Lahden kaupunginteatterin pienin teatteritila, alle sadalle katsojalle sijattu Aino-näyttämö avaa yleisöesityksensä pandemiakaranteenien jälkeen Teatteri Avoimet Ovet & Lahden kaupunginteatteri -yhteistuotannossa toteutetulla harvinaisen todellisella, yhtä aikaa realistisella ja mielikuvituksellisella Onnellista on olla onnellinen -esityksellä 4.3.2022.
Yllätyin jo teoksen esittelytilaisuudessa tuottavien teatterien, esityksen ohjaajan ja esittäjän itsensä näytelmän sisältöä valaistessa.
Taisto Reimaluoto juhlittuna Teatteri Avoimet Ovet -näytelmän kantaesityksessä syksyllä 2021 Kuva Mitro Härkönen
Tarina ei ole mikään aikuissatu, vaan sympaattisen tosi, vauhdikkaan eloisa, kiinnostava, valoisan toiveikas todistus eletystä elämästä – katkelma esittäjältä:
”Nimeni on Elis Sinestö, synnyin vuosisadan alussa 1912 maaliskuussa, lapsuuteni on vuosisadan alun lapsuus, tanssi paljasjalkaisuudessaan, ei huvittelumielessä, ei ruusuillakaan. Realismi, realismi, oikeaa kovaa realismia, ilman romantiikkaa tai mystiikkaa. Ihmisruumis on alastomana kauneimmillaan, kuiskutti minulle unessa maankarvainen kyy. ”
Onnellisinta on olla onnellinen on tarina Elis Sinestön elämästä, ihmisestä ja hänen ratkaisustaan elää yhtenä luonnon tasavertaisena osana 1900-vuosisadan Suomessa. Eliksen elämäntaival alkoi 1912 pohjoisesta Suomesta ajan tavan mukaan kulkurina: isä tuhlasi suuren maatalon korttipelissä ja lapsi joutui mieron tielle.
Näytelmän Eliksen elämänkaaren kokonaisuus on todellisesta – astrologi, rakentaja, työmies, raittiusmies, balettitanssija, erakko, mietiskelijä, joogi, kansainvälinen tähti, majatalon isäntä, ufobongari, nudisti ja pasifisti – elämäntaiteilijasta, joka villieläimen notkeudella eleli viimein yli viisikymmentä vuotta Kirkkonummella itse rakentamassaan paratiisissa Villa Mehussa 92-vuotiaaksi.
Eliksen – jonka yksi ystävistä oli Yrjö Kallinen – ajatuksen mukaan juuri jatkuva parempaan ja ylempään tavoittelu tekee kiireisen ja sairaan tästä maailmasta. Miksi emme tyydy siihen, mitä luonto meille luontokappaleille antaa ja elä luonnon kanssa sopusoinnussa onnellisena, jaa tuota onnellisuutta kaikille sitä haluaville omalla esimerkillämme ja kanssakäymisellämme.
”Minä ajattelen, että minä en omista mitään. Äiti maa omistaa minut.”
Elis toteutti filosofiansa rakentamalla metsien kätköön itselleen onnelan, jonne kaikki olivat tervetulleita, siellä sijaitsevine kolmine vierastaloineen, ihmeellisine suurine pyörivine karusellimaisine aurinkokelloineen, moninaisine rakennus-hökkelikapistuksineen, keksintöineen, lasten Satulinnoineen, Labora-työhuoneineen, Päärakennuksineen, maastoutettuine kylpyammeineen, huussikäyttäytymis-ohjeineen, taide-esineineen ja ennen kaikkea elävine luontokokemuksineen.
Sanoma on tänä tehotuotannon sekä julkisen, itsenäisten valtioiden välisen ihmistä tahallaan asein tuhoavan väkivallan aikakautena järkyttävän ajankohtainen.
Elis Sinestön esimerkkielämästä jää Kirkkonummen Mehutien Villa Mehuun hänen kuolemansa 2004 jälkeen vain rapistuvat, kohta maahan lahoavat fyysiset rakennelmat muistuttamaan yhden poikkeusihmisen onnellisuudesta.
Eliksen elämänasenteen ja elämäntarinan kertominen Taija Helmisen hienokielisellä tekstillä, Hanna Kirjavaisen ohjauksella ja Taisto Reimaluodon elämänmakuisen eläytyvällä esityksellä on merkittävä teatterillinen kannanotto tähän julmaan aikaamme, joka on lähes täysin unohtanut itse elämän tarkoituksen: onnellisinta on olla onnellinen.
Harvinaisen aurinkoiseen ja runsaslumiseen aamuun heräsi tänään Lahden kaupunki, Salpausselän kisojen toisena aamuna. Näin yli kolmen kilometrin matkalta näkyvät Lahden tunnusmerkit – kaksi radiomastoa vasemmalla ja kolme hyppyrimäkeä kuvan oikeassa laidassa.
Yksi pääkaupunkiseudun teatteritaivaan uudenlaista valoa tuikkiva tähtikuvio on tänään Vantaan teatterielämä.
Kunnan, valtion, yksityisen valuutan sekä sponsoreiden ideoima ja rakentama moderni kahden teatterin yhteinen, hieno, intiimi teatteri on Tikkurilan maalitehtaan entisiin silkkisaleihin sijattu – kahdella eri näyttämöllä. Teatteri Vantaalla ja Teatteri Raatikolla on tässä teatteri-uutuudessa omat näyttämönsä ja niitä solmii thalialliseen sisaruuteen yhteinen, avara, viihtyisä, upeasti valaistu sosiaalitila aistikkaine teatterilämpiöineen sekä Cafe Silkki -teatteriravintoloineen. Talon toisessa kerroksessa on runsaat, laatuisat ja toimivat työskentely-, henkilökunta- ja toimistotilat.
Vantaan teatterikokonaisuus toimii ammattimaisesti omin, uniikein ohjelmistoin, mutta myös sisällöltään kattavasti suomalaisen teatterin maineikkaimpien vierailuesitysten estradina: repertuaari lämpiön seinällä kuluvasta keväästä on hämmentävän laadukas.
Pätkä ja Pirkko
Eilen illalla saimme kokea ensimmäistä kertaa tämän tilan uudenlaista teatterillista antia loppuunmyydyn 190-paikkaisen katsomon eturivistä, oivallisen hyvin istuttavassa katsomotuolissa kaksituntisen kantaesityksen nauttien.
Alkuaan Kansallisteatterin Omapohjaan kirjoitettu ja harjoiteltu Pinja Hahtolan ja Mari Lehtosen näyttämöteos SUOMIFILMIN Salaiset Kansiot – Kadonnutta naisroolia etsimässä sai poikkeuksellisen korona-aikataulutuksellisen ensi-iltansa nyt 23.2.22 Teatteri Vantaalla tullakseen ensi syksynä vakituiseen ohjelmistoon Kansallisteatteriin.
Tämä viihdyttävän railakas teatteriluomus pureutui tutkivan metoomaisesti, terävän hauskasti, pisteliäästi revitellen suomalaisen filmituotannon naisten ja miesten roolituksen todellisuuteen kolmella eri lähihistoriallisella ajanjaksolla. Käsikirjoituksen taustana on aitoa alan tuoretta, mm. Anna Pitkämäen tohtoritutkimusta siitä, minkälaisia roolitöitä Suomen elokuvatuotanto tarjosi erikseen noina aikoina miesfilmitähdille ja naisfilmitähdille.
Katsoja ihastuu tuon monipolvisen kertomussarjan sisällöllisiin paljastuksiin ja ymmärtää helposti, miten naisen ja miehen osuus filmeissä oli tarkoituksellisen eriarvoista. Filmituotantomme alkuaikoina miehen ylivoimainen järkevyys, sankaruus, voima, urhollisuus ja oikeudentaju ja naisen pyhimyksellinen kauneus ja tarvittaessa raamatullinen syntinen moraalittomuus filmillisen kertomuksen aiheina loivat suomalaisfilmeihin sisällöt. Myös itse filmituotanto oli pitkään kovin henkilöitynyt (SF/ maisteri Toivo Särkkä) ja miesten hallussa. Yhteiskunnan peilinä juuri aikakauden filmit kertoivat rajattua käsitystä suomalaisten naisten ja miesten tehtävistä yhteiskunnassa, työelämässä ja kodeissa.
Tällaisen ajatteluilmapiirin mukana myös elokuviin kiinnitettiin näyttelijät jo pelkän ulkomuodon perusteella – miesnäyttelijät maskuliinisilla uljailla ulkomuodoillaan (Tauno Palo, Tapio Rautavaara) tai osoittamillaan urheilusuoritustaidoillaan täyttivät filmituotantomme pääosat valtaosaltaan, naistähdiksi kelpasivat vain ulkonäöltään missiluomusmaiset (Ansa Ikonen, Assi Nortia) näyttelijät, joskus suomalaisuudesta poikkeavaa eksoottista rotua ulkomuodollaan muistuttavat tai tarvittaessa ajan huumoria ilmentämään miesmäisyyttä lähentelevän ulkomuodon, rojaltina matalan äänen, omaavat naisnäyttelijät (Siiri Angerkoski).
