Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Kansallisteatterin viihdyttäviä Oppitunteja eläville

”Tämän teoksen lähtökohtana oli halu tehdä varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Nyt kuitenkin ajattelen, että teos käsittelee myös valtaa, tyhmyyttä ja tulevaisuutta – sekä laajemmin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja tietämättömyyttä”, näin lupaa Kansallisteatterin uutuuden Oppitunteja eläville ohjaaja-käsikirjoittaja Akse Pettersson teoksensa esittelyssä.

Muutenkin Kansallisteatteri antaa katsojalle harvinaisen välineen uudenlaisen maailmankuvan muotoutumiseen teatterimaailmassa: Akse Pettersson kertoo monisivuisesti teatterifilosofiastaan ja työstään juuri tämän esityksen suunnittelijana ja mahdollisen tuloksensa epäonnistumisesta tärkeänä teatterityön kehittäjänä.

Petterssonin käsikirjoituksen ja ohjauksen tyylikkään sytyttävinä ja suurenmoisten maan ykkösnäyttelijöiden katsojat lumonneina esityksinä olen saanut jo kokea Q-teatterin tuotantoina Eriopis (2022) ja Joitakin keskusteluja merkityksestä (2023) -teokset.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/08/eriopis]

[https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Joitakin+keskusteluja+merkityksest%C3%A4]

 

Nyt ensi kertaa Akse Pettersson on päässyt tarjoilemaan kirjoittaja-ohjaaja olemuksensa uusimman ajatussisällön suoraan Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle.

Yltäkylläisen herkulliseksi ja toimivaksi teoksensa valmistajaksi hän oli saanut neljä persoonallista kypsää luonnenäyttelijävelmua –  Joonas Heikkinen, Janne Reinikainen, Katariina Kaitue ja Heikki Pitkänen, ja heidän hurmaavien mielikuvitustensa ilotulitukseen pari teattereissa viihtynyttä ammattimuusikkoa, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta, säestämään tätä merkillisesti pohdituttavaa miltei epookkia teatteriherkkua teatterifaneille ja tavallisille teatterikatsojille.

 

Petterssonin teatterimenetelmässä näyttelijät saavat itse luoda kohtauksia, monologeja tai reaktioita monta viikkoharjoitusta yksin tai keskenään ihan kaikista maan ja taivaan alla olevista asioista ja vapaasti täysin omien mielihalujensa, kehonsa ja henkisen ajatuksensa mukaan näytellä hahmoja, keksimiään kohtauksia, monologeja, puhetta, eleitä, kuvata omaa elämäntilaansa, liikkeitään, tulevaisuudenunelmiaan realistisina, kuvitteellisina, sanatulvaisina tai pantomiimina useamman viikon pitkinä harjoituksina yhdessä ja erikseen. Pettersson laittaa muistiin, taltioi videollekin tuon valtaisan määrän erilaisia eri teatteritaiteilijoittensa ajatuksia ja heidän ilmaisurepertuaariaan ja alkaa vähitellen työstää niistä keskustelemalla työryhmänsä kanssa käsikirjoitusraakiletta. Nyt Akse Petterssonin lähtöideana on edelleen yhteiskunta ja ihminen, niiden täydellinen aina epävarma tila ja arvaamaton tulevaisuus ja koko Petterssonin teatterityön lopputulos siksi ennen varsinaista harjoitusvaihetta miltei täysin vailla ajatusta.

Tässä teoksessa ohjaaja ottaa näyttelijäteaminsa ärsykkeistä innostuneena kohteeksi 1970-luvun, tulevaisuustutkimuksen, jolloin tieteelliset tekniset psyykkiset kokeet olivat muotia ja vielä uskottiin mullistavan hyvään ja toimivaan yhteiskunnan tulevaisuuteen ja siksi myös mahdollisuuteen ennustaa tulevaisuuden yhteiskuntaa ja ihmisen tilaa siinä.

 

Otetaanpa ihan juonellinen esimerkki yhdestä hengenvaarallisesta tämän teoksen tutkimuskohtauksesta.

Eräänlainen valtion julkisuudelta varjeltu tutkimuslaboratorio tehdaskiinteistössä 1970-luvun malliin tuo esiin menneisyyden merkittäviä kulmakiviä yhteiskunnastamme muillakin portailla toteutetuista ajan hengen työelämän uudistuksista, työmoraalista, osin puoluepolitiikan kärhämistä ja keskeisen johtajan lähinnä toiminnallisesta ja muut työntekijät alamaisikseen mieltävästä tehtävästä työnteon organisoinnissa ja tarkasta kontrollista. Työvaatteet, tupakkatauot, kahvihetket, aikakauden moderniksi ihailtu kelloajastettu ja kuvalaitemekanismein tunnistava työntekijän tulo- ja menoaikojen kontrolli: johtajan henkilökohtaisesti teknisellä näköyhteydellä tunnistama työntekijä pääsee vain hänen kaukoavauksellaan ja summerillaan sisään ja se edellyttää vielä työntekijältä pakolliset päivän tervehdykset – se on meille itsemme nykyaikaiseksi luuleviksi menneisyyden luoma kontrolli ihmisen ja työnteon tarkkuudesta. Menneisyydestä tuttu korjaamotila nosto- ja laskulaitteineen on nyt modernisoitu tärkeäksi valtion tulevaisuuden ennustamiskeskukseksi ihmiskehon valotusarkkuineen, nopeine kuumennusuuneineen. Lavastus on 1970-luvun henkeen kotoisen epookisti ja lämpimästi kalustettu pikkuinen neljän hengen työtilan käsittävä työhallilaboratorio, jossa autoritäärisen tarkasti sijoitetut eri työpisteet ovat vain tälle yksilölle pyhitettyjä. Johtajalla on oma lasiseinäinen pieni huone tarkkailla jokaista työntekijäänsä. Tutkimuslaboratorio on monipuolisesti varustettu monikymmenine koevälineineen, täysin käsittämättömine eriskummallisen kookkaine tutkimusvempaimineen, kymmenine ohuine ja paksuine sähköjohtoineen, lukuisine kehoon liitettävine antureineen, ärsykelisäysvälineineen, koko kehon eri osien suojausvarusteineen ja koehenkilön mahdollisen vaurioitumisen sattuessa ennen koetta tapahtuvine estopistoskäytäntöineen.

Ihmiskokeet – nuo kaikilta maallikoilta salatut tutkimuksen alueet – saavat nyt esityksessä yhden hurjan, kokonaisen toteutuksen. Kaikista maailman myrkyistä yritetään erilaisin niitä estävin pistoksin, ärsykelisäyksin, koehenkilön tarkoin kehonosiin muotoilluin suojauslaittein sekä anturein varustetuin mittauksin, tutkimuspiirturein, paperimuotoisin todistuksin nyt ensi kertaa maailmassa todistaa ihmislajin selviäminen tulevaisuudessa. Kokeessa koehenkilö menehtyy ja hänet tutkimustoiminnan eettisyyssääntöjen mukaan haudataan tutkimusvalan hiljaisuudessa vain työtovereiden luonteiden mukaisin hautajaispuhein.

Tuo draamakohtaus vaarallisine tapahtumineen, toimivine yksityiskohtineen, työkeskusteluineen ja repliikkeineen oli meille katsojille varsin elävää, innostunutta kuin aitojen kokeilevien tutkijapersoonien ammattityötä. Mitä siitä jäi jäljelle, minkälaisen tulevaisuuskuvan 1970-luvun tutkimustietous antoi ajallemme?Tulevaisuustutkijat Katariina ja Juuso, johtaja Heikki ja tutkija Janne epäonnistuneen tutkimuksen kaoottisessa selvittelyssä

Samanlaisen toisenkin kohtauksen erilaisin tutkimuskoneineen, kehonvalotuslaitteineen, sensoritunnistimineen ja kokeilua varioivine ihmisuuneineen saimme nauttia. Sen tulokset ovat ensin lupaavia tulos-skannerin ensipapereissa, kunnes huomataan, että tulokset ovat päinvastoin harvinaisen kehnot. Kokeen todistusvoima tulevaisuutta ennustamaan on niin ala-arvoinen, että koko toimisto saa täydet raivarit. Naispuolinen tutkija taas purkautuu ensikertaa inhimilliseksi ja äityy raivoissaan naiseuden äänitorveksi tässä pikkuisessa tutkimuslaboratoriossa. Vasemmistolaisen elämäntavan omaksunut tutkija taas karjuu aatteensa puolesta – jokainen laboratorion työntekijä oman inhimillisen sielunsa laboratorion lattialle purkaen. Nelihenkinen salainen tutkimuslaboratorio melskaa täydessä keskinäisessä kaaoksessa toisiaan syytellen ja myös omalle tyhmyydelleen, itselleen raivoten. Tarvitaan tuo 70-luvun johtaja viimein lepyttämään tieteilijöiden täysin tutkimustyölle outoja, inhimillisiä, kuumia tunteita ennen kuin asia kestetään hyväksyä epäonnistuneeksi. Vie melkoisen pitkän ajan palata takaisin neutraaliksi tutkimusta palvelevaksi tutkimusympäristöksi ja tutkijaksi.

Näin valtionkoneistossa automaattinen työ tuloksista riippumatta jatkuu, sillä esimerkkimme tutkimuslaboratorio on perustettu tutkimaan ja ennustamaan tulevaisuutta tieteellisin menetelmin – sille on yhteiskunnassa annettu tehtävä epäonnistumisista ja tutkimustuloksista riippumatta.

 

Näyttelijöiden ja ohjauksen kohtaukset toimivat aiheiden edellytysten mukaisesti – totisesti, vailla hymyä ja vihaa, työhenkisesti. Sinänsä ensemblen luomat kohtaukset synnyttävät lähinnä kuin leikkivän ihmisen innostumisen tuntuista helposti seurattavaa teatteria. Esityksen huumori ja lämpö loistaa niistä katsojan ajatuksiin kuin satuna, temppuvempeleinä ja aikansa eläneinä vintagemaisina 70-luvun muotivaatteina, sisustuksina, kampauksina ja asenteina. Myös valtio on varautunut tutkimuslaboratorion tiiviin, salaisen ja hikisen työmäärän tarvitsevan työtä tarkoin seuraavan tarkastajakaksikon ja kiinnittänyt sitä varten aina työasua myöten oman valvojakaksikkonsa seuraamaan työn edistymistä koko tutkimusajan.

Tarkastuskaksikko tutkimustyöstä juurikaan mitään ymmärtämättä, mutta sopivasti kuin työn helpotukseksi yllättäen laulaa luikautteli itse tekemiään ja säveltämiään kauniita laulelmia – maukasta elävää teatterimusiikkia hetken huoahdukseksi tarvittaisiin useamminkin tiukkatunnelmaisiin työpäiviin.

