Tekijä: Tarmo

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide tanssi teatteri yhteiskunta

Hyvin toimeentulevat ihmiset

 

Kerttu-Kaarina Suosalmen  lahtelaisuus tulee varsin usein mieleeni katsoessani suuremman ruokapöytämme yläpuolella olevaa maalausta useammankin kerran päivässä. Se on joskus pyöreiden vuosien lahjaksi perheeltäni saatu Suosalmen puolison, taidemaalari Jorma Kardénin hieno maalaus Kardénin nuoruudenajoilta Lahden kaupungista – Launeen kaupunginosan suunnasta koko kaupunki, Saarisen Kaupungintalon silhuetti taustalla häämöttäen.

Kerttu-Kaarina Suosalmi liittyy myös yksittäisen lahtelaisen  rakennuksen mukana kovin usein teatteriajatuksiini. Monet viime vuodet olemme käyneet ahkerasti Helsingin teattereissa z-junalla ja silmämme löytää joka kerta raiteitten vierestä Asemapäällikön talon. Lahden asemapäällikkö oli Kerttu-Kaarina Suosalmen isä ja asemapäällikölle kuului virkaansa oma asunto laajalla puutarhatontilla. Tämä asemapäällikön talo, kirjailija Suosalmen lapsuudenkoti on yhä paikallaan, hyvässä kunnossa kenen tahansa vierailla sen intiimissä, aistikkaasti ennallistetussa kahvilassa.

Kaupunkimme kulttuuritilaisuuksissa tämä taiteilijaperhe oli aktiivinen osanottaja, Kerttu-Kaarina sujuvalla esiintymistaidollaan, viisaudellaan ja huumorillaan ja Jorma kiinteällä eläytyvän osallistuvalla osanotollaan.

Kardén&Suosalmi ja monet muut kuuluisat lahtelaistaiteilijat kuten Olavi Lanu ja Mauno Hartman perheineen kuuluivat jo perustajina Lahden Taiteet ry. -kulttuuriyhdistykseen (1970-90) – sen keskeisinä aktiivitoiminnan virittäjinä ja johtokunnan jäseninä. Tämä useista eri taiteenlajien ammattilaisista ja harrastajista, ESS-lehden toimittajista, kulttuuripoliitikoista väljästi yhteen liittynyt joukko järjesti matineoita  (sain pari kertaa olla niissä esiintymässä), kulttuuritilaisuuksia ja vuosittain eräänlaisen pääsymaksullisen varainkeruutilaisuuden pitämällä Lahden Seurahuoneella Naurutaiteet-huvitilaisuuden. Ohjelmana oli siis tietenkin kaikenlaista taidetta ja showta, jota yhdistyksen taiteilijat itse esittivät – nauravan runsaan yleisön huippuviihteenä.

Otan vielä yhden alueen Kerttu-Kaarina Suosalmesta, hänen esikoisromaaniinsa Neitsyt (1964) pohjautuvan ja käsikirjoittamansa Erkko Kivikosken  rohkean sensuellin Kuuma kissa (1968) elokuvan, sekin Lahti-kehysteinen ja osin myös filmattu Pyhättömän kaupunginosassa, asuntomme naapurikadulla ja sen pääosan esittäjätkin ovat minulle tuttuja. Olen saanut näytellä Eero Melasniemen kanssa yhdessä kolme hengen näytelmässä RUK:n kurssijuhlassa (1963) ja Maarita Mäkelän kanssa Lahden Kaupungintalon sisäpihalla, Nostoväkinäyttämön Jussi Kylätaskun Ringportin linja -näytelmässä (1979).

Yllä kokemaani Kerttu-Kaarina Suosalmen persoonan jälkiä ja kohtaamisten muistelemista.

 

Nyt tulevan ensi-illan aiheeseen.

Hyvin toimeentulevat ihmiset - Lahden kaupunginteatteri

Piirros Raana Lehtinen

 

Hyvin toimeentulevat ihmiset

Hyvin toimeentulevat ihmiset on Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin (1969) perustuva esitys 1960-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

Laura Mattilan ohjaama Hyvin toimeentulevat ihmiset perustuu lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen (1921-2001) romaaniin 1960-luvun keskiluokkaisista, keski-ikäisistä ihmisistä. Se kertoo oikeastaan miehestä ja hänen  pinttyneestä unelmastaan rakentaa lähes pennittömänä ja taidottomana talo, jossa voisi valmistaa väitöskirjan, ja perheen vaimosta, taiteilijasta, jonka realismi ja unelmat koko ajan pyrkivät tuhoamaan ja sabotoimaan perheenpään aikomukset. Siitä syntyy avioliiton kestävä perheen sisäinen taistelu elämän sietämisestä ja onnesta.

Lauri Maijalalle valinta teatteriinsa näytelmän tekstiksi Suosalmen teos on hänen havahtumisensa Suosalmesta ensin miltei unohdettuna kirjailijana ja vasta vuosi sitten hänen monet teoksensa luettuaan käsitti niiden olevan modernia eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.

Kantaesitys keskiviikkona 14.10.2026 Pieni näyttämö

Kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi
Dramatisointi Iira Halttunen
Ohjaus Laura Mattila
Lavastus Tiina Hauta-aho
Pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa 
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen 

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Nenna Tyni, Henna Wallin

 

Lahden kaupunginteatteri antoi Betoniklubi-illassaan tuoretta tietoa Suosalmen romaanin Hyvin toimeentulevat ihmiset -näytelmäsovituksesta, sen lahtelaisuuteen liittyvistä sisältökohdista, mutta erityisesti kirjan dramatisoinnista ja esityksen ohjauksesta.

Alla illan keskustelijakolmikko:

Annamari Saure, Iira Halttunen ja Laura Mattila

Oheisesta linkistä voi vielä katsoa ja kuunnella koko tunnin keskustelun.

https://youtu.be/h9D8Ir4LoHw

 

Lahen uutisia palaa esitykseen sen koettuaan.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri luonto taide tanssi Teatteriuudistus yhteiskunta

Taide rauhoittaa sielumme

Näyttelyn avajaispuheista pystyi kuulija jo etukäteen ymmärtämään jotakin olennaista näyttelystä – sen mittavasta teosmäärästä, poikkeuksellisen pelkistetystä kehollisuudesta ja teosharvinaisuudesta.

Lahden museoiden johtaja Tuulia Tuomen tervehdyssanoista kävi selville aamupäivällä pidetyn tiedotustilaisuuden ja taiteilijoiden omien teosten esittelyjen kiehtovuus. Virkaansa kuuluen hän kiitteli taiteilijoita, museonsa näyttelyn pystyttäjiä kymmenkunta nimeltä mainiten merkittävän näyttelyn aikaansaamisesta. Tuulia Tuomi lausui lopuksi oman näyttelyarvionsa:

” Tämä näyttely on niin levollinen ja kaunis, pidän sitä meditatiivisenakin.  Näyttelyn teokset eivät ole vaikeita. Ne on helposti lähestyttäviä, mutta samalla erittäin syvällisiä, kun niiden ääreen malttaa pysähtyä. Toivon, että te tavoitatte näistä teoksista pohdintaa ja tunnetta. Se on jotakin sellaista, jota monet meistä juuri nyt kaipaa tämän hektisen ja kaaoksellisenkin maailmantilan hetkinä.”

Yhä ihailemani Lahden kaupungin teatterinjohtaja Lauri Maijalan raikkaan reippaasta, innostavasta juhlapuheesta ehdin poimia useat vertaukset teatteritaiteeseen – kuten  tyhjään tilaan ja lavalla yksin esiintyvään näyttelijään, johon hän rinnasti näyttelyssä näkemäänsä kuvastoa, jossa ei lainkaan näkynyt maisemia tai taustoja vain ihollisia ihmisiä meihin vaikuttamassa.

”Mitä se ihmiskeho sitten on? Ihmisruumis on kokonaisuudessaan biomekaaninen haarniska ja se, joksi itseämme kutsumme on jossakin tämän haarniskan sisällä, aivoissa, jotka ohjaavat ruumista hermokimppujen välityksellä kehoamme tekemään, katseemme katsomaan ja meitä reagoimaan. Kaikkein kummallisinta on se, että emme koskaan täydellisesti näe sitä, mitä itse tai toinen ihminen oikeasti on.” Maijala lainaa 23-vuotiaana kuolleen saksalaisen Georg Büchnerin Woyzeck näytelmää:

”Siinä on yksi kuuluisa sitaatti:

Ihminen on kuin kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.

Mielestäni se on yksi hienoimmista koskaan ihmisestä kirjoitetuista lauseista. Siinä on jotakin samaa kuin näissä tämän näyttelyn teoksissa. Mitä syvemmälle niihin katsoo, sitä syvemmälle ajatuksemme meitä vie. Näitä teoksia katsellessa tulee ajatelleeksi ajan kulumista. Monet tämän näyttelyn teoksista ovat atleettisia, nuoria täynnä elinvoimaa. Tästä huolimatta katsomme tänään haurautta silmiin, kun ihmisruumis on katoavainen. Taiteessa uskomatonta on se, että taide pysäyttää ajan.  Taide luo kuolevaisesta kuolemattoman. Näissä tämän näyttelyn teoksissa on keskitytty vain olennaiseen. Ihmiseen itseensä.”

Malvan kolmannen kerroksen suuren näyttelyhallin taitavasti ripustettu Olemisen kerroksissa –näyttelykokonaisuus tuntuu alkukokemuksena lämminhenkisen harmoniselta silmän levätä, ajatuksen pysähtyä.

 

Maria Laineen öljyvärimaalaukset ovat vallanneet näyttelyn suuret seinäpinnat kookkaina teoksina silmiämme hiveleviksi näyiksi, ajatteluttaviksi aihekäsittelyiltään, ihasteltaviksi taidokkailta tekniikoiltaan ja väripalettinsa tarkoin harkitulla siveltimensä kosketuksen herkkyydellä. Maria Laineen taidemaalariote on äärimmäisen intensiivistä, aito taidemaalari on herättänyt uinuneet näkynsä, lähimmäishahmojen ja niiden kokemusten herkät unimaiset maailmat ja nyt yksilöllisyyden taitavana viestittäjänä, väriskaalojen tunnelmallisena taiturina hän lumoaa meidät ihmisläheisillä upeilla maalauksillaan.

Marianne Sirin veistokset näyttelyhallin laajassa lähes kolmensadan neliön lattiapinnassa tarjoilevat hurmaavissa ideoissaan taitavan kuvanveistäjän muotokäsittelyn ja loistavasti viimeistellyt teostensa pintakäsittelyt sekä ennen kaikkea nykyaikaisen tuoreen taiteensa puhuttelevuuden mielleyhtymiemme koettavaksi kuin vapautetuiksi mielikuviksi ihmiskehon ainoalaatuisuuden kriitikkona, uinuneen havaintokykymme vastuun koko luomakunnasta – nyt yhteiskuntakritiikkinsä ilkikurisen teräväajatuksellisena herättäjänä aihekeskeisillä,  filosofisilla patsasmaisilla töillään.

Marianne Siri   Pyhempi toistaan  (maalattu keramiikkatyö)

 

Meri-Tuuli Risberg & Sami Leutola  video -ja ääniteos AINOA

(Kuva Meri-Tuuli Risberg)

Meri-Tuuli Risbergin & Sami Leutolan  kymmenvuotista tanssi-,  video- ja veistostaiteen tutkimusta, sen kehittelyä ja uusia olomuotoja sekä sävyjä rönsyävä AINOA-teos on kaunis katsoa, katsojan siirtää teoksen ajatus itseensä, sen vaikuttavan säännöttömästä, luontomaisesta liikekielestä kaikin aistein elämän unelmien kauneimmat rytmit ahmia ja vielä hiljaisuutta teoksen höyhenen keveällä tuulenhengityksellä kaikkiin sielunsa ahdistuksiin nautiskella.

Yhteistyö koreografi Risbergin tanssitaiteen ja Leutolan alkuaan staattisten, elottomien ihmishahmojen kanssa on kypsynyt upeaksi, harvinaiseksi hedelmäksi, kaiken liikkuvuuden huimaksi vuoropuheluksi. Siinä ihminen perinteisenä hahmona, tanssija lähes näkymättömänä olentona täyttää laajat liikkeensä ja koreografiansa läpinäkyvän ihottomana elävänä kuvitelmana rekvisiittakankaiden läpinäkyvyydessä video- ja ääniteoksena – kuin vastakohdaksi näyttelyn massiivisille, kantaaottaville veistoksille ja realismia lähestyville upeille maalauksille.

AINOA-teos on uljas monen eri taidemuodon vaikuttavan raikas täysosuma – Malvan visuaalisen museon yhä laajenevaan repertuaariin uusi säihkyvä timantti!

 

 

 

Pian kuitenkin tapahtui minussa, yksilössä herätys: aloin pysähdellä teosten kohdalla itsenikin yllättäen ja ajatella, sekä palata pitkän näyttelyn kierrettyäni takaisin muutaman vaikuttavan teoksen äärelle. Olin joutunut tahtomattani näyttelyn virittämään taiteen kuolemattomuuden iki-ihanaan ansaan.

Palaan näyttelyyn ja sen teoksiin taatusti uudelleen!

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri Matkailu taide tanssi Teatteriuudistus yhteiskunta

Muistatko Aleksis Kiven Lahden Kaupungintalon sisäpihalla

Lahden kaupungintalon pihalla 1973

Eturivi Mari Renvall, Kari Lohko, Anneli Panusalo, toinen rivi Tarmo Virtanen, Matti Pukkila, Minna Jokinen, Pekka Liski, Sirpa Stenroos, ylärivi Yrjö Juhani Renvall,Tarja Valkama, Juha Liski  Kuva Mitä Missä Milloin –teoksesta 1975, sivulta 366

Lahden kaupungintalon sisäpihalla, Eliel Saarisen luomassa teatteritilaharvinaisuudessa näyteltiin 1970-80 -luvuilla. Teatterikomeljanttariseurueen, rekisteröityneen yhdistyksen nimi oli Nostoväkinäyttämö. Yksi sen muistorikkaimmista, valtakunnallisesti maineikkaimmista tuotannoista oli Aleksis Kiven elämästä kertova näytelmäspektaakkeli Aleksis Kivi -vainaa. Näytelmän käsikirjoitus, jonka Nostoväkinäyttämön kaksikko Renvall-Virtanen laati, sisälsi paljon ennenjulkaisematonta Kivi-tietoutta ja kohtauksia, joista mm. Kalle Achtén Nostoväkinäyttämölle varta vasten luovuttamat Kiven Lapinlahden sairaalan diagnoosit ja loppulausunnot paljastivat Kivestä inhimillisen, elävän, hauskankin, mutta hauraan ihmisen.