Miten meidän aikamme on sitten muuttanut täysin tätä rooliajattelukäsitystä – siitä vaikkapa viimeisimmät suomalaiset elokuvat – jo pelkästään useat naisohjaajineen – todistavat ihanasti yhteiskunnan arvostusten muuttuneen täysin.
Esityksen räiskyvä, temperamenttisen valovoimainen näyttelijätyö, luonteva kanssareplikointi, osin sketsimäinen rakenne tiivistyy maittavan ehyeksi kokonaisrevyyksi.
Pinja Hahtolan verevän realistiset, täydellisesti heittäytyvät rooliluomukset, ylinnä ehyt luennoitsijan rooli, antaa esitykselle laaja-alaisuutta, asiapitoisuuttakin ja valloittavaa huumorilatausta makeille nauruillemme, vastapainona vakavaa pohdintaa asian täydeltä. Mari Lehtosen monet tyypittelyt, sensuellimpi herkkyys ja salatumpi piilohauskuus luovat tulkintaan sopivaa näyttelijäduon vastajänteisyyttä.
Tuntemattoman Sotilaan miehisyydestä varioidun synnytyskohtauksen rangaistussulkeinen
Kaksikolla on mainio vire kontrastisessa yhteisnäyttelemisessään. Oma suosikkikohtaukseni on Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen metootajuntaisesti projisoidut hienot kohtaukset, kuten miessynnyttäjäkohtauksen farssihuippu. Aah, miten näyttelijätyö voikaan virkistää osaavuudellaan ja irrottelullaan!
Ohjaaja Ria Katajan näkemänä kokonaisuus on tyyliltään kihelmöivän yllätyksellistä – joskin toisessa puoliajassa tempo hieman jäntevyydestään hetkiksi herpaantuu. Myös Elina Vätön pukusuunnittelu havainnollistaa osaavasti nais- ja mies-stereotypioita sekä aikakausia.
Eikä teoksessa vaikuttaneiden miesten osuudesta (valot, koreografia, video- ja äänisuunnittelu) voi heterogeenisesti sukupuolittunut yleisökään muuta kuin taituruudesta nautiskella – vaikken arvostelijana miestekijöiden nimiä nyt mustaksi präntättyinä mainitsekaan. Varsinkin videolavasteisto toimii tarkasti, rytmittävästi, ihastuttavasti esitystä ja näyttelijöiden ilmaisua rikastaen.
SUOMIFILMIN Salaiset Kansiot
Käsikirjoitus – Pinja Hahtola ja Mari Lehtonen Ohjaus – Ria Kataja Näyttämöllä – Mari Lehtonen ja Pinja Hahtola Video- ja äänisuunnittelu – Esko Paavola Valosuunnittelu – Janne Teivainen Pukusuunnittelu – Elina Vättö Koreografinen apu – Panu Varstala
Kehittämispäällikkö Kilponen, kaupunginjohtaja ja Tapahtumateollisuuden puheenjohtaja Timonen, sivistysjohtaja Granqvist ja Tilakeskuksen johtaja Arola. Yhdelle tuli jo kuumat paikat sekä ajolähtö tekemisistään. Kuka seuraavana?
Sain Lahden kouluelämän kannalta valoisia tervehdyksiä eilen nettiä lukiessani ja oikein ”vihdoinkin”-sanalla aloitetussa sähköpostissa, kun lahtelaiset olivat paikallisesta Etelä-Suomen Sanomista lukeneet Lassi Kilposen jättävän Lahden.
Tunsin Kilposen edeltäjiä, omia esimiehiäni kaikkiaan viisi, joista kenestäkään ei koskaan lopuksi jäänyt täysin onnetonta kuvaa johtavana kaupunkimme opetushenkilönä.
Millainen on Kilposesta tehtävä yhteenveto hänen Lahdessa viettämästään työrupeamasta?
Lassi Kilposen yli kymmenvuotinen lahtelaisille luoma piinapenkki oppivelvollisuuskoulun onnistumiseksi kaupungissamme on jättänyt synkät jäljet. Reilu ja vilpitön keskustelu vanhempien, vanhempainneuvostojen, opettajien ja opettajakuntien kesken on järjestään tänä aikana tyrehtynyt hänen suulaaseen tapaansa esiintyä sekä myös esitellä lautakuntien päätöksiä. Niistä on aina ollut kuultavissa pelkkä minä itse -henkilön oikeassa oleminen. Hän luuli osaavansa hoitaa asioita pelkällä puhumisellaan kuulijat pyörtymisasteelle väsyttämällä sekä päättävät lautakunnat toisensa jälkeen – samalla varsinaisen asian käsittämättömäksi hämärtäen.
Paljon vilpillisiä kahdenkeskisiä sopimuksia tilapäisistä virkakiinnityksistä, kyseenalaisia opettajien erottamisia ja runsaasti murhetta esitellyistä päätöksistä virkapäätösesittelyjä myöten ja varsinkin koko opetusalueen jatkuvista supistuksista. Lahden koulutilojen ala-arvoisiksi parakistamisesta koko kaupungissamme on syypäänä juuri Lassi Kilponen. Hänen olisi edeltäjiensä tapaan pitänyt pitää opetusalan, lasten ja kotien puolta virkansa puolesta Lahden kaupungin budjetissa. Tätä tärkeintä osuutta kaupungissamme puolustamaan ja oppivelvollisuutta korkeatasoisen esimerkilliseksi koko Suomen koulutuskentällä nostamaan hän oli kyvytön. Tätä virhettä korosti hänen kykynsä puhua osaamaton kaupunkimme sivistysjohtaja aina puolelleen.
Kilposesta olen joutunut vanhempien, opettajien, vanhempainyhdistysten sekä lastenkin pyynnöistä ja omassa isoisä-asemassani kirjoittamaan kymmeniä artikkeleita myös tähän Lahen uutisia -julkaisuuni. Isoisänä ihmettelen hänen käsitystään koulun tehtävästä oppilaan aina tärkeän yksilöllisen lahjakkuuden ensisijaisuuden kannalta.
Erityisesti hänen ymmärrystään inkluusiosta pidän todella ala-arvoisena. Inkluusion toteuttaminen olisi vaatinut moninkertaisen opettajamäärän käynnistyäkseen saati onnistuakseen. Nyt Lahdessa toteutui ala-arvoinen raakile, joka pilasi koulujen hengen, järjestyksen ja oppilaiden yksilöllisen menestymisen mahdollisuudet oppivelvollisuuden suorittamiseen lapsen ja nuoren edellytysten mukaisesti.
Kilposen taito ja tapa hoitaa asioita oli hamuta vääränlaisia lisähenkilöitä apulaisekseen ja käskytettäväkseen, ensin nämä tilapäisesti kiinnittäen ja sitten vakinaistaen – aluepäällikköliuta toimistoineen oli niistä kallein ja turhin.
Kilposella oli liian suuret käsitykset arvioida omat kykynsä. Kirvelevät pakit hän sai vuonna 2016 hakiessaan Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtajan virkaan 120000 euron kuukausipalkalla.
Tuossa 29 hakijan virkavaalissa Kilposesta tehtiin silloin seuraava yhteenveto: Kilponen on toiminut vuodesta 2010 Lahden kaupungin lasten ja nuorten kasvun vastuualueen vastuualuejohtajana. Vastuualueelle kuuluvat varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja nuorisopalveluiden toiminnot. Aiemmin hän on toiminut Helsingin kaupungin opetusvirastossa perusopetuslinjan vs. opetuspäällikkönä, Kruununhaan yläasteen rehtorina ja apulaisrehtorina sekä musiikin lehtorina samassa oppilaitoksessa. Rehtorin virkaa hoitaessaan hakija toimi myös neljän vuoden ajan aluerehtorina. Koulutukseltaan hän on musiikin maisteri.
Nyt hän palaa lähes 500 oppilaan yhtenäistyneen Pohjois-Tapiolan peruskoulun rehtoriksi. Sekin on kovin vaativa tehtävä Kilposelle, mutta koulun rehtorius itsenäisyydessään ei enää haittaa laajemmin muita kuin oman koulun oppilaita, vanhempia ja työntekijöitä. Kilposen paluu koulutasoiseen ruotuun on häneltä viisas, eläköitymiseen tähtäävä valinta. Onnittelen Lassi Kilposta realistisesta Espoon ratkaisusta.
Suomalaisten TV-katsojien aamuvarhaisuus sai kultaiset kannuksensa tänään, kun Suomen Leijonien jääkiekkojoukkue voitti jännittävässä finaaliottelussa olympiakultaa, nyt ensimmäisen kerran suomalaisen jääkiekkoilun historiassa (Lopputulos Suomi-Venäjä 2-1) .
Kulta kohottaa lahtelaistenkin rintoja ylväiksi, sillä yksi Suomen edustusjoukkueen tärkeimmistä ja ratkaisevimmista pelaajista oli Hannes Björninen, lahtelaispoika alkuaan. Yksi olympiakultamitali on nyt tullut siis myös Lahden kaupunkiin!
Kenties näinä maailmantilanteen levottomina sotilaskiihkoaikoina – Venäjä-Ukraina-Länsiliittoutuma – tämä urheilullinen, rehti voitto tuo suomalaisille moraalisen esimerkin elämän reiluuden ja rehtiyden tärkeydestä.