 

Oppitunteja eläville ensi-ilta, harvinainen teatterimaailman käsikirjoituksen ja näyttelijätaiteen yhteistyö, sai Kansallisteatterin Pienen näyttämön ajattelevalle teatteritaiteelle antautuneen täpötäyden katsomollisen sivistyneesti hykertelemään tämän tästä ja nauttimaan uudenlaisen teatterimuodon tunti ja neljäkymmentäminuuttisen löylytyksen pauloissa. Kokonaisuus oli sitä harvinaista suurta aikakautemme heittäytyvän karismaattisen näyttelijätyön ja siitä nauttivan katsomon yhteisesti tavoittamaa lämminhenkistä teatterielämystä.

 

OPPITUNTEJA ELÄVILLE

Käsikirjoitus ja ohjaus Akse Pettersson

Lavastus Katri Rentto ja Akse Pettersson, puvut Auli Turtiainen, valot Anna Pöllänen, äänet Ringa Manner, Karin Mäkiranta ja Akse Pettersson, videot Ida Järvinen, naamiointi Minttu Minkkinen, tarpeisto Sanna Sucksdorff, artikkelikuvat Katri Naukkarinen.

Näyttämöllä Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen, Janne Reinikainen, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/oppitunteja-elaville

Kategoriat
kansainvälisyys yhteiskunta

Ytävänpäivän kukkasin

Teitä kaikkia tänään ytävänpäivänä tervehtien!

Lahen uutisia

lahenuutisia.fi

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide

VEISTOKSIA JA GRAFIIKKAA 5.2. – 1.3.2025

Kirsi Ihalainen: Naamio (puu, 2024)

Lahdessa sijaitsevassa Kaarisillan Taide- ja toimintakeskuksessa sekä opiskelu että työskentely mahdollistavat monen eri tekniikan ja materiaalin käytön ja ammattimaiset puitteet kuvataiteen tekemiselle. Taidestudiossa työskentelee lukuisa joukko taiteilijoita. Taiteilijamentorin ja taiteilijayhteisön tuki on tärkeä osa työskentelyä.

Pari sataa metriä Helsingin Rautatieasemalta lasiseinäisessä Sanomatalossa on usein esillä Taidestudion taiteilijoiden teoksia. Nyt avoinna oleva näyttely esittelee maaliskuun alkuun saakka puuveistoksia sekä kohopainografiikkaa.

Tuomo Kervinen: Tuoppi (puu, 2024)

Kohopainografiikassa painolaatta kaiverretaan taltoilla käsin, kuvanveistossa taltat ovat järeämpää tekoa. Fyysisestä työstä syntyvä kädenjälki on osa teosten taiteellista ilmaisua.

Näyttelyn teokset ovat syntyneet osana kuvataideopiskelijoiden grafiikan opintoja ja kuvanveistotyöpajan työskentelyä. Näyttelyn ovat koonneet pitkäaikaiset lahtelaiset Kaarisillan taidetyöpajan ohjaajataiteilijat, kuvanveistäjä Pekka Syrjälä ja taidegraafikko Outi Kirves.

 

Galleria Art Kaarisilta
Sanomatalo, 1.krs

Elielinaukio 2
00100 Helsinki

p. 040 5103 813
art@kaarisilta.fi

Näyttely on aoinna ti-pe klo 10-17 ja la klo 12-16.

Suljettu su-ma.

Galleriaan on vapaa pääsy!

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Nuuskamuikkunen, Ti-ti-uu ja riiviö

Niinhän siinä kävi. Superteatterin maailman ensi-illan Tove Janssonin Kevätlaulu-tarinan koko sielun ja ruumiin täyttänyt malttamaton odotus ei tahtonut enää pari minuuttia ennen esityksen alkua, saati koko ensi-illan aikana hellittää, vaan mukaan piti itse mennä. Sillä yksi eturivissä istunut pieni katsoja, nelivuotias tyttönen oli valmis jo ennen esitystä herättämään Nuuskamuikkusen päiväuneltaan, matkaamaan Nuuskamuikkusen ja uuden muumisen tarinan mukana, vaikka maailman ääriin.

Hän oli niin kiljuvan riemuissaan, innoissaan, ja niinpä me muu yleisö jouduimme hänen tahdissaan, kirkkaan äänen voimassa ja puheripulin taukoamattomuudessa, ajatustensa käänteissä vain aistimaan silmillämme Nuuskamuikkusen ilmeen tyyntä rauhoittavuutta monta siemausta, kahvin juontiaan sentään parit leppoisat keittotuokiot ja ryyppäykset, sillä tuon sanavalmiin, spontaanista innostaan hehkuvan pikkukatsojan riemukiljunnan sivussa päädyimme suosiolla pelkästään katselemaan metsän ihmeellisyyksiä, yrittämään kuulla lintujen puhelua ja jännittämään silmillämme Nuuskamuikkusen hennon kokeilevaa huuliharppunsa virittelyä lupaamansa kevätlaulun ensiesitystä varten. Tuo pikkukatsoja koko ajan raportoi äänekkäällä riemunsa kiljunnan rajattomuudella ja vastaili Nuuskamuikkusen repliikkeihin ja me muu yleisö tuossa pienen riiviön puhetulvassa yritimme tarinan tapahtumiin keskittymistä, näytelmän repliikkejä edes osin kuulla.

Tuskin koskaan ennen olen saanut, saati maailman teatterien ensi-iltayleisötkään usein saaneet olla niin täydellisesti yhden pienen katsojan kaikkien puhe-, ajattelu- ja äänivoimien itsekkäässä teatterifaniudessa omimassa itselleen teatterikatsomisen ihanuuden saati Nuuskamuikkustarinan yksinoikeuden varpaista kantapäihin ja me muut hänen  äänihuuliensa forten kuuloaistejamme ärsyttävillä vahvoilla, väsymättömillä voimilla koko esityksen pakkokuunnellen kuin, mitä Kevätlaulun ensi-illassa tapahtui.

Mutta kuin pieneksi onneksi täyden ensi-iltayleisön takapenkeistä tajusimme seurata Muumilaakson uuden asukkaan Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kauan odottamaamme ensikohtaamisen jännittävyyttä edes silmin ja tuntein. Tuo ensikohtaaminen oli suorastaan hellyttävä – Nuuskamuikkusen tuttu rauhoittava suomalaisen jöröys ja kummastelu kaikkea uutta kohtaan, kuten nyt Muumilaaksoon erehtynyttä mitä suloisinta Ti-ti-uuta. Nuuskamuikkunen yritti ujouttaan tietenkin pitää omia tavaroitaan visusti hallussaan, kun taas Ti-ti-uu äärimmäisessä vilpittömyydessään ja uteliaisuudessaan ei malttanut millään olla niihin tutustumatta, hypistelemättä, jopa Nuuskamuikkusen hartioilla tuttavallisesti kiipeillen. Mutta Nuuskamuikkusen jo ennestään mitä ystävällisimmäksi olennoksi tuntien tuo vierastaminen pian katosi. Ja vaikka Nuuskamuikkunen aluksi ei olisi välittänyt koko ihanan kummallista Ti-ti-uuta noteerata, niin eikös vaan pian hänkin jo katseli silmiin ja molemmat hymyilivät molemminpuolisella ystävyydellä toisilleen. Ja annas olla.

Kun Ti-ti-uu yllättäen lähti omille seikkailuilleen metsään, niin eikös vaan Nuuskamuikkunen jo heti alkanut ystäväkseen tullutta Ti-ti-uuta takaisin kaivata, moneen kertaan Ti-ti-uu -kutsuin metsästä tätä kiljuvan yleisökaverimme kanssa huhuillen. Ja tulihan se Ti-ti-uu. Ja kaiken ihanuudeksi tuntui, että Nuuskamuikkusen huuliharppukin, jolla on aina ihan täysin omat ajatuksensa, oli jo lämmennyt koko vuoden odotuksesta ja niinpä Nuuskamuikkunen päästi joen kaiteelta huuliharpun heläyttämään taas täysin uuden kevätlaulun meille.

Enkä tiedä, miten tuo innostunut nelivuotias tyttö äiteineen pysyi enää koossa esityksen jälkeen, sillä tarinaa, pidättelemättömän kiljuvaa riemua tulvi vielä esityksen päätyttyä teatterin näyttämöllä, jossa Nuuskamuikkusta ja Ti-ti-uuta kameroin kanssamme muistikuviimme näppäilimme ja pitkin teatterin aulaa kirkuvia, jatkuvasti huutavia ääniä korva-aisteistamme ulos karistelimme.

Ulos riennettyämme ajatuksemme kiisivät heti päästä uuteen katselutilaisuuteen mahdollisimman pian, kokemaan tämä Superteatterin Kevätlaulu, Nuuskamuikkunen ja Ti-ti-uu normaalein keskittymis- ja teatterinautintomahdollisuuksin vailla minkäänmoisia teatteriesityksiä pilaavia meluavia riiviöitä. Sellaista on lastenteatteri – hurjimmillaan ja hurmaavimmillaan.

Kevätlaulu

Teksti Tove Jansson

Näytelmäteksti, sovitus, ohjaus, lavastus ja musiikki Tero Porali

Puvut ja tuotanto Emilia Porali

Esittäjät Maria Nissi ja Anssi Hyvönen

Nukenrakennus (Ti-ti-uu hahmo) Amadeu Vives
Puvustus Minna Lavaste

 

Ensi-ilta lauantaina 8.2.2025

http://www.superteatteri.fi/

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Sinun, Margot -teatterin kiehtovuudella

 

Siltasen perhe – isä Markus, lapset Vilja ja Matias sekä äiti Rosa ovat saapuneet Itä-Saksaan

Suomeen ja Itä-Saksaan 2010-luvulle sekä vuoroin 1980-luvun lopulle sijoittuva teos kertoo kylmän sodan aikakaudesta ja sen päättymisestä, päähenkilönsä Vilja Siltasen elämänmatkasta kaksivuotiaana lapsena perheensä kanssa asumaan Itä-Berliiniin Markus-isänsä ulkomaankirjeenvaihtajan lehtimiestyön mukana, siellä vietetyistä hämärästi muistuvista varhaiskasvatuksen muutamista vuosista, pikaisesta paluusta Suomeen ja parikymmentä vuotta myöhemmin selvittelemään isänsä jäämistöstä löytynyttä suurta, arvoituksellista kirjenippua, joiden allekirjoittaja Margot kaipaa kirjeissään vastaanottajaa ja pientä Kastanja-nimistä tyttöä. Viljan äiti Rosa on kirjeistä tietoinen, mutta vaikenee niistä täysin ja kuittaa, että pieni tyttö on Vilja itse ja että kirjeet olisi ajat sitten pitänyt hävittää. Kuka sitten Margot on ja miksi Vilja ei lapsuudestaan muista häntä.

