Jussi Moilan ja Sini Pesosen teatteri on raikkaan fantastista, pelotonta ja säännötöntä, äärimmäisen impulssista teatteria, jossa nauru ja itku ovat toistensa veljiä, ymmärrys ja tyhmyys erottamattomasti yhteen kasvaneita ominaisuuksia ja ainoana totuutena se, että miehistä merkkiä kantaa hän, jolla on viikset. Kaikki muu on yks haileeta elämässä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, kuolemassa ja vuosituhansien aikasaatossa.
Kansallisteatterin Taivassalin suurenmoinen uutuusanti on esityksen avarine kiehtovine lavastuksineen tulla miltei yleisön syliin, koskettaa spontaanisti väliin tanssivalla liikekielellä, hurjuudella, miesaivoituksilla, vallattoman sumeilemattomalla näyttelijätaiteen isähahmojen leikkimielellä.
Keskiössä näytelmää kirjoittava kirjailija viimeistelee kirjaansa ja kirjoittajan isä traditioista poiketen kaitsee kränäävää, venkoilevaa ja kirjoittamista häiritsevää nelivuotiasta lapsenlastaan, tapahtuma-aikana yksi yö. Kokonaistarinaan leikataan sitten monenlaista muuta aineistoa – aikatasoja, aikamme lääkitsemistarinoita, reseptejä, diagnooseja, muistikuvia, mielentiloja, kuvitelmia päälle- ja hauskan lapsekkaasti ristiin liimaillen. Pohdinta vie näyttelijät ja meidät katsojat utopioihin, suhteisiin, aikakausiin, toisiimme, sukulaisiimme sekä sukupolvesta toiseen niin tyystin vaienneeseen suomalaiseen itseemme. Mikä on se maa, missä isä asuu. Itselleni tulee jälkikuvasta lämpimän visuaalinen – että isän maa on se tuttu koivuinen, luminen metsä. Se riittää erottamaan muiden maiden isien maat omastamme. Siihen voi kotoisen suomalaisesti puunoksaan karskina miehisenä tyyppinä oman vaikenemisensa, häpeänsä ja uhmansa jokainen suomalaismies hirttonuoralla päättää.
Teoksen loputon kohtausrunsaus ja henkilögalleria rakentuvat niin monista todellisuuksista, että voi huoletta vapautua mielikuvitusrikkaan tarinan oikein- tai väärinymmärtämisestä. Jokainen isähahmo, jokaisen isän maa muotoutuu lopulta elämän jälkijunassa muistellen.
Teoksessa on leikkisyyttä ja fantasiaa ja mieltä silti aueta niin moneen suuntaan. Esitys on saatu eheäksi kokonaisuudeksi. Viikset on leikkivä ja myös purkava suhde mieheyteen. Viiksillä voi näytellä miestä ajattelematta sitä miestä sinällään. Varsinaisesti miestä edustavat muut hahmot, joihin päähenkilö itseään sitten peilaa. Lapselle vanhemman kanssa eläminen on kuin voimakentässä asumista, joka jättää jäljen molempiin.
Miten tämä moila-pesosen teatteritrendimäinen ajattelu oikein syntyykään meidän jokaisen katsojan ajatuksissa niin kiehtovaksi, ohjaaja- ja näyttelijätyönä jäsennykseltään täysin käsittämättömäksi, pitelemättömäksi, jos kohta jännitteiseksi ja kiinnostavaksi, että esitystä on pakko ja yhtä aikaa vapaus jäsentää päästämällä naurutervehdyksiä monien tuhansien vuosien taakse kaukaiselle homo sapiens sukulaismiehelle – kuin tositarinana todistaa tämän päivän pienen perheen, isovanhemman, äidin, isän ja nelivuotiaan lapsen maailman vuosituhansien jatkuminen jokaiselle vuosituhannen ja sukupolven edustajalle ja ihmisperimällemme.
Moilan toisaalta tosikko, terävä rivienvälien täyshuumori, aivan säälittä nauruhermojamme ruoskiva läiskiminen päin omaa tosikkouttamme, on meille jokaiselle tarpeen. Saamme Moilan pysähtymätöntä ihmistuhon perimää sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle kuin naurusuin irvistellä ja myös perhekuntamme lohduttomassa kahden suvun vastapuoliasemassa ja yhtä aikaa sitä ylistämässämme perimässämme kurkuistamme kilpaa piiloista esiin karjua.
Siksi koko näyttämö väreilee täynnä itseämme gramman, kilon, sadan tai miljoonankilon painoisina hevosvoimina, kaikelle antautuaksemme, antaaksemme kaikessa inhimillisessä yhtäaikaa periksi ja antaaksemme turpiin vastavoimillemme tai ainakin sotiaksemme itsemme vähintään henkihieveriin, nollata tajuntamme ja tunteemme polttavan viettimäiseksi tuleksi.
Elämämme haperoina kuorina on yhden vuorokauden yksi yö siinä yrittää elää ja kuolla, tehdä sovinto yhtä aikaa perhekuntamme kanssa, kirjoittaa näytelmä valmiiksi, hoitaa nelivuotias poika näytelmäkirjoittajaa häiritsemättömäksi ja heittää kaikki läheisyyden merkit ja standardihelvetit omaan suomalaiseen koivuun.
Moila ja Pesonen antavat meille tunteen voimat olla yhdessä samassa hahmossa lapsia, aikuisia, seuraava sukupolvi ja menneet sukupolvet. Mikäpä tässä on huvitella, hillittömästi nautiskella, taiteilla, hoivata, helliä – kaikkia elämän eliksiirejä erikseen ja yhtä aikaa. Näin saamme kerrankin elää yhdenpäivän yön erilaisissa olomuodoissa, huippuvaltavassa elämänriemun hehkussa, itsekkyyden, tuhon, sodankaunan, pilkan ylivallan, alistumisen kokemuksissa.
Työryhmän pitkälle mieltämät roolien muodonmuutokset ja voimakkaiden tunteiden aistillisuus, eläytymisen taidon rajattomuus on jotakin ennen kokematonta, tuoretta, kiehtovaa, läpikuultavaa rehellisyyden näyttelijäherkkua, vastustamatonta yhteisnäyttelemisen teatteriglooriaa, jonka tämä verraton, upea näyttelijäkvartetti meille tarjoaa.
Isän maa
Näytelmä Jussi Moila Ohjaus Sini Pesonen Skenografia Camilla Nenonen Musiikki Tony Sikström Valosuunnittelu Eetu Hiltunen Äänisuunnittelu Pauli Riikonen Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen Valokuvat Mitro Härkönen
Rooleissa Jani Karvinen, Kaisa Leppänen, Harri Nousiainen ja Ilja Peltonen
Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Taivassalissa 14.1.2026
