Suvi Blick ja Ola Blick
Teatteri Vanha Jukon näytelmäuutuus perustuu tositapaukseen, jonka keskiössä on kirjailija Gabriel Garcia Marquézin (1927-2014) asumassa pienessä kylässä 1950-luvulla tapahtunut kunniamurha. Köyhän, kauniin morsiamen sulhanen palauttaa hänet hääyönä morsiamen vanhemmille havaittuaan, ettei tämä ollutkaan neitsyt. Morsiamen veljille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua puukkoon ja puhdistaa sukunsa maine murhaamalla sisaren saastuttanut Santiago Nasar viipymättä.
Epäilemättä tarinan ymmärtäminen ilman sen latinalaismaaperän katolista ja karibialaisyhteisöllistä välttämätöntä yhteisöperinteisiin liittyvää asiatietoa jää kummajaiseksi näytelmäaiheena. Eräänlaisena käsittämättömänä KOHUna se kuitenkin veivaa ja velloo tarinassa, sivilisaation oikeutettuna, suvun maineen pelastavana, väistämättömänä kunniamurhana monelta suunnalta. Siksi kanarialintumainen väliajan lopetus ja tarinan lopun monella eri rinnasteisella elämisen ja kuolemisen kertomuksella täyttäminen ja väliin itse tarinaan taas palaaminen ja kertominen on juuri oikea tapa tunnistaa teoksesta löytyvä äärimmäisen perusteellinen sukujen, kansan sekä asiantuntijoiden psyykkinen pohdinta – miksi murhattavalle ei kukaan ehtinyt kertoa, että hänet ollaan murhaamassa.
Kun pieni satasivuinen romaani Kuulutetun kuoleman kronikka valmistui 1981, se sai heti 1½ miljoonan suuruisen ensipainoksen ja miltei heti peräänsä skandaalin. Kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquézin kirjoittaman teoksen tunnisti aiheeltaan ja käänteiltään omakseen tarinan yksi osallinen ja nosti syytteen teoksen plagioinnista vaatien puolet sen tuloista ja nimensä teoksen kirjoittajaksi. Alkoi käräjöinti, joka kesti 17 vuotta, kunnes Marquéz todettiin teoksensa fiktiivisyyden vuoksi voittajaksi. Tosiasiassahan hän oli kertonut kylässä kokemiaan, haatatteluissaan kuulemiaan ja ihmisten, eri sukujen sekä viranomaisten esittämiä erilaisia tulkintoja. Hän oli myös liittynyt sukujuuriltaan juuri teoksessa kerrottuihin henkilöihin ja sukuihin.
Eri asia on vielä sekin, että morsiamen vanhemmilleen palauttanut sulhanen häipyi maisemista. Ja häneen rakastunut morsian oli alkanut lähettää kirjeitä tälle rakastamalleen miehelle, niistä koskaan palautetta saamatta. Kesti 23 vuotta, kun sulhanen ilmestyi takaisin seudulle mukanaan tunnistettava omaisuutensa ja lisäksi laukku – täynnä satoja avaamattomia kirjeitä. Tätä mielenkiintoista, aidon romanttista dokumenttia vähemmän muistetaan. Ainoastaan miestä, joka oli häväissyt morsiamen ja hänen sukunsa sekä saanut ansaitun tappotuomion. Eikä tuon tapauksen pohdinta hellitä koskaan tuon kylän elämässä.
Ohjaaja-näytelmäkirjailija Anna Jaanisoo on kirvoittanut jukolaisista teatterin uudestisyntymisen. Siihen kuuluu omalakinen teatteriensemblen yhdessä tekemä käsikirjoitus, sisällön ankkuroiminen tekijöittensä persoonallisiin kokemuksiin, elämänloppujensa kuviteltuihin kertomuksiin, kirjosiepon erikoislaatuisiin reviirikatsauksiin… ja sitten sisällön ytimeksi roolien, repliikkien luomiset ja kohtauksissa sekä yksityisissä osasuorituksissa pohdittu sisäinen ja ulkoinen näyttelijän tenho värittämään tekijänsä meille katsojille tarkoitettu tarinan kerronta vain muutaman pääasian tarkoin yksityiskohdin.