 

Kivi identiteettituotteena yli 100 vuotta

Kun Aleksis Kivi uudenvuodenyönä 31.12.1872 kuoli syrjittynä ja täysin unohdettuna, silloinen kirjallisuushegemonia ja kansallinen etu tekivät miehestä oitis sankarin, suurmiehen, kansakuntamme myytin. Aleksi Kivi oli yli 100 vuotta nostettuna kansakuntamme kaapinpäälle, korkealle jalustalle. Sieltä meille tätä suurmiestä näytettiin yhtälailla itsenäisyytemme aamunkoitossa tai pulavuosina sekä niin rauhanaikoina kuin sotien tiimellyksessä. Hänestä tehtiin kansallisen itsetunnon tuote, jota maan korkeimmilta virkapaikoilta tarjoiltiin useille suomalaissukupolville. Hänen tekstejään sävellettiin kilvan, niistä tehtiin elokuvia. Kiveä paasattiin yhtäaikaa niin itsenäisyysjuhlien juhlapuheissa kuin pienten asumusten köyhissä kotikirjastoissa Seitsemää veljestä koulun opetussuunnitelmien vaatimuksesta päähän päntättäessä. Oppikirjoista Kiven teokset iskostettiin vikureimpiinkin päihin kyllästymiseen asti, samoin Kiven runouden omalaatuinen riimipoljento.

Näin koko Suomen nuoriso kyllästettiin ja kyllästytettiin Aleksis Kiven tuotannolla. Kiven näytelmät olivat sota-ajan jälkeisen suomalaisen teatterielämän vakio-ohjelmistoa, perinteisine esitystyylitraditioineen. Nummisuutarit, Kihlaukset, Leot ja Liinat, Yöt ja päivät sekä Kullervot avautuivat harrastaja- ja ammattiteattereitten, koulunäyttömöittenkin esirippujen takaa vuodesta toiseen.

Vaan kirjailijasta itsestään välitettiin pinttyneesti koko valtakuntaan, maailmallekin tuo patsasmaisen harras, tyyni, suomalaista itsetuntoa lujittava suuren suomalaisen rikkumaton kallisarvoisen korun kaltainen henkilökuva. Kiven kasvoista piirustetut kipsiset pienoispäät, nahkakantiset Seitsemät veljekset löysivät tiensä suomalaiskoteihin.

 

Aleksis puhalletaan eloon

TURUN%20SEITSEM%C3%84N%20VELJEST%C3%84-n

Kalle Holmbergin ohjaama Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä vuodelta 1972: eturivissä Esko Salminen (Juhani) ja Juha Muje (Eero)

Aleksis Kiven sodanjälkeisestä uudelleenarvioinnista oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä 1972, huiman villi, raivoisan vauhdikas teatteriversio lauluineen, akrobaattisine liikuntoineen ja nuorekkaine veljeksineen. Asialla olivat silloiset uuden polven ohjaajat Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg, musiikkinero Kaj Chydenius ja suomalainen näyttelijätähdistö, joka oli hakeutunut juuri Turun kaupunginteatteriin. Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teatteriajattelu oli fantastista ja uutta  – Holmbergin ohjaama Seitsemän veljeksen iloriemuinen, kaikista esitystraditioista pölyt pyyhkinyt, elämänmakuinen tulkinta oli uudenmakuista kokokansan teatteria. Unohtumaton elämys.

 

Nostoväkinäyttämön Aleksi Kivi -vainaa oli toinen Kiven uudelleenarviointi. Siinä pureuduttiin ensi kertaa itse Aleksis-kirjailijaan, hänen mittavan kirjeenvaihtonsa kautta. Kivestä paljastuu elämäniloinen ja myönteinen, herkkävaistoinen, kirjallisen kutsumuksen läpitunkema nuorukainen, sitten äärimmäisen inhimillinen, määrätietoisen varmaotteinen kirjallisuusammattilainen, humoristi, lahjakkuus.

 

 

Nostoväkinäyttämö teki teoksessaan valoisan, elämäniloisen ja raikkaan Aleksis Kivi -kuvan, josta ei elämäniloa puuttunut. Elämän tanssinkeveä ilo ja raskas tragiikka vuorottelivat Kiven elämässä ja näytelmän tekstillisessä tulkinnassa. Nostoväkinäyttämö Aleksis Kivi -vainaineen arvostettiin uudenlaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Kaupungintalon sisäpihan esitykset  kahtena kesänä saivat runsaan katsojakunnan. Esitys kutsuttiin vierailemaan Tampereen Teatterikesään, Aleksis Kivi -seuran vuosijuhlaan Helsinkiin, kouluihin, lähikaupunkeihin. Sitä tilattiin erilaisiin tilaisuuksiin ja Aleksis Kivi-seura antoi esitykselle vuoden Eskon Puumerkki -tunnustuksensa.

Heti Nostoväkinäyttämön Aleksis Kivi -vainaan jälkeen Veijo Meri teoksellaan Aleksis Stenvallin elämä liittyi kolmantena Kiven uudelleen henkiinpuhaltajien rintamaan.

 

Aleksis Kivi –vainaa esityksen perillisiä

Aleksis Kivi -vainaan esitys myös todisti käsikirjoituksineen, uusine Kivi -tietoineen, sävellyksineen, koreografioineen määritelmät ammattilais/harrastajateatterista keinotekoisen turhiksi.

Eivätkä  esityksen silloiset tekijät kulttuurista ajatteluaan ole vieläkään hellittäneet.

Pääosan, Aleksis Kiven, esittäjä Yrjö Juhani Renvall on Tampereen yliopiston näyttelijätyönlaitoksen professori, ohjaaja Timo Paavola  Kansallisoopperan monivuotinen ohjaaja, koreografian tehnyt Marjo Kuusela tanssin akateemikko. Luetteloa voisi jatkaa, mutta hännänhuipuksi kirjaan tuon kaupungintalon sisäpihan Nostoväkinäyttämön oman järjestysmiehen Heikki Hellmanin: ensin kolmisenkymmentä vuotta Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen toimittajana, sen esimiehenä, väliin Tampereen yliopiston professorina, sen Tiedotusopin laitoksessa ja nykyisin saman yliopiston osastojohtajana Viestinnän, median ja teatterin yksikössä.

 

Minä elän

Lopuksi lainaan Rauno Ketosta, Helsingin kaupunginteatterin ja radioteatterin lahjakasta näyttelijää, joka artikkelissaan Aleksis Kivestä muutama vuosi sitten lausui Kiven viimeisiä sanoja pohtiessaan näin:

”Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: Minä elän, minä elän!

Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.”

http://viestivihko.blogspot.com/2006/10/aleksis-kiven-viimeiset-sanat.html

Lahden kaup.talolippu.png

Katseeni tavoittaa tänään saman kaupungintalon tornin, sen huipulla Aleksis-kirjailijan kunniaksi liehuvan sinivalkoisen lipun – ja maailma unholaan jääköön!

Kynäö.png

Tämän artikkelin Lahen uutisia julkaisi  Aleksis Kiven päivänä 10.10.2011. Artikkeli ja sen alkuperäiset kuvat  kertovat yhdestä lahtelaisesta kulttuuriajanjaksosta, jossa  Aleksis Kiven elämä, hänen kirjallinen neroutensa, kielensä ja hieno runoutensa saivat uudenlaisen päivityksensä – sekä  jälleen tänään Aleksis Kiven päivänä 10.10.2026

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri musiikki Teatteriuudistus yhteiskunta

Superteatteri timanttisessa loistossa

Voi että! Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa on sellaista harvinaisuutta, että jos ei tiedä, miten maailman vapaa-ajan kuluttaisi, voi mitä vain harrastusta harrastamalla vanha ja nuori mennä yrittämään tarinan kaikkia vähintään yhdeksäätoista eri harrastusta kokeilemaan – Superteatteriin.

Tämä Superteatterin Herra Hakkarainen harrastaa onkin todellista teatteria, hurmaavan aitoa eläytymistä, teatteria puhtaimmillaan ja sitäkin vielä omalla alkuaan hitailla, mutta nyt superteatterimaisella äärimmäisen lyhyillä kohtauksilla. Syntyy teatteria, jossa kokija pääsee puolen minuutin tai muutaman sekunnin sisällä taas uuteen tapahtumaan ja koko esitys suorastaan pursuu mitä mielenkiintoisimpia, erinomaisesti näyteltyjä ja tulkittuja ihmishamoja, olentoluomuksia ja tarinan jännitysmutkia, sitä aitoa näyttelijäkarismaa, josta lapset ja me heti osaamme erottaa, miten teatteritaikuus irrottelee kolmen näyttelijänsä huimilla esiintymiskyvyillä pää- ja sivuhenkilöt seurattavaksemme. Superteatteri on treenannut näyttelemistaituruuden nykyammattilaiseen huippuvireeseen, kohtaukset ovat tähtitieteellisen tarkkoja ajoituksissaan, kohokohdissaan, silmänkäännön hurjannopeita vaihdoissaan, miljöömuutoksissaan ja tunnelma on niin ihmisihanaa, ettei moista ennen ole nähty. Sopii mennä tavallisen katsojan, teatterituntijankin kera kolmevuotiaiden kanssakatsojien ja pian silmämme loistavat reaktiomme tarkasti ilmaisevan yleisön kanssa kokemaan. Eräänlainen kymmenvuotisen teatterin juhlanäytelmä ei julkisuuttaan pröystäile tai teorioi, vaan antaa tulla täysillä, sydämiemme, teatterituntemuksemme uusimisina, useille ihan ensikertaa teatterissa kävijöille koko neljäkymmentä minuuttia viihdettä ja kulttuuria – teatteritaikaa!

Anssi Hyvösen Herra Hakkaraisen unissa kävelevän hahmon seurassa menee mihin vain. Hän on empaattinen ja taatusti lämminsydäminen, mukaansa tempaava ihme. Näyttelijän taito olla luonteva ei ole helppo – mutta Hyvösen harvinaiseen unissakävelevään hahmoon katsojan on helppo samaistua ja tarinaan mukaan pujahtaa. Hyvönen on suurenmoinen oma-ajatuksellinen koomikko vailla teeskenteleviä, turhia naamioita – elävä hakkaraishahmoikoni.

Maria Nissin komedienne luo niin täysherkullista tyypittelyjen suurenmoista fantasiaherkkua, että vieläkin nauruhermojamme kutkuttaa nopeiden, kymmenien roolihahmojen ilmestymisyllätykset – herkkuna vaikkapa rouva Makkaran äkkipikaiset kiireelliset ilmestymiset Ahti-poikansa yhdeksäätoista eri harrastusta kehumaan, saati omaa sambaharrastuspeppuaan hetkuttamaan.

Tero Poralin tulkitsemat monet Tassulan kylän asukkaat, vaikkapa herra Makkaran hitaus aikamme kiireeseen, muuntautumiset kymmeniksi erilaisiksi henkilöiksi maulla ja valloittavalla näyttelijäntaidolla, vain pienin rekvisiittanerouksinkin sekä koko esityksen musiikki ja ohjaus taikoo piirroskirjan verevän toimivaksi ja eläväksi teatteriksi  – teatteritaiteen loistavaksi hiotuksi timantiksi.

Näiden kolmen suurenmoisen näyttelijän tiivis ja loistava yhteisnäytteleminen on esityksen inhimillinen taiteellinen voimavara. Lavastus ja moni-ilmeinen puvustus kruunaavat esityksen taikuusmaisen ihanaksi.

 

Herra Hakkarainen harrastaa

Näytelmä perustuu vuonna 2014 julkaistuun Mauri Kunnaksen kirjaan Herra Hakkarainen harrastaa.

Näytelmän sovitus ja ohjaus: Tero Porali
Näyttelijät: Anssi Hyvönen, Maria Nissi ja Tero Porali
Musiikki: Tero Porali
​
Lavastus: Tero & Emilia Porali
Puvustus ja valokuva: Emilia Porali

Arvio kirjoitettu sunnuntain 27.9.2026 esityksestä.

https://www.superteatteri.fi/herra-hakkarainen-harrastaa.html

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Nauravan kulkurin tarinan kiehtovuudessa

Kuvassa Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen
Helsingin Kaupunginteatteri - Nauravan kulkurin tarina - Kuvassa Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen– Kuva Mitro Härkönen

Istumme Suomen teatterielämän suurimmassa, 925 katsojapaikan teatteripyhäkössä Helsingin Kaupunginteatterin Suuren näyttämön permannon toiseksi viimeisessä 13. penkkirivissä sen toivomillamme reunapaikoilla. Sali on loppuunmyyty. Vesa-Matti Loirin elämästä kertovan Sami Keski-Vähälän kirjoittaman ja Paavo Westerbergin sovittaman sekä ohjaaman musiikkinäytelmän Nauravan kulkurin tarina ensi-ilta on alkamassa.

Alun lyhyen pimeyden jälkeen koko valtava näyttämö avautuu lavastettuna suomalaisen 1960-80 -ajan merkittävimmällä ja tuottavimmalla rakennusmateriaalilla, suomalaisella vanerilla, joka täyttää näyttämön kuusi metriä korkean ja parikymmentä metriä leveän taustan puhtaan puunvärisenä aitona suomalaisuutena.

