Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Alina ja lokki vierailee SUPER teatterissa

Teatteri Nano tiedottaa:

Alina ja Lokki  on Laajasalon opiston näyttelijäntaiteen 2. linjan lastenteatterikurssilla valmistettu esitys, joka valmistui viiden hengen ryhmässä vuonna 2025 keväällä. Esitys sai jo silloin paljon kehuja, joten Teatteri Nano päätti toteuttaa esityksestä nyt pidennetyn version.

Alina ja Lokki on unenomainen ja karnevalistinen komedia, joka käsittelee itsensä hyväksymistä maailmassa, jossa omaa paikkaa on vaikea löytää.

Kahdeksanvuotias Alina joutuu jäämään kotiin lepäämään loukkaannuttuaan lumisodassa. Kotimatkalla Alina törmää harmaalokkiin, jonka perään hän jää katsomaan haikaillen. Kotona Alinaa odottaa hänen oudot vanhempansa, jotka pelaavat pakkomielteisesti dominoa eivätkä ymmärrä Alinaa.
Alinan elämä saa käänteen, kun tuttu lokki alkaa ilmestyä hänen luokseen ja Alina alkaa unelmoimaan riehakkaasta lokin elämästä. Äidille ja isälle tämä ei käy päinsä.

Ikäsuositus: Yli 6-vuotiaille
Kesto: 45 minuuttia

 

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Nuoruus on seikkailu

Teatteri I:n Lauluilta – kuva esityksen taltioinnista Jani Enqvist

Lahden kansanopiston ensimmäisen vuoden teatteriopiskelijat 2025-26 toteuttivat oman lauluillan 7.5. ja 9.5.26 teatterikoulutuksensa suuressa salissa.

 

Tämän keväisen laulelmamusiikin sanat ovat täyttä vanhaa riimitettyä iskelmälyriikkaa sekä nykyistä käyttörunoutta jokainen. Itse olin taas yllättynyt tajuttuani koko 21esitysnumeroa sisältäneen musiikki-illan olleen suomen kieltä, ei ainuttakaan vieraskielistä sanaa kuulunut! Harvinaista tänä aikana englannin pökerryttämässä Suomen Lahti-kaupungissa. Rakastumista, haaveilua, pettymyksiä, monia kymmeniä elämän riemuja, iloja ja kokemuksia saimme esittäjien kanssa maistella ja niihin eläytyä sekä lämmintunteista, jopa ilkikurista hyvää huumoria mielialamme kohotukseksi nautiskella – pariin iskelmäklassikkoon jälleen samaistua.

 

Esittäjäensemblen yhteisöllisyys, tulkinta ja mukanaolo oli valloittavaa. Ilta oli täydellisesti mukava ja niin yhteismitallisen aito, niin suloisen lämmintunnelmainen välittämään ensemblen mutkattoman, reilun ja musiikille antautuvan yhteisöllisen musisoinnin, jokaisen jäsenensä laulamisriemun. Viuluin, perkussioin, huiluin, cajoin, kazooin, ukulelein, haitarein, kitaroin, bassokitaroin, triangelein, kosketinsoittimin heistä löytyi soittamiseen innostuneita kokeilijoita ja todellisia muusikkoja erimuotoisiin orkesterikokoonpanoihin – sekä vähintään elävän nuoruuden täysverisiä taustalaulajia lauluun kuin lauluun mukaan ja tekemään illasta ihanan ehyttä kokonaisilmaisun harvinaisuutta – kaikki niin luontevasti, vaivattomasti, taidollisen tarkasti, silti teeskentelemättömän henkevästi jokaiseen esitysnumeroon mukaan eläytyen.

Kansanopiston lauluillan uudenlaista luomisen hehkua ja musikaalisuutta olivat asiantuntevuudellaan ja monitaitoisuudellaan siirtäneet nuoriin opiskelijoihin alan taiturit, ohjaavat musiikinopettajat Taru Still ja Matti Hussi –heille suuret kiitokset yksilöllisestä laulunumeroiden ohjauksesta ja lauluillan kokonaisuudesta.

 

On tietenkin jo makuasia sitten itse teatterilaulaminen, joka näyttelijäkoulutukseen olennaisesti liittyy. Yksittäiset biisit toteutuivat varsin persoonallisesti kunkin taiteilijan osaamisalueen hienosti esitykseksi jalostaen. Huumorintaitajat antoivat oman osansa, huippumusikaaliset oman taitavuutensa soitintaitavuuksineen ja useat synnynnäisesti kauniit äänimateriaalinsa iltamme huippunautinnoiksi. Nautimme koko lauluillan vapautuneen, valloittavan laulamisen ihanuudessa.

 

Tietenkin teatterikatsojana tein tapani mukaan joitakin huomioita jokaisen lavalla esiintyneen laulutaiteilijan osuudesta.

1. Hauki – Ensemble   Kesäisen hitaan letkeä yhteishoilailu tra tramba bambaa tuntui niin soman vapauttavalta, leppoisalta, harmittomalta, ettei laulun suuri juju – sävel ja liikekieli, eläytymisen voima – enää pidemmälle meitä mukaan tunnelmaansa olisi voinut tartuttaa – tamburiinin, bassojyskeen ja ennen kaikkea vapauttavan keväisen kazoo-sirityksen mukana meitä vieden.

2. Uusia unelmia   Ihanan ohutääninen Eeva Hietamäki loi musikaalisella äänimateriaalillaan lisää uskoa ihmiseen – tarttuvin sävelin ja viisain sanoin meitä houkutellen vapaalla esiintymishelppoudellaan loputkin estomme seuraamisemme tieltä raivaten.

3. Vihreät niityt   Tutun klassikon 1960-luvulta Olavi Virrasta alkaen ja mielilaulajani Topi Sorsakosken tulkinnan muistiani vahvistaen soveltui Raul Nybergin herkän puhuvasti laulaman, kauniin kesäiseksi taustamaailmaksemme istua ja nauttia todellisen iskelmä-aikakauden tyyliin pukeutuneen iskelmätähden tavoin kauniin sävelen ja Helismaan sanojen ihanuuteen pianon soinnein ja suomalaisen haitarin haikein sävelvärein.

4. Kartta väärinpäin   Tämä rakkaudenkaipuun hidas ja hauskan valssimainen tulkinta kaikessa yksinkertaisuudessaan, kitaran ihanan tapailevissa otteissa tuntui suloiselta esitykseltä – sinnikkäässä keskittyneisyydessä kuin myös tapailevassa tulkinnallisessa ilmeessä Minea Filénin haaveilevan haikeaa tarinaa jäsentävässä pianorytmityksessä.

5. Älä mene pois  Euroviisukappaleemme 1970-luvulta soi Pieta Kivirannan tulkitsemana alkuperäisversion tapaan sävellyksen varsin pitkin lopputavuin musikaalisesti tarkoin pitkin kokonuotein, vaikka vielä ääni kaipaisikin sirun lisää pehmeyttä – mutta laulu, piano, cajon ja tamburiini yhteisesityksenä soivat jo nyt tyylikkäänä kokonaisuutena.

 

6. Säännöt rakkaudelle   Jo lähes viidentoista vuoden ikäinen laulu sävelensä korvamatotartuntoineen, taitavin runoriimilopuin ja referoivana sävelkoruna, mieliin ikuistuvana rytminä sai hienosovituksellisen säestysorkesterin ja erityisesti solisti Heljä Haurun tunnelmallisen alttoäänen tulkintana yhden rakkaustunteen täydellisimmän esitysanalyysin.

7. Päästä varpaisiin  Tatu Lääverin maskuliininen totisuus vakuutti tässä harvinaisen dramaattisessa rakkausviisussa ja sen sisällössä tunnistettavassa realismissaan ja rajuudessaan, viulun viiltävässä ja pianon sieluun takovassa jytkeessään, esittäjän tunteita sydämestä saakka välittäneessä toivottomuudessaan – vaikuttava esitystulkinta.

8. Missä tuulet kohtaa   Upean tsemppaava monen eri soittimen säestävä orkesteri ja Essi Karjalaisen viehättävän suloinen luontainen ääni saivat aikaan herkän surumielisen rakkauslaulukokonaisuuden, jonka melankolia tunteineen tarttui kuulijan sieluun ja vahvistui sovitustoimivuudella ja toimivan laajavärisellä taustamyötäilyllä.

9. Kerrasta poikki  Kauniin ilmaiseva Pihla Kettusen  äänimateriaali ja tulkintahahmo, vahvasti eläytyvät taustalaulajat ja kolmijäseninen taitavasoundinen orkesteri loi yhden illan selkeimmistä, elähdyttävimmistä ja mukaansa tempaavista tulkinnoista.

10. Huijausta jumalauta  Tehosekoittimen perinteisten renkutusten kaltaiset parhaat palaset takasivat Minttu ”Boss”Valtasen loistavan tulkinnan – Huijausta jumalauta – humööriä elämästä ja aikuisuudesta sekä vauhtia ja koreografiaa koko suuren salin täydeltä ja liikettä niin, että päätä huimasi – tekovakava ja varman hauska esitystulkinta -täydellinen rentoudessaan osaavuudessaan ja vauhtihirmuisuudessaan…sekä trionsa myötäelävässä rytmityksessä.

11. Näytelmä   Stephen Sandheimin musikaalista Vexi Salmi teki sanoituksen elämän todellisuudesta ja sen vaihtoehdosta laulun Näytelmä. Sanoiltaan veximäisen syvällinen, mutta erityisesti melodiana maailmankuulusta musikaalista on saanut paikkansa Little Night Musicalin perusmelodiasta kolmesta klovnista  -Send in the clowns- musikaalilaulajien perusteoksena ympäri maailman. Eikä Jalo Stenroosin eläytyminen lauluun hassummalta tuntunut, vaikkei se Frank Sinatran suvereniteettia vielä yrittänytkään ylittää, vaan toteutti kauniin, nöyrän tavallisen ihmisen vilpittömän ja puhuttelevan tulkinnan.

12. Eri suuntiin   Minttu Viitamäen Miriam Bryantin sävellys ja sanat on saanut tämän esityksen solistin kirjoittamaan aivan tämänvuotisen tuoreen suomennoksen – kunnioitettava teko konsertille!

Valitettavasti en esityksen laajasta orkestroinnista ja taustalauluista saanut oikein selvää, varsinkin tarkoituksella falsettinen tulkinta ei antanut jo kalkkeutuneille korvilleni kunnon hahmotusta tarinalle, joka liittyi sävellyksen (suomennettuun) teemaan.

Mielestäni hienon kiehtova, rytmivaihtelevainen mutta vaikea biisi näin laajoin orkestraalisin instrumentein ja taustalauluin oli rohkea yritys ja kelpo saavutus.

13. Lupaan olla    Aleksi Venho vetäisi varmasti ja vakuuttavasti rakkauslaulunsa luvaten viikot, vuodet olla sun. Niin on ihmiset ennenkin vannoneet, tämänkin biisin mukaan ainakin toistakymmentä vuotta ja kun mainio kolmen taustalaulajan kopla sinetöi Aleksin lupaukset – uskoman pitää – perusteellinen tämän rytmi ja laulun sisältö on meille lupauksen todisteeksi.

14. Matkustaja   Anton Avelan rytmitarkka tenorinen laulajamatkustaja hoilailee linja-automatkansa hienon eeppisenä kertojasävyllään, myös suorastaan monipuolinen bändi on hienossa vedossa – kitara-basso-viulu-huilu – ja taustalaulajakaksikko vauhdissa mukana – sovitus erinomainen samoin cajonin rytmianti täydellinen.

15. Samanlainen onni    Virva Järvelän soinnukas ääni heläjää jälleen yhden maailman kauneimpien elokuvasävellysten -Michel Legrandin sävellyksen- tulkkina yhdessä Tatu Lääverin ja Minttu Valtasen duettokosketuksen kanssa ja tarinan tenhoa kannattavin hienoin tauoin sävellys kenties lämmintunnelmaisimpana koko musiikkikonsertin kappaleena tuon taustalaulun balsamoimana silti aina 1968 vuodelta saakka Juha Vainion sanoin vielä katsellen entiseen.

 

16. Pääsi rinnallein painuu   Severi Niskanen jatkaa Paul Ankan 1958 ja Kirkan 1969 Pertti Reposen suomeksi kääntämää tunnettua hittiä musikaalisen taitavasti, tunteella ja ajatuksella, yksi esimerkki kauniin laulelman koruttoman hienosta tulkintaonnistumisesta esityskavalkadin vanhimpien kappaleiden joukossa.

