin katsojat.

Jotakin Marcel Marceaun 1960-70 -vuosikymmenten eurooppalaista ainutlaatuisen hallittua tyyliä tämä Marc Gassot’n pantomiimin ja mimiikan, liikkeen ja kehon taipuisuuden täydellinen hallinta muistuttaa, mutta sitäkin eloisampaa, värikkäämpää ja riemastuttavampaa fyysistä ja älykästä kansainvälistä huipputaidetta.

Aidon ja jäljittelemättömän Marc-klovnin tunnistamme ronskin sumeilemattomassa klovnihahmossa, jossa yhdistyy tämän ajan shokeeraavan räväkkä, ilotteleva show ja suuri määrä entisajan sirkuksen hengenvaarallisuutta, tämän teknisen aikakautemme silmänkääntötemppuja yleisön aidosti säikähtää, kauhistella, haltioitua. Marc-klovnilla on myös erehtymätön taito johdattaa meidät vapauttavaan nauruun taiteellaan ja suurella sydämellisyydellä.

Marc Gassot’n ja Karl Sinkkosen ideoima kehyskertomus Rakkaudesta sähköön on fyysinen komedia vakavista aiheista. Elämään katkeroitunut Markku upottaa huonot fiiliksensä pulloon, itsesääliin ja leikittelee itsemurhalla. Seuraa Markulle pitävät mielikuvitusystävät Yksi ja Näisyys. Traagisesta lähtöaiheesta esitys kasvaa kuitenkin täysin eri suuntaan, rentouttavan hauskaksi, jännittävän vauhdikkaaksi, taitavaksi mustan huumorin nauruterapiaksi. Rakkaudesta sähköön on sanaton esitys.

Aitor Basaurin kekseliäässä ohjauksessa Gassot’n esitys tulvi toimivia ja huimavisioisia taikuusnumeroita ja niistä muotoutui jännittävä, hengityksen salpaava, kymmenien pikku kohtauksien tarina – rajuin, kiehtovin visioin, räjähdyksin, näyttämösavuin, pyromaanisin ilmiliekein, sumuin, pelästyttävin yhtä äkkisin tavarakaaoksin, kiehtovin äänimaailmoin, kirjeluukkuun ahtautumisin, tiskialtaaseen juuttumisin, pään ikkunaan kymmenin kerroin takomisin, sadoin liukastumisin, hurjanvaarallisin kaatumisin ja lavastedekoraatioiden täysihmein.

Esityksen taikuusmagian lumon lisäksi kokonaisuus kietoi meidät väliepisodeillaan laadukkain Saara Törmän sanoituksin, moderninteknisine liveorkestraali-musiikkkisävellyksin, tivolitaituriksi pukeutuneen solistin mukana kreiseihin, meheviin, kaunismelodisiin, sensuelleihin kabareemaisiin tunnelmiin. Vahinko, että aikamme tavan mukaan musiikin ylivolyymi valtasi salin ja tulkinnan ainoan tekstin sekä hemaisevan tumman alttoäänen, Tanjalotta Räikän väkevätunnelmaiset soolot sumentumaan musiikin hälyyn.

Eräänlaisena illan epilogina Gassot toteutti vielä maittavan pesäpallopelin yhdessä yleisön kanssa – yhteistyö sujui  molemminpuolisella vilpittömyydellä ja naurulla sekä ansaitun raikuvilla väli- ja loppuaplodeilla.

Ennen kaikkea Marc Gassot’n kuin synnyinlahjana saadun rikkoutumattoman kehon muovailuvahaisen loukkaantumattoman ihmeen mukana koko ilta tulvi suurta omaperäistä hoksaavaa taiteen ihmettä, ihmiskehon ennen kokematonta taipuisuutta ja valloittavaa maailmanluokan huumoriherkkua.

 

Rakkaudesta sähköön

Esiintyjät Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä, Karl Sinkkonen

Ohjaus Aitor Basauri Musiikki Karl Sinkkonen Laulujen sanat Saara Törmä Pukusuunnittelu Saija Siekkinen Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Ohjaajan assistentti Susanna Pukkila  Esityskuvat Mitro Härkönen

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 19.3.2025

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/rakkaudesta-sahkoon

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Tulevaisuuden SININEN UNI Jukossa

”Eletään vuotta 1990, kolme lukiolaista Lahdessa käy koulua ja sitten…

Itse olen juuri käynyt viisi vuotta teatterikorkeakoulua ja metrolla joka päivä edestakaisin ja sitten tuossa matkatessa tuli usein mieleen sellainen probleema, et onko ihminen oikeasti viisas homo sapiens.

Luin ja katselin aluksi kuvia ja kuvauksia 1900-luvusta, ikonisia kuvia, sitten tuli ajatus tehdä kuva ihmisestä 2000-2100 -luvuilla ja siinä päättelin tulevaisuudessa ihmiskuvan olevan sellainen, että ihminen on kääntynyt hiljalleen tällaiseen kumaraan asentoon ja ajankuva on aivan täynnä kaikenlaisia laitteita. Tuli ajatus: voisiko tälle tehdä jotakin – siinä näytelmäni aihe. Minua kiusasi ajatus, kuinka paljon teknologia vie ihmiskuntaa eteenpäin, mutta onko käännekohta tulossa, tuleeko jostain se tarkka näky, että mennään liian pitkälle. On tullut paljon tutkimuksia siitä, että ensimmäinen sukupolvi, joka oli syntynyt 1998-99 oli jo 10-vuotiaina niin tekniikkaan taipunut ja samaistunut, että se aika on vaikuttanut ihmisessä kaikkeen – ihmisen psykologiseen ja fyysiseen toimintaan ja keskittymiseen ja ihan kaikkeen. Että mitä aika antaa ja mitä se vie. Enkä ole näytelmässäni lähtenyt ihan siitä, että se kehitys on vaan pelkkä paha. Mutta juuri nyt, tässä kohtaa koetaan se paha, ja että kuinka pitkälle tämä muutos kannattaa viedä. Nähdään, että aika pitkälle teknologia on jo edennyt vallan ja demokratian ytimeen. Siinä mielessä elämme kiinnostavia aikoja. Tämä kolmikko lähtee Lahdesta Huippuvuorten salaisiin piilaakson koskaan ennen tavoittamiin tietokammioihin, maailman ytimiin ja lavasteista päätellen voi ajatella, että mennään ensin ympäri Suomen. Näytelmä on oikeastaan muotona kepeä seikkailunäytelmä ja sen sanoma on sen sisällä. ”

Noin filosofoi ja hauskutti Teatteri Vanha Jukon ja Teatterikorkeakoulun yhteisesti tuottaman näytelmän kirjoittaja-ohjaaja primus motor Miika Karvanen lehdistötilaisuudessa. Tämä näytelmä on hänen ja näytelmän lavastaja-puvustaja Hanna Erämajan teatterikorkeakoulun opinnäytetyö, jolla he saavat teatteritaiteen maisterin pätevyystodistukset.

                                           Ola Blick 

                                    Hanna Erämaja

 

Lahtelainen maaliskuu vuonna 1990.