Lavataustan pitkästä suorakulmiosta avautuu pian lähes kymmenen ovenkokoista saranallista tulo- ja menoluukkua, joista näyttelijät näytelmän tilanteiden mukaan ilmestyvät estradille. Näyttämön tavanomaisen arkiselta tuntuvat näkymät muuttuvat esityksen aikana suurenmoiseksi visionääriseksi video- ja lavastusherkuksi: monumentaalisen suuret näkymät välittävät meille uudenaikaista teatterivisiota – usein yht’aikaa kolmesta eri perspektiivistä – ihan lähikosketusnäkymin, sitten kauempana saman tilan meille hahmottaen ja viimein näyttelijöiden kohtauksen toimintoineen, asemointeineen ja puvustuksineen, tapahtumineen. Kolme koko valtavan esiintymislavan eri suuntiin toisiinsa nähden vastakkain pyörivää erikokoista näyttämöpermantoelementtiä välittää ensin suomalaisen junan vihreänruskeilla penkki-istuimilla istuvien matkalaisten tarinaa ja koko ajan junan ikkunoista vilahtelevaa vauhdikkaan vaihtuvaa suomalaismaisemaa sitten kotien, esiintymislavojen, harjoitustilojen jopa rakastumishetkien draamallisiksi interiööreiksi muuntuen.

Keskeinen tarinan johdattelija on käsikirjoituksessa eläväksi hienosti ajateltu näytelmän kirjailija (Maria Ylipää), joka loistavan kaunisäänisellä lauluinstrumentillaan aloittaa tarinan kerronnan ja jatkaa sitä kohtausten mukana itse siihen mukaan eläytyen koko kolmituntisen esityksen. Ratkaisu sijoittaa kirjailijarooliin huippulaulajatar tarinaan on  musiikkinäytelmän varma ja meidät täysin esitykseen ihanasti tunnelmiin sitova rooliratkaisu.

Yllättävää on myös, että istuimillemme kuuluu myös aivan normaalipuheeksi ajateltu keskustelu näin suurelta näyttämöltä hyvin luonnollisesti, tarkan hillitysti, jopa vuorosanat kuiskauksena erottuvina ja kohtausten tunnelman mukaan värittyneinä repliikkeinä. Katsomo on siis otettu huomioon koko ajan jokaisen katsojan kohdalta tässä (Jaakko Virmavirran) modernissa ääniteatteritekniikassa!

Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Maria Ylipää ja Santeri Kinnunen

Suuret visuaaliset elementit (Antti Mattila), milloin liikkuvaa junavaunua, milloin taas kotia, esiintymisareenaa tai läheisten rakastumista ja arkea kuvaavina interiööreinä vaihtuvat hämmentävän äänettömästi. Videot (Timo Teräväinen) toimivat erinomaisesti, unholaan on jo jäänyt lähikuvienottajien kehot kameroineen – niitä ei tämä teatteri-interiöörien suuri ohjaajakokeilija enää työssään tarvitse katsojille rasitteina. Tekniikka on nyt löytänyt esityksen ohjaajan ajatuksissa uuden toimivuuden ja kameroiden käyttö ja asemointi lähes näkymättömän toimivuuden, näyttelijä saanut takaisin päätehtävän teatterissa. Täydellistä.

Sami Keski-Vähälä kirjoitti näytelmäksi todellisen kunniallisen, Vesa-Matti Loirin työn merkitystä kuvaavan, upean tarinan. Siinä keskeistä on taiteilijan kutsumus, hänen luomisvimmansa äärettömyys ja elämänsä psyyken suuri häilyvyys, taiteelleen ja työlleen uhrautuvaisuus. Loirin taiteilijakutsumuksen mukana myös hänen läheiskontaktiensa ongelmallisuus ja psyykensä haavoittuvuus saavat tarvittavat, hienot ja todelliset, rehelliset kuvauksensa. Teos näyttää myös hyvin niitä tunnelmia, joita suomalaisessa viihteessä ja teatterielämämme polttopisteissä me suomalaiset saimme Vesa-Matti Loirin mukana kokea – uskomattoman monipuolisen lahjakkuuden ja työlleen ehdoitta antautuvan nöyrän taiteilijan.

Paavo Westerberg on noussut Nauravan Kulkurin tarinassa ohjaajan ammattitaitonsa suurella sydämellä, uusiutuvalla aina kokeilevalla tekniikalla ja ennen kaikkea huimilla timanttisilla rooliohjauksilla ja kohtausherkuilla, huumorilla suoraan aikamme suomalaiskansallisen musiikkinäytelmän uudistajaksi.

 

Eeva Kontu on valinnut ja sovittanut musiikin näytelmän merkittäväksi kantavaksi esityselementiksi, ihmisen  rakastumiset sekä niiden kokemisen, haaveiden, onnen ja myös pettymysten tunteet musiikkikappaleiden kavalkadiksi. Vuosikymmeniä vanhat iskelmärenkutukset Juokse sinä humma, Malmsténin Kohtalokas samba, Väliaikainen saavat väkisinkin tuttuudessaan yleisön musiikkisykkeeseen mukaansa ja hieman uudemmat Chydenius-Kivi Laulu oravasta saati parit Eino Leinon ja Uuno Kailaan runouden kauniit tunnot uutuudessaan sävellyksissä ja sovituksissa hienot esitystulkintansa – kaikkiaan seitsemäntoista vaikuttavan uljasta, tunnelmallista, monet useaan kertaan eri näyttelijän varioimina ovat harvinaista sekä iskelmämusiikin että kevyen taidemusiikin suurenmoista musiikkiteatterin suomalaisuuden perustaa.

Äärimmäisen lahjakas, puhaltimin, rytmisoitimin, virtuoosisen herkin kitaroin ja huiluin jammaileva viisihenkinen maan soittajataitureiden muodostama huipputeatteriorkesteri säestyksin ja omin soolonumeroin nostaa tämän täysmusikaalisen suomalaisen teoksen musiikin maailman tähtitaivaisiin tenholla ja vaikuttavalla ammattitaidolla.

Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Oliver Kollberg ja teatteriorkesteri: Varre Vartiainen, Ilmari Rönkä, Joonas Tuuri, Jussi Lehtonen

 

Oliver Kollberg näyttelee nuoren Loirinsa persoonallisen eläväksi, lahjakkaan monipuoliseksi taiteilijahahmoksi, jonka luomisvoima ja omat henkilöhahmotukset eivät ole imitointia, vaan todella taas uutta vaikuttavaa näyttelijäkarismaa, josta leiskuu elämänilo näyttelijänammattiin ja yhtä aikaa omaperäisen viihdetaiteilijan hurmaavaan taitoon. Kollberg on esityksen voimalataus, sen riemun hehku ja polttopiste, mutta myös rooliinsa paneutumisella lahjakkuuden lunnaat kokeva suuri, katkerakin taiteilijapersoonan mestarillinen tulkki. Kollberg laulaa taitavasti, tanssiaskeletkin ovat hallussa ja hänen välittömyytensä tarttuu takapenkkien katsojiin saakka.

Helsingin Kaupunginteatteri – Nauravan kulkurin tarina – Kuvassa Oliver Kollberg ja Ella Lymi

Santeri Kinnunen näyttelee suvereenisesti roolissaan, varsinkin näytelmän toisessa näytöksessä teoksen entistäkin todellisemman, ikääntyneen Loirin. Hänen kohtauksensa mielentilamurroksessaan ovat sykähdyttävän uskottavia, harhanäyissään koko viihdemaailman repertuaarinsa – nassesedät, turhapurot, jean pierre kuselansa, auvonsa ja tyynensä – koettuaan. Ja viimein ennustaja Kassiselle vastaanoton pyydettyään kuin reppana ihmispolo, täysin neuvoton ja turvaton taiteelle itsensä myynyt nero. Tuo komedialta tuntuva kohtaus on sittenkin Kinnusen teatterivuosien suoranainen vakavuuden huippuhetki monimerkityksellisenä minä-kuvan lohduttomana tilityksenä. Santeri Kinnunen taitaa myös omasävyisen, omahenkisen ja omatyylisen tunteitamme järisyttävän laulamisen taidon.

 

Ella Lymi  tulkitsee Loirin vaimon Monan spontaaniksi ensirakastuneeksi naiseksi. Elämäntarinan kasvaessa perhe-elämän jatkuessa Mona viimein kokee itsensä unohtuneeksi, suuren julkkistähden, elämäntaiteilijamiehensä unohtamaksi puolisoksi. Lymin näyttelemisessä on sekä nuoruuden voimaa että myös naisen katkeruutta yleistajuttavasti meille opiksi puolisoittemme yhteistä henkistä avioliittojen tilaa ajatellaksemme.

Vuokko Hovatta luo Linnavalli-musiikkimaestron sopivan järkeileväksi taituriksi ja ennustaja Kassisen varsin pisteliääksi ja kyyniseksi, pelottavan totuudelliseksi, Loirin psyykeä ahdistavaksi kokemukseksi.

 

Kuvassa etualalla Joel Hirvonen (Holmberg) ja Oliver Kollberg (Loiri)

Ehkä vaikuttavin, itsekin pari kertaa kohtaamani tuon aikakauden affektiivisen, apaattisen, hurjavolyymisen teatterigurun Kalle Holmbergin hahmo Joel Hirvosen tulkitsemana, on yhtä aikaa esityksen, huumorin ja vauhdin ja kaikkinaisen teatterillisen taiteen ylistyksen voimalataus. Hirvonen tekee rähjäävän maanisesta, impulsiivisesta Holmbergistä huiman farssisesti kärjistetyn taiteilijaluomuksen, jonka koemme nyt myös Loiria ehdoitta kunnioittavana teatteriguruna. Hirvosen suurenmoisen taitava holmbergilainen taukoamaton puhetulva, kaikessa aina oikeassa olemisensa persoonallisuus antaa myös hauskan näkökulman vallinneesta harvojen teatterigurujen aikakaudesta.

Jouko Klemettilä tuo Loirin nuoruuden ajan hehkutuksen, Loirin synnynnäisen näyttelijäkarisman pienillä kohtauksilla tajuttavaksi meillekin esityksen Mikko Niskasen roolia näytellessään. Taitavaa, vähäeleistä näyttelemistä Niskasen Pojat-elokuvan tarinaan sopivasti Loirin elämän tärkeitä hetkiä johdatellen, myös kuuluisaa Ylioppilasteatterin Salo-Chydenius-Lapualaisoopperaa mieliin palauttaen.

Esityksen monilla näyttelijöillä on klovnihauskojen imitoijien tehtäviä Spedestä, Esko Salmisesta, teatterikoulun opettajista, oppilaista ja muista Loirin kohtaamista ja hänelle tärkeistä henkilöistä sekä rooliluonnosteluja ajan teatteriin ja viihteeseen liittyvistä persoonallisuuksista, koko esitysensemblen yhteisilmaisusta, yhteislauluista ja suurista kohtauksista.

Väliajalla puhkuimme esityksen innostavuutta, uusimuotoisuutta, kiinteyttä, hauskuutta ja huumoria sekä todenmukaisuuden tuntua ja lavatyöskentelyn huumaavaa mukaansa tempaavaa voimaa.

Santeri Kinnusen Loiri-hahmon rankat perhekokemukset ja tunteet ovat tarinan toisen osan lämminhenkisiä ja uskottavia esityksen hienoimpia ja herkimpiä hetkiä, Maria Ylipään kiehtovan kaunis laulu jää sydämiimme elämään.

 

Esitys päättyy valtaisan raikuviin, lähes tuhannen käsiparin antamiin miltei loppumattomiin aplodeihin. Uusi kansanomainen suomalainen musiikkinäytelmä on nähnyt kirkkaan päivänvalon.

Kuvat Mitro Härkönen

Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Suuressa salissa 30.9.2026 klo 18.30

https://hkt.fi/esitykset/nauravan-kulkurin-tarina/

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Miina Sillanpään päivä, kansalaisvaikuttamisen päivä

Laitan oheen vielä edellisestä Lahen uutisia kansalaiskasvattamisepäivään liirttyvästä artikkelista linkin https://lahenuutisia.fi/2026/09/28/kaupunkilainen-kampusten-aanitorvena/

lahenuutisia.fi

 

Liitän tuohon artikkeliin lukijoitteni kommentit:

5 vastausta aiheeseen “KAUPUNKILAINEN kampuspakon äänitorvena”

Annalle – lahti tarkoitti ennen teurastusta ja olihan täällä lahtareita jo yli sata vuotta sitten ja teurastus jatkuu?!:)

Väkisin tuntuu kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen pistävän mielihoureensa käytännöksi. Kaava on Lahdessa vanha. Pystytään ohittamaan laillinen päätösvalta (kaupunginvaltuusto) perustamalla taas muka yhtiö kampusta suunnittelemaan. Eikö ensin ole paikallaan järjestää luotettava kyselyotanta kaupunkilaisilta, tarvitaanko täällä lisää kampuksia ja jos, niin miksi. Kyselyssä voi myös toteuttaa se jo luvattu asia, että kaupunki toteuttaa lupauksensa selvittää erilaisia vaihtoehtoisia kampuspaikkoja omissa tutkimuksissaan Lut-väen kanssa, miksi ei siis myös kaupunkilaisten kanssa? Nyt se on selvittänyt yhdessä sinne väkisin pyrkivien tahojen kanssa vain yhden mahdollisuuden kampukselleen Lahdessa. Missä muut vaihtoehtoselvitykset?
Lahden kaupunki, jota me veronmaksajat ylläpidämme on täynnä erilaisia yhtiötä (yli 80). Niistä röyhkein -työllisyyden parantamiseksi perustettu Lakes toimi jo 2000-luvun alussa, mutta aikaansaamattomana yhdistettiin Ladeciksi ja vielä kuluneessa heinäkuussa tänä vuonna 2026 Business Lahti -kasvuyhtiöksi Lahdelle ja yhdeksälle lähikunnalle. Tänään se siis edelleen on monikymmenpäinen pelkkien turhien asioiden ja kymmenien palkattujen henkilöiden yhtiö – sen alkuperäistarkoitus työttömyys jatkuu entistä suurempana.
Entä miksi vielä erinomaiset Salpaus-koulutusyhtymän (ammattikoulut) opetustilat pitäisi hylätä Vipusenkadulla? Lahden päättäjienkö, meidän kaupunkilaisten siis, on avitettava ISKUn huonoa taloustilannetta sen teollisuuskiinteistöön perustettavalla osakeyhtiöllä.
Onko otettu myöskään selvää korkeimmilta koulutusviranomaisilta (opetushallinto, opetusministeriö) onko sen mielestä mahdollista perustaa tuommoisia linjoja, kuin mitä Lahden ammattikorkeakoulun ylläpitäjä (Lappeenrannan yliopisto) aikoo mahdollisella yhtiöittämisen avulla tehdä.
Yhtiölakihan on sellainen, että sen taakse (liikesalaisuus) voi kaikki päätökset salata ja sen avulla ne kenenkään asioihin puuttumatta myös toteuttaa.
Kaupunginhallitus ei myöskään tahdo millään muistaa, että se ei suinkaan ole laillinen korkein päättävä elin kaupungissamme.
Jäitä hattuun ja asiat ensin tutkimalla kuntoon, sitten vasta kokonaisuutta päättämään.