 

17. Kahleet   Rania Valtosen laulullinen tarina ihmiselon vaiheista tuntuu koskettavan kaikenikäisiä. Ellinoora Leikas on eräänlainen aikakautemme arkifilosofi ja Rania Valtonen hänen tulkkinsa kertoa elämän kulku vakuuttavasti, todesti ja ajatteluttavasti. Valtosen musikaalisuus ja äänialueen miellyttävyys vievät esityksen sieluihimme asti eivätkä säestyssoittimet, tässä tapauksessa myös vahva ja tarkka ukulele voisi enää paremmin laulelman toteutukseen soveltua.

18. Linnnut, jotka löytää aina kotiinsa   Eemi Vuorinen on löytänyt tämän omaperäisen teatteritrubaduuri Antti Aution ajatukset ja sävellysmuodon, jolle säännöllisyys on vierasta, runomittakin omalajista ja jonka tulkinta vaatii taiteilijalta aina oman näkemyksen ja vapauden. Vain pieni musiikillinen tarkkuus olisi vielä tarvittu, sillä Autio muuttaa sävelkulkua pitkin esitystään. Silti kivan omalajinen autiotulkinta oli tämäkin – kera pikkuhauskojen taustalaulajien ja instrumentalistien.

 

19. Matkalaulu   Iida Lindholm on oikea kupletistinen ja heittäytyvän rökäleinen laulava humoristi, joka tavoittaa ihanasti PMMP:n huumorin kaikki rotkot ja huiput. Miten upeasti koko tarinan rytmi sujuikaan valloittavan hallitusti meidät kimppaansa koukaten. Ja tarinaakin oli vähän muutettu mies-nainen- akselilla esittäjilleen soveltuvammaksi. Myös rummut pitkästä aikaa mukana ja tuo matkalaisten aidon tuntuinen yhteisrallatus oli jo aidon rennosti toteutettua suurta kansanhuumoria.

20. Veri on vettä sakeampaa  Ona Eronen veti upean soolosarjan kafkamaiseen konsertin lopputunnelmaan kera ahdistavan tarkan runorytmin ja tummien ajatusten – eläytynyt, vaikuttava tulkintakokonaisuus rosoisen elämän, nälän ja janon ja himon kunniaksi. Magiikan läsnäolokin tuntui nurkan takana odottavan meitä ja tulkitsijoita.

 

21. Nuoruus on seikkailu – Ensemble

Voisiko tämän lauluihanuuden edes hennoa päättää muuten kuin tähän iki-ihanaan katrihelenamaiseen musiikkimaailman tunnelmaan. Koko teatterimusiikkitaitelijajoukko tulkitsi sen niin valtavan tunteikkaasti, sielun, ajatuksen, äänihuulten, puhtaiden sävelten ja villin ja vapaan nuoruuden voimalla.

teatteri@lahdenkansanopisto.fi

Kategoriat
jännitys kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubi – Kevään 2026 suomalaisen teatterin huippu

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on vapaa pääsy.

Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.

Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:

ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraina Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraina Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis
ti 14.4. Vieraina Tomi Enbuska, Joona Huotari-Andreou ja Aurora Manninen / Kolmen pennin ooppera
ti 5.5. Vieraina Linda Wallgren, Anna Kuusamo ja Tapani Kalliomäki /
Lentävä ruotsalainen

Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen. Alla viimeisin:

Kolmen pennin ooppera:
https://youtube.com/live/FXhMuPixcx0?feature=share

 

Tässä 5.5.26 BETONIKLUBIN keskusteluaihe

Lentävä ruotsalainen

Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Milloin saavutusten jahtaaminen muuttuu kuolemanjanoksi? Onko olemassa raja, jota ei voi ylittää?

 

Näytelmän ovat kirjoittaneet Linda Wallgren ja Anna Kuusamo, jotka kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin. Linda Wallgren myös ohjaa näytelmän.

Linda%20%20Wallgren.jpg

Linda Wallgren

Kolme tukholmalaista insinööriä saa vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Paikkaan, jota ei vielä löydy yhdeltäkään kartalta. Heillä on kaikkea: tarkat suunnitelmat, yksityiskohtaiset laskelmat, muhkea rahoitus sekä suunnaton kunnianhimo ja ennen kaikkea kiihkeä tahto olla ensimmäisinä valloittamassa tuntematon ääripiste kotimaalleen – eli kaikkea, paitsi kokemusta luonnonvoimien mahdista tai arktisen todellisuuden lainalaisuuksista.

Lopputulos on historiaa muuttanut retki kohti maailman reunaa ja sen yli.

Linda Wallgren (s. 1988) ja Anna Kuusamo (s. 1987) kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin, joiden käsissä historiallisiin tositapahtumiin perustuva materiaali muuttuu eläväksi, kiihkeäksi, kauniiksi ja rohkeaksi teatteriksi.
Wallgrenin edellisiä ohjauksia oli valtaisaksi arvostelu- ja yleisömenestykseksi noussut Angels in America Kansallisteatterissa.
Wallgren on palkittu Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2022 sekä Eino Kalima -ohjaajapalkinnolla 2024 myös Lahden kaupunginteatterissa nähdystä Aleksis Kivi -esityksestä.
Kuusamo puolestaan on lukuisten teatteri- ja elokuvatöiden ohella kiertänyt Pohjoismaita kansainvälisen Bravo Toga -ryhmän perustajajäsenenä.

Kantaesitys 17.10.2026 Suuri näyttämö

Näytelmä Linda Wallgren, Anna Kuusamo
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Videosuunnittelu Antti Rautava
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Kuusamo, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

 

Seuraa 5.5.2026 BETONIKLUBIA allaolevasta linkistä:

https://youtube.com/live/DYOTl2xsFrs?feature=share

Lahen uutisia palaa keskustelun jälkeen sen synnyttämiin tuntemuksiin.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Taiteen elämää rauhoittava ihmeellisyys

Museoissa mieli lepää, silmä rakastuu ja ajatus pysähtyy unohtamaan maailman tilanteen ja omat huolet.

Kierros Viron Tallinnan Kumun taidemuseon yhdessä ainoassa sen viidestä esillä olevasta näyttelystä tuntui terapoineen suomalaisen turistiminän ihastumaan taiteen aina jokaiselle meistä rikasta antiaan vapaasti mielihalumme ja makumme huomioiden.

Karin Luts Kesäinen purjehdus, vesivärityö vuodelta 1953 on saanut monta erilaista kokeiluversiota ennen lopullista julkaisemistaan

ja yllä valmis työ

Tällä kertaa tuntui kuin olisin ollut mukana Karin Lutsin (1904-1993) turistiseurueessa milloin missäkin päin maailmaa ja erityisesti Eurooppaa kierrellen. Hänen taitonsa tallentaa kotimaataan Viroa, toista kotimaataan Ruotsia mutta erityisesti Ranskaa, Italiaa , Espanjaa – jopa Venäjää, jos myös Norjaa ja olipa Suomeakin matkallemme pienestä Haminan kaupungista ikuistunut. Kuvat ovat kuin kameran otoksia, joita riittää sadoittain valtavan suuren neljän näyttelyhallin seinillä asian todistamaan.

Myös kuvaturistiretkemme on harvinaisen pitkä: yli 80 vuotta saamme taiteilijan mukana kiertää maita, maailmaa, ihmisiä ja tunnelmia, heidän työtään, elinkeinojaan, vapaa-aikaansa, jotka erityisesti hänen lukuisissa akvarelleissaan ja piirustuksissaan eri aiheissa kuin pikkuhetkessä vain viipyen ovat meille katsojille maailmanmenosta viestittäneet.

Karin Luts  Venetsia-aihe vuodelta 1960, akvarelli

Ennen kaikkea hänen kynänsä ja ajatuksensa on saada silmämme kokemaan jokaisesta teoksesta valmis silmänautinto – vaikka monet niistä ovat todella nopeasti inspiroituja luomuksia  ja ilmeisesti juuri siksi niin tuoreita ja eläviä taideteoksia.

Karin Luts Komedia Francaise 1939, öljyvärityö Ranskasta kankaalle

Karin Luts Venetsia-aihe, vuodelta 1939 öljyvärityö kankaalle

On luonnollista, että hän on joskus myös pysähtynyt maalaamaan muutamat kuvat pitkän elämänsä aikana ihan  taidemaalarin öljyvärein. Kierroksellamme toteamme Karin Lutsin myös löytäneen erilaisia  ilmaisutapoja, sekä myös  jatkuvasti kyennyt perinteiset taidemaalarin ajatukset ja tekniikat vaihtamaan, muuttamaan ja kehittelemään vielä yllättäen – iän karttuessa entistä viitteellisemmiksi naturalismista etääntyneemmiksi, pelkistetymmiksi, turhat rönsyt karsituiksi taidetunnelmapelkistyksiksi. Jopa aivan määrätietoisen hullutteleviin voimakkaisiin väri-ilotteluihinsa hän meidät pystyy mukaansa tempaamaan.

Karin Lutsin maalaus Figuurit mustissa vuodelta 1939, öljyvärityö kankaalle, on löytänyt pieneen intiimiin museon kahvioruokalaan tyynyjen ja lampunvarjostimien somistuksiksi.

 

Loppuvaikutelma Karin Lutsin töistä useaan kertaan niitä katsoa kierrellen ja ihastellen tuntui, ettei moista käden, sydämen ja ajatuksen, maailman eri maisemien ja tunteiden ja kansojen vapaa-ajan opasta ja tulkkia ole koskaan ennen kokenut näin upean monipuolisena kuvatarjontajana ja harvinaisen pitkältä ajanjaksolta.

https://kumu.ekm.ee/syndmus/karin-luts-pildid-reisidelt/

Kategoriat
Historia jännitys kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden Kerjäläisooppera kuudenkymmenen vuoden välein

Tilaisuudessa saimme nähdä pukusuunnittelijan häikäisevän hienoja alamaailman rikkaiden puvustuksia, jotka kiersivät rooli roolilta meidän yleisön käsissä – nyt näyttelijä Aurora Manninen (oopperan Polly) katselee tulevaa hulppeaa roolilookia.

Lahden kaupunginteatterin Betoniklubi-yleisökeskusteluun koko suuri teatterin ala-aulallinen täysin istumapaikoin oli taas tullut seuraamaan tätä uudenlaista, viisaanfiksua, tuoreuslämmintä, rennon oloista kulttuurikeskusteluantia – sinänsä jo suurta ja toimivaa kulttuuri-ihmettä Lahden urheilukaupungissa.

Lauri Maijalan Brecht & Weill on syksyn 2026 näytelmätuote, jollaista odottavat kaikki 16-96 -vuotiaat suomalaiset, sillä Kolmen Pennin oopperana se on myllännyt, ärsyttänyt ja ihastuttanut suomalaisen teatterin, ensin 1930-luvulla maamme Ruotsalaisen teatterin ja Suomen Kansallisteatterin – ja vasta 1960-luvulla maakuntateattereiden, kymmenien suomalaiskaupunkien teatterit tulkinnoillaan. Itäsaksalaisen kulttuurin alkuperänsä mukana se levisi kaikkiin teatterikeskittymiin ympäri maailman. Teatteri antoi kerrankin puheenaihetta ja yhtä aikaa rajua kritiikkiä ihmisen ahneudelle, juuri sellaisella tavalla, jota emme kenties edes itse olleet ennen haaveilleet, saati kokeneet.

Saksalaisen vanhan sivistyksen syntymäpesästä se tarttui 1960-luvulla nopeasti kaikkialle maailman sivistyslaitoksiin merkittävänä protestina ja satiirina, vastakohtana hitlerismille, stalinismille ja tiukasti auktoriteettisiä sääntöjä palvelevalle  tekokorrektien yhteiskuntien ja teatteritaiteen säädylliselle laitostuneelle kunnioittamiselle. Kaiken teatteriksi totutun taiteen se repi alas ja yhtälailla pudotti krumeluisesta pukeutumisnähtävyyshienoudesta aiheensa Lontoon alamaailman Sohon porttoloiden jännittävyyden, elämän mahlaisuuden ja oman eläimellisyytemme himonväkevyyden salat paljastaen. Sivistys oli ahmaissut normaalimaailman elementin, joka kiehtoi uudenlaisena kokea koko sivistyneen maailman ajattelutasona ja teatteritaiteena.