 

 

Tuulia, Pleksiä ja Nippeliä odottaa elämän ja kuoleman seikkailu, kun he saavat tehtäväkseen maailman pelastamisen piilaaksolaisilta, jotka aikovat kaapata laitteillaan ihmiskunnan keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen.

Samuel Onatsu, Ronja Keiramo, Akseli Ilvesniemi

Alkaa matka etelästä pohjoiseen, läpi uutta vuosikymmentään aloittelevan puhelinkoppien Suomen.

Suomalaiset ovat teknologisen muutoksen eturintamassa ja Windows 3:n tilaajat saavat kymmenen litran ämpärit kaupan päälle! Mikään ei ole enää kuin ennen ja jokainen muutos on muutos kohti huonompaa tulevaisuutta. Vai onko? Pysyykö ihminen elossa ilman huomisen viihdeuutisia?

Sininen uni on Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto. Esitys on Hanna Erämajan sekä Miika Karvasen taiteellinen opinnäytetyö.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Miika Karvanen (Teak)
Näyttämöllä: Ola Blick, Akseli Ilvesniemi (Teak), Ronja Keiramo (Teak), Samuel Onatsu (Teak)
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Hanna Erämaja (Teak)
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näytökset:

La 22.3. klo 18 (ensi-ilta)
Pe 28.3. klo 18
Su 30.3. klo 14
Ke 2.4. klo 18
To 10.4. klo 18
La 12.4. klo 18
Ke 16.4. klo 18
Pe 25.4. klo 18
La 26.4. klo 18

 

Palaamme esitykseen sen ensi-illan jälkeen.

;https://teatterivanhajuko.fi/

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä

Kategoriat
Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tuoretta ja sykähdyttävää nuorta teatteria

Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west

Lahden kansanopiston Teatteri II oli jakautunut neljäksi ryhmäksi, joissa kussakin oli ohjaaja ja kolme näyttelijää. Ryhmät inspiroituivat ohjaajien valitsemista lähtömateriaaleista ja loivat yhteensä neljä omaäänistä, sykähdyttävän tuoretta pienoisnäytelmää.

 

Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west

Tuo lyhytniminen, pitkästä aikaa aito suomalaislänkkäri, jonka eilen saimme kokea, tulee nousemaan pian maailman suosituimmaksi länkkärihuipuksi, suuriksi thaliaotsikoiksi ja teatterien ensi-iltojen raivopäisiksi pääsylipputaisteluiksi. Tämän hiuksia nostattavan, hurjankauhean, äkkijuonenkääntein usein hätkähdyttävän, nauramishytkyntämme rytmittämän, katsojan tuoliltaan pudottavan, kitaroin ja laulunpätkin, pikkusoturein, mielikuvituksellisen kekseliäin rekvisiitoin, tanssein sekä häijyn toimivin tappavin asein ja länkkärivarustuksin, tapahtumapaikoiltaan kukkuroilleen ihanasti kuvaillun teoksen kaltaista en aikoihin ole näin herkullisena, näyttelijätaidon persoonallisilla taipumuksilla, pikkuriikkisellä detaljien täydellisyydellä silattuna länkkärinä koskaan ennen yhtä koskettavalla lähituntumalla ja valloittavalla vauhdikkuudella saanut kokea. Enkä liioin tällaisen kolmejäsenisen ensemblen teatteritaituruuden suurille estradeille valmista esitystä – sen poskettoman juonen, lapsuusaikojemme kokemusten ja muistikuvien, tuhatlaukauksellisen osumatarkan ohjauksensa ja mestarillisen näyttelijätyönsä, persoonallisten eleiden, hienosäätöisen mimiikkansa ynnä näyttelijätyypittelynsä täydellisyyden tarjoilemana hauskuutena.

Länkkäriseikkailun hurmaava parodia, jossa leikkivä kauhu pomppii takaraivossamme ja spontaani naurumme raikuu valloittavaa esitystä nauttiessamme.

Ohjaus Tino Karttunen   Teksti: Työryhmä  Rooleissa: Elias Kaukkila, Aapo Loimalahti, Peetu Savolainen

 Lyytille     

Tunnelmallinen kokonaisuus ihmisen mielialan suurista ylämäistä ja rotkoista, jotka yhtä aikaa välillä törmätä räjähtävät toisiinsa ja saavat ylivallan ihmisen mielenrauhassa. Näytelmän herttainen, kiireetön ja kodikas kuvaelma äidin ja tyttären yhteisestä askareesta ihmisen tunnelmoivimman viihdykkeen, kynttilän, valmistamisesta on hillityn lämmintä ja eläytyvän rauhallista, herkkää ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistyön ehyen taitavaa kansanteatteria. Äitiyden tilityksessä muodostuu kuin todellinen läsnäolo kuvitteellisesta prinssistä, jonka sanomana on lohtu muistuttaa naiseuden muuttumisesta liian usein sattumalta ratkaisevasti äidiksi – sinulta vietiin jotakin, jota et voi saada takaisin – viiltää katsojaakin aidosti.

Lämmin syli edes kuviteltuna lohduttaa mielemme synkissäkin syvyyksissä elämää nauttimaan. Puhutteleva takautuma nuoresta runnellusta tytöstä ja kaiken kykynsä lohduttavasta äidistä on riipaiseva. Teoksen pitkät tauot, valot, rytmi ja hienoviritteisesti eläytyvä, teeskentelemättömän aito näyttelijätyö toteutuu vahvan läsnäolevana, vakavana draamana.

Ohjaus: Teemu Kalliokoski   Teksti: Työryhmä                                  Rooleissa: Heikki Hoppania, Lina Juusela, Jade Manner

 

 

Perintöprinsessat

Omassa mielikuvassani siirryimme esityksessä suuriin Amerikkoihin, aina ajankohtaisen muodin maailmoihin. Tulkitsin kolmen sensuaalisesti värikkäin rimssuin pukeutuneen ensemblejäsenen puvustosta heidän myyvän itseään kuin seinätavaraa muotikuuluisan Paris Hiltonin yleismaailmalliseen tiktok-tapaan. Ehkä kohtauksessa he kuitenkin palasivat erilaisessa henkisessä ja nautinnollisessa kunnossa jostakin muotitilaisuudesta tai sen jatkoilta, sillä vittu ja muut alan sidesanat asiaankuuluvasti avasivat näiden kolmen välisen etevämmyyden meluisan valtapelin hotellihuoneen ja sen yhden sängyn atmosfäärissä. Naisia persuksista puristeleva miesmacho sai ainakin valtavan energisen imitoinnin ja kaikenlaiset huimat ja himolliset kokemukset, vaikutukseltaan yliteatterilliset sekä fyysisesti terästetyt otteet tulkintaansa. Vauhtia, miltei silmät päästä repivää reaktiovoimaa ja liikettä esitys räiskyi tauotta sekä musiikkivariaatioita nykybiiseistä riitti tusinaan saakka.

