Kuva Huokausten laakson Kallion perheen keskushenkilöistä: Ylärivissä kuolleet Pirjo-äiti ja Pekka-isä, alarivissä 17-vuotias Evert ja jo intin käynyt Rupert
Antti Raivion omaa elämää kuvannut teos Skavabölen pojat oli jo vuosi sitten saanut Lahden Lauantainäyttämöllä vahvan, väkevän, sydäntäsärkevän, poikkeuksellisen samaistavan 1960-80 -vuosikymmenten nostalgisen lapsuustilityksen.
”Tuon esityksen totuuspohja kertoi Antti Raiviosta (Ruben) ja hänen pikkuveljestään Leosta (Evert) ja heidän kodistaan korkealle virkahissiin nousseen alkoholisti-isän ja taiteilijaäidin ylläpitämästä kodin hengestä. Näytelmäkäsikirjoituksen merkittävin anti suomalaiselle yhteiskunnalle on yhä osoittaa, miten isoveli pikkuveljensä kanssa ja veljesten kiintymys toisiinsa pystyvät yhdessä, kahdestaan elämään, sinnittelemään ja viimein selviytymään aikuisiksi, tulevaisuususkoisiksi kansalaisiksi.
Viime sunnuntain 9.3.2025 lahtelainen teatteritarjonta Lahden Lauantainäyttämön Huokausten laakso on Skavabölen pojat -näytelmän jatko-osa – samaa teatterilajia, mutta selvästi asioita osiksi erittelevämpi, tarkoituksellisesti hajanaisempi ja katsojalle omaa käsityskykyä muutaman piirun vaativampi teatteriteos hahmottaa. Esitys on toisaalta suomalaista näytelmätekstin upeaa oivaltavuutta – komediaa, tragiikkaa, farssia, tanssin vahvaa askeltajiensa ja suomalaisten juhannusten, joulujen ja merkkipäivien traditioita ja jytkettä – eläytyvää näyttelijäilmaisua niin tulvillaan, että katsoja tuntui kuin saaneensa suuren aistillisen elämänilon ja tarpeellisen mietintäaiheen kera tositarinan pienen ihmisperheen elämästä ja olosta Helsingin liepeiltä – sivistyneestä, rikkoutuneesta kodista Suomessamme.
Esitys on samalla myös kuin yhden Kallion suvun kitkerä muistelmateos, joka on täynnä monia kymmeniä palasia katsojan koettavaksi ja kokoon rakennettavaksi. Äidittä ja isättä jääneet pojat Rupert ja Evert palaavat aikamatkalla Hyrylän ja Kauniaisten maisemiin erityisesti Evertin alkaessa selvittää mysteeriksi jääneitä perheen salaisuuksia.
Vanhojen perheeseen liittyvien kaitafilmien kymmenien vuosien takaa paljastamista ennennäkemättömistä perhetapahtumien kuvavälähdyksistä hautauksista, vihkimisistä, synttäreistä, jouluista – sekä ullakolla koskemattomiksi määrätyistä kuolleen äidin jättämistä päiväkirjoista – muotoutuu koko tarinan ydin yksityiskohtineen ja tarkoitusmukaisuuksineen. Nuo totuuselementit sopivasti pitkin esitystä taitavasti toteutettuina ja yllättäen tarinaan ilmestyen auttavat katsojan mielenkiinnon taatusti mukaan näytelmän ihanan sekavaa ja monimutkaista genreä seuraamaan.
Näytelmä kulkee teoksena, jossa nykyhetki pomppaa usein tunnistettaviin, koettuihin takautumiin. Muistin kerroksisuus muutaman vuoden välein näyttämön nopeasykkeisessä esitysmuodossa sekä yhtä huomaamattomasti vaihtuvat paikka ja aika muistikentästä toiseen silmänräpäyksessä siirtyen laittavat meidät katsojat valppaiksi ja innostuneen odottaviksi tarinan käänteille. Omaperäisin on tekstin sanomaa levittävä harvinaisen taidokas ohjaus, josta syntyy tehokas näyttelijätyö sisäistetyllä kypsällä, ensemblen yhteisellä näyttelijäilmaisulla. Usein näyttämö on täynnä monia yhtäaikaisia tapahtumia, henkilöitä ja heidän pyrkimyksiään. Esitys vie silti mukanaan niin, että unohdamme ajan ja paikan, vaivumme nautittavaan tunteen vaikuttamistenhoon kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Näyttelijää ja katsojaa yhdistää esityksen hellittämätön voimalataus, joka tempaa kuin huomaamatta eläytymään mukaan tapahtumiin.