Yllä olevasta keskustelun taltioinnista selviää tämän päivän teemat, jotka Lahden kaupunginteatterin Betoniklubin keskustelun aikana paljastivat meille katsojille jälleen harvinaisen viisaasti luodut perusteet tämän näytelmän valinnalle Lahteen. Myös tämän ajan ihmiset tulevat tutuiksi Berthold Brechtin teatteriteorioihin, eeppiseen teatteriin sekä hänen värikkään rosoiseen ja terävän satiiriseen huumoriinsa. Kannattaa siis kuunnella ja katsoa vielä tuon tilaisuuden taltiointi – se on harvinaisen sisältörikas, provosoivan hauska, maallikolle sekä teatterituntijalle perusteemassaan vakavan yhteiskunnallinen ja huumoritäysi, itsenäisen ajatteluun meidät maanitteleva räväkkä taltiointi.

Kolmen pennin oopperan ohjaaja  Lauri Maijala ja puvustaja Joona Huotari-Andreou

 

Teoksen Puukko-Mackie Tomi Enbuska

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Suuri näyttämö

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

…………………………………………………………………….

 

Miltä silloin reilu 60 vuotta sitten joulukuun 1.päivänä 1960 tuntui vielä alaikäisen (19 v.) lahtelaisen Virtasen, Heinolan opettajaseminaarioppilaan nähdä ja kokea kaupunginteatterimme Ammattikoulun näyttämöltä silloisen teatterinjohtajan Fritz-Hugo Backmanin ohjauksena, vierailevan itäsaksalaisen  Karl  Schusterin sanomalehtisivumateriaalein heijastaman visuaalisuuden ja uudistuneen Lahden kaupunginteatterin tuorein mittavin näyttelijäkiinnityksin koko ammattihenkilökunnan sekä laajan avustajakunnan ja vielä kahdeksanjäsenisen Lahden kaupunginorkesterin jazziin taipuvan orkesterin tähdittäminä suurtyöharvinaisuus ensikertaa kokea, ymmärtää ja omaksua.

Ohessa hieman taustaa katsojaminäni sen aikaisiin kykyihin ja puutteisiin:

Vielä ennen teatterissamme 60 vuotta sitten kokemani Brecht-esityksen keskeisten niukkojen muistikuvieni paljastumista pieni johdattelu:

MYT%C3%84J%C3%84INEN.jpg

Olin jo kahtena kesänä ja juuri Lahden Kerjäläisoopperan ensi-illan kesänä ihmetellyt yhtä uimarannan vasta esityksen ensi-iltana ratkaisemaani tapausta.

Toimin noina kesinä kaupungin liikuntatoimen rantakaitsijana ja uimaopettajana Lahden Tallinpassissa eli Mytäjäisten uimarannan, pienen ja syvän, puhdasvetisen lammen rannalla miltei kaupungin keskustassa. Hyvin usein rannalle, sen nurmikon reunalle pärisytti lahtelaisittain harvinainen skootteri kiharatukkaisen miehen ohjastamana. Hän pysäytti ajopelinsä nurmikon reunalle, riisuutui, pulahti uimaan ja usein jäi auringon paistaessa lekottelemaan uimarannan nurmikolle. Tehtäviini kuului opastaa moottorilaitteet ja polkupyörät mahdollisimman kauas rantaviivasta. Tälle miehelle ei niin tarvinnut tehdä, hän tajusi luonnon ja moottorin kaksinolon uimarannalla. Kävin häntä silloin tällöin jututtamassa, lähinnä säästä ja veden lämmöstä keskustelemassa.

 

MUISTAN MELKEIN brechtiläisyyttäkin Lahden kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan 1.12.1960 ensi-illasta

Brechtin teatteriteorioista olin hieman lukenut – niistä yksi on rikkoa naturalistinen teatteri katsojalle ja estää hänen samaistaa itsensä esitykseen. Brecht halusi, että katsoja huomaa todella joka hetki esitystä olevansa teatterissa. Mutta tällä kertaa olin niin innoissani uutuuden lumoissa, etten voinut muuta kuin vastoin Brechtiä samaistua niin moneen näyttelijähahmoon, tarinan tunnelmaan ja näytelmän hurjiin, alamaailman karikatyyreihin sekä kuvitellun Sohon elämään, että jäin estoitta sen elävien alamaailman tyyppien ehdottomaksi huvittelukaveriksi.

 

Henkeä haukkoen, ällistyneenä totesin, että pääosaa Puukko-Mackietä, makean ja viettelevän Sohon naislauman syleilyssä, koko elämänsä ja viettien kauppiaaksi ja rahastajaksi suunnitellut, valtavan sulavasti tanssinut sekä eläytynyt ja aivan unohtumattomasti laulanut ja artikuloinut näyttelijä olikin Topi Reinikka, Tallinpassin skootterimies. Hänen kokonaisilmaisunsa tuntui niin petollisen keveältä, laulutaitonsakin uusimuotisen sävykkäältä ja koko hahmonsa vastoin Brechtiä niin realistisen elävältä, että niputin hänet heti koko esityksen kantavaksi tähdeksi – maailman salattujen, piilossa olevien rikollisvoimien häijyn ovelaksi pomoksi.

Olihan teatterin näyttelijäkunnassa muitakin yllätyksiä. Tuttujen oppikoulukavereiden äitejä ja isiä – kuten koulukaverini Pekan äiti ja isä – ammattinäyttelijöitä. Aina punaposkisen kerjäläisten johtajan Peacumin vaimon roolissa Dagi Angervo loisti hemaisevan kiihottavalla olemuksellaan ja tutun körmysävyisen karhun oloisena poliisikonstaapelina Ensio Jouko. Ylivoimainen tuttavani oli kuitenkin Hildegaard Koivisto oopperan Kapakka-Jenny (Irma-kaverini äiti), jonka matalan alton äänisävy ja metallisen karski laulu jäivät katsojan mieleen vahvana, rautaisen energisenä, julmana tulkintana – hän oli  käynyt kerran myös oppikouluni joulunäytelmää meille ohjailemassa.

Tottakai monet tutut näyttelijät – Fanni Halonen, Ilmari Aarre-Ahtio saati Ola Johansson lisäsivät tarinan petollisuutta, rouheutta ja miltei todellisuutta huimaavan ammattitaitoisilla tyypittelyillään.

Kahdeksanhenkisen hieman jazzahtavan Lahden kaupunginorkesterin Kurt Weillin musiikin taika, rytmit, laulujen riimein tarinaan iskevät sanat tutun pianovirtuoosi Ilmari Patrikaisen johdolla veivät väkisin mukanaan Weillin omalaatuisen kiehtovaan sävel- ja sävellysmaailmaan. Lahden kaupungin Teatteri ja Orkesteri olivat löytäneet toisensa harvinaisen tenhokkaasti, musikaalisesti – ja niin herkullisen hauskan ilkikurisen vapautuneesti.

Lopuksi

Kun Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta runsaine avustajineen esitti suurtuotantonsa Kolmen Pennin oopperan – Kerjäläisooppera-nimisenä – olin itse niin ihastunut teatterimme harppauksesta kansainväliselle tasolle, että oitis menin sen säveliä ja lauluja seminaarin harmonin soittokoppiin heti joulun jälkeen muistelemaan ja uudenlaisia jalkoja ja kehoani itsestään liikuttavia tempoja ja ihania jazzahtavia laulelmia yrittämään.

Veinpä samana keväänä ohjaajana Heinolan Jyränkölän kansalaisopiston näytelmäpiiriin Brechtin-Vuolijoen Isontalon isäntä ja hänen renkinsä Matti -näytelmän tekstiäkin luettavaksi ja Weillin melodioin Puukko-Mackieta Brechtin laulutyylein opiskelijoitani pianolla säestäen kajauttamaan – näin saimme jonkinlaisen heinolalaisfilosofisvirtasellisen ymmärryksen Brecht-Weill -näytelmämusiikin hurmaavuudesta.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Niskavuorta teatteriharrastuksen toteutuksena

Lahden Harrastajateatterin teatterivuoden voimankoitos Hella Wuolijoen Niskavuorinäytelmistä osoittautui yllättävän tyylikkääksi, tosisuomalaiseksi, osaavaksi ja eheän kokonaiseksi teatterityöksi.

Esityksen ansiot ovat niskavuorelaisen maailman vahva yhteiskunnallinen tarina, Wuolijoen ajatusten selkeys ja repliikkien iskevyys sekä keskeisten esittäjien persoonalliset, laadukkaat roolityöt.


Siiri Kakko teatterin monitaiteilijana, käsikirjoittajana sovittajana, koreografina lavastajana ja äänisuunnittelijana tuntui kokonaisnäkemykseltään ja teatterikyvyiltään tämän esityksen toteuttajana teatterin todelliselta sielulta ja yhteishengen luojalta. Ohjauksen huippuoivalluksia oli taustanäyttämön varjoteatterilliset näkymien toimivuudet, eturampin yölliset lyhdyin tapahtuneet salaperäiset liikeseikkailut, tosikekseliäs tanssiliikuntakoreografiahetki ja ennen kaikkea koko näyttelijäkunnan usein pelkästään näyttämöllä seisonut suuri ryhmä, järkähtämättömällä keskittymistaidolla tunnelmia tarinan kohtaukseen ja näyttämölle yhdessä loihtien ja vahvistaen. Kokonaisnäyttelemisessä ja rooliluomuksissa kauttaaltaan oli jo laatua! Vain kohtausten loppujen hieman epämääräisissä iskuissa ja poistumisissa sekä varsinkin monissa juoppouden tyyppiluomuksissa olisi vielä ollut hiottavaa esityksen täydelliseksi onnistumiseksi.

Esityksen sovitus ja ohjaus tuntuivat sopivan onnistuneesti roolivalintoineen tarinan kerronnan henkeen – suomalaisteatterin perustaika seurata esitystä ja sen käänteitä vallitsi täyssalillisen varsin iäkkään aikuisyleisön usein hengitystä pidättelevällä äänettömyydellä ja tekstin sisällön useiden huumoripilkkeiden aidoin naurahduksin.

 

Marjut Tick näytteli tinkimättömän vahvan Niskavuoren matriarkaalisen vanhaemännän, jonka elämäntehtävä on säilyttää seudun suurin mahtitalo, sen perintö, kunnia ja omistaminen paikkakunnalla muusta henkilökemiasta juurikaan välittämättä. Maa ja mammona on hänelle tärkein, sitten suku ja vasta viimein tunteet – siinä hänen elämänsä tiukka elämäntehtävä. Tickin näyttelijätyö on sisäistynyt, horjumaton, viiltävän kylmä ja yht’aikaa velvoittava viisaan, paljon kokeneen naisen roolihahmotelma, jonka kestävässä henkilökuvauksessa Tick kantaa koko esityksen lähes dekkarimaisen jännityksellisen voimalatauksen upeana naiseuden esitaistelijana.

Antti Vinni loi suomalaisen hämäläismiehen perusidolin upealla korrella, eläytymisensä taidokkuudella vaikuttava-asemaisen Niskavuoren Aarnensa, jolle elämänarvot ahkeran maatyön ja suuren talon isännän perityssä tehtävässä sekä viinan mukana tuntuvat varsin nopeasti muuttuvan rakastumisen ja naiskauneuden edessä kohtalokkain seurauksin. Vinnin näyttelemisessä on kuin perittyä äitinsä niskavuorelaista juureutta, mutta sen lisäksi varsin itsekästä temperamenttista ja suurireaktioista luonteen heikkoutta päättää henkilökohtaisista asioista, joissa pian Niskavuori, aviovaimo ja neljä lasta jäävät kaikkein viimeisimmiksi. Vahvan äidin heikkoluonteinen poika saa ulkonaisesta komeudestaan ja rehellisyydestään rakastamansa naisen elämänsä suureksi palkkioksi – ja Vinnin näyttelijätyönä herkän miehisen roolitulkinnan.

Heidi Räsänen esitti kylään palkatun koulun opettajatar Ilona Ahlgrenin roolin ajan puristisista tavoista vapautuneeksi vapaamieliseksi naiseksi, jonka sensuelli kauneus jo heti saa kylän miesten mielenkiinnon ja naisten epäilevyyden persoonaansa. Räsäsen Ilonassa on teeskentelemättömän hurmaavaa viattomuutta ja luontevuutta, suoruutta ja valoisuutta, ahdasta kyläyhteisömaailmaa piristävää hauskuutta ja kaupunkilaista elämäntavan muodikkuutta maaseudun ihmetellä. Hänelle tilaisuus on ensimmäinen kerta tulla pois kaupungista ja työ lasten opettaja-ammatissa suuri, vilpitön ilo, ihme ja onni. Räsäsen opettajattaressa on myös viehättävyydessä sopivan eteeristä salaperäisyyttä ja määrätietoisuutta pohdittavaksi ja arvailtavaksi – eheän hienosti näytellyssä ja hiotussa roolityössään.

