Kategoria: jännitys

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden Kolmen Pennin Oopperassa

Eturivi: Henrik Hammarberg, Aurora Manninen, Saana Rautavaara, Henna Wallin, Nenna Tyni, Laura Huhtamaa, Annukka Blomberg.
Keskellä: Veeti Vekola, Tomi Enbuska,
Takarivi: Jori Halttunen, Mikko Jurkka

Lahden kaupunginteatterin Kolmen pennin ooppera on Lauri Maijalan sydänjuurista ja katkeamattoman rikkaasta mielikuvituksellisesta ajatusmyllystä muokkautunut rajun komea musiikillinen, ajantuore teatteriohjaus, henkisessä voimassaan rajaton, selkeydessään ja sisällöllisessä ilmaisussaan jokaiselle katsojalle tosin kovin erilaisin poliittisin prosenttiluvuin avautuva, mutta vähintäänkin Brechtin runoin ja Weillin musiikin oopperallisin parodiamakuisin aarioin se vetää musikaalisen loistavasti tulkittuna hymykaaret kasvoillemme vakavankin kohtauksen taustalle elämän lämpöä ja tunteen herkkua meille sopivin pisaroin lohduksemme tarjoten.

Pelkästään ohjaajan ja lavastajan (Minna Välimäki) yhdessä loihtima vaikuttava lavastus, lavan takaseinän silhuetein, korkein telinein ja pylvästöin sekä esineistöin ja muutamin eturamppiin toisinaan hetkeksi ilmestyvin pikkuyksityiskohdin, kuvaa koko esityksen interiöörin menneen ja nykyelämämme maailmaksi, jossa matkaamme kuin suuressa tehtaassa koko ihmiskunta vauhdiltaan yhä vain kiihtyvine ja arvaamattomine liukuhihnaisine tapahtuminemme. Niissä ohi virtaavat yhtä hyvin menevät tai vastaantulevat ihmiset kuin esineetkin, tapahtumat jopa aikakautemme jatkuvasti kiihtyvät sotilasvarustukset loppumattomin asevalmistelujen sotilasajoneuvoin, ammuksien, tykkien, ajan panssarivaunujen ja ohjuksien jonoina silmiemme ohi, milloin minnekin päin mannertamme ja maailmaa taukoamatta siirtyen.

Samaan aikaan sivistynyt maailma jatkaa omalla näennäisellä varallisuudellaan siirtomaiden riistoa lähes ilmaiseksi ostamalla liukuhihnojen täydeltä eteläisten kehitysmaiden hedelmiä ja niitä sitten läntisen maailman liike-elämän voitoilla muka ostellen, ylenpalttisesti nautiskellen tai liikkuupa hihnalla uudet sähköjärjestelmätkin miltei jokaiselle paikkakunnalle noita akuutteja datajärjestelmäkokonaisuuksia kuljettaen.

Vain köyhien luokka on pudonnut tästä vauhdista. Se joutuu itsensä ja ruumiinsa uhraamaan nälän ja puutteen tielle, ammattimaisten hyväksikäyttäjien ja kyseenalaisten liikeyritysten komennossa leivänmurusensa ansaitsemaan.

Näyttämöllepano Lahden Suurelle teatterinäyttämölle koneistuksineen monine taitavine teknisine henkilöineen tekee koko esityksestä harvinaisen nykyaikaisen.

 

Entä Brecht ja hänen säveltäjänsä Weill? Ovathan hekin mukana, jos kohta aina valppaan Maijalan roolisateenvarjon alta tarkkaan pohdituin, harjoitetuin tarinan äkkikääntein ja hahmoin. Näyttelijöiden fasadit eli naamat ja rintamukset ovat aina yleisöön päin. Jo koko epäoopperan alku leikataan Brechtin tapaan tahallisesti poikki estäen katsojan samaistuminen tunnelmaan. Juuri silloin Brechtin tekstin ja esityksen klassisen satiirin kaikkinainen varma tae kera ainutlaatuisten Weillin sävellysten on helppo meihin uppoutua. Koko ensemblen 12 näyttelijän täydeltä, upein muotipuvuin (Joona Huotari-Andreou) koemme yksilöinä erottuvina ja nautittavina laajakirjoisen merkitsevästi esityksessä: verratonta, upeaa silmänruokaa kaupungissamme! Siihen, että köyhälistö ja äveriäisyys olisivat kovinkin ulospäin erilaiset Brechtin tapaan vielä tässä oopperallisessa esityksessä, emme tosin enää usko todellisuudessamme, sillä niin samankaltainen, sekasortoinen, epävarma ja kaaosmainen on aikamme luokkajakoinen maailma, että se ja näyttämön tapahtumat lähes yhtenevät.

Lauri Maijalan omatyylisiä henkilöitä kipuilee näyttämöllä jälleen – osattomia (Veeti Vekola) maailmankansalaisia henkisesti heppoisina ja niin aineellisesti kuin tarinallisesti turhaan maailmaan syntyneinä – vain osattomina kerjäläisinä maailman  syntisiksi tarpeellisia. He ovat jälleen esityksen suola, katsojan arvuuteltava esityksen elementti ja kas – ohjaajalle ominainen klisee paholaisesta (ensi-ohjauksensa The Black Ride -esityksen mukaan) näyttää tällekin esityksen ihmissuvulle siunaantuneen tarpeen olla aina läsnä – jälleen ontuvajalkaisena oliona (Henna Wallin).


Kolmen pennin oopperassa tarinan kauniinkiltin Polly Peachumin (Aurora Manninen) roolin viattomuus kääntyy tyypilliseksi kaikkien tyttöjen kapinaksi vanhempiaan vastaan hänen rakastuttuaan tunnettuun kuuluisuuteen suureen murhaajarikolliseen Puukko Macheathiin ja vielä karattuaan kotoa, mennäkseen tämän kanssa naimisiin. Aurora Manninen tulkitsee naiseutensa pyyteet ehdottomuudeksi. Hänen ajattelunsa on luontevaa aitoudessa ja totuudellisuudessa, sillä hän on nähnyt omassa kodissaan lähes pelkästään köyhien hyväksikäyttöä – ei hänen kotinsa saati vanhempansakaan mitään vilpittömiä ole. Hän esittää myös esityksen yhden upeimmista Weillin melodioista unohtumattomasti ja kauniisti tulkiten.

Peachumin perhe omistaa eräänlaisen köyhyysvuokralaisbisneksen, mikä ottaa palvelukseensa pelkästään rahattomia kerjäläisiä, joille se vuokraa oikeuden saada kerjätä, ja varustaa heidät erilaisin kauppatavaroin: pääasiassa ihmisen tekojäsenin, jaloin, sormin, käsin. Kaupatut tavarat myytyään nämä vuokralaiset saavat muutaman pennin palkkioksi. Epäonnistuneet kaupustelijat pahoinpidellään perusteellisesti. Peachumit myyvät myös seksiä ja isä myy tytärtäänkin.

Isä Peachumin kauppiasluonteeen tulkitsee Mikko Jurkka estoitta virkistävän liukkaan rasvaiseksi ja ovelaksi, rehevän eläväksi piruilijaksi. Hän myös laulaa juuri oman aariansa, sen herkulliset suomalaiskääntäjien Brechtin riimit ja Weillin tahdit tarkan satiirisesti, hauskasti ja taidokkaasti. Hänen roolityönsä, mahtailevan itsekäs olemuksensa rikastavat esityksen hirtehistä elämänmahlaisuutta habituksellaan ja musikaalisuudellaan.

Äiti Peachumina Annukka Blomberg on yksniitisempi luonteeltaan, käytännöllinen ja röyhkeä kauppiasluonne hänelläkin ja myös tyypillinen äiti tyttärensä etua ajamassa, järkähtämätön mielipiteessään, rahanahneudessaan ja fanaattinen ajojahdissaan saada suurrikollinen vävykokelas ansaan ja tuomituksi hirteen. Blomberg laulaa musikaalisesti kylmän kaunisvärisellä alttoäänellään aariansa.

Tähän perheidylliin sijoittuu tietenkin itse sulhanen Puukko-Machie.

Tomi Enbuskan puukkomachiessa on voimaa, särmää, charmia, määrätietoisuutta, älyä, pelottavaa huumeen addiktiivisuutta, rikollisuuden harvinaista väkivaltaista karriääriä, sielullista machoutta ja katteeksi murhan yksinoikeutta – kuin maailman valloittajan räiskiä päät revolverillaan murskaksi keneltä vain, jopa Piispalta ylivertaiseksi saavutukseksi ja näytteeksi pelotusauktoriteetistaan. Naisten valloittajan karismallaan hän on tottunut saaman lumoihinsa jokaisen kohtaamansa tytön helposti.

Pollyn kanssa hän kuitenkin joutui paljastamaan aidon rakastumisensa, miehisen herkkyytensä, vaikka ensin totutusti yrittää ratkaista naisvalloituksensa infantiilisella hurjalla huudolla. Säilyttääkseen vapautensa hän piiloutuu poliisin alkaman ajojahdin seurauksena ja luovuttaa koko rikollisjenginsä omaisuuden ja johtamisen nuorikolleen Pollylle.