 

Viime torstaina istuin harvinaisen täydellisen teatterillisen kolmetuntisen loppuunmyydyn ensi-illan täynnä Helsingin Kaupunginteatterin koko nykyisen teatteritaiteen moderneimman teatterikoneiston kaikkia taiteellisia mahdollisia elementtejä ja niiden tehoja.  Kirjassa eri tapahtumien aikakaudet pystyi hyvin sivuja edestakaisin tarvittaessa kääntelemällä hahmottamaan, aikajanat muuntamaan tapahtumien mukaan. Teatterissa sen tekevät ja asioita syventävät upeat, haltioittavat näyttelijät ja näyttämödekoraatiot, pyörivät näyttämön lattiaelementit, siirtyvät ja nousevat suuret tasot. Näin esityksestä tulee hyvin vahvasti mieleen maailman muuttuminen, kylmänsodan arvaamattomuus, suuren muutoksen aavistaminen ja kahden eri ajanjakson, kahden täysin erilaisen yhteiskuntajärjestyksen rinnakkaiselon loppuminen, joista ongelmat välittyvät tähän suomalaisperheeseen sen perhedynamiikan, aatteet ja yhteisyyden murskaten.

Alkuperäisromaanin luettuaan Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle tehtyä näytelmää oli kenties helpompi seurata, mutta suurin ansio esityksen vaikuttavuudelle on Tuomas Timosen tekemän komean, selkeän dramaturgisen sovituksen ja Riikka Oksasen ohjauksen tarkkavainuisesti toisiinsa lomittuvat hienot eri yhteiskuntajärjestelmien kuvaukset, lämmintunnelmaiset pikkuhauskat lasten kohtaukset ja suuret linjat – idän ja lännen 1980- ja 2010-luvuille peilaavat vuorottelevat interiöörit, jotka tuntuvat harvinaisen onnistuneilta, voimakkaan tunnelmallisilta.

Teoksen keskeisistä neljästä näyttelijästä, ennen kaikkea Viljalle, Satu Tuuli Karhu perheen merkitys on vasta kirjenipun löydyttyä noussut suorastaan pakkomielteeksi. Hän alkaa selvittää Markus-isänsä, Martin Bahne, kaksoiselämää ja löytää vielä jotakin pysyvää, kaunista jäljellejäänyttä. Näyttelijätöistä Margotiksi paljastuva Luise, Sara Soulié, ja avioeron jälkeen vaitonaiseksi muuttunut Viljan Rosa-äiti, Sanna-June Hyde,  luovat uskottavan elävät roolihahmotelmat. Tempaudumme Viljan ajatusten mukana Siltasen perhekunnan sukuselvittelyyn ja matkaamme suoraan Berliiniin.

 

Varsinkin kahden päähenkilön, suomalaisen toimittaja Markus Siltasen rakkaussuhde lapsensa päiväkodin saksalaiseen Luiseen, saa romaanista poikkeavan värityksen. Markus tuntuu teatteriversiossa ottaneen eräänlaisena asenteena salaisen suhteen ylläpitämisen kuuluvan miehelle. Luisen naiseuden näkökulmat, ambitiot, onnen ja rakkauden kokemukset, Markuksen lapsen tuottama hellyys tulevat voimakkaammiksi kuin kirjassa ja naiseuden asema koko tarinassa korostuu Sara Soulién rakastettavasti, tunteikkaasti näyttelemässä Luisessa.

Yksityinen ihminen Vilja ja kansainvälinen maailmantilanne ovat ne puitteet, joissa meitä katsojia vellotaan miltei kolme maailmanhistorian vuosikymmentä, Vilja Margotia ja omaa epäselväksi jäänyttä lapsuuttaan etsien löytämänsä kirjenippu mukanaan. Tuon sinnikkään selvittelyn, monen jo osin lakkautetun yhteiskunnallisen byrokratiaportaan, lapsuutensa aikalaisten vielä elossa olevat ihmiset Vilja käy tapaamassa ja monet tutut seudut ja paikat, etenkin vanhan lastentarhansa ja sen ilmapiirin hän käy nyt uudelleen aistimassa. Luontevasti, määrätietoisesti ja lempeän sielukkaasti näyttelevä Satu Tuuli Karhu luo olemuksellaan tämän esityksen aidon inhimillisen kiehtovuuden.

Suurella teatteriestradilla elämää suurentavia realistisia elementtejä luodaan Toni Haarasen valospoteilla tehokkaasti, ne keskittävät ihmisajatusten hehkuvat tunnelmatäydet hetket, varjot ja valöörit, kiihkeätunnelmaiset sielua sykähdyttävät perhe- ja läheiskohtaukset, ilotulituksetkin nähtäväksemme.

Antti Mattilan upeat, järisyttävät, visuaalisesti väkevät interiöörit, jotka Haarasen valojen, värien, äänien ja hiljaisuuksien huumassa, nousevien ja pyörivien näyttämörakenteiden Eraldj Nazimovin maailmannapojen tehostenatinoin, aikakauden musiikkivälähdyksin kaikki kuin äänikulissein, paukkein jatkuvasti yllättävät sinfonisen mielikuvituksellisilla tehoillaan – kontrastina harmaan arkinen itäsaksalainen yhteiskuntakuvitus, kodikkaan niukkoine ja vaatimattomine työläisperheasuntoineen ja naapureineen, Tiina Kaukasen muutamine aikakauteen ankkuroinive oivaltavine vaatelöytöineen, kaksitahtiautoineen, suurine kerrostalokolosseineen tai täysin pelkistettyine puhtaine estradeineen, joissa pienet rekvisiittaviitteet vievät meidät itäsaksalaiseen vapaa-ajan täyshoitolaan.

Helsingin Kaupunginteatterin koko teatterillinen atmosfääri ja suurikoneistoinen tekniikka pystyy irtautumaan täysin Sinun, Margot -kirjan pikkutarkan inventaariollisesta asiatilityksestä, pitämään katsojansa teatteri-imussaan hurmaavan esitystulkintansa näyttävänä, ihasteltavana, hätkähdyttävänä, kauhisteltavana ja koettavana vaivatta peräti kolme tuntia. Se on suuren teatterin ja loistavan pienen näyttelijän Satu Tuuli Karhun suhteellisuusteorian toteutuksen teatteritaiteellinen voitto.

Helsingin Kaupunginteatteri

Sinun, Margot  -Meri Valkaman samannimisen romaanin mukaan

Dramatisointi Tuomas Timonen, Ohjaus ja esitysdramaturgia  Riikka Oksanen ja työryhmä, Lavastus Antti Mattila,  Valot Toni Haaranen, Äänet Eradj Nazimov,  Puvut Tiina Kaukanen.

Valokuvat Mitro Härkönen

Ensi-ilta 6.2.2025 Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

https://hkt.fi/esitykset/sinun-margot/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri

Saima Harmajan sädehtivä nuoruus ja runous musikaalina

Anni-Maija Koskinen tarjoili Saima Harmajan päiväkirja -musiikkinäytelmällään sydämellisen empaattisen, iloisen, vapautuneen, rakastuneen, nuoruuden aitoa hurmaa ja naiseuden luontaista sensuaalisuutta täyden valoisan kuvan runoilija Saima Harmajasta.

Anni-Maija Koskinen draamakirjailijana loi täydellisen, ihailtavan terävän, elämäniloisen nuoren ihmisen elämäkertamaisena runoilijatarinana ihastuttamaan sielujemme nuutuneita tuntemuksia ja raikastamaan tällä teoksella sen pääosan loistavalla näyttelijäluomuksella Saima Harmajan runojen sisältörikkautta ja kulttuuriseksi kukkuraksi vielä säveltäjänä uudenlaisilla musikaalisilla sävelväreillä meidät kokemaan uudesta perspektiivistä täydellisen jo entuudestaan ihaillun suuren runoilijan.

Seitsemäntoista sävellystä Saima Harmaja on saanut runoudellaan uudet tulkitsijansa soimaan runouttaan entistä hehkuvammin tähän musiikilliseen näytelmään: kielellisesti kauniiden, soinnukkaiden perusrunojen ja niiden modernit mestarillisesti vanhan runouden loppusoinnulliset perusrakenteet ovat jo klassisen kaunista runoutta.

Mutta eräänlaista suoranaista kertomarunoutta säveltäjä-käsikirjoittaja on vielä tuonut myös omilla runojen sisällön kertauksenomaisilla sävelellisillä värityksillä ja sanoituksilla henkilökuvaa syventämään. Koskisen tutkija-kirjailija-säveltäjä-näyttelijä -taiteilijapersoonallisuus on puhjennut täydelliseen kukoistukseen, jollaista harvoin olen suomalaisessa kulttuurissa nähnyt, vaikka häntä olenkin jo parikymmentä vuotta saanut musiikillisissa yhteyksissä kokea. Valloittava kulttuurinen tähti on lahtelaistaivaalle syttynyt täysillä loistamaan!

Mielenkiintoinen dramaturginen ajatus tekijällä oli rakentaa käsikirjoitukseen Saiman rinnalle kuviteltu tämän aikakautemme henkilö Maija, jonka avulla saimme seurata elämäkerraksi hiljalleen runo runolta, laulu laululta muuttuvaa mukaansatempaavaa musikaalista opusta ja kuin nyt satavuotta Saima Harmajan kuoleman jälkeen pohdiskella häntä ja hänen runoilijaelämäänsä omaan aikaamme peilaten. Tuon kuvitteellisen henkilön, keikkamuusikko Maijan näytteli valovoimaisen luontevasti Elina Ruti. Kaksikko loi esitykseen sellaisen määrän liikutusta, järkeä, hauskuutta, totuustuntua ja tunteen voimaa, että meidän katsojien oli helppo vain nauttia sujuvasta esityksestä. Ruti vielä pystyi heittäytymään kauniin laulutaiteilija-osuutensa lisäksi taitavasti sivuosiinsa Saiman temperamenttiseksi sisareksi Outiksi ja Saima-lapsestaan ja hänen tulevaisuudestaan huolestuneeksi äitihahmoksi.

Koskisen ja Rutin kohtaukset ja koko yhteinen estradin hallinta toimivat ja nostivat esityksen kokonaisuuden suuriin taiteellisiin korkeuksiin niin sävelpuhtaan kauniilla laulutaidolla, duetoillaan, koreografioillaan kuin ennen muuta näyttämöltä katsomoon saakka viestivällä läheisystävyydellä, sen katsojat valloittavalla kahden ihmisen välisellä, ihailtavalla sympatialla.