Opettaa se ainakin korvan taakse pantavaksi myös Vladimir Putinia siitä, että Isänmaa on muutakin kuin uhoamista – urheilussa ja kulttuurissa se ei toimi eikä tehoa.
Kahden klovnin päästäminen Suomen Kansallisteatterin suurelle lavalle loppuunmyydyn teatterikorun punasamettisissa tuoleissa istuville seitsemällesadalle katsojalle tulkitsemaan Aleksis Kiven persoonaa, teoksia ja tämän päivän merkitystä suomalaisuudelle on täydellinen, suomalainen ja kansainvälinen teatteritapaus.
ALEKSIS KIVI – sisältönä kaikki tieto kivien alta Kivestä kaiveltuna, Nurmijärven ja Siuntion maaperistäkin tongittuna, Kiven tekstien syntysävyihin varjostettuna – on näytelmänä Kiven elämää ennen tuntemattomalle sekä myös Kivi-tuntijalle nautinnollista uusvalaistua kirjallisuuden ja teatteridramatiikan herkkua.
Kiven uustulemisesta persoonana, repäisystä alas koulujen pakkolukemistoista, kotien kulttuuriharhaisuuden kipsisestä Kivipää-pakollisuudesta, patsasjalustaisista juhlapuheista on jo lähes viisikymmentä vuotta aikaa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisen ilmapiirin nuorennusleikkauksena Aleksis Kiven kohdalla.
Turun Kaupunginteatterin Seitsemän Veljeksen (Långbacka & Holmberg & Chydenius), Veijo Meren ja Nostoväkinäyttämön tutkimuspaljastuksin Viljo Tarkiaisen antamaa vankkaa kirjailijakuvaa eläväksi ja ennenkokemattomaksi loihtien, Kiven kirjailijastatukselle ei sen jälkeen juurikaan enempää ole tarvittu. Muutama korkeakulttuurinen sävelteos, kuten Einojuhani Rautavaaran säveltämä ja libretoima Aleksis Kivi -ooppera Jorma Hynnisen tulkintana (1997) oli ajatuksena hieman takapotkua Aleksis-hahmon sementoinniksi takaisin patsaaksi ja kansallispyhimykseksi.
Nyt on toisenlainen iloleikki, kun Timo Ruuskanen & Tuukka Vasama ovat asialla. On tietenkin totta, että ne meistä, jotka ovat jo kuudessakin eri Red Nose Companyn klovniproduktiossa saaneet heidän lämpimästä, huumoritäydestä klovneriastaan nautiskella, peruslähtökohta on klovneriassa, sen taitavuudessa lähes ennalta arvattavaa tuttuutta, kiinnostavuutta, hauskuutta ja varma täky mennä taas teatteriin.
Onneksi suuri yleisö taisi olla monikymmenprosenttisesti tästä nautinnosta ennenkokematonta, sillä se suorastaan kuhisi, reagoi ja nautiskeli pienen pienestäkin tekstin ja näyttelijätulkinnan loppumattomasta mausteryytisyydestä välitaputuksin, kaikin aistein. Sellainen esitys, jossa itse ja kanssaistujat oivaltavat sielunsa täydeltä jujut, hauskuustipat, rinnastukset, on ihmeellisesti mieltä lepuuttavaa huvitusta teatterikatsojalle ja kunniaksi esittäjille ja Aleksis Kivelle.
Kokonaisesityksen ohjauksen viisas tapa on antaa klovninerojen fantasioida Kiven tekstiä mielin määrin uusiin, riemastuttavan mielikuvituksellisiin sfääreihin – tuloksena nyt nähty varmaan sadan viime vuoden ajalta raikastavin Kiven tekstejä ja persoonaa valottava suomalainen teatteritaiteellinen päivitys. Linda Wallgrenin ohjauksella se tarkoittaa täydellisesti sisältä möyrittyä ja ulkoakin kuorrutettua teatteria komeimmillaan, koomisimmillaan ja myös pysähdyttävimmillään. Eva Buchwaldin dramaturginen läpiluenta on sitä vahvistanut ja antanut esitykselle ominaisen selkeyden, varieteemaisen tyylikokonaisuuden.
Samaan, yhteiseen kreisin toimivaan kokonaisuuteen myös Kansallisteatterimme hieno näyttämökoneisto persoonineen ja Avanti! -Jousikvartetti varioivine, mukaansa ryöpsähtävine sävellavastuksineen, tunnelmineen liittyivät osaavasti.
Voisinpa palstamillimetreillä saada ylistää niitä monia kymmeniä kohtauspätkiä tämän klovniduon sisäistyneestä, puhuttelevasta tulkinnasta – niistä tulisi monikyynäräinen parakraaffi.
Yksi olisi Runoston hienon Kaukametsä-runon vuoropuhelullinen toteutus äitinä ja lapsena, koruttoman kaunis, vaikuttava kohtaus.
Toinen Seitsemän Veljeksen tekstistä, teatterin, käsikirjoittajien, ohjaajien ja esittäjien itsensä kertomuksellinen fantasia Simeonin ja Eeron paluusta juopotteluksi päättyneeltä Hämeenlinnan matkaltaan. Simeonin viinahoureisessa kamppailussa Saatana-Seebaot ja Saapasnahkatorni on esityksen yksi häikäisevistä visuaalisista kohokohdista. Voimakas tunne saa siinä näyttämöltä katsojalle välitettyä unenomaisen henkimaailmaisen psykologisen hurjan otteen ihmispoloisesta.
Se tärkein – Red Nose Companyn jäljittelemätön, aina toimiva tavaramerkki, lämmin interaktiivinen suhde yleisöön, sitä tarkkaillen ja sieltä impulsseja jopa keskeytyksiä esitykseen tuoden saa tässäkin Kivi-varieteessa ainutlaatuisen taiturilliset inspiroidut sattumaiset yksityiskohtansa. Vaikkapa lapsen vatsanpohjasta lähtenyt makea nauru yleisöstä vei heti klovnin kommentoimaan sitä suoraan kohteelle. Samoin lyhyt klovnien kehottama suomalaisuuden kannustushuuto vaisussa toteutuksessaan saa klovnin esittelemään etupenkin katsojat analysoiden henkilö henkilöltä. Ruuskasen & Vasaman duo-klovneria on pienemmässäkin esitystilassa taatusti suurta teatteria, kenties sykähdyttävämpää kuin nyt nähty suuren teatterin spektaakkelisuudessaan lumoava ja häikäisevä tulkinta.
Esityksen suorastaan voittajatriumfiksi muuttuneissa kiitoksissa – kantaesityksen suuren yleisön aplodeerattua seisten loppumattomasti – astelemme viimein ulos Kansallisteatterista, sen edustalla istuvan Aleksis Kiven patsaan hymyillessä kanssamme vapautuneesti kiitollisena elämäntyönsä loistavasta päivityksestä.
ALEKSIS KIVI
Näyttelijät Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara Jousikvartetti (Kamariorkesteri Avanti!) Eriikka Maalismaa / Terhi Paldanius / Tommi Asplund (viulu), Olga Reskalenko / Santtu Podzniakov (alttoviulu) / Joasia Cieślak (sello) Teksti ja dramaturgia Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama Dramaturgi Eva Buchwald Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone Valosuunnittelu Ville Virtanen Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara
Esityskuvat: Cata Portin
Arvio kantaesityksestä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2022
Presidenttitason keskustelua Natosta ja Ukrainasta – Venäjän Vladimir Putin ja Ranskan Emmanuel Macron Kuva /Reuters/Sputnik
Tänään jo 103-vuotiaan isänmaamme alueista ja kansamme kohtaloista olemme jo koulussa saaneet jonkinlaisen käsityksen. Kaksi maailmansotaa olemme saaneet kokea, isoäitimme ja isoisämme ovat niissä henkensä ja voimansa uhranneet itsenäisen Suomen puolesta.
Suomi-Isänmaa ja me suomalaiset saamme näinä päivinä yhä useammin ystävyyden kaltaisia liittoutumistarjouksia ja monenlaisia yllätyksiä – joka päivä maailmansilmässä olevan Ukrainan valtion tilanteen mukana.
Viime päivinä media on pyrkinyt rinnastamaan Suomemme Ukrainan valtioon noissa tarjouksissa: meidän itsenäisyytemme kun on ollut samalla tavoin vaarassa Neuvostoliitto-naapurimme vallanpitäjien ahdistaessa meitä. Asioita silloin – kuten menneinä aikoina yleensäkin – ratkaistiin valtioiden välisinä sotina.
Ehkä lyhyt kertaus siis on itsellenikin paikallaan.
Presidentti J.K Paasikivi Lahdessa
Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta II maailmansodan jälkeen tehtiin vuonna 1948. Tämä YYA -sopimus päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen Suomen ja Venäjän välisen noottivaihtokirjeiden virallisessa muodossa 1991.
Ennen YYA-sopimuksen purkamista Suomen julistautuminen puolueettomaksi onnistui Neuvostoliitto-Venäjän puolesta vasta Mihail Gorbatsovin hallinnon aikana 1989.
– Uusin, voimassa oleva Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen SOPIMUS suhteiden perusteista solmittiin 1992. Tämä 12 artiklaa sisältävä sopimus naapuruudesta on edelleen voimassa. Se ei sisällä sanaa ystävyys.
