Kuvassa Lahden kansanopiston Teatteri I Puumerkki-näytelmän harjoitusten palautekeskustelussa 18.3.25
Eskon tarina on monelle tuttu. Tarina kovapäisestä kaverista, joka uskoo ansaitsevansa onnellisen elämän. Hah! Miten hupsu hän onkaan! Ei sellaista onnea ole varattu hänen kaltaiselleen. Vai mitä?
Lehdistötilaisuudessa Puumerkki -näytelmästä laitoin muistiin jotakin esityksen tulkitsijoiden näkemyksistä ja esityksen alun ajatusrakennelmasta:
”Onko Esko jukuripää, tyhmä vai voisiko sanan tyhmä korvata sanalle herkkä. Aiomme tuoda Eskosta esiin pehmeyttä ja kauneutta. Se merkittävin asia mielestämme on oikeastaan Eskon herkkyys ja mielikuvitus, joiden kautta ja avulla pystyisi tulemaan näkyväksi perheen ja kavereiden kanssa. Esko on liian herkkä tähän maailmaan. Pilvien tuijottelija ja tavoittelija – mokoma.
Miten jos kerrottaisiin ensin teille yleisölle, miten on päädytty tähän ajattelun pisteeseen Eskon persoonasta ja hänen perheensä elämästä, sillä teidän on tärkeä tietää, miten tähän on tultu. Joten tässä tulee Nummisten perheen tarina:
Kaikki alkoi tietenkin siitä, kun Eskon vanhemmat Martta ja Topias kohtasivat ensimmäistä kertaa ehkä se tapahtui Meilahdessa neonvalojen loisteessa – ehkä he kohtasivat kukkakaupassa kun sormenpäät hipaisivat yhtäaikaa saman ruusun vartta. Mutta varmaa oli: he rakastuivat ja he menivät naimisiin. Sitten syntyivät lapset Jaana ja Esko. .. ”
Puumerkki on karnevalistinen tragedia siitä, mitä tapahtuu, kun kova maailma ja herkkä ihminen lyövät päänsä yhteen. Aleksi Lavasteen ohjaama ja teatteriopiskelijoiden kanssa yhdessä kirjoitettu esitys ammentaa Aleksis Kiven Nummisuutareista ja tuo sen tähän päivään – aikaan, jossa herkkyys on yhä vaarallinen laji.
Käsikirjoitus: Aleksi Lavaste & työryhmä Alkuperäisteos: Aleksis Kivi Ohjaus: Aleksi Lavaste Ohjaajan assistentti: Ruu Hartikainen Musiikin opetus: Elsi Bergroth Koreografiat ja tanssin opetus: Katri Liikola Puheen opetus: Heini Nikander Dramaturgi: Aino Tuppurainen
Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west
Lahden kansanopiston Teatteri II oli jakautunut neljäksi ryhmäksi, joissa kussakin oli ohjaaja ja kolme näyttelijää. Ryhmät inspiroituivat ohjaajien valitsemista lähtömateriaaleista ja loivat yhteensä neljä omaäänistä, sykähdyttävän tuoretta pienoisnäytelmää.
Mighty legends of the legends of the most vicious stories of the legendary legends of the west
Tuo lyhytniminen, pitkästä aikaa aito suomalaislänkkäri, jonka eilen saimme kokea, tulee nousemaan pian maailman suosituimmaksi länkkärihuipuksi, suuriksi thaliaotsikoiksi ja teatterien ensi-iltojen raivopäisiksi pääsylipputaisteluiksi. Tämän hiuksia nostattavan, hurjankauhean, äkkijuonenkääntein usein hätkähdyttävän, nauramishytkyntämme rytmittämän, katsojan tuoliltaan pudottavan, kitaroin ja laulunpätkin, pikkusoturein, mielikuvituksellisen kekseliäin rekvisiitoin, tanssein sekä häijyn toimivin tappavin asein ja länkkärivarustuksin, tapahtumapaikoiltaan kukkuroilleen ihanasti kuvaillun teoksen kaltaista en aikoihin ole näin herkullisena, näyttelijätaidon persoonallisilla taipumuksilla, pikkuriikkisellä detaljien täydellisyydellä silattuna länkkärinä koskaan ennen yhtä koskettavalla lähituntumalla ja valloittavalla vauhdikkuudella saanut kokea. Enkä liioin tällaisen kolmejäsenisen ensemblen teatteritaituruuden suurille estradeille valmista esitystä – sen poskettoman juonen, lapsuusaikojemme kokemusten ja muistikuvien, tuhatlaukauksellisen osumatarkan ohjauksensa ja mestarillisen näyttelijätyönsä, persoonallisten eleiden, hienosäätöisen mimiikkansa ynnä näyttelijätyypittelynsä täydellisyyden tarjoilemana hauskuutena.
Länkkäriseikkailun hurmaava parodia, jossa leikkivä kauhu pomppii takaraivossamme ja spontaani naurumme raikuu valloittavaa esitystä nauttiessamme.
Tunnelmallinen kokonaisuus ihmisen mielialan suurista ylämäistä ja rotkoista, jotka yhtä aikaa välillä törmätä räjähtävät toisiinsa ja saavat ylivallan ihmisen mielenrauhassa. Näytelmän herttainen, kiireetön ja kodikas kuvaelma äidin ja tyttären yhteisestä askareesta ihmisen tunnelmoivimman viihdykkeen, kynttilän, valmistamisesta on hillityn lämmintä ja eläytyvän rauhallista, herkkää ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistyön ehyen taitavaa kansanteatteria. Äitiyden tilityksessä muodostuu kuin todellinen läsnäolo kuvitteellisesta prinssistä, jonka sanomana on lohtu muistuttaa naiseuden muuttumisesta liian usein sattumalta ratkaisevasti äidiksi – sinulta vietiin jotakin, jota et voi saada takaisin – viiltää katsojaakin aidosti.
Lämmin syli edes kuviteltuna lohduttaa mielemme synkissäkin syvyyksissä elämää nauttimaan. Puhutteleva takautuma nuoresta runnellusta tytöstä ja kaiken kykynsä lohduttavasta äidistä on riipaiseva. Teoksen pitkät tauot, valot, rytmi ja hienoviritteisesti eläytyvä, teeskentelemättömän aito näyttelijätyö toteutuu vahvan läsnäolevana, vakavana draamana.
Ohjaus: Teemu Kalliokoski Teksti: Työryhmä Rooleissa: Heikki Hoppania, Lina Juusela, Jade Manner
Perintöprinsessat
Omassa mielikuvassani siirryimme esityksessä suuriin Amerikkoihin, aina ajankohtaisen muodin maailmoihin. Tulkitsin kolmen sensuaalisesti värikkäin rimssuin pukeutuneen ensemblejäsenen puvustosta heidän myyvän itseään kuin seinätavaraa muotikuuluisan Paris Hiltonin yleismaailmalliseen tiktok-tapaan. Ehkä kohtauksessa he kuitenkin palasivat erilaisessa henkisessä ja nautinnollisessa kunnossa jostakin muotitilaisuudesta tai sen jatkoilta, sillä vittu ja muut alan sidesanat asiaankuuluvasti avasivat näiden kolmen välisen etevämmyyden meluisan valtapelin hotellihuoneen ja sen yhden sängyn atmosfäärissä. Naisia persuksista puristeleva miesmacho sai ainakin valtavan energisen imitoinnin ja kaikenlaiset huimat ja himolliset kokemukset, vaikutukseltaan yliteatterilliset sekä fyysisesti terästetyt otteet tulkintaansa. Vauhtia, miltei silmät päästä repivää reaktiovoimaa ja liikettä esitys räiskyi tauotta sekä musiikkivariaatioita nykybiiseistä riitti tusinaan saakka.
Kestää tällainen perintöprinsessan tila todisti sähköinen juoksumatto, jossa pulssin hengissä pysymiseen saakka jokainen prinsessa todisti erikseen etevämmyytensä ja himoittavuutensa. Ja niin kuin kaikessa amerikkalaisessa suuressa huvissa lopuksi pantiin läskiksi ja paiskittiin täytekakut päin pläsejä ja roiskittiin loput viinat avoimille kehon ulottimille.
Mielenkiintoinen katkelma teatterillista, tanssillista, puvustuksellista, ilmaisullista hyperbolaa täysin volyymein ja mitä hulluttelevimmin, älyttömimmin, oikullisimmin mielialoin näiden huipputaidokkaiden komediennejen tulkitsemina soveltuisi myöhäisyön show-numeroksi mihin tahansa tyyli- tai varieteekapakkaan.
Ohjaus Katinka Ritvanen Käsikirjoitus: Katinka Ritvanen ja työryhmä Rooleissa: Aino Kuronen, Alli Leppäniemi, Minea Mantsinen
Talo on rakennus, joka on yleensä tehty ihmisen suojaksi
Talot vuosikymmenten elinaikanaan kätkevät sisäänsä monenlaisten ihmisten ja perheiden elämää ja vain talon seinät mahdollisilla silmillään näkevät talon omaperäisyydet. Tuollaisella näkökulmalla Talo-esityksestä piirtyi muutamia kuvaelmia, jotka kotitunnelmillaan kuin kokemuksellisella aitoudella, loistivat esityksestä sympaattisen tutunomaisten suomalaiskotien esimerkkeinä.
Ensimmäisessä kuvaelmassa perheen äiti oli kuollut ja kolme tytärtä alkoi selvittää äidin kuolemasta aiheutuvia toimia, talon menneisyyttä, sen tulevaisuuden käyttöä ja tietenkin omia etujaan ja mielihalujaan talon tulevaisuudesta. Yksi siivoushullu, järjestyksen ja aloitteellisuuden sisäistämä tytär, maailmankansalainen, toinen vielä äidin kuolemasta apaattinen miettijä-surija ja kolmas puhelias tavanomaisuus paljastuivat henkilögalleriassa taidolla näyteltyinä. He eivät pystyneet edes äidin valokuvia yhdessä katsomaan, kovin erilaisiksi sisarukset olivat äidin kasvattamina, omina persoonina muotoutuneet. Ehkä puhuttelevinta oli kuitenkin kodin henkisessä kehityksessä jälkeenjäänyt lapsi. Maailmankansalaissisaren kylmä piittaamattomuus, suorastaan torjuva asenne sai molemmat täysin tolaltaan, kun he joutuivat yhtäaikaa samaan huoneeseen. Varsin eriarvoistava tulos oli tämän kodin kasvatuksella.
Toisen kohtauskuvaelman ajattelin olevan edellisen takautuma, jossa kaiken perheessä hoitanut äiti pyrki järjestämään jokaisen tyttären asioita, hössöttämään ja uhrautumaan sekä väsymään omaan toimeliaisuuteensa – aikuisten, itsenäistyneiden tyttäriensäkin tuskastumaan äitiin.
Kovin tuttua suomalaiskotien menneisyydestä: tuo miettivin tytär ilmoitti olevansa raskaana ja vielä elossa oleva äiti sai suoranaisen huutavan ja kiroilevan raivokohtauksen: kenellekään et hiisku asiasta sanaakaan ja jäät raskautesi ajaksi kotiin, ettei kukaan ympäristöstä saa siitä tietää.
Kunnes viimeinen kohtaus, jossa lapsi sitten on syntynyt, tuo taloon sympatian, kaikki kolhut korjaavan äidinrakkauden ja muuttaa talon seinät ja sen jokaisen asujan sekä meidät katsojat tuntemaan vilpitöntä lämpöä, rakkautta ja kauniin laulun sanoja ja saa koko teatteri-illan toimintakaaren hellyttävän ihmislämpöiseksi.
Käsikirjoituksen oivaltava näkökulma, näyttelijätyön sisäistyneet hahmot, esityksen viimeisen kohtauksen toiveikas maailmankuva ja ihmisen elämän jatkuvuus uuden ihmisen syntymänä nostivat sympatiamme sekä uskomme teatterin äärettömiin mahdollisuuksiin mielemme, viihteemme ja ajattelumme rikastajana.