Koko teoksen muokkaaminen näin sujuvan sisältörikkaaksi ja ammattitaitoiseksi on ohjaaja Tapani Kalliomäen varma, vaativa tarkkavaistoisen herkkä ohjaus. Se on kokonaisuuden vankka tae, jolla nämä keskeiset esityksen kohokohdat, näyttämöpuhe ja kahden esittäjänsä luontainen näyttelijäkarisma huolellisesti perusteltuina, persoonallisiksi treenattuina hahmoluomuksina, monina kymmeninä luonneviitteinä syntyy ja tarjoillaan teatteriherkkuna meille. Hienot tauot, katsekontaktit, tunteet, suuret ilot, pienet vastoinkäymiset katsomo tajuaa taitavan ohjauksen kultahippusiksi ja valoisan esityksen tunnusmerkeiksi.

Musikaalisuuden nostaa erityislaatuisen virkistäväksi, perinteisille musiikkinäytelmille malliksi eräänlainen matineamaisen tarkka kohtauksellinen säestys, milloin piano/harmoni/sello tai erillisin soitinkokoonpanoin kahden esityksessä tiiviisti mukana elävän musiikkimaestron, Matti Hussi ja Niklas Hagmark, sovituksin, säestyksin, sävelkuvin  ja rytmikomppauksin: nämä muusikot luovat uskomattoman tunnelmallisia äänikomposioita pitkin esitystä ja tuovat tiiviisti lavalla koko ajan mukana ollessaan lämmintä huumoria ja yhteisilmaisun sydämellistä gloriaa – miltei kuulumattomin herkistävin koko ensemblen stemmalauluin, jopa näytelmän vuorosanoin. Vain musiikin sähköisesti vahvistettu volyymi joissakin kohdin on yhä peittoamassa tekstin säkeitä ja lyriikan lumoa. Esityksen kaikki esityselementit toimivat keskittyneen sujuvasti – lavastus, valot, tyylipuvut, ääninäyttelijöiden esitystä sävyttävät osuudet Harmajan suvusta aina Mika Waltariin saakka.

Tietenkin nurisen siitä, ettei Saima Harmajaan täydellisesti uppoutuminen ole voinut enää luovaa Koskisen monitaitoista persoonaa pysähdyttää, vaan asioiden, yksityiskohtien määrä on paisunut niin valtavaksi, että esitys on ajallisesti jo ylipitkä: hyvää ja vahvaa autenttista sanottavaa, sisällöllisesti meitä vakuuttavia inhimillisiä tunteita ei enää pysty eikä halua kätkeä ne löytäessään – niinpä esityksestä meille teatteritaiteeseen perehtyneillekin oli jo muutama kymmenen minuuttia liikaa pystyäksemme kaiken nauttimaan. Ehkä dramaturgia olisi voinut olla tässä valppaampi.

En halua mielivalintojani koko esityksen laulumusiikista piilottaa: Noita ja Peipponen ovat runoina ja sävelinä – ja tyylikkäinä esitystulkintoina illan lempiherkkujani.

Tuli kuitenkin niin hyvä mieli meille runon ystävien asenteellisille, jotka olimme vuosikymmenet tottuneet riutuvaan, kovin säälittävään, keuhkotautiseen runotyttöön, jonka niin perhe, kirjallisuus kuin lukeva yleisö ja kirjallisuuden runon aikakaudet oli miltei eristänyt potilaitten tavoin tartuttamasta tautiaan keneenkään – vaikka olemme ikäpolvea, jolle calmet-rokotus annettiin jo ensimmäisellä kouluviikollamme. Vain Harmajan muutamat suruaiheiset runovärssyt ovat saaneet sijan sivistyksessämme ja vuosikymmeniä kuuluneet tai kirjoiteltu hautajaisten hyvästijättöriveihin ja seppeleisiin ikiajatuksina.

Jukon ensiesityksen jälkeen Saima Harmaja nousee toisenlaiseen kategoriaan suomalaisen runon suurena kirjailijana ja naiseuden esitaistelijana: valoisan nuoruuden, rakastuneen naisen ihastuttavana kulttuuripersoonana.

 

Työryhmä:
Käsikirjoitus ja sävellys: Anni-Maija Koskinen
Ohjaus: Tapani Kalliomäki
Runot: Saima Harmaja
Dramaturgia: Onerva Helne
Lavastussuunnittelu: Ola Blick
Rooleissa: Anni-Maija Koskinen ja Elina Ruti
Muusikot: Niklas Hagmark (sello) ja Matti Hussi (piano)
Musiikin sovitus: työryhmä
Ääninäyttelijät: Teemu Palosaari, Mikko Jurkka, Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki, Liisa Vuori ja Annukka Blomberg
Ohjaajan assistentti ja kuiskaus: Susanne Mast
Lavastusrakennus: Antti Ruti ja Ola Blick
Tuotanto: Saima-työryhmä, yhteistyössä Teatteri Vanha Juko

Artikkelin kuvat: Lahen uutisia, Maria Mattelmäki, Pia Simonen

 

Esitykset Teatteri Vanha Jukossa:
Ensi-ilta ke 5.2.2025 klo 18

La 8.2. klo 18
Pe 14.2. klo 18
Su 16.2. klo 14
La 22.2. klo 18
Su 23.2. klo 14

 

https://lahenuutisia.fi/2025/01/29/saima-harmajan-paivakirja-musikaalin-kantaesitys/

Kategoriat
kulttuuri

Puhuvia Runebergejä ja syötäviä runebergejä riittää

Suomen%20lippu.jpg

Tänään käynnistyy Suomen vuoden 2025 liputusvuosi. Kaksikymmentä kertaa vuoden aikana liehuvat Suomen sinivalkoiset liput saloissa.

Hämäläisessä ruumillisen työnteon näkemyksessä Runeberg koetaan suurpuhujana – paljon puhetta, vähän käytännön tulosta. Siksi sanonta ”puhuu kuin ruuneperi” on vielä tänään käytössä. Lahdesta nämä monet turhanpuhujat voisi nimetä suoraan oikeilta nimiltään Lahden kaupunginvaltuutetuista – puutetta heistä ei ole.

Runebergin päivän suomalaiset näkevät ja kokevat sekä sitten maistelevat parhaimmin kansallisena juhlapäivänään astumalla kauppansa leipäosastolle. Runebergin torttuja on Lahdessakin lähes kymmenen eri valmistajan toteuttamina hyllyt notkuen. Ja mikä omituisinta – ne ovat hinnaltaan ihan kohtuulllisia.

Nimensä torttu sai 1880-luvun lopulla helsinkiläisen Ekbergin leipomon tehdessä ensi kertaa myytäväksi Fredrika Runebergin runoilijapuolisolleen tekemällä reseptillä tällaisen rommilla maustetun makean leivoksen.

Myös kotihenkiset lahtelaiset ovat ottaneet vuosittaiseksi tavakseen leipoa runebergintorttuja perhekunnalleen ainakin kerran vuodessa.

Sisäministeriön antamassa lippuasetuksessa määrätään viralliset liputuspäivät ja Helsingin Yliopiston kalenteritoimiston ylläpitämässä luettelossa luetellaan vuosittain vakiintuneet tai poikkeukselliset suomalaiset liputuspäivät – lisäksi on vielä lipunnostajan ajatusten mukaan vapaaehtoisia liputuspäiviä.

Vuoden 2025 liputuspäivät:

Helmikuu

5.2. J.L. Runebergin päivä

28.2. Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä

Maaliskuu

19.3. Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä

Huhtikuu

9.4. Mikael Agricolan päivä, suomen kielen päivä

13.4. Alue- ja kuntavaalit

27.4. Kansallinen veteraanipäivä

Toukokuu

1.5. Vappu, suomalaisen työn päivä

9.5. Eurooppa-päivä

11.5. Äitienpäivä

12.5. J.V. Snellmanin päivä, suomalaisuuden päivä

17.5. Kaatuneitten muistopäivä

Kesäkuu

4.6. Puolustusvoimain lippujuhlan päivä

20.6. Juhannus, Suomen lipun päivä

Heinäkuu

6.7. Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä

Elokuu

30.8. Suomen luonnon päivä

Lokakuu

1.10. Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä

10.10. Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä

24.10. YK:n päivä

Marraskuu

6.11. Ruotsalaisuuden päivä, Kustaa Aadolfin päivä

8.11. Isänpäivä

20.11. Lapsen oikeuksien päivä

Joulukuu

6.12. Itsenäisyyspäivä

8.12. Jean Sibeliuksen päivä, suomalaisen musiikin päivä

 

Vielä on hyvä muistuttaa meitä pienillä runovärssyillä kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin [5.2.1804-6.5.1877] runoudesta:

J.L. Runeberg

Joutsen (Svanen)

Halk’ illan ruskon auermaan
käy lento joutsenen.
Se laskee lahden hopeaan
ja soutaa laulellen.
Se lauloi: ”Auvo taivainen
on armas Suomenmaa,
sen päivä mennä levollen,
yökaudet unhoittaa.

Ja varjon siellä runsahan
luo koivut tuuheat.
On kultaa peili lahdelman
ja aallot vilppahat.
Sen onni ompi kallehin,
ken siellä rakastaa.
Sielt’ usko ompi syntyisin,
se sinne kaihoaa.”

Niin kaikui laulu kiitäen
yl’ aaltoin siintäväin,
ja joutsen armaan rinnallen
nyt souti, lauloi näin:
”Vaik’ on sun elos unelma
niin lyhyt, riittää se;
sä lemmit Suomen lahdella,
sä lauloit Suomelle.

(suom. Yrjö Weijola)

Kansallisrunoilijaksemme hänet nimettiin MAAMME-laulun säkeiden runoilijana. Sen sanat levisivät koko Suomeen hänen Vänrikki Stoolin tarinoissaan (Paavo Cajanderin valvomana suomennoksena 1889):

Vänrikki Stoolin tarinat vuoden 1898 painoksena. Kuvitus Albert Edelfelt. Maamme-laulun sanat ovat alkuperäisessä vuoden 1867 muodossa: pohjainen, ei pohjoinen, joka muutos sisältyi Taavi Hahlin Ylioppilaslauluja-kokoelmaan jo vuonna 1871.[1][2]

Missä viipyvät aidot, ammatikseen kirjoittavat lahtelaiset ruuneperit?

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Vaikuttava viteo Lahesta!

Tässä kattottavaks perhetuttavan ja nuoremman Virtasen linkkaama markkinointivideo Lahesta.

Melkoinen paratiisi vaikuttais olleen – ei paljoa häviä sosialistisille unelmille:

https://players.icareus.com/elonet/embed/vod/2562418

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Kansainvälistä taitavaa jännitysviihdettä

Kuvassa Kaisa Torkkel, Pertti Koivula, Mikko Virtanen, Jari Pehkonen, Jesse Gyllenbögel, Anna Ackerman, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Arttu Kapulainen, Heidi Herala

 

Helsingin Kaupunginteatteri tarjoilee kansainvälisiä salapoliisitarinoita, jotka kiinnostavat yleisöä. Agatha Christie elää tänään jo toisella näytelmällään teatterin yhtenä katsotuimpana ja loppuunmyydyimpänä esityksenä. Eikä yksikään pelastunut -esityksestä Agatha Cristielle vakiintuneella viisisataahenkeä vetävällä Arena-näyttämöllä on jo etukäteen yksitoista esitystä loppuunmyyty.