Toimelias poliisipäällikkö Tiikeri Brown (Laura Huhtamaa) on viimein saanut kiikkiin kalterien taakse Macheathin. Huhtamaan valloittavan vauhdikas roolityö tuntui suorastaan kutkuttavan jännittävältä.

Eikä tarinan käänteet tähän lopu. Paljastuukin Puukko Mackien jo ennen Pollya naineen Kapakka-Jennyn (Vilma Kinnunen). Jännitämme tietenkin, mihin heti asian selvittyä tämä katkera mieskilvoittelu ja aviopetos samasta rakastetusta oikein voi johtaa. Yllätymme, että se päättyy naisten keskinäiseen sovintoon, jossa Macheathen omaisuudesta ennen hänen mahdollista hirttämistään sovitaan vain hänen autoistaan, minkä värisen kumpikin hänen naisistaan ottaa.

Vilma Kinnunen on toinen esityksen suvereeneista laulajattarista, hänen aariansa Kapakka Jenny -balladin tulkinta on esityksen koskettavimpia, solistinen timantti. Kinnunen myös näytteli esityslavan siivoojan vaatimattomuuden ja tavallisuuden ihanan herkästi, taitavasti ja empaattisesti.

Henna Wallinin upea Lucky-laulelma soi kauniisti hänen tulkintanaan ja eläytymisenään ennen hirttotuomion toteuttamista.

 

Perinteisen loppuhuipennuksen sijaan kertoja keskeyttää kohtauksen ja niinkuin Brecht opettaa – käyttämällä epärealistista pelastusta satiirisesti paljastamaan yhteiskunnan tekopyhyyden: todellisuudessa asioita ratkaisevat raha ja suhteet eivätkä ihanteet ja myös Maijalan ratkaisussa: täysin Osaton nostetaan kansan taltuttamiseksi luonnollisesti Macheathin sijasta hirteen.

Koreografian (Jenni Nikolajeff) yllättävän tarkkakuvioinen japanilaisten taistelumiekkojen ilmatanssi tuo esitykseen hauskuutta, omaperäisyyttä, kaikenlaisen äksiisin arvaamattomuutta ja vauhtia.

Jämptisti toimivat valot ja äänimaailma sekä näyttelijöiden maskit tuntuivat valloittavilta, tarkasti kohtauksiinsa ja hahmoihinsa mietityiltä (Kari Laukkanen, Tommi Raitala, Anu Reijonen)

Monet näyttelijät tekivät maittavia sivurooleja, toivat joukkokohtauksiin henkilökemiaa, suurta monen sivuroolin muuntautumiskykyä (Jori Halttunen, Nenna Tyni) ja joskus tarpeellista etukäteen harjoiteltua rooleihin heittäytymistä varsinaisen rooliesiintyjän sairaustapauksissa (Henrik Hammarberg, Saana Rautavaara, Anna Pitkämäki).

 

Antti Vauramon harjoittama ja sovittama 11-jäseninen teatteriorkesteri on esityksen suuri ja monesti kohtauksen vaikuttavin, varmin elementti herkissä sovituksissa, jopa tunnerikkaissa solistien säestysversioissaan. Sen mukana pääsee helposti ihan ulkopuolisenakin taitavista sävellyksistä ja hienoista tulkinnoista nauttimaan.

Orkesterin piiloissa näyttämöaukon taustan yläilmoissa toiminut harvinainen livesoitto tuntui jo sinänsä harvinaisuudelta ja olisi toivonut edes loppukumarruksissa sen verrattomat musiikkitaiteilijat tulla esitellyiksi.

Pienen piirun kuitenkin saan heittää tarpeellista kritiikin sivallusta. Näyttelijät huutavat liikaa. Monet sanat jäävät tavujensa vangeiksi eikä muutamista tärkeistä repliikeistä saa selvää. Pidän asiaa myös näyttelijän ääntämisaparaattien kunnon työturvallisuuskysymyksenä.

 

 

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö klo 18.30

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Esityksen kuvat  Janne Vasama

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa 11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

https://lahenuutisia.fi/2026/09/09/suuri-ensi-ilta-kolmen-pennin-ooppera-tanaan/

 

Kategoriat
Historia jännitys Koulutus kulttuuri luonto taide yhteiskunta

Neljänkymmenen kilometrin päässä maailmantaiteesta

Anish Kapoor, Edeltäjä, 2026, sekatekniikka

Mitä Suomen metsä kymmenin tuhansin parisataavuotisin kirveshakkuineen ja jalostuksineen on luonut arkeemme. Ainakin koko Mäntän kaupungin merkittävine puuteollisuuksineen, tehdasyhteisöineen ja vielä nykyisinkin miltei jokaisen suomalaiskodin Serlachius-vessapaperin näin jälkipolville jokapäiväiseksi muistutukseksi.

Rikkaat, alkuaan pääosin muista pohjoismaista Suomeen muuttaneet suvut saattavat liikebisneksissään keskittyä vain rahan hankkimiseen paisuttaakseen omaisuuttaan. Joskus – kuten Mäntässä – on käynyt myös toisin. Taiteeseen tykästyneet omistajat ovat pitäneet jo yli satavuotta myös köyhiä suomalaistaiteilijoita ja ulkomaisiakin aikakauden huippukuvataiteilijoita arvossa ja antaneet heille tilat tehdä rauhassa, nälättä taiteilijatyötään omissa taiteilijoille osoitetuissa tiloissa, ateljeissa ja residensseissä. Vastineeksi nämä mesenaatit saivat mitä harvinaisimpia, taidokkaimpia taiteilijoiden uniikkeja maalauksia ja veistoksia. Näin syntyivät perusteokset myös tänne Serlachius-taidesäätiön museoille.

Tänne Mänttään maamme kenties nykyaikaisimman ja monipuolisimman taidemuseon taiteen tutustumiseen tarvitaan yksityisauto, mikäli ei ole vielä polkupyöräilykuntoinen tai satu pääsemään melko usein Tampereelta varta vasten Serlachius-taidesäätiöön järjestettäville retkille mukaan. Meille Virtasille on onnenpotku, että kaukainen Päijänne-kesämökkimme on vain 40 kilometrin päässä Mäntän taidemuseoista.

Paikka on suomalaisluonnon ainutlaatuisuus, luonnonkaunis, siisti useiden kymmenien hehtaarien rauhaisa puistomaisen rauhoittavaksi suunniteltu hieno, järvinen suomalaisautuus.

Parkkipaikkojakin riittää sadoille ja niiltä hiljalleen museota kohti käyskentelevää kävijää tervehtii heti Emil Wikströmin Kuokkamies vuoden 1908 taiteen huipputekijöiden aikalaisena. Kanssakulkijani havaitsi yhden yksityiskohdan, ties kuinka monta kertaa jo tuon useiden vuosien aikana näkemästämme veistoksesta, että Kuokkamies oli saanut tuon joka seitsemännen suomalaisen ominaisuuden mukaansa meille muistutukseksi sukujemme perinnöistä – Kuokkamies on vasenkätinen. Samalla kohdalla leveän sisääntulopolun toisella puolen tervehtii miltei yhtä iäkäs suomalaisen vanhan julkisen taiteen perusteos Nuori Hirvi -patsas (1923) Jussi Mäntysen luomana Joenniemen Kartanoon johtavan tien vierellä kuin meitä uteliaita vain huolimattomasti taakseen vilkaisevana.

Gösta Serlachius -museon modernin puolen valtaisat lasiset ovifondit tervehtivät jo kaukaa menneitten näyttelyiden ryhmäteoksella ja Anish Kapoorin näyttelyn kookkaalla sisääntulojulisteella meitä.

Harvoin on tarvinnut taidenäyttelystä lähteä sovinnolla melko nopeasti ja tyytyväisenä. Anish Kapoorin töistä saa vajaassa tunnissa ainakin vakuuttavan kuvan niiden maailmanluokan ainutlaatuisuudesta. Kannattaa tuon lisäksi katsoa selkeä taiteilijan itse juontama varsin nykyaikaista työskentelyä kuvaava kolmetoistaminuuttinen, apulaistensa työtä ja sen hengenvaarallisuutta – happinaamarein ja erikoisilmastoinnein, sirkkelein, hitsauslaittein – hyvin viestivä lähes teknisen laboratorionomainen ateljeevideo.

Tämä taiteilija perustaa taiteilijatyönsä väriensä omanäkemykselliseen teoriaan. Punainen on hänen päävärinsä ja musta ja valkoinen sen pehmeät sekä kovat kumppanivärit. Teokset eivät esitä mitään vaan kahlitsevat jopa neljäntoistatuhannen kilon painollaan tai yli kymmenmetrisillä tauluripustuksillaan ja kolmiulotteisuudellaan meidät lumoutumaan taiteen nykyhetkeen. Taide ei suinkaan tarvitse sanallista tulkkia. Se vaikuttaa itseisarvona.