Sopimuksen 11. artikla: Sopimuspuolet tekevät tarpeellisia sopimuksia edistääkseen tämän sopimuksen tavoitteiden toteuttamista. Valtioilla Suomi ja Venäjä onkin voimassa noin 80 kahdenvälistä valtiosopimusta eri asioista: kauppa, liikenne, rautatiet, rajavedet, metsät, turismi, tullit ym. Ehkä noilla erillissopimuksilla ja niiden käytännön toteuttajien välillä syntyy myös ihmisten välisiä ystävyyksiä.
Jos jostakin valtiosta maailmassa voisi sen menneisyyden valtavaa, jatkuvaa muutosta muutoksen jälkeen edes vähän kertoa, niin Ukraina olisi jo Euroopan mittapuussakin ylivoimainen: Jo 300-luvulta ennen ajanlaskumme alkua Ukrainan varhaismenneisyyden muistaa vuoroin mongolien, juutalaisten sekä kreikkalaisen kulttuurin maana, sitten II maailmansodan tuloksena se oli mm. natsivallan miehittämä, jolloin pelkästään Ukrainan juutalaisia tuhottiin 900.000.
– Ukrainan neuvostotasavallasta tuli vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton ensimmäinen jäsenvaltio. Maailman suuriin tapahtumiin Ukraina kytketään myös Tsernobylin maailmaa järkyttäneessä yhdinvoimaonnettomuudessa 1986. Tänään Ukraina on entisen Neuvostoliiton hajottua siitä erkautunut osa, joka julistautui itsenäiseksi valtioksi 1991. Pinta-alaltaan se on suurin kokonaan Euroopassa oleva maa, asukasluku on yli 45 miljoonaa ja virallinen kieli ukraina.
Viime ajat se on jo pitkään ollut (itä)osaltaan teollinen savupiippuvaltio. Sen poliittista nykytilaa kuvaa noin 200 eri puolueen tuoma sekavuus, 70% kansasta puhuu ukrainaa ja loput venäjää.
Ukrainan vuosituhantisen menneisyyden, poliittisen hajanaisuuden, väestörakenteen kirjavuuden ja suuren naapurin Venäjän vallanpitäjän ylivoimaisen ahdistavuuden vuoksi sille on syntynyt länsimainen tarve sitoutua läntisen maailmankatsomuksen kanssa yhteen sotilasliittona ja se hakee Naton* jäseneksi.
* Pohjois-Atlantin puolustusliitto[1])=poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma, jossa on 30 eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista jäsenmaata.
Yhtenä jatkuvana tiedotuksena meille suomalaisillekin on lähes joka päivä televisiossa kerrottu Natosta, esitelty meille jopa sellainen virkamies kuin Naton Suomen suurlähettiläs Klaus Korhonen
Tosin Korhonen, hänen edeltäjänsä ja koko Suomen Natoedustusto paritusinaisella suomalaisvirkailijallaan on ollut jo 15 vuotta voimissaan, asemapaikkana Bryssel – siihen kuuluu nykyisin myös kenraalijohtoinen Suomen sotilasedustajan 6-jäseninen osasto.
Tänään 17.2.2022 ministereitämme on neuvottelemassa Nato-maiden kanssa Brysselissä.
On lähinnä arveluttavaa, että pieni Suomi puolueettomuutensa vuoksi päättäisi muuttua sotilaallisesti liittoutuneeksi valtioksi. Natolla on norjalainen pääsihteeri ja Naton eurooppalaisia joukkoja johtaa aina USA:n kenraali.
Suomen valtion puolueettomuus, puhdas ystävyys ja sotilaallinen liittoutumattomuus on siis koetuksella ja monen houkuttelijan ja houkuttimen ristipaineessa näinä aikoina.
Mitä mieltä olet, parahin lukijani – oletko huolissasi?
Lahen uutisia saa näin Ystävänpäivänä kertoa riemukkaan viestin koronakaranteenien väistymisestä elävän taiteen tieltä ja kauan odotettujen valmiiden teatteriesitysten saavan viimeinkin ensi-iltansa.
”Etelä-Suomen aluehallintovirasto on päättänyt kumota kaikki kokoontumisrajoitukset Helsingin ja Uudenmaan alueella 14.2.2022 alkaen, minkä ansiosta myös Kansallisteatterissa voidaan ottaa käyttöön täydet katsomokapasiteetit kaikilla näyttämöillä.”
Kansallisteatteri ja Red Nose Company tuovat jo tällä viikolla ensi-iltaanAleksis KivenKansallisteatterin suurelle näyttämölle torstaina 17.2.2022.
Kuva Kansallisteatterin tiedotus
Red Nose Company ja Kansallisteatteri tuovat yhdessä Suurelle näyttämölle Aleksis Kiven elämän ja teokset yhdessä paketissa. Miksi juuri Kivi on nostettu jalustalle maassamme? Millaisen hinnan tinkimätön taiteelle omistautuminen ja oman tiensä kulkeminen langetti kirjailijalle itselleen maksettavaksi?
Aleksis Kivi liikkuu kansalliskirjailijaan liittyvien teemojen parissa kuolemasta rakkauteen, luonnosta modernin maailman ongelmiin. Esitys kertoo myös kirjailijan vähemmän tunnetuista puolista sekä hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä, joiden ansiosta Kivi saattoi olla se taiteilija, joka tahtoi olla.
Näyttämöllä nähdään tietenkin Seitsemän veljestä ja Nummisuutarien Esko. Ansaitun paikkansa saavat myös Kiven vahvat naisroolit, kuten Lea, jonka nimeä kantavan näytelmän kantaesityksestä (1869) suomalaisen teatterin katsotaan alkaneen.
Näyttelijät Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama tunnetaan oivaltavista klassikkotulkinnoistaan ja saumattomasta yhteispelistään. Heidän klovnitulkintansa Kari Hotakaisen, Ilmari Kiannon ja Miguel de Cervantesin teoksista ovat tavoittaneet yli 40 000 suomalaista. Esityksen ohjaa näyttelijöiden kanssa yhdessä Linda Wallgren, jonka Kivi-tulkintoja on nähty vastikään Turussa ja meillä Lahdessa teatteri Vanha Jukossa. Huumoria ja leikkimielisyyttä säteilevä esitys nostaa esiin Kiven monipuolisuuden kielenkäyttäjänä ja tyylitaiturina. Käsikirjoitus on luotu yhteistyössä Kansallisteatterin dramaturgin Eva Buchwaldin kanssa. Lyyrisen tekstin rinnalla soi kamariorkesteri Avantin jousikvartetti, jota johtaa haitaristi Niko Kumpuvaara.
Ensi viikolla saamme käydä kokemassa Teatteri Vantaan Silkkisalissa alun perin Kansallisteatteriin valmistetun uutuusnäytelmän, nyt myös näytelmän kantaesityksenä:
Ria Katajan ohjaama SuomiFilmin salaiset kansiot kirjoittaa Suomi-Filmin historiaa uusiksi hillittömällä otteella ja tekee samalla läpileikkauksen elokuvahistorian naisroolien jatkumosta nykypäivään.
Esitys avaa Teatteri Vantaan Silkkisalin kevätkauden ensi-illallaan. Näyttämöllä nähdään Mari Lehtonen ja Pinja Hahtola, jotka ovat myös käsikirjoittaneet esityksen.
Ensi-ilta keskiviikkona 23.2.2022 klo 19.00
Hyvää Ystävänpäivää kaikille, tutuille, vieraille ja tietenkin erityisesti harvoille, rakastettaville, unohtumattomille sydänystäville!
Tiirismaan lukio tanssi eilen koulunsa Wanhojen tanssit – hurmaavat kikapoot ja badespaanit jälleen. Ja mikä liikuttavinta, toiseksi viimeisenä tanssina koulun oman opettajan Paavo Kiisken tansseihin säveltämän Tipala-valssin – koko tunnin tanssiohjelma siis nyt viimeistä kertaa Lahden koulujen historiassa – sykähdyttävän tasokkaan ja hienon Tipalan oman viihdeorkesterin säestämänä.
Tipala-valssi
Tiirismaan Wanhojen tanssit 2022 voi kokea striimattuna osoitteessa:
Heinolan Lintuhoitolan eettistä sympatiaa: lintuhoitolan perustaja Anthony Bosley ja lapinpöllö (Kuva Lintuhoitolan arkistoa)
Perinteinen vuosittainen seutumme tutkimuskirja ilmestyi ennen vuodenvaihdetta luettavaksemme. Päijät-Hämeen tutkimusseura oli mieltänyt vuoden 2021 aiheeksi luonnon ja ympäristön. Kirjassa kaksikymmentä kirjoittajaa hahmottaa Päijät-Hämeen maakunnan tilaa monin tavoin ja tasoin reilulla tusinalla suuria ja pieniäkin tutkimuksia.