Kestää tällainen perintöprinsessan tila todisti sähköinen juoksumatto, jossa pulssin hengissä pysymiseen saakka jokainen prinsessa todisti erikseen etevämmyytensä ja himoittavuutensa. Ja niin kuin kaikessa amerikkalaisessa suuressa huvissa lopuksi pantiin läskiksi ja paiskittiin täytekakut päin pläsejä ja roiskittiin loput viinat avoimille kehon ulottimille.

Mielenkiintoinen katkelma teatterillista, tanssillista, puvustuksellista, ilmaisullista hyperbolaa täysin volyymein ja mitä hulluttelevimmin, älyttömimmin, oikullisimmin mielialoin näiden huipputaidokkaiden komediennejen tulkitsemina soveltuisi myöhäisyön show-numeroksi mihin tahansa tyyli- tai varieteekapakkaan.

Ohjaus Katinka Ritvanen  Käsikirjoitus: Katinka Ritvanen ja työryhmä   Rooleissa: Aino Kuronen, Alli Leppäniemi, Minea Mantsinen

 

Talo on rakennus, joka on yleensä tehty ihmisen suojaksi

Talot vuosikymmenten elinaikanaan kätkevät sisäänsä monenlaisten ihmisten ja perheiden elämää ja vain talon seinät mahdollisilla silmillään näkevät talon omaperäisyydet. Tuollaisella näkökulmalla Talo-esityksestä piirtyi muutamia kuvaelmia, jotka kotitunnelmillaan kuin kokemuksellisella aitoudella, loistivat esityksestä sympaattisen tutunomaisten suomalaiskotien esimerkkeinä.

Ensimmäisessä kuvaelmassa perheen äiti oli kuollut ja kolme tytärtä alkoi selvittää äidin kuolemasta aiheutuvia toimia, talon menneisyyttä, sen tulevaisuuden käyttöä ja tietenkin omia etujaan ja mielihalujaan talon tulevaisuudesta. Yksi siivoushullu, järjestyksen ja aloitteellisuuden sisäistämä tytär, maailmankansalainen, toinen vielä äidin kuolemasta apaattinen miettijä-surija ja kolmas puhelias tavanomaisuus paljastuivat henkilögalleriassa taidolla näyteltyinä. He eivät pystyneet edes äidin valokuvia yhdessä katsomaan, kovin erilaisiksi sisarukset olivat äidin kasvattamina, omina persoonina muotoutuneet. Ehkä puhuttelevinta oli kuitenkin kodin henkisessä kehityksessä jälkeenjäänyt lapsi.  Maailmankansalaissisaren kylmä piittaamattomuus, suorastaan torjuva asenne sai molemmat täysin tolaltaan, kun he joutuivat yhtäaikaa samaan huoneeseen. Varsin eriarvoistava tulos oli tämän kodin kasvatuksella.

Toisen kohtauskuvaelman ajattelin olevan edellisen takautuma, jossa kaiken perheessä hoitanut äiti pyrki järjestämään jokaisen tyttären asioita, hössöttämään ja uhrautumaan sekä väsymään omaan toimeliaisuuteensa – aikuisten, itsenäistyneiden tyttäriensäkin tuskastumaan äitiin.

Kovin tuttua suomalaiskotien menneisyydestä: tuo miettivin tytär ilmoitti olevansa raskaana ja vielä elossa oleva äiti sai suoranaisen huutavan ja kiroilevan raivokohtauksen: kenellekään et hiisku asiasta sanaakaan ja jäät raskautesi ajaksi kotiin, ettei kukaan ympäristöstä saa siitä tietää.

Kunnes viimeinen kohtaus, jossa lapsi sitten on syntynyt, tuo taloon sympatian, kaikki kolhut korjaavan äidinrakkauden ja muuttaa talon seinät ja sen jokaisen asujan sekä meidät katsojat tuntemaan vilpitöntä lämpöä, rakkautta ja kauniin laulun sanoja ja saa koko teatteri-illan toimintakaaren hellyttävän ihmislämpöiseksi.

Käsikirjoituksen oivaltava näkökulma, näyttelijätyön sisäistyneet hahmot, esityksen viimeisen kohtauksen toiveikas maailmankuva ja ihmisen elämän jatkuvuus uuden ihmisen syntymänä nostivat sympatiamme sekä uskomme teatterin äärettömiin mahdollisuuksiin mielemme, viihteemme ja ajattelumme rikastajana.

Ohjaus: Ville Saastamoinen   Käsikirjoitus: Ville Saastamoinen ja työryhmä  Rooleissa: Elli Arstila, Kaisla Jaakonaho, Minka Kosonen

 

Esitysten valokuvat Jani Enqvist

Kolmiviikkoisen kurssin ohjaavana opettajana toimi Elina Kilkku. Esitykset olivat runsaan yleisön koettavina 14.-16.3.2025 Lahden kansanopiston teatterisaleissa.

www.teatterikoulutus.fi/ 

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri yhteiskunta

Kuntavaalit 2025 lahtelaisuuskiikarin polttopisteessä

Tulevissa kuntavaaleissa Lahden kaupunginvaltuuston 59 valtuustopaikkaan pyrkii kaikkiaan 407 ehdokasta kahdestatoista eri puolue- tai muusta oikeusministeriön hyväksymästä virallisesta yhteenliittymästä täyttämään kaupunkimme valtuutettujen edustajatuolit neljäksi vuodeksi. Kuntavaalit 2025 järjestetään sunnuntaina 13. huhtikuuta 2025.

Nuorin pyrkijäehdokas on 18-vuotias ja vanhin 86-vuotias – ikähaitaria kokemattomasta täysin kokeneeseen siis riittää.

Nykyisistä edustajistamme on moni keskeinen valtuutettu luopunut ehdokkuudestaan – ehkä kaupunginvaltuutetun työn ja arvostuksen täysin turhana ja tuloksettomana pitäen. Kaksi – Demareiden Sirkku Hildén ja Ville Skinnari – on heittänyt hanskat pöytään. Heistä on paljon hyvää kuitenkin jäänyt Lahden kaupungin päätöskulttuuriin muistoksi: fiksuutta ja sinnikkyyttä.

Onko sitten enää yhtään asiantuntevaa ja kelvollista noista nykyisistä valtuutetuista jäänyt valittaviksi? Kokoomuksesta ehkä kuitenkin pari varteenotettavaa vanhasta kaupunginvaltuustosta ansaitsisi valtuutetun paikan osoittamallaan luotettavuudella. Ketkä ehdolle asettuneista 85 pyrkijästä?

Sosialidemokraateista on pitkäaikaisesta vastuullisesta luottamuksesta jäljellä vain Mika Kari, joka toivottavasti uudessa valtuustossa ehtii myös ottaa enemmän vastuuta kuin nykyisessä. Mika Karilla on tietenkin pari aktiivia luotettavaa puoluedemaria entisestä valtuustosta valittavanamme – ja täysin uusiin valittaviin meidän on vain luotettava kuin silmät kiinni nimet arvalla 88 ehdokkaasta valiten.

Suureksi protestipuolueeksi Lahden asioista päättämään on jälleen pyrkimässä Kalle Aaltosen PROLahti -liike, johon ainakin 55 aktiivia ajattelijaa (pari puolueloikkariakin niissä) on kirjoittautunut ehdokkaaksi. Aaltosen teot lopulta kolmejäseniseksi supistuneessa valtuustoryhmässä jäivät valitettavan vähäisiksi, tosin hyviksi puheenvuoroiksi.