Toinen Kapoorin peruspohja teoksilleen on tilakäsitys, joka tuntuu meistä avaruudellisen rajattomalta. Yllättävää on, että hän useat teoksensa lähtökohdat perustaa lapsuuskaupunkinsa äärettömien korkeiden vuorten ja syvien laaksojen tilavuorottelujen ja arkkitehtuurin vaikuttimiin. Kapoorille oman intialaisen suhteellisuusteorian sopeutumisen lontoolaiseen hektiseen aikamme ihmismassavilinään on ollut ilmeisen helppoa: niin Kapoorin synnyinkaupunki Intian Mobai kuin jo 18-vuotiaana opiskelukaupungikseen muodostunut Lontoo ovat molemmat asukasmääriltään 12-miljoonaisia. Meille erakko-suomalaisille jo pelkän oman sisäisen minän tavoittaminen vaati suurta taitoa ja työrauhaa, hiljaisuuttakin. Sen Kapoor hallitsee ja välittää meille ajatuksemme kiehtoen ja turhat puheemme mykistäen.

Anish Kapoor, kuva George Darrell

Pieni yksityiskohta hänen moneen tekniikkaansa, materiaaliin ja kokeiluihin perustuvista töistään on myös mielenkiintoinen. Tivoleista ja huvituksista me suomalaiset olemme kokeneet peileissä niiden kuperuuden hauskaksi viihteeksi. Peilisalit, joissa kasvomme tai naapurimme näyttävät moninkertaisen paksuilta tai luurangonlaihoilta, ovat olleet meille taattua huvia nähdä ja kokea.

Kapoor sen sijaan on pitkään tutkinut peilien koveruutta ja saa teoksensa niin eläviksi, että miltei pelästymme itseämme tai naapuria kanssamme niistä peilatessamme: mittasuhteet ja perspektiivit, läheisyys ja kaukaisuus sekoittuvat yllättävän salamannopeasti maailman koveruudessa.

Pieni silmäys Kapoorin havaintopsykologiseen leikittelyyn: tältä puolen teosten mustat kuviot näyttävät hyvin yksinkertaisilta, käykääpä katsomassa teokset niiden eri kääntöpuolilta – hämmästytte!

Tällä käynnillä viiletimme läpi näyttelyn monta kookasta näyttelyhallia, yhden täysin sysimustan, toisen mustin havintopsykologisen vekkulamaisesti mietittyjen kuva-arvoitusten sisältöpistoksia yrittäen turhaan ratkaista moniuloitteisine kuvineen ja keskityimme hänen pääteokseensa Edeltäjä, joka 13 rekka-auton kuormana koottiin hallitsemaan koko valtavaa monisataneliöistä näyttelyhallia hehkuvan elävän punaisuutensa tenholla.

Kauniita Kapoorin teokset ovat – pysähdyttäviä, rauhoittavia ja harmonisia. Jotakin sisällämme, ajatuksissamme ja tunteissamme saa liikahtamaan niitä kokiessamme. Siinä Kapoorin maailmantaiteen ydin.


https://serlachius.fi/

 

Anish Kapoorin näyttely

Serlachius Kartanossa Mänttä-Vilppulassa 27.6.2026–4.4.2027. [1, 2]

 

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

ORVOT -vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa

Treat ja Philip

Lyle Kesslerin näytelmä ORVOT yli neljänkymmenen vuoden takaa syntysijoiltaan silloisen amerikkalaisen ihannemaailman vapaudesta, pikkurikollisten maailmankuvasta ja monien perheiden kasvattamatta jääneistä, aikuisikään ehtineistä jälkeläisistä on tiivis draama, suorasukainen ihmistyyppiajattelussaan ja hyytävän hieno loppuratkaisuissaan. Ehkä siitä tänne tänään, itsestään kovin ylpeilevään, nykyisin maailman sivistyneimpään kaukaiseen Pisa-Suomeen ei kasvatuspelotteeksi ole.

Veljekset Treat ja Philip elävät elämäänsä kahdestaan vailla vanhempiaan äidin kuoltua ja isän lähdettyä -jossakin suurkaupungin nuhjuisessa asuntoloukossa. Isoveli Treat määrää heidän yhteiselämänsä ja pitää sen talouden yllä teräasein ja pikkurikoksin. Hän on uskotellut pikkuveljelleen Philipille, että tämä on hengenvaarallisesti allerginen eikä saa siksi koskaan poistua asunnosta. Philip on lapsellisuudessaan tarinan uskonut – jatkuvien veljensä nyrkkien ja pahoinpitelyjen voimalla. Isoveli estää pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen oman rajatun neljän seinän kodin sisälle. Vanhempien muistoja löytyy enää joistakin komeroiden nurkista. Kahden täysikäisen ihmisentaimen läheisyyttä tai rakkautta ei interiööristä löydy.

Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään – tarinan kohtalokkain seurauksin.

Philip

Juho Uusitalo näyttelee turvattoman Philipin valloittavan lapsenomaiseksi, maalaismaiseksi, koskaan mitään sivistystä tai yhteisöä kokemattomaksi aikuispojaksi. Pikkuveljen elämä toimii isoveljen poissa ollessa television lännenelokuvien salaa koetuissa ja unelmaisissa maailmoissa sekä vaatekomeroon piilotettujen elokuvahahmojen katseita nautiskellen. Uusitalon reaktiomaailma on hurmaavan uniikkia, puhetapansa reaktiovaihtelussaan ja sisäisessä naurussaan valloittavaa ja hänen nujerrettu mielikuvituksensa säteilee silti koko esityksen ajan inhimillisyyttä, äidin kaipuuta, ihmisjanoa ja tulevaisuudenuskoa sekä vapautuu meille katsojille nautittavan herkullisena, elävänä roolityönä.

Pyry Nikkilän Treat on ulkonaisesti kylmänoloinen, kyynistynyt ja väkivaltareaktioin latautunut esityksen voimahahmo. Hänen ulkoasunsa, ilmeensä ja sisäinen ajattelunsa ovat kaikki mustaan jenginahkaan käärittyä arvaamattomuutta ja reaktiovoima räjähtävää äkkipikaisuutta täynnä. Nikkilä luo hahmonsa ulkonaisesti eheän tyylikkääksi, roolinsa erittelyt ryöstämiinsä uhreihin veitseniskumaisen rennon vähättelevästi ja sielulliset tuntemuksensa veljeensä kuin piilevällä velirakkaudella varustettuina, tahallisen ylireaktioin nyrkein häntä muka veljellisesti kurmottaen. Nikkilä tulkitsee taitavasti roolinsa – sivistyksensä ja luokkakohoamisensa sisäisen ja ulkonaisen hahmottelun ja näytelmän loppukäänteet – viimein kykynsä antaa väkevästi sisältään purkautua koko elämää nakertaneen äidin puutteen lohduttomuuden.

Harold ja Philip

Petri Liski tekee elämänsä roolityön. Hänen poikkeuksellisen elegantti ja huoliteltu herrasmieshahmonsa Harold on kuin koko yhteiskuntaa peittävä valheellisuus. Liskin näyttelemistä leimaa älykäs ja nopea reagointi, hillityt mielenmuutokset ja suunnitelmallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä hänen elämämme huiputtajille ominainen liikemiesmäisyytensä saa mitä hauskimpia ja juonikkaimpia olomuotoja. Hän häikäisee koko toisen puoliajan tapahtumien demonisuutta muunnellen hahmonsa monipuolisuudella, kepposellisuudella. Kenties hän ensi kertaa tuo myös koko esitykseen rakkaudentunnetta, keskinäistä luottamusta ja läheisyyttä ohjatessaan veljeksiä elämän tarpeellisiin menestymismaneereihin – kenkälusikasta petollisten monimiljoonaisten liikeasiakirjojen oikeisiin ajoituksiin saakka. Häneen myös molemmat veljekset uskoutuvat. Eikä näytelmän loppuratkaisua enempää tarinan kirjoittaja kuin ihmisten huiputtaja Harold roolitulkinnassaan voi enää vaikuttavammin toteuttaa.

 

Tapani Kalliomäki on ohjaajana jälleen se suurenmoinen, elämää ja ilmiöitä täynnä pursuva, meille välittävä taiteilijapersoonallisuus. Hänen rooliohjauksensa, varsinkin toisen näytöksen suorastaan äärimmilleen paisuva tekstin ja yhteisnäyttelemisen herkkyys sekä yksityiskohtaisuus, saati suuret sisältöteemat yhdessä häkellyttävän toimivien lavastuksen, valojen ja äänimaailman sekä rojaltina lännenfilmin aikaansa sitova, loistavasti toimiva käyttö, antavat meille vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa. Tulkinta lähestyy kokonaisvaikuttavuudeltaan elokuvaa upeudellaan.

Orvot nähtyään – taitavan selkeänä jännittävänä, pikkudetaljeiltaankin rikkaan yllättävänä näytelmänä, taatusti komeana ohjaaja-näyttelijä-yhteistyönä – katsoja tulee vähintään mietteliääksi ja ravituksi päiviksi eteenpäin oman elämänsä moninaisesta koukeroisuudesta ja onnen sattumallisuudesta.