 

Vanha kunnon salapoliisikirjallisuus on tullut kodeissa parin koronavuoden jälkeen muotiin, niiden ahmiessa kirjastoista ja televisiosta kaikki mahdolliset Agatha Christie -toteutukset: kirjat, videot, elokuvat, sarjat, yksittäiset näytelmät tai niiden tv-tuotannot ympäri maailman.

Suurkaupunki Helsingissä livemuotoinen jännitysviihde on jo niin suosittua, ettei tarvitse sanoa kuin Agantha Christie, niin teatterin liput viedään käsistä. Hyvä niin. Paljon huonommassakin vapaa-ajanvietossa voisivat suomalaisen pääkaupungin ihmiset ja siellä vierailevat olla rentoutumassa unohtamaan aikamme maailman ahdistamaa, sodanvarjostamaa ilmapiiriä.

Rentoutuminen tänään on saada kokea taatusti varmaa, mutta ei realistista jännitystä, vaan arvaamattomuutta teatteriesityksessä. Ei siis ole ihme, että Helsingin Kaupunginteatterin 515 hengen Arena-näyttämön yksitoista näytäntöä on jo myyty yli 5500 katsojalle etukäteen.

 

Mitä eritystä tässä suurkaupungin Arena-näyttämön ajanvieteterapeuttisessa kokonaisuudessa sitten oikein on. Se on ihmiselle inhimillisen kokoinen, häiriöiltä suljettu tila keskellä Helsinkiä, Hakaniemen torin hyvien liikenneyhteyksien solmukohdassa, Hämeentien kaupunginpuoleisessa päässä: helppo mennä kävellen, metrolla, ratikoilla. Sen kelpo intiimi teatteri-imu syntyy jo tiiviistä, aulatilojen läheiskoskettavasta ahtaudesta, jonka salin vaatimattomat, mutta mukavasti istuttavat tuolit balsamoivat kropallemme sopiviksi. Eikä tarvita kuin Agatha Christien tarina, muutama maineikas huippunäyttelijä ja viihtyminen on taattu – taitavaa Suomen parhainta teatterin tuottamaa jännitysviihdettä syntyy ilta toisensa jälkeen.

 

Eikä yksikään pelastunut maistui turvalliselta, hyvältä vanhanajan teatterilta. Ollaan koko esityksen ajan Englannissa, luokkayhteiskunnassa, jossa tapahtumat keskittyvät koko ajan samaan yläluokan miljööseen – yksinäisen, merta ympäröivän saaren täyshoitolaan, jonne kaikki kymmenen kansalaista, jokainen eri syystä ovat saaneet kutsun tulla.

Näyttämö on lavastettu mennyttä aikaa viestivästi, kauniin tyylipuhtaasti vuosisata sitten eletyn aikakauden tyyliin seurustelusalongiksi, huonekaluin, takoin ja tarjoilukalustoin kuin menneisyydestä kertoen ja puvustettu samaa aikalaistyylikkyyttä henkiväksi – me saimme siirtyä aidosti  epookkiin menneeseen mailmaan, 1940-luvun taitteen salapoliisitarinaan. Tarinaa varjostaa taustalla tietenkin aidosti toinen maailmansota tietoineen ja uhkakuvineen.

Aluperäisteoksessa kaikki sen henkilöt kuolevat, vaikkei saarella ole kuin nuo kaikki kymmenen henkilöä: murhien ja murhaajien arvoitukset jäävät siis kuitenkin ratkaisemattomiksi. Helsingin Kaupunginteatterin esityssovituksessa ainakin yksi jää henkiin.

Murha toisensa jälkeen tapahtuu ja herättää nopeasti yhteisen keskustelun siitä, kuka on seuraavana vuorossa ja selvittelyn monologina tai vuorosanoina jokaisen kohdalla, mitä kukin henkilöistä on saanut elämässään niin hyvää kuin pahaa aikaan. Murhien vauhti kiihtyy ja samanaikaisesti aina murhan tapahduttua kymmenestä takan reunan pienoispatsaasta häipyy yksi aavemaisen käsittämättömästi.

Huumaavat voimakkaat äänikulissit etenkin esityksen viimeisessä näytöksessä tiivistävät tulkinnan jännityksen lähes sietämättömään huippuun.

Enempää ei liene tarpeen esityksestä kertoa.

 

Itselleni esityksen tekee rakastettavimmaksi ohjauksen näyttelijätyö, joka perustuu selvästikin psykologiseen, näyttelijälle hyvin sisäistettyyn hahmorakenteluun. Niistä Jouko Klemettilän taitavasti erittelevä, lopulta mieleltään murtuva lääkäri, Heidi Heralan luokkatietoisen kylmänynseä, julma Emily, Jari Pehkosen ehyen pateettinen Kenraali ja Santeri Kinnusen touhukkaan energinen William ovat roolitöitä, jotka kantavat jo esityksen todellisuustuntua.

Lähemmäs aikakauttamme esityksen tuo Anna Ackermanin näyttelemä Vera realismillaan ja houkuttelevalla sensuaalisuudellaan sekä Mikko Virtanen Philipinä, epäinhimillisessä suljetussa tilassa inhimillisesti rakastuessaan.

Klassisen Agatha Christien tekstin esittämisellä teatterissa on täysin omat ansionsa. Helsingin Kaupunginteatterin esityksen ihmiselävä tunnelma on parhaimmillaan inhimillisen aitoa, kaukana suurista festivaalimaisista ja yhteisömassakokemuksista. Esitys tuo ihmisen tapahtumien keskiöön, yhdeksi tarinan jännityksen kokijoista ja iskee juuri tuossa sopivasti hieman vanhahtavassa miljöötilassa ajatuksiimme – ne vaivatta mukaansa kaapaten.

https://hkt.fi/esitykset/eika-yksikaan-pelastunut/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri

Tove Janssonin satu Superteatterin maailman kantaesityksenä

Lahtelainen jo 9-vuotias, aidosti ammatillinen lastenteatteri, Superteatteri  on viikon päästä astumassa kansainvälisten teatteriuutuuksien keskiöön, Tove Janssonin koskaan aikaisemmin esitettyjen kertomusten esitysherkun yksinoikeutettuun omatekoiseen maailman kantaesitykseen, josta lehdistö sai eilen vielä pienen, rauhoittavan annoksen aitoa lastenteatteria.

Viikon kuluttua 8.2.2025 on Tove Janssonin Näkymätön lapsi -kertomuskokoelman tarina Kevättuuli maailman kantaesityksenä kaikille 3-100 -vuotiaille koettavissa Mariankadun Superteatteri-ihmeessä.

Eilen paikalla olivat  Superteatterin taiteellinen johtaja, käsikirjoittaja-ohjaaja-säveltäjä-muusikko TeroPorali, itse Nuuskamuikkunen hurmaavan esittäjänäyttelijänsä Anssi Hyvösen hahmossa, tarinan toinen päähenkilö, satuhahmo Titiuun tulkitsija temperamenttirikas näyttelijä Maria Nissi sekä lavastaja-taiteilija Amadeu Vives. Me pieni lehdistöyleisö yhdessä teatterin tuottaja Emilia Poralin kanssa suorastaan hykertelimme tyytyväisinä näkemästämme pienestä maailman kantaesityksen kohtauksesta.

Teatteria ja kirjallisuutta ja muita taiteita tuntevat tietävät, miten esittäviä ja kirjallisia taiteita määrittelevät tarkat yksinoikeudet niitä valvovine asianmukaisine toimistoineen. Koko Muumien virallinen maailma on jo täysin kansainvälinen toimisto ja Muumeilla tarkka tekijänoikeuksien oma kansainvälinen byroo. Sieltä näin pienen suomalaisen teatterin mahdollisuudet saada omat oikeutensa Janssonin Muumitarinoiden esittämiseen tuntuvat mahdottomilta, mutta niin vaan on käynyt: mahdottomuus on mahdolliseksi jo ihan sopimuspapereilla tapahtunut.

Tero Poralin luomat käsikirjoitus, musiikki ja lavasteetkin ovat jo saaneet hyväksynnät: kirjalliset sopimukset on nyt lopullisesti kaikki allekirjoitettu tarkkoine organisaation yksinoikeusehtoineen, hyväksymisineen, sopimusmaksuineen. Aikaisemmin vain pienenä mustavalkoisena piirroksena esiintynyt ja nyt ihan Superteatterin omassa nimikasteessa nimen saanut Titiuu-hahmo lavastusihmetaituri Amadeu Vivesin luomuksena on sekin käynyt itsensä hyväksyttämässä maailman teatterihahmojen harvinaisten luomusten joukkoon. Vielä tarvitaan enää mainosten hyväksymiset, nekin ovat jo tulossa.

Kohtaus Superteatterin intiimissä teatterisalissa näytti Nuuskamuikkusesta äärimmäisen mieltä rauhoittavan hahmon sympaattisen, täysin kiireettömän olemuksen. Tuntui kuin tuo satuhahmo levittäisi täydellistä rikkumatonta rauhaa nykymaailmaan ja meidän maailman jatkuvista peloista pomppaileviin sydämiimme rauhallisuudellaan ja leppoisuudellaan. Titiuun uteliaisuus ja katse toivat uudenlaista sadun henkeä tarinaan, samoin sävellyslavaste tunnelmoinnillaan. Lastenteatterina tuleva reilu puolituntinen vaikutti täydelliseltä pienten ja meidän suurten kokea ja nauttia – vaikka se uusi odotettu Kevättuuli-laulu jäikin vielä ensi-iltansa teatterijännityksemme teatterikruununa odottamaan.

 

Esityksessä yhdistyvät perinteinen näyttelijäteatteri ja nukketeatteri. Kevättuuli-esitys täyttää koko Superteatterin kevään 2025 ohjelmatarjonnan helmikuusta kesään saakka. Tarkoituksena on vielä sitä ennen laajentaa Superteatterin katsomoa muutamalla paikalla.

 

Kevättuuli

Teksti Tove Jansson

Näytelmäteksti, sovitus, ohjaus, lavastus ja musiikki Tero Porali

Puvut ja tuotanto Emilia Porali

Esittäjät Maria Nissi ja Anssi Hyvönen

Ensi-ilta lauantaina 8.2.2025

http://www.superteatteri.fi/

 

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri tiede viro yhteiskunta

Suomalaisten spontaani humanitaarinen apu itsenäistyvän Viron tukena

Meillä Viron ystävillä, Virossa vierailleilla turisteilla, maassa käyneillä ja virolaisiin perheisiin, sen asukkaisiin tutustuneilla ja ystävystyneillä lahtelaisilla on viime viikkoina ollut harvinainen tilaisuus – saada vieraaksemme tohtoritutkija Maarja Merivoo-Parro, joka tohtorityönään Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkii suomalaisten Viroon kohdistunutta epävirallista ja tuloksellista auttamishalua ja sen kiitollista virolaista vastaanottamista.