Vasemmistoliiton kolmesta vain kaksi nykyvaltuutettua on kevään vaaleissa edelleen valittavina. Onneksi kaikkiaan 38 ehdokkaassa on edustettuna monia eri ammatteja mm. taiteilijoita.

Kristillisdemokraattien kaikki kolme nykyvaltuutettua ovat tarjolla jatkamaan. Jotakin pysyvääkin Suomen Lahdessa on siis tiedossa (kaikkiaan ehdokasmäärä on 29).

Keskustalla on epäselvyyttä lahtelaisedustuksensa kanssa, sillä vain yksi nykyisistä kolmesta valtuutetuista anoo hyväksyntää myös uuteen valtuustoon. Vanhat konkarit (Martti Talja ja Jari Rissanen) ovat päätyneet luopumaan paikoistaan. Yhteensä keskustalla on 19 ehdokasta äänestettävänämme.

Perussuomalaisilla on vanha alkuperäiskaarti monien vuosien takaa (Rami Lehto ja varavaltuutettu Lasse Koskinen) jälleen ehdolla kuin takeeksi arvojen pysyvyydestä. Kaikkiaan perussuomalaisten (yhteensä 41) liian monta puolueloikkariehdokasta todistaa kuitenkin puolueen olevan kovin horjuva lahtelaisuudessaan kuin luottaen puolueensa eduskunnassa yksinsanelevaan johtoon.

Vihreät ovat saaneet myös mittavan 42 ehdokkaan joukon. Tosin siellä tuo vihreys ryhmän sisällä taistelee, erityisesti huumehuollon kahden eri suunnan repiessä lahtelaisehdokkaita. Toivottavasti ennen vaaleja saamme ehdokkaiden henkilökohtaisen kannan huumehoidosta.

Jotenkin tuntuu, että lahtelaisten demarien (kenties kokoomuksenkin) parhaat menestyneet sekä vielä meiltä piilossa pidetyt edustajat jäävät ja jätetään tahallaan kypsymään valittaviksi parin vuoden päästä pidettävissä eduskuntavaaleissa. Kunhan vain nuo hyvät tyypit eivät pääsisi nykyelämän jatkuvasti kiihtyvässä yhteiskuntamuutoksessa meiltä unohtumaan..!

Ehdokaslista Lahden kuntavaaleista:

https://tulospalvelu.vaalit.fi/KV-2025/fi/ehd_listat_398.html

Vaalikone lahtelaisista ehdokkaista:

https://vaalit.yle.fi/vaalikone/kuntavaalit2025/105

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Huokausten laakso – Lauantainäyttämön uljaana tulkintana

Kuva Huokausten laakson Kallion perheen keskushenkilöistä: Ylärivissä kuolleet Pirjo-äiti ja Pekka-isä, alarivissä 17-vuotias Evert ja jo intin käynyt Rupert

Antti Raivion omaa elämää kuvannut teos Skavabölen pojat oli jo vuosi sitten saanut Lahden Lauantainäyttämöllä vahvan, väkevän, sydäntäsärkevän, poikkeuksellisen samaistavan 1960-80 -vuosikymmenten nostalgisen lapsuustilityksen.

”Tuon esityksen totuuspohja kertoi Antti Raiviosta (Ruben) ja hänen pikkuveljestään Leosta (Evert) ja heidän kodistaan korkealle virkahissiin nousseen alkoholisti-isän ja taiteilijaäidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on yhä osoittaa, miten isoveli pikkuveljensä kanssa ja veljesten kiintymys toisiinsa pystyvät yhdessä, kahdestaan elämään, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.

 

Viime sunnuntain 9.3.2025 lahtelainen teatteritarjonta Lahden Lauantainäyttämön Huokausten laakso on Skavabölen pojat -näytelmän jatko-osa – samaa teatterilajia, mutta selvästi asioita osiksi erittelevämpi, tarkoituksellisesti hajanaisempi ja katsojalle omaa käsityskykyä muutaman piirun vaativampi teatteriteos hahmottaa. Esitys on toisaalta suomalaista näytelmätekstin upeaa oivaltavuutta – komediaa, tragiikkaa, farssia, tanssin vahvaa askeltajiensa ja suomalaisten juhannusten, joulujen ja merkkipäivien traditioita ja jytkettä – eläytyvää näyttelijäilmaisua niin tulvillaan, että katsoja tuntui kuin saaneensa suuren aistillisen elämänilon ja tarpeellisen mietintäaiheen kera tositarinan pienen ihmisperheen elämästä ja olosta Helsingin liepeiltä – sivistyneestä, rikkoutuneesta kodista Suomessamme.

Esitys on samalla myös kuin yhden Kallion suvun kitkerä muistelmateos, joka on täynnä monia kymmeniä palasia katsojan koettavaksi ja kokoon rakennettavaksi. Äidittä ja isättä jääneet pojat Rupert ja Evert palaavat aikamatkalla Hyrylän ja Kauniaisten maisemiin erityisesti Evertin alkaessa selvittää mysteeriksi jääneitä perheen salaisuuksia.

Vanhojen perheeseen liittyvien kaitafilmien kymmenien vuosien takaa paljastamista ennennäkemättömistä perhetapahtumien kuvavälähdyksistä hautauksista, vihkimisistä, synttäreistä, jouluista – sekä ullakolla koskemattomiksi määrätyistä kuolleen äidin jättämistä päiväkirjoista – muotoutuu koko tarinan ydin yksityiskohtineen ja tarkoitusmukaisuuksineen. Nuo totuuselementit sopivasti pitkin esitystä taitavasti toteutettuina ja yllättäen tarinaan ilmestyen auttavat katsojan mielenkiinnon taatusti mukaan näytelmän ihanan sekavaa ja monimutkaista genreä seuraamaan.

Näytelmä kulkee teoksena, jossa nykyhetki pomppaa usein tunnistettaviin, koettuihin takautumiin. Muistin kerroksisuus muutaman vuoden välein näyttämön nopeasykkeisessä esitysmuodossa sekä yhtä huomaamattomasti vaihtuvat paikka ja aika muistikentästä toiseen silmänräpäyksessä siirtyen laittavat meidät katsojat valppaiksi ja innostuneen odottaviksi tarinan käänteille. Omaperäisin on tekstin sanomaa levittävä harvinaisen taidokas ohjaus, josta  syntyy tehokas näyttelijätyö sisäistetyllä kypsällä, ensemblen yhteisellä näyttelijäilmaisulla. Usein näyttämö on täynnä monia yhtäaikaisia tapahtumia, henkilöitä ja heidän pyrkimyksiään. Esitys vie silti mukanaan niin, että unohdamme ajan ja paikan, vaivumme nautittavaan tunteen vaikuttamistenhoon kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Näyttelijää ja katsojaa yhdistää esityksen hellittämätön voimalataus, joka tempaa kuin huomaamatta eläytymään mukaan tapahtumiin.