Suvi Pöllänen näytteli kolmannen vahvan naisen Martan, Niskavuoren emännän, joksi hän oli päässyt Aarnen vihittynä vaimona merkittävine myötäjäisvaroineen, joilla velkainen Niskavuori saatiin velattomaksi. Pölläsen näyttelemisessä on mahtipontista paasaavaa käskevyyttä ja vallanhalua Niskavuoren toisena omistajana. Martan hahmoon hän luo myös sopivaa mustasukkaisuutta ja oman tuntemuksensa itsemääräämisoikeuden tuomaa aikakauden moraalisuutta petetyn vihityn vaimon velvollisuutena. Pöllänen luo sitkeän, pontevan ja lähes vastustamattoman vastavoiman tähän niskavuorelaiseen taistelukenttään roolinsa vahvasti ja ronskin sumeilemattomasti eläytyen tulkiten.

Kylän väkeä pyöri Lahden Harrastajateatterin sukusaagan tapahtumissa kymmenittäin – älymystöä, Niskavuoren työntekijöitä, naapureita ja sukulaisia: Jari Kallion joviaaliluonteinen viinaan mieluusti haksahtava rovasti, Päivi Semerin miestään ja hänen viinahakuisuuttaan ryhdistävä rovastinna, Jutta Pitkän Niskavuoren toimelias ja valoisa tytär Anna-Liisa, Markus Lahtisen eloisa, hienosti näytelty ja hauskan liikunnallinen apteekkari, Kirsi Palomäen ja Ritva Immosen luoma juoruämmä-puhelinkeskuksen hurja hauskuuskaksikko Serafiina ja Sandra, Petri Ryytyn energisen toimelias kylänjuoppo Tohtori ja Suvi Norrin sekä Markus Ilkan harvinaisen luontevasti ja ammattitaitoisesti tulkitsemat Sallin ja Simolan isännän roolihahmot. Leena Tiaisen Marttilan emännän ja Saiman kaksoisroolityö sekä Päivi Semerin toinen rooli Ilonan sympaattisena äitinä ja Jari Kallion taiten näyttelemät puuhakkaan pehtorin ynnä Kaarlon sivuosat täydensivät näytelmän värikkään rooligallerian.

 

Hella Wuolijoen Niskavuoren Naiset ja Niskavuoren leipä -näytelmistä luotu teksti 1930-luvun torpparikysymyksen ja harvinaisen kieltolain ajoilta tuntui summana selkeältä seurattavaksi ja nautittavaksi.

Jotakin kovin vanhanaikaista, nykysukupolvelle tänään käsittämätöntä näytelmän suomalainen maanviljelyammatti yksipuolisena koko Suomen kattavana valta-ammattina ja sukupuolten eriarvoisuutta sekä syntyvyyden rajoittamattomuutta yhteiskuntamme todellisuutena saamme näin sukupolvien jälkeen ihmetellä. Mutta itse Juhani Tervapää/ Hella Wuolijoki luo tekstistä meille yhteiskunnan naisvallan harvinaista esimerkkiä – tuon vallan vasta tänään ollessa jo miesten kanssa lähes täydessä tasa-arvossa Suomessa, mutta yhä kaukana valtaosassa maailmastamme.

Kategoriat
filmi Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatterikokeilun huimapäisyyttä keväällä, syksyllä Vesa-Matti Loirin elämä

Somatic Sitcom keväällä 2026

 

Helsingin Kaupunginteatterin uutuus haastaa näyttelijät: Perinteinen lähestymistapa on käännetty päälaelleen.

Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön Somatic Sitcom leikkii 1990‑luvun tv:n tilannekomedioiden estetiikalla ja kerrostaa näennäisen merkityksettömät eleet leikkisäksi ja liikuttavaksi koreografiaksi. Nykyesitys kutsuu näyttelijät ajattelemaan lavalla oloa toisesta näkökulmasta: psykologisen lähestymisen sijaan työskentelyn lähtökohtana ovat oman kehon tuntemukset. Yleisö puolestaan saa tulkita, mitä näyttämöllä tapahtuu, keitä esiintyjät ovat ja miksi he toimivat kuten toimivat.

Prosessiluontoisesti valmistettu Somatic Sitcom koostuu neljästä jaksosta. Teoksella ei ole perinteistä käsikirjoitusta, vaan näyttämötoiminnan taustalla ovat koreografi Anna Maria Häkkisen esiintyjille antamat erilaiset keholliset tehtävät. Prosessi on avannut näyttelijöille uusia tapoja lähestyä työtään ja lavalla olemista.

 

Lavalla nähdään viisi esiintyjää, mutta esitys ei määrittele heidän roolejaan tai suhteitaan, vaan jättää tulkinnan katsojalle. Realistinen huonelavastus puolestaan on kaikille tuttu 1990-luvun sitcom-sarjoista. Kun tutussa ympäristössä alkaakin tapahtua jotain hiukan vinksahtanutta, avautuu katsojalle mahdollisuus tarkastella olemisen kummallisuutta ja ihmeellisyyttä.

Somatic Sitcom -esityksen taustalla on koreografi Anna Maria Häkkisen, skenografi Erno Aaltosen ja dramaturgi Emil Santtu Uutun yhteinen kiinnostus 1990-luvun klassisia tilannekomedioita kohtaan. Työryhmä on katsonut satoja tunteja aikakauden sitcom-sarjoja, purkanut niiden rytmejä, eleitä ja tunnelmia ja siirtänyt ne osaksi nykytanssin ja ruumiillisen ilmaisun kieltä.

Kolmikko on työskennellyt ennenkin yhdessä teoksissa Phoenix – a deep relaxation serotonin release (2023), joka toteutettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssin opiskelijoille, sekä Afterglow, low lingering slips of light (2023), joka sai ensiesityksensä New Yorkin Performa-biennaalissa.

 

”Usein rakennamme roolia psykologisesti tunteiden ja tilanteiden kautta ja kysymme, miten ne näkyvät kehossa. Somatic Sitcomissa lähestymistapa on konkreettinen. Keskitymme kehollisiin tehtäviin, rytmiin sekä siihen, miten tila, esineet ja muut esiintyjät vaikuttavat kehoomme. Silti juuri tämä kehollinen muoto voi välittää katsojalle jotain psykologista tai luoda koomisiakin tilanteita asettuessaan television sitcomeista tuttuun lavasteeseen.

On ollut mahtavaa päästä työskentelemään tämän poikkitaiteellisen ryhmän kanssa koreografi Anna-Maria Häkkisen luotsaamana Nykyesityksen näyttämöllä. On tuntunut vapauttavalta olla maailmassa, jossa on saanut keskittyä täysin keholliseen kokemukseen. Se myös tuo esityksen hahmoihin tiettyä viattomuutta. He ovat läsnä hetkessä, eivätkä somessa. Teos antaa toivottavasti tilaa ja aikaa myös katsojan ajatuksille, tulkinta on jokaisen oma”, kuvaili näyttelijä Vappu Nalbantoglu.

Somatic Sitcomissa esiintyvät Hanna AhtiJuha Jokela, Vappu Nalbantoglu,  Esete Sutinen ja Antti Timonen. Teoksen ohjaa Anna Maria Häkkinen. Lavastus sekä valo- ja äänisuunnittelu Erno Aaltonen, dramaturgia Emil Santtu Uuttu, puvustus Paula Ojalan ja työryhmän yhteistyötä, naamiointi Ronja Nylund.

Tanssin ennakkotyöhön osallistuu tanssija Taru Aho. Lisäksi Niina Hosiasluoma antoi työryhmälle asiantuntijaluennon kokemuksellisesta anatomiasta.

Studio Pasilassa toimiva Nykyesityksen näyttämö tuo uusia esittävän taiteen muotoja osaksi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoa. Nykyesityksen näyttämön tarkoitus on tehdä monimuotoisia nykyesityksiä suuremmille näyttämöille ja laajemmille yleisöille sekä luoda ainutlaatuisia kohtaamisia kiinteän ammattiteatterin ja vapaan kentän toimijoiden välille.

Somatic Sitcomensi-ilta 21.4.2026 ja esitykset 9.5.2026 saakka Helsingin Kaupunginteatterin studio Pasilassa (Ratamestarinkatu 5).

………………………………………………………………………

 

Uusi musiikkidraama Vesa-Matti Loirin elämästä Helsingin Kaupunginteatteriin syksyllä 2026

Suomalainen taide- ja viihdekenttä olivat 1970- ja 1980-luvuilla voimakkaasti erillään. Kunnes tuli taiteilija, Vesa-Matti Loiri, joka valloitti molemmat.

Nauravan kulkurin tarina on Paavo Westerbergin ohjaama musiikkidraama, jossa varttunutta Loiria näyttelee Santeri Kinnunen ja nuorta Oliver Kollberg.

Näytelmän ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 30. syyskuuta 2026.

Vesa-Matti Loiri (4.1.1945–10.8.2022) oli harvinaisen monipuolinen ja omaääninen taiteilija, joka liikkui suvereenisti taiteen ja viihteen välillä ja teki työtä niin elokuvien, television, teatterin kuin musiikin parissa. Mutta miten hänestä tuli kaikkien tuntema, rakastettu kansantaiteilija?

Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama Nauravan kulkurin tarina kertoo Loirista taiteilijana, joka luotti intuitioon ja sisäiseen ääneen. Näytelmässä kuljetaan Loirin keskeisten teatteri- ja televisiotöiden maailmassa ja kohdataan hänen tunnetuimpia elokuva- ja viihdehahmojaan. Samalla tarkastellaan sitä, millaisessa ajassa teokset ovat syntyneet.

Näytelmän painopiste on 1970- ja 1980-luvuissa, mutta mukana on välähdyksiä myös Loirin varhaisemmista vuosista ja myöhemmästä elämästä. Näytelmä pureutuu erityisesti yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin taide ja viihde nähtiin usein vastakkain.

”Tällainen päähenkilö, joka rakentaa siltoja taiteen ja viihteen, oikean ja vasemman välille, on parasta mahdollista sielunhoitoa aikana, jolloin meillä on polarisaatiota. Nauravan kulkurin tarina on tärkeä puheenvuoro taiteen voimasta tuoda ihmiset yhteen”, Paavo Westerberg kiteyttää.

Näytelmässä kuullaan Loirin tunnetuksi tekemää musiikkia, muun muassa Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoihin pohjautuvia sävellyksiä uusina sovituksina ja tarinaan upotettuna. Lavalla on livebändi, jonka lisäksi lauluja tulkitsee 13-henkinen näyttelijäensemble.

Rooleissa nähdään Santeri Kinnunen, Oliver Kollberg, Maria Ylipää, Joel Hirvonen, Vuokko Hovatta, Jouko Klemettilä, Lasse Lipponen, Ella Lymi, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Antti Timonen ja Kaisa Torkkel.

Dramaturgia Ari-Pekka Lahti, musiikkidramaturgia ja musiikin sovitus Eeva Kontu, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, koreografi Valtteri Raekallio, valosuunnittelu Aku Lahti, videosuunnittelu Timo Teräväinen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamiointi Milja Mensonen.

 

Paavo Westerberg on huomattava elokuva- ja teatteriohjaaja sekä käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija. Hänen edelliset ohjauksensa Helsingin Kaupunginteatterissa olivat 2:22 A Ghost Story, Fanny ja Alexander, Den besynnerliga händelsen med hunden om natten ja Hinta. Westerberg tunnetaan myös elokuvaohjauksistaan Terapia ja Viulisti ja hän on saanut Jussi-palkinnot elokuvien Valkoinen Kaupunki ja Paha Maa käsikirjoituksista.

 

Nauravan kulkurin tarinaensi-ilta 30.9.2026 Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä (Eläintarhantie 5).

 

https://hkt.fi/esitykset/ 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide yhteiskunta

Kirkon asema nurjahtaneessa inhimillisyydessämme

1. Yllä yksi ohjelma tämän kirkon kymmenistä konserteista.

 

Näin kirkollisen pääsiäisjuhlan aikoihin on hyvä edes joskus miettiä kirkossa käymisiään.