Paljon tekstiä, jonka 33 kohtauksessa Raivion näytelmäestetiikan tunteva ohjaajaguru Tapani Kalliomäki sai luotua jälleen Lauantainäyttämön esityksen eheäksi tulkintakokonaisuudeksi. Lauantainäyttämöllä on kypsytty myös ronskiin ilmaisuun, pidäkkeettömän hallittuun eläytymiseen, joka usein kantoi esitystä jo valmiiden kohtausten ja tunnelmien läpi koko teoksen sujuvana, vauhdikkaana, saumattomana ja jatkuvasti yllättävänä vahvana jänteenä.
Paljon myös uutta ilmaisua, virkistävää ja lumoavaa teatteria oli teoksessa mukana. Muutamat kuvioiltaan mitä yksinkertaisimmat tanssijytkytykset ja liikunnallinen valmius niiden toteutuksissa olivat esityksen mielikokemuksiani – tunnelmiltaan hauskuuden sydänlämmintä suomalaistapojen huumorihenkisyyttä.
Yksi näytelmän julkaisuaikoina syntyneen, suositun Kaj Chydeniuksen Natalian laulutulkinta ei voisi enää komeammin kuulua ja saattaa myös näytelmän käsikirjoituksen mukaan meidät katsojat väliajalle: sieluun saakka järisytti, kun koko Lauantainäyttämön seitsemäntoistahenkinen uljas esittäjäjoukko sen toteutti. Näyttelijät ikään kuin riisuivat hetkeksi rooliolemuksensa ja alkoivat tulkita maailmaa laulun voimalla ja Elvi Sinervon sanoilla. Laulamisen puhdas ja vaikuttava yhteistulkinta oli tämän Huokausten laakson uumenissa saanut kauas kiirivän, sydämistä pulppuavan, rehtitunnelmaisen ja vaikuttavan päivänvalon. Yllättävä, hienon korkeatasoinen, koruton, kypsän musikaalinen aluevaltaus tälle teatterille! Ja mikä sanoma lähimenneisyydelle ja tämän päivän maailmalle!
Tietenkin kymmenien rooliluomusten täyttäessä pienen näyttämön rampista lavan taustaan saakka on katsojalle onnenkauppaa tunnistaa näyttelijät eksaktisti: joskus roolin vetää kaksikin eri henkilöä kuin vauhdissa tarinaan hypäten. Onneksi pääroolit, jotka tämän Kallion sukusaagan molemmissa tarinoissa ovat entistäkin vahvemmin, taipuisammin ja rakastettavammin samoissa varmoissa, tutuissa näyttelijäilmaisun käsissä, loivat vahvan perusrungon esitykselle.
Kristiina Lanki, Kallion perheen Pirjo-äiti toteutui nyt nuoruuden ajan valoisuuden ja rakastavan äidin kauniina, luontevana ja valloittavana luomuksena: nuoruuden kasvot, elämänhehkuinen taiteilijatulevaisuus hohtivat ihastuttavina näyttelijättären tyttömäisiltä kasvoilta. Hän säteili yhä paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua, luopumista, väärinkohtelua, lasten puolustamista. Nyt hän pystyi näyttämään myös napakasti päättämisen voimaa selvittäessään suorapuheisesti päin naamaa isän salarakkaan kirjettä ja uskottomuutta. Eerik Kuronen isä Pekka Kalliona näyttäytyi nyt ehkä myös entistä hauskempana, juonikkaampana, venkoilevampana naistenmiehenä kuin aikaisemmin – mutta samalla jälkeläisiään rakastavana, lapsiaan puutteistaankin huolimatta ajattelevana isänä. Kurosen komediataju on suurenmoisen osumatarkkaa, roolitulkintana kipinöivän napsuvaiskuista Raivion mestarillisen näytelmätekstin esimerkillistä näyttelijäkarismaa. Olli Paakkasen Rupert, perheen vanhin lapsi, pystyi yhä asennoitumaan ja eläytymään valloittavan upeasti eri aikakausien omaan elämäänsä yli kahdenkymmenvuoden kehityksessä. Hänen lapsuusaikansa rooliluomuksessa kymmenvuotiaana oli vieläkin sitä valloittavinta Lauantainäyttämön ainutlaatuista näyttelijälahjakkuutta ihasteltavaksemme ja nautittavaksemme. Kun taas hänen aikuisuuteensa oli tullut hieman jöröyttä ja pysähtynyttä mietteliäisyyttä.