Tämä kokoelmakirja on jälleen monipuolinen tietoteos, josta luonto-aiheista saa asuinseudustamme paljolti kirjoittajien omista kiinnostuksista ponnistavan kuvan. Teoksen artikkelikokonaisuudessa viehättää merkittävien tutkimusten, kokemusten ja katsausten asiapitoinen ja perusteltu tutkimussisältö rinnakkain samoissa kansissa usein myös varsin niukkakin tutkimuksen rajoilla oleva realistinen, arkinen tai hauska kuvaus aiheesta. Kaikkea siis tästä teoksesta voi löytää vaikka vain lukijan oman mieltymyksen mukaan valiten, joskus jopa yllätyksellisesti omia ajatuksia virkistäen.
Melkoisen keinotekoinen, hallinnollisesti muotoutunut Päijät-Häme ei tietenkään ole mikään luontokokonaisuus. Sen hiljattain laajennuttua Salpausselän harjannetta pitkin itään Kymijoki-keskeiseen Iittiin vesivoimalaitoksineen tässä teoksessa Iittiä kuvaava artikkeli siivittää tukkilaisromantiikan hauskalla aikalaiskatsauksella meille lähihistoriaansa ja loppukin järvisuomalaisesta seudustamme sai vesistölliset elementtinsä, joihin seutumme luonto ja elinkeinot jo menneisyydessä pohjautuivat.
Alueen keskipisteen, Lahden kaupungin luonto ja ympäristö ovat viime ajat, vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät olleet ja ovat jatkuvasti koetuksella: päättäjien tärkein itseisarvo, urbanisoituminen ja pintajulkisuus kaupunkikilpailuissa ovat armotta lakaisseet tieltään terveelliset kaupunkimetsät, kymmenet puistot, luonnonmaisemien kauneudet ja Lahdelle ominaiset kotiseudulliset perinnemaisemat.
Kaupunkimme luontoarvot alkavat kohta olla enää vain muistelujen kultaista, koettua menneisyyttä. Kiihkeän kaupunki- ja väestökasvun tuoma savupiipputeollisuuden ruumiillisen työnteon täystyöllisyys alkaa myös olla yhä kauemmas karkaavaa todellisuutta. Kaiken menneen käänteispuolena ilmastokatastrofi on todellisuutta: tieteelle ja tutkimukselle tämän tilan kartoittaminen, parantaminen. muuttaminen on uudenlaisen ympäristötieteen tutkimuksen lähtökohta – keinojen löytäminen edes pientä luonnon tulevan katastrofin hidastamista.
Muutamien kirjan keskeisten kirjoittajien artikkelit antavat kuitenkin selkeän kuvan pysyvämmästä luonnon kunnioittamisesta.
Kuva Matti Oijala
Pitkään luomuviljelyä harjoittaneen luomutilallisen Matti Oijalan ammatti ja tuotanto on jo tuttu päijäthämäläisille maukkaista juureksista ja kasveista, lajikkeista, viljelmäekskurssioista parinkymmenen vuoden ajalta. Kiinnostavan esimerkillistä on hänen katsauksensa syistä ryhtyä monikymmenvuotisesta helsinkiläistalojen arkkitehtiammatista luomuviljelijäksi Nastolan Immilään.
Luettuani luomutila-artikkelin tietoja poimiutui muistiini muutama monista kymmenistä Matti Oijalan luomutilan ratkaisuista:
Pääperiaate: Luomuviljely on valvottu viljelystapa. Luomuviljelyssä ei käytetä keinotekoisia kasvinsuojelu- tai torjunta-aineita. Luomutilan kasvinsuojelu perustuu viljelykiertoon ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Kasvit ovat yleensä terveitä. Ongelmat johtuvat virheellisistä menetelmistä ja tasapainohäiriöistä. Luomutila tuottaa itse merkittävän osan tarvitsemastaan typestä. Palkokasvit ottavat typpeä ilmasta juuristobakteeriensa avulla ja käytännössä monipuoliset apilanurmet ovat tehokkaimpia typen ja hiilen sitojia.
Suoratilamyynnin edut sekä kuluttajalle että luomuviljelijälle käyvät myös selväksi artikkelissa. Lannoitteet tehdään kasvattamalla ensin yhdet kasvit, joilla sitten lannoitetaan satoa tuottava kasvi. Myös muovien vahingollisuus kasveille selviää ja keräysastioiden valmistaminen puukuiduista nähdään tulevaisuuden tavoitteena. Pölyttämiseen suositaan hyönteisiä ja sitä varten huolehditaan, että kukkivia kasveja on tilalla koko kesän. Aurinkosähkö tuottaa jo kolmanneksen Oijalan tilan energiatarpeesta jne….
”Paras aika on kesäaamu auringonnousun aikaan. Ne ensimmäiset säteet mansikkapellolla, lintujen laulu ja kostean ruohon tuoksu ovat korvaamattomia. Luonto on tarjonnut minulle työn, jossa saan olla vuoroin kädet kyynäriä myöten mullassa ja vuoroin suupielet mansikassa. Katselen ympäristöä ekologisin periaattein. Kaikki mitä teemme niille pienimmille, teemme itsellemme. Kasvu lähtee auringosta ja vedestä. Siksi aamun kaste ja ne ensimmäiset säteet ovat kullan tuntuisia.”
Kalkkisten koski ennen kunnostustöitä Kuva Hannu Heinonen
Sisävedet, Päijänne ja Vesijärvi sekä niiden ympärillä metsäluontomme ovat meille käyttäjinä kauneutensa, terveellisyytensä ja virkistyksensä ylivertaisia elämän puitteita – lisänä vapaa-aikamme, kesänviettomme sekä monille kalastuskokemusten päijäthämäläinen tuttuus. Heidi Andersson avaa meille niiden todellisen merkityksen ja uudemman tavan luoda suhdetta luontomme säilyttämiseksi: rauhoitetut lintumme, vesistömme vaelluskalojen onnistunut suojelu sekä vapaaehtoinen maiden ja metsien suojelu. Valtio maksumiehenä ja kannustajana metsien suojeluun tai virtapaikkojen kalareittien kunnostamiseen ei enää ole vain teoriaa, vaan erinomaisesti jo toimivaa ideatoteutusta, silmiä avaavaa luonnonsuojelua säätiöittämisineen ja esimerkillisine tuloksineen. Ne ovat myös meidän tavallisten kansalaisten helposti toteutettavaa käytännön ympäristö- ja luonnonsuojelua, todistaa Andersson hienossa, laajassa kirjoituksessaan.
Kuvassa Helsingin yliopiston opiskelijoita tutkimuksissa Lahden Erkonpuistossa. Valokuva Heikki Setälä
Tieteellisesti, selostetuin kokein ja tutkimuslaittein todistettuina, tavallisen kansalaisen ymmärrettäväksi kirjoitettuna pidän ylivoimaisena, silmiä avaavana kirjan lukuna Heikki Setälän näkemystä ympäristötutkijana Lahden ja koko Päijät-Hämeen rakenteiltaan kaupungistuneista keskittymistä ja Lahden viheralueiden merkityksestä.
Hulevedet saavat perusteelliset tutkimusselityksensä, tutkimuslaitteineen, lahtelaisine kartalla mainittuine tutkimuspaikkoineen ja verrokkitulokset aina USA:ta ja Kiinaa myöten nostavat nämä uusia tutkimustuloksia antavat pitkäkestoiset, vuosiakin kestäneet seurannat luotettavuudeltaan kansainvälisiin mittoihin. Samoin monet pienet yksityiskohdat, vaikkapa turvekattojen todellinen merkitys hulevesien puhdistajana saa seikkaperäisen todistelun. Monet artikkelin taulukot ja yhteenvedot havainnollistavat tutkimustulokset ymmärrettäviksi.
Kaupunkipuistoille löytyy Setälän ja hänen oppilaittensa tutkimuksissa täysin uudenlaisia merkityksiä, toiset oletetut totuudet kumoutuvat ja tilalle nousee uutta tutkittua tietoa. Myös suomalaisen puuston käyttö ja sen määrä, istutuksetkin terveyden edistämiseksi saavat arvostuksen ja yllättävän selkeän uuden näkökulman vertailussa lehtipuiden ja havupuiden mahdollisuuksista parantaa ilmamme terveellisyyttä.
”Kaupunkipuistot, metsät ja muut kaupunkiviheralueet ovat vastuussa sangen moninaisesta ekosysteemipalveluiden kirjosta. Palveluiden lisäksi viheralueiden tiedetään tuottavan esteettistä mielihyvää, vähentävän stressiä ja voivan parantaa kaupunkilaisten vastustuskykyä allergioita ja sairauksia vastaan.
Kaupunkirakenteen tiivistämisideologian seurauksena vihreä infrastruktuuri näyttäisi jäävän perinteisen, taloudellisesti arvokkaampana pidetyn harmaan kaupunki-identiteetin jalkoihin. Tieteen, tässä tapauksessa ympäristötutkijan, yhtenä tehtävänä on tarjota kaupunkisuunnittelijoille ja muille viranomaisille tutkittua, puolueetonta tietoa kaupunkiviheralueiden roolista kestävässä kaupunkisuunnittelussa.”
Pieniä tärppejä kirjasta on myös ilo muistella.