Lahen uutisia -toimittajana huomaan käyneeni mitä moninaisimmissa kirkkorakennuksissa ja niiden tilaisuuksissa, joista ilman tätä eräänlaista tiedottajan asemaani olisin varmaan kokonaan jäänyt paitsi.

 

Teinkin siksi lukijoilleni pienen visuaalisen kirkkorakennusten tietämyskokeen. Tunnistatko numeroidut kuvat – haravoin ne jutuistani 17 vuoden ajalta ja viimeisimmän sain puolisoltani vasta äskettäin.

Kirjoita kirkollisten rakennusten kuvausten nimet niiden numerojärjestyksessä ja lähetä vastauksesi, nimimerkkisi sekä sähköpostiosoitteesi – oikein kaikki 10 kirkkokuvaa ratkaisseiden kesken arvomme jälleen palkintoja.

 

2.

 

3.

 

4.

 

5.

6.

7.

8.

 

9.

10.

Vastausaikaa on 2 viikkoa (5.4.-19.4.2026) – toimituksen osoite on: lahenuutisia@gmail.com

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Ajatukset jo Lahden kaupunginteatterin syksyn teatteriantiin

Piirros näytelmästä Tea ja Tyhmentäjä

 

Lahden kaupunginteatterin syksyn ohjelmisto on monipuolinen kattaus kotimaisia kantaesityksiä, musiikkia ja koko perheen esityksiä.

Suuren näyttämön syyskauden avaavat syyskuussa ikoninen gangsterimusikaali Kolmen pennin ooppera sekä lokakuussa kantaesitys Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897.

 

 

Kolmen pennin ooppera on Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin legendaarinen mestariteos, joka mullisti teatterin 1900-luvun alussa. Se rikkoi illuusion, sekoitti kabareen, oopperan ja poliittisen satiirin ja pakotti katsojan katsomaan maailmaa ilman siloteltuja kulisseja.

Ikoniset laulut, hahmokavalkadi ja terävä huumori paljastavat Lauri Maijalan ohjauksessa rakenteet riemukkaan raadollisesti.

 


Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle.

Linda%20%20Wallgren.jpg

Linda Wallgren

Näytelmän ovat kirjoittaneet Linda Wallgren ja Anna Kuusamo, jotka kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin. Linda Wallgren myös ohjaa näytelmän. Heidän käsissään historiallisiin tositapahtumiin perustuva materiaali muuttuu koomiseksi, kohtuuttomaksi ja surrealistiseksi seikkailuksi.

 

Pienen näyttämön ja koko syyskauden ensimmäinen ensi-ilta on Salla Viikan kirjoittama näytelmä koko perheelle Tea ja Tyhmentäjä. Se on suuri seikkailunäytelmä mielikuvituksen ja ystävyyden mullistavasta voimasta ja tarjoaa ilottelua ja mielikuvituskavereita. Esityksen ohjaa Emma Mattila.

 

 

Elokuvan juliste, Erkki Ruuhinen 1968.

Lahen uutisiakin on vain pari kertaa ymmärtänyt (vuosina 2009 ja 2012) edes mainita lahtelaisesta Kerttu-Kaarina Suuosalmesta, kun hän kirjoitti myös elokuvien käsikirjoituksia omista teoksistaan. Erkko Kivikosken Kuuma kissa -elokuvassa (1968) oli peräti neljä harvinaisia lahtelaista filmitähteä ja elokuvan alastomuus oli aikakauden suurta ennenkokematonta kulttuuria. Suosalmen Hyvin toimeentulevat ihmiset kertoo myös lahtelaisperheestä 1960-luvulla.

Lokakuussa muistetaan unohduksiin jäänyttä mestarillista lahtelaiskirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmea. Hänen romaaninsa (1969) Hyvin toimeentulevat ihmiset taipuu Iira Halttusen dramatisoimana kantaesitykseksi, jonka ohjaa Laura Mattila. Esitys kertoo 1960-luvun keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin, mutta kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

 

Kuva Tiina Hauta-aho

Red Nose Companyn kanssa yhteistuotantona syntyy Studionäyttämölle 3-8 -vuotiaille tarkoitettu Ihmeellinen maalari. Esitys perustuu Kaarina Helakisan rakastettuun samannimiseen satuun. Se korostaa yhteistyön ja ystävyyden merkitystä ja ehdottaa onnen lähteeksi kanssaihmisten huomaamista.

lahdenkaupunginteatteri.fi

Syksyn ensi-illat Lahden kaupunginteatterissa ovat

2.9. Tea ja Tyhmentäjä
9.9. Kolmen pennin ooppera
16.9. Ihmeellinen maalari
14.10. kantaesitys: Hyvin toimeentulevat ihmiset
17.10. kantaesitys: Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897

Lahden kaupunginteatteri on Lahden keskeisimpiä vetovoimatekijöitä ja tuottaa monipuolista ja taiteellisesti korkeatasoista ohjelmistoa kaikenikäisille useita esityksiä viikottain. Teatteriesitykset valmistetaan alusta loppuun eri ammattilaisten voimin joko itse, tuotantoyhteistyönä tai vierailuina.

Piirrokselliset mainoskuvat Raana Lehtinen

Kategoriat
jännitys kansainvälisyys Koulutus kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Koko elämäksi muistiin jäävää teatteritaidetta

Prinsessa ja herne on yksi Hans Christian Andersenin suosituimmista tarinoista ja siinä meille todistetaan, minkälainen on ihan oikea Todellinen prinsessa. Satu kertoi tällä kertaa tositarinan myös Juhana-prinssistä, joka oli etsinyt itselleen täydellistä puolisoa ympäri valtakuntia siinä kuitenkaan onnistumatta.

Eräänä myrskyisenä ukkosjumalanyönä linnan ovelle ilmestyy tavallisen näköinen tyttö, joka väittää olevansa todellinen prinsessa. 

Superteatterin tulkinta oli niin täydellisen suloinen ja kekseliäs, lapsia kunnioittavan jännittävä ja selkeä sekä siinä sivussa aikuisia mehevän myhäilevästi ja lämpimästi naurattava näyttelijätyönsä ja tosikkohuumorinsa täyspakkaus, ettei parempaa ensikertatutustumista teatteriesitykseen enää voisi toivoa! Kun näette palvelijan naaman syvät, pysähtyneet uurteet palveluammattiin koko ikänsä tottuneen todellisen nöyryyden ja alamaisuuden muovaamana rypykkäänä kasvokummajaisena tai pelkkään hyvään kohteluun, pelkässä pumpulissa ja yltäkylläisyydessä eläneen prinssin suunsa miltei O-kirjaimeksi muotoutuneet kasvojen ja huulten viipurinrinkeliset suunilmeet ja omalaatuisen hovitynnyrissä jäykistyneen olemuksen sekä liikkeensä tai itse Kuninkaan lähes yhtä suuren mahan kuin pituudenkin, ymmärrätte olevanne ihan oikeassa sadussa.

Linnan väki – itse Kuningas ja hänen poikansa prinssi Juhana – epäilee, ettei tyttö ole mikään oikea prinsessa. He päättävät tutkia prinsessan aitoutta muutamilla kuninkaallisilla koettelemuksilla: kielitaidolla, aterimien ammattimaisella ruokapöytiin asetteluosaamisella, kuninkaallisen ihokarvoituksen tutkimisella, sormikoukkuveto-koettelemuksella ja lopulta myös kuninkaalliset henkilöt paljastavalla unenlahjakokeella – perinteisellä herne patjan alla -testillä.​

Teatteriesitys voi joskus parhaimmillaan tarinaltaan, esityksensä näyttelijätyöltä, puvustukseltaan sekä lavastus- valo ja äänitehomaailmoiltaan olla katsojalle koko elämäksi muistiin jäävää ensikosketusta elävään kulttuuriin! Niin asian todisti eilinen sadun esitys ja katsojien eläytynyt lumoutuminen sadun tarinaan.

Lähes 50 minuuttia arviolta 3-4 -vuotiaiden ja muutaman aikuisen äärimmilleen keskittynyt täyssalillinen yleisö nautti esityksestä, eli sen mukana jännityksille nyrkkiäkin puristaen, hauskuuksille yhteisesti raikkaasti naurahdellen ja lopuksi vapautuneesti hienosta upeasta tarinan päätöksestä kiitokseksi yhdessä pitkään taputtaen.

Superteatterin loppukeväässä on vielä jäljellä muutama esitys.

PRINSESSA JA HERNE

TEKSTI: Hans Christian Andersen
SOVITUS & OHJAUS: Tero Porali
MUSIIKKI: Tero Porali
LAVALLA: Kati Taitonen, Anssi Hyvönen & Tero Porali

PUVUSTUS: Emilia Porali
LAVASTUS/TARPEISTO: Emilia & Tero Porali

ESITYKSEN KESTO: noin 45 min.
SUOSITUSIKÄ: 3+ (pienemmänkin kanssa saa tulla; suositusikä määritetty näytelmän keston mukaan)

​KUVAT: Tommi Mattila ja Emilia Porali

superteatteri.fi

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Kaj Chydeniuksen laulujen ihanuudessa

         Minja Koski, Kaj Chydenius, Mikael Saari

Kaj Chydenius (1939-2024) on suomalaisen laululyriikan armoitettu säveltaiteilija, jonka ehtymätön laulujen sävelkauneus on ainutlaatuista. Olemme saaneet hänen säveltäjäkonserteissaan viime vuosikymmeninä kuulla satoja hänen musiikilla kehystämiään ja niiden sävelin sisältöä meille avaavia runoja ja jokainen niistä on paljastunut ainutlaatuiseksi sävelelliseksi ja ajatukselliseksi timantiksi.

 

Tällä kertaa maestro ei enää ollut kuulemassa, vaan kaukaisissa ajatuspilviemme taivaankannen hattaroissa, mutta hänen musiikkinsa entistäkin tunteikkaammin, puhtaasti soi hänen laululähettiläidensä valloittavin äänin. Heidän tuomansa musikaalinen nöyryys, nerous sekä kauneus täyttivät taas kerran mielenmaisemamme kahdenkymmenenkahdeksan Chydenius-laulun kokonaisuutena, useimmat lämpimän kotoisina ja tuttuina, nautinnollisina esityksinä ja monet entistäkin kypsyneempinä sanottavansa sävelellisinä ja tulkinnallisina tuoreina hedelminä.

 

Teatteri Vanha Jukon salintäyteinen yleisö oli rientänyt – monet kymmenistä chydeniuskokemuksistaan faneiksi muuntuneina – Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2026 kokemaan kirjallisuutemme riimittelyn kirkkaimmin sädehtiviä, tuttuja kultahippuja ja kuulemaan niiden sävelkielistä jatkuvaa uudelleensyntymistä.

 

Mikä Kaj Chydeniuksen musiikissa on sitä ainutlaatuisinta, jäljittelemättömintä, ydintä. Se on valita hyvä suomalainen runo, parhaimpien lyyrikkojemme parhaat, säkeiltään ja poljennoiltaan jo soivat tekstit. Sen todellinen taiteellinen voima on ennen kaikkea säveltäjäneron ehtymätön melodinen sävellähde, josta riittää loputtomasti uniikkeja sävelkoruja. Sen musiikin tenho syntyy saada niitä esittämään maan musikaalisimmat, osaavimmat, tärkeilemättömimmät ja ajatuksella meille tulkitsevat laulumuusikot.

 

Molemmat illan solistit Minja Koski ja Mikael Saari ovat maamme kevyenvakavan laulumusiikin suurenmoisia eturivin tulkitsijoita, laajan äänialueen, puhtaan sävelkorvan ja persoonallisen ääniaparaatin armoitettuja taiteilijoita. He ovat laulutaiteilijoita, joille säveltäjä mielellään on halunnut säveltää ja tarjota sävellystensä tulkintoja ja me yleisö heitä kuulla ja kokea.

 

Minja Kosken laulu tuntuu ihmeeksemme entisestäänkin kauniimmalta, laaja-alaisen alttomaisen vivahteikkaalta, elämänlämpöinen, taipuisa ääni kaikaa sanomansa mukaan, milloin hennon sensuellin herkästi tai tarpeellisen voimallisesti sanottavansa aina sopraanon ylimpiin kauneuksiin yltäen. Minja Kosken ilmaisussa on luonteikasta valoisuutta ja suuren laulajattaren vapautunutta valloittavaa estottomuutta. Hänen taiteilijatemperamenttinsa, kertojataitonsa, laulujen esittelyt sekä Chydenius-opettajapersoonansa työskentelytapojen luonnehdinta pystyvät ihanasti suurenmoista musiikkiteatterin uudenlaista sisältörikkautta meille kiinnostavasti avaamaan.