 

Esityksen vaikuttavuuden todistivat harvinaisen pitkään jatkuneet, kiitolliset yleisön aplodit.

 

 

Lyle Kessler  ORVOT

Rooleissa Petri Liski, Pyry Nikkilä, Juho Uusitalo

Ohjaus Tapani Kalliomäki Suomennos Sami Parkkinen Lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen Äänisuunnittelu Sami Hassinen Ohjaajan assistentti Mikko Piikkilä  Valokuvat Stefan Bremer

Arvio kirjoitettu Kansallisteatterin Taivassalissalin 4.9.2026 esityksestä.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot

Kategoriat
Historia jännitys kotiseutu Koulutus Matkailu tiede yhteiskunta

Kättä antamaan kaupunginjohtajalle ehkä tänä vuonna

Lahden menneisyydestä tähän päivään saakka kaupungin ilme näkyy selvimmin sen ylimmässä johdossa, kaupunginjohtajassa. Omassa paljasjalkaisuudessani olen saanut elää yhteensä yhdeksän eri kaupunginjohtajan luotsaamassa Lahti-kaupungissa.

Olavi Kajala (1942-1967) oli toimelias, kaupungin ilmeen ja infran amerikkalaistanut mies, jolle mikään suuri tai pieni ei ollut vierasta. Aina nuorisokulttuurista ja sen päätöksistä sekä runsaista tapahtumista alkaen hän rusetteineen ehti meitä kaikkia tervehtiä kädestä pitäen ja olla mukana monissa kulttuuririennoissa.

Teemu Hiltunen (1967-79) oli luotettava, harkitseva poliitikko, jolta Kajalan jälkeen ei vaadittu suuria ideoita toimia virkeän teollisuuskaupungin hyvinvoinnin jatkumiseksi. Enemmän hän keskittyi kaupunkilaisten kannalta urheiluun ja sen organisaatioihin. Häntä kättelin useasti erilaisissa juhlissa, jopa kulttuuripalkintotilaisuudessa.

Hiltusen valtiosihteeriajan hänen kaupunginjohtajavirkaansa hoiti sijaisena Kalervo Aattela (1974-79). Aattela oli kohtelias, harkitseva, pikkutarkan huolellinen virkamies, joka myös ymmärsi kulttuurisia pyrintöjä. Häntä olen useamman kerran niin kaupunginhallituksen kokouksissa kuin eri tilaisuuksissa, jopa myöhemmin Imatran kaupunginjohtajana kätellyt.

Seppo Välisalo (1980-95) oli enemmän urheiluun keskittynyt johtajamme, muistan hänet vain muutamista suurista kokouksista, joissa hän kokoonsa nähden pitkällä, valaistulla karttakepillä kertoi asioitaan kalvolta tai kartalta näyttäen. Välisalon aikana kunnallispolitiikka oli rauhaisaa ja kiireetöntä ja hänen oli helppo saada kaupungille slogan Lahti the Business City. Oopperasta hän kyllä oli jonkinverran kiinnostunut, mutta jäi lopulta kansalaisten mieliin johtajuutensa jälkeisenä hiihtoputkiyrittäjänä. Häntä en saanut kätellä.

Kari Salmi (1995-2003) on minulle tutuin kaupunginjohtaja: tunsimme jo toistemme lapsuusperheet. Salmen pitkäaikainen apulaiskaupunginjohtajuus oli lähentänyt hänet meihin kulttuuri- ja opetustyöläisiin kiinteästi. Salmea olen kätellyt varmaankin ihan käsien kulumiseen saakka useasti ja jatkuvasti. Virkamiehenä hän hoiti tehtävänsä mielestäni hyvin, mutta luottamusmiehenä hän oli kovin vaisu ja saamaton.

Hänen kunniakseen on kuitenkin nimettävä vapaaehtoistyö, jolla hän on haalinut asiantuntijoita ihan viime vuoteen asti, suorittanut erilaisia rahoituspyyntöjä, hankintoja, kaikille kansalaisille kuuluvan Sibeliustalon maksuttomiin Suomalaiset Historipäivät -tapahtumaan, sen esityksiin, yleisökeskusteluihin ja maan ykkösasiantuntijoiden vierailuihin tässä kaksipäiväisessä vsltakunnallisesti merkittävässä yleisötapahtumassa.

Sitten kaupunginjohtajajärjestyksessä tuli virkaanTarmo Pipatti (2003-2007), joka mainiosta etunimestään ja heinolalaistaustaisuudestaan huolimatta alkoi haukkua koko kaupunkimme omaksi reviirikseen. Hän nuoren uroskoiran ilon lailla yritti uudistaa kaikki hallintokunnat, ehtipä puhetaidollaan kirkon arvokeskusteluihinkin, toi tiimiajattelun kaupunkiin sekä höyrysi niin, ettei kukaan pysynyt perässä. Jopa linja-autoaseman hävitys ja matkakeskusajatus olivat hänen haukkujohtamisensa ideoita. Eikä hän tuossa pikajuoksussaan ehtinyt minuakaan, tavallista kaupunkilaista tässä roimavauhtisessa menossaan kätellä. Nykyisin hän on jo Rakennusteollisuusjohtajan korkeasti palkatusta toimestakin eläkkeellä ja on yksi suomalaisen Lahden Salpausselän harjujen puhtaan pohjaveden ulkomaille myyvän pullottamon – ilmeisesti hyvätuloinen osakas.

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta (2007-2018 ) sen sijaan joutui miltei alkajaisiksi kättelemään Ranta-Kartano -kansalaisvaikuttajaryhmämme.

Hän on sittemmin käsittänyt insinöörillisessä fiksuudessaan kaupungin poliittisen elämän repaleisuuden, päämäärättömyyden ja ajattelutason mataluuden ja käyttänyt sitä taitavasti hyväkseen. Näin toriparkit, ohitiet, hölmöistä hölmöin keskustaeheytys, Ranta-Kartanot, joukkoliikennetoteutussurkeus, koulujen alasajo ja hävitys sekä Lahden kulttuurikaupunki-ilmeen tuhoaminen ovat päässeet Myllyvirran suosiollisessa hyväksynnässä tapahtumaan kenenkään juurikaan vastaanharaamatta – helpoin kaikista tietenkin Nastolan ottaminen meidän lahtelaisten rahapussien ja veronmaksukyvyn kontolle. Hän on myös yhtynyt hävyttömän tyhmään ajatukseen ja tekoon myydä Lahti Energiamme. Myllyvirralta toisinaan riitti harrastusta vastailla kaupunkilaisten kysymyksiin, tosin niissä hän paljastaa itsensä ja täydellisen osaamattomuutensa yhteisiin asioihimme ja Lahden todellisiin menestystekijöihin. Tuon ensi kerran jälkeen en ole häntä saanut kätellä, vain tervehtiä vastaantullessa nyökkäyksellä tai sähköpostitse kirjallisesti.

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

Pekka Timonen (2018-2023)

Kaupunginjohtaja Timosen ensiotteet Lahden Kaupungintalon puutarhajuhlassa 1.9.18 tuntuivat aluksi kovin välittömiltä, puhe mukavan luontevalta häntä kätellessämme, keskustellessamme ja silmiin katsoessamme – ero katsekontaktia vältelleeseen edeltäjäänsä oli myönteinen kokemus. Muutaman viikon ensikokemuksen jälkeen ja viiden vuoden kokonais-saldona Timosen otteet herättävät enää vain pelkkää kummastusta.

Yksi jo liian usein julkisuuteen törmäilevä on ollut näkyvyydessään ylivoimainen – kaupunginjohtajamme Pekka Timonen, jonka asema sinänsä oikeuttaa julkisuuteen. Hänen asiantuntemattomuutensa kilpistyy huippuun kouluverkkopäätöksessä, julkimo (Lahti-säätiö) pinnallisuudessa, täysin hahmottomassa rakennusyhtiöiden määräämäksi temmellyskentäksi ryöstäytyneessä kaupungin kaavoituksessa (Rantakartano), Ahtialantien bunkkerityhmyydessä ja greenkaupunki-asiantuntijakiinnitysvirheissä (Milla Bruneau) sekä Liisu-liikennesuunnitelman ja Iitin moottorirata-tuhlauksen kaltaisissa kaupunkimme imagoa tuhoavissa epäonnistumisissa.

Lahden luonnonmaiseman ainutlaatuisuus, kaupungin järvien vetovoima ja ennen kaikkea asukkaitten mielipiteet ovat Timoselle täysin vieraita käsitteitä.

Outo taipumus Timosen kyltymättömässä julkisuushakuisuudessa vei hänet mierontielle pitämään koko Suomea ja Eurooppaa alueenaan. Hän ei aina tajua, edustaako hän toimissaan Lahden veronmaksajien kustantamaa kaupunginjohtajuutta vai tv-ruutuihin paljon kaupunginjohtajaa useammin säntäävää Tapahtumateollisuus r.y:n puheenjohtajuutta.