Anna K

 

Lahdessa monet näistä uusista projekteista toimivat virkakunnan työllistäjinä eli oman jakkaran säilyttäjänä.
Kytölään on juuri valmistunut infra yli 100 tontille ja nyt on suunnitelmissa toinen saman kokoinen alue. Onko ostajia?
LUT tuli Lahteen, koska liittyminen Itä-Suomen Yliopistoon ei onnistunut? Lahti vähän niinkuin osti yliopiston tänne. No LUT on Viipurin Teknillisen Korkeakoulun päivitys Suomessa, joten miksei.

Kaikki huono kehitys, jota ennustimme Rantakartanon taistelussa aikoinaan, toteutuu inhottavan tehokkaasti. Ja mitä painta vielä; kaupungin oman ylimmän johdon irvokkaan innokkaasti ajamana. Käy sääli Lahtea ja sen asukkaita.

Äänestäkää ja valitkaa tulevissa vaaleissa viisaampia ihmisiä, jotka ajattelevat lahtelaisten ja Lahden parasta niin ei tarvitse valittaa eikä kärsiä niin paljon tulevaisuudessa lasten ja nuorisonkaan puolesta!

 

Hyvää kansalaisvaikuttamisen päivää 2026 kaikille lahtelaisille!

Vastaa

Kategoriat
Historia kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Nauravan kulkurin tarina

Santeri Kinnunen, Maria Ylipää, Vappu Nalbantoglu, Oliver Kollberg  –  Kuva Mitro Härkönen

Nauravan kulkurin tarina on kertomus siitä, miten Vesa-Matti Loirista tuli koko Suomen kansan rakastama taiteilija. Tämä uusi kotimainen musiikkidraama saa ensi-iltansa 30. syyskuuta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, jolla Loiri on itsekin näytellyt. Teoksessa varttunutta Loiria näyttelee Santeri Kinnunen ja nuorta Oliver Kollberg.

Näytelmän on kirjoittanut Sami Keski-Vähälä. Sovitus ja ohjaus on Paavo Westerbergin. Dramaturgina toimii Ari-Pekka Lahti. Musiikkidramaturgiasta ja musiikin sovituksesta vastaa Eeva Kontu. Lavastus on Antti Mattilan ja pukusuunnittelun on tehnyt Tiina Kaukanen. Koreografina toimii Valtteri Raekallio. Valosuunnittelusta vastaa Aku Lahti, videosuunnittelusta Timo Teräväinen ja äänisuunnittelusta Jaakko Virmavirta. Naamioinnin on suunnitellut Milja Mensonen.

Nauravan kulkurin tarina on koskettava, hauska ja runollinen ylistyslaulu taiteelle ja viihteelle kerrottuna Vesa-Matti Loirin (4.1.1945-10.8.2022) tarinan kautta ja hänen esittämänsä ajattoman musiikin siivittämänä. Mitä yleisön rakastamien laulujen ja historiaan jääneiden koomisten ja traagisten roolien takana oli? Suurella näyttämöllä nähdään Veskun tunnetuimpia roolihahmoja, kohdataan Veskulle tärkeitä ihmisiä ja tarkastellaan sitä, millaisessa ajassa Loirin taide ja teokset ovat syntyneet.

”Nauravan kulkurin tarina on kertomus taiteilijasta, joka etsii vimmatusti totuutta, ja hänestä tulee koko kansan rakastama. Mutta vaikka hän miten heittäytyy ja seuraa intohimojaan, ja löytää lopulta lähes kaiken etsimänsä, hän ei tunnu silti oikein löytävän rauhaa. Parhaimmillaan taide houkuttelee meidät kaikki kuitenkin valoon, ja muistuttaa meitä siitä, että maailmassa on kauneutta”, ohjaaja Paavo Westerberg pohtii.

”Tämä esitys juhlii esittäviä taiteita, ja muistuttaa meitä kaikkia siitä mielettömästä voimasta, joka on sillä, että me kokoonnumme yhdessä tärkeiden kysymysten äärelle”, Westerberg summaa.

Näytelmän painopiste on 1970- ja 1980-luvuissa, mutta mukana on välähdyksiä myös Loirin varhaisemmista vuosista ja myöhemmästä elämästä. Näytelmä pureutuu erityisesti yhtenäiskulttuurin aikaan, jolloin taide ja viihde nähtiin usein vastakkain.

”Olen katsonut rooliani kunnioittavalla etäisyydellä, sillä mitään imitaatiota ei olla tekemässä. Kaikki yhtymäkohdat Loiriin on tekstiin kirjoitettu ja tehtävänäni on lähinnä luoda ihminen sinne sisään. Matka on ollut mielenkiintoinen”, kuvailee näyttelijä Santeri Kinnunen, joka tunsi Loirin myös yksityishenkilönä.

”Olen koittanut hahmottaa, mikä on se Vesa-Matti Loirin ydin, joka selittää, miten hänen esiintymisensä oli niin erityislaatuista. Ajattelen, että se kulkee käsi kädessä sen kanssa, millainen ihminen hän oli. On ollut valtavan kiinnostavaa myös peilata omaa esiintyjyyttäni tätä vasten. On paikoin absurdi haaste näytellä Veskua, niin suvereenia esiintyjää. Ei siinä voi, kun antaa leikin ja vapauden viedä!”, ensimmäistä kertaa Helsingin Kaupunginteatterissa vieraileva näyttelijä Oliver Kollberg sanoo.

 

Rooleissa Santeri Kinnusen ja Oliver Kollbergin lisäksi nähdään Maria Ylipää, Joel Hirvonen, Vuokko Hovatta, Jouko Klemettilä, Lasse Lipponen, Ella Lymi, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Antti Timonen ja Kaisa Torkkel.

Lavalla on livebändi, johon kuuluvat Varre Vartiainen, Jussi Lehtonen, Ilmari Rönkä ja Joonas Tuuri. Bändin lisäksi Veskulle tärkeitä ja hänen esittämiään musiikkikappaleita tulkitsee 13-henkinen näyttelijäensemble. Näytelmässä kuullaan muun muassa Eino Leinon ja Uuno Kailaan runoihin pohjautuvia sävellyksiä uusina sovituksina ja tarinaan upotettuna.

Palaamme ensi-illan tuntemuksiin arvioin.

 

Kategoriat
jännitys Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tea ja Tyhmentäjä – maailman tyhmyyttä yhteenlaskemassa

Tyhmentäjien hurja trio ja Tea

Lahden kaupunginteatterin Pienelle näyttämölle on Tiina Hauta-aho luonut suurenmoisen onnistuneen, mittavan lavastuksen – suuren kerrostalon pienen asunnon näkymän, kellarin, säilytysvintin sekä toimivan eturamppiestradin ja puvustanut värikkään valloittavat näytelmän satumaiset roolihahmot.

Hieman epäonnea tämä Tea ja Tyhmentäjä -esitys oli kokenut ennen ensi-iltaan valmistumistaan. Ohjaaja oli vaihtunut ja ensi-iltakin sairaustapauksen vuoksi siirtynyt. Siksi varmaan eräänlaista liian teknismäistä epämääräisyyttä on vielä havaittavissa näytelmän kokonaisuudessa. Ohjaus kuitenkin käyttää näytelmän hauskanvekkulia toimivuutta esityksen vakavuutta keventävänä korvikkeellisena ilmaisuna päästämällä tarinan satumaisia otuksia vilahtelemaan pitkin katsomon penkkirivien päitä – saamme kuin lähikosketuksella nopeasti ehtiä heidän mielettömiä hahmojaan ihailla.

Esitys on ennen muuta värikäs ja äärettömän vauhdikas sekä sisällöltään mielikuvituksellisen jännittävä eräänlainen meidän ikuisesti lastenmielisten katsojien leikkikalujen ja vessakäyntien yhteinen riemukas vallankumous.

Esitys oli paljon myös sitä, mitä teatterikauden toiveissamme haaveilimme saada kokea: lapsille ja perheille tarkoitettua jännitystä, mutta silti ajattelunystyröillemme ja nauruhermoillemme tarjoiltua kivaa viihdettä.

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä oli tosin jo tarinan alussa mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä Tean videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. Nyt Tea asuu kahdestaan tv-toimitustyötä narkomaanisesti tekevän isänsä kanssa. Muuttokin on aivan hiljattain tapahtunut ja kaikki tavarat on vielä sekaisin ja kateissa. Äiti on löytänyt uuden miesystävän lapsineen ja on itse niitä chat-seurustelijoiden puhelinlaitteiden aatelisia, elämän pintaliitäjiä, kiireellisyyttä täynnä oleva nykynainen ja käy vain harvoin tytärtään katsomassa.

Kakka, Tyhmentäjä, Muumiokissa ja Tea

Ylinnä kuitenkin mielikuvitus, jossa realismia arjen sujuminen, arjen tarvikkeet, roskapussit, vessanpytty, kakka ja sadun mielikuvitusta taas leikkikalujen syntyminen eläviksi ja vessanpytyn kasvaminen jättikokoiseksi, on koko ajan ja tiiviisti Tean elämässä, näytelmän toiminnassa mukana. Me katsomokin koemme kaiken tarinassa Tean mukana, mutta äiti ja isä sekä Tean kodin ovisilmästä mulkoileva naapuri Diamanda eivät näe kuin kotitarinan karun tyhmän todellisuuden.

Suomalaisen, niin lapsen kuin aikuisenkin lempikäsite, kun mikään ei oikein huvita, on tänään, että elämä on tyhmää. Kaikki tuntuu elämässä tyhmältä. Leikkiminen on tyhmää. Oppiminen on tyhmää. Koulu on tyhmä. Opettaja on tyhmä. Äiti on tyhmä. Isä on tyhmä ja useimmat kaverit on tyhmiä sekä tutut ruokalajit, leikit ja pelit ovat nekin tyhmiä. Siksi Tea ja Tyhmentäjä näytelmäkin perustuu pohtimaan, mikä noista elämämme perusasioista aiheuttaa tuon tyhmyyden ja tyhmältä tuntumisen ja miten tuon tyhmyyden voisi kokonaan poistaa.

Lahden kaupungin kolmasluokkalaisten tämän lukuvuoden kulttuuriantina Tea ja Tyhmentäjä on harvinaisessa tarina-ideassaan kelpo valinta. Ongelma onkin minun katsoja-kokijani vajavaisessa ymmärryksessä, tyhmyydessäni. Kun leikkikalut toimivat satakertaisen suurina ja pikku Teaa esittää aikuinen nainen (Anna Kuusamo vietävän empaattisesti), en millään nielaise tätä roolien mittasuhdetta, jossa selvästikin teksti vaatisi pienen lahjakkaan taitavan luonnonlapsen näyttämölle mielikuvituksensa satakertaisesti suurentuneiden leikkikalujen ja jättiläisvesivessan kanssa kodin yksinoloaan ja viihtymistään meille tulkitsemaan. Jos vielä ikuinen inhokkini teatterikulttuurissa – pissa, kakka ja kirosanat – luetaan kulttuuriksi, näytelmäkirjoittaja on nyt tässä nauruherkussa tarkoituksella mennyt matalalta kulttuuriaidan alta – nauru raikasi taatusti katsomossa!

Saana Hyvärinen nimittäin loi aivan uskomattoman sielukkaan kummituskakka-olennon yhdeksi hauskimmaksi, eheimmäksi ja muhkean ruskean reikämunkin näköiseksi valloittavaksi esityksen otukseksi, jonka fyysinen ilmestyminen vessanpytystä keskuuteemme ja jättivessanpönttöön takaisin molskahtaminen oli jokaiselle katsojalle suurta unohtumatonta näyttelijän taidokkaasti luomaa yhteistä uudenlaista fantasian riemua.

Sama näyttelijä piirsi äitiluomuksensa taas perin stereotyyppisesti kiireelliseksi, isälle nalkuttavaksi äitipersoonaksi, jonka huoli lapsestaan pelkästään isän huomassa on näin erossa asuvanakin muka taustalla, mutta pääasia kuitenkin esiintyminen nykynaisena, modernina, meidät vallanneen kännykkäaikakauden perin tuttuna chatpersoona-naiskuvana.

Teemu Palosaari näytteli isä-hahmonsa tajuttavasti töihinsä uppoutuneena tv-toimittajasivistyspersoonana, nuha-allergikoksi sohvaansa vaipuneena ja näin rajatuin ominaisuuksin miltei lapsensa unohtaneena turhautuneena isänä.