Lintujenhoitajan hienoin hetki on vapaus – tässä maakotka saa vapauden. Kuva Olli Vuori
Yksi on Olli Vuoren selostus Heinolan lintuhoitola – lintuhoitolasta on tullut kaupungin merkittävin vuosittainen nähtävyys kävijämäärällään, viidellä päätoimisella työntekijällään ja esimerkillisellä luonnonpelastamistyöllään. Lintuhoitolan talous on saatu testamentilla kuntoon ja hoitolan merkitys luonnon ja ihmisen yhteistyöstä on valtakunnallisena esimerkkinä ainutlaatuinen. Tehokas sekä eettisesti vahva näyttö ihmisen merkityksestä edes minimaalisesti auttaa eläinten selviytymistä ansaittuun täyteen normaaliin elämänpituuteensa, huippuna kuntoutuneen linnun vapauttaminen takaisin luontoon.
Suvi Konsti-Laakson ja Lea Hennalan tekemä pienoistutkimus ikääntyneiden lahtelaisten asumispoluilta antaa selkeät kestävän elämäntavan jäljet esimerkiksemme. Siinä kuuden jo hoitokeskeiseen asumiseen siirtyneen 1930-40 -luvuilla syntyneen elämää, elämänpolkuja, työikää ja viimein nykytilaa on käyty henkilökohtaisesti haastattelemassa ja kartoittamassa, ei tavanomaisina paperikyselyinä. Tuloksena on paitsi kuusi erilaista elämänkaarta myös loistava kavalkadi elämäkertoja sota-aikojen, puutteen, työnteon, ahkeruuden ja läheisten mukana hienoon, ansaittuun, turvalliseen vanhuuteen. Mikään eksakti tutkimus tämä ei ole, mutta sitäkin inhimillisempi ja rakastettavampi tapa kertoa ihmisen arjesta ja sen onnistumisesta, myötä- ja vastoinkäymisistä koko pitkän elämän kestoisesti.
Kiertotaloudesta ja vanhasta sekä modernisoidusta rakennusperinnöstä Eeva Aarrevaara kirjoittaa pienen katsauksen. Hän antaa konkreettisen kuvan, heinolalaisesimerkin WPK:n Talon entisöidystä rakennuksesta, jolle löytyy jo reippaan runsaan vuosisadan ikäisenä, mutta modernikuntoisena nyt käyttökelpoisuus suosittuna, arvostettuna kulttuuritilana juhliin, konsertteihin, seuroihin ja yhteisöjen kansalaistapahtumille.
Arto Haapala filosofoi kauneudesta periaatteena: aina se käsite kilpistyy lopuksi siihen, että kauneus on jokaisen katsojan näkemänä samasta asiasta erilainen. Totta tosin on, että uusi rakennusarkkitehtuuri – Sibeliustalo, Ristinkirkko – herättää heti myötä- ja vastakarvaisuutta kauneusarvoissaan melkein säännönmukaisesti. Tuttuus, vieraus, ikä ja käyttökokemukset tuovat kauneusarvoihin omat tärkeät kannanottamisen perusteensa. Silti esimerkiksi Koli on luontonäkymänä sekä Arto Haapalan että minun yhteinen, sovittu, koettu korkeatasoinen kansallinen maisemallinen kauneusarvo.
Lahtelaisista lahtelaisin Heikki Kolunen on toimittanut kirjaan lintuharrastuneisuuden jatkuvasta ja viime vuosina voimakkaasti lisääntyneestä harrastajien toiminnasta arvoisensa pitkän, sisällöltään monipuolisen luvun.
Yleisöä ja lintubongareita Vääksyn lintutornilla Kuva Tapani Saimovaara
Lintuharrastukseen liittyvä jokaiselle kansalaiselle mahdollinen havainnointi näyttää selkeästi taulukoituna tämän toiminnan räjähdysmäisen kasvun. Samoin paikallisen jo vuonna 1970 rekisteröidyn Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen lähes seitsemänsataisen jäsenmäärän ymmärtää takaavan lintukartoituksen hyvin koko alueellamme. Julkaisu-, suojelu- ja valistustoiminta sekä ympäristön muutosten mukana tapahtuva linnuston muutos saavat omat tarkat kuvauksensa laajassa artikkelissa.
Sirpa Rautiaisen kartoin todistama sääksen päijäthämäläinen reviiristö on mielenkiintoisen yllättävää luettavaa. Kaikkiaan Päijänteen tuntumassa 13 eri sääksenpesähavaintoa on tarkoin vuosittain tutkittua ja seurattua lintutietoutta meille asukkaille. Sääksien tutkimusta varten tarpeellinen rengastaminen saa sen käytännöstä kertovasta toiminnasta mielenkiintoisen kuvauksen. Laajeneepa luku jopa Päijät-Hämeen ulkopuolelle Evolle saakka.
Pitkospuita pitkin Linnaistensuolla Kuva Riikka Puhakka
Kouluihmisenä hieman karsastin kirjaston Luonnossa Lahdessa -kirjoituskilpailusta tehtyä tutkimusta, jossa vain 30:n 3.-6. -luokkalaisen kirjoitusten sisältöjä analysoitiin ja tulkittiin, sillä kuten tutkijat itsekin totesivat yli 7000 lahtelaisoppilaan käsitystä ymmärtämästään lahtelaisluonnosta ei pieni alakouluikäisten homogeeninen otos oikein tutkimuksellisesti edusta. Sen sijaan luvun kuvitus puhuu lahtelaisten ympäristökasvatuksen olennaisista asioista hyvin – asiat jäsentäen ja esimerkillisesti kuvittaen.
Peräti viiden eri kirjoittajan monisivuinen lahtelaisesta Tiede- ja ympäristökasvatuksesta kokoama luku on melkoisen yksittäisiäkin knoppitietoja täynnä ja hieman visuaalisen levoton piirroskuviltaan, mutta kattaa puhelinluettelomaisesti lähivuosien perustyön ympäristökasvatuksestamme ja sen laajentumisesta kronologisesti päiväkodeista aina toisen asteen koulutukseen saakka.
Kirjan viimeisessä luvussa kolmas tämän teoksen keskeisistä kokoojista, Senja Jouttimäki pyrkii ansiokkaasti – tehdyn kyselyn pohjalta – saaduista vastauksista kokoamaan kaikki ne toiminnat, joita viime vuosien varrella on Päijät-Hämeeseen ympäristöasioissa syntynyt. Tällaisten kyselyjen vapaaehtoiset vastaukset luovat tietenkin epätarkkuuden, jossa vastaajien määrällä, laadulla, tietämyksellä ja viitseliäisyydellä on merkittävä sisällöllinen osa. Siksi myös Jouttimäen esityksestä tulee tilkkutäkkimäinen muoto, jossa miltei luettelomaisesti kerrotaan tapahtumia, toisia enemmän toisia vähemmän meille lukijoille selittäen.
Erityisesti arvostan, että pari ansioitunutta lahtelaista luontoammattilaista ovat sentään edes tässä luvussa saaneet nimensä Lahden ympäristökaupungin merkittävinä aikaansaajina jo ennen tuota hoopoa kaupallista höpsötystä Euroopan ympäristöpääkaupunki statuksen julkisuuskuvasta. Juha Keto ja Kari Porra, molemmat sitkeällä kokonaisvaltaisella koko työiän kestäneellä ympäristötyöllä, Keto Vesijärven esimerkillisenä limnologina ja Porra nostamalla esiin kansainväliseen tutkimukseen kaupunkimme ympäristöosaamisen käytännössä eikä vain juhlapuheissa – molemmat ympäristötekojen koko maan uranuurtajia. Kirjoituksessa monet muutkin luontoaktivistit olisivat ansainneet edes maininnan – Saara Vauramon ja Tuula Honkasen luen näihin ympäristötyön lahtelaisiin pioneereihin, jotka toimivat määrätietoisesti kaupunkimme luonnon monimuotoisuutta pelastamassa – jo ennen ympäristöpääkaupunki-turhuutta.
Osuuskauppa Hämeenmaan osakkaana pohdin, miten vähän – osakasbonusta lukuun ottamatta – kauppani välittää meistä lahtelaisista asiakkaista. Nyt se on pilaamassa perinteisen lahtelaismaiseman sellaiseksi, ettei luulisi kaupassamme ja sen johdossa olevan lainkaan sivistyneisyyttä.
Kaupan pääpomona, verotulojen rojaltisena lahtelaisena lähes ykkösenä toimivalle Olli Vormistolle meidän tavallisten lahtelaisten arjen tarpeellisten ostoksien tuotoilla ei tunnu olevan väliä. Jatkuvalla voittomiljoonanousulla ja rahanvallalla hänellä on toisenlaiset arvot. Hänen ideansa on nyt osuuskauppamme rahoilla rakentaa kaupunkimme pääkadun, Aleksanterinkadun yli kauppaliikkeensä hotellivieraille kadun yli johtava silta vain hotellin turisteja varten.
Tällaisin hakemusasiakirjoihin liitetyin havainnekuvin päättäjät on helppo saada päättämään mitä tahansa. Kuvassa on tehty siistin näköinen valokuvainstallaatio, jossa on kokonaan häivytetty Lahden Aleksanterinkadun kuuluisa, uniikin hieno kuvakertomuksellinen katuvalosarja. Ihmetyttää, sillä tämä neljästä ehdotuksesta valittu silta ei täytä edes silmän luontevan havainnon perspektiivioppeja: se särähtää vinoudellaan pahasti silmään. Mittasin havainnepiirustuksista sillan olevankin metrin ylempänä maantasosta Sokoksen puolella.