Olemme jo pari eri kertaa saaneet kohdata tämän innostuneen, empaattisen nuoren tutkijan hänen selostaessaan tutkimuksensa tietojen keräysvaiheita eri puolilta Suomea. Meistä muutama lahtelainen on ollut mukana kertomassa omista yhteyksistään hiljalleen länteen avautuneeseen Viroon ja sen asukkaisiin. Viimeksi Merivoo-Parro viime viikolla kävi meille kertomassa tutkimuksensa olevan jo kirjoitusvaiheessa ja että siitä laaditaan lähikuukausina kirja.

                     

Henkilökohtaisista kohtaamisista kansakunnan menestykseen (Fin-Est Connection; MSCA Postdoctoral Fellowship)

Neuvostohallinnon viimeisimmät viisi vuotta olivat perestroikan ja glasnostin aikaa, jonka ansiosta virolaiset pystyivät ilmaisemaan olevansa eri mieltä ja myös rakentamaan suhteita ihmisiin rautaesiripun toisella puolella. Yksi ensimmäisistä yhteyksistä oli kontaktit suomalaisten kanssa.

 

MSCA tutkijatohtori 2024–2026 Maarja Merivoo-Parro tutkii 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa näennäisen spontaanin, suomalaisilta virolaisille suuntautuneen humanitaarisen avun luonnetta Viron noustessa neuvostomiehityksen alta.

”Kaivan esiin rajat ylittävän, suomalaisilta virolaisille suuntautuneen spontaanin humanitaarisen avun historiaa neuvostovallan häviämisestä Viron itsenäistymiseen. Tutkimus tarkastelee kansalaisten henkilökohtaisten valintojen vaikutuksia yksilön elämän muokkaamiseen ja demokraattisen ja sosioekonomisen kehityksen vahvistamiseen.”

 

Hänen tutkimuksensa selostus on laajana seinätauluna koko kuluvan tammikuun ollut nähtävänä Lahden pääkirjaston suurten ovien vieressä sijaitsevissa, suurikokoisissa näyttelyvitriineissä.

 

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Saima Harmajan päiväkirja – musikaalin kantaesitys

Niklas Hagmark, Anni-Maija Koskinen, Elina Ruti, Matti Hussi

Lahtelaisista taiteentekijöistä koostuva Saima-työryhmä tuo ensi viikolla näyttämölle runoilija Saima Harmajasta kertovan kantaesitysmusikaalin.

Saima Harmajan päiväkirja on esitys luovuuden vimmasta, herkkyydestä ja elämän rajallisuudesta. Se on kasvutarina nuoresta Maijasta, joka tutustuu runoilija Saima Harmajan (1913–1937) elämään päiväkirjojen ja runojen kautta. Työryhmä sai produktiolle Päijät-Hämeen rahaston kärkihankeapurahan keväällä 2023 sekä lisäksi tähän kärkihankkeeseen liittyvään lavastukseen pienen Lahden kaupungin myöntämän projektiavustuksen joulukuussa 2024.

Saima-työryhmä tuottaa esityksen yhteistyössä lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon kanssa. Ensi-ilta nähdään Jukossa 5.2.2025 ja näytöksiä on kaikkiaan kuusi. Jukossa iloitaan siitä, että esityspaikaksi ja siten yhteistyötahoksi valikoitui juuri Juko.

On hienoa saada juuri tällainen esitys vierailemaan Jukoon ja olla mukana yhteistyössä tuomassa uutta musikaalia lahtelaiselle teatteriyleisölle. Esityksen työryhmä koostuu upeista paikallisista tekijöistä. Saima Harmaja itse oli hurja taiteilija, joka jätti lyhyen elämänsä aikana vahvan jäljen suomalaiseen taiteeseen”, pohtii Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander.

Teoksen ohjaa Lahden kaupunginteatterin näyttelijä Tapani Kalliomäki, joka on näyttelijätaiteensa lisäksi toiminut ohjaajana kymmenissä teoksissa Lahdessa ja muualla Suomessa. Kalliomäki on työskennellyt laaja-alaisesti myös elokuvan, television ja radion puolella sekä toiminut pitkään näyttelijätyönopettajana ja kouluttajana.

Käsikirjoitus ja sävellys on näyttelijä Anni-Maija Koskisen. Tämä fiktiivinen tarina, jonka Koskinen on kirjoittanut runoilija Saima Harmajan päiväkirjojen ja runojen pohjalta, on hänen ensimmäinen koko illan teoksensa. Eri puolilla Suomea teattereissa näytellyt Koskinen nähdään teoksessa Saima Harmajan roolissa.

Maijan tarinan kirjoittaminen ja uppoutuminen Harmajan maailmaan on ollut kiinnostava kirjoitusmatka. On onnekasta olla mukana näyttämöllä ja kokea, kuinka teos ja henkilöt heräävät eloon ohjaajan käsissä. Musiikin ja muusikoiden osaa ei voi liikaa korostaa. Bändi on kuin yksi näyttelijöistä, musiikki tukee ja kuljettaa kerrontaa”, Koskinen kertoo teoksesta.

Dramaturgina ja Koskisen työparina työskentelee monipuolinen teatterintekijä Onerva Helne, joka opiskelee tällä hetkellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa Dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen tutkinto -ohjelmassa.

Lavastussuunnittelun on toteuttanut Ola Blick. Blick kuuluu Jukon freelancereista koostuvaan taiteilijaryhmään. Hänen lavastuksiaan on Jukossa nähty myös näytelmissä Veriruusut sekä Olen yhä täällä. Molemmissa teoksissa Blick oli myös näyttelijänä.

Lahtelainen Elina Ruti näyttelee teoksessa musiikintekijäksi kasvavaa Maijaa. Ruti on freelance-näyttelijä ja laulaja, joka on toiminut Lahden ja Turun kaupunginteattereissa sekä Rauman teatterissa. Hänet on voinut nähdä Pesäkallion kesäteatterissa sekä kuulla lukuisissa animaatioissa ääninäyttelijänä ja laulajana.

Muusikoina näyttämöllä nähdään Matti Hussi ja Niklas Hagmark. Hussi on lahtelainen pianisti ja freelance-muusikko, joka työskentelee laaja-alaisesti musiikin eri lajien parissa. Hussi toimii mm. Lahden kaupunginteatterissa pianistina ja apulaiskapellimestarina, freelance-muusikko ja sovittaja Hagmark sellistinä Lumos-kvartetissa. Hänen sovituksiaan on kuultu myös mm. Sinfonia Lahden pienryhmäviikoilla, Pepe Willbergin konserteissa sekä Kulttuuriosuuskunta Kellopelin produktioissa.

Ohjaajan assistentti Susanne Mast on pitkän linjan teatterintekijä ja moniosaaja, joka on jo useammassa produktiossa toiminut Kalliomäen assistenttina.

Esitykset:
Ensi-ilta ke 5.2.25 klo 18

La 8.2. klo 18
Pe 14.2. klo 18
Su 16.2. klo 14
La 22.2. klo 18
Su 23.2. klo 14

Työryhmä:
Käsikirjoitus ja sävellys: Anni-Maija Koskinen
Ohjaus: Tapani Kalliomäki
Runot: Saima Harmaja
Dramaturgia: Onerva Helne
Lavastussuunnittelu: Ola Blick
Rooleissa: Anni-Maija Koskinen ja Elina Ruti
Muusikot: Niklas Hagmark (sello) ja Matti Hussi (piano)
Musiikin sovitus: työryhmä
Ääninäyttelijät: Teemu Palosaari, Mikko Jurkka, Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki, Liisa Vuori ja Annukka Blomberg
Ohjaajan assistentti ja kuiskaus: Susanne Mast
Lavastusrakennus: Antti Ruti ja Ola Blick
Tuotanto: Saima-työryhmä, yhteistyössä Teatteri Vanha Juko

Lisätiedot:
Anni-Maija Koskinen p. 0400 250 808
Elina Ruti p. 041 528 2861
Esa-Matti Smolander p. 045 181 0855, esa-matti.smolander@teatterivanhajuko.fi

Teatteri Vanha Juko 
Rautatienkatu 13
15110 Lahti

p. 03 7520 585 ti ja to klo 15–17 (esityskaudella)
toimisto@teatterivanhajuko.fi

www.teatterivanhajuko.fi 
www.facebook.com/teatterivanhajuko
www.flickr.com/teatterivanhajuko

Palaamme esityksen arviointiin ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

ONNEKKAAT tragikomedian pyörteissä

Lahden kaupunginteatterin kantaesitysuutuus Onnekkaat pyrki ajatuksena tavoittamaan 1980-90 -luvut ja todistamaan perheiden olomuotoa, aikuisten ja lasten asemaa perheiden jäseninä ja elämisen arjessa. Tuomo Rämö tekstin kirjoittajana halusi osoittaa suomalaisperheiden keskitasoa ylemmäs yrittävän perheen elämän niin ammateilla, lasten käsittelyllä, kasvatuksella kuin erityisesti julkisuuteen heidän kodistaan raottamasta kodin hengen porvarillisuudesta. Näin syntyi minkä tahansa suomalaisen vuosikymmenen keskitasoinen perhe, jossa aikuiset elävät omaa, yleiseen hienostotrendisyyteen pyrkivää perhe-elämää muotitauluineen, huippuautomerkkeineen, rotary- ja soroptimistiharrastuksineen ja pääosin koko perhe ulkona tapahtuvin ruokailuin fiiniä arkea ja lapset taas pienestä alkaen omaa, länsimaista maailmaa rahalla ostettavine muotimuovisine leikkikaluineen, kasetteineen, videolaitteineen, kauhufilmeineen, pelikonsoleineen, vanhemmiltaan salattuine hengenvaarallisine rohkeuskokemuksineen sekä lopulta nuorten popmusiikkeineen.

Saimmeko me yleisö sitten kirjoittaja-ohjaajan lupaaman, yhteiskunnallista luokkanousua kuvaavan tragikomedian huviksemme ja vakavan ajattelumme tueksi?

Minna Välimäen tyylikäs lavastus – sen kaikki yksityiskohdat, rekvisiitat, toimivat ja näppärästi muuntuvat rakenteet – oli yksi teoksen parhainta kulttuurista antia. Ulkonaisesti siistissä, tekoporvarillisesti kalustetussa, aikakauden modernissa kodissa saimme yli kaksituntisen viivähtää. Hautausmaallakin,  suomalaissukujen tapaan, kävimme pari kertaa perheen kahden nuoren kanssa heidän ikuisuusajatuksiaan kuulemassa – tosin kovin kalmantummassa valaistuksessa.