Aki Raiskio Muumiokissana on toinen ehyt ja toimiva, verraton sadullinen luomus ketteryydessä, elävyydessä, juonikkuudessaan ja vauhtihirmuisuudessa ja Tean taatussa kaveruudessa. Mikko Pörhölä, joka esiintyy tarinan ideaksi syntyneenä Tyhmentäjänä, on vallan räiskyvä ja energinen hahmo urheilukassimaisesta ulkokuoresta vetoketjun avauksella purkauduttuaan ja sinne taas uudestaan piilouduttuaan. Tyhmentäjä pistääkin yksinäisen Tean elämän ihanan ranttaliksi, jopa pelottavaksi, sillä tämän olion harvinainen taito on ihmisten puheista poimia aina tyhmiä asioita ja hän pystyy antamaan niistä pisteitä. Olisipa jokaiseen perheeseen ja kotiin saatavana tällainen tyhmyyden kerääjäpelastaja lainaksi! Kun Tyhmentäjän kanssakumppaneita, muita tyhmentäjiä vielä pulppuaa kodin  salaisista komeronurkista lopulta oikein trio (Raiskio ja Palosaari) on maailman tyhmyyden karnevaalit äänellisessä ja riemullisessa huipussaan kilpailevassa tyhmyyspisteiden ynnälaskuissaan.

 

Ehkä käsikirjoituksessa on liian koulumaisen läpinäkyvinä tarinan kasvatuksellinen opetus – vanhempien riitely, kiireellisen naisen kylmähkö välinpitämättömyys ja isän työhön uppoutuminen sekä ohjauksessa tuo pseudopsyykkinen roolivalinta aikuisen näyttelijän tulkitessa lasta väliin miltei aikuisena äitinsä kanssa keskustellessaan.

Mutta näytelmän, tässä tapauksessa perhenäytelmän tavoittama vauhti, yllättävyys ja jännittävyys, eläytyneen uskottava näyttelijätaito, katsojan hoksaamisriemu ja vielä uudestaan kerrattuna tuo upean kekseliäs puvustus ovat esityksen suurta harvinaisnautintoa Lahden kaupunginteatterin ohjelmistossa tässä näytäntövuoden aloitusnäytelmässä.

 

Arvio kirjoitettu esityksestä 26.9.2026 klo 18

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/tea-ja-tyhmentaja/

 

Kategoriat
Historia kotiseutu yhteiskunta

KAUPUNKILAINEN kampuspakon äänitorvena

Käsissäni on Lahden kaupungin asukaslehti Kaupunkilainen. 56-sivuisen lehden ensimmäisellä sivulla lukee vielä suurin tikkukirjaimin SYKSY 2026.

Lehteä selailtuani huomaan jälleen olevan aihetta ottaa puheenaiheeksi lahtelainen ympäri vuoden kuhiseva, kohta kaksikymmenvuotias kusiaispesä – Ranta-Kartano.

Kaupunkilainen-lehden sivuilla 52-53 rakennustutkija Roosa Norrlin ja työvapaalla oleva näyttelyamanuenssi Sini Ojala ovat kirjoittaneet Ranta-Kartanon alueelle rakennettavasta LUT-kampuksesta. Heidän mukaansa se peittäisi alleen nykyiset tyhjät tontit ja samalla ratkeaisi kysymys siitä, miten keskustan ja Vesijärven rannan yhteyttä voisi parantaa.

Jälleen meillä kaupunkilaisilla on esillä kirjoitus, jonka ovat laatineet ilmeisestikin täysin kaupunkimme omaperäisiä asukkaittensa ainutlaatuisia luontokokemuksia ja näkymiä ymmärtämättömät Ranta-Kartanon aluetta tuntemattomat asialle laitetut ”toimittajat”.

Yllä näkyy punaisella neliöllä kehystetty Ranta-Kartanon vielä tuhoutumaton, rakentamaton alue, josta kirjoituksessa on kysymys. Kun tuo kaupunkilaisille vielä avoin näkymäkokonaisuus rakennetaan täysin turhaa kampuskiinteistöä täydeksi, saadaan kaupunkilaisten kannalta koko alue ahdettua täyteen rakennusmassaa ja kaikenlaisia, yhteydet keskustan ja Vesijärven välillä sulkevia rakennuksia – joita nämä kirjoittajat nimittävät kampukseksi. Miten he luulevat tuon valtavan rakennusmassan, todellisen massiivisen sumpun parantavan ja yhdistävän meille kaupunkilaisille kaupungin keskustan ja Vesijärven?

Nämä kunnioitettavat kaupungistamme ilmeisesti käskystä aivoituksensa julki kirjoittavat kaksi kaupungin palkkaamaa henkilöä eivät tunnukaan olevan yksin,vaan lehdestä paljastuu, että heidät on laitettu moinen kirjoitus – todenperäisyydestä tietämättöminä – kirjoittamaan. Selviää nimittäin, että toinenkin Ranta-Kartanoa kampukseksi väkisin raastava kirjoittajapari on päässyt jälleen ties kuinka monetta kertaa avaamaan viisaat ajatuslippaansa.

Saman Kaupunkilainen-lehden sivuilla 30-35 kaupunginjohtaja Niko Kyynäräinen ja Lappeenrannan LUT-yliopiston rehtori Juha-Matti Saksa toistavat jälleen haaveitaan Lahden kaupungin nimissä. Kyynäräinen oikein julistaa nykyisen sotaisen ajan tapaan taistelusta, joka taistelu heidän (ilmeisesti Kyynäräisen ja Saksan) on muka voitettava. Kyynäräinen puhuu, että ”Muutos ympäristö- ja yliopistokaupungiksi on ollut alati kasvava tahtotila. Nyt uskalletaan sanoa, että tämä on se taistelu, joka meidän on voitettava.”

Tuntuu, että vieraan pienen yliopistokaupungin rehtori ja oma kaupunginjohtajamme ovat suorastaan liittoutuneet taistelemaan meitä Lahden kaupungin asukkaita vastaan.

Eikö kaupungin asukas, veronmaksaja, hänen perheensä, kotiseuturakkautensa saati työpanoksensa ja palvelutarpeensa olekaan minkään arvoisia kaupunkimme ylimmän virkamiehen työssä – saati ajatuksiensa ykkösasiana.

(Kaupunkilainen-lehdessä on onneksi ainakin yksi artikkeli Lahdesta ja sen ainutlaatuisesta kotikaupunki-arvosta sivulla 36.)

Tämä lehti ilmoittaa, että se on julkaistu 3. päivä syyskuuta 2026 ja jaetaan julkisena tiedotteena lahtelaisiin koteihin, edes sekään ei tunnu pitävän paikkaansa. Me löysimme sen sattumalta Lahden pääkirjastosta. Parahin lukijani, onko Sinulle tämä lehti jaettu?

Ehkä on kertauksena muistuttavasti julkaistava vielä tämä toukokuinen Lahen uutisia -artikkeli, nimettäköön se nyt alaotsikolla

Lahden Korkeakoulukampuksen kusiaispesässä 2

Lahden päättäjät trumppimaisine pajunköysineeen valtakunnallisina linssiluteina

Malliyhteiskunta on miltei näihin päiviin asti paistatellut monien ikäpolvien ajan Suomessa elämän hyvinvoinnin kasvamisessa ihannedemokratiaksi ihan Amerikan malliin täällä Lahdessamme. Alkuaan se tuli Olavi Kajalan valintana nuorekkaana sosialidemokraattina, sota-ajanjälkeisinä monipuolisina työtilaisuuksina yhteiskuntaan ja kunnallispolitiikkaan Kajalan ideatuomisina valtameren takaa – jopa Lahden liikenteen 1950-luvun vähäiset ruuhkasumput poistaen modernein liikenneympyröin.

Kaikki viimeaikaisimmat yritykset sitä vastoin ovat olleet yrittäjiensä surkeita voimannäyttöjä, jotka ovat jättäneet vain eräänlaisen täysin kansalaisista välittämättömän pinnallisen näkyvyyden: mitään todellista kehittämistä meille kaupungin asukkaille niistä ei ole syntynyt. Viimeksi tänne jätti itsestään kuvan itsekäs lööpeissä, televisiossa sekä kaupungin tiedotuksissa linssiluteena näkynyt, kaupunkilaisista tyystin viis veisaava kaupunginjohtaja Pekka Timonen säätiöineen, epäonnistuneine tuhansine turistivirtauslupauksineen ja Euroopan Ympäristöpääkaupunki -täkyineen.

Koloo1.jpg

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/04/kestava-lahti-saatio-1

Eurooppalaisine ympäristöpääkaupunki- toteutuksineen hän lupasi pyhästi koko Euroopan kansan ja maailman turistien rientävän tätä Suomea ja Lahtea katsomaan. Korona kuitenkin sulki kaiken liikenteen Euroopan ja Suomen sekä muiden maanosien välillä. Turisteja ei näkynyt. Vantaalle hänen piti lähteä omatunto puhtaana iloa ja hyvinvointia sinne tuomaan. Plörinäksi meni toitotettu tuleva Lahden kuuluisuus.

 

Tässä juttusarjassani kerron, mitä kaikkea valitsemamme johtajat, kaupunginvaltuutetut ja heidän toimeksiantajansa sekä asiaan liittyvät henkilöt ynnä yritykset ovat meille jo ennen Timosta luvanneet ja mitä olemme saaneet – sekä parhaillaan salassa muhivasta kolmen miehen Niko Kyynäräinen, Pekka Komu, Juha-Matti Saksa yhteisestä yliopistokampuksen julkisuushehkutuksesta, pakkoneuroosinomaisesta kaupungillemme tarpeettomasta hankkeesta. Erityisenä tarkastelukulmana on pitkään tuntemani Rantakartanon alue.

Nykyisin noista epäonnistumisista ei edes vaieta, vaan röyhkeästi nämä kokeilijat hakeutuvat jo ennen ideoidensa perusteiden eli rahoitusten varmistamista valtuuston puhujapönttöihin, vievät yritelmänsä ja naamansa TV-ruutuihin ja asuinseutunsa valtalehdistöihin, itsensä linssiluteiksi, läpinäkyvän puhtoisiksi kiillottaen ja viimein vasta vähän ennen jälkiensä palamista realisminsavuksi katoavat hetkeksi näkyvistä, palaten taas uudestaan uutta pajunköyttä meille syöttämään – varsinkin vaalien lähestyessä.

 

Ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjastani käsitteli ennen joulua 13.12 2025 Lut-yliopistoa ja Lahden Ammattikorkeakoulua. Asiasta kiinnostuneet voivat kerrata sen oheisesta nettilinkistä:

https://lahenuutisia.fi/2025/12/13/lut-yliopisto-ja-lab-ammattikorkeakoulu-2/

 

1. Vuonna 2019

2. Vuonna 2020

Rantakartanon alueen toteutumista vuodesta 2008 seuranneina ja monia mielipiteitä, muistutuksia ja valituksia asiassa yhdistysten jäseninä ja yksityisinä kaupungin asukkaina tehneinä olimme suuri joukko pitkäaikaisia lahtelaisia kouliintuneet asiantuntijoiksi Rantakartano-asiassa.

Alkuperäinen kaupunginvaltuuston Rantakartano-päätös 2009 tehtiin parin äänen enemmistöllä. Puoli valtuustoa valitti omasta päätöksestään. Lukuisat viralliset huomautukset, valitukset eri oikeusasteisiin, saati yli 5000 kaupunkilaisen allekirjoittajan adressi eivätkä mitkään esittelytilaisuudet tai nettikyselyt ole saaneet suunnittelijoita ja päättäjiä edes neuvottelemaan tavallisten kaupunkilaisten kanssa mistään muutoksista tällä Rantakartanon alueella, joka jo arkkitehtikilpailun tuloksena 2005 syntyessään oli asuntotonttisijoittelultaan liian tiheäksi suunniteltu. Sen jälkeen on koko ajan tehty vain huonoja muutoksia.

Alueen asemakaava sai lainvoiman vuonna 2012 Korkeimman hallinto-oikeuden käytyä jopa paikalla tutustumassa alueeseen. Sen jälkeen on 2017 muutettu kaavaa yhden korttelin osalta ja 2019 kaikkien muiden kortteleiden osalta. Esimerkiksi alkuperäisessä kaavassa talot olivat 3- tai 8-kerroksisia, korkeita torneja 7. Nyt talot ovat 4- ja 10-11-kerroksisia, korkeita torneja 9.

Tiistain 25.2.2020 TV:n A-studion jälkimmäisen osan aiheena oli Kaavavalitukset remonttiin, toimittajana Petri Raivio.

Ohjelmassa putosi uutispommi: Lahti oli päässyt esimerkiksi kaupungista, missä ei tehty yhtään kaavavalitusta! Lahden kaupungin teknisen ja ympäristötoimialan vuorovaikutussuunnittelija Henrik Saari esitteli Rantakartanon alueelle nousevia uusia kohteita: hotelli, vesiliikuntakeskus, pysäköintilaitos ym. – kaikki hyväksytty ilman yhtään valitusta!

Totta on, että tuona vuonna 2019 ei siis tehty yhtään kaavavalitusta. Niitä ei kannattanut enää tehdä, koska niillä tässä kaupungissa ei ollut mitään merkitystä.

Hyväntahtoinen kaupunkimme ensimmäinen vuorovaikutussuunnittelija oli laitettu TV-ruutuun asiaa esittelemään. Hän häipyi muutaman kuukauden jälkeen TV-esittelystään kaupungin työtehtävistä nopeasti muihin rehellisempiin, luonnonsuojelua lähellä oleviin valtakunnallisiin tehtäviin.

 

3. Vuonna 2021

Lehdistöön ilmestyi sitten edellisen A-studio -jutun aikaansaaneet.

– Olemme jo niin syvällä tässä hankkeessa, että meillä on vahva tahto ja motivaatio viedä tämä loppuun saakka ja toteuttaa hanke, sanoo Kinos Property Investmentin hanke- ja rahoitustoimesta vastaava yhtiön hallituksen puheenjohtaja Arto Korhonen.

-Hotellista ja kylpylästä koostuvaa viihde- ja hyvinvointikeskusta aletaan rakentaa Lahden Rantakartanoon aikaisintaan ensi vuonna. Rakennusmateriaalien ja työvoiman hinnat ovat koronan aikana nousseet, jolloin kokonaisuuden kustannuksiin on tullut noin 20 prosentin kasvu. Korhosen mielestä kustannusten nousu on merkittävä, mutta rahoitus ei ole uhattuna.