Asia on edennyt jo valtuuston asemakaavapäätöksen kynnykselle: vielä tänään 7.2.2022 me asukkaat saamme tehdä kirjalliset muistutukset asiasta Lahden kaupungin asianomaiselle lautakunnalle.
Kerrattaessa asian eri vaiheita ja luettaessa kaupungin verkkosivuilta palkintolautakunnan loppulausuntoja voittaneesta siltaratkaisusta, kaikki toteavat, ettei siltaratkaisu sovi Aleksanterinkadulle, sitä ja kaupunkilaisten liikkumisviihtyvyyttä pilaamaan.
Vormiston itsemääräämiskuoroon on kuitenkin jo liittynyt samanhenkisiä, oman aikakautensa konjunktuureissa rahalla tai maineella rikastuneita, ensinnä miljonääri Jalo Paananen, rytmiradioiden aikakausien ammattilaiset kuten ainoa fiksuksi luulemani lahtelaisvapaamuurari radiojohtaja Matti Eve ja toinen radiomieheksi ravintola Torvessa kasvanut rock-ohjelmansa juontaja demarivaltuutettu Tapani Ripatti – kaikki he puolustavat omissa mediakannanotoissaan Olli Vormiston lievästikin luonnehdittuna typerää, lahtelaisuutta ja lahtelaisia aliarvioivaa ylikulkusiltaa. Rahalla lunastettu turismin etuoikeus ei vähääkään säväytä heitä.
Tämäkin havainnekuva asemakaavamuutosasiakirjoissa näyttää ilmakuvauksena kartalla, miten muka vähäinen muutos – vain ruskea kapea viiva – tuo silta on varislintu-perspektiivissä Aleksanterinkadun yli vievänä rakenteena.
Ajatus lintuperspektiivissä hämätä päättäjät ei ole uusi Lahdessa: moniin keskeisiin paikkoihin soveltumaton arkkitehtuuri on mennyt läpi lautakunnissa (viimeksi Tevin suojellun rakennuksen pilaaminen).
On ihme, että tällaisen sisämaan pienen kaupungin ominaisleimaa, keisarilliseksi Aleksanterinkaduksi nimettyä katua ronkkii yksityinen taho niin kuin sen pomolle vain voi päähän pälkähtää. Toimeenpanijaksi ja luvanhakijaksi on molemmille puolin katua levittäytyneen Osuuskaupan oma kiinteistöyhtiö kirjoittanut lupahakemukseen nimet alle.
Aleksanterinkatu on yleensä sivistyneessä maailmassa, kuten Suomen Helsingissäkin, pyhä perinnemaisema, arvokas eikä sitä kaikenlaisilla ideoilla, kuten maisemaa pilaavilla silloilla ole pilattu. Helsingin Aleksanterinkatu taitaa olla suurin piirtein Lahden Aleksanterinkadun levyinen.
Viime sunnuntaipäivän 6.2.2022 Etelä-Suomen Sanomissa sivulla B10 suomalaisen rakennusperinnön Helsingin yliopiston huippudosentti, lahtelainen Riitta Niskanen pystyy hienosti, kiihkottomasti, asiantuntevasti perustelemaan kilpailun voittaneen siltaratkaisun pilaavan täysin kaupunkimme ainutlaatuiset perinnenäkymät. Lukekaa kirjoitus, hyvät lahtelaiset!
Eikö enää minkäänlaisia osuuskauppaperiaatteen yhteisöllisiä, rehellisiä, inhimillisiä, kaikki asiakkaat tyytyväisiksi palvelevia keinoja löydy yhteisten ostoksiemme tuottamien voittojen tuhlaamiseksi kuin tämä perinnekatumaisemamme pilaaminen.
Sari Niinistö, Petri Liski, Jaana Tervo, Merja Vahter, Seppo Toivonen, Risto Paulamäki, Rami Lehto, Helena Salakka, Miina Harmaala, Anneli Viinikka, Hannu Himanen, Kari Känkänen, Onerva Vartiainen, Tomi Sairomaa, Juha-Pekka Forsman
Suomalainen yhteiskunta on henkisessä ja aineellisessa kulttuurissaan nimennyt tunnusmerkeiksi taloja niiden käytön mukaan. Pääkaupungissa on Säätytalo, Eduskuntatalo, Ylioppilastalo ja Kulttuuritalo sekä viimeisimmäksi Musiikkitalo. Meillä täällä Lahden periferiatuntumassa taas on useampikin Kunnantalo, Maamiesseurantalo, Työväentalo, Nuorisoseurantalo, Seuraintalo, Rahatalo jopa Konserttitalo ja tietenkin Kaupungintalo.
Nyt Suomi on Helsingin Lauttasaaren sillan kaupunginpuolelle, kulttuuriin keskittyneen Kaapelitehtaan kylkeen Ruoholahteen saanut maailmanlaajuisesti harvinaisen talon, nimeltään Tanssin Talo.
Tanssin Talo tuli maksamaan 42 miljoonaa euroa. Yhteensä noin 6800 neliömetrin hankkeen rahoituksesta 15 miljoonaa euroa tuli Jane ja Aatos Erkon säätiöltä, 9,95 miljoonaa euroa Helsingin kaupungilta ja 7,25 miljoonaa valtiolta. Kaapelitalo kattaa 2 miljoonan euron budjettiylityksen, minkä jälkeen yhtiön rahoitusosuus on noin 10 miljoonaa.
Tammikuussa jo avautui tämä uusi Kaapelitehtaan katettu sisäänkäynti, lämmin Lasipihaksi nimetty aula. Siellä kävijöitä palvelee infopiste, lipunmyynti, ravintolat sekä Tehtaanmyymälä. Infopiste toimii samalla sisäänkäyntinä Kaapelitehtaan kolmeen museoon – Teatterimuseoon, Valokuvataiteen museoon ja Hotelli- ja ravintolamuseoon. Lasipihalta on käynti kellarirampin kautta myös kaikkialle muualle kulttuurikeskuksen tiloihin, kuten harjoitustiloihin, myymälöihin ja tapahtumahalleihin. Tämä 10 m korkea, 16 m leveä ja 50 m pitkä Lasipiha on uniikki tila Helsingissä. Siellä voidaan toteuttaa myös erilaisia installaatioita ja taideprojekteja.
Helmikuun 2.päivänä pitkä odotus päättyi, kun Kaapelitehtaalle avautui tämä uusi ja kokonaan tanssille omistettu talo. Yle lähetti suorana avajaisgaalan Erkko-salista, esiintyjinä Suomen parhaimpia tanssijoita ja tanssiryhmiä, kuten Tero Saarinen Company, Tanssiteatteri Tsuumi, Helsinki Dance Company & Kinetic Orchestra, Pimeä hedelmä feat. Amanda & Lydia sekä yhdeksän tanssija-koreografin tervehdys Tanssin Talolle Reija Wäreen johdolla.
Yle Areena on pandemiankin ajan kulttuurin antelias tarjoaja. Se lähetti lähes kaksi tuntia kestäneet TanssinTalon avajaiset 2.2.2022 klo 20-22.
Yllä oleva linkki Tanssin Talon avajaisgaalaan toimii kuluvan vuoden loppuun saakka (joulukuu 2022).
Tanssin Talon Erkko-saliin mahtuu 700 katsojaa.Pienempi Pannuhalli-sali vetää 235 katsojaa.
Komeat olivat avajaiset, mutta aivan liian pitkät antaakseen tavalliselle katsojalle mahdollisuuden perehtyä suomalaiseen ja kansainväliseen nykytanssiin. Harmi, sillä kun kulttuurinälkäiset taiteilijat ja katsojat viimein pääsevät yhteisen taiteen pariin, taiteilijat tahtovat esittää kaiken osaamansa sydämen kyllyydestä ja me apatiaan ja kulttuurielämän tapahtumattomuuteen jo vajonneet katsojat tietenkin melkoisen uutta taidetta enimmäkseen vain yritämme ihmetellen ymmärtää. Kuitenkin melko nopeasti pitkästyimme moiseen miltei kaksi tuntia kestäneeseen vain yhden taidelajin esittelyyn.
Olisi noussut ehkä suomalaisten myötätunto monta sataa prosenttia suuremmaksi tanssin uudelle tulemiselle, Tanssin Talon tarpeellisuudelle, yli neljäkymmentämiljoonaa maksaneelle talolle uhratuille euromiljoonille ja sen vuosittaisille käyttökuluillekin, jos avajaisohjelma olisi valittu ja tarjoiltu vain keskeisistä illan selkeimmistä, hehkuvimmista, sielukkaimmista, tanssillisesti osaavimmista tulkintanumeroista.
Tanssiteatteri Tsuumi ohjelmassaan Tanssikielto
Itse olisin valinnut niistä vain kolme. Tanssiteatteri Tsuumin, kansanmusiikille ja kansantanssille pohjautuvan ilmaisun lämpimän herkullisen teoksen ja aiheena vielä Tanssikielto, joka suomalaisessa yhteiskunnassa koski ihan lähihistoriaamme 1939-48 ja nyt myös pandemiavuotta 2021. Tsuumin esitys valaisi tunnelmillaan komeasti suomalaisen lavatanssin tärkeää kansanhuvin historiaa ja toi modernin tanssin kuviot riemuisasti nykypäivään lavaorkesterin ja laulusolistin ryydityksin.