Entä Skavabölestä tuttu Jarmo Keskevaarin tulkitsema perheen ystävä Taikuri, tuo vahvasti sodanrunnoma yksikätinen sielu, jota sotaneuroosi kokemuksineen hallitsee eikä jätä meitä nytkään rauhaan, vaan arvoituksellisella olemuksellaan tuo esitykseen kuolemallista todellisuutta ja viestejä elämän kalmaisuudesta pääkallo-muistoesineellään ja aavemaisilla jutuillaan.
Heikki Hagman näyttelee teoksen keskeisen henkilökuvan – Kallion perheen lähes aikuistuneena 17-vuotiaana Evert-poikana. Hänen alun hieman paasaavan oloinen ja hätäinen tarinan johdattelunsa sai meidät pohtimaan eräänlaista kronikkamaista selostavan opettavaista roolitulkintaa. Parhaimmillaan Hagman tulkitsee Evertinsä tarinaa kuitenkin toiminnallisissa takautumissa yhdessä isoveljensä Rupertin kanssa eläytyessään perheen pieneksi kuopukseksi. Hagmanin ote rooliinsa sisäistyy esityksen edetessä. Näytelmän 16. kohtaus, Evertin monologi hypystä pimeyteen ja luottamukseen isäänsä tämän luvatessa ottaa pojan vastaan syliinsä alhaalla täysin pimeässä talon kellarikerroksessa, on yksi näytelmän, pääroolin, ohjauksen, tunnelman ja näyttelijätaidon kohokohdista. Samoin selvittäessään koko roolinsa ajan omaa osuuttaan Kallion perheen nuorimpana lapsena, toivottuna vai ei toivottuna sekä rooliin liittyneistä perheen oudoista käsitteiden sisällöistä abortti, Natalia, pienen lapsen mekko ullakolla, Nallenappinen – Hagmanin roolityö Evertinä tiivistyy upeasti ja yhdessä veli Rupertin kanssa kohoaa tyhjentäväksi veljesrakkauden kauniiksi ylistykseksi, korkealta katolta koettavaksi teoksen komeaksi finaaliksi.
Maria Johansson esittää Pekka-isän ensimmäisen kihlatun Katariinan järkeileväksi, avioliittoa unelmoivaksi nuoreksi naiseksi, jonka haaveet sujauksessa katoavat isän samanaikaisesti retkahtaessa toiseen naisystävään. Johanssonin näyttelemä pettymys ja kaikkien haaveiden kariutuminen on puhuttelevan aitoa.
Kallion sukutarinan Ossi Kallion, Pekan veljen, luonnostelee tuoreen valovoimaisesti Mikael Norri. Norrin Ossi-rooli jo valmistuneena psykiatrina hoitelee vielä Kallion perusperheen aikuisiän kynnykselle yltäneiden nuorten vapaa-aikojen tanssilavajärjestelyt niihin itsekin mukaan hauskanpitona tempautuen. Hänen psykiatrikoulutuksensa saa myös varsin luontevasti näytellyn haastattelukohtauksen toteutuksen. Kari Kitunen eläytyy samaan rooliin teoksen loppumetreillä koskettavasti ikäytyneenä Ossi-setänä, myrtyneen katkerana kummipoikiensa huoltojärjestelyissä tekemiinsä virheisiin.
Suvi Norri tulkitsee Pirjo-äidin hyvää Anu-taiteilijaystävää, Ossin vaimoa, naisten tyttöyden juuri jäädessä taakse ja elämän toiveikkuuden syleillessä heidän taaksejäänyttä nuoruuttaan. Susanne Mast tulkitsee aikuistuneen Anu-taiteilijahahmon käytännön järjellä ja sydämellä sekä tutun naisraunio Tamaran lyhyen ilmestyksen kuin monien vuosien juopporauniostaan selviytyneenä sympaattisuutena, näytelmän yhtenä karikatyyriherkkuna.
Hippa Kallio, Pekan ja Ossin isosisko saa myös parin eri näyttelijän hahmotteleman persoonatutkielman: ensin Ronja Kopperin hauskan ensikokemuksen suomalaisista lavatansseista hurmaavuudella, sitten moniulotteisemman tulkinnan roolista tuo Ulla Laakson näyttelemä tikuilla silmäluomensa avaava, elämää paljon kokenut, hersyvällä humoristihahmolla luoden hahmottelunsa koko sukutarinan jatkuvaksi hauskuusryydiksi, aina Saksan poliisiputkaan saakka. Tuulevi Annala antaa tähtimerkkeihin uskovalle Ksenja-tädille taikauskon ja ennustavuuden huiman omaperäiset luonteen ja kasvot, ajatuksiamme taivaankappaleitten salaperäisyyksiin, kansan uskomuksiin johdattaen.