Ohjaus: Ville Saastamoinen Käsikirjoitus: Ville Saastamoinen ja työryhmä Rooleissa: Elli Arstila, Kaisla Jaakonaho, Minka Kosonen
Esitysten valokuvat Jani Enqvist
Kolmiviikkoisen kurssin ohjaavana opettajana toimi Elina Kilkku. Esitykset olivat runsaan yleisön koettavina 14.-16.3.2025 Lahden kansanopiston teatterisaleissa.
Lahdessa sijaitsevassa Kaarisillan Taide- ja toimintakeskuksessa sekä opiskelu että työskentely mahdollistavat monen eri tekniikan ja materiaalin käytön ja ammattimaiset puitteet kuvataiteen tekemiselle. Taidestudiossa työskentelee lukuisa joukko taiteilijoita. Taiteilijamentorin ja taiteilijayhteisön tuki on tärkeä osa työskentelyä.
Pari sataa metriä Helsingin Rautatieasemalta lasiseinäisessä Sanomatalossa on usein esillä Taidestudion taiteilijoiden teoksia. Nyt avoinna oleva näyttely esittelee maaliskuun alkuun saakka puuveistoksia sekä kohopainografiikkaa.
Tuomo Kervinen: Tuoppi (puu, 2024)
Kohopainografiikassa painolaatta kaiverretaan taltoilla käsin, kuvanveistossa taltat ovat järeämpää tekoa. Fyysisestä työstä syntyvä kädenjälki on osa teosten taiteellista ilmaisua.
Näyttelyn teokset ovat syntyneet osana kuvataideopiskelijoiden grafiikan opintoja ja kuvanveistotyöpajan työskentelyä. Näyttelyn ovat koonneet pitkäaikaiset lahtelaiset Kaarisillan taidetyöpajan ohjaajataiteilijat, kuvanveistäjä Pekka Syrjälä ja taidegraafikko Outi Kirves.
Galleria Art Kaarisilta
Sanomatalo, 1.krs
Elielinaukio 2
00100 Helsinki
p. 040 5103 813
art@kaarisilta.fi
Näyttely on aoinna ti-pe klo 10-17 ja la klo 12-16.
Meillä Viron ystävillä, Virossa vierailleilla turisteilla, maassa käyneillä ja virolaisiin perheisiin, sen asukkaisiin tutustuneilla ja ystävystyneillä lahtelaisilla on viime viikkoina ollut harvinainen tilaisuus – saada vieraaksemme tohtoritutkija Maarja Merivoo-Parro, joka tohtorityönään Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkii suomalaisten Viroon kohdistunutta epävirallista ja tuloksellista auttamishalua ja sen kiitollista virolaista vastaanottamista.
Olemme jo pari eri kertaa saaneet kohdata tämän innostuneen, empaattisen nuoren tutkijan hänen selostaessaan tutkimuksensa tietojen keräysvaiheita eri puolilta Suomea. Meistä muutama lahtelainen on ollut mukana kertomassa omista yhteyksistään hiljalleen länteen avautuneeseen Viroon ja sen asukkaisiin. Viimeksi Merivoo-Parro viime viikolla kävi meille kertomassa tutkimuksensa olevan jo kirjoitusvaiheessa ja että siitä laaditaan lähikuukausina kirja.
Neuvostohallinnon viimeisimmät viisi vuotta olivat perestroikan ja glasnostin aikaa, jonka ansiosta virolaiset pystyivät ilmaisemaan olevansa eri mieltä ja myös rakentamaan suhteita ihmisiin rautaesiripun toisella puolella. Yksi ensimmäisistä yhteyksistä oli kontaktit suomalaisten kanssa.
MSCA tutkijatohtori 2024–2026 Maarja Merivoo-Parro tutkii 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa näennäisen spontaanin, suomalaisilta virolaisille suuntautuneen humanitaarisen avun luonnetta Viron noustessa neuvostomiehityksen alta.
”Kaivan esiin rajat ylittävän, suomalaisilta virolaisille suuntautuneen spontaanin humanitaarisen avun historiaa neuvostovallan häviämisestä Viron itsenäistymiseen. Tutkimus tarkastelee kansalaisten henkilökohtaisten valintojen vaikutuksia yksilön elämän muokkaamiseen ja demokraattisen ja sosioekonomisen kehityksen vahvistamiseen.”
Hänen tutkimuksensa selostus on laajana seinätauluna koko kuluvan tammikuun ollut nähtävänä Lahden pääkirjaston suurten ovien vieressä sijaitsevissa, suurikokoisissa näyttelyvitriineissä.
Eduskunnan kirjastossa on nähtävänä Kansanedustajatkuvataidekoululaisten silmin -näyttely, jossa on esillä lasten ja nuorten tekemät muotokuvat kaikista kansanedustajista. Kyseessä on Kuvataidekoulujen liiton demokratiakasvatukseen liittyvä tempaus, johon osallistui 1 200 lasta ympäri Suomen. Näyttelyn muotokuvien tekijät ovat 4-20 -vuotiaita.
Näyttelyssä on yksi koulun valitsema kuva jokaisesta kansanedustajasta, myös Euroopan parlamenttiin siirtyneistä. Teokset on tehty pääosin valokuvien perusteella, mutta lähes 30 kansanedustajaa kävi kuvataidekouluissa myös paikan päällä poseeraamassa oppilaille. Mallina toimimisen lomassa kansanedustajat kertoivat eduskunnasta ja kansanedustajan tehtävistä.
Näyttely on järjestetty ensimmäistä kertaa vuonna 2022. Nyt haasteeseen osallistuivat myös Viron taidekoulut. Viron parlamentissa onkin samaan aikaan esillä näyttely virolaisten kansanedustajien muotokuvista.
Tervetuloa näyttelyyn! Näyttely on esillä 16.1.–27.3.2025 Eduskunnan kirjastossa, Aurorankatu 6, Helsinki.
Kirjasto on auki ma–to klo 12–18 (pe–su suljettu).
Näyttely on maksuton. Kirjaston sisäänkäynnillä on turvatarkastus.
Antti Mustaparta: Minä ja Pertti, 2023, puuväri, 60 x 75 cm
ANTTI MUSTAPARTA
Piirroksia ja veistoksia
9.1.-1.2.2025
Lahtelaisten on Helsingissä käydessään helppo poiketa yhdessä maamme mielenkiintoisimmista gallerioista. Pieni Galleria Art Kaarisilta on toiminut jo vuodesta 2009 alkaen Sanomatalossa parisataa metriä Helsingin rautatieasemalta, ja sinne on vapaa pääsy.
Lahen uutisia on usein esitellyt gallerian vaihtuvia, mielenkiintoisia näyttelyitä, joissa lahjakkaiden, persoonallisten taiteilijoiden työt ovat olleet näyttelyn vahva ja keskeinen sisältö.
Antti Mustaparta tekee taidetta kaikkien iloksi. Hän ammentaa taiteensa aiheet populaarikulttuurista, erityisesti elokuvista ja tv-sarjoista. Myös arkipäivän elämä, kuten läheiset ihmiset ja ystävät, näkyy vahvasti hänen teoksissaan.
Antti Mustaparta: Hannah (akryyli kankaalle) 2023 / 54 x 45cm
Mustaparralla riittää ideoita ja hän toteuttaa niitä monipuolisesti keramiikassa, kuvataiteessa ja käsitöissä. Mieluiten hän käyttää teoksissaan puuvärejä sekä akryylimateriaalia.
Hänen piirroksissaan yhdistyvät monet teemat, jolloin niistä syntyy uudenlaisia kuvallisia maailmoita. Piirroksille on ominaista vahva piirrosjälki ja runsaat yksityiskohdat.
Mustaparta on suorittanut kuvallisen ilmaisun perustutkinnon ja valmistunut kuva-artesaaniksi vuonna 2018.
Siitä lähtien hän on työskennellyt Kaarisillan taidestudiossa Lahden Nastolan Erstalla. Näyttely on hänen oma debyyttinsä Galleria Art Kaarisillassa.
Kannattaa jälleen käväistä muutamaksi hetkeksi kokemassa taiteen ihmeellisyyttä, sen suurta vaikuttavuutta ja mielialaamme korkeuksiin nostattavaa voimaa.
Galleria Art Kaarisilta
Sanomatalo, 1.krs, Elielinaukio 2, 00100 Helsinki
p. 040 5103 813
art@kaarisilta.fi
Näyttely on avoinna TI-PE klo 10-17/ LA klo 12-16 / SU-MA suljettu.
Sain jälkipolveni ihanilta lähimmäisiltäni joulupaketiksi kirjan, jossa uudistuu moni yksityinen mielipiteeni, suomen kieleni vanhentunut kalske moderniksi nykypoljennoksi, muotosisältö asioista suoraan kirjoittamiseksi juuri sellaisina kuin ne ovat. Ennen muuta maan pisteliäimmin, suorasukaisimmin yhteiskuntamme päätöskoneistoa satiirisen loistavasti ja terävästi pistelevä ja todistava ajattelu tuntuu kirjan lukijan silmät avaavalta, kaikkialla sielussa ja ruumissa kuin terapeuttisena elinympäristömuutoksena. Sen lisäksi teoksen kuvat ovat valloittavan hallittua piirrostaidetta.
Miesvallan peittäneeseen Suomeemme leviää aitoa, asiallista, tutkittua ja tilastoitua (8 sivua lähdeluetteloa) femokratiaa kuin lähes kadonneen demokratian virkistäväksi korvikkeeksi. Nyt tämän pikku Suomen kovin korrektiksi pynttäytynyt paikallinen kunnallinen ylimystömme, sen järkkymätön miesten ylivalta ja naiseuden ulottuvuudet nousevat valtiokoneistomme ylimmälle tasolle punnittaviksi ja vallan pinnallisuuden riivaama miesparlamentarismi kansanedustajistamme läpivalaistaan historian ja nykypäivän lasikatot murskaten naisen näkökulmasta ronskisti ja viisaasti.
Jessi Jokelainen oli monta vuotta kirjoittanut blogia, jossa hän erityisesti yritti selvittää, miksi miesvalta on yhä kaikkien vääryyksien takana ja lisää kansalaisten miesvihaa. Hän oli saanut kirjoituksiinsa lukemattomia kommentteja ja oli viimein kyllästynyt niiden samankaltaiseen asenteeseen. Ehkä tämä kuva kertoo tuon parikymppisen nais-kielenopiskelijan ajatustilan:
Tuo kirja kuvaa ensin nuoren Jessi Jokelaisen, suomen kielen laitoksella ahertavan, toiveikkaan opiskelevan kaksikymppisen ajatuksia, kertoo monta todellista kohtausta hänen elämästään nuorena naisena jo ennen politiikkaan ryhtymistä. Tässä vain yksi.
Kun 22-vuotiaana nuorena olin juuri valmistunut filosofian maisteriksi, pääsin heti pitkään opettajan sijaisuuteen ammattikouluun. Amiksessa olin ensimmäisessä työpaikassani – niin kuin me kaikki tuon ensimmäisen työpaikkamme yleensä opiskelun jälkeen muistamme – innostunut ja ahersin valmistamalla tunnit huolella. Ja tajusin hiljalleen murrosiästä eroon tempoilevista opiskelijoista kuorituvan innokkaita keskustelijoita, kirjoittajia ja itseluottamusta kanniskelevia nuoria aikuisia.
”Ensimmäistä kertaa mun elämässä äikän opiskelu on kivaa,” 17-vuotias autojannu sanoi kerran. Olin pakahtua työni hienouteen ja merkityksellisyyteen.
Varsinaiseen politiikkaan Jessin johti liittyminen opiskelijoiden laajoihin mielenilmauksiin, joukkoliikehdintään – Sipilän-Stubin hallitus lupasi kaikkien opiskeluun liittyvien etujen säilymisen ja kuitenkin heti perään perui kaikki lupauksensa vähentäen entisestään opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia.