 

Hyvin kirjoitetut ja varsinkin taidolla näytellyt roolityöt vievät teatterikatsojan näytelmän sisältöön.

Onnekkaiden äiti, apteekkialan työntekijä, isä ilmeisesti korkeapalkkainen lääkäri tai johtaja-asemassa vähän kotona vaikuttava, touhottava virkamies osatuoksuivat tämän kodin hengen luojilta. Lumikki Väinämön luontevan sydämellisen oloinen, varma äitihahmo lehdistä kopioituine sisustusmakuineen ja lapsiltaan edellyttävine käytöstapoineen ja perheen isä,  Mikko Jurkka jo edellisiltä sukupolvilta menneisyydestä löytämine ulkonaisine karriääreineen – porvarillisine, kalliine automerkkeineen, pröystäilevine viiniherkkurehentelyineen, taisivat mainiosti tavoittaa jotakin tuosta kauas ulos näkyvästä 80-90 -vuosikymmenten kodiksi mieltämästä aikuistasosta, josta heidän lapsensa tosiasiassa eivät välittäneet siivuakaan. Eikä heiltä noita kodin ulkonaisia kuoria kysytty, vain tuollaisen kodin ulkonaisia, näkyviä muodollisuuksia heidän piti noudattaa. Väinämö ja Jurkka ovat jo kouliintuneita näyttämötaiteen ammattilaisia, joita on turvallista esityksestä toiseen seurata – he ovat tässäkin esityksessä rooliensa takana täydellisiä.

Tuomas Korkia-Ahon näyttelijärepertuaari esityksessä peräti kymmenenä eri roolina osoitti yhden taatusti Lahden kaupunginteatterin osaavimmista näyttelijäammatin taitajista. Korkia-Aho osuu pienessäkin tehtävässä, pienellä eleellä, saati vuorosanalla aina maaliinsa: hänen mielikuvituksellisen moneen taipuvaa, kameleonttista koomikon näyttelijähabitustaan on nautinnollisen hauskaa seurata.

Nenna Tynin perheen tytär tuntuu luonnehahmottelultaan osuvalta ja hänen näytelmässä lähes noin kolmenkymmenen vuoden elämänkaarensa Sannana sai kyllä osuvat luontoelämänmuotoa ihailevat luonnehdinnat, mutta. Tällä kertaa roolia vaivasi jokin äänensijoitusharha – puhe tuli liian ylärekisteriltä eikä hänen sanottavastaan saanut aina selvää.

Vierailija Markus Järvenpää – kolmessa teoksen eri roolissa – oli näytelmän suurimmassa osassaan perheen lapsena, Mikana. Mika yhdessä Sanna-sisarensa kanssa loi nuo  80-90 -lukujen lapsuuden ja nuoruuden tunnusmerkit nukeista, pikkuautoista ja yhteiskunnan kotien tietotekniikan riemutulemisesta, commondore 64:stä alkaen aina aikakauden kasetteihin, disketteihin, videoihin, pelikonsoleihin, kauhuelokuviin sekä popmusiikkiin. Heille käsikirjoittaja oli sijoittanut koko tekstin luontevimman sanottavan, sisarusten päivän keskustelut, mielipiteet ja keskinäiset, vaatimattomat pohdinnat.

Markus Järvenpään synnynnäisesti rennon maskuliinisen, boheemin olemuksen ohjaus kuitenkin kellisti alkoholisoituneeksi perheen pojan hahmoksi, josta esittäjä ei oikein vakuuttavasti selvinnyt, vaan veti vaikean roolinsa kovin teennäisesti. Veskuloirimainen syöksy jyrkkiä portaita päin alakertaa hurjalla humalaisen vauhdilla oli jo uhkarohkeaa sirkusakrobatiajongleerausta oman keholla, kaukana aidosta teatterista, ja pani miettimään teatterin pohjimmaista tarkoitusta taiteena.

Tuomo Rämön tekstin ja ohjauksen tenhon yhteisessä puutelistassa on muutakin skarppauksen ja toivomisen varaa. Summana esityksessä liian paljon kiusallisesti kiljuttiin, ylireagoitiin ja puhuttiin korvia rasittavasti. Ylipitkä apteekkihenkilökuvan kymmenminuuttinen monologiesittely jäi pelkäksi pitkitetyksi vitsiksi, vaikka se komediatajulla hyvin tulkittiin, tarinaa se ei yhtään kantanut. Muutkin huvittaviksi tarkoitetut, kovin pitkittyneet kohtaukset, kuten isähahmon kalliin viinin maistelushow, kuivuivat kovin kalvakkaiksi hienostovitseiksi kartoittamaan porvariuden pinnallisia perusportaita. Rämön aito huumori sentään vilahteli muutamissa sanonnoissa ja tekstioivalluksissa.

Luvattua tragediaakin saatiin – tosin yhtä hyvin kaikille yhteiskuntaluokille ja yhteiskuntamme vuosikymmenille: syöpään sairastunut äiti tuotiin draamaan muuttamaan perheen dynamiikkaa. Lumikki Väinämön tulkintana se onnistui herkästi ja viileän asiallisesti.

Kuitenkin myös siihen aiheeseen käsikirjoittajan piti tuoda vitsimäinen farssinpätkä yleisöä naurattamaan – verinäytettä sairauden kovettamista verisuonista kömpelöillä välskärintaidoilla kaivelemaan. Voi olla, että tarinan tragikomedia oli kirjoittajan mielestä tässä aidoimmillaan.

 

Kaikkiaan lahtelainen kantaesitys jätti katsojat taiteellisten lupausten täyttymisiä vielä odottelemaan. Lisäesitykset ja harjoitukset, uskon, tuovat taiteellisen tason parannusta.

 

ONNEKKAAT

Kantaesitys 25.1.2025 Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö
Lavastus ja pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Lumikki Väinämö, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Nenna Tyni ja Markus Järvenpää

Valokuvat Tommi Mattila

 

Esityksen kesto 2h 30 min., sisältää väliajan.

 

 

Yhden keskeisen suomalaisteatterien näyttelijäilmaisun ominaisuuden esitys taas nosti pohdittavaksi. Ei pelkästään tässä vaan monissa muissakin pitkään näytelmää harjoituttaneiden teatterien työssä äänen ja puheen selkeyttä ja kuuluvuutta ei kukaan ulkopuolinen ennen katsojaa pääse tarkastamaan. Teatterit, televisio, elokuvat ja niiden mukana Lahden kaupunginteatteri tarvitsisivat asiantuntevan vähintään tavallisen katsojan tai parhaimmillaan puhetaidon taiturin, logonomin tai logopedin, joka kokemalla koko esityksen varsin nopeasti pystyisi puutteet toteamaan ja korjaamaan äänenkäytön sekä sanomisen selvyyden. Kannattaisi kokeilla!

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/onnekkaat/

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tänään ensi-illassa kantaesitys ONNEKKAAT

”Esitys sijoittuu 1980-90 -luvusta nykypäivään. Se käsittelee luokkanousua ja sen vaikutuksia perheyhteisöön. Esityksen tyylilaji on tragikomedia, uskaltaisin sanoa, että on koskettava ja hauska. Elämänmakuinen on hieman tylsä termi, mutta tämä perhe kohtaa juuri niitä samoja asioita, joita jokainen perhe saattaa kohdata. Tämä siis sopii kaikille, jotka ovat joskus olleet perheenjäseniä,” kertoi näytelmän kirjoittaja-ohjaaja Tuomo Rämö Lappeenrannasta videoyhteydellä näytelmän tiedotustilaisuudessa Lahdessa marraskuussa 2024.

Ja teatterinjohtaja Lauri Maijala jatkoi mm .:

Perheen vanhempia, Tuulaa ja Markkua, esittävät Lumikki Väinämö ja Mikko Jurkka ja heidän lapsiaan Sannaa ja Mikaa Nenna Tyni ja Markus Järvenpää, joka vierailee Lahden kaupunginteatterissa ensimmäistä kertaa, mutta on työskennellyt paljon Tuomo Rämön kanssa.

Kotimainen kantaesitys Onnekkaat, koskettava perhedraama 1980-90 -lukujen Suomesta ja talouden vallasta on ensi-illassa Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä lauantaina 25.1.2025 klo 18.00.

Mainoskuva Tommi Mattila

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/onnekkaat/

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Mikko Roihan Niskavuoren Heta

Hella Wuolijoen vuonna 1950 kirjoittama Heta kertoo hämäläisen mahtitalon Niskavuoren voimakastahtoisen talontyttären tarinan. Heta on rakastunut naapuritalon Lammintaustan Santeriin ja odottaa lasta, mutta Santeri hylkää Hetan, joka ylpeänä nai oman talon rengin Akustin ja perhe saa asunnokseen pienen köyhän Muumäen mökin. Liitto on keinomoraalinen ja taloudellinen – kaukana rakkaustarinasta. Heta muuttuu rakkauspettymyksensä mukana suuren talon tyttären kunnianhimon täyttämäksi, koko elämänsä renkimiestään paljon ylempänä olevaksi, kovaksi, ilkeän tunteettomaksi kylmäksi naiseksi, joka taistelee asemastaan ja sukunsa kunniasta.

Hämeeseen sijoittuva klassikkonäytelmä halkaisee puoli vuosisataa Suomen historiaa. Niskavuoren Heta on täyden tunteen teatteria, melodraama tunnustuksen puutteesta ja näyttämisen pakosta, tunteista, jotka jätimme käsittelemättä.

 

Esitys on alkanut moniminuuttisin kirkonkellojen verkkaisin sävelkumuin kuin enteillen tarinan vakavuutta. Pian Niskavuoren talon suuren salin kruunun loisteessa tanssahtelevat jo häävieraat iloisia piirileikkejä ja seinän katveessa raskaustilassaan ämpäriin oksentaa Heta. Kesken alkaneen juhlahumun Heta käskee juuri vihityn renkipuolisonsa Akustin mukaansa ja Hetan voimakkaasta tahdosta he poistuvat omista häistään kohti heille asunnoksi osoitettua Muumäen mökkiä. Näin poikkeuksellisen jännittävästi alkaa Wuolijoen Heta-näytelmän lahtelaisversio.

 

Mikko Roihan näkemys teoksesta on vaikuttavan täydellinen, valtavine näyttämöllä liikuteltavine seinineen, niistä lähtevine varjoineen, valoineen, rakentuvine elementteineen. Roiha on karsinut esityksestä perinteisen realistisen rekvisiitan – yksi kattokruunu riittää mahtitalo Niskavuoren juhlasalin todistamiseksi,  kukka ja kaksi hopeakynttilänjalkaa lapsuuskodista lähtiessä muistoksi – kun taas Muumäen torppa ennen suureksi rakentumistaan rajataan vain pieneksi osaksi näyttämöstä –  köyhyyttä ja vaatimattomuutta osoittamaan.