 

Paljon tekstiä, jonka 33 kohtauksessa Raivion näytelmäestetiikan tunteva ohjaajaguru Tapani Kalliomäki sai luotua jälleen Lauantainäyttämön esityksen eheäksi tulkintakokonaisuudeksi. Lauantainäyttämöllä on kypsytty myös ronskiin ilmaisuun, pidäkkeettömän hallittuun eläytymiseen, joka usein kantoi esitystä jo valmiiden kohtausten ja tunnelmien läpi koko teoksen sujuvana, vauhdikkaana, saumattomana ja jatkuvasti yllättävänä vahvana jänteenä.

Paljon myös uutta ilmaisua, virkistävää ja lumoavaa teatteria oli teoksessa mukana.  Muutamat kuvioiltaan mitä yksinkertaisimmat tanssijytkytykset ja liikunnallinen valmius niiden toteutuksissa olivat esityksen mielikokemuksiani – tunnelmiltaan hauskuuden sydänlämmintä suomalaistapojen huumorihenkisyyttä.

Yksi näytelmän julkaisuaikoina syntyneen, suositun Kaj Chydeniuksen Natalian laulutulkinta ei voisi enää komeammin kuulua ja saattaa myös näytelmän käsikirjoituksen mukaan meidät katsojat väliajalle: sieluun saakka järisytti, kun koko Lauantainäyttämön seitsemäntoistahenkinen uljas esittäjäjoukko sen toteutti. Näyttelijät ikään kuin riisuivat hetkeksi rooliolemuksensa ja alkoivat tulkita maailmaa laulun voimalla ja Elvi Sinervon sanoilla. Laulamisen puhdas ja vaikuttava yhteistulkinta oli tämän Huokausten laakson uumenissa saanut kauas kiirivän, sydämistä pulppuavan, rehtitunnelmaisen ja vaikuttavan päivänvalon. Yllättävä, hienon korkeatasoinen, koruton, kypsän musikaalinen aluevaltaus tälle teatterille! Ja mikä sanoma lähimenneisyydelle ja tämän päivän maailmalle!

Tietenkin kymmenien rooliluomusten täyttäessä pienen näyttämön rampista lavan taustaan saakka on katsojalle onnenkauppaa tunnistaa näyttelijät eksaktisti: joskus roolin vetää kaksikin eri henkilöä kuin vauhdissa tarinaan hypäten. Onneksi pääroolit, jotka tämän Kallion sukusaagan molemmissa tarinoissa ovat entistäkin vahvemmin, taipuisammin ja rakastettavammin samoissa varmoissa, tutuissa näyttelijäilmaisun käsissä, loivat vahvan perusrungon esitykselle.

Kristiina Lanki, Kallion perheen Pirjo-äiti toteutui nyt nuoruuden ajan valoisuuden ja rakastavan äidin kauniina, luontevana ja valloittavana luomuksena: nuoruuden kasvot, elämänhehkuinen taiteilijatulevaisuus hohtivat ihastuttavina näyttelijättären tyttömäisiltä kasvoilta. Hän säteili yhä paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua, luopumista, väärinkohtelua, lasten puolustamista. Nyt hän pystyi näyttämään myös napakasti päättämisen voimaa selvittäessään suorapuheisesti päin naamaa isän salarakkaan kirjettä ja uskottomuutta. Eerik Kuronen isä Pekka Kalliona näyttäytyi nyt ehkä myös entistä hauskempana, juonikkaampana, venkoilevampana naistenmiehenä kuin aikaisemmin – mutta samalla jälkeläisiään rakastavana, lapsiaan puutteistaankin huolimatta ajattelevana isänä. Kurosen komediataju on suurenmoisen osumatarkkaa, roolitulkintana kipinöivän napsuvaiskuista Raivion mestarillisen näytelmätekstin esimerkillistä näyttelijäkarismaa. Olli Paakkasen Rupert, perheen vanhin lapsi, pystyi yhä asennoitumaan ja eläytymään valloittavan upeasti eri aikakausien omaan elämäänsä yli kahdenkymmenvuoden kehityksessä. Hänen lapsuusaikansa rooliluomuksessa kymmenvuotiaana oli vieläkin sitä valloittavinta Lauantainäyttämön ainutlaatuista näyttelijälahjakkuutta ihasteltavaksemme ja nautittavaksemme. Kun taas hänen aikuisuuteensa oli tullut hieman jöröyttä ja pysähtynyttä mietteliäisyyttä.

Entä Skavabölestä tuttu Jarmo Keskevaarin tulkitsema perheen ystävä Taikuri, tuo vahvasti sodanrunnoma yksikätinen sielu, jota sotaneuroosi kokemuksineen hallitsee eikä jätä meitä nytkään rauhaan, vaan arvoituksellisella olemuksellaan tuo esitykseen kuolemallista todellisuutta ja viestejä elämän kalmaisuudesta pääkallo-muistoesineellään ja aavemaisilla jutuillaan.

Heikki Hagman näyttelee teoksen keskeisen henkilökuvan – Kallion perheen lähes aikuistuneena 17-vuotiaana Evert-poikana. Hänen alun hieman paasaavan oloinen ja hätäinen tarinan johdattelunsa sai meidät pohtimaan eräänlaista kronikkamaista selostavan opettavaista roolitulkintaa. Parhaimmillaan Hagman tulkitsee Evertinsä tarinaa kuitenkin toiminnallisissa takautumissa yhdessä isoveljensä Rupertin kanssa eläytyessään perheen pieneksi kuopukseksi. Hagmanin ote rooliinsa sisäistyy esityksen edetessä. Näytelmän 16. kohtaus, Evertin monologi hypystä pimeyteen ja luottamukseen isäänsä tämän luvatessa ottaa pojan vastaan syliinsä alhaalla täysin pimeässä talon kellarikerroksessa, on yksi näytelmän, pääroolin, ohjauksen, tunnelman ja näyttelijätaidon kohokohdista. Samoin selvittäessään koko roolinsa ajan omaa osuuttaan Kallion perheen nuorimpana lapsena, toivottuna vai ei toivottuna sekä rooliin liittyneistä perheen oudoista käsitteiden sisällöistä abortti, Natalia, pienen lapsen mekko ullakolla, Nallenappinen – Hagmanin roolityö Evertinä tiivistyy upeasti ja yhdessä veli Rupertin kanssa kohoaa tyhjentäväksi veljesrakkauden kauniiksi ylistykseksi, korkealta katolta koettavaksi teoksen komeaksi finaaliksi.

Maria Johansson esittää Pekka-isän ensimmäisen kihlatun Katariinan järkeileväksi, avioliittoa unelmoivaksi nuoreksi naiseksi, jonka haaveet sujauksessa katoavat isän samanaikaisesti retkahtaessa toiseen naisystävään. Johanssonin näyttelemä pettymys ja kaikkien haaveiden kariutuminen on puhuttelevan aitoa.