Välähdys Tero Saarinen Companyn tanssiteoksesta
Toinen valintani olisi ollut Tero Saarinen Companyn nykytanssi inhimillisellä ihmisenä olemis -sanomallaan, kansainvälisellä ymmärrettävyydellään, mykistävän hallitulla ilmaisutaidollaan ja herkän hienosti toimivaksi käsikirjoitukseen sävelletyllä musiikkilavastuksellaan.
Ja se kolmas olisi Tanssin Talon avajaisjuhlaa varten valmistettu ohjelman päätösnumero, Reija Wäreen koreografia – tanssi, jossa yhdeksän tanssikoreografia kommunikoi liikkeillä, persoonallisilla kehoillaan vaikuttavasti tanssien – ja mikä suurenmoisinta myös ikäjakautumaltaan moneen sukupolveen yltävällä taiteilijaryhmällään antoi tanssille tärkeän elämäkestoisen tarpeellisuuden ja runollisen muodon Uuno Kailaan tapaan ”Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaaniheimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme…”
Koko pitkä avajaisohjelma, tilojen esittelyin, omituisine juontoineen ja hauskoiksi tarkoitettuine opastuksineen, välillä teennäisine haastatteluineen, tärkeimpänä avajaisten sisällön ohjelmagaala tanssinumeroineen on koettavana vielä koko vuoden Areenassa. Se kannattaa malttaa katsoa vaikka pala palalta, niin ei kyllästy. Ohjelmasta näkyy, että toiset ohjelmanumeroista olivat selvästi tutut jo Tanssin Talon lavalle ja toimivat upeasti sen tekniikan viitoittamissa valo-, video- ja värilavasteissa.
Tanssin Talosta tulee taatusti tanssin pyhättö, vierailevin suomalaisin ja kansainvälisin ohjelmin. Sillä tuo tanssitaiteen ylivoimainen kansainvälinen tenho on se haltioittava, kaikkien ymmärtämä kehon liikkeen ja ilmaisun kieli.
Suurin odotuksin Lahden kaupunginteatteriin, sen yläaulaan kiipeäminen ja tutustuminen museotapahtumaksi nimettyyn mielenilmaukseen jatkuvista suluista ja Avin määräyksistä pitää teatterin julkiset esitykset yleisöltä pannassa, oli kaksijakoinen – sekä puhutteleva että ankea kokemus.
Vahtimestaria lukuun ottamatta ei ilmeisen tarkoituksellisesti näkynyt muita taiteellisia sieluja paikalla. Ylälämpiössä pieni alue oli punaisin nauhoin rajattu museonäyttelyksi. Aulasta suureen Juhani-saliin johtavan oven takaa kantautui elävien taiteilijoiden repliikkejä harjoituksistaan.
Itse näyttely oli kovin vaatimaton. Pahviset näyttelijähahmot seisoivat pandemian desinfioimislaitteen ja maskitelineen vieressä tervetuloa näyttelyyn toivottamassa.
Minna Välimäen Kostonkierre-näytelmän lavastuksen pienoismalli Juhani-näyttämölle
Lavastusten pienoismalleina esitykset Kostonkierteestä ja Rouva C.:stä, ilman väritystä kuin rakennustelineet vailla eläviä tunnelmia, paljaina ja ankeina, olivat odottaneet jo puoli vuotta valmiiksi täyteen kokoon toteutettuina näyttämöillä ja jo sitä ennen alkusyksystä tällaisina pienoismalleina esitysten ohjaajia asemoimaan esitystä ja näyttelijöitä tulo-oviin, portaisiin, korokkeille, kohtausten toteutuksiin…
Pekka Korpiniityn Rouva C. -näytelmän lavastuksen pienoismalli Eero-näyttämölle
Hieman enemmän esitysten näytelmien aiheista löytyi seiniksi pystytetyiltä sermeiltä, kuten tietoa kummankin esityksen puvustuksesta, selityksiä ja toteutuksia pukukaavioista ja näytelmiä kuvaavista ajoista sekä Kostonkierteen aikalaisuuden valokuvia lahtelaisista ihmisistä 1910-1940 -luvuilla.
Museoidaanko Lahden kaupunginteatteri taidelaitoksena, taidemuotona kohta vain historian ajankuvaksi, kyselin itseltäni.
Ei sentään, nytkin vielä yleisten esitysten sulkuaikana päivisin pääsevät alakoulujen oppilaat koulukohtaisiin pienen näyttämön Kolme iloista rosvoa -esityksiin, vahvistui lopuksi vahtimestarin innostuneella – näkemiin, täällä tavataan – toivotuksella poistuessani teatterin ulko-ovesta.
Minna Välimäen jännitystä enteilevä lavastus teatterin ensi syksyyn siirrettyyn näytelmään Kostonkierre.
Kulttuuri- ja tapahtuma-ala järjestää mielenilmauksen tänään torstaina 3.2.2022 klo 12 Senaatintorilla Helsingissä. Mukana ovat kulttuuri- ja tapahtuma-alojen tekijät, toimijat ja yleisö. Tapahtumassa luetaan alan vaatimukset ja kuullaan alan asiantuntijoiden ja tekijöiden puheita ja esityksiä. Poliitikoille ei anneta puheenvuoroja.
Lahden kaupunginteatteri osallistuu valtakunnalliseen mielenilmaukseen toimimalla kuin näyttelymuseona klo 12-15 välisen ajan. Teatterin yläaulassa on esillä koronan takia ensi syksyyn siirtyneiden ensi-iltojen Kostonkierre ja Rouva C. lavastusmallit sekä pukumalleja.
Mielenilmaus ei vastusta koronarokotuksia, vaan sen vaatimukset ovat tässä:
Koronarajoitukset ovat lamauttaneet yli 200 000 ihmistä työllistävän kulttuuri-, urheilu- ja tapahtumatoimialan. Sulku on kestänyt eri muodoissaan pian kaksi vuotta. Alan toimijoiden ahdinko on syvä, eikä epätoivoa ja vaatimuksia ole ymmärretty. Kulttuuri- ja tapahtuma-alan toimijoilta on viety oikeus työntekoon ja elinkeinoon, kansalaisilta oikeus kulttuuriin ja kokoontumiseen. Rajoitustoimet ovat kajonneet perustuslaillisiin oikeuksiin. Siksi kokoonnumme vaatimaan, että meneillään oleva sulku on viimeinen ja että kulttuuritilat ja -tapahtumat avataan alojen kanssa yhteistyössä: heti.
Lahti on ollut keskeinen tapahtumapaikka vuotuisille Suomalaisille historiapäiville jo kaksikymmentäkaksi kertaa. Sibeliustalo monine tiloineen on antanut puitteet näille valtakunnallisille ja laadukkaille, yleisölle maksuttomille kulttuuripäiville. Pandemian jatkuminen on kuitenkin jo parina viime vuonna tehnyt ainoaksi mahdollisuudeksi päivien järjestämisen virtuaalisina luentoina, toiset livestriimauksina ja toiset videostriimauksina.
XXIII SUOMALAISET HISTORIAPÄIVÄT 4.- 5.2.2022
Vuoden 2022 Suomalaiset historiapäivät on päätetty poikkeuksellisesti jälleen järjestää virtuaalisena toteutuksena. Päivien seurantalinkki – ohjelma ja aikataulut tässä:
Suomalaiset historiapäivät on samannimisen yhdistyksen vuosittain järjestämä Suomen ja lähialueiden historiaa eri teemojen kautta valottava seminaari. Luentosarjoja ja paneelikeskusteluja voi seurata streemattuna lähetyksenä. Historiapäivien tilaisuudet ovat yleisölle avoimia ja maksuttomia.
Esiintyjiksi kutsutaan kulloisenkin teeman asiantuntijoita yiopistomaailmasta ja yhteiskuntaelämän huipulta. Perjantain avauspuheenvuoron jälkeen julkistetaan Historian Ystäväin liiton valitsema Vuoden historiateos. Lauantain ohjelmaan kuuluu rinnakkainen ruotsinkielinen luentosarja, jonka tuottaa Historiska föreningen i Finland. Ohjelman muutokset mahdollisia.
Tapahtuman järjestävät
SUOMALAISET HISTORIAPÄIVÄT -yhdistys
HISTORISKA FÖRENINGEN I FINLAND
Linkin kautta voi seurata päivien ohjelmia striimattuina liveohjelmina ja videoituina tapahtumina sekä you tubessa myös päivien jälkeen.
:: TAPAHTUMAPAIKKA
Historiapäivät toteutetaan VIRTUAALITAPAHTUMANA. Esitykset tuotetaan Videomakers Oy:n virtuaalistudiossa.
:: YHTEISTYÖKUMPPANIT
XXIII Suomalaisten historiapäivien tukijat
LAHDEN KAUPUNKI – MARJATTA JA EINO KOLLIN SÄÄTIÖ – SKR PÄIJÄT-HÄMEEN RAHASTO
TRADEKAN SÄÄTIÖ – SVENSKA FOLKSKOLANS VÄNNER
Lahen uutisia palaa tapahtumaan heti päivien jälkeen.