Vähemmän kuitenkin Gabriel Garcia Marquézin elämässä tapahtunut Kuulutetun kuoleman karibialainen kronikka -teoksen suomalaistulkinnan ytimestä tuli itse teos tunnetummaksi. Teatteri Vanha Juko nimittäin tulkitsi sitä eräänlaisena tunneasteikkona oman, näyttelijä- ja ohjaajakapasiteettinsa ymmärtämisellä pohdittuna yksilön ja yhteisön velvollisuuksia punniten järjellä ja tunteilla teatteriteoksensa valmistamisessa. Yksityisen ihmisen ja yhteisön jatkuva vastuullisuuden pohdinta on teoksessa eräänlaisena laihana kehyksenä ja ajatusten lähtöpisteenä: lahtelaistaiturit kera huippuohjaajansa olivat ideoineet teatteriseurueen, joka melkoisen uskollisessa karibialaisessa hengessä tulkitsi tarinaa, rakensi sen moniksi asiakerroksiksi suomalaista teatteriperinnettä ja sen järkeilyä käyttäen, harhaillen tahallaan esittäjiensä omiin kokemuksiin ja mielleyhtymiin tarinaa kuljettaessaan.
Näytelmä tuotiin yhdeltä puoleltaan jaanisoomaisesti yleisön arjen tasolle. Näyttelijät riisuuntuivat, pukeutuivat rooliasuihin, suunnittelivat, keskustelivat ja tekivät ideoita kohtausten aikaansaamisiksi, harjoittivat ja harjoittelivat tekniikkaansa sekä tekivät viimeiset valmistelut – rooliinsa kuuluvat puvut ylleen ja rekvisiitan mukaansa – sosiaalitiloiksi lavastetussa tilassa. Näin vanha, turvallinen teatteri-illuusion käsite repäistiin kerralla menneisyyteen ja teatteritaiteilijat nostettiin tavallisiksi ajatteleviksi ja tulkitseviksi persooniksi. Saimme olla teatterityön meille uusituoksuisessa syntymisilmapiirissä mukana.
Eläytyvää näyttelijägalleriaa oli esityksen elämänläheisinä alkuperäistapauksen hahmoluomuksina tarkoin ja hienoin näyttelijätöin runsaasti – ohessa muutama arvio:
Tapahtumaseudun enemmistön katolilaisuus oli läsnä tajuttavasti, huumoritäydesti katolisesti nuotitetun replikoinnin lisäksi suurta ristiä rinnallaan kantavan Maria Nissin pappihahmona: yksinkertaisin, suomalaisille tunnistettavin intonaatioin hänen hahmottelunsa suorastaan vei meidät täältä toiseen maailmankolkkaan niin tarkasti, että jännityksen luita kolottaa. Hänelle kuulunut tapetun ruumiinavaus trooppisessa lämmössä ja hänen erittelynsä sen tuloksista oli jo vahvaa, vaikuttavaa makaaberia näyttelijäherkkua. Teoksen kirjoittaja vanhana, hieman jo seniilinä näytelmäkirjailijana, vanhushahmona katseli maailmaa kuin juuri tämän kirjansa riveiltä ja aitoa kokemusmuistoa oman teoksensa rivien väleistä ja lehdiltä muistellen sekä näyttelijänä varsin neutraalina persoonana teatterin sosiaalitilasta. Matti Pajulahden roolityö nousi hienosäikeisen
teatterilliseksi, herkäksi voimaksi esitystulkinnassa – ikään kuin yhä horjuvan faktan tai fiktion kallistamiseksi eestaas historiallisen tapahtuman todisteeksi katsojaan tarttuvalla ja uskottavalla persoonaempatialla.
Samoin alkuperäistekstin varsin unenomainen ihmisten maailma, uskomusten, näkyjen ja enteitten voima toi suomalaisen vastineen, jopa kenties uuden, pitkästä aikaa rohkeasti vallitsevia suomalaisia yhteiskuntajärjestelmiä vastaan kapinoivan, kantaaottavan teatteri-ilmaisun. Siinä jatkuvasti puhuva ja aikaansaamaton pääministeri (Ola Blick) nähdään unessa tuottavan puhetta peräaukollaan, sieltä totuuksiaan laukoen ja estradin tahrien – toteutuksen huimaa, yksitasoista huumoria, mutta rohkeaa hallintomme vastaiskua täynnä.