Kallion sukutarinan Ossi Kallion, Pekan veljen,  luonnostelee tuoreen valovoimaisesti Mikael Norri. Norrin Ossi-rooli jo valmistuneena psykiatrina hoitelee vielä Kallion perusperheen aikuisiän kynnykselle yltäneiden nuorten vapaa-aikojen tanssilavajärjestelyt niihin itsekin mukaan hauskanpitona tempautuen. Hänen psykiatrikoulutuksensa saa myös varsin luontevasti näytellyn haastattelukohtauksen toteutuksen. Kari Kitunen eläytyy samaan rooliin teoksen loppumetreillä koskettavasti ikäytyneenä Ossi-setänä, myrtyneen katkerana kummipoikiensa huoltojärjestelyissä tekemiinsä virheisiin.

Suvi Norri tulkitsee Pirjo-äidin hyvää Anu-taiteilijaystävää, Ossin vaimoa, naisten tyttöyden juuri jäädessä taakse ja elämän toiveikkuuden syleillessä heidän taaksejäänyttä nuoruuttaan. Susanne Mast tulkitsee aikuistuneen Anu-taiteilijahahmon käytännön järjellä ja sydämellä sekä tutun naisraunio Tamaran lyhyen ilmestyksen kuin monien vuosien juopporauniostaan selviytyneenä sympaattisuutena, näytelmän yhtenä karikatyyriherkkuna.

Hippa Kallio, Pekan ja Ossin isosisko saa myös parin eri näyttelijän hahmotteleman persoonatutkielman: ensin Ronja Kopperin hauskan ensikokemuksen suomalaisista  lavatansseista hurmaavuudella, sitten moniulotteisemman tulkinnan roolista tuo Ulla Laakson näyttelemä tikuilla silmäluomensa avaava, elämää paljon kokenut, hersyvällä humoristihahmolla luoden hahmottelunsa koko sukutarinan jatkuvaksi hauskuusryydiksi, aina Saksan poliisiputkaan saakka. Tuulevi Annala antaa tähtimerkkeihin uskovalle Ksenja-tädille taikauskon ja ennustavuuden huiman omaperäiset luonteen ja kasvot, ajatuksiamme taivaankappaleitten salaperäisyyksiin, kansan uskomuksiin johdattaen.

Jonna Wirén luo isän pojille tuoman uuden äitihahmon Anneli Tuulosen aluksi ihanaksi steppaavaksi isän rakkaudeksi, sitten napakaksi perheen asioiden järjestelijäksi, kunnes kaiken katastrofin tapahduttua jää leskeksi ja eläytyy tiukaksi Kallion kotielämän täydelliseksi pesän selvittäjäksi.

 

Kristiina Kykkänen tulkitsee Evertin tyttöystävä Marian korviaan ja sieluaan myöten rakastuneen nuoruuden lämmöllä.

Kari Kitunen Kranuna, hurjana eläkeläispikkurikollisena dominoi vanhempaa murtoporukkaa ja Minni Saarikoski näyttelee luontevan energisesti Henni Sipilää, lapsijoukon kekseliästä johtajaa, Kranun  tyttöystävää – temperamenttista moniin pikku kolttosiin lähtevää aktivistia hauskoissa lääkärileikeissään ja aikuistuvissa varkauskolttosissaan.

Roolitöiden huippuna Markku Pajala  luo aivan huimia karikatyyrejä järjestysmiehestä, Osmo murtomiehestä, Limanuljaskasta ja kuoronjohtajasta – joista nousee esityksen farssistiset naurumittarit huippuihinsa.

Monen näyttelijän kaksoisroolit on lueteltu yllä olevassa roolijakopaperissa.

Yhtä kohtaa esityksessä, käsikirjoituksen 20. kohtausta en voi olla unohtamatta. Moskovan Suuri Sirkus klovneineen, akrobaatteineen, Josef-karhuineen, jyhkeine tirehtööreineen on esityksen vilpittömän naurun, spontaanin ilon ja poskettoman hauskan, taitavan näyttelijäilmaisun hurjan hullunkurinen aidosti suomalainen teatteri-illuusio. Se on yhtä aikaa hauska, farssinen ja sketsinen otos näytelmästä, jossa inspiroituu Raivion näytelmän aikakausi kuin suomalaisten hienona kotoisena parodiana Moskovan Suuresta Sirkuksesta poikkeuksellisine eläimineen, hivelevän hienoine vaatetuksineen ja sirkusasuineen, temppuineen. Pelkästään sirkusnäytännön huimin temppu – Laika-koiran lähettäminen avaruuteen – kannattaa jo tämä Lahden Lauantainäyttämön Huokausten laakso tulla kokemaan. Sillä huokauksetkin voivat helpottaa elämänahdistuksissa, olla todella ihania, mieltä huojentavan hauskoja ja raikkaita elämämme vakavuuden rinnasteisia ikimuistoja.

Lopuksi muistelen vielä sävelkulisseja -Hiljo de la Lunan julman kaunista petollista rakkautta viestiviä jumalallisen kauniita sävelkuvia, ja suomalaisia elehdyttäviä keltaruusuja, Hurriganeja sekä rokkia  – jotka näytelmän kuuloeetterissä silloin tällöin soivat, tunnelmoivat ja ajantasaistavat tarinaa.

Erikoisesti ihailen jälleen suomalaisen Lauantainäyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, valtavan kattavaa ja monipuolista puvustoa, uskomattoman rikasta äänimaailmaa, apulaisohjaajia, koreografeja, lavastuksen 60-80 -lukujen interiöörejä toteuttaneita, ja tässä lueteltuja teatterin synnyttäjiä, jotka kaikki toimivat aivan taikuutta lähentyvänä teatteri-ilmiönä täällä Loviisankadun Pikkuteatterissa Suomen Lahdessa.

 

Lue myös:

>https://lahenuutisia.fi/2024/03/17/lauantainayttamon-skavabolen-pojat/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Onko miespappien nauruihin naistenpäivänä luottamista

Olen viimeiset vuosikymmenet erinäisistä syistä suhtautunut varsin epäilevästi Lahden seudun evankelisluterilaisen seurakuntatyön luotettavuuteen.

Myös maamme ykkösmedia, Helsingin Sanomat on ottanut seutumme uskonasiat tarkkaan syyniinsä:

……………………………………

Helsingin Sanomat 18.2.2025

Naisten päivänä on perinteenä jakaa kukkia naisille.
Heinolan seurakunnassa naistenpäivänä 8. maaliskuuta
on miestenpäivän tilaisuus. 

”Kevät ja kansainvälinen naistenpäivä lähestyy. Juhlapäivä täyttää pyöreitä, sillä vuonna 2025 tulee täyteen tasan 50 vuotta siitä, kun naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 8. maaliskuuta. Heinolan seurakunnan tapahtumakalenteriin on kyseiselle päivälle merkitty kuitenkin miestenpäivä ja miestenpäivän iltakirkko.

Miksi Heinolan seurakunta järjestää miestenpäivän kansainvälisenä naistenpäivänä, Heinolan seurakunnan kirkkoherra Janne Hatakka?

”Syy on niin sanotusti kalenterimoka.” Hatakan mukaan Heinolan seurakunta on järjestänyt miestenpäivän jonakin maaliskuun viikonloppuna aina 1990-luvun lopusta lähtien.