 

Mikael Saaren laulutulkinnat ovat jo valmiita, vaikuttavia estradinumeroita, joissa teatteri-ilmaisu ja sujuvan rento lavatyöskentely suorastaan koukuttavat meidät mukaan esityksen moniin hehkuviin, mukaansatempaaviin ja tyylikästulkintaisiin esityksiin. Saaren mutkattoman luonteva lavashow osoittautui tarinalliseksi dokumenttiseksi laulajan työnanalyysiksi ja Chydenius-maestroa ylistäviksi pikkukuvailuiksi – ja tietenkin noissa laulunumeroissa usein täydellisiksi, väliin kitaranäppäilyin täydentyviksi hienoiksi tulkinnoiksi. Mikael Saarella runon ydin, tulkinnan aitous, muuta ei tarvita – kaunissävyinen tenoribarytonin ilmaisuasteikko vakuuttaa puhtaassa sävelolemuksessa ja tunnelmointikyvyssään.

 

Uudenlaista taustaa säveltäjälegenda Chydeniuksesta saimme siis koko konsertin ajan. Solistit malttoivat sopivan keskittyneesti kertoa maestrostaan myös muutamia pieniä, sydämellisen hauskoja anekdootteja. Ne olivat solistioppilas Minjalle ja Mikaelille selvinneet monia vuosia kestäneen pitkän yhteisen Chydeniusajan omakohtaisina kokemuksina. Miten maestro oli äärimmäisen tarkka, vitsikäs nihilisti suorastaan sävellyksensä harjoituksissa, laulutulkintaa mieluisekseen solistinsa kanssa pitkään ja sinnikkäästi harjoittaen ja harjoitellen, kokeillen. Erityisen huolellisesti ja selvästi hän halusi suomenkielen jokaisen sanan ja äänteen selvästi ja huolellisesti lausuttavan tulkinnoissa.

Mikael Saari muisteli hauskoja laulutekstin selvyysesimerkkejä, tässä yksi:

 ”Mikael, onko mielestäsi naisen nisä miehen nappi?” (Ei, vaan naisen isä on miehen appi).

Ilta tässäkin mielessä antoi hienon hedelmällisen lisäannin kuulijan ymmärtää, miten säveltäjä aistii sävellyksensä olennaisimman: miten hän pyrkii solistin äänen, motivaation ja laulutulkinnan omalta solistin sävelväreiltään ohjaamaan pikku nyansseissakin sellaiseksi, että se tuntuu juuri siltä, miksi hän oli runon sisällön sävellyksessään ajatellut.

Sekä Minja Koskesta että Mikael Saaresta tuntui kuin Chydenius olisi nytkin istunut heidän olkapäällään tarkkaillen sävelkorvallaan, rytmierittelyllään ja äärimmäisen hienosävyisellä vaistollaan tavun ja sävelen erittelevällä vaatimuksellaan – aina lopulta myhäillen tulkinnan valmista tulosta. Eivätkä Chydeniuksen kesäpaikassa Orimattilan Mallusjoen kylässä monena kesänä valmistellut ja tapahtuneet konsertit sekä laulujen harjoitukset unohtaneet paikallisen kylän r-kirjaimen lausumistakaan. 

 

Otan lopuksi vain muutaman sattumallisen valintani konsertin laulunumeroista tämän tarinani kokonaisuuden arvio-osaksi.

Lemminkäisen äidin kehtolaulu Eino Leinon näytelmän sanoin aloitti jo perinteisesti tällä Eino Leinon tekstillä sävellyskonsertin hitain valssin-tuutilullaa- tunnelmin ja sehän kertoo Chydeniuksen säveltäjäuran yhdestä eetoksesta: synkän runon teksti saa hänen sävellyksissään chydeniuskauniin, Minja Kosken heläjävän taidokkaassa tulkinnassa tavattoman kauniin, elämäniloa uhkuvan sävelasun, kuoleman verho muuttuu ihanaksi ikuisuuden hitaan valssilliseksi kauneudeksi. Chydenius on sävellyksillään tekstin tulkitsija, eläytyjä, näkijä, elämän filosofi vielä postuumisti.

 

Toisaalta vähäeleisen keskittynyt laulun tenho jälleen kerran taas Elvi Sinervon runon Punainen nauha Chydeniuksen sävellyksen kauniin melodisessa koruttomuudessa, tarinan kuolemanläheisessä viestissä,  toteutui nyt entistä pelkistetympi laulullinen kerronta viimeisenä näkökuvana isän lähdöstä punainen nauha käsivarressa velvollisuuttaan suorittamaan  viimeisen kerran kodista. Tunnelma oli kauniin pakahduttava Minja Kosken tulkinnan herkässä, kyynelillämme kastellussa isämuistelussa.

 

Suomalaisen lyriikan hienoimpiin, klassisimpiin kuuluvan Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon Chydeniuksen sävellys elämän polun päättymistä, elämän kauneutta, rakkauden ehdottomuutta ylistävä, surumielisen kaipuun kuolemattomuushymni sai Minja Kosken syvälle sydänalaan saakka kolkuttavan, musiikillisesti loistokkaan solistitulkinnan.

Mikael Saari kertoi, miten Kaj Chydenius heidän esittäessään tätä laulua piti sitä yhtenä kauneimmista säveltämistään suomalaisen runouden helmistä eikä lakannut koskaan ihmettelemästä, miten Meriluoto pystyi näin kauniin, kypsän elämäntilityksen tekemään jo alle kaksikymppisenä nuorena runoilijana.

 

Kaj Chydenius on kuitenkin myös älykäs, suuri, korkeamoraalinen humoristi ja sävelin tunnelmoitsija.

Miten Chydenius Jukka Itkosen runoon Marski helteessä saattoi saada niin kuuman ja ihmiskehon väsyneen tunnelman, äärettömän hitaalla, poikkeuksellisen legaatomaisella nuotittamisellaan. Siinä se Marski (Mikael Saaren hahmottamana) helteellä keskellä Helsinkiä Kiasmassa näkee vain saksalaisryhmiä matkaamassa ja tuolla miltei piinavalla hitaudella saattaa museon edustalla Kate-ratsunsa hitaasti antaa lötkötellä. Huilisti lurauttaa pienen hirnauksen tapaisen hevosensa suusta hellepäivän mausteeksi. Huumori on naurattavassa hidasrytmissä, sävelkuosi helteisen päivän hykertävässä tyylihuipussa meidän esityksestä nauttia ja sielumme nauraa ainutlaatuista hauskuuden elähdyttämää kesäkuumuuden alistamaa sotilaallista tunnelmaa – aivan läkähdyttävän ihana pariminuuttinen laulelmakokonaisuus!

 

Toisen puoliajan aloitti Jukka Siirosen Tyttö ja pihlaja, raikkaan kansanballadimaisella tavattoman kesäisellä ja kaunistunnelmaisella rakkausrunolla elämän rakastamisesta intohimoisin säkein. Minja Kosken tulkinnassa ja laulajaolemuksessa on varmuutta ja rakastumisen tunteen kiehtovaa voimaa, kaunisväristä äänialaa sekä ilmaisuskaalaa jo laajemmille kansainvälisille estradeille rakastumisesta kertomaan, varsinkin kun teos laajeni Chydeniuksen sävelten kutkuttavan herkullisesta ja kauniista sävellyksestä Niklas Hagmarkin sellon ja Annukka Nevalainen-Liuksen viulun herkän kauniiksi melodiaa myötäileväksi sovitukseksi.

Yllätyksellinen teos on temperamenttista Kaj Chydeniusta hauskimmillaan, kun polkkamaisen nopea puolitoistaminuuttinen jenkka Siivouslaulu – jonka oli Kajaanin runokesään riimittänyt Minja Koski – pääsi vauhtiin. Hurja meno ja sanat, Kainuun ihailu oli huipussaan, veti katsojankin jalkapöydät väkisin pomppimaan, niin perusteellisen suomalaistanssilava-vauhdillisen kipakka sen meno ja poljento ovat. Se todisti samalla murresanoihin välillä hauskasti lipsahtaneen solisti-juontajamme Minjan sielun kodiksi Kainuun.

 

Chydeniuksen tavattoman kaunis ja vaikuttava Pirkko Saision teksti Maan korvessa kulkevi tulkkinaan järkähtämättömän vakuuttavana lapsen opastajana Mikael Saari lienee tämän illan sydäntunnelmaisimpia esityksiä. Tässäkin esityksessä jousitaiteilijoiden maagisen kaunis, vaarallisuutta viestivä säestyssointikudelma väritti tunnelman siirtymään suoraan sielumme sopukoihin. Liikutuimme musiikin vaikuttavasta tenhosta meitä jokaista muuttavana ja ajattelemaan kasvattavana taidemuotona.

 

Jukka Itkosen runo Ensi Kesä päättäköön nyt kevyempään valssiin konserttikappaleiden omavalintani.

Valoisammin ja nuoruusmuistoisemmin kesäntuloa tuskin voisi enää haaveilla ja kuvailla:

….toukokuu kulkee tennareissaan, leskenlehti rintapielessään …

ja tarina jatkuu jokaisen kesäisen kuukauden suomalaisromanttisista toiveista, polkupyöräretkistä, tanssilavoista, vinttikamareista ja viimein kun

… on elokuu ja tanssilavan yllä täysi kuu, tanssin askeleita miettii poika, tytön mielessä on joku muu….

Upeasti toimi myös laulajasolistiemme höyhenen keveästi tanssahteleva yhteisduetto ja vielä kukkuraksi koko iltaa suurenmoisesti säestänyt pianisti Matti Hussi täydellisenä chydeniushenkisenä moniosaavana, korvaamattomana, eläytyvänä säestäjätaiturina.

YLPE%C3%84%20LAULAJN%20ARPA.jpg

 

Kuvat vuosilta 2027

ja 2012

https://teatterivanhajuko.fi/

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatteri Vanha Jukon lahtelaisuutuus

 

I LOVE NELLY!

 

Kevätkaudella Jukossa nähdään tragikomedia näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Helmikuussa ensi-iltansa saanut I LOVE NELLY! on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.

Esityksen käsikirjoitti Suvi Blick ja lavasti Ola Blick ja he molemmat myös näyttelevät teoksessa. Lahtelaistaustainen Nelly Lovén oli Ola Blickin isotäti, jonka elämää taiteilijapari on pitkään tutkinut. Blickien lisäksi taiteellisessa työryhmässä ovat dramaturgi Anna Jaanisoo, valosuunnittelija Antti Haiko sekä äänisuunnittelija Janne Louhelainen.

”Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita Olan isotädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. Esityksemme ei kuitenkaan ole henkilökuva vaan ajankuva. Se kertoo yhtä paljon meistä kuin Nellystä”, kertoi Suvi Blick.

Jukon esityksen tapahtumat saavat alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nellyn elämään. Humoristinen esitys kertoisi Nelly Lovénista, mutta siitä on samalla tulossa dystopia suomalaisen kulttuurin nykytilasta säästöjen keskellä – näyttelijäpariskunta Blickin aidosti ja karvaasti kokemana tragikomediana.

Jo lehdistötilaisuudesta Lahen uutisia merkitsi muutamia näytelmän synnyn kiinnekohtia tulevaa esitystä kartoittamaan.

Ola Blick: En koskaan tavannut Nellyä, mutta hänen ympärillään kerrotut jutut ja tarinat sekä sittemmin myös häneltä jääneet päiväkirjat ja mummoltani (äidinäidiltäni) haastatteluissa saadut monet muistelmat ovat antaneet varsin vankan perustan taiteilijatar maailmankansalaisesta Nelly Lovénista. Äitinikin oli kerran matkustanut murrosikäisenä Frankfurtiin tapaamaan tätä sukulaissielu Nellyä. Kun hän pääsi perille, myös Nellyn asuntoon, siellä ei ollut ketään – vain kissa, jonka nimi oli Lorents ja ostoskärry. Tarina kertoo, että Nellyn temperamentti jopa Saksassa tuli tunnetuksi, hänen lyötyään kerran poliisia.

Nelly on diiva, taiteilijapersoonallisuus, omaperäinen ja sumeilematon originellisuus.Olen itse saanut kuvan, että koko sukuni naisia leimaa persoonallisuus.