Tällaisen julkisuushaluisen kaupunginjohtajan varmaan kaikki muutkin kunnat haluaisivat johtajakseen, saadakseen siinä samalla näkyvyyttä paikkakuntana – kuten Vantaakin, jonne hänet avosylin valittiin.

 

Niko Kyynäräinen (2023-)

3.10.2023 Lahden kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuutetut jättivät äänestysliput nimenhuudon mukaisessa järjestyksessä kolmesta loppusuoralle päässeestä kaupunginjohtajaehdokkaasta: Rinna Ikola-Norrbacka sai 25 ääntä, Niko Kyynäräinen 28 ääntä ja José Valanta 6 ääntä.

Koska kukaan ei ollut saanut yli puolta annetuista äänistä, toimitettiin uusi vaali kahden eniten ääniä saaneen välillä. Toisella kierroksella Rinna Ikola-Norrbacka sai 28 ääntä ja Niko Kyynäräinen 31 ääntä. Näin ollen kaupunginvaltuusto valitsi Lahden kaupunginjohtajan virkaan Niko Kyynäräisen.

Demokraattiset luvut 28 -31 eivät kovin yksimielistä käsitystä antaneet valtuutettujemme valinnasta. Emme me, eivätkä hekään ilmeisesti riittävästi tiedä, minkälaisen sian säkissä tai timantin kultarasiassa onnistuivat johtajaksemme  arpomaan.

On ymmärrettävää, että Niko Kyynäräinen vasta reilu parisen vuotta kestäneessä kaupunginjohtaja-pestissään on vielä miltei kirjoittamaton luku, eräänlainen matalaa profiilia käyttävä uuslahtelainen, monenlaiseen oljenkorteen tarttuva tapaus, mutta kovin epäkonkreettinen perusteissaan.

Tyypillisen kuntahallitsemisen typeryyden hän tosin on jo päätöstehtailussaan aloittanut. Hänkin ajattelee, että rahaa tulee roppakaupalla myymällä kaupungin omaisuutta. Lahti-Energian myyminen oli jo pelkkänä ehdotuksena ja ajatuksena lahtelaisuudelle melko vieras ja ensikuulemalta jo tuhoon tuomittu yritys. Se tyrmättiin tylysti.

Karamellitehtaan hän ilmeisesti sai vakuuttumaan Lahteen edellisten kaupunginjohtajien huolellisesti petaamana tuloksena sillä, että työpaikkojakin tulee siinä suklaan sivussa.

Hänen osuutensa koulutuksessa sen sijaan on kovin haparoivaa. Hän on ihastunut koulutuksen ylätasoihin, erikoisesti yliopisto-sanaan ja kampuksiin ja aikoo väkisin tunkea tuon tarpeettomuuden lahtelaiseen kansallismaisemaan, Vesijärven idyllimaiseman ja asukkaiden yksinoikeuden kauniiseen yhteisömaisemaan pilaten. Toivottavasti hänen ja muiden demarien saati Lappeenrannan yliopistoruhtinaan päät saa lahtelaisen luonnon ainutlaatuisuuden tarkoituksen täällä asuvan lahtelaiskansan oikeutena ja nautintona säilymään koskemattomana.

Eikä hullumpaa olisi, että itse kaupunginjohtajamme alkaisi nostaa lasten merkitystä, peruskoulutustamme kunnallisin uudistuksin maan ykköstasolle, jossa se leijui vielä Pisa-todistein maailman ykköskuntana muutama vuosikymmen sitten.

Pari päivää sitten Kyynäräinen yritti vakuuttaa Televisiossa täydestä hulluudesta rakentaa Datakeskuksia joka paikkaan Suomea, Lahteenkin kahta. Eikä hänen puheensa vakuuttanut, kun katsoimme oman perheemme sähkölaskua ja sen suuruutta. Kyllä kapasiteettia riittää datakeskuksille, kun maksajia löytyy kuntalaisista! Mihin niitä ulkomaisten omistajien datapalatseja sitten me lahtelaiset tarvitsemme – ei osannut Kyynäräinenkään selittää.

 

Mutta armahduksen Niko Kyynäräinen saa meiltä kriitikoilta ja taiteilijoilta asiantuntevasta kulttuurisesta kannanotostaan Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon ja teatterinjohtajaamme huhtikuisessa blogissaan:

”Lahden kaupunki seisoo teatterinsa takana. Kaupunki tukee teatterin työtä, sen pitkäjänteistä kehittämistä sekä teatterinjohtajan vastuullista taiteellista johtamista. Me luotamme kaupunginteatterin johtoon ja henkilöstöön ja haluamme yhdessä kehittää arvostettua taideinstituutiotamme avoimessa vuoropuhelussa, erilaisia näkemyksiä kuunnellen ja arvostaen.”

Kyynäräinen käytti itsestään Lahden kaupunki -nimitystä. Se on hieno oivallus -sitä vastuullista nimitystä meistä jokainen lahtelainen voisi myös itsestään käyttää!

Ehkä odotamme silti vielä vaikkapa tuota otsikon lämmintä kättelyä tutustuaksemme – me kaupunkilaiset – häneen aidosti, ei vain yhdessä pitkässä esittäytymispuheessa Lahden kaupungintalon sisäpihalle etukäteen ilmoittautuneelle lahtelaiskermalle ajatuksiaan luetellen.

Meille hämäläisille ei kuulu normaalisti kätellä lähimmäisiämme, mutta yleisiin kohteliaisiin tapoihin se kuuluu luontevasti, siitä numeroa tekemättä. Meitä kaupunkilaisia eivät juurikaan nämä miesjohtajavirkamiehemme ole (paria poikkeusta lukuunottamatta) pitäneet edes kädestä tervehtimisen arvoisina. Siksi on tarpeen tehdä asiasta jälleen tällainen ajankohtainen villisikamainen haloo-numero.

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri musiikki teatteri yhteiskunta

Lahden seudun kesäteatterien huippuavaus

Nimiroolissa Kärppänä Stefan Andersén

Pesäteatteriksi nimensä muuttanut, entinen Pesäkallion kesäteatteri, tuo torstaina 25.kesäkuuta 2026 näyttämölle veijarimaisen komedian ja vauhdikkaan dekkarin. Matti Röngän romaaniin perustuva esitys Uskottu mies – Viktor Kärppä vie katsojat lähihistoriaan, Suomen ja Itänaapurimme sopuisaan aikaan, jolloin rajat olivat vielä auki.

Matti Röngän kirjan pohjalta tarinan ovat näyttämölle dramatisoineet Tapio Aarre-Ahtio ja Kalle Sulalampi, joka myös ohjaa esityksen. Matti Röngän tuttu ääni johdattaa tarinaa kertojana.

Näyttämöllä Mikko Laine, Anna Pukkila, Ilmari Myllynen, Pekka Airos, Mirva Myllynen, Einari Toiviainen, Julius Jansson, Astrid Blomqvist, Ranssi Toiviainen. Lavastus Minna Lavaste, puvustus Auli Kokkonen sekä tarpeisto Auli Kokkonen ja Myrsky Jääskeläinen, äänisuunnittelu Erkka Helenius, koreografia Mikko Laine, tuottaja Jenni Saario.

Kuten ”Pesiksen” perinteisiin kuuluu, esitystä tahdittaa teatteribändin tarjoilema kotimainen livemusiikki ja roima annos huumoria! Mukana on niin lännen kuin itäisen naapurimmekin iskelmää ja laulelmaa aina Ilkka Talasrannan sanoituksesta Seksipommi kaihoisaan Abramovich Frenkelin laulelmaan Kurjet ja vaikkapa Olavi Uusivirran Rakastajat  ja Arvo Koskimaan Syyspihlajan alla.Koskettimet Ilmari Myllynen ja Astrid Blomqvist
Kitara Einari Toiviainen
Basso Pekka Airos
Rummut Julius Jansson

Heinsuon suppanäyttämöllä ensi-ilta ja kantaesitys on siis torstaina 25.6.2026. Näytöksiä on 33 pääosin heinäkuussa.

Näytöskalenteri 2026:
to 25.6. klo 18 Ensi-ilta
su 28.6. klo 13 & 18
ti 30.6. klo 18
ke 1.7. klo 18
to 2.7. klo 13 & 18 (klo 18 näytös on loppuunmyyty)
su 5.7. klo 13 & 18
ti 7.7. klo 18
ke 8.7. klo 18
to 9.7. klo 13 & 18
ti 14.7. klo 18
ke 15.7. klo 18
to 16.7. klo 13 & 18
su 19.7. klo 13 & 18
ti 21.7. klo 18
ke 22.7. klo 18
to 23.7. klo 13 & 18
su 26.7. klo 13 & 18
ti 28.7. klo 18
ke 29.7. klo 18
to 30.7. klo 13 & 18
su 2.8. klo 13 & 18
to 6.8. klo 20 (Huom. myöhäinen kellonaika)
su 9.8. klo 13

Pesäteatteri
Heinsuon suppanäyttämö
Terveystie 10, Hollola

p. 044 279 0333
lipunmyynti@pesateatteri.fi
pesakallio@gmail.com

www.pesateatteri.fi
Facebook & Instagram

 

Lahen uutisia palaa esitykseen ensi-illan arvioin.

