Kun koko ikäni olen saanut nauttia teatteri-ilmapiirin taikuudesta, kiehtovasta voimasta ja nyt kasvotusten oppia ja nauraa yhden sen nykyisten suomalaisgurujen suurenmoisimmista teatteri-ihmisistä, Lauri Maijalasta hänen selostaessaan kotiteatterini tulevan näytäntövuoden kevään ohjelmistoa ja koko teatterinsa toimintaa tänä kaikkien suomalaisten kulttuuristen toimien ja pyrkimysten valtionsupistamisbudjetin ahdingoissa, olen jälleen otettu teatterin merkityksestä ja tilasta Lahdessa.
Minkä tavallisen lähimmäisen, suuren humoristin, valloittavan innostajan me Maijalasta olemmekaan Lahteen saaneet! Meillä on ollut onni saada muutamia tällaisia aitoja teatteritaiteilijoita (viimeksi monipuolisen ahkeran Maarit Pyökärin ja sympaattisen, ohjelmistovalitsijateatteritaiturin Ilkka Laasosen) teatterimme johtoon – siksi Kaupunginteatterimme on pysynyt koossa, siksi tänne on saatu taitavia henkilöitä näyttelijöiksi, ohjaajiksi, tekniikan toteuttajiksi ja ohjelmiston valmistajiksi. Taito ja innostus tarttuu suomalaiseen luonteeseen, myös katsojiin, jotka merkittävällä kiinnostuksella teatteriimme ovat täyttäneet esitykset.
Paitsi innostus, myös siitä tulviva spontaani innostaminen on Lauri Maijalan poikkeuksellinen ominaisuus, jota harvoilla nykyisillä kulttuuripersoonilla on luontaisena ominaisuutenaan, noita yrjökallismaisia, hellawuolijokimaisia shamaaneja. Nyt meillä Lahdessa semmoinen on. Kummallista, miten heissä ja heidän suomalaisuutensa neroudessa suuressa työmäärässäänkin loistaa taustalla vaatimattomuus; se on suomalaista työn merkityksen, velvollisuuden ja ahkeruuden sieluun syntynyttä velvollisuudentuntoa, kaikille ammateille opiksi.
Lainaan Maijalan tulevan kevään Lahden kaupunginteatteriin suunnittelemasta esittelystä muutaman kohdan:
”Meillä on enemmän somepöhinää kuin koskaan. Nyt se on tapahtunut. Meille tulee jo nyt enemmän kuin ennen Helsingin päästä yleisöä. Lahden päättäjät voivat olla toiveisiinsa tyytyväisiä, kun tänne samalla hotellipalveluihin tulee lisää väkeä vierailuin ja käynnein. Jo Äkäslompolosta saakka ostetaan yksittäisiä lippuja ja halutaan tulla nimenomaan tänne Lahden kaupunginteatteriin, niin se on jo merkki jostakin muutoksesta entiseen: katsomaan meidän esityksiä. Väittäisin, että meidän ohjelmisto on täysin omanlaista. Kysymys on siitä, että mitä tehdään, miten se tehdään ja ketkä sen tekevät. Meidän tehtävämme on myös tehdä klassikoita. Jos me emme niitä tee, niin kuka ne sitten tekee. Vastaus on ei kukaan. Meidän on se itse tehtävä. Hyvin menee, elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista.
Nyt esitellään teille kevään oma ohjelmisto, vierailuohjelmisto tulee tarkentumaan myöhemmin ennen kevättä. Meillä on tässä pieni lentolehtinen, siinä on hyvin minimaalisesti pieni juttu esityksistä.
Kaksi noiden esitysten ohjaajaa on täällä paikalla. Yksi videoyhteyden päässä meidän myöhemmin kuunnella.
Ihan ensimmäisenä minulla on suuri ilo, suuri kunnia saada Suurelle näyttämölle (vaikka joku kirjoittikin jo että ihanaa, että saamme tätä, ei aina sitä Niskavuorta)- me tehdään Niskavuoren Heta, mä en millään haluaisi tehdä sitä meidän Suurelle näyttämölle, ellei sitä tulisi ohjaamaan, sovittamaan, lavastamaan, pedikyri, manikyri, totaalinen taitaja meidän kotimaisten klassikkojen kansainvälinen päivittäjä, nimittäin Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta on tulossa uutena sovituksena, ja tosiaan ohjaajana Mikko Roiha, jonka pyydän tähän nyt kertomaan teoksesta, että mikä, miksi ja miten.”