Lahtelaistaustainen Nelly sai opastusta kuuluisalta lahtelaislogonomi Viola Vaarrolta lausuntataiteesta. Nelly esitti jo 13-14 -vuotiaana näytelmien päärooleja.

Nelly ei kuitenkaan jättänyt mitään asiaa rauhaan. Näissä muistikuvissa hän oli tunteissaan äärimmäinen.

 

 

Hänet huomattiin jo hyvin nuorena ja elokuvasta Neiti Talonmies – vastanäyttelijänään Tauno Palo hän 18-vuotiaana sai paljon huomiota osakseen ja julkisuutta sekä pian myös ajan skandaalikuuluisuutta, kun hän harvinaisena suomalaisena meni opiskelemaan Lontooseen näyttelijäammattia ja joutui rahoittamaan elämänsä olutkapakassa tarjoilemalla. Nelly oli kuitenkin kuuluisa suomalainen elokuvatähti Lontoon taiteilijapiireissäkin ja löydettävissä myös kapakan tiskin takaa! Toisenkin pääroolin hän sai suomalaiselokuvassa sekä esiintyi myös mm. kuuluisassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä Åke Lindmanin ja Anneli Saulin kanssa, Tess-vision kuuluttajana ym. Hän viimein myös hylkäsi näyttelemisen ja pääsi toiseen haaveilemaansa merkittävään kansainväliseen ammattiin Max Factorin meikkikonsultiksi kiertämään ympäri maailmaa.

Suvi: Elämää voi reitittää uudestaan, kuten Nelly teki monessa elämänvaiheessaan – kun seinä tuli vastaan, kääntyi vaan rohkeasti ja sumeilematta kohti uutta suuntaa. Elämässä on aina vaarallisia tilanteita ja ne on usein ratkaistava solmuistaan uudestaan – leikin kanssa näyttelijä pystyy (toivottavasti) esityksen yleisölle myös kiinnostavana tarjoilemaan. Esityksessä on hauskuutta ja äärimmäistä suomalaistemperamenttia meille kaikille malliksi.

 

Suvi Blick on ollut osa Jukon ensembleä vuodesta 2021 ja Ola Blick liittyi mukaan vuonna 2023. Molemmat ovat freelance-taiteilijoita, jotka työllistävät Jukon lisäksi itseään myös muissa projekteissa.

https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/

 

Lahen uutisia palaa esitykseen arvioin.

Kategoriat
Historia kulttuuri taide tiede yhteiskunta

Kalevalan päivänä

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi…

 

Kalevala on Suomen kansalliseepos, Elias Lönnrotin kokoama ja toimittama runokokoelma, hänen vuodesta 1828 alkaen kokoamistaan suomalais-karjalaisista kansanrunoista.

Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849.

Itämerensuomalaiset kantakansat kehittivät omaperäisen laulumuodon suuressa kulttuurimurroksessaan noin 1000–500 ennen ajanlaskumme alkua. Uudelle laulumuodolle oli tunnusomaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto. Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nykyisin alkuaan karjalaisten murteitten pohjalta syntyneenä Lönnrotin  muotoilemana runokielenä ja kalevalamittana. 

 

Kielitieteilijät jakavat Suomen murreryhmät kahdeksaan eri päämurrealueeseen ja kun jokaisella pitäjälläkin oli aikanaan oma puhetapansa, voidaan murteita löytää maassamme 400-700 erilaista selvästi tunnistettavaa murretta.

 

  • Turun murre: ”Munkki miäle teke ja aivotki kelaa.”
  • Tampereen murre: ”Mää vähä täsä miätin ja aattelin, jotta pitäisköhän…”
  • Etelä-Pohjanmaan murre: ”Mieli teköö ja aivot raksuttaa, jotta rupiaas laulamahan.”
  • Peräpohjolan murre: ”Mieli mulla tekkee ja aivotki aatteleeva.”
  • Savon murre: ”Mielj’ se minun tekis ja aevotkii tuumailisj.”
  • Karjalan murre: ”Mieli miun tegyy, aivotgi ajatteleu.”
  • Stadin slangi: ”Mun kela natsaa ja mä hiffaan, et vois vähän dyykkaa tätä hommaa.”
  • Nykysuomi: ”Minun tekisi mieleni ja ajattelin juuri, että…

Mitenkähän tuo Kalevalan alku kuuluisi aidolla nykylahen murteella?

Hyvää Kalevalan liputuspäivää kaikille !

 

Otsikkokuva uusimmasta suomalaisesta Kalevala -elokuvasta kuluvalta 2026-vuodelta.

 

Kategoriat
kulttuuri taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis

Tapani Kalliomäki, Lumikki Väinämö, Hilma Kinnunen   

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterin Studionäyttämöllä keskiviikkona 18.2.2026 klo 18.30            

Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen 

Esityskuvat Janne Vasama

 

Haapajärven Elvis on suomalaisen näytelmäkirjoittamisen yhteiskunnallisten asioiden syväluotaava, todenmukainen näytelmä perhehelvetistä, jonka kokevat äiti, lapsi ja isoäiti Haapajärvellä 1990-luvulla.

Alkuaan hyvätapaisesta, fiksusta lähes lempeästä miehestä piintyi viinan ja viinakaveritoveruuden seurauksena kovis, joka nautti elämästä juuri sen loputtoman viinan ja jännittävyyden sekä itselleen luoman arvovallan vuoksi, vaikka kaipasi silti mustasukkaisena luonteena nuoruuden rakastettuaan ja pikkupoikaansa. Pian Haapajärven kunnassa asuikin perhe nyt kaksijäsenisenä eroperheenä, joka ei saanut perheen häijystä, rikollisesta ja väkivaltaisesta isästä hetkenkään rauhaa. Hän vieraili jatkuvasti perheen kotona ja pahoinpiteli perheen äitiä, pojan mennessä piiloon kasetteineen huoneen ja keittiön kokoisen asunnon vaatekomeroon. Perhe joutui myös pakenemaan talon toisesta kerroksesta parvekkeen kautta – toisinaan pakkasella sukkasillaan juoksemaan pakoon tätä hirviötä. Perheen eronneen isän rikokset, pahoinpitelyt, ryöstöt, viinavelkaperinnät mailoin ja pakottamiset olivat tuttua elämää seudun asukkaille. Perheen kanssa ei juurikaan seurusteltu. Miehellä oli myös oma porukkansa, ja heidän yhteisyytenä viina ja sen juominen, hankinta sekä lopuksi huumeet. Kiristämällä, väkisin tai mailakäsissä tappelemalla kerättiin rahat loputtomilta tuntuvia nautintoja varten. Jäännösperheen nopeat pakoretket usein läheiseen mummolaan, muutaman kilometrin päähän, olivat jo etukäteen suunniteltuja kiertoreittejä, joita varten oli kengät ja vaatteet valmiina, kun miehen vankilasta vapautuminen oli tiedossa, myös onnistuneita siirtymisiä suunniteltiin etukäteen. Mutta silloinkin mies osasi paikalle ja meni joukkioköörinsä kanssa juopottelemaan, häiriköimään ja tappelemaan.

 

Roolityöt puhuttelevat vielä kauan täydellisinä näyttelijäluomuksina, joita Lahdessa pystytään tarjoamaan yhdeksän näyttelijän taidoin niin pitkälle toteuttaen, että olemme jo pelkästään niistä katselijoina kunnioitetut ja armoitetut taiteen uutta vaikuttavuutta aidosti, läheltä, miltei käsituntumalta realistisesti kokemaan.,

Lauri Maijala on haravoinut näyttelijäkunnastaan tasavertaiset yhdeksän loistavaa näyttelijää, joille jokaiselle hän on alkuperäiskirjan luettuaan synnyttänyt näytelmän henkilökuvat ja antanut vaikuttavan osuuden piirtämässään pienen paikkakunnan tuhdissa henkilögalleriassa. On suurenmoista katsojan nähdä ja kokea, miten monet usein pääosissa teatterimme näytelmissä esiintyneet, samoin monet usein sivutehtävissä kunnostautuneet näyttelijälahjakkuudet hurmaavan tasaveroisina, teatteria rönsyävinä näytelmän yht´aikaa kuin kasapanoksena tuottavat harvinaisen verevää, uskaliasta, hurjaa ja ihanaa teatterijännitettä sieluillemme, ajatustemme syvyyksiin poraavaa teatteria. Tulos on teatteri-ilmaisullisesti harvinaista suomalaismannaa, vaikuttavaa, yhteisnäyttelemisen elämäneliksiiriä.

Lahden kaupunginteatterin pienimmälle 100 hengen Studio-näyttämölle Maijala on luonut eräänlaisen saluunamaisen näyttämön – sitä reunustaa pitkiltä laidoiltaan nousevat vastakkaiset katsomot ja saluunan keskeisessä estradissa saamme löytää itsemme monessa miljöössä: perheen olohuoneessa, lasten kelkkamäessä, seudun suuressa räkäläkapakka Kiepissä ja sen bingosalissa, metsässä, lähilammikon polvet kastelevaa huumekätköä samoamassa, kylän raitilla, keittiön sipulivoileivän valmistuksessa ja sen käryn tuoksussa. Saluunan toteutukseksi eräänlaisena Nousevan auringon talon maailmana riittää roikkuvat tapetit ja julisteet seiniksi ja oviksi, pöytä ja tuolit peruskaluiksi sekä kertomuksen valtaistuinnojatuoli keskushenkilön naulitsemiseksi lähtemättömästi ikuisesti paikalleen. Me katsojat istumme vierivieressä näyttelijöiden lähikosketuksessa, mukaudumme heihin ja tapahtumiin kuin sulalla steariinilla yhteen kootuksi katsomoksi kukin meistä sen ohuina sydäminä kohta näytelmän tulenpolttavan hehkun paloon syttyen.

Vilma Kinnunen tekee Asko-pojasta ehyen, sisältäpäin mielikuvitusrikkaan, ulkoapäin jo pienenä itselleen kasvatetuilla torjuntapanssarin ilmeillään, olosuhteitten toteuttamin harkitsevin käyttäytymismahdollisuuksin toimivan ja vilpittömän sielukkaan pojan, joka on löytänyt Elvis Presleyn maailman uustulemisen pienestä omasta kasettinauhuristaan, seinäkuvituksestaan ja oman sisäisen elämänsä yksityisyydestä elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Joskus kun Asko on saanut sulkeutua vaatekomeroon ja kuuntelee Elviksen ääntä ja laulunsävyä, hän tuntee kuin koko musiikki tulisi jalkojenkin kautta, tunkeutuisi hänen sisäänsä ja nostaisi häntä vähän ylöspäin ja oikein kuin kutittelisi. Näytelmä tuo hänet juuri yläasteelle ehtineenä poikana kamppailemaan elämänpyrkimyksissään täysin isän rikkoman kotirauhan jatkuvissa järkytyksissä, loputtomissa pahoinpitelyissä, juopotteluissa ja puolustautumaan omalta osaltaan olemuksellaan ja Presley unelmillaan häijyn alkoholistipahantekijäisän jatkuvia ja salakavalan yllättäviä vierailuja hänen ja äidin muodostamassa erokodissa. Kinnunen tekee pienin elein, kasvojen herkin aistivin jäntein, hymyin ja pelonvärein hahmonsa niin järisyttävän todeksi, että menemme pakoon mekin hänen sisäisen tunteensa mukana tapahtumiin, kertomuksen moniin raakuuksiin, äidin jatkuvasti kokemiin pahoinpitelyihin, harvoihin onnenhetkiin ja tosi vähäisiin, mutta sitäkin ihanampiin kaverikokemuksiin.

Anna Pitkämäki luo Ullan, Askon äiti-roolin aidon nuoren äitiyden ja perheonnen kokemaksi nuorikoksi, joka rakastuneena, herkkänä ja valoisana luonteena on saanut aloittaa yhteiselämän temperamenttisen ja määrätietoisen hurmaajan Eskon puolisona, 17-vuotiaana lapsen äitinä ja onnellisena perustaa yhteiskuntaan uuden perheonnen kyllästämän kodin. Heidän kolmen yhteiskokemuksensa, leikit ja retket, huvittelut keskenään, hauskuttelut ja tanssahtelutkin tuntuvat onnenmyyrämäisen aidoilta Pitkämäen valoisassa nuoruuden olemuksessa. Pitkämäki joutuu kuitenkin muutaman yhteiselämävuoden jälkeen siirtämään elämänkumppaninsa, unelmien miehen kauas unelmista, kun puoliso alkaa erehtyä alkoholin nautiskeluun. Se ei Esko-puolisolle sovi, vaan hän muuttuu pian väkivaltaiseksi viinanhimossaan ja humalassaan. Ulla saa sen tuntea nahoissaan ensin jatkuvin juopon käskyin, viinan ostamispakkokäskyin ja niistä seuraavin aina vain useammin tapahtuvin, silmittömän raaoin naisen ihmisarvon vähättelyin, nimittelyin, kirouksin sekä nyrkiniskuin – lapsen seuratessa kodin ilmapiirin muuttumista väkivaltaiseksi.  Lapsi pakeni väkivaltaisen isän pelkoa ja hirmuisuutta äidin aina lempeään syliin.