Hatakan mukaan tapahtumaan on toivottu vierailijaksi emerituspiispa Seppo Häkkistä, joka ei viime vuonna päässyt paikalle.

”Pyysimme häntä sitten tälle vuodelle ja hän ehdotti sopivaa päivämäärää. En hoksannut siinä vaiheessa, että kyseessä on kansainvälinen naistenpäivä.”

Yhteensattuma tajuttiin vasta muutama viikko sitten, Hatakka sanoo. Tapahtuma oli tuolloin kuitenkin jo sovittu ja suunniteltu, joten sitä oli myöhäistä perua.

”Sain tästä asiasta kahdelta perheeseeni kuuluvalta naiselta noottia, että niin sanotusti parannuksen paikka”, Hatakka naurahtaa.

……………………………………………………..

Eipä uskaltanut miespappi Hatakka tämän heinolalaiskäytännön todellisuutta, naistenpäivän sabotoinnin jatkuvuutta rehellisesti kertoa. Siksi oheistan tähän jo vuosien takaa Lahen uutisia –julkaisuun tekemäni artikkelin:

 

…………………………………………………………………………….

lauantai, 8. maaliskuu 2008

Hyvää naistenpäivää !

*

Kansainvälisen naistenpäivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että monissa maissa naiset ovat alistetussa tai huonossa asemassa miehiin verrattuina. Naiset esimerkiksi joutuvat edelleen tekemään suuren osan kotitöistä miesten viettäessä vapaa-aikaa.

Suomeen kansainvälinen naistenpäivä on tullut Yhdistyneiden kansakuntien kautta. Suomessa naisasialiike järjestää kansainvälisenä naisten päivänä marsseja, tapahtumia ja juhlia.

* Oheinen ilmoitus oli Kirkonseutu-nimisessä Lahden alueen talouksiin jaetussa seurakuntalehdessä 5.3.2008. Tämän vuoden kalenterissamme on 366 päivää, joista yksi naistenpäivä ja yksi äitienpäivä.

…………………………………………………………………………….

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2008/03/hyvaa-naistenpaivaa

Hyvää naistenpäivää 2025!

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Lauri Maijalan teatteri kasvaa Kansallisteatteriin saakka

Grafiikka Markus Kovero

 

Lahen uutisia julkaisi eilen Lahden kaupunginteatterin jakaman tiedotteen tulevan syksyn 2025 teatterimme koko ohjelmistosta. Juuri sitä ennen ajattelin vuoden jatkuneina pelkkinä onnistumisina oman teatterimme mennyttä näytäntövuotta taiteellisesti ainutlaatuisena. Huippu rockahtava THE BLACK RIDER -musikaali, upea klassikko-ohjaus NISKAVUOREN HETA ja viimeksi aivan hurmaavan onnistunut teatterikokemus DISCO PIGS kansamme nuorisolle ovat nostaneet teatterimme pohjoisen pallonpuoliskon näyttämötaiteen korkeuksiin, johtavaksi teatteriksi Suomessa. Samalla pohdin: riittääkö yleisöä tässä näin pienessä kaupungissa näin monipuolisen tasokkaalle teatteritarjonnalle.

Pohdin tosissani myös, miksi oman teatterimme tiedotteessa koko ensi syksyksi ei näy teatterinero Lauri Maijalaa lainkaan.

Kuin vastaukseksi ja päin ajatuksiani sain eilen illalla melkoisen teatteriuutisen Suomen Kansallisteatterin tulevasta syksystä 2025.

 

Väinö Linnan Pohjantähti Lauri Maijalan ohjauksena Kansallisteatteriin

Ensi syksyn ohjelmistoon Kansallisteatterissa työskentelevä Lauri Maijala on (pienenä kertauksena) Suomen monipuolisimpia nykyohjaajia, jonka ansioluetteloon lukeutuu vielä opiskeluaikana Teatteri Vanha Jukoon tekemät poikkeuksellisen ajatteluttavat ohjaukset ja kiitettyjen teatteritöiden lisäksi myös elokuvia ja televisiosarjoja. Hänen ohjaustöitään ovat olleet mm. sisällissotaa ja sen seurauksia käsittelevät Veriruusut (KOM-teatteri, 2018) ja Punaorvot (Helsingin Kaupunginteatteri, 2020). Linnan Tuntemattoman sotilaan Maijala on ohjannut oopperateoksena Oulun Kaupunginteatteriin (2014).

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian osat julkaistiin vuosina 1958, 1960 ja 1962. Historiallinen eepos on yhä edelleen vastaansanomattoman väkevä prologi nyky-Suomelle. Teoksen värikkäiden henkilöiden kohtaloista piirtyy esiin yli puoli vuosisataa suomalaista historiaa, joka ulottuu Venäjän suurruhtinaskunnasta sotienjälkeiseen itsenäiseen Suomeen.
Suurteos kuvaa maamme vaikeita vaiheita, joissa kärsittiin nälästä ja näköalattomuudesta, koettiin katkeruutta epäoikeudenmukaisesta tulonjaosta, elettiin äärimmilleen kärjistyneen poliittisen vastakkainasettelun ja kaoottisen maailmantilanteen aikaa. Seurasi tapahtumien vyöry, joka kulminoitui keväällä 1918 Suomen sisällissodaksi. Sodaksi, joka oli lajissaan yksi Euroopan verisimpiä. Tragediaksi, jonka haavat yhä uudestaan avautuvat, kun niistä yritetään vaieta.

Täällä Pohjantähden alla on suurien tunteiden teos: paljon tuskaa, mutta myös pakahduttavaa rakkautta. Osansa saa tuta niin rahvas kuin eliitti. Sanomaltaan painavan, mutta kieleltään kuulaan suurteoksen roolina on muistuttaa meitä nykypäivän suomalaisia, ettei menneisyys poistu vaikenemalla eikä maailma muutu paremmaksi unohtamalla. Ristiriidat eivät ratkenneet silloin eivätkä ratkea tänäpäivänäkään oman edun tavoittelulla ja sodalla, vaan yhteen hiileen puhaltamalla.

Jalat suossa, mutta katse tähtitaivaan kirkkaudessa 

Täällä Pohjantähden alla on Lauri Maijalan ensiohjaus Kansallisteatterissa. Maijalan ohjauksessa Linnan rakastetusta romaanitrilogiasta syntyy intensiivinen, kaunis ja koskettava historiallinen draama kansakunnan synnystä ja kasvukivuista.

”Olen ylpeä voidessani tuoda oman sovitukseni Pohjantähden kaikista kolmesta kirjasta Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Luvassa on esitys, jossa vuorottelevat rakkaus ja viha, työ ja toivo – kuolema ja syntymä. Se on traditiotietoinen historiallinen draama modernille ihmiselle,” Lauri Maijala sanoo Kansallisteatterin tiedotteessa.

Ohjattavakseen Maijala saa poikkeuksellisen suuren näyttelijäkaartin. Näyttämöllä nähdään 21 näyttelijää kokeneista konkareista vasta urapolkuaan aloittaviin taiteilijoihin.