Tähän väliin tuon muistin virkistämiseksi Lahden kaupunginteatterin katsojille, miten meillä lahtelaisilla on ollut mahdollisuus kokea Mikko Roihan luomaa vahvaa teatteria yllättävän monta kertaa viime vuosikymmenten aikana omassa teatterissamme.
-Ensimmäinen Lahdessa näkemistäni oli vuonna 2008 hänen ohjaamansa kahden huippunäyttelijän – Hannele Nieminen ja Tiina Weckstöm – vierailuesitys SUURIN YHTEINEN JAETTAVA, jonka hän oli ohjauksen lisäksi myös kirjoittanut yhdessä Pirkko Saision kanssa.
-Vuonna 2011 Henrik Ibsenin VILLISORSA toteutui Tampereen Työväenteatterin ja Lahden kaupunginteatterin yhteistyönä. Ohjaus, suomennos, sovitus ja lavastus Mikko Roihan ja rooleissa Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Jarkko Pajunen, Harri Rantanen, Elsa Saisio, Ritva Sorvali.
-Samoin vuonna 2011 koko syyskauden Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä esitetty Philip Ridleyn Vincent River, Sami Parkkisen suomentama, Mikko Roihan lavastama ja ohjaama esitys yhteistuotantona Lahden kaupunginteatterin, Vapaa Teatterin, Korjaamo Teatterin, Tampereen TyöväenTeatterin ja Turun kaupunginteatterin kanssa. Rooleissa Markus Riuttu ja Tiina Weckström.
-Viimeksi viime vuonna (2023) Tommi Kinnusen romaani EI KERTONUT KATUVANSA toteutui teatterimme Pienellä näyttämöllä Mikko Roihan dramatisoimana, sovittamana, ohjaamana ja lavastamana viiden nais- ja yhden miesnäyttelijän esittämänä teatterimme ohjelmistona – teatterina Roihan perustama Berliinin Vapaa Teatteri – Kouvolan Teatterin, Turun Kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Tampereen Teatterin, Seinäjoen Kaupunginteatterin ja Hämeenlinnan Teatterin kanssa, näyttelijöinä Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Peltonen, Ulla Koivuranta, Mari Turunen, Tiina Winter, Mari Pöytälaakso.
Lahen uutisia –arvioihin edellisistä Roihan teatteritaiteen merkittävistä ohjaustöistä pääset tutustumaan linkistä
https://lahenuutisia.vuodatus.net/ja kirjoittamalla sitten HAKU-sarakkeeseen Mikko Roiha
Mikko Roihan ohjauksia, kannanottoja ja asiantuntevuutta olen kokenut myös monissa muissa teatteritapahtumissa, kuten Tampereen Kansainvälisessä Teatterikesässä vuonna 2016 hänen toimiessaan yhtenä kesän ohjelmistovalintaan liittyvän 3-jäsenisen valintaraadin asiantuntijana.
Hänen merkittävä teatterilaboratorionsa on osin toiminut Berliinissä, jossa hän on pitkään asunut. Siellä myös muutamat edellä olevat näytelmät ovat saaneet harjoituksensa ja viimeistelynsä.
”Kiitokset, että olen saanut tänne Lahteen kutsun. Kentältä on kuulunut, että Lahti on tänään maan ykkösteatteri.
Heta on mulle ollut kaikkein henkilökohtaisimpia näytelmiä, jotenkin mä aloitin niillä. Koska siinä on näitä hämäläisiä piirteitä, niin siksi se tuli valikoiduksi tänne. Ja ehkä Heta ennen kaikkea siksi, että sillä on jatkumo, Raija-Sinikka Rantalan tehtyä sen muutama vuosikymmen sitten tänne. Siinä mielessä tämä esityksen näyttämökuva on vasta tulossa.
Miksi Heta. Se jotenkin käsittelee sellaista, joka on meille kovin suomalaiskansallinen tunne. Näyttämisen pakkoa, tunnustuksen puutetta, jonka oletan olevan monella. Varsinkin naisjohtajien kokemus, että annetaan vaikuttaa, mutta ei koskaan sanota, että hyvin tehty. Se tuntuu olevan tässä hirveän iso asia.
Ja sitten tietenkin sellainen, kun eilen rupesin miettimään, kun minulle esitettiin puvut, että idea siitä, että ollaan hämäläinen ja hillitty, niin tämä kuvaa myös sillä lailla niitä perhesuhteita, ja vaikenemisen kulttuuria. Mitä se sitten maksaa, mitä se jättää lapsiin ja tuleviin sukupolviin. Se vaatii jotenkin Hetan ja Akustin kohtalona sellaisen asemaa vaativan Suomen: tässä tavallaan perheen sisällä vastakkaiset voimat ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan. Hella Wuolijoen jutussa, tässä esityksessä menee puoli vuosisataa Suomen historiaa, niin tässä pystytään jollain tavalla katsomaan aikaisempia sukupolvia ja missä ollaan nyt. Ja niitä puhumattomuuksia ja elämän arkea, joissa meidän sukupolvi on kasvanut.