– Pääsijoittaja, joka vastaa suurimmasta osasta rahoitusta, on ollut sovittuna jo jonkin aikaa. Pankkirahoituksessa jouduttiin tekemään päivityksiä, mutta se on hyvällä mallilla tällä hetkellä.

Vuonna 2021 edelleen

 

4. Vuonna 2022

Edelliseen A-studion ohjelmaan saimme lisäselvitystä vasta vuonna 2022, kun Rantakartanon viihde- ja hyvinvointikeskusta kaavaileva Kinos Property Investment lupaa lisävaloa hankkeen tilasta. Lahden kaupunki oli odotellut tietoa muun muassa uimahallin kustannuksista, jotta mahdollisesta vuokrasopimuksesta pystyttäisiin neuvottelemaan.

– Pyrimme toimittamaan esityksen hankkeen tilasta kaupunginhallitukselle toukokuun alkuun mennessä, sanoo Kinoksen toimitusjohtaja Arto Korhonen. Korhonen sanoo, että sota Ukrainassa on vaikeuttanut hankkeen suunnittelua.

– Rakennusmateriaalien kustannukset ovat nousseet entisestään ja tavaroiden saatavuuttakin on hankala ennustaa kuukauden tai kahden päähän, saati sitten kahden vuoden päähän. Osa tarjouksista on voimassa muutamia tunteja, Kinos Property Investmentin Arto Korhonen kuvasi tilannetta rakennusalan kriisiksi.

– Tietomme ulottuvat noin 30 vuoden päähän, eikä niistä tiedoista ole tullut vastaan tällaista tilannetta. Yhtiö ei ole rakennuttamassa Rantakartanoon pelkkää uimahallia ja kaupunkikin haluaa nähdä alueen kehittyvän kokonaisuutena. – Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa vuokralaiset ja sijoittajat, jotka punnitsevat riskejä omista näkökulmistaan. Kinoksella on aluevaraus Rantakartanossa voimassa kesäkuun loppuun.

Ja siihen koko Rantakartanon kaikkiin Suomen koteihin TV:n kautta välitetty superhieno kuvitelma tyssäsi.

 

5. Vuonna 2023

Pysäköintitalo ja tyhjä Rantakartanon alue (otsikkokuva)

 

6. Vuonna 2026

Rantakartanon tähänastiset käyttösuunnitelmien epäonnistumiset eivät tunnu riittävän.

Katso liite: https://yle.fi/a/74-20201916

Nyt on Pekka Komu kaupunginhallituksen uudehkona päätoimisena puheenjohtajana ottanut jälleen ohjat käsiinsä. Ja jälleen taas samoin etukäteen, ennen minkäänlaista rahoitusta tai realismia, pistämään kamelin väkisin neulansilmästä läpi.

Linssiluteen lailla hän menee ajankohtaisohjelmaan esittelemään kuin valmista suunnitelmaa ja päätöstä.  Hän rakentaa kaupunkilaisten vielä vapaalle yhteiselle Vesijärvinäkymien näköalapaikalle yliopistokampuksen.

Lisädokumenttejakin Komu heittelee kampusohjelmansa hoitamisen perusteiksi:

1.

Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa. Sibeliustalolla on ollut tosi iso merkitys siihen, miten Lahti on lähtenyt kehittymään. Näen tässä samanlaista mahdollisuutta, Komu selittää.

Komu suitsuttaa vielä, että Lahden on varustauduttava siihen, että Lahteen tulee ennenkokematon opiskelijoiden vyöry, kun 2030- luvulla Lahdessa on 20000 korkeakouluopiskelijaa.

 

Komu vei kasvonsa nyt puheensa takeeksi televisioruutuun, joka näytti Komun lisäksi Rantakartanon jäljellä olevaa autiota kenttää ja Komua Rantakartanoa ylistävillä puheenparsilla silmät avoimina meitä kansalaisia vakuuttaen kuin totuutta julistaen.

Kaupunginhallitusta johtava Pekka Komu (sd.) vertaa kampushanketta siis Sibeliustaloon, joka valmistui Vesijärven rantaan vuosituhannen alussa (valtuustossa yhden äänen enemmistö-päätöksellä.) Komun vakuuttelutyylin ja rehellisyyden me lahtelaiset saimme maistaa jo Kymi-Ring -asiassa vuonna 2019. Eivätkö sympaattisetkaan poliitikkomme mitään opi?!

2.

Huolestuttavinta on, että kaupunkimme ja Suomen maan työttömyyden ja velkaantumisen yhä häpeällisenä ykköskaupunkina meillä on uusi, varsin tuore kaupunginjohtaja, joka lahtelaisen harvinaisten maisemien vapaan kokemisen haluaa poistaa meiltä kunnan asukkailta tärkeimpänä ensityönään. Kaupunginjohtajamme Niko Kyynäräinen ajatuksissaan ja jo ensipäätösehdotuksissaan oli täysin asiajärjestyksessä hakoteillä. Tuntuu, että entinen hyvä ja tasapuolinen sosialidemokratia, jonka siipien suosiossa hänet kaupunginvaltuustomme niukalla enemmistöllä valitsi, ei velvoittaisi häntä pitämään kaupunkimme poikkeuksellista vesien ja harjujen ainutlaatuisuutta ja meitä täällä asuvia kaupunkilaisia merkittävinä lainkaan.

Lahtelainen maisema järvineen, mäkineen, metsineen, luonnonpuistoineen kaikille asukkailleen koettavaksi on hänelle yhdentekevä. Hän ajattelee muiden kaupunkien tapaan (Hämeenlinna, Savonlinna, Oulu, Jyväskylä, Kotka, Joensuu, Seinäjoki): olemme suuressa julkisuustaistelurintamassa ja aiomme tehdä voittoloikan tässä kampuskilpailussa. Komu ja Kyynäräinen odottavat kuvitelmissaan tänne lähes 20000 opiskelijan invaasiota sen seurauksena, että Lahti uuden tarpeettoman kampuksensa mukana saa ykkössijan kampuskilpailussa. Ehkä he yhtyvät usein televisiossakin esiintyvän ravintolaguru Timo Lapin sanoihin. Kaupungissa, jossa on yliopisto, menestyy myös yökerhot ja ravintolasuosio mukana. Niissä käyvät nuoret. Kaupunki, jossa on vain vanhoja, ei ole nykyajan kaupunki.

Me lahtelaiset taas olemme aika tavalla eri mieltä. Kulttuuri ja Lahden kaupungin johtaminen on ennen kaikkea tämän seudun maisemien ja asukkaiden palvelemista ja ymmärtämistä, ainutlaatuisten vesien, metsien, mäkien ja puistojen sekä luonnonrauhan tajuamista. Kaupunginjohtajan päätehtävä tällä hetkellä on työn synnyttämistä ja työpaikkojen luomista asukkailleen?!

3.

”Uuden kampuksen rakentaminen kaupungin keskustaan, kauneimman luonnon ja Kisapuiston sekä Salpausselän urheilukeskuksen läheisyyteen yhdistäisi poikkeuksellisella tavalla viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja saavutettavuuden”, LUT-yliopiston Lappeenrannasta käsin toimiva rehtori Juha-Matti Saksa sanoo.

Kuntalaisille 27.tammikuuta 2026 järjestetyssä yleisötilaisuudessa kaupungintalon sisäpihan harvinaisessa lasikattoisessa totuuskuplassa Saksa kertoi, miksi Mukkulan kampuksella on tarvetta muuttaa pois -nykyinen Mukkulan kampus on kyllä kaunis ja soveltuva tehtäväänsä, mutta sen ympäristö on siivoton.

Näin ulkopuolisessa herää kysymys, eikö yliopistonrehtori Saksalla ole ajatusta siivota tai siivotuttaa yliopistonsa lahtelaiskampusta – ja eikö siivoaminen tulisi halvemmaksi kuin uuden rakentaminen?!

 

Pekka Komu  Niko Kyynäräinen Juha-Matti Saksa


Jo viime joulun (2025) alla Lahen uutisia kirjoitti artikkelissaan:

 

 

KOMMENTIT:

Jälleen hyvää yhteenvetoa Lahden nyky ”junailuista”, joissa takapiruina on varmaan korruptiotaustainen rahamaailma ym. hyväveliverkosto tms. salaseurat, muutoin ei voi ymmärtää yhteisten maisemien ja maastojen hävitystä!

Timonen oli konkreettisesti avittamassa Kymiringille menetettyä 10 milj. euroa.Lähtiessään Vantaalle sai vielä mitalin Lahdelta. Kiitos taas Tarmo,samaa mieltä kanssasi.

Kuulemani mukaan Pekka Komu oli Jyväskylässä aktiivisempi oppilaskunnassa kuin opiskelussa. Valmistuiko koskaan?

Surullista on demokratian toteutuminen Lahdessa (jos on USA:ssakin ?!:) – eihän sen näin tarvitsisi olla, mutta kun äänestäjiltä ja ehdokkailta puuttuu selkärankaa ja intelligenssiä niin tulos voi olla käytännössä mikä vaan! Media voisi myös ottaa vähän enemmän vastuuta tekemisistään – sinnehän ei demokratia ulotu?!:) Lojumme siis niinkuin petaamme?!

 

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Keravan taidemuseo Sinkan taiteen yllätyksellisissä kokemuksissa

Sinkka – Arte Povera Poetica -näyttely   

Kuvassa Jussi Tukiaisen Lentävä hollantilainen, valokuva Jyri Pitkänen

Yleensä matkamme Z-junalla Helsinkiin kestää tunnin. Joskus olemme matkustaneet sukulaisen kutsusta vain Keravalle 40 minuuttia ja poikenneet samalla vierailuvisiitillä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Sinkka on ollut reilun vuoden suljettuna täydellisen pintaremontin ja terveydellisten olosuhteitten kohentamistoimien vuoksi.

Tämän vuoden kesäkuussa se avattiin uudella näyttelyllä ja pari päivää sitten kävimme sen sukulaiskäyntimme aluksi kokemassa.

Arte Povera Poetica esitteli kuusi taiteilijaa, viisi miestä ja yhden naisen – taiteilijoita, joiden käsissä romu, löytötavarat, taiteilijan omat ekstempore päähänpistoin tai kauan ajatuksissa haudutetut visuaaliset ajatukset muuttuvat sekä ajattomaksi kuvataiteeksi, että myös joillekin meistä mitättömiksi, mutta hauskoiksi ja kevyiksi kansanomaisen materiaalinsa muodostamiksi vitseiksi. Arte Povera Poetica -nimi tulee italialais-pariisilaisesta 1960-luvun taidesuuntauksesta, joka pyrki sekoittamaan taiteen ja elämän välisiä rajoja – syntyi köyhää taidetta arkielämän materiaaleista.

Taiteita vähänkin harrastaneille tutut nimet ovat Juhani Harri (1939–2003) ja Ismo Kajander (1939), jotka ovat tällaisen esineromun realismin muuttaneet arte povera poetica -taiteeksi sen suomalaisina esitaistelijoina monet vuosikymmenet teoksillaan.

 

 

Ismo Kajanderin Pieni lelukauppa. Lisäksi vasemmalla Ismo Kajanderin Metsän keiju, 2008, esinekooste, Saastamoisen säätiön taidekokoelma / EMMA – Espoon modernin taiteen museo. Kuva Daniel Court

Esillä on tämä teos, Ismo Kajanderin pääteoksiin lukeutuva Runoilijan talo (2004–2012), joka lähti liikkeelle, kun Kajander löysi kirpputorilta runoilijaa esittävän metallifiguurin. Kajander on rakentanut figuurille pienen ilmassa leijuvan kerrostalon, melkein kuin nukkekodin. Sen ikkuna on hänen oman galleriansa kaari-ikkunan muotoinen ja sen ikkunalaudalla pieni taideteos, joita hän piti aina ohikulkijoita varten esillä.

 

Paavo Halosen teokset ovat tämän nykyajan hienoa ja  kauniin koskettavaa Arte Povera Poetica -tyylistä taidetta halvoista nykyajan materiaaleista.

Hänen veistoksellinen sarjansa koostuu koronapandemian aikaan työmaille hylätyistä hanskoista ja todistaa, että taiteilijan ei tarvitse tehdä paljoa, jos esineet itse huokuvat merkitystä: koronapandemian aikaan Halonen keräsi hanskoja, jotka hän on muokannut ryijymäiseksi materiaaliksi.

Teossarja Ihoni on pehmeä (2022–2026) kutsuu koskettamaan, mutta siihen tulee pitää etäisyys, aivan kuin toisiin ihmisiin pandemian aikana.

Paavo Halonen, Raja, 2025–2026, installaatio, 3,6 km / 16 kg metsästykseen käytettyä lippusiimaa. Kuva: Daniel Court.

 

Jyri Pitkäsen videosarja johtaa taiteilija Jussi Tukiaisen ateljeehen, Kerimäellä sijaitsevaan entiseen kyläkouluun, jonka museoalue näyttää katsojan silmään täyttyvistä pelkistä romuautoista.

Jussi Tukiainen Lentävä hollantilainen

Papin lapsena kasvanut Jussi Tukiainen (1937-2022) tunnetaan etenkin kirkkolaivoistaan, joista voi tunnistaa esimerkiksi eläinten luita, luistimen, leluja, siveltimiä, rukinlavan ja hauenpään. Toisena teemana näyttelyssä erottuu Tukiaisen kantaaottava taide, joka paheksuu sodankylväjiä ja kritisoi lama-ajan porvarihallituksen säästöpolitiikkaa.

 

 

Ulla Jokisalo Feldgrau, installaatio, 2024, Valokuva Ulla  Jokisalo (Sinkka)

Kajanderin ja Harrin materiaaliajattelu periytyi siis myös heidän oppilailleen. Näyttelyn ainoa naispuolinen taiteilija Ulla Jokisalo käyttää töissään perinteisesti tyttöyteen liittyviä materiaaleja: hameita, nukkeja, letitettyjä hiuksia ja käsityötarvikkeita.