Maijalan ohjaama suuri suomalainen klassikko seisoo jalat suossa, mutta katse tähtitaivaan kirkkaudessa. Se muistuttaa, järkyttää ja lohduttaa myös meitä nykyisen maailmanajan eläjiä, kuinka pieni ja avuton yksittäinen ihminen on historian suurissa murroskohdissa.

Työryhmä

Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kasper Korpela (Näty), Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Toni Nikka (TeaK), Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Helmi-Leena Nummela, Lauri Qvick (TeaK), Sulo Rahman (Näty), Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Paula Siimes, Timo Tuominen ja Juha Varis
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Auli Turtiainen Valosuunnittelu Kalle Ropponen Musiikin sävellys Markus Fagerudd Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo Videosuunnittelu Pyry Hyttinen, Kati Lukka ja Kalle Ropponen Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen Dramaturginen assistentti ja ohjaajan assistentti Ada Sallinen .

Ensi-ilta Suurella näyttämöllä syksyllä 2025. Liput tulevat myyntiin 25.3. 2025

Nyt huoleni on, vaikka Lauri Maijala Kansallisteatterissa vain vierailee Lahden kaupunginteatterin johtajuuden lisäksi, että viedäänkö teatterimaestromme teatterityöt – oman lahtelaisen teatterimme yhdessä henkilökuntansa kanssa täällä loistavaksi luotuaan – lopullisesti noille helsinkiläisestradeille maan teatteritaiteiden velvoittamana huippuohjaaja-symppispersoonana ja suurille pääkaupunkiyleisömäärille sekä kansainvälisille katsojayleisöille ahmittaviksi, vai jääkö hänen teatterinsa meille lahtelaisille vielä pitkään herkuteltavaksi.

https://www.kansallisteatteri.fi/

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin syksy 2025

Syksyn uusien esitysten valokuvat  Antti Sepponen

Syksy 2025 on vapauden kaihoa ja kantaesitysten suurta juhlaa Lahden kaupunginteatterissa

Suuret tunteet, kipeät ihmiskohtalot, rohkeus ja elämänmyönteisyys saavat vallan syksyllä. Unohtamatta livemusaa ja upeita vierailijoita sekä suurella että pienellä näyttämöllä.

Syyskauden aloitus

Syyskauden aloittaa 30.8.25 koko perheen esitys, kotimaassaan rakastetun latvialaisen Anna Brigaderen (1861–1933) Nysä, jättiläismäisen pieni seikkailu. Nysän sovittaa ja ohjaa itsekin latvialaistaustainen Alise Polacenko. Visuaalisesti upeassa ja lämminhenkisessä satunäytelmässä omapäinen Nysä lähtee etsimään onneaan ja toteuttamaan unelmiaan taianomaiseen maailmaan, jossa hän kohtaa muinaisia voimia. Nysän roolissa valovoimainen Aurora Manninen, ja vierailijoina ovat useista tv- ja elokuvarooleistaan tunnettu Jenni Kokander, mm. Q-teatterin näyttelijäensemblesta tunnettu Lotta Kaihua sekä Siipirikkoa Mikko Roihan Niskavuoren Hetassa näytellyt Veeti Vekola.

Kauden suurtuotanto on Elena Ferranten menestysromaaniin pohjautuva Loistava ystäväni, joka saa suomenkielisen kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 6.9.25. Loistavan ystäväni ohjaa peräti viidelletoista näyttelijälle Anna-Elina Lyytikäinen, koreografia on Tiina Brännaren ja seitsenhenkistä orkesteria johtaa Antti Vauramo. Tämä miljoonia kirjoja myynyt, suosittuna televisiosarjanakin tunnettu ja ympäri maailmaa rakastettu moderni klassikko vie meidät värikkääseen ja vaaran tuntua huokuvaan Napoliin, sen köyhiin kortteleihin, joissa ei pelätä elää, rakastaa ja kuolla. Tarina kertoo kahden naisen elinikäisestä ja monimutkaisesta ystävyydestä, joka on sekoitus intohimoa, haastetta ja syvää kiintymystä. He ovat toistensa vastakohtia, mutta yhdessä kokonaisia, päärooleissa Lila Vilma Kinnunen ja Elena Nenna Tyni. Miespääroolissa Nino vierailee lukuisista tv- ja elokuvarooleistaan tunnettu Riku Nieminen.

Lokakuun kantaesitykset

Suuren näyttämön toinen ensi-ilta 11.10.25 on uuden sukupolven seuratuimpiin kuuluvan näytelmäkirjailija Kaisa Lundánin Lahden kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä Tule kotiin, tähtityttö! Näytelmä on tragikomedia perheestä, jossa suru tekee ihmisistä hirviöitä – myös niistä kaikkein rakkaimmista.
Kun pikkuveli Jussi kuoli, teini-ikäinen Reetta pakeni kotoaan eikä häntä ole sen koommin kotiseudullaan nähty. Mutta nyt, viisi vuotta myöhemmin, Reetta osallistuu suosittuun laulukilpailu Stara of Finlandiin. Ehtona kilpailussa etenemiselle on kuitenkin vierailu kuvausryhmän kanssa lapsuudenkodissa, jossa muut perheenjäsenet, entinen poikaystävä ja kipeät muistot edelleen odottavat kohtaamista. Tähtitytön ohjaa ensimmäistä kertaa Lahden kaupunginteatterissa vieraileva Tomi Korhonen. Reetan roolissa on Nenna Tyni ja Reetan isoveljeä näyttelee useista merkittävistä teatterirooleistaan tunnettu, Lahden kaupunginteatterin uusi näyttelijä Markus Järvenpää.

Pienellä näyttämöllä saa ensi-iltansa 15.10.25 Lauri Vennosen kirjoittama ja ohjaama Kiljupunkkarityttö. Syyskauden toinen kotimainen kantaesitys on vahvasti elämänmakuinen, rouheaa livemusiikkia sisältävä, Lahden 80–90-luvun punk-skeneä kunnioittava draama. Musiikkiterapeutti Minna on 45-vuotias ja kriisissä. Päätä hajottaa vastuu terapia-asiakkaista, jotka eivät ota vastuuta itsestään. Erityisen turhauttavan istunnon jälkeen Minna tajuaa ongelman ytimen: ”Mä en oo ankee terapiatäti, mä oon makee kiljupunkkarityttö”. Päärooleissa musiikkiterapeutti Minna Laura Huhtamaa sekä hänen puolisonaan näyttelijä, rap-artisti Deogracias Masomi.
Kiljupunkkarityttö on Lahden kaupunginteatterin Lahti 120-vuotta -juhlaesitys.

Suosikin paluu

Kaaos%20kuva.jpg

Studionäyttämölle palaa 11.9.25 alkaen valtaisan suosion saavuttanut Mika Myllyahon kirjoittama ja Tapani Kalliomäen ohjaama Kaaos. Ruuhkavuosissa ja ystävyyden vuoristoradassa tasapainoilevat edelleen taiturimaiset Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki ja Liisa Vuori.

Kaikki liput tulevat myyntiin torstaina 6.3.2025

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/