Juuri hiljattain kesäkuussa 2024 eduskunnan ensimmäisellä varasijalla ollut Oulun vaalipiirin Jessi Jokelainen (s.1996) sai ukaasin ja käskyn tulla eduskunnan kansanedustajaksi europarlamentaarikoksi siirtyneen edeltäjänsä Merja Kyllösen seuraajana.
Jokelaisen kirja Femokratia ilmestyi pari kuukautta sitten ja se myytiin heti loppuun. Femokratia-kirja antaa piirrosmuodollaan mallia siitä, mihin kirjat näinä päivinä suuntautuvat: sarjakuvalliseen, piirrosmaiseen muotoon. [Kerroin tästä kirjallisuusuutuudesta jo syksyn Lahden kansanopiston näytelmäteon muodossa, jossa kuuluisan ruotsalaisen Liv Strömquistin Punainen ruusu puhkeaa kukkaan, kymmenille kielille käännetystä piirroskirjasta oli tehty hieno kokoillan näytelmä:
En aio Femokratia-teosta yksityiskohtaisemmin selostaa. Sen yhdistetty piirros- ja tekstimuoto on niin valloittavan omaperäistä, että – parhain lukijani – teos kannattaa itse kokea. Rohkenen liittää tähän artikkeliini vielä pari tekijän täsmäiskua kuvaotoksena monesta kymmenestä, myös yleisön tiedossa olevasta maamme korkeimman päätösvallan, eduskunnan tapahtumasta ja tilanteesta sekä niiden korjaamiseksi tehdyistä epäonnistuneista yrityksistä – miesänkyrämentaliteetin johtaessa 200 kansanedustajan korkeinta päättävää elintämme omavaltaisella tyhmyydellään lopulta täydelliseen moraalittomuuteen.
Suomen eduskunta 1917-2020:
Kirjassa selviää, miksi Porijazzissa kahdelta pääministeriltä (Marin ja Orpo) kysyttiin täysin erilaisia elämänasioita, tai miten yhdessä hallituskaudessa eduskuntaan syntyi 10 lasten äitiä, joista neljä oli ministereitä. Sydämestä lähtevän hienoa kokemuksen kypsyttämää ajattelua politiikan merkityksestä Jessi sai tultuaan valituksi aikanaan Oulun valtuustoon sen nuorimpana jäsenenä – valtuuston vanhimman jäsenen kertoessa kokemuksestaan eduskuntaan pääsemisessä ja siellä olemisessa. Samoin kirjan lukija saa myös aprikoitavaksi tasa-arvoasioita, kuten miksi kansanedustajien kannattaa mennä vanhempainvapaalle, vaikka tavallisen kansalaisen on vaikea päästä edes työelämään lapsentekoiässä. Eikä kielenkäyttö miesten malliin, jossa kirosanat vilistävät luontevasti läpi koko teoksen ja niinku-sana sekä ja-sana on usein korvattu nykypuhekielen vittu-sanalla, saa aikaan modernista sujuvuudestaan ja taitavasta käyttötavasta johtuen kovinkaan suurta kirjan torjuntaa meissä varttuneemmissa, kielenkäyttöön kovin sivistyneesti lukkiutuneessa sukupolvessa.
Lahen uutisiaon koko ilmestymisaikansa perehtynyt kovin rajatusti vain oman kunnan kouluasioihin. Tuon 18 vuoden aikana on Lahden lähilukiot lakkautettu, pieniä lähiöiden kouluja kaksikymmentäviisi lakkautettu ja oppilaita kerätään nykyisin lähes 700-800 oppilasta käsittäviin mammuttiyksiköihin (parhaillaan rakennetaan tälläistä Myllypohjan lähiöön). Syykin tiedetään, etsimällä koulun rehtorin nimi ja käymällä verovirastossa tarkistamassa hänen palkka-ansionsa. Nykyisin samat äidit, jotka vahempainkokouksissa ja lautakunnan järjestämissä tilaisuuksissa penäsivät omien lastensa lähikoulujen opetussisältöjä ja joko poikkeuksellisen lahjakkaiden tai rajallisesti lahjakkaiden oppilaittensa oikeutta opiskella asiantuntevissa rauhallisissa lähikouluissa yksilöllisyytensä mukaisessa vauhdissa ja resursseissa, eivät enää ole vaativia vanhempia lautakunnissa, vaan korottuneet jopa kaupunginhallitukseemme, kouluasioista hanakasti leikkaaviksi valtuutetuksi. Oman lapsen kouluasiat alkavat olla ohi, eivätkä enää siis kiinnosta.
Lahen uutisia -kirjoitusten aikana todelliset Lahden lähikoulut lakkautettiin, niin tehtiin myös Nastolassa sen liityttyä Lahteen. Lahti on pudonnut suurten kaupunkien kouluasioiden peränpitäjäksi ja todella hävettäväksi sisvistysasioiden säästöesimerkiksi supistaessaan kielivalintamahdollisuutensa pienen kunnan kokoisiksi.
Sain jouluaattona sukulaiseltani hänen ja minunkin tuttavani kirjoittaman nuoren, monilapsisen perheen äidin kirjoituksen Hollolan tapahtumista. Se on vaikuttavan komea yhteenveto siitä, mitä lapsen varhaiskasvatuksella ja koululla lapsen ja perheen kannalta tarkoitetaan ja minkälaiseksi rahansäästämisen automaatiksi kunnat ovat yhä useammin omat koulunsa tahallaan uhraamassa.
MITEN HOLLOLAN KOULUT JOHDETTIIN UMPIKUJAAN
Viime päivinä on Hollolalaisia pöyristättynyt sivistyslautakunnan päätös sijoittaa suljettavaksi tuomitun Tiilikankaan koulun 211 oppilasta Salpakankaan kouluun, joka on jo tupaten täynnä. Asia on edelleen kuitenkin ratkaisematon, koska kunnanhallitus päätti käyttää otto-oikeuttaan ja käsitellä asiaa uudelleen kunnanhallituksessa.
Mutta miten tällaiseen tilanteeseen, jossa kunnan ongelmana on se, että lapsia on liikaa, onkaan päädytty? Kukaan ei enää tunnu muistavan, että koulujen sulkemisesta ei päätetty siksi, että lapsien määrä olisi pienentynyt erityisesti, vaan siksi, että silloisessa tilanteessa valtuutetuille kerrottiin kunnan ajatuvan taloudelliseen katastrofiin, jos kouluja ei suljeta. Koulujen sulkeminen oli siis keino, ei itsetarkoitus. Syytä koulujen lakkauutamiselle ei oikeasti enää tänä päivänä ole, sillä kunta on tehnyt valtavat ylijäämät. Niille, jotka ovat jo unohtaneet draaman kaaren, tai eivät ole vielä asuneet Hollolassa, kun tapahtumat ovat alkaneet vyöryä, tässä on resepti, miten kunta johdetaan umpikujaan:
Vaihe 1: Reagoi paniikinomaisesti valtakunnanpolitiikkaan, pelottele luottamushenkilöt talouden tilanteella
2019 valtakunnanpolitiikassa kuohui. Sipilän hallituksen kaavailema sote-uudistus kaatui (kuka vielä muistaa?) ja siksi Hollolan kunta veti paniikkikahvasta. Täällä laskeskeltiin, että vuonna 2024 kunnan rahoista suurin osa menee vanhusten hoitoon. Nyt tietenkin tiedetään, ettei näin ole ja laskelmat olivat aivan virheellisiä. Oletetut kustannukset kuuluvat sote-alueille sittemmin toteutuneen 2023 sote-uudistuksen jälkeen.
Madonluvut, joilla palveluverkon supistamista perusteltiin 2019
Valtuutetuille ja kuntalaisille esitettiin siis vuonna 2019 ja 2020 alkuvuodesta laskelmat, jossa alijäämää kertyy lähitulevaisuudessa 36,4 M€. Johtopäätös oli, että sulkemalla kouluja säästämme noin 6 M€. Muutoin uhkaa pakkoliitos Lahden kanssa – tämä oli ainakin yhden valtuutetun mielipide keskustellessani hänen kanssaan. Siksi, ehkä ymmärrettävästikin, silloinen valtuusto päätti täpärien äänestysten jälkeen, että Hälvälä suljetaan 2022 ja Tiilikangas 2025. Ko. kaudella 2020-2023 kunnan tulos oli kuitenkin 40,7 M€ ylijäämäinen, kunnan tulos oli siis 77 milj. € ennakoitua suurempi! Hyvin väärien ennusteiden perusteella tehtiin erittäin kauaskantoiset päätökset, niin nopealla aikataululla, ettei vaikutuksia ehditty arvioimaan.
Kunnanvaltuutetut eivät tuolloin 2019 olleet erityisesti kouluja sulkemassa. Päinvastoin: Hälvälän kouluun oli päätetty investoida n. 5,5 miljoonaa euroa, jotta sille saataisi asianmukaiset ruokailu- ja liikuntatilat purettujen tilalle. Tämä päätös peruutettiin ja kaikki investoinnit kouluinfraan jäädytettiin, talouden ennakoidun tilanteen takia – tämä muuten todistaa, että kerran tehdyt päätökset voi valtuusto myös peruuttaa.
Nyt joulukuussa 2024 syy on unohtunut, ja keinosta – siis koulujen lakkauttamisesta – on tullut itse tarkoitus.
Vaihe 2: Älä reagoi muutoksiin taloudessa tai koululaisten määrässä
Kunnan tulos kaudella 2020-2023. Ennuste vs. toteuma
Miten kunnan talous on kehittynyt sitten päätöksen? Alijäämän sijaan vuoden 2020 tulos oli 8,2 miljoonaa euroa ylijäämäinen. 2021 tulos oli 14,2 miljoonaa euroja, vuonna 2022 7,6 milj. € ja 2023 10,7 milj. €. Siis kuuluneen neljän vuoden yhteenlaskettu ylijäämä on ollut 40,7 miljoonaa euroa.
Onko todellakin näin, että meidän pitää vielä säästä kouluja sulkemalla ja ottaa kaikkein pienimmiltä? Käytettäisiinkö nämä rahat mieluummin grandiöösiin tornitaloon, josta on kunnan työntekijöille hulppeat maisemat hintavalle kaatopaikalle? Ehkä kunnassa ei ole huomattu, että suunnitelmat eivät vastanneet toteumaa? Mikä on syynä muistinmenetykseen?
Mitä koululaisten määrään tulee, oli suunnitelma siis se, että heitä olisi vuonna 2025 497 vähemmän kuin vuonna 2019. Totuus viimein myönnettiin joulukuussa, vaikka siihen asti se on ollut mahdotonta: oppilasmäärän pieneneminen on jäänyt puoleen tästä. Hälvälän ja Tiilikankaan alueen lasten piti mahtua Salpakankaan kouluun, mutta eivät mahdukaan (ilman mittavia investointeja). Itseasiassa Kartanon alueella alakouluikäisten lasten määrä on vain kasvanut 2019 eteenpäin ja siksi Salpakankaan koulussa ei ole syntynyt itsestään vapaata kapasiteettia. Kukaan ei myönnä, että suunnitelmasta on tullut mahdoton toteuttaa, vaikka asia on ollut maalaisjärjellä nähtävissä jo useita vuosia sitten, jopa alusta lähtien. Kukaan ei reagoi siihen, että suunnitelmaa ei voi toteuttaa – ennen kuin aivan viimeisillä hetkillä.