Kategoriat
jännitys kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Teatterimme johtajan syksyn 26 ohjelman vauhdikas esittelyshow

Kokeile, pysytkö perässä Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijalan häijyn nopeassa teatterimme syksyn 2026 esittelyssä! Ainakin nauraa saat sen vauhtihurjuudessa!

 

Tässä levollisemmin kertauksena  Lahen uutisia-julkaisun sama Lahden kaupunginteatterin syyskauden 2026 ohjelmiston esittely:

Ajatukset jo Lahden kaupunginteatterin syksyn teatteriantiin

Piirros näytelmästä Tea ja Tyhmentäjä

 

Lahden kaupunginteatterin syksyn ohjelmisto on monipuolinen kattaus kotimaisia kantaesityksiä, musiikkia ja koko perheen esityksiä.

Suuren näyttämön syyskauden avaavat syyskuussa ikoninen gangsterimusikaali Kolmen pennin ooppera sekä lokakuussa kantaesitys Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897.

 

 

Kolmen pennin ooppera on Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin legendaarinen mestariteos, joka mullisti teatterin 1900-luvun alussa. Se rikkoi illuusion, sekoitti kabareen, oopperan ja poliittisen satiirin ja pakotti katsojan katsomaan maailmaa ilman siloteltuja kulisseja.

Ikoniset laulut, hahmokavalkadi ja terävä huumori paljastavat Lauri Maijalan ohjauksessa rakenteet riemukkaan raadollisesti.

 


Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle.

Linda%20%20Wallgren.jpg

Linda Wallgren

Näytelmän ovat kirjoittaneet Linda Wallgren ja Anna Kuusamo, jotka kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin. Linda Wallgren myös ohjaa näytelmän. Heidän käsissään historiallisiin tositapahtumiin perustuva materiaali muuttuu koomiseksi, kohtuuttomaksi ja surrealistiseksi seikkailuksi.

 

Pienen näyttämön ja koko syyskauden ensimmäinen ensi-ilta on Salla Viikan kirjoittama näytelmä koko perheelle Tea ja Tyhmentäjä. Se on suuri seikkailunäytelmä mielikuvituksen ja ystävyyden mullistavasta voimasta ja tarjoaa ilottelua ja mielikuvituskavereita. Esityksen ohjaa Emma Mattila.

 

 

Elokuvan juliste, Erkki Ruuhinen 1968.

Lahen uutisiakin on vain pari kertaa ymmärtänyt (vuosina 2009 ja 2012) edes mainita lahtelaisesta Kerttu-Kaarina Suuosalmesta, kun hän kirjoitti myös elokuvien käsikirjoituksia omista teoksistaan. Erkko Kivikosken Kuuma kissa -elokuvassa (1968) oli peräti neljä harvinaisia lahtelaista filmitähteä ja elokuvan alastomuus oli aikakauden suurta ennenkokematonta kulttuuria. Suosalmen Hyvin toimeentulevat ihmiset kertoo myös lahtelaisperheestä 1960-luvulla.

Lokakuussa muistetaan unohduksiin jäänyttä mestarillista lahtelaiskirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmea. Hänen romaaninsa (1969) Hyvin toimeentulevat ihmiset taipuu Iira Halttusen dramatisoimana kantaesitykseksi, jonka ohjaa Laura Mattila. Esitys kertoo 1960-luvun keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin, mutta kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

 

Kuva Tiina Hauta-aho

Red Nose Companyn kanssa yhteistuotantona syntyy Studionäyttämölle 3-8 -vuotiaille tarkoitettu Ihmeellinen maalari. Esitys perustuu Kaarina Helakisan rakastettuun samannimiseen satuun. Se korostaa yhteistyön ja ystävyyden merkitystä ja ehdottaa onnen lähteeksi kanssaihmisten huomaamista.

lahdenkaupunginteatteri.fi

Syksyn ensi-illat Lahden kaupunginteatterissa ovat

2.9. Tea ja Tyhmentäjä
9.9. Kolmen pennin ooppera
16.9. Ihmeellinen maalari
14.10. kantaesitys: Hyvin toimeentulevat ihmiset
17.10. kantaesitys: Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897

Lahden kaupunginteatteri on Lahden keskeisimpiä vetovoimatekijöitä ja tuottaa monipuolista ja taiteellisesti korkeatasoista ohjelmistoa kaikenikäisille useita esityksiä viikottain. Teatteriesitykset valmistetaan alusta loppuun eri ammattilaisten voimin joko itse, tuotantoyhteistyönä tai vierailuina.

Piirrokselliset mainoskuvat Raana Lehtinen

You tube: Lahden kaupunginteatteri

Artikkelin muu kuvasto Lahen uutisia ja Lahden kaupunginteatterin kuvapankki

 

Alla Lahden kaupunginteatterin syksyn 2026 ja kevään 2027 esityskalenterit:

&https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/esityskalenteri/nbsp;

 

Kategoriat
jännitys kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubi – Kevään 2026 suomalaisen teatterin huippu

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on vapaa pääsy.

Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.

Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:

ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraina Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraina Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis
ti 14.4. Vieraina Tomi Enbuska, Joona Huotari-Andreou ja Aurora Manninen / Kolmen pennin ooppera
ti 5.5. Vieraina Linda Wallgren, Anna Kuusamo ja Tapani Kalliomäki /
Lentävä ruotsalainen

Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen. Alla viimeisin:

Kolmen pennin ooppera:
https://youtube.com/live/FXhMuPixcx0?feature=share

 

Tässä 5.5.26 BETONIKLUBIN keskusteluaihe

Lentävä ruotsalainen

Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Milloin saavutusten jahtaaminen muuttuu kuolemanjanoksi? Onko olemassa raja, jota ei voi ylittää?

 

Näytelmän ovat kirjoittaneet Linda Wallgren ja Anna Kuusamo, jotka kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin. Linda Wallgren myös ohjaa näytelmän.

Linda%20%20Wallgren.jpg

Linda Wallgren

Kolme tukholmalaista insinööriä saa vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Paikkaan, jota ei vielä löydy yhdeltäkään kartalta. Heillä on kaikkea: tarkat suunnitelmat, yksityiskohtaiset laskelmat, muhkea rahoitus sekä suunnaton kunnianhimo ja ennen kaikkea kiihkeä tahto olla ensimmäisinä valloittamassa tuntematon ääripiste kotimaalleen – eli kaikkea, paitsi kokemusta luonnonvoimien mahdista tai arktisen todellisuuden lainalaisuuksista.

Lopputulos on historiaa muuttanut retki kohti maailman reunaa ja sen yli.

Linda Wallgren (s. 1988) ja Anna Kuusamo (s. 1987) kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin, joiden käsissä historiallisiin tositapahtumiin perustuva materiaali muuttuu eläväksi, kiihkeäksi, kauniiksi ja rohkeaksi teatteriksi.
Wallgrenin edellisiä ohjauksia oli valtaisaksi arvostelu- ja yleisömenestykseksi noussut Angels in America Kansallisteatterissa.
Wallgren on palkittu Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2022 sekä Eino Kalima -ohjaajapalkinnolla 2024 myös Lahden kaupunginteatterissa nähdystä Aleksis Kivi -esityksestä.
Kuusamo puolestaan on lukuisten teatteri- ja elokuvatöiden ohella kiertänyt Pohjoismaita kansainvälisen Bravo Toga -ryhmän perustajajäsenenä.

Kantaesitys 17.10.2026 Suuri näyttämö

Näytelmä Linda Wallgren, Anna Kuusamo
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Videosuunnittelu Antti Rautava
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Kuusamo, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

 

Seuraa 5.5.2026 BETONIKLUBIA allaolevasta linkistä:

https://youtube.com/live/DYOTl2xsFrs?feature=share

Lahen uutisia palaa keskustelun jälkeen sen synnyttämiin tuntemuksiin.

Kategoriat
Historia jännitys kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden Kerjäläisooppera kuudenkymmenen vuoden välein

Tilaisuudessa saimme nähdä pukusuunnittelijan häikäisevän hienoja alamaailman rikkaiden puvustuksia, jotka kiersivät rooli roolilta meidän yleisön käsissä – nyt näyttelijä Aurora Manninen (oopperan Polly) katselee tulevaa hulppeaa roolilookia.

Lahden kaupunginteatterin Betoniklubi-yleisökeskusteluun koko suuri teatterin ala-aulallinen täysin istumapaikoin oli taas tullut seuraamaan tätä uudenlaista, viisaanfiksua, tuoreuslämmintä, rennon oloista kulttuurikeskusteluantia – sinänsä jo suurta ja toimivaa kulttuuri-ihmettä Lahden urheilukaupungissa.