Jonna Wirén luo isän pojille tuoman uuden äitihahmon Anneli Tuulosen aluksi ihanaksi steppaavaksi isän rakkaudeksi, sitten napakaksi perheen asioiden järjestelijäksi, kunnes kaiken katastrofin tapahduttua jää leskeksi ja eläytyy tiukaksi Kallion kotielämän täydelliseksi pesän selvittäjäksi.
Kristiina Kykkänen tulkitsee Evertin tyttöystävä Marian korviaan ja sieluaan myöten rakastuneen nuoruuden lämmöllä.
Kari Kitunen Kranuna, hurjana eläkeläispikkurikollisena dominoi vanhempaa murtoporukkaa ja Minni Saarikoski näyttelee luontevan energisesti Henni Sipilää, lapsijoukon kekseliästä johtajaa, Kranun tyttöystävää – temperamenttista moniin pikku kolttosiin lähtevää aktivistia hauskoissa lääkärileikeissään ja aikuistuvissa varkauskolttosissaan.
Roolitöiden huippuna Markku Pajala luo aivan huimia karikatyyrejä järjestysmiehestä, Osmo murtomiehestä, Limanuljaskasta ja kuoronjohtajasta – joista nousee esityksen farssistiset naurumittarit huippuihinsa.
Monen näyttelijän kaksoisroolit on lueteltu yllä olevassa roolijakopaperissa.
Yhtä kohtaa esityksessä, käsikirjoituksen 20. kohtausta en voi olla unohtamatta. Moskovan Suuri Sirkus klovneineen, akrobaatteineen, Josef-karhuineen, jyhkeine tirehtööreineen on esityksen vilpittömän naurun, spontaanin ilon ja poskettoman hauskan, taitavan näyttelijäilmaisun hurjan hullunkurinen aidosti suomalainen teatteri-illuusio. Se on yhtä aikaa hauska, farssinen ja sketsinen otos näytelmästä, jossa inspiroituu Raivion näytelmän aikakausi kuin suomalaisten hienona kotoisena parodiana Moskovan Suuresta Sirkuksesta poikkeuksellisine eläimineen, hivelevän hienoine vaatetuksineen ja sirkusasuineen, temppuineen. Pelkästään sirkusnäytännön huimin temppu – Laika-koiran lähettäminen avaruuteen – kannattaa jo tämä Lahden Lauantainäyttämön Huokausten laakso tulla kokemaan. Sillä huokauksetkin voivat helpottaa elämänahdistuksissa, olla todella ihania, mieltä huojentavan hauskoja ja raikkaita elämämme vakavuuden rinnasteisia ikimuistoja.
Lopuksi muistelen vielä sävelkulisseja -Hiljo de la Lunan julman kaunista petollista rakkautta viestiviä jumalallisen kauniita sävelkuvia, ja suomalaisia elehdyttäviä keltaruusuja, Hurriganeja sekä rokkia – jotka näytelmän kuuloeetterissä silloin tällöin soivat, tunnelmoivat ja ajantasaistavat tarinaa.
Erikoisesti ihailen jälleen suomalaisen Lauantainäyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, valtavan kattavaa ja monipuolista puvustoa, uskomattoman rikasta äänimaailmaa, apulaisohjaajia, koreografeja, lavastuksen 60-80 -lukujen interiöörejä toteuttaneita, ja tässä lueteltuja teatterin synnyttäjiä, jotka kaikki toimivat aivan taikuutta lähentyvänä teatteri-ilmiönä täällä Loviisankadun Pikkuteatterissa Suomen Lahdessa.
Lue myös:
>https://lahenuutisia.fi/2024/03/17/lauantainayttamon-skavabolen-pojat/
Ola Blick 
Muutenkin Kansallisteatteri antaa katsojalle harvinaisen välineen uudenlaisen maailmankuvan muotoutumiseen teatterimaailmassa: Akse Pettersson kertoo monisivuisesti teatterifilosofiastaan ja työstään juuri tämän esityksen suunnittelijana ja mahdollisen tuloksensa epäonnistumisesta tärkeänä teatterityön kehittäjänä.
Tarkastuskaksikko tutkimustyöstä juurikaan mitään ymmärtämättä, mutta sopivasti kuin työn helpotukseksi yllättäen laulaa luikautteli itse tekemiään ja säveltämiään kauniita laulelmia – maukasta elävää teatterimusiikkia hetken huoahdukseksi tarvittaisiin useamminkin tiukkatunnelmaisiin työpäiviin.