 

 

Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyn kulkee lävitse vuoroin ihastuneena hämmästellen ja vuoroin taas kuin pelkän kovinkin askartelumaisen ahkeruuden, jopa typeryyden vain teoksesta itselleen välittäen. Siksi juuri tämä näyttely antaa niin monet eri kasvonsa itsestään, kokijansa omien kokemusten ja mielikuvien köyhyyden tai rikkauden mukaan.

https://www.sinkka.fi/nayttelyt/arte-povera-poetica/

Kategoriat
kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

BETONIKLUBI lasten teatterissa

Teatterinjohtaja Lauri Maijala, klovni, ohjaaja, käsikirjoittaja Timo Ruuskanen, draamapedagogi Anna-Riitta Partanen

Kun ensimmäinen Betoniklubi aloitettiin vuoden alussa  tammikuussa, teatterinjohtaja Lauri Maijala lausui sen syntysanat:

”Betoniklubissa näytelmän vastuuhenkilöt avaavat juurta, kertovat missä mennään ja mihin ollaan suunnassa matkalla. Tällainen kulttuurikeskustelu on hirveen tärkeää maailmassa, jossa silmä ja viihteellisyys koko ajan vähenee ja puheelle olisi yhä enemmän tilaa. Me tarvitaan puhetta. Se on halpaa ja suoraan sydämestä. Ja vain sillä on merkitystä.

Tämä on vapaamuotoinen tilaisuus ja loppupuolella saadaan kerta kaikkiaan yleisölle tilaisuus kysellä ja panelistien jakaa nimikirjoituksia. Pidetään tämä vapaana keskusteluna ja minä olen yksi keskustelijoista kanssanne. Ei ole mitään sen kummempaa agendaa kuin se, että mistä tämä esitys lähtee. Puhutaan ja puhutaan. Parasta on se, mitä sylki suuhun tuo.”

Seitsemän Betoniklubia on jo kerännyt valtaisan yli sadan hengen yleisön jokaiseen klubi-iltaansa istumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan valppaasti teatteriaulan jylhien seinien ja soppien muodostamaan keskusteluareenaan ja tilaisuus on myös striimattu joka kerta ja on kuultavana ja nähtävänä internetissä youtubina näin jälkeenpäin.

 

Viime kerralla oli vuorossa jo kahdeksas Betoniklubi – Lasten teatteri.

Otan reilun tunnin keskustelusta vain pari tekstilainausta.

Lauri Maijala: ”Millaista teatteria lapsille saa ja uskaltaa tehdä. Teatterissa tehdään esityksiä ja osa katsojista on teatterissa ensimmäistä kertaa elämässään. Samalla puhutaan heidän elämästään, yksinäisyydestään, iloista, suruista ja onnestaan, vallasta, peloista ja siitä, miten täällä maailmassa ihmisen pitäisi elää. Millaista taidetta lapsille uskaltaa tehdä? Onko lastenteatteri vaarallisempaa kuin aikuisten teatteri, koska lapset ovat sellaisessa vaiheessa elämässään vauvoina, pikkulapsina ja sellaisissa kehitysvaiheissa, että olemme aikalailla vastuussa esityksen merkityksestä heille. Miten lapsille pitäisi lähteä tekemään teatteria, koska esityksessä on isoja asioita – kuten miten täällä maailmassa pitäisi elää.”

Timo Ruuskanen: ”Mun teatterikäsitykseni on aina se, että teatteri on kohtaamisen taidetta. Käsitykseni on, että se teatterin syvä meta ja vallankumous on aina, että teatteri on paikka, jossa  me ihmiset kohdataan, tullaan samaan paikkaan, hengitetään samaa ilmaa ja aistitaan toisemme ja ollaan yhdessä pienten tai suurten asioiden ympärillä ja kokoonnumme yhdessä ajattelemaan maailmaa – ja se on tärkeätä kaikenikäisille. Se ei katso ikää. Teatterintekijän kannalta (oma lajini klovneria) yleisön kanssa kontaktin saaminen on sen elinehto. Kun yleisöni voi olla kolmivuotiaista 100-vuotiaisiin, niin ne kolmivuotiaat on huomioitava vain siten, että se yhteyden luominen on saatava turvalliseksi. Sen saavuttamien alkuun on tärkeää ja se saavutetaan harjoittelemalla, kokeilemalla ja kokemuksella. Aikuisille voi roiskia ronskimmin. He tietävät, että teatterissa voi tapahtua mitä vain ja millä tavalla vain, äänekkäästi ja pelottavasti. Mutta muuten esityksen teemat ovat ihan samat lapsille ja aikuisille. Ja se toinen tärkeä asia – huumori – se täytyy jokaisessa esityksessä olla sopivasti esillä – se puhkaisee ymmärtämään vaikeatkin asiat ja aiheet yleisön ymmärtämään koko esityksen.”

Tähän laitankin Lahen uutisia -arvosteluni linkin näkemästämme Timo Ruuskasen esityksestä Ihmeellinen maalari.

Kaikenikäisten teatterielämys

Kolmas illan lastenteatterituntija Anna-Riitta Partanen vastaili mielenkiintoisesti mm. kysymyksiin, miten vuosittain koko ikäryhmä maassa pääsee vähintään kerran kokemaan maksutta yhdessä kulttuuria. Lahdessa kaikki kolmasluokkalaiset saavat tänä lukuvuonna nähdä teatterimme toisen lapsille ja perheille valmistetun esityksen Tea ja Tyhmentäjä.

 

Palaan tämän Betoniklubin 22.9.2026 keskustelun Tea ja Tyhmentäjän teemoihin heti sen jälkeen, kun olen  esityksen käynyt katsomassa.

Kannattaa kuitenkin taas, parahin lukijani, pistää oma tietokoneen you tube päälle, katsella ja kuunnella tämä koko Betoniklubi – Lasten teatterista!

https://youtu.be/PG790jtJj0M?t=7

29.9.2026 klo 8.00

Alla arvioni Betoniklubissa keskustellusta Tea ja Tyhmentäjä -näytelmästä

https://lahenuutisia.fi/2026/09/28/tea-ja-tyhmentaja-maailman-tyhmyytta-yhteenlaskemassa/

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri Matkailu taide yhteiskunta

Ateneumissa taiteen klassisessa hyväilyssä

Lahen uutisia on kuvataiteiden liiankin harvoin ilmestyneisiin artikkeleihinsa pitänyt tapana käydä Lahdessa yleisölle maksuttomissa näyttelyissä – kuten Lahden pääkirjaston aulaan ripustetuissa taide-esittelyissä, Lahden Muotoiluinstituutin oppilaiden näyttelyissä ja lahtelaisuuden erityisyyden, Taidegalleria Kipinän tuoreissa, aina vain pari viikkoa kestävissä, vaihtuvissa, taiteilijoiden itsensä pystyttämissä taidenäyttelyissä.

Helsingin melko tiheiden teatterikäyntieni yhteydessä pidin pitkään tapanani käydä samalla upean lasiseinäisen Sanomatalon pienessä, yleisölle maksuttomassa Lahden Villähteen Kaarisillan työkeskuksen taideopiskelijoiden näyttelyissä, Kaarisillan Helsingin Galleriassa. Se oli harvinaisen hieno, lievästi kehitysvammaisten artesaaniksi opiskelevien taiteilijoiden taiteen aina uusi taidekokemus – lyhyen piipahduksenkin arvoinen, viehättävä ja puhutteleva kokemus. Sen on Kaarisilta kuitenkin joutunut lopettamaan kalliiden vuokrakustannusten vuoksi. Vahinko meille taiteen ystäville ja erityisesti noille lahjakkaille nuorille taiteilijoille. Valtakunnallinen, suuren yleisön Kaarisillassa koulutettujen taiteilijoiden taide ja sen laaja koettavuus on nolosti päättynyt. Onko tuo päätös lopullinen?

Me, joilla on ollut mahdollisuus ostaa itsellemme vuotuinen museokortti, olemme ottaneet uuden tavan käydä Helsinki-käynneillä siksi yhä useammin myös museoissa, erikoisesti taidemuseoissa. Niissä on pian oppinut sen, ettei koko laajaa taidemuseota näyttelyineen ja kerroksineen tarvitse kerralla kokea. Riittää vain käynti jonkun tutun kuvataiteen mielimestarin tai ennen kokemattoman taiteilijan tuotantoa katsomassa.

Elga Sesemann: Omakuva (1946), Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Elga Sesemann (1922–2007) oli meille kävijöille täysin tuntematon suomalainen taidemaalari, jonka töitä viime Helsinki-käynnillä oli yllätyksellisen upeaa kokea. Ateneumin valtakunnallisesti hienossa kunnossa olevassa, historian taidehavinaa väreilevässä rakennuksessa, sen ensimmäisen kerroksen kolmessa salissa on Elga Sesemannin teoksia puolisen sataa nähtävänä tulevaan jouluun saakka ja helmikuun 2027 jälkeen sama määrä hänen teoksiaan lisää: Sesemannin näyttely on avoinna vielä lähes vuoden.

Näyttely on elämäntarina ja esimerkki naistaiteilijan ammattiurasta Suomessa. Sesemann muutti Viipurin evakkona perheineen Helsinkiin talvisodan aikana. Vuonna 1945 taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Helsingissä kiinnitti heti taideyleisön huomion. Nuori 23-vuotias taiteilija oli lupaava, omintakeinen värikkään maalaustaiteen edustaja, jonka taiteellinen tuotanto on mittava – ura jatkui aktiivisena ja ilmaisultaan monesti uudistuen 1990-luvun puoliväliin asti.

Elga Sesemann: Juna (1968). Kansallisgallerian kokoelma, Ateneumin taidemuseo, kokoelma Yrjö ja Nanny Kaunisto,  Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Sesemann palaa taiteessaan toistuvasti lapsuuden ja nuoruuden muistoihin Viipurissa sekä talvisodan syttymisen jälkeen alkaneeseen evakkomatkaan. Hänen teoksensa käsittelevät sota-ajan jättämiä jälkiä, kotiseudun menetystä ja elämänkulun katkeamista. Taiteilijan yksilölliset kokemukset toimivat samalla yhteisöllisen muistin rakentajina ja pohtivat mm. kysymyksiä omasta itsestä, olemassaolosta ja sivullisuudesta. Teokset tarjoavat samaistumispinnan myös nykyiseen maailmantilaan, joka pelottavasti laajenee lähes kokonaan nykymediassa joka päivä sotauutisten täyttämiin päivänuutisiin.

Elga Sesemann: Kukkia myytävänä (1946), Kuva:Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Elga Sesemann loi ekspressiivisiä, puoliabstrakteja maalauksia ihmisistä, maisemista ja sisätiloista. Teosten tunnelma heijastaa sodanjälkeistä yksinäisyyttä ja melankoliaa. Omakuvissa ja muotokuvissa katseet ovat poissaolevia, osin tai kokonaan siveltimen häivyttämiä. Sisätilat ja maisemat rakentuvat muistoista, lapsuuden kokemuksista ja unenomaisista hetkistä.

Näyttelyssä Sesemannin teoksista on puolet Kansallisgallerian omista kokoelmista ja loput muista museo- ja yksityiskokoelmista.

Näyttelyn kuraattori on Ateneumin intendentti Anu Utriainen. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan ensimmäinen Elga Sesemannia ja hänen tuotantoaan käsittelevä elämäkerta.

Modernit klassikot –näyttelysarja esittää kokoelmien taiteilijoita 1900-luvulta Ateneumin 1.kerroksen kolmessa näyttelysalissa. Ateneumin vastuualueella olevassa kokoelmassa on laajasti modernia taidetta, joka pääsee näyttelysarjan mukana paremmin esille. Ensimmäisen kerroksen näyttelyt kootaan pääasiassa Kansallisgallerian omasta kokoelmasta.

https://ateneum.fi/nayttelyt/modernit-klassikot-elga-sesemann/

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri luonto musiikki taide teatteri yhteiskunta

Everstinna – Rosa Liksomin tekstin uutena näytelmäherkkuna

Everstinna kertoo nuoresta opettajatar Annikki Kariniemestä, joka 1940-luvun Toisen maailmansodan lopun maininkeina Lappiin päästyään tapaa naapurinaan Uutta Valkeaa Suomea maahamme yhdessä saksalaisten kanssa taistelleen komean suomalaiseverstin ja rakastuu tulisesti. Ydintarina on ehyt ja kokonainen, hurmaavan lapinmurteinen, rakkaudenmakuinen, todentuntuinen tilitys suomalaisesta saksalaismielisestä naisesta, viimein sodan ja läheisväkivallan runtelemana.

 

Teatteri Avoimien Ovien, Teatteri Vanhan Jukon sekä Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistyönä toteutettu Everstinna sai eilen lahtelaisen ensi-iltayleisön täydellisiin ihastuksiin ja yllätyksellisiin esittäjäloistonsa pauloihin lähes kolmeksi tunniksi samalla tarinalla, nyt Esa-Matti Smolanderin uutena valloittavana ohjauksena ja tunnepohjaisen väkevänä jokaiselle näyttelijälle taitavasti sovitettuna huippuyhteistyönä.

Everstinnan KOKO NÄYTTELIJÄENSEMBLE

Maria Nissi , Netta Salonsaari, Matti Pajulahti, Minja Koski

Annikin tarinan elämän jaksotus oli jaettu kolmen eri näyttelijän esitettäväksi ja tarina laajeni meitä vieläkin realistisemmin puhuttelevaksi. Minja Kosken vielä lapsosesta nuoreen, täysin kokemattomaan, fasismiin innostuneeseen naiseen, neitsyytensä miesvoimalla väkisin otettuun rakastuneen naiskuvaan, Netta Salonsaaren jo paljon kokeneempaan keski-ikäiseen, rellestelevän avoimeen seksuaalihurjastelijaan, korviaan ja ruumiinsa jokaista tuntoa myöten miessukupuoleen ja hitlerismiin rakastuneeksi suomalaisnaiseksi ja lopuksi Maria Nissin koko elämänsä vuosikymmenet rakastuneena, sadistisen miehen jatkuvaa väkivaltaa kokeneena, viimein miehestä eronneena, mutta lopuksi lähes vanhuksena, elämänsä tärkeimmäksi kasvaneen rakkaushekuman tunteet vielä kerran yrittävänä mummona nuoren alaikäisen pojan kumppanikseen pinnistäen.