Lauri Maijalan Brecht & Weill on syksyn 2026 näytelmätuote, jollaista odottavat kaikki 16-96 -vuotiaat suomalaiset, sillä Kolmen Pennin oopperana se on myllännyt, ärsyttänyt ja ihastuttanut suomalaisen teatterin, ensin 1930-luvulla maamme Ruotsalaisen teatterin ja Suomen Kansallisteatterin – ja vasta 1960-luvulla maakuntateattereiden, kymmenien suomalaiskaupunkien teatterit tulkinnoillaan. Itäsaksalaisen kulttuurin alkuperänsä mukana se levisi kaikkiin teatterikeskittymiin ympäri maailman. Teatteri antoi kerrankin puheenaihetta ja yhtä aikaa rajua kritiikkiä ihmisen ahneudelle, juuri sellaisella tavalla, jota emme kenties edes itse olleet ennen haaveilleet, saati kokeneet.

Saksalaisen vanhan sivistyksen syntymäpesästä se tarttui 1960-luvulla nopeasti kaikkialle maailman sivistyslaitoksiin merkittävänä protestina ja satiirina, vastakohtana hitlerismille, stalinismille ja tiukasti auktoriteettisiä sääntöjä palvelevalle  tekokorrektien yhteiskuntien ja teatteritaiteen säädylliselle laitostuneelle kunnioittamiselle. Kaiken teatteriksi totutun taiteen se repi alas ja yhtälailla pudotti krumeluisesta pukeutumisnähtävyyshienoudesta aiheensa Lontoon alamaailman Sohon porttoloiden jännittävyyden, elämän mahlaisuuden ja oman eläimellisyytemme himonväkevyyden salat paljastaen. Sivistys oli ahmaissut normaalimaailman elementin, joka kiehtoi uudenlaisena kokea koko sivistyneen maailman ajattelutasona ja teatteritaiteena.

Yllä olevasta keskustelun taltioinnista selviää tämän päivän teemat, jotka Lahden kaupunginteatterin Betoniklubin keskustelun aikana paljastivat meille katsojille jälleen harvinaisen viisaasti luodut perusteet tämän näytelmän valinnalle Lahteen. Myös tämän ajan ihmiset tulevat tutuiksi Berthold Brechtin teatteriteorioihin, eeppiseen teatteriin sekä hänen värikkään rosoiseen ja terävän satiiriseen huumoriinsa. Kannattaa siis kuunnella ja katsoa vielä tuon tilaisuuden taltiointi – se on harvinaisen sisältörikas, provosoivan hauska, maallikolle sekä teatterituntijalle perusteemassaan vakavan yhteiskunnallinen ja huumoritäysi, itsenäisen ajatteluun meidät maanitteleva räväkkä taltiointi.

Kolmen pennin oopperan ohjaaja  Lauri Maijala ja puvustaja Joona Huotari-Andreou

 

Teoksen Puukko-Mackie Tomi Enbuska

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Suuri näyttämö

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

…………………………………………………………………….

 

Miltä silloin reilu 60 vuotta sitten joulukuun 1.päivänä 1960 tuntui vielä alaikäisen (19 v.) lahtelaisen Virtasen, Heinolan opettajaseminaarioppilaan nähdä ja kokea kaupunginteatterimme Ammattikoulun näyttämöltä silloisen teatterinjohtajan Fritz-Hugo Backmanin ohjauksena, vierailevan itäsaksalaisen  Karl  Schusterin sanomalehtisivumateriaalein heijastaman visuaalisuuden ja uudistuneen Lahden kaupunginteatterin tuorein mittavin näyttelijäkiinnityksin koko ammattihenkilökunnan sekä laajan avustajakunnan ja vielä kahdeksanjäsenisen Lahden kaupunginorkesterin jazziin taipuvan orkesterin tähdittäminä suurtyöharvinaisuus ensikertaa kokea, ymmärtää ja omaksua.

Ohessa hieman taustaa katsojaminäni sen aikaisiin kykyihin ja puutteisiin:

Vielä ennen teatterissamme 60 vuotta sitten kokemani Brecht-esityksen keskeisten niukkojen muistikuvieni paljastumista pieni johdattelu:

MYT%C3%84J%C3%84INEN.jpg

Olin jo kahtena kesänä ja juuri Lahden Kerjäläisoopperan ensi-illan kesänä ihmetellyt yhtä uimarannan vasta esityksen ensi-iltana ratkaisemaani tapausta.

Toimin noina kesinä kaupungin liikuntatoimen rantakaitsijana ja uimaopettajana Lahden Tallinpassissa eli Mytäjäisten uimarannan, pienen ja syvän, puhdasvetisen lammen rannalla miltei kaupungin keskustassa. Hyvin usein rannalle, sen nurmikon reunalle pärisytti lahtelaisittain harvinainen skootteri kiharatukkaisen miehen ohjastamana. Hän pysäytti ajopelinsä nurmikon reunalle, riisuutui, pulahti uimaan ja usein jäi auringon paistaessa lekottelemaan uimarannan nurmikolle. Tehtäviini kuului opastaa moottorilaitteet ja polkupyörät mahdollisimman kauas rantaviivasta. Tälle miehelle ei niin tarvinnut tehdä, hän tajusi luonnon ja moottorin kaksinolon uimarannalla. Kävin häntä silloin tällöin jututtamassa, lähinnä säästä ja veden lämmöstä keskustelemassa.

 

MUISTAN MELKEIN brechtiläisyyttäkin Lahden kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan 1.12.1960 ensi-illasta

Brechtin teatteriteorioista olin hieman lukenut – niistä yksi on rikkoa naturalistinen teatteri katsojalle ja estää hänen samaistaa itsensä esitykseen. Brecht halusi, että katsoja huomaa todella joka hetki esitystä olevansa teatterissa. Mutta tällä kertaa olin niin innoissani uutuuden lumoissa, etten voinut muuta kuin vastoin Brechtiä samaistua niin moneen näyttelijähahmoon, tarinan tunnelmaan ja näytelmän hurjiin, alamaailman karikatyyreihin sekä kuvitellun Sohon elämään, että jäin estoitta sen elävien alamaailman tyyppien ehdottomaksi huvittelukaveriksi.

 

Henkeä haukkoen, ällistyneenä totesin, että pääosaa Puukko-Mackietä, makean ja viettelevän Sohon naislauman syleilyssä, koko elämänsä ja viettien kauppiaaksi ja rahastajaksi suunnitellut, valtavan sulavasti tanssinut sekä eläytynyt ja aivan unohtumattomasti laulanut ja artikuloinut näyttelijä olikin Topi Reinikka, Tallinpassin skootterimies. Hänen kokonaisilmaisunsa tuntui niin petollisen keveältä, laulutaitonsakin uusimuotisen sävykkäältä ja koko hahmonsa vastoin Brechtiä niin realistisen elävältä, että niputin hänet heti koko esityksen kantavaksi tähdeksi – maailman salattujen, piilossa olevien rikollisvoimien häijyn ovelaksi pomoksi.

Olihan teatterin näyttelijäkunnassa muitakin yllätyksiä. Tuttujen oppikoulukavereiden äitejä ja isiä – kuten koulukaverini Pekan äiti ja isä – ammattinäyttelijöitä. Aina punaposkisen kerjäläisten johtajan Peacumin vaimon roolissa Dagi Angervo loisti hemaisevan kiihottavalla olemuksellaan ja tutun körmysävyisen karhun oloisena poliisikonstaapelina Ensio Jouko. Ylivoimainen tuttavani oli kuitenkin Hildegaard Koivisto oopperan Kapakka-Jenny (Irma-kaverini äiti), jonka matalan alton äänisävy ja metallisen karski laulu jäivät katsojan mieleen vahvana, rautaisen energisenä, julmana tulkintana – hän oli  käynyt kerran myös oppikouluni joulunäytelmää meille ohjailemassa.

Tottakai monet tutut näyttelijät – Fanni Halonen, Ilmari Aarre-Ahtio saati Ola Johansson lisäsivät tarinan petollisuutta, rouheutta ja miltei todellisuutta huimaavan ammattitaitoisilla tyypittelyillään.

Kahdeksanhenkisen hieman jazzahtavan Lahden kaupunginorkesterin Kurt Weillin musiikin taika, rytmit, laulujen riimein tarinaan iskevät sanat tutun pianovirtuoosi Ilmari Patrikaisen johdolla veivät väkisin mukanaan Weillin omalaatuisen kiehtovaan sävel- ja sävellysmaailmaan. Lahden kaupungin Teatteri ja Orkesteri olivat löytäneet toisensa harvinaisen tenhokkaasti, musikaalisesti – ja niin herkullisen hauskan ilkikurisen vapautuneesti.

Lopuksi

Kun Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta runsaine avustajineen esitti suurtuotantonsa Kolmen Pennin oopperan – Kerjäläisooppera-nimisenä – olin itse niin ihastunut teatterimme harppauksesta kansainväliselle tasolle, että oitis menin sen säveliä ja lauluja seminaarin harmonin soittokoppiin heti joulun jälkeen muistelemaan ja uudenlaisia jalkoja ja kehoani itsestään liikuttavia tempoja ja ihania jazzahtavia laulelmia yrittämään.