Aivan liian monia teatteriesityksiä elämässäni kokeneena sain esityksen puoliajalta saliin tultuani ensikertaa sellaisen vastaanoton, että se ylitti kaikki elämäni näytelmäesityskokemukset sydämellisellä, koko yleisön täysin tainnuttavalla hurmaavalla yllätyksellä. Niin kävi Teatteri Vanha Jukon ensi-illassa teoksen Kuulutetun kuoleman kronikka väliajalta palatessa, kun jo teatterin aulaan alkoi kuulua kanarialinnun-tapainen viserrys teatterisalista ja sinne kiiruhtaessamme tuo omatekoinen ooppera-aaria esittäjänsä Suvi Blickin täydellisellä virtuoosisella ja näyttämöllisellä tulkintaloistavuudella viserteli ja musisoi koko salin kaikuessa, helistessä ja solistessa korkeiden kattojensa ylimpiin taivaisiin ja puhtaisiin fortissimoihin asti loihtien meidät katsojat ilosta ja onnesta, sydämestä ja sielusta sekä teatteriyllätyksestä täyshurmatuiksi.
Näytelmän ohjelmalehtisessä tosin kerrottiin elämästä kanarialinnun tapaisena tulkintana, mutta että se todennettiin todeksi – suoranainen suomalainen teatteri-ihme esittäjän karismaattinen soolotyö esityksestä muistettavaksi.
Pelkkä mammuttinen, huipputeknisesti toimiva seinälavastus, jossa tarinaa kuljetetaan suurten massiivisten pystytasojen liikutteluin tapahtuman keskeiselle murhaovelle keskittäen ja toisaalta tarinan rönsyt ja kohtaukset todistetaan samojen suurten tasojen liikkeillä näyttämön taka-osat -sosiaaliset tilat – paljastaen ja siellä käyty osa teatterinäytelmän valmistumisesta meille avaten.
Tämä teos on tehty Jukoon, sen tunnistettavaksi tuotteeksi. Tällainen esitys löytyy vain Jukosta ja niille, jotka ovat kiinnostuneet Jukon teoksista sekä sen omailmeisestä taitavuudesta. Esityksen lähde on maailmanluokan kirjallisuudesta ja muoto sekä sisältö Jukon teatteritaiteilijoiden muotoinen pohdinta ja esitys yksityisestä ja yhteisöllisestä ajattelusta yhteiskunnassa ja elämässämme.
Epilogina koko ensemblen esittäjähenkilöstö aina valojenhoitajaa myöten tarttuu rumpuihin ja kitaroihin ja päristelee finaalisen, yllättävän jukolaisen musiikkisinetin esitykselle – saattaen sen pitkäksi aikaa ajatuksiimme herkistymään ja kypsymään.
Arvio kirjoitettu esityksen ensi-illasta 17.9.2025
Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä Taija Helminen, Tanjalotta Räikkä ja Hilkka-Liisa Iivanainen tuntuu mielestäni jo leipiintyneen monivuotisesta valintaurakka-pravuuristaan. Nyt he kaikki kokivat rakastuvansa uudelleen silloin, kun valot sammuvat ja teatteriesitys alkaa. Onhan sitä teatteria muunkinlaista! Moitin jo itseänikin, kun ajattelin, että jospa ensi kesäksi tulisikin tuoreempi kolmikko vetämään ja valitsemaan näitä esityksiä – eikä vaan aina superylistämään valintojaan. Eniten minua harmitti, että yksi heidän kehumispuheenvuoronsa tuli Espoon kaupunginteatterin esityksestä ja sen erinomaisuudesta, vaikka se juuri tänään oli peruutettu. Harmitti ainakin itseäni moiset kehumiset esityksestä, johon meistä moni oli satsannut koko festivaalimielenkiintonsa.