Vaihe 3: Torppaa järjestelmällisesti kaikki yritykset saada parannusta tilanteeseen
Kuntalaiset ja valtuutetut ovat matkan varrella useita kertoja pyrkineet saamaan muutosta absurdiin tilanteeseen. En kertaa tässä jokaista yritystä, mutta aloitteita on lukuisia vuosittain, ja Hälvälään saatiinkin ainoana valopilkkuna vuosi jatkoaikaa. Mutta otetaan yksi esimerkki: kuntalaisaloite syksyllä 2023, jossa kuntalaiset esittivät huolensa siitä, miten muutos voidaan asiallisesti ja lasten etu huomioiden viedä läpi päätetyssä aikataulussa. Lainaus asian esittelijän vastauksesta: ”Hollola kunnan valtuusto hyväksyi 17.6.2019 Hollolan kunnan talouden tasapaino-ohjelman linjaukset, johon sisältyi toimeksianto kunnan hyvinvoinnin palvelualueelle laatia aikataulutettu kokonaisesitys palveluverkosta vuoteen 2024 asti.”
Mutta mihin valtuuston tehtävänanto perustui, hyvä sivistys- ja hyvinvointijohtaja? Sitä sinä et varmaankaan voi tietää, koska et ollut 2019 Hollolan palveluksessa. Mutta lukija nyt jo arvaa: ohjehan perustui uskomukseen, että talous on kuralla ja lasten määrä syöksyy. Tässäkin vastauksessa, kuten kaikissa muissa, jotka olen vuosien varrella lukenut, unohdetaan järjestelmällisesti olot joissa koko palveluverkkopäätös on tehty. Nyt asian ovat unohtaneet valtuutetut, virkamiehet, jopa kuntalaiset – sekä media.
Annetut vastaukset vetoomuksiin ja aloitteisiin ovat joka kerta noudattaneet samaa kaavaa: 1) vieritetään vastuu valtuuston päätökselle 2020 2) järjestelmällisesti unohdetaan, että palveluverkkopäätös on tehty kriisitunnelmissa ja nopealla aikataululla ilman tarvittavia selvityksiä 3) ei myönnetä, että lapsimääräennusteet ovat virheelliset 4) vihjataan, että jos ei nyt noudateta tehtyjä päätöksiä, joudutaan jatkossa karsimaan erityisopetuksesta/välineistä/henkilökunnasta/opetuksen laadusta/muista kouluista 5) ohitetaan kuntalaisten mielipiteet asiassa
Vaihe 4: Jätä kiinteistöt heitteille ja anna vanhemmille ja luottamushenkilöille ristiriitaista tietoa
Hälvälän koulun ovet pantiin säppiin 2023 keväällä, ja oppilaat siirtyivät Tiilikankaan tiloihin. Tässä yhteydessä Hälvälän koulun vanhemmat olivat epäluuloisia Tiilikankaan koulun kunnosta: oli liikkunut huhuja siitä, että koulu olisi erityisen huonossa kunnossa. Nyt vanhemmille vakuutettiin, että mitään ongelmaa ei ole, koulu on täysin tarkoitukseensa sopivassa kunnossa, huoli pois. Koulun kuntoa tutkittiin ja esim. kattoa korjattiin laajasti. Rakenteet olivat ”pääosin hyvässä kunnossa”. Vuotta myöhemmin, kun keskustellaan siitä, olisiko sittenkin järkevää jatkaa Tiilikankaan toimintaa, koska oppilaille ei ole luvattuja tiloja Salpakankaalla, kerrotaankin vanhemmille ja valtuutetuille, että koulua ei voi enää käyttää – se on niin auttamattomasti huonokuntoinen.
Vaihe 5: Sulje silmät tärkeimmältä eli lasten oikeuksilta
Prosessissa ei ole kuunneltu lasten ääntä lainkaan. Jotkut valtuutetut, vanhemmat ja yhdistykset ovat kuluneen viiden vuoden aikana kyselleet lapsivaikutusten arvioinnin perään. Sitä ei ole tehty, vaikka se olisi kunnan velvollisuus. Kysyn vielä kerran, miten Hollola on ottanut huomioon lasten ihmisoikeudet? Vastaus on tietenkin ei mitenkään, sillä se on mahdotonta, jos edes vaikutuksia ei arvioida. Hollolassa arvoidaan vaikutuksia talouteen, organisaatioon, ehkä jopa ympäristöön, mutta lapsen näkökulma unohtuu, kun enemmistöaikuisille myydään ajatus säästöistä koulutoimen tontilla. Nyt lasten mielipide on ollut esillä esimerkiksi musiikkiluokkalaisten mielenilmauksessa. Nähtäväksi jää, kiinnostaako se päättäjiä.
Helsingin sanomat kirjoitti marraskuussa erityisesti poikien lisääntyneestä erityisen tuen tarpeesta. Hollolassa ollaan kyseenalaissa kärjessä (7. kunta) tässä tilastossa, sillä Hollolalaisista pojista 43,9% on erityisen tuen päätös, mikä on merkittävästi enemmän, kuin keskimäärin Suomessa (32,5%). Mitenköhän luku mahtaa kehittyä, kun myös Keski-Hollola lapset ahdetaan jo valmiiksi täyteen jättiläiskokoiseen yhtenäiskouluun? Koulukuljetuksissa matka-ajat ovat pitkiä ja Hollolassa jo nyt lähes 1000 oppilasta ovat koulukuljetusten piirissä. Jos Tiilikangas suljetaan, luku nousee vielä tästäkin. Cambridgen yliopistossa tehdyn tutkimuksen (2020, Vignoles et al.) mukaan oppilaiden osaamistaso laski 14% jo vähän yli puolen tunnin koulumatka-ajan seurauksena.
Vaihe 6: Unohda, miksi koko ”palveluverkkouudistus” on tehty ja sulje yli 200 oppilaan koulu ilman suunnitelmia
Kun palveluverkkouudistusta meille esiteltiin vuoden 2019 loppupuolella, oli Tiilikankaan koulun sulkemisesta saatu säästö 76 311 €. Nyt aiotaan käyttää vähintään 400 000 € siihen, että lapset saadaan siirrettyä jonnekin muualle. Tätä kustannusta ei ollut huomioitu, kun päätöstä tehtiin. Jokainen varmaan osaa laskea, paljonko koulun sulkeminen siis säästää: se aiheuttaa vähintään 323 689 € tappiota kunnan tulokseen 2025. Säästöistä tuli yllättäen kuluja!
Laskelmat säästöistä 2019
2019 ehkä ajateltiin, että koulut voidaan sulkea, koska se olisi 2025 käytännössä mahdollista. Muuta se ei ole mahdollista: kouluja ei vain voi sulkea ennakoiden tulevaa lapsimäärää, koska lapset ovat lihaa ja verta, eivät vain numeroita. Näiden lasten lapsuus on nyt ja he ansaitsevat käydä koulua rauhassa, riittävän väljissä tiloissa, mieluiten mahdollisimman lähellä kotiaan. Nämä lapset eivät tosiaankaan ole muuttolaatikoita, joita voi sijoitella avoimissa oppimisympäristöissä eri paikkoihin kuin liikuteltavia seiniä.
Tämä oli lyhyt oppimäärä siitä, miten nykyinen tilanne on kehittynyt pisteeseen, jossa nyt ollaan. Tästä kannattaa muiden kuntien ottaa oppia, jos toivovat yhtä lailla saavansa vetovoimaisen, lapsiystävällisenä tunnetun kunnan asukkaat pillastumaan. Näin päästään jopa kätevästi joistakin ikäviä kustannuksia aiheuttavista kuntalaisista eroon.
Loppuvatko lapset?
On kiistämättä tosiasia, että Suomessa väki vähenee ja syntyvyys pienenee. Hollolakaan ei tule tätä välttämään, se myönnettäköön. Hollolassa ei kuitenkaan ole aihetta panikoida, koska toisin kuin oikeissa syrjäseutujen kunnissa, joissa lapset lasketaan muutamissa kymmenissä. Meillä on paljon tekijöitä, jotka ovat lapsiperheille mieluisia, jonka osoittaa esimerkiksi Kartanon lisääntynyt lapsimäärä. Jokainen kuntalainen tietää, että Hollola on pitkään ollut kunta, joka houkuttelee lapsiperheitä. Näin voi olla myös jatkossa, kun aletaan kilpailla yhä harvinaisemmiksi käyvistä lapsiperheistä, sillä edellytyksellä, että meillä on tärkein vetovoimatekijä eli lähikoulu olemassa.
Lapset ovat vähentyneet Hollolassa, mutta missä täällä tarkemmin? Tietenkin pääasiassa postinumeroalueelta 15880 Soramäki (eli Hälvälän ja Tiilikankaan alue), josta on päätetty lopettaa kaksi alakoulua! Tällä alueella oli 2022 3-12 -vuotiaita 98 (-18%) vähemmän kuin vuonna 2019. Melkoinen saavutus Päijät-Hämeen elinvoimaisemmalta kunnalta, ja vain kolmessa vuodessa. Tämä ei selity pelkästään ikäluokkien pienenemisellä (koko kunnassa 3-12v 2019-2022 n. -9%) tai yleisellä muuttoliikkeellä (koko Hollola 2019-2022 -2%), vaan lapsiperheet ovat päättänet muuttaa alueelta pois, eikä se ole enää houkuttanut muuttajia. Toteutunut lasten väheneminen on siis pitkälti kunnan lapsiperhevihamielisten päätösten itseaiheuttamaa.
Johtamisen ongelma
Kuntalaisena, pitkään asiaa seuranneena ja alan ammattilaisenakin uskallan väittää, että Hollolan johtamisessa on ongelma. Hyvä johtaminen on sitä, että ensinnäkin muistetaan, miksi asioita tehdään eli miksi kunta on olemassa. Nykyään kuntien ehkä tärkein tehtävä on järjestää kunnassa asuvien lasten peruskoulu, siihen voi ja saa siis satsata – jopa rahaa.
Toiseksi, hyvä johtaminen on myös sitä, että muuttuvaan tilanteeseen reagoidaan oikeaan aikaan ja oikealla voimalla. Nyt tiedetään, että viisi vuotta vanhan päätöksen perusteena olevat lapsimääräennusteet ovat täysin vääriä. Talousluvut myös aivan eri planeetalta: 36,4 M€ alijäämästä tuli 40,7 M€ ylijäämä. Jos 2020 tehdyn päätöksen olennaisista perusteista kumpikaan ei ole enää voimassa, silloin kunnan johdossa tulisi ymmärtää oma-aloitteisesti tehdä tarvittavat korjausliikkeet. Ei ole kenenkään edun mukaista, että valitusta suunnasta pidetään periaatteen vuoksi kiinni silloin kun perustelut murentuvat alta.
Johtamiseen ja erilaisten hankkeiden toteuttamiseen kuuluu myös suunnittelu ja viestintä. Viisi vuotta ei ole riittänyt suunnitelmien tekemiseen, vaan suunnitelmia tehdään nyt viime tingassa, kun ensi vuoden koulutulokkaiden koulut pitäisi jo olla tiedossa. Vanhemmat on jätetty täysin pimentoon, vaikka tietoa on pyydetty ja vaadittu yhdessä ja erikseen. Valtuutetut eivät saa pyytämäänsä tietoa: lainaan valtuutettu Saloa: ”Valtuutetut on sekaisin. Kuntalaiset on sekaisin, tuntuu että kaikki on ihan sekaisin.”
Lopuksi, johtaminen on sitä, että tehdyt toimet johtavat haluttuun lopputulokseen. Tiedetään kuitenkin tutkimusten perusteella, että koulujen sulkeminen ei säästä rahaa, ja lisäksi heikentää alueen elinvoimaa. Valittujen keinojen nojalla johtopäätös on se, että Hollolassa tavoite ei ole säästää, ja alueiden elinvoimasta ei piitata. Olisiko aika valita uudet, paremmat politiikkatoimet?
Joululahjaksi Hollolaan toivon päättäjille ja virkamiehille viisautta ymmärtää, että suunnanmuutos on mahdollinen huolimatta siitä, missä tilanteessa juuri nyt ollaan. Toivon myös rohkeutta toteuttaa muutos ja herkkyyttä kuunnella kuntalaisten mielipidettä.