Matti Pajulahti näyttelee sadistisen everstin vahvasti, kylmästi, omilla mielihaluillaan operoivaksi ja eläväksi pettyneeksi sotilaaksi, jonka kanssa miltei 30 vuotta nuorempi Annikki menee naimisiin. Koko esityksen genre kestää seitsemänkymmentä vuotta.

Nämä neljä näyttelijää ovat suoranaisia komeettoja Teatteri Vanha Jukon esityksessä ja heidän yhteistyönsä ohjaaja Esa-Matti Smolanderin ohjauskarisman teeskentelemättömän mielikuvituksellisten huippuotteiden tulkkeina. Vauhtia, revittelyä, näköistapahtumia, kohtauskokonaisuuksia, hauskuutta, kohtalokkuutta, kauhua, pirullisuutta, onnen hetkiä, raakuutta, roisin lapsellista pornoa, mauttomuuttakin riittää tässä aidon hurjassa rapsodisessa luonne- ja tunnelmatapahtumien kavalkadissa katsomon puhjeta vuoroin  naurumyrskyihin, vuoroin vaikuttua henkeä salpaavan vakavan ahdistuneiksi. Elämme katsomossa vahvasti, pyyteettömästi ja suorastaan turvallisen antautuneesti itsemme hukuttaen monien kymmenien tarinan nousujen ja laskujen mukana.

He osaavat ottaa yleisönsä kohtaustensa tapahtumissa ja suorin luontevin kontaktein katsomoon. Vihtori Kosolat, Hitlerit ja Mannerheimit ratsuineen saavat huiman hauskasti kärjistetyt näköis- ja kuulokuvansa. Pienet yksityiskohdat, kuten Hitlerin hiljainen täysmusikaalinen laulunumero ja nuoren 14-vuotiaan Tuomas-sulhasen silmäluomien tik-liikkeet 70-vuotiaan Annikki-morsiamen vierellä ovat vain muutamia esimerkkejä suurenmoisen pikkutarkoista yksityiskohtien sadoista ilmaisuista. Suuremmat hahmotukset taas pienen paikkakunnan ehtymättömästi moralisoivista hurjista naapureista, Annikin äidin julman väkivaltaisesta lastensa raipallisesta moraaliopetuksesta, keski-ikäisen Annikin äärettömän iloittelevasta mieshullaantumiskohtauksesta väliajalla

sekä ennen kaikkea esityksen hieno loppu, vanhan Annikin henkevän lämminhenkinen yhteenvetojuttelu koko elämästään ovat esityksestä muistiimme piirtyviä pysyviä kohokohtia. Myös jotakin tarpeellista arvaamattomuutta on everstin käsiin annettu: kitaran näppäily ja varsin taitavat säestysotteet monien lauluosuuksien taustoiksi – kuin hänenkin sisältään jotakin pelottavaa suurempaa todeksi löytyneenä, vain sävelkielin kerrottuna.

Esityksen sisäistä pohjoisen luonnon karua voimaa jyhkeyttää lavastuksen lastulevyiset karkeat tasot, esineistön kekseliäs viitteisyys, upeat valovaihdot ja ennen kaikkea teatterisavu, johon voi syttyä tai päättyä unenomaisesti tai aavistusmaisesti kohtaus toisensa jälkeen.

Pienet elävien tulitikkujen sytyttämiskohtaukset ovat kuin saduissa pääjaksojen herkkyyden huippuja muistiimme – elämänliekkien uusien syttymisten symboleina. Samoin monet tutut ja jopa sävelletyt yhteislaulunumerot tuovat tarinaa oman aikakautensa interiööriin kuin tähän aikakauteemme sitä muistuttavasti rinnastaen riimeillään.

 

Lopuksi katsoja on sekä innoissaan että  liikuttunut. Teatterin ammattilaisiakin suuremmat tekijät, ilon ja tuskan tunteet ovat tulleet meitä lähelle, esittäjät antaneet taidoillaan ja sydämellään kaikkensa. Ja me vanhanaikaiset miessukupolvien miehetkin voimme edes pysähtyä oppimattomina katsomaan jälleen kaikkinaista aseiden, sotakoneiden valmistusta ja varustusta sekä ihastella uusia uutisia näinä päivinä asevalmistuksista maamme tuottavimpana liiketoimintana.

Ehkä siksi myös tämän lappilaisen Annikki Kariniemen opettajatar-tositarina tuntuu sopivan niin läheiseltä kertomaan meille ihmisille, miten juuri sodan aikana voi ihastua, rakastua ja antautua täydellisesti niin koko kehollaan, ajatuksellaan ja tunteellaan kuin vain ihminen eliökunnasta osaa.

 

Esitys on Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Avoimien Ovien ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitykset Jukossa 19.9.-3.12.2026. Esityksen arvio ensi-illasta 19.9.2026.

Esitykset jatkuvat Lappeenrannassa keväällä 2027.

Alkuperäisromaani: Rosa Liksom
Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander
Lavastus ja puvustus: Ia Ensterä
Valosuunnittelu: Antti Helminen
Äänisuunnittelu: Janna Hyrynkangas
Sävellys: Minja Koski
Rooleissa: Maria Nissi, Minja Koski, Matti Pajulahti, Netta Salonsaari
Kuvat: Antti Sepponen

 

 

https://lahenuutisia.fi/2026/09/18/everstinna-romaanista-naytelma/

Kategoriat
jännitys kulttuuri teatteri yhteiskunta

EVERSTINNA -romaanista näytelmä

Rosa Liksom – Esa-Matti Smolander
EVERSTINNA

Esa-Matti Smolanderin näytelmäsovitus on Rosa Liksomin rakastetusta romaanista – riipaiseva esitys täynnä riemua, lämpöä ja inhimillisyyttä.

Everstinna on suomalaiseen lähihistoriaan lähinnä kirjailija-opettaja Annikki Kariniemen omien elämänkokemusten pohjalta kirjoitettu romaani, jossa hänet kuvataan nuoresta lappilaisesta runotyttökohtaamisesta suomalaisen kenraalin naisena ja parisuhteena yli seitsemän vuosikymmenen ajanjaksona.

Ydintarina ja näytelmämuoto Rosa Liksomin näkemyksenä on ehyt ja kokonainen, hurmaavan lapinmurteinen, suomalaisnaisen rakkaudenmakuinen, todentuntuinen tilitys suomalaisesta saksalaismielisestä naisesta, sodan ja läheisväkivallan runtelemana.

Nuori tyttö asuu juuri itsenäistyneen Suomen pohjoisimmassa kolkassa. Hän kirjoittaa runoja, on innokas partiolainen ja käy kesäleireillä Saksassa. Tulevaisuus on valoisa, sisällissota juuri voitettu ja nyt valmistaudutaan uuteen sotaan. Eletään kahden totalitaarisen valtion, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton, puristuksessa. Vihataan toista, rakastetaan toista. Tyttö kasvaa aikuiseksi ja rakastuu itseään 28 vuotta vanhempaan Everstiin. Kaikki unelmat käyvät toteen, kun he menevät naimisiin. Mies on täydellinen, hänellä on jääkärikoulutus, sadistinen luonne, hyvä viinapää ja huono itsetunto. Alkaa eloonjäämistaistelu.

Tosiasiassa Lapin aavat suomaisemat kätkivät sotamme, välirauhamme ja jatkosotamme maailmansodan pohjoisimpien rintamien tapahtumien arjen ja todellisuuden sekä armottomuuden, joissa lopulta Hitlerin natsiarmeijan sotilaat täyttivät 200000 taistelijalla koko Lapin alueen, alkuperäisten asukkaiden jäädessä vähemmistöön 150000 kansalaisella.

Everstinna on riipaiseva tulkinta Rosa Liksomin rakastetusta romaanista. Se on yhden naisen koko elämä ja pienen Suomen tarina tähän päivään saakka. Esitys käsittelee militarismia, fasismia ja vallan lumovoimaa. Liksomin kieli ja ihminen haastavat meitä katsomaan, millaiseen Suomeen olemme matkalla.

Esitys on Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Avoimien Ovien ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitykset Jukossa 19.9.-3.12.2026, lauantaina 19.9.2026 klo 18.00 alkaa esityksen lahtelainen ensi-ilta.

Esitykset jatkuvat Lappeenrannassa keväällä 2027.

Alkuperäisromaani: Rosa Liksom
Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander
Lavastus ja puvustus: Ia Ensterä
Valosuunnittelu: Antti Helminen
Äänisuunnittelu: Janna Hyrynkangas
Sävellys: Minja Koski
Rooleissa: Maria Nissi, Minja Koski, Matti Pajulahti ja Netta Salonsaari
Kuvat: Antti Sepponen
Traileri: Minja Koski

Liput 34 / 29 / 20 €

Esityksen kesto on noin 2 t 40 min väliaikoineen

 https://teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/everstinna/

Kategoriat
filmi jännitys kansainvälisyys kulttuuri luonto musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Kaikenikäisten teatterielämys

Timo Ruuskanen

Teatterissa on suurenmoista kokea yhtäaikaista lasten ja aikuisten jännityksen odotusta ja vapautuneisuuden riemua itse osallistuvana ja kommentoivana katsojana, vuoroin kuiskauksen höyhenenkeveäksi hiljaisuudeksi hiljentyneenä, vuoroin hillityn pikkutarkasti ääneen asiaan reagoivana tässä Red Nose Companyn & Lahden kaupunginteatterin yhteisessä maailman ensiesityksen näytännössä.

Ihmeellisintä oli kaksi vuotta ja nuorempienkin mukana olleitten katsojien taitavuudessa ottaa osaa sadun mielikuvituksellisen monimutkaisiinkin käänteisiin, yhteisreaktioihin, tarvittaessa sadunkertojan, hieman pelottavan punanenäisen klovnin veijarimaisesta silmä silmästä katseisiin sekä tietenkin hullunkurisiin aina huumorin kautta kuitenkin tajuttaviin ja somin naururemahduksimme purkautuviin tarinan huimiin, mielikuvituksellisiin käänteisiin.

Yksi mitta tämmöisen esityksen mukana ylitti meidät kymmeniä vuosia teatteria nauttineet katsojatkin tässä täydellisessä, lyhyen lyhyessä maailman kantaesityksen teatteri-illassa: yleisö pystyi äärettömän pitkän, miltei raastavan jännittävän pimeyden jälkeen heti perään vapautuneesti tarinan juonen jokaisen kolmen hahmon elämänonnen haaveet tajuamaan, niihin mukaan spontaanisti heittäytymään.

Kaarina Helakisan satu Ihmeellinen maalari kärjistää naurumme tikahtumaan ihmisen kaikkinaiseen ylhäältä saneltuun pintakoreiluun ja hallintokoneistomme näennäisviisauteen ja vapauttaa meidät luottamaan omaan ajatteluumme ja ainakin mukaan sadun kolmen persoonan ajatuksiin muuttaa maailma sellaiseksi, että meistä jokainen saisi hallita yksinoikeudella elämäänsä ja maailmaa jossakin Onnellisten saaressa ja tulla ihan oikeaksi oman Valtakuntansa Keisariksi.

Ja tietenkin tuo satu tuntui niin todelta ja opettavaiselta, että olimme nopeasti koko katsomo kimpassa, milloin maalari Sutisen kanssa tuoleja kyllästyneinä joka päivä harmaiksi sutimassa tai Majakanvartija Valosen yksinäisyyden muuttamisen kanssamme soutumatkaksi ihmesaarta etsimään. Kerran jo löysimmekin saaren, mutta siellä oli vain lampaita, ja kun Valonen vielä hankki pässin, lampaita oli lopulta jo niin paljon, että ne kaikki piti myydä. Vielä kohdattuamme soutumatkalla kalastaja Vatasen kalastuspuuhissa, niin yhteistyön innolla alkoivat nämä kolme yhdessä raastaa painavaa kalaverkkoa myrskyävän meren uumenista, nostaakseen ylös simpukoita ja arvokkaita helmiä löytääkseen.

Suurenmoisen tuttu kokemus on jälleen tämän klovnitaiturin taitava tapa ottaa yleisönsä ja ohjata katsojat kommentteineen mukaan esitykseensä – niillä joka kerta kokonaistarinaa uuteen jännittävän lumoavaan sadun käännekohtaan tai esityksen nauruhehkuun ja jännittävyysmaksimiin johdattaa. Vajaassa tunnissa on syntynyt esittäjän ja yleisön ainutkertainen suuri komediallinen sadun lumo pienille lapsille ja lapsekkaille aikuisille ja samalla harvinaisen herkkä, lumoavan tiivis teatteri-illuusio teatteritaikaa janoaville pienille ja suurille.

Aikuisille tosikoille tämä esitys näytti teatterimaailman yksinkertaisuuden valloittavuudet: näyttelijän sekunnin sadasosatarkat repliikkinsä ajoitukset, unohtumattoman aidon, taitavan miimikon, tarinan henkeen eläytyvän teatteritaiturin, joka helposti koukkasi varmasti 1-86 -vuotiaan yleisönsä sadun pauloihin sekä esityskokonaisuus – teatteritekniikkanerokkuuden, tehosteiden ja pienoisrekvisiitan, valojen, filmin ja äänien modernit toimivuudet – tämän saman koomikon huuliharpun keveästi kuin sadun juonen lomassa tarinan hienoa filmillistä merimaailman kuvastoa toteuttaen.

Lastennäytelmäksi luultu Ihmeellinen maalari osoittautui kaikenikäisten teatterielämykseksi – sydämellisyydessään ja ainutlaatuisuudessaan loistavaksi syksyn teatteritapaukseksi.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/ihmeellinen-maalari/