Roiha ja näyttämöhenkilökunta käyttää noita valtavia näyttämöelementtejä mielikuvituksellisen taitavasti – ne toimivat osin myös tekstin, näytelmän toiminnan ja liikkeen rytmittävinä, leikkauksina, interiöörivaihtuvuuksina, ikkunoinakin ja antavat meille katsojille niin maisemia kuin kulkijoita omissa mielikuvissamme jokainen loihtia.

Kaiken muun saamme siis itse muodostaa ajatuksissamme teoksen ja persoonallisten maalaisihmisten viettäessä lähes viisikymmentä vuotta elämänvaiheistaan maalaistalojen töillä ja maapalstaostoilla vaurastuvassa Suomessamme. Ohjaajan meille antamat välineet tajuta teoksen tunnelmat, käänteet ja tuo hämäläinen kyläyhteisö ihmisineen, asenteineen ja pyrkimyksineen on piiruntarkka henkilöohjaus, josta lähtee näyttelijöiden työstämät, huolella valmistamat elävät roolityöt. Näin koko ensemble luodaan pienin, mutta tarkoin ohjaajan vaativin sävyin tunnistettaviksi persooniksi. Yhteisnäytteleminen on siksi suurta äänenpainojen, kohtausten ja oivallusten löytämää näyttelijäilmaisua, jota taitava Mikko Roihan kaltainen teatteriguru pystyy tuottamaan. Katsojan on turvallista eläytyä mukaan tällaiseen perusteltuun, tutkittuun henkilögalleriaan ja nauttia ohjaajan teatterisuvereenisella ymmärryksellä luoma koko tarina.

Roihan suurta taituruutta on esityksen ja interiöörien suuret muunneltavat liikkeet, valtavan pitkät tauot, joissa juuri suurimmat esityksen henkeäsalpaavat vaikuttavuudet ja niiden täyttymykset saamme kokea.

 

Mitään selvää loogista tapahtumakerronnan aikajärjestystä teos ei sisällä.

Ensimmäisen maailmansodan vyöryt valtaavat kaupungit ja maaseudun Niskavuoren mahtikartanon hämäläismaisemat ja sen lähitalojen tienoot punalippujen liehuessa kansan käsissä jokaisessa kylässä, joka tantereella uutta aikaa ennustaessa, vallankumouksen suurena kansainvälisenä merkkinä lippujen liehuessa käsivoimalla, uholla kuin valtaisivat koko maankamaran Hiski Salomaan Vapauden kaihon sävelten viestittäessä tulevia tapahtumia. Tuskinpa niin tehokasta, komeaa ja aitoa tunnelmaa olen ennen koskaan kokenut kuin Lahden kaupunginteatterin suuren laajan, täyspuisen Suuren näyttämön valtaisaa näyttämötilaa, toimintaa, lippujen hulmuntaa, maailman seinien liikehdintää koko näyttämön täydeltä ja yhteistä tunnetta maailman valloituksen lippujen heiluttajin. Kohtaus on yksi ajatuksiimme ja tuntemuksiimme iskostuva Hella Wuolijoen Heta-näytelmän lahtelaisesta herkän väkevästä, elävästä ja visuaalisesti vaikuttavan upeasti pelkistetystä teoksesta.

 

Hetan hahmon Mikko Roihan ohjaama Annukka Blomberg näyttelee vahvan realistisesti, balladisen kohtalonomaisesti ja välittää sukuylpeyden särkymättömän voiman ylimpänä mahtitalon oikeutena – miltei jokaisessa pienessäkin repliikissään vaikuttavasti kuin pakottaen sen kiinnittymään rikkauden tuomana etuoikeutena lähtemättömästi sieluihimme. Hetassa ovat toisille ihmisille kuuluva lähimmäisrakkaus ja tunteet kylmentyneet täysin ja muuttuneet asialliseksi, pelkkään työntekoon ja maallisen omaisuuden haalimiseen, jossa tuo näyttämisen ylpeys on aina ylinnä. Siihen löytyy vain yksi niukka, hämmentävä inhimillinen poikkeus. Tuo Hetan rikkaan suvun peritty ylpeys lehahtaa vielä yhden ainoan kerran liekkeihinsä ja kohtauksessa lapsensa isän kanssa Heta suorastaan taistelee itseään ja tunteitaan vastaan seinää vasten rakastamansa miehen puristuksessa kamppaillen. Tuskin missään muussa suomalaisdraamassa naisen ilkeys on niin täydellistä ja julman yksinoikeutettua kuin Annukka Blombergin vaikuttavasti eläytyvässä, hienolla ammattitaidolla näytellyssä Hetan lahtelaisversiossa ja sen upeasti heittäytyvässä täydellisessä rooliluomuksessa.

Tapani Kalliomäen Akustin suomalainen maanläheisyys, työnteon arvostaminen, ystävällisyys ja epäitsekkyys nousevat suuriin korkeuksiin roolityön valloittavana persoonana, lämminsydämisyytenä ja järkevyytenä elää poikkeuksellisen ynseän puolison kanssa elämänsä loppuun asti. Kalliomäessä löytyy suomalaista aitoa lupsakkuutta, rehellistä liikemiestä, esimerkillistä sovittelevaa ja tuloksellista taitoa ilkeän puolisonsa käsittelemisessä, maalaisjärkeä ja päättäväisyyttä kenelle tahansa nykyihmiselle jaettavaksi.

Akustista kehittyy työteliäisyydellään ja luotettavuudellaan kaikkien kunnioittama, varakas talollinen, jonka rakentama Muumäen talo on jo Niskavuorta suurempi ja navettaankin mahtuu 50 lehmää. Niskavuorelaiset käyvät kateellisina saavutusta ihmettelemässä. Akustille myönnetään myös juuri ennen kuolemaansa kunnallisneuvoksen arvonimi.

 

Jari-Pekka Rautiainen luo asenteellisuuksista poikkeavan rovastin taidolla ja empatialla, Teemu Palosaari vallesmanninsa hämmentävän asialliseksi, selkeäksi, luotettavaksi virkamieheksi, Laura Huhtamaa Roosansa pelkälle työlle uhranneeksi ihmiseksi, jolta ei tunteita työnteon pakkomielteen lisäksi tarvitse etsiä. Liisa Vuori ja Anna Pitkämäki näyttelevät lähes Hetan työorjina lapsuutensa toimineet nuoret naiset tomerasti, Saana Hyvärinen Loviisa Niskavuoren tinkimättömän voimakkaasti niskavuorelaisuuteen pysähtyneenä ajattelijana ja Aurora Manninen Iitana rempseän valoisan palvelijan.

Veeti Vekola tekee Siipirikkonsa käytännön läheiseksi, älykkääksi, isäntänsä vaatimattomuuden ja ihmisläheisyyden kumppaniksi, jossa isännän ratkaisujen puolustaminen näyttäytyy merkittävästi. Roolityönä Vekola kantaa näytelmän kylmyyden tendenssin vastakkaista uutta tulkintalinjaa tuomalla rakastumisen lämmöllä ja tunteella mukaan esitykseen. Tomi Enbuska näyttelee ensin nuorekkaan vauhdikkaasti Jaakko-pojan ja syventää sen osaavasti myös kasvatusisänsä Akustin kuoleman lähetessä sympaattiseksi nuorukaiseksi, isäkseen tätä kutsuen. Hänen osuutensa perinnönjaossa on kuolleen Akustin puolustajana myös merkittävä. Mikko Pörhölä Santerina taipuu alkuperäisenä Hetan viettelijänä ja petturina elämän osaansa epäonnistuneena Akustin luottamuksen arvoiseksi mieheksi. Aki Raiskio luo valoisan ihmettelijän tutustuessaan Niskavuoren isäntänä seudun ihmeeseen, oman mahtitalonsa mitat ja arvokkuuden ylittäneeseen Muumäen taloon sitä hämmästellen.

 

Julmuuden vastakohdaksi ohjaaja armahtaa meitä tuomalla esitykseen koskettavaa, ajatonta ja universaalista, romanttistakin vilpitöntä kauneutta:

Kohtaus, jossa Mikko Roihan Heta-näytelmä nousee voimakkaisiin harvinaisiin elämän kauneuden tuntemuksiin pääteemansa Hetan kylmien tunteiden vastakohdaksi, on Muumäen Akustin kuolema, jossa ohjaaja tuo äärimmäisen koskettavasti lohdutukseksemme Hetan kylmyydellä piilottaman rakkauden:

Akustin tehdessä vuoteessa kuolemaa vierellään elämänsä arjen jokapäiväinen ystävä, palvelija, hellä läheinen, Siipirikko, alkaa jostakin kaukaisuudesta hiljaa soida kaunis valssi. Se saa Akustin nousemaan ylös vuoteesta,  pusertumaan Siipirikon syliin ja kohta hellin katsein ja ottein toisiinsa tarrautuneet Akusti ja Siipirikko alkavat kuin tapailla muutaman tanssiaskelen valssia, ottavat pian varmat otteet toisistaan ja aloittavat elämän riemun ja kuoleman kauneuden yhteisen viimeisen valssin tanssin muuttuessa tavattoman kauniiksi kuin ikuisesti päättymättömäksi rakastuneiden tanssiksi, pyörähdysten täyttäessä tanssikuvioillaan koko suuren näyttämön ja Sibeliuksen Valse Tristen jumalaisen kauniiden sävelten voimistuessa korvia pauhaavan voimallisiksi: elämme koskettavan kauniissa tunnelmassa, jossa inhimillisyys, läheisyys ja päättymätön rakkauden voima harppaavat yhdessä yli kuoleman rajan. Unohtumattomana näkynä viimein Akustin hahmo hämärtyy näkymättömäksi Siipirikon jatkaessa Sibeliuksen sävellyksen lopun vauhdikkaaseen tempoon kirmaten koko suuren näyttämön ympäri kuin koko maailmalle riemunsa viestien.

 

Pukusuunnittelu tuntuu ankkuroituneen lähes ajattomaksi, yhtä aikaa menneisiin vuosikymmeniin kuin myös tapahtumajakson aikakauden ajantasaisiin pukuihin – saapas tunnistaa ajankulun menneistä aikakausista kertovaksi ja pieni värikkyys naisten asuissa jo nykyaikaa kohti viittaavasta vaatetuksesta. Musta on kuitenkin kokonaisuudessa rooliasuja yhdistävä, vaikuttava ja kokonaisuutta eheyttävä väri.

 

 

 

Ensi-ilta 22.1.2025

Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha
Lavastus Mikko Roiha
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori

Valokuvat Aki Loponen

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/niskavuoren-heta/