Keski-Hollolassa pitää olla jatkossakin alakoulu ja Hollolalla on siihen varaa. Valtuusto tekisi viisaasti, jos se nyt heti peruuttaisi 2020 palveluverkkopäätöksen tarpeettomana ja antasi uuden, ajankohtaisen tehtävän kunnan viranomaisille: alkaa suunnitella, miten Tiilikankaan koulu kunnostetaan tai minne rakennetaan uusi Keski-Hollolan koulu.
Elli Tervala
Allekirjoittanut on Hollolaan rakastunut diplomi-insinööri ja maatalon emäntä, jolla on alle kouluikäisiä lapsia Keski-Hollolan alueella
Saimme olla Lahden Muotoiluinstituutin toisen vuoden valokuvausopiskelijoiden päätyön Peloton 2025 -vuosikalenterin julkistamistilaisuudessa Malvamuseon kiinteistöön liittyvässä täpötäydessä olutpubissa reilu viikko sitten. Mitä kaikkea ne osaavatkaan houkutukseksi tarjoilla! Taidetta, kulttuuria! (Tosin tämä tilaisuus oli vain kutsuvieraille). Sen ohjelmaan kuului tietenkin lyhyt tilaisuuden avaus ja keskustelun aikana kiersi ensi kertaa nähtävillä hieno satasivuinen kalenteri – sen hankkijalle tarjoutui sini- tai kauniin oranssikantinen vaihtoehto. Erivärisiin koviin kansiin sidottuja teoksia oli painettu kaikkiaan tuhannen kappaleen painos ja siitä merkittävän osan kustansi tuo 17 oppilaan tekijätiimi itse.
Avajaisia tähditti myös varttuneempien valokuvausopiskelijoiden elektronisen musiikin yhtye, hersyvän aistillista, rytmimuunteista, mielikuvitusrikasta melodista ja rytmillistä musiikkia lähes puolituntinen äärimmilleen täyttyneen yleisömassan kapakkakeskustelun lomassa meille tyylillä ja mystisellä sensitiivisyydellä tarjoillen. Ilo työn valmistumisesta ja valoisuus tarttuivat pubin ilmapiiriin, jonka omassa panimossa saimme myös käydä vilkaisemassa Muotoiluinstituutin Puettavan muotoilun opiskelijoiden töitä – niiden puhtaaseen muodikkuuteen tai joihinkin yltiöpäisen hauskoihin kenkäteollisuuteen viittaaviin taide-eksemplaareihin ihastuen.
Kovin vähän ehdin avajaistilaisuuden rennon vauhdikkaassa illassa kalenterin kaikkien monta kuukautta ahertaneen ja ideoineen 17 tekijän kanssa heidän töistään keskustella.
Tajusin, että kokonaisuuteen liittyi teoksen jokaisen valokuvataiteilija-opiskelijan pieni tarina, jonka he olivat kertoneet, tekstittäneet ja ennen kaikkea omilla ajatuksillaan ja kameroilla tulkinneet meille kalenterin käyttäjille: meidän sorvata omat ajatuksemme, tunteemme, ihastuksemme ja ihmettelymme niiden niin runollisiin, filosofisiin kuin käytännön valottamiin tulkintoihin aiheesta Peloton 2025.
Kalenteri osoittautui ensilukemalta saatuani sen eilen hankituksi mielikuvituksellisen yllättäväksi teokseksi. Sen kuvien kerrontaa yhdisti tietenkin käsite Peloton – rohkeutta, pelkojen voittamista, uskallusta ja hurjapäisyyttä, omenavarkauttakin, tulen voimaa, rotkojen hurjuutta voittamaan, korkeuksien pelon nujertamaan ja ties mitä kaikkea erilaista pelottomuutta nuo 17 valokuvaajaa oli tuhdin Peloton 2025 -kalenterin jokainen tekijä laatinut 3-5 kuvan esityksessään ajatuksensa tarinaksi.
Kirja on siis niin seikkailukirja kuin poeettisen runollinen teos tekstiltään ja kuviltaan, joillekin meistä myös hauskan kutkuttavan huumorin kypsä ja originelli hedelmä tarinoiltaan, ruoanlaittoresepti arkiselta materiaalilähtökohdaltaan lähenee jo pelottomuuden tärkeää astetta ja kertomuksen lopputulos herkkusuiden vedet kielelle saavaa todellisuutta.
Kaikkiaan lukijalle Peloton 2025 on syksyn yllättävä ja virkistävä kirjatapaus. Yksi hauska sivujuonne on, että tekijät olivat tutkineet kalenterien viikonpäivien esiintymisen maailman eri kielissä. Niinpä saamme lukea vuoden jokaisen eri 52 viikon viikonpäivät täysin eri maailmankielellä kirjoitettuina.
Kirja on mennyt hyvin kaupaksi ja kirjayksilöiden myyty määrä on jo loppusuoralla. Teoksella oli jo Helsingissä vastaavat lämminsykkeiset täysyleisölliset riehakkaat, lyhyet avajaiset ennen Lahtea.
Peloton 2025 -vuosikalenteri on myynnissä nyt viikonvaihteessa Muotoiluinstituutin joulumyyjäisissä Tavaratalo Trion alakerrassa. Kalenterikirjaa saa ostaa vielä muutamia kappaleita myös Galleria Uusi Kipinästä.
Lisätiedoksitoimitukseemme saapunut 18.12. 24 seuaavaa:
PELOTON-KALENTERIN JÄLLEENMYYJÄT
HELSINKI
Amos rex
Grape wine and bar
Cafe Seurahuone
Galleria Toinen Silmä
Rautakukka
LAHTI
Second Hand LAHTI SHOP
SKOOL kermamiikkastudio
AntBrew
Malva taidemuseo
Galleria Uusi Kipinä
JOENSUU
Designkulma
Näiden lisäksi voit ostaa kalenterin nettisivuilta osoitteesta peloton2025.com
PS. Oransseja on enää 10 saatavilla ja siniset menevät lujaa vauhtia, hanki siis omasi ennen kuin ne viedään käsistä!!
Muotoiluinstituutin opiskelijayhdistys MIO:n järjestämässä joulumyyntitapahtumassa on tarjolla Muotoiluinstituutin opiskelijoiden ja alumnien töitä. Myynnissä on erilaisia käsintehtyjä tuotteita, kuten koruja, öljymaalauksia, printtejä, tarroja, tuunattuja vaatteita, kynttilöitä sekä joulukortteja. Lisäksi opiskelijayhdistyksen omalta paketointipisteeltä voi löytää lahjoja pukinkonttiin.
“Joulumyyjäiset ovat oiva tilaisuus päästä tutustumaan Lahdessa vaikuttaviin tulevaisuuden muotoilijoihin. Myyjäiset tarjoavat aina jotakin uutta muotoilun saralta ja herättelevät kaupunkilaisten ajatuksia”, tapahtumatiimi kertoo ja toivottaa kaikki tervetulleiksi tapahtumaan.
Joulumyyjäiset ovat avoinna lauantaina 14.12. klo 10–18 ja sunnuntaina 15.12. klo 12–16 Trion ensimmäisessä kerroksessa (Aleksanterinkatu 18). Tapahtumaan kannattaa varautua käteisellä tai MobilePay-maksusovelluksella.
Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen ykkösluokkalaisten syyslukukauden päätti viime viikonvaihteessa esitys Kannanotto.
Puolen vuoden päätoiminen opiskelu Lahden kansanopiston teatterilinjalla antoi nyt viikonvaihteessa kolmen esityskerran muodossa täyssalillisille yleisöä varsin nykyaikaiset teatterinäytteet työstään ja sen tasosta. Teatteriopiskelijat oli jaettu neljään ryhmään ja joukosta oli valikoitunut neljä ohjaajaa. Yleisö koki Kannanotto -kokonaisuuden aikana neljä noin 20 minuutin mittaista pienryhmäesitystä, joihin jokainen ohjaaja oli valinnut itseään puhuttelevan aiheen.
Yli kaksituntinen neljän täysin erilaisen näytelmällisen tuokion välittämät teatteriestradin hallinnan, puheilmaisun, eläytymisen roolitehtäviin ja ohjauksen kokonaistulkinnatkin sujuivat varmaotteisesti sovittuun, selkeään päämäärään esityksessä päätyen. Ilmassa oli ainakin selvää raikasta sukupuolikeskustelun otetta monissa esityksissä tai niiden henkilöluomuksissa, tv-median jo kyllästyttävien kuka putoaa -pärjäämistendenssi-ohjelmaformaatin herkullisen oivaltavaa kritiikkiä, suomalaisen mielialahoidon akuuttia hoitamattomuutta ja itsehoitoa, itsenäisen Suomen kalkkeutuneiden itsestäänselvyyksien raikasta tuuletusta ja Tove-muumiajatusten myönteistä esiintanssia suomalaisuuteen, naiseuden vuosisatoja salatun tunnusmerkkivirstapylvään avoimeen keskusteluun johtavaa perusteellista dramatisointia ja terveydenhoidon julkista avaamista. Yhteiskunnan päivän tapahtumissa ja puheenaiheissa liikuttiin nyt – ei vain huulta ja taitavia repliikkejä heitellen – vaan täydellisesti niihin paneutuen. Katsomossa teatteri käynnisti monipäiväisen, moniviikkoisenkin? itsetutkistelun, itsestäänselvyyksien ja juuri omien asenteiden pöyhimisen.
Seuraavassa täysin oman teatterinäkemykseni tuomia huomioita ja ajatuksia Kannanotto-esityksen kokonaisuudesta – neljään esityksensä eri näytelmälokeroon kirjoiteltuna.
Teatteri oli mennyt perille tarkoituksessaan. Myös se yksi teatteriesityksissä aina tärkeimmistä – älykkyyden pilkahdus huumorin muodossa – antoi jokaisessa neljässä esityksessä meille katsojille vallan ilman otsakurttuja nauttia teatterista. Nautinnollisia teatterihetkiä sai teatterikatsoja kokea niin monikirjoisesti, vahvasisältöisesti kuin teatterin tänään pitääkin: saada katsojan omat kykynsä ja filosofiansa käynnistymään täysteholliseen, usein jopa pulmaiseen pohdintaan esitysten laukaisemina.
Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen ykkösluokkalaisten syyslukukauden päättää esitys Kannanotto.
Teatteriopiskelijat on jaettu neljään ryhmään ja joukosta on valikoitunut neljä ohjaajaa. Yleisö näkee illan aikana siis neljä noin 20 minuutin mittaista esitystä. Kannanotot ovat aihelähtöisiä pienryhmäesityksiä, joihin jokainen ohjaaja on valinnut itseään puhuttelevan aiheen. Tule, koe ja nauti!
Kannanotto
to 5.12. klo 19 (ensi-ilta)
la 7.12. klo 13
su 8.12. klo 13
Arvioitu kesto n. 2 h.
Esitykset Lahden kansanopiston teatterissa (Aleksanterinkatu 4).
Ovet avataan 30 min. ennen näytöksen alkua.
Liput: Peruslippu 3€, maksu vain kortilla.
Varaa lippusi laittamalla sähköpostia osoitteeseen
teatteri@lahdenkansanopisto.fi Kerro viestissä nimesi ja kuinka monta lippua haluat!