Vaikka tämä teos on kipeätuntoista aiheeltaan, niin onhan tässä toki huumoria. Toivottavasti sitä en ole onnistunut pilaamaan tätä tehdessäni.
– Miksi tekstikäännös esitykseen englanniksi?
Itselleni tuottaa tässä vielä iloa on se, että tämä esitys tullaan tekstittämään myös englanniksi, heijastamaan teksti myös englanniksi. Tämä liittyy sellaiseen asiaan, että kun on – itse haluan mennä Saksassa asuneena, Saksan näytelmiä tuntevana sinne katsomaan, ne Faustit ja Wallensteinit ja muut – ymmärtääkseni, miksi ne saksalaisille on niin tärkeitä. Mielestäni juuri nämä klassikot, joista Suomi on rakennettu, Nummisuutarit, Wuolijoet, Niskavuoret, Pohjantähdet, ne on juuri niitä tekstejä, joita pitää esittää. Se meidän oma, se ydinkulttuuri meidän pitää jollain tavalla välittää myös niille, jotka eivät suomea äidinkielenään puhu, ovat täällä livahtamassa tai käymässä. Tämä on yritystä tulkita niille ja ehkä samalla vähän meille itsellemmekin. Mulla on Maria Jotunin näytelmästä (1918) Kultainen Vasikka sellainen kokemus, kun oli paljon nuoria katsomassa, niin ne pystyivät tekstityksestä ymmärtämään, mitä tarkoitti jonkin asian sanominen, sillä kieli muuttuu niin nopeasti, ettei tämän päivän ihminen tahdo sitä ymmärtää. Eli jokin sellainen, joka on meille tuttua ymmärtää, saattaa olla nuorelle polvelle jotakin täysin outoa.
Haa – sitten onnistuu myös kuulo-ongelman hoituminen, jos näyttelijän puheesta ei saa selvää, niin aina voi vilkaista liikkuvaan tekstiin – siis monta sellaista asiaa seuraa tekstityksestä. Siis pyrkimys avata meidän omaamme, meidän ydintämme, jotenkin ulospäin. Ettei se jäisi vain Lahteen tai vain suomalaisille, vaan se avataan kaikille.
-Mikä on esityksen suhde suomalaiseen epookkiseen lähimenneisyyteen? –
Mun kaikki havainnot perustuu lapsuudenkokemuksiini mökiltä, jonne on kerääntynyt kaikki vanhat vaatteet, joita ei enää kaupungissa kehdata käyttää. Se tarkoittaa, että mökki oli historiaa kaikilta vuosikymmeniltä, se on ollut ehkä suurin asia sellaisessa perusestetiikassa. Tämä esitys viestii kaikille vuosikymmenille, puvustus perustuu Lahden erinomaiseen pukuvarastoon ja tietenkin ostetaan ja tehdään siihen lisää, mutta se perustuu havaintoihin – niin vintage on taas tullut uudelleen muotiin ja tässä sitä nyt on: hämäläistä synkkämielistä vintagea. Tervetuloa sitä sankoin joukoin katsomaan – se on sitten enää ohjaajasta kiinni, miten teos pilataan.
Nimiroolissa Hetaa esittää Annukka Blomberg, Akustia, hänen miestään näyttelee Tapani Kalliomäki. Ensi-ilta on 22.1.2025.”
Teatterikaupunkimme Lahti -kirjoitussarja esittelee viikon kuluttua Lehdistötilaisuudessa 16.10.24 kerrotut kaksi muuta Lahden kaupunginteatterin tulevan kevään ensi-iltaa.
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/
Meri-Tuuli Risbergin ja Sami Leutolan yhteisteos CLUE oli taitavan huipputanssijan ja monitaituri-kuvanveistäjän valloittavan ehyt teatterillinen, filmillinen ja tanssillinen mestariteos. Sen visuaalinen ilme oli laadittu taitavasti juuri esityspaikkaa hallitsemaan, kuvaksi yhtäaikaa maailmamme keinotekoisesta autuudesta ja mielialamme pinnallisuudesta, syömisnautinnon toimiessa koko esityksen vedet kielelle valuttavana katalysaattorina.