Tapani Kalliomäki näyttelee isä-Eskon, aluksi hauskanoloisen, fiksun ja moneen asiaan kyvykkään sympaattisen persoonan, joka liimautuu perheen asunnon suuren nojatuolin ja kulmasta kulmaan koko seinän levyiseksi perheen paikaltaan liikkumattomaksi ruhtinaaksi. Kalliomäki luo Eskoonsa viisautta ja perheen merkityksen rakastettavuutta ja pystyy nuo tärkeimmät rakastettavuuden ja ihailtavuuden ominaisuutensa kuitenkin heti viinaan tartuttuaan muuttamaan suuttumusten raivoksi, hirmuvallaksi toisia perheen jäseniä ja juoppokaverirenttujaankin kohtaan. Pian alkavat pahoinpitelyjen, anastusten, juopottelujen ja hirmutekojen mailakiristyksin tehdyt teot näkyä hänen kasvoissaan, ärtymyksessään ja vankilakierre lähivankiloiden selleissä tihentyä ja pidentyä. Kalliomäki taitaa näyttelijäntaipumustensa eläytymisen pahuuden syvät perkeleelliset rotkot, persoonallisten suuttumuspuuskiensa yhdellä pullopussilla pöytään pamahtavat tehot niin, että koko huusholli kattoineen ja lattioineen värisee ja kaikki läsnäolijat painuvat kuin maanrakoon suurta paholaista pelolla kunnioittaen. Ilmaisullisesti esittäjän tehokeino on teatterimaailmassa ainutlaatuinen. Tällaisen kotihirmun taito on liimautunut viimein koko näytelmän genreen: yksi suuren viinaksisen pussin pamaus pöytään on tehokkuudessaan hurja. Se ja sen yllättävä tapahtuminen hallitsee tulevia Esko-isän sielunsisuksien päiviä, vankilasta vapautumisen kauhuaikoja kotona ja niiden puuttuminen vankila-aikojen aikaisia päivänpaisteisia perheen lähes normaalin elämän vähäisiä tähtihetkiä. Miehen väkivalta on todellisuudessa Kalliomäen näyttelijäkarisman makaaberilla, aidon pelottavalla ja julmalla hahmolla se perheitten todellinen ainoa väkivalta.

Lumikki Väinämölle teos antaa näytelmän suuren murheiden alhojen lohduttajan mummon sydämellisen, aina sovittelevan ja rakastavan Helvi-roolin. Hän on se jokaiselle perheelle tarvittava ja nyt aidosti tarpeellinen mummo, jonka luo voi sentään yllättävän räyhäävän isän jaloista ja kourista paeta. Hän on vielä viiskymppinen, työtätekevä, raikas ja vireä persoona, jonka huomaan Asko ja Ulla joutuvat turvautumaan ja viimeisinä aikoina usein suuressa kiireessä ja hädässä väkivallalta pelastautumaan. Väinämö näyttelee roolinsa ihanteellisen tavalliseksi mummoksi ja anopiksi, jolla on oma sanansa räyhäävää vävyä vastassa ja aina huolehtiva asenne hoitaa järkkyneitä julman isän juopottelusta henkensä kaupalla pakoon ajettuja tai lähteneitä sukulaisiaan Askoa ja Ullaa. Monta vuotta kestäneeseen väkivaltakierteeseen ja sen ratkaisemattomuuteen paatunut mummo tekee raastavan pitkän kyynisyyteen jäykistyneen tunteettoman yksinpuheluvuodatuksen tyttärensä ja lapsenlapsensa elämän helvetistä kylmästi ja hyytävän eleettömästi – toteuttaa näyttelijäolemuksensa kokeneella ja sisäistyneellä järkeilevällä viileydellä henkeäsalpaavan tarinan koskettavan loppuratkaisun.

 

Teemu Palosaari laulaa ja näyttelee näytelmän todellisen idolin Elvis Presleyn  huumaavin rytmein, sliipatuin rasvatuin elvishiuksin, väräyttämään ja rokkaamaan hahmonsa eloon näytelmän monissa kohdin meidät takaisin 1970-luvun rocktanssiuutuuksiin, kevyen uuden aikakauden maailmanmusiikin tenhoon muhkean pehmeän äänivärinsä säveliin hetkiksi uinuttaen.

Liisa Vuori tulkitsee hämmästyttävän monet sivuroolit täydellisesti luoduin ja muuntuvasti eritellyin hahmoin: hurjan säälittävän hasis-Arja-naisraunion, Kiepin touhukkaan ja säteilevän tivolimaisen Bingoemännän, isän tekemää äidin törkeää pahoinpitelyä tarkastavan tyypillisen kylmäkiskoisen Naislääkärin tunteettomine ohjeineen ja konstaapeli Ahon tärkeässä poliisitehtävässä informoimassa asiassa tapahtuneita 20 ilmoitettua ja tarkastettua  rikkomusta ja rikosilmoitusta viiden vuoden ajalta(1989-1994), rikkeet ja rikosseuraamukset selkeän asiallisesti sekä näyttelee kolme muuta näytelmän roolihenkilöä. Liisa Vuoren näyttelemissä ihmishahmoissa todistuu myös, kuten muidenkin monien roolien näyttelijöiden, vaikuttava näytelmän taitavanäkemyksellisen naamioinnin mahdollisuus muuttaa henkilö toiseksi henkilöhahmoksi sujauksessa ja uskottavasti – myös uusi tyyppi näyttelijätaidolla nautittavasti tulkiten.

 

Aki Raiskio luo groteskin puliukko Puujalka-Veskun mehukkaan räväkäksi alamaailman originelliksi huumekuriiriksi, konstaapeli Nummelan asialliseksi virkamieheksi ja varsinkin Askon opettajan hienona hahmotelmana ymmärtävästä ja lasta kannustavia opetusjärjestelyjä toteuttavasta harvinaisuudesta sekä piipahtaa vielä näppärästi Tiimarin myyjänäkin.

 

Jari Halttusen rooli sijaisopettajana puhuttelee nykykoulun yhä ylläpitämästä opettajuuden jäykistyneestä lastenkäsittely-asenteesta, hänen  taitava heittäytymisensä juoppoköörin yhdeksi jäseneksi osoittaa valtavaa tarkkavainuista tyyppiheittäytymistaitoa ja vanginvartijan hahmo taas tarkan osuvaa näyttelijän luonnostelua.

 

Jari-Pekka Rautiainen tuo näytelmään rakastettavaa lapsenomaisuutta Askon Kimmo-kaverina, nintendoineen, afrikantähtineen ja tietenkin sydämemme valloittavilla kuperkeikkaisen hauskoilla mäenlaskukohtauksilla yhdessä Askon kanssa, vierähtääpä Rautiainen myös kännijoukkojen juopposakissa huumeen styroks-merkkiä lähilammesta hamuillen enkä unohda hänen ahaa-elämystään lasten mainiosta ritsakumista kondomin löydettyään, ja varsin asiallisen konstaapeli Moilasenkin hän työstää mallikkaasti.

 

Haapajärven Elvis on Lahden kaupunginteatterin väkevä, suorapuheinen, kaunistelematon teatteritaiteen räiskyvä, lähes pamflettisen karnevalistinen syväluotaus yhteiskuntamme pyhään kipupisteeseen. Siinä ihmisarvon nollaaminen ja raamatullinen viides käsky käyvät sukupolvista toisiin jatkunutta, rikoslain (39/1889) 24. luvun säädösten välistä maallikon keskustelua kotirauhan törkeästä rikkomisesta, arjen kamppailua elämän mielekkyyden ja sietämättömyyden monet kamppailijoidensa uuvuttavat vuodet – tässä oman teatterimme dokumentaarisessa tarinassa viimein kypsyen rohkeaan inhimilliseen ratkaisuun.

Hienosti toimivat valosiirrot, ihanan revittelevä puvustus sekä Rauli Badding Somerjoet ja Elvis Presleyt lämmittävät tunnelman sydämelliseksi.

Tosikertomus ei mielestäni ole kuitenkaan mitään populääriä True crime -viihdekirjallisuuden lajia vähääkään. Tositarina on aitoa suomalaisuutta väkivaltansa jatkuvuudella ollut runsaan lakisääteisen suomalaisuusvaltion elinajan. Näinäkin päivinä joka kuukausi lähes kymmenen perheenjäsentä menettää henkensä perheväkivallassa. Juuri siihen ja väkivallan kohdistumiseen täysin väärään sukupuoleen on tulevaisuuden Suomen otettava uusi ote ja näköala.

Alla ensimmäinen kokemukseni – vielä viaton lapsuuteni ajan asuinseutuni synnyinkadun kodista. Näin hyvin väkivallasta selvinneitä koteja kai vieläkin löytyy, mutta hyvin  paljon synkemmin tuloksin särkyneitä koteja olen leipätyöni mukana kohdannut järisyttävän monia.

 

Katariina Vuori – Lauri Maijala

HAAPAJÄRVEN ELVIS

 

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/haapajarven-elvis/

Kategoriat
kulttuuri taide

Pakkaskevään Galleria Uusi Kipinä 18.2.-8.3.2026

Matti Vesasen seinäreliefi

Galleria Uusi Kipinä

Kymintie 1, 15140 Lahti | ti-pe 12-18 | la-su 12-16 | ma suljettu
Näyttelyihin vapaa pääsy!

Tässä neljän eri taiteilijan Galleriakäynnissä esittelen vain lahtelaisille tutun kuvanveistäjän.

Matti Vesanen luo pienoispatsaansa perinteisten klassisten ihmishahmojen kautta ja saa ne kauneudessaan herkän eläviksi. Patsastaituri on pitänyt jo useita vuosia syysnäyttelynsä vapaasti yleisölle nähtävänä keskellä Lahtea, hienossa, keskieurooppalaistyylisessä entisen Haulitehtaan rakennuksen ateljeen sekä sen teospihan lahtelaisharvinaisessa vehreässä paratiisissa.

Nyt hän on uskaltautunut ensi kertaa Galleria Uusi Kipinään kymmenin teoksin. Viimesyksyiset (22.8.2025) ihmishahmoteokset olivat kuin liikettä vailla tai juuri syntyvää ajatusta lausumassa. Tälläkin kertaa monet varsin tuoreet työt vaikuttavat jo liikkuvuudesta salamalla siepatuilta ihmisfiguuritunnelmilta tai kuin äärimmäisen lumoutuneena kurkottamassa kohdettaan.

Vesasen patsaiden harmonia ja kauneus viehättävät jo sellaisenaan – asennot, plastiset muodot, pikkutarkat yksityiskohdat sekä usein mielenkiintoiset – kivi, puu, kipsi, muovi, betoni, savi, keramiikka – kekseliäät pintaratkaisut antavat katsojalle virikkeitä pitkäksi aikaa pohtia perinteisen veistostaiteen menneitä, kauankestäneitä näköistaiteen maailmoja.

Aina hänen näyttelyissään työt ovat tavoittaneet tuon kauan sitten menneen maailman taidekäsityksen, jossa plastinen ihmiskeho saa kaiken tunnustuksen ja kauneuden.

Vesasen teoksissa ovat viime vuosina myös uudet kokeilut, erityisesti kasvotutkielmat, toteutuneet kuin menneiden vuosisatojen muinaiskaivauksista rekonstruoituina aitoina löytöinä.

Kalpean valkoinen suuri galleriahuone ei anna sympaattisen tunnelmallisille teoksille niiden täyttä oikeutta ja rauhaa.

Mutta näin poikkeuksellisissa näyttelytiloissakin Vesanen uskaltaa tyyliinsä yhä kokeilla, vieraannuttamalla hienovireisesti klassisuuden yksi yhteen -ilmaisua, tuomalla nähtäville entistä tuoreempia ilmaisumuotoja rohkeasti kokeilevin tekniikoin, materiaalein sekä värityksin.