Ryhmät
Ohjaaja: Aaro Strömmer
Näyttelijät: Aino Suosalo, Roope Keski-Korpela, Meeri Karri & Silja Poskiparta
Ohjaaja: Netta Herranen
Näyttelijät: Mikko Wilmi, Elina Pentinsaari, Efe Elo & Fiia Nurmi
Ohjaaja: Wiivi Väänänen
Näyttelijät: Viola Nyyssönen, Sakke Sikiö, Emma Härmä & Maija Melender
Ohjaaja: Selma Atas
Näyttelijät: Sylvia Ropponen, Helmiina Kauhanen, Siiri Sulkakoski & Ellen Westberg
Esitystilat eivät valitettavasti ole esteettömät. Toinen tila sijaitsee toisessa kerroksessa ja sinne pääsee vain portaita. Avustajat avustettavan lipulla ilmaiseksi. Olethan meihin yhteydessä, mikäli esteellisyydestä tai mistä tahansa muusta on kysyttävää – teatteri@lahdenkansanopisto.fi
Vuonna 2019 ilmestyneen Liv Strömquistin sarjakuva-albumin Den rödaste rosen slår ut, Helena Kulmalan suomennoksesta dramaturgi Ona Korpirannan luoma näytelmä Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, eilen nähty, koettu ja nautittu Elina Kilkun ohjaama Lahden kansanopiston teatterikoulutus II:n tulkitsema esitys on häikäisevän loisteliasta, sisällöllisesti meitä jokaista liikuttavaa sekä taiteellisesti vahvaa, esityksellisesti poikkeuksellisen lahjakkaiden taiteilijoiden luomaa tuoreinta, raikkainta ja omavoimaisinta teatteriestetiikkaa tämän päivän suomalaisella teatterikentällä.
Sisällöltään teos tuo elävän inhimillisesti ajattelumme keskipisteeseen entisen romanttisen rakkauden, sen nyt konkreettisiin palasiin järjellä ja tietämyksellä viipaloiden. Teos tarjoilee meille jokaiselle kuin oman henkilökohtaisesti kokemamme osan rakkaudesta ja rakastumisesta maisteltavaksi, muisteltavaksi, uudelleen koettavaksi tai kokeiltavaksi – ja omat tuntemuksemme rakkaudesta tieteellisesti aina antiikista populaarikulttuuriin saakka viisaiden tämän aikamme suurten tutkijoiden, sosiologien, psykiatrien, aivotutkijoiden, kirjailijoiden, muusikoiden, filosofien ja käyttäytymistieteilijöiden – sivistyneen maailman taiteilija- ja tutkijakuuluisuuksien ymmärryksin todistaen.
Teoksessa on kaikkiaan 19 kohtausta ja niissä koemme yli kahdeksankymmentä erilaista nykyaikamme tai menneisyytemme henkilöä, heidän hahmonsa voimakkaan vaikuttavasti tai äärimmäisen herkästi luonnostelluiksi ja tyylitellyiksi – täysin henkiin herätetyiksi persoonallisuuksiksi. Tuo hahmokavalkadi on jo sinänsä suurta nuoren ja etevän näyttelijätaidon luomaa teatteri-illuusiota nauttia ja herkutella vaikkei koko tarinasta mitään ymmärtäisi.
Liv Strömquist – Lina Juusela
Niinpä tähän kirjan dramaturgiaan on hienosti oivallettu kirjoittaja Liv Strömquistin hahmo, joka on koko ajan läsnä tapahtumissa ja niitä myös kommentoimassa. Varsinaista Liv- kirjailijan luonteen kirjoa saadaan taitavasti, kun kaikkiaan viisi eri näyttelijää on esityksen eri kohtauksissa hänen roolissaan.
Otan vielä kolme kohtausta tähän esimerkiksi:
Kun mennään syvälle teoksen sisältöön, itse rakkauden aina arvoitukselliseen, selittämättömään voimaan, tositapahtumiin, vaikkapa ensin nykyaikaan suuren maailmanluokan julkkisten, don juanien nykykuvaan, filmitähti Leonardo DiCaprion seurusteluun kymmenien uimapukumallien kanssa, ollaan jo täydellisessä ekstaasissa, viihdelehtien ja somen luomassa todellisuudessa. Näin esitys alkaakin mitä mielikuvituksellisimpien Leonardon mallien marssiessa vuorollaan esitysestradille ja pian myös vauhdikkaasti hänen elämästään kadotessa. Miksi tämä kaiken elämässään hahmollaan, kuuluisuudellaan saanut upporikas persoonallisuus ei sitten osaa rakastua? Sitä esitys kanssamme pohtii ja ajatusnystyröitämme ihanasti kuumiksi kiehuttaa.
Leonardo DiCaprio – Heikki Hoppania
Tai toisinpäin. Kun kuuluisa yhdysvaltalainen maailmankuulu rakkausrunoilija Hilda Doolittle (1886-1961) vielä 74-vuotiaana jo kuolemansairaana rakastuu palavasti. Miten ihmisen maailma silloin ja koko elämä, sen mielenkiinto mullistuu. Sen kohtauksenkin koemme seksisen huumorimyrskyisen vauhdikkaana, monin kohtaukseen liittyvien erilaisten tapahtumien rikastamina – yhtenä muiden kymmenien rakastumisesimerkkikohtausten kanssa vertaansa vailla mieleen taatusti jäävänä.
Entä vielä vanhempi tositarina maailmanhistoriamme 1800-luvun Don Juaneista, kuten Lordi Byronin ja koko maailman yhteisön seuraaman Lady Caroline Lambin kielletystä, monivuotisesta myrskyisestä suhteesta. Tässä Kansanopiston teatteri II luo yhden yli 40-vuotisen historiansa kenties ikimuistettavimman ehyen ja valloittavan upeasti näytellyn draamatuokion.
On tietenkin repliikillisesti vaativia rooleja kaikki, kuten vauhdikas, puhelias maailmankuulu sosiologi Eva Illouz, jonka puheenvuorot täyttävät monet esityksen tietoaineistot. Myös yksi poikkeava rooli – äiti – tuo esitykseen sopivaa emotionaalista varmuutta, sukupolvien ja aikakausien viestimää parisuhteen pysyvyyttä lempeydellään ja empaattisuudellaan. Esitys on täynnä mielettömän nerokkaita yhteisnäyttelemisen rooliluomuksia, kuten Doolittlen näkemät valtameren delfiinit pyörimiskuvitelmissaan laivan ympäri, saati norjalaiset merimiehet miehisyysuhossaan….
Tai nykypariutumisen tyyliin vastavuoroisesti tässä kuvassa, kun Alkibiades yrittää käännyttää intiimiksi seurustelukumppanikseen Sokratesta siinä onnistumatta.
Esityksen kokonaistarinassa tuoksuu lopussa tarpeellista pateettisuutta kuorolausuntana muistuttaen aikakausien tuomista perinteisistä rakkauden käsityksistä, mutta sitäkin modernisti yhteisin rytmein sekä äänenpainoin ja pienin sävelkuluin tulkiten. Noihin perinteisiin viittaa myös lopun tanssillinen tuokio ja sävelletty nimilaulun herkkä yhteisesitys.
Näytelmä rakkaudesta, sen synnystä, lopusta ja aikakausien rakkauskäsitysten muuttumisesta ja parinmuodostumispelosta on tänään kansakuntien pienentyessä ajankohtainen esitys.
Sen teatteritenho on vauhdikasta, pysähtymätöntä, tunnelmarikasta kohtausten vivahteita osumatarkasti ohjausnäkemyksellä, komediallisella näkökulmalla ja tarkkaiskuisella replikoinnilla, hienosti oivalletuilla uudenlaisilla persoonakohtaisilla painotuksilla teatteritekstiä elävöittäen ja värittäen: koko esitys kuin suuri täydellinen tarjotin eläviä elämänkohtaloita samalla rakkaustarjottimella tieteen maustamina nautittavanamme.
Liv Strömqvistin samannimiseen sarjakuva-albumiin perustuva esitys on nautittavana perjantaina 15.11.2024 klo 19.00 Lahden kansanopiston Teatterin II teatterikoulutusvuoden ensi-illassa.
Hauska, feministinen ja villin karnevalistinen teos ottaa selvää siitä, miksi rakkaussuhteet eivät enää nykymaailmassa kestä. Hahmokavalkadin, kuten menneiden aikojen filosofien, antiikin Kreikan jumalien, Beyoncén,
muutaman norjalaismiehen sekä Leonardo DiCaprion avulla katsoja kuljetetaan aikamme olennaisimpien kysymysten äärelle: miksi otan mieluummin kuvan omista kuin rakastettuni kasvoista? Miksi emme osaa enää rakastaa?
Ohjaaja Elina Kilkku:
”Rakkaudesta kertovat teatteriesitykset olen tuominnut hyväosaisten ihmisten heteroparisuhdeongelmissa vellonnaksi, ja sitä on maailmassa jo ihan liikaa. Olen aina ajatellut, että teatterin tulisi käsitellä yhteiskunnallisia teemoja niinkin tylsän ja yksityisen asian kuin rakkauden sijaan. Aiemmat ohjaukseni Lahden kansanopistossa ovat käsitelleet globaalia köyhyyttä (Fast Food Kathakali) ja globaalia pandemiaa (Tappoleikit, tosin sen esityksen tuhosi eräs globaali pandemia.)
Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -näytelmää lukiessani aloin kuitenkin miettiä. Onko lopulta mitään yhteiskunnallisempaa kuin rakkaus, sen laajassa merkityksessä? Polarisoituva keskusteluilmapiiri, planeetan tuho, sodat: eikö kaiken taustalla olekin rakkauden puute? En muista kertaakaan yhteiskunnalliseksi mainostetusta teatteriesityksestä lähdettyäni muuttaneeni ajattelussani tai käytöksessäni oikeastaan mitään, koska olen jo lähtökohtaisesti ollut samaa mieltä esityksen kanssa.
Sen sijaan tämä näytelmä on opettanut minulle paljon nykyaikaisesta rakastamisesta ja pakottanut minut pohtimaan käytöstäni ja omia tapojani rakastaa ja tuntuu laittaneen sisäiset mannerlaattani etsimään uutta järjestystä. Olen siis vihdoin oppinut arvostamaan sarjakuvaa taidemuotona ja pystynyt myöntämään, että rakkaus on tärkeä aihe. Kuten Liv Strömquist sanoo näytelmässä:
”Tämän laivan voi vielä kääntää ympäri! Yhteiskuntamme ei ole tuhon oma! Kunhan harjaannumme rakkauden antamisen taidossa.”
Apulaisohjaaja Katri Leppälaakso:
”Ohjaajamme Elinan jalanjäljissä minäkin haluan tehdä tunnustuksen:
minä R-A-K-A-S-T-A-N rakkaustarinoita! Rakkaus on ikuisuuskysymys, jota palaan toistuvasti pohtimaan taiteilijana sekä oman elämäni keittiöpsykologina. Erityisesti rakkaus puree, jos tarinaan liittyy jokin tajuntaa laajentava tai yhteiskunnallinen twist! Ja mikäs sen parempaa – se tuntuu olevan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan – pähkinänkuoressa…
Kun luin teosta ensimmäistä kertaa, minusta tuntui kuin se artikuloisi omat kelani rakkaudesta, mutta järjestäen ne ymmärrettävään muotoon. Aivan kuin tarina olisi saanut kiinni pettymyksestä, mitä tuli itse potemaani sydänsuruun. On myös hauskaa, että pohjimmiltaan näytelmä pilailee meidän kaikkien kustannuksella. Voimme olla sekä hylättyjä näytelmän Ariadneja, kusipää DiCaprioita että voimaantuneita Beyoncéita tilanteesta riippuen. Sellainenhan se rakkauden pyörä on….
Tämä apulaisohjaukseni on osoittautunut todella hyväksi päätökseksi. Ääni ja musiikki ovat isossa osassa esitystä ja siksi olen päätynyt vähän vahingossakin äänipöydän taakse. Minun ja äänipöydän välille ei ole kehittynyt mitä lämpimintä suhdetta, mutta olen kiitollinen saamistani opeista.
Oma arvostus suunnittelijoita ja teknikkoja kohtaan on kasvanut valtavasti. Jokaiselle ohjaajalle ja näyttelijälle tekisi hyvää istua joskus äänipöydän takana ymmärtääkseen paremmin työn realiteetteja. Hyötyajattelun hylkäämisellä on ollut myös toinen mieluisa seuraus: olen saanut vastaanottaa sen, mitä hetki antaa.
On ollut ihanaa vain katsoa kakkosvuoden teatterilaisia ja ihailen aidosti sitä, kuinka taitavia he ovat. Nyt minuun on viimeistään iskostunut, kuinka tärkeää katsominen on. Uskon, että se tekee meistä parempia taiteilijoita ja yksinkertaisesti parempia ihmisiä.”
[Ylläolevat ohjaajien tiivistelmät olen tähän artikkeliin lainannut referoiden esityksen tyylikkäästi muotoillusta ohjelmalehtisestä.]
Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan
KÄSIKIRJOITUS: Liv Strömquist OHJAUS: Elina Kilkku OHJAAJAN ASSISTENTTI: Katri Leppälaakso MUSIIKIN OPETUS: Elsi Bergroth KOREOGRAFIAT JA TANSSIN OPETUS: Katri Liikola PUHEEN OPETUS: Heini Nikander DRAMATISOINTI: Ona Korpiranta SUOMENNOS: Helena Kulmala
Lehdistötilaisuudessa 13.11.2024 klo13 teoksen ohjaajat ja näyttelijät kertoivat vaikutelmistaan omista tuntemuksistaan teatteriesityksensä annista meille median edustajille. Merkitsin tuosta vilkkaasta, viisaan hauskasta keskustelusta näiden taitavien teatterintekijöiden hienoista kokemuksista ja ajatuksista sekä vastauksista joitakin tähän luettelomaiseen yhteenvetokyhäelmääni:
Esitystila on valitettavasti esteellinen, mutta pyörätuolipaikat on järjestettävissä. Olethan meihin etukäteen yhteydessä sähköpostitse, mikäli tarvitset apua esitykseen saapumisessa tai haluat lisätietoja. Avustajan lippu on ilmainen.
Noudatamme tiloissamme turvallisemman tilan periaatteita, joihin toivomme myös yleisön sitoutuvan. Lämpiössä on sukupuolineutraalit WC-tilat.
Esitys sisältää teatterisavua, välkkyviä valoja ja kovia ääniä.
Aidosti lahtelainen nykytanssitapahtuma LOKATANSSIT on nyt 10-vuotias. Vuonna 2014 se toteutui Lahden Loviisankadun Pikkuteatterilla, kuten eilenkin 3.11.2024.
Kymmeneen vuoteen mahtuu lukuisia tanssitaiteilijoita esityksillään ja vierailevia teoksia ympäri Suomea. Myös esityspaikat ovat pari kertaa saaneet erilaisen estradin. Pääajatuksena kuitenkin on ollut saada lahtelaislähtöisten tanssitaiteilijoiden paikallista tanssitaidetta esille vuosittain. Tapahtumien tuotannoista on vastannut vuodesta 2016 lähtien Meri-Tuuli Risberg, vuodesta 2018 lahtelaislähtöinen tanssitaiteilija Lotta Halinen tuli mukaan Lokatanssien järjestelyihin. Hän johdatteli myös asiantuntevalla lämpimyydellä tämän 10-vuotisen juhlaillan esitykset meille katsojille. Useiden viimevuosien Lokatanssien esitysten äänimaailman ja valaistuksen on hoitanut Pikkuteatterin valomestari Joni Kallio.
Salla Santanen & Mika Seppälä J.S.Bachin Passacaglia in C minor –urkusävellyksen väkevyydessä, mahtipontisuudessa, ehdottomuudessa todistivat näiden kahden akrobaattitaiteilijan valtavan rinnakkaisvoiman tulkita omalla pitkälle harjaantuneella, hiotulla, herkistyneellä liike- ja akrobatiataiteellaan tuon järisyttävän sävellyksen kaltaisen tunnekokemuksen – joka saa meidät kokijat elämään Bachin lailla pauloihinsa. Kahden ihmiskehon tanssimaisen kerronnan äärettömiin mahdollisuuksiin nauttia toistemme läheisyydestä, emotionaalisesta ja fyysisestä etsimisestä, toistemme luottamuksesta ja herkästä kosketuksesta, silmien ja katseiden varmistamasta luottamuksesta. Latautuneista patoutumista purkautuva improvisaatiomaisen jännittävä kerronta, vahvat nostot, permannon ja lähes kattoon yltävien liikkeiden vuorottelut, kietoutuminen kuin maailmanlopun välähdyksellisen pituisiksi hetkiksi toisiinsa, yhteinen tanssillinen liike – kaikki loivat kokonaisuuden, josta ihmismieli pystyy yhdessä esittäjien uniikin taiteen voimin ja tenholla havahtumaan tämän kansainvälisen taiteen – tanssin -merkitykseen tänään kansainvälistyneessä maailmassa, myös Suomessa. Tarinan sanottava tulee kuin vyöryen käsitettäväksemme ilman sanoja.
Salla Santanen ja Mika Seppälä ovat kasvaneet ja syttyneet yhteisilmaisuun aikoinaan maineikkaassa Koulutuskeskus Salpauksen ammattiin valmistaneessa sirkusartistikoulutuksessa, harjaantuneet jo monet vuodet moniin pariesiintymisteoksiinsa, esiintyneet useissa tilaisuuksissa omin akrobatiatanssillisin ohjelmanumeroin sekä vierailleet teatteriesityksissä niiden keskeisinä taiteilijoina (mm. Superteatteri) ja Santanen myös monien teatteriesitysten koreografina ja liikeasiantuntijana.
HATTARAN KEVYTTÄ NYKYTANSSIN POHDINTAA
Katri Liikolan teatterillinen tuokio KEVYESTI NYT tuntui tämänvuotisen Lokatanssien huvinäytelmällisimpänä, hauskimpana teoksena lunastaneen paikkansa – vapautuneisuudentunteella, valoisuudellaan, mielikuvituksellisella ajatuskimarallisella sisällöltä ja rekvisiitaltakin.
Ilmeisesti paljon tanssipedagogin työssä, kuten esittävän teatteritaiteilijan työssä yleensä, on tarve välillä ilmaista myös itseään, omia esittäviä taitojaan, pelkästään omia mielenmaisemiaan ja omaa tulevaisuuttaan meille katsojille kuin ulkopuolisina varmistettavaksi. Nyt se onnistui. Eräänlainen revyymäinen hauskanmuotoinen sekasoppa taiteilijan ajatuksia, ahdistuksen ja vapauden tuntemuksia sai hänet ei vain taitavan liikunnallisella ammattikehollaan, vaan jopa verbaalisesti lausumaan jotakin meitä valloittavasti naurattavaa väsymyksestä, työn keveydestä ja raskaudesta – tanssitaiteilijan työstä. Ehkäpä Katri Liikola jo nykyteatterissa kovin väljähtäneen teatterisavurekvisiittansakin avulla halusi osoittaa haihtuvien pilvien kaltaisiksi myös unelmat ja turhanaikaiset paremman tulevaisuuden pohdinnat.
Itse arvelen hänen tällaisen runsaan satumaisen esine- ja rekvisiittavyörytyksensä olevan meille katsojillekin, ei vain taiteilijalle itselleen, leppoisan tanssillisen uran rekvisiitallinen menneen kertaus ja siksi vapauttavan mukava kokemus kaikkine monikymmenisine lapsuuden ajan tilpehööreineen ja valoineen, liikkeellisine pikkukohtauksineen. Muutama bravuuri tanssijan liike, hallittu alku ja loppu takasivat eräänlaisen tanssiteoksen laadun varmistuksen: turhan elämän ja ammatin vakavuuden, paremman huomisen, liiallisen miettimisen salvat näin avautuivat. Omatkin ryppyotsamme silenivät vapaamuotoisen esityksen hauskuuden mukana.
Katri Liikola on lahtelaissyntyinen, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistunut taiteen maisteri (2015). Hän toimii teatterin ja viihteen kentillä koreografina, opettajana ja esiintyjänä. Viimeisin kokemistani hänen töistään Lahdessa oli 2023-24 Lahden kansanopiston Teatterin liikkeen ja tanssin koko lukuvuoden opetus sekä opiston päänäytelmään tekemä koreografia.
FILMILLINEN JA NYKYTANSSILLINEN MESTARITEOS
Meri-Tuuli Risbergin ja Sami Leutolan yhteisteos CLUE oli taitavan huipputanssijan ja monitaituri-kuvanveistäjän valloittavan ehyt teatterillinen, filmillinen ja tanssillinen mestariteos. Sen visuaalinen ilme oli laadittu taitavasti juuri esityspaikkaa hallitsemaan, kuvaksi yhtäaikaa maailmamme keinotekoisesta autuudesta ja mielialamme pinnallisuudesta, syömisnautinnon toimiessa koko esityksen vedet kielelle valuttavana katalysaattorina.
Pääosin suuret pitsankokoiset elävästi tähyävät pöllönsilmät tuijottivat meitä näyttämöaukon yläreunasta keskittyneesti, vain pari kertaa silmäluomia värähdyttäen. Muu selvästi kokonaisuutta pimeässä salissa hallitseva kuva oli eräänlaisen elämän suuren klovnin pää ja hänen ateriointinsa rouskuttaessaan koko esityksen ajan suuren näyttämösyvennyksen taustankokoisella suulla ahmivilla kasvoillaan täytekakkua amerikkalaisen hauskuttamisklovnin tavoin kourillaan kahmien suuhunsa, ylensyöntiin kuin tukehtuen. Elämän nautinnoissa, niiden tuskissa, ihmisen epävarmassa säilymisen kamppailussa pyöri ja liikkui samanaikaisesti tanssija näyttämön permannolla-vieraantuneena kaikkeen kokemaansa, yltäkylläisyyteen ja sen tuskaiseen rajattomuuteen unissaankin hourailemaan, enää vain liikekielellä, jäsenillä ilmaisten kuin barometrit, metronomit, vaa’at ja kojeet olotilaamme tässä yltäkylläisyyden maailmassa.
Teoksen toisen niin visuaalisen kuin sanomallisen osan tarinassa kantoi Sami Leutolan äärimmäisen tehokas filmillinen ajattelu ja filmaustyö, jotka naulitsivat katsojan häkeltyneenä yltäkylläisyyden ja samalla elämämme epävarmuuden ja tasapainon suurta aikamme kysymystä pohtimaan – hienosti näytellyt (Meri-Tuuli Risberg) klovnikasvo filmillä ja tuo yksinäinen ihminen lattiatasossa – elämäänsä pohtiva, tuskainen ja epäilevä liikekielensä hämmentävissä tasapainottomuuksissa. Sitä vielä esityksen jälkeen jäimme ajatuksemme, mielikuvamme, illanantimme, koko lahtelaisen Lokatanssien 10-vuotisen historian aikaansaannosten päällimmäisimpänä, ainutlaatuisimpana, ehkä hienoimpana kokemuksena tanssitaiteen nykyteosten valloittavuuksista miettimään.
Meri-Tuuli Risbergin tanssipedagogiikkaa lahtelaiset ovat saaneet seurata vuosia useissa hänen toteuttamissaan Lokatanssien suunnitteluissa ja omissa tanssiteoksissaan. Pitkäaikainen, moniteoksinen yhteistyö kuvanveistäjä Sami Leutolan luomien ihmishahmojen kanssa oli kypsynyt upeaksi, harvinaiseksi hedelmäksi, staattisuuden ja liikkuvuuden huimaksi vuoropuheluksi.
Tanssin hieno rytmivaihtelu, liikkeen kiinteä ja kiihkeä intensiivisyys, liikekielen yhtä aikaa plastinen muoto ja suunnaton vauhti, energia ja omaperäisyys ovat käsittämättömän haltioittavaa ja uniikkia tässä tasavertaisessa, nyt korostuneesti kuvallisessa muodossa tanssitaiteilijan ja kuvataiteilijan yhteistyön upeassa saavutuksessa.
Erityisesti olen saanut nauttia vuosien varrella Meri-Tuuli Risbergin teatterinäytelmien koreografioista (Lahden kansanopiston Teatteri). Niissä nuoret teatteriopiskelijat ovat poikkeuksetta päässeet mukaan uudenlaiseen teatteri-ilmaisuun, liikekielen kokeiluihin – nykytanssiin – ja katsoja ilahtunut ja ihmetellyt Risbergin ehtymätöntä idearikkautta ja tuloksellista, vaativaa kehon ja ilmaisun opetusta.
Kaksi ja puoli kuukautta Lahden kansanopiston teatterityön opiskelijat olivat ensimmäisen työvuotensa aikana työskennelleet pareittain näyttelijäntyön tunneilla luomalla kohtaukset, jotka he esittivät teatteri-illan aikana. On harvinaisuutta katsojan päästä kurkistamaan aidon teatteriopetuksen aikaansaannoksiin jo näin varhaisvaiheessa. Itselleni tämä mahdollisuus oli jo kolmas kerta saada kokea tuoreiden teatteriopiskelijoiden kokopäiväisen työnteon tuloksia Näyttämöllisiä tiivistymiä –nimisenä aitona, hyvätasoisena teatteri-iltana.
Ihan ensiksi on mieluista todeta, että ilmaisuaparaatit – äänenkäyttö ja lavaolemus – on näillä kahdellakymmenellä taiteilijakutsumuksen saaneella, pääsytutkinnossa jo tarkoin valituilla teatteriosaajilla hyvässä luomiskunnossa: käytössä olleiden kahden pienen studionäyttämön varsin paljastavissa puitteissakin ilmaisuvalmius oli varmaa ja nautittavaa.
Teatteri-illassa näimme kymmenen kohtausta, kymmenen eri näyttelijäduon tulkintoina. Vakuutuin tämän kahdenkymmenen näyttelijälahjakkuuden läsnäolosta näyttämöllä itse luomissaan kohtauksissa: jokainen kohtaus tuntui idealtaan ja toteutukseltaan valmistaneen keskeisen sanomansa ja esitysmuotonsa kiinnostavaksi. Kohtausten vaihdot toteutettiin harvinaisen toimivasti, miltei yhdessä minuutissa ja tyylikkäästi. Nämä pienoisnäytelmät ansaitsevat pienen yhteenvedon, sillä ne erilaisuudessa, sisällöissä ja ilmaisuissaan olivat jo teatterillista ja draamallista ilmaisua laidasta laitaan.
Teatteriopiskelijoiden itsevalitsemia ajatussisältöjä leimasi ratkaisevasti aikakautemme viestintämuoto: esitysten juonen sisällöt ja käänteet saivat yli puolella esityksistä kännyköistä ja niiden sisältämistä viestityksistä ratkaisunsa. Keskeistä opiskelijoiden toiminnallista sisältöä oli myös nykyseurusteluun olennaisesti liittyvä oluen ja viinin maistelu tarjoiluineen. Kiintymys ja pettymys tuntuivat hallitsevan vastakohtaisuuksillaan monen esityksen atmosfääriä, mustasukkaisuus ja sen selvittely seurasivat monen esityksen tapahtumakaaria niiden lomassa tai niiden päätekohdissa huipentuen. Kaikkineen: nykyajassa, tässä päivässä esityksissä liikuttiin vahvasti ja kokemuksellisen asiantuntevasti.
Rakkaus on ihanaa (Efe Elo & Helmiina Kauhanen) toisiinsa ihastuneen eräänlainen aikamme festariromanssi tavoitti tavattoman valoisan, toisiinsa tarrautuneen ehdottomuuden tunnelman.
Vahinko
Vahinko (Meeri Karri & Viola Nyyssönen) välitti onnellisuuden tunteen kynttiläliekkien vahvistamaa ulkoista rakastumistunnelmaa tyylikkään korrektisti ja loi aluksi kahden rakastuneen kauniinherkän tunnelman. Pian kuitenkin jokin vaivasi partneria, hänen reaktionsa olivat selvästi katsomostakin eriteltyinä patoutuneet ja loivat arvoituksellisen ristiriidan kohtauksen ulkonaiseen herttaisuuteen. Viimein saimme tietää: epäröijä laukaisi pettäneensä ystäväänsä. Helpottuneen tunteensa hän tulkitsi vahingoksi. Ystävän täysi räjähdys ja lyönti päin kasvoja tuntui lähes ansaitulta. Seurustelukumppaneiden hetkessä jäätyneiden tunteiden viimeiset repliikit: Löit minua, miksi? Ystävän vastaus – Sekin oli vahinko – tiivisti esityksen tarinan viiltävän ehjäksi, satuttavaksi. Vahvat, intensiiviset katsekontaktit suorastaan järkyttivät ja ihastuttivat tarinan keskeisinä tunnelmanluojina.
Vuosipäivä-esitys (Elina Pentinsaari & Ellen Westberg) muistutti meitä omissa kiireittemme kaaoksissa unohtamistamme ensikohtaamistemme korvaamattomista merkittävyyksistä laatuisalla yksilöllisellä näyttelijätyöllään.
Rakkaudella taikka väkisin (Emma Härmä & Siiri Sulkakoski) rakastumisen ja torjunnan tunteet saivat jo miltei väkivaltaisia reaktioita – taitavasti työstettyinä vahvan luonteikkaina näyttelijäilmaisuina.
Kaikki nuo esitykset tuntuivat persoonallisissa roolitöissään, ihastumis- ja pettymisreaktioissa aidoilta ja monille meille kuin tutuilta rakastumishistoriallisesti omakohtaisilta, tunteiltaan, vilpittömiltä sisällöiltään, roolitöiltään.
Kaljanmakuiset miehet (Mikko Wilmi & Roope Keski-Korpela) paljasti miehisyyden herkät tulehtumisrajat vähintään silloin, kun työelämässä tapahtuu liian suuria, peruuttamattomia asioita. Wilmin ja Keski-Korpelan tulkitsemat mieshahmot ovat ajatuksella työstettyjä miesluomuksia, joissa nykyarjen epävarmuus paljastuu tänään liiankin usein kohtalokkaaksi realismiksi. Näissä näyttelijätöissä taitavat ja selkeästi piirretyt luonteet ja eläytyminen nousevat draaman jännityksen yhdeksi vahvaksi perustaksi.
Mun sisko
Illan koskettavinta draamaa koin esityksessä Mun sisko (Aino Suosalo & Fiia Nurmi), jossa kodin alkoholismi, lapsuudesta ulos kompuroiva vielä leikkien täyttämä pikkusisko ja aikuisuuteen ryntäävä kodille katkera isosisko luovat sisäistyneen, täysipainoisen toistensa läheisyyden merkityksen ja erohetken kipuisuuden vauhdikkaalla tulkintakokonaisuudella. Pikkusiskon vaikuttava loppulaulun tapailu riipii aitoudessaan ja koskettavuustunteessa meitä mielemme syvyksiin saakka. Hienot, herkät, valmiit näyttelijätyöt eivät unohdu.
Aikamme tietokonemaailman ja taiteen välinen elämänasenteiden yhteiselo Vain toinen meistä yrittää (Selma Atas & Aaro Strömmer) lienee parisuhteissamme nykytodellisuuden lähes normaalia tilaa. Strömmerin karski maccous ja Ataksen herkkä sensuaalisuus tuntuvat elämän kahlitsemattomilta ominaisuuksilta, jotka heissä kuin eivät koskaan kohtaisi toisiaan. Tekniikka ja luova taide ovat maailmamme samankaltaisia vastakohtia. Esitys kauneudessaan ja kauheudessaan kysyy noiden ihmisominaisuuksien yhteiselämän mahdollisuuksia – onko se rakkaus? Roolityöt taiten tuotettua karrikointia lähenteleviä, mutta silti elävän elämänmakuisia, synnynnäisellä taidolla toteutettuja töitä.
Majakamraati
Huvinäytelmän suurta, täydellistä juonellista ja läheisyyskokemuksen rajatonta nautintoa saimme Majakamraati-esityksessä (Wiivi Väänänen & Sakke Sikiö). Sen kutkuttava hauskuus sisälsi ennenkokemattoman esineellistämisen (pölynimuri) toimivan kekseliäisyydessään luontaisilla koomikoilla täydellisesti. Tämä kaksikko taisi myös kartoittaa kämppäasumisen pikku taivaat ja helvetit todellisesti, mutta niin ihanan keveästi, ettei naurullamme ollut rajoja heidän uskottavan heittäytyvää näyttelijätaitoaan – aina hiustupsujaan myöten – katsellessa. Valmis työ millä tahansa estradilla esitettäväksi.
Esineellistäminen toteutui myös esimerkillisen mainiosti Sun Vuoro -kohtauksessa (Netta Herranen & Sylvia Ropponen). Tarinan juoni ja rytmi saatiin aikaan lapsuutemme Kimble-pelistä, jonka painallus kuului katsomon perälle saakka. Lähes sanaton, katsekontaktein ja ilmein tulkittu juoni sai kännykästä löytyneen vilpin kiihdyttämän pelaamisen painallukset vauhdissaan hallitsemattomiksi ja viimein tuon kahdenvälisen ihmissuhteen rauhoittumaan tulehtuneisuudestaan takaisin tyyntyneiksi, hitaasti harkitseviksi ja tunnusteluaroiksi vuoropainalluksiksi. Esittäjien omaperäisesti näytellyt luonteet paljastuivat tässä pelimittelössä upeasti.
Lähellä käydään (Silja Poskiparta & Maija Melender) Näytelmäisessä kohtauksessa esityksen jännitteen luovat eläinrakkaus, orastava kumppanirakkaus ja niissä rimpuileva ystävän rakkaus, kolminkertainen rakkauden epätietoisuus tuntuu jo komedian huvittavuudelta. Juonessa löytyy kyllä yllättävää komplisuutta, komediallista huumoria, jos kohta eräänlaista vasta orastavan suhteen sopivan kiusallista epämääräisyyttä. Meitä ajatteluttavaa on esityksessä nykyisten lemmikkien aikakauden eläinrakkauden ja ihmisrakkauden toisinaan sovittamaton todellisuus. Luonnenäytteleminen erehtymättömän vakuuttavaa. Kissa-äänikulissi aivan herkullinen variaatioissaan.
Yllä kuvailin tiiviin viiden viikon pituisen teatteriopiskelun ja asiantuntevan teatteripedagogin yhteistyön taiteellisesti omaperäisiä, kunnioitettavia tuloksia. Myös illan kaksiosaisen kokonaisuuden aluiksi lauletut laulunumerot tuntuivat rakentuvan innostuneen ilmaisun ja sydämenpohjasta tulkitsevan yhteisilmaisun laulamisen ilolta, jonka esittäjät – tiivistymiensä lisäksi – meihin katsojiin tartuttivat.
Esitykset: torstai 26.9.24 klo 18 ja perjantai 27.9.24 klo 18
Työryhmä: Selma Atas, Efe Elo, Netta Herranen, Emma Härmä, Meeri Karri, Helmiina Kauhanen, Roope Keski-Korpela, Maija Melender, Fiia Nurmi, Viola Nyyssönen, Elina Pentinsaari, Silja Poskiparta, Sylvia Ropponen, Sakke Sikiö, Aaro Strömmer, Siiri Sulkakoski, Aino Suosalo, Wiivi Väänänen, Ellen Westberg, Mikko Wilmi
Ohjaava opettaja: Aleksi Lavaste
Musiikin opetus: Elsi Bergroth
Esityskuvat: Katri Leppälaakso
Otsikkokuva: Näyttämöllisiä tiivistymiä -esityksessä esiintyneiden työryhmien itsevalmistamista mainosjulisteista koottu kuvasarja
Meri-Tuuli Risbergin ja Sami Leutolan yhteisteos CLUE oli taitavan huipputanssijan ja monitaituri-kuvanveistäjän valloittavan ehyt teatterillinen, filmillinen ja tanssillinen mestariteos. Sen visuaalinen ilme oli laadittu taitavasti juuri esityspaikkaa hallitsemaan, kuvaksi yhtäaikaa maailmamme keinotekoisesta autuudesta ja mielialamme pinnallisuudesta, syömisnautinnon toimiessa koko esityksen vedet kielelle valuttavana katalysaattorina.