Veinpä samana keväänä ohjaajana Heinolan Jyränkölän kansalaisopiston näytelmäpiiriin Brechtin-Vuolijoen Isontalon isäntä ja hänen renkinsä Matti -näytelmän tekstiäkin luettavaksi ja Weillin melodioin Puukko-Mackieta Brechtin laulutyylein opiskelijoitani pianolla säestäen kajauttamaan – näin saimme jonkinlaisen heinolalaisfilosofisvirtasellisen ymmärryksen Brecht-Weill -näytelmämusiikin hurmaavuudesta.

Kategoriat
jännitys kansainvälisyys Koulutus kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Koko elämäksi muistiin jäävää teatteritaidetta

Prinsessa ja herne on yksi Hans Christian Andersenin suosituimmista tarinoista ja siinä meille todistetaan, minkälainen on ihan oikea Todellinen prinsessa. Satu kertoi tällä kertaa tositarinan myös Juhana-prinssistä, joka oli etsinyt itselleen täydellistä puolisoa ympäri valtakuntia siinä kuitenkaan onnistumatta.

Eräänä myrskyisenä ukkosjumalanyönä linnan ovelle ilmestyy tavallisen näköinen tyttö, joka väittää olevansa todellinen prinsessa. 

Superteatterin tulkinta oli niin täydellisen suloinen ja kekseliäs, lapsia kunnioittavan jännittävä ja selkeä sekä siinä sivussa aikuisia mehevän myhäilevästi ja lämpimästi naurattava näyttelijätyönsä ja tosikkohuumorinsa täyspakkaus, ettei parempaa ensikertatutustumista teatteriesitykseen enää voisi toivoa! Kun näette palvelijan naaman syvät, pysähtyneet uurteet palveluammattiin koko ikänsä tottuneen todellisen nöyryyden ja alamaisuuden muovaamana rypykkäänä kasvokummajaisena tai pelkkään hyvään kohteluun, pelkässä pumpulissa ja yltäkylläisyydessä eläneen prinssin suunsa miltei O-kirjaimeksi muotoutuneet kasvojen ja huulten viipurinrinkeliset suunilmeet ja omalaatuisen hovitynnyrissä jäykistyneen olemuksen sekä liikkeensä tai itse Kuninkaan lähes yhtä suuren mahan kuin pituudenkin, ymmärrätte olevanne ihan oikeassa sadussa.

Linnan väki – itse Kuningas ja hänen poikansa prinssi Juhana – epäilee, ettei tyttö ole mikään oikea prinsessa. He päättävät tutkia prinsessan aitoutta muutamilla kuninkaallisilla koettelemuksilla: kielitaidolla, aterimien ammattimaisella ruokapöytiin asetteluosaamisella, kuninkaallisen ihokarvoituksen tutkimisella, sormikoukkuveto-koettelemuksella ja lopulta myös kuninkaalliset henkilöt paljastavalla unenlahjakokeella – perinteisellä herne patjan alla -testillä.​

Teatteriesitys voi joskus parhaimmillaan tarinaltaan, esityksensä näyttelijätyöltä, puvustukseltaan sekä lavastus- valo ja äänitehomaailmoiltaan olla katsojalle koko elämäksi muistiin jäävää ensikosketusta elävään kulttuuriin! Niin asian todisti eilinen sadun esitys ja katsojien eläytynyt lumoutuminen sadun tarinaan.

Lähes 50 minuuttia arviolta 3-4 -vuotiaiden ja muutaman aikuisen äärimmilleen keskittynyt täyssalillinen yleisö nautti esityksestä, eli sen mukana jännityksille nyrkkiäkin puristaen, hauskuuksille yhteisesti raikkaasti naurahdellen ja lopuksi vapautuneesti hienosta upeasta tarinan päätöksestä kiitokseksi yhdessä pitkään taputtaen.

Superteatterin loppukeväässä on vielä jäljellä muutama esitys.

PRINSESSA JA HERNE

TEKSTI: Hans Christian Andersen
SOVITUS & OHJAUS: Tero Porali
MUSIIKKI: Tero Porali
LAVALLA: Kati Taitonen, Anssi Hyvönen & Tero Porali

PUVUSTUS: Emilia Porali
LAVASTUS/TARPEISTO: Emilia & Tero Porali

ESITYKSEN KESTO: noin 45 min.
SUOSITUSIKÄ: 3+ (pienemmänkin kanssa saa tulla; suositusikä määritetty näytelmän keston mukaan)
​
​KUVAT: Tommi Mattila ja Emilia Porali

superteatteri.fi

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Kaksi ensi-iltaa Lahden teattereissa

 

 

Blick & Blick
I LOVE NELLY! – Skandaalitytön viimeinen esitys

I LOVE NELLY! on tragikomedia lahtelaistaustaisesta näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Se on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.

Esityksen tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nelly Lovénin elämään ja tehdä hänestä teatteriesityksen suomalaisen kulttuurikentän haukkoessa viimeisiä henkäyksiään. Taiteen rahoitus on leikattu viimeistä senttiä myöten, teatterin vuokrasopimus irtisanottu ja tila myyty kuuluisalle kuntosaliyrittäjälle. Suvi ja Ola eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan. Mitä pitää tehdä, kun kaikki romahtaa? Keneen oikeastaan tutustuu yrittäessään tutustua kuolleeseen? Mitä kaikkea sukulaistädit merkitsevät? Saavatko Suvi ja Ola esityksen valmiiksi ennen kuin on liian myöhäistä?

Tervetuloa tirkistelemään ja pöyristymään!

“Vuonna 2026 Nelly täyttäisi 90 vuotta. Tahdomme tehdä esityksen, joka on yhtä äärimmäinen kuin Nelly. Hän oli värikästä ja omaehtoista elämää elävä nainen, jonka polulta ei sattumuksia tai sävyjä puuttunut. Näyttelemisen ja lausuntataiteen lisäksi Nelly toimi muun muassa meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, pelikasinon hoitajana, hierojana, taloustutkimushaastattelijana ja kemikalioyrittäjänä. Nelly puhui viittä kieltä, asui monessa maassa ja aiheutti skandaaliotsikoita Englannissa asti. Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita sukulaistädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. I LOVE NELLY! on esitys kaikille oudoille tytöille sekä heille, jotka etsivät elämäänsä suuntaa. Tämä ei ole henkilökuva, tämä on ajankuva.” – Suvi Blick

Näyttämöllä: Ola Blick ja Suvi Blick
Käsikirjoitus: Suvi Blick
Lavastus: Ola Blick
Valo- ja videosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Dramaturgi: Anna Jaanisoo
Pukusunnittelu: Suvi Blick
Lavastuksen toteutus: Ola Blick ja Matti Pajulahti
Kuvat ja traileri: Iina Lallo

Ensi-ilta keskiviikkona 18.2.2026 klo 18

Muut esitykset:
pe 20.2. klo 18
ke 4.3. klo 18
to 5.3. klo 18
to 12.3. klo 18
su 15.3. klo 14
to 19.3. klo 18
la 21.3. klo 14
ke 25.3. klo 18
pe 27.3. klo 18
su 29.3. klo 14
ke 1.4. klo 18
ke 8.4. klo 18
pe 10.4. klo 18
la 11.4. klo 14

 

Palaamme esitykseen arvioin.

…………………………………………………………….

 

Haapajärven Elvis

Studionäyttämö
18.2.-16.5.2026

Tositapahtumiin perustuva esitys rikoksesta, joka jäi historiaan.

Ala-asteikäisellä Askolla on kaksi sankaria: mummo – ja Elvis. Molemmat suojelevat Askoa omalla tavallaan kotiolosuhteilta, missä Askon isä käyttäytyy väkivaltaisesti niin poikaa kuin äitiäkin kohtaan. Askon perheen todellisuus on kaikilla Haapajärveläisillä tiedossa. Kukaan ei kuitenkaan tee asialle mitään – ennen kuin on liian myöhäistä. 

Haapajärven Elvis perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina (Like, 2018), joka kertoo yhdestä Suomen rikoshistorian tunnetuimmasta ja hätkähdyttävimmästä rikoksesta.

Kantaesitys keskiviikkona 18.2.2026                  Studionäyttämöllä klo 18.30

Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen

Henkilöt Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö

Valokuvat Janne Vasama

Esitysoikeudet Katariina Vuori ja Lauri Maijala

Suosittelemme esitystä 16 vuotta täyttäneille.

Kesto 2h 10 min., sisältää väliajan.

 

Palaamme esitykseen arvioin.

 

Tulevat esitykset
helmikuu
Ke 18.2.18.30
To 26.2.1830
Pe 27.2.12.0
La 28.2.19.00
maaliskuu
Pe 6.3.18.00
La 7.3.13.00
To 12.3.18.00
Pe 13.3.12.00
La 14.3.19.00
Pe 20.3.18.30
La 21.3.13.00
To 26.3.18.00
huhtikuu
Pe 10.4.18.30
La 11.4.13.00
To 16.4.18.00
Pe 17.4.12.00
La 18.4.19.00
Pe 24.4.18.30
La 25.4.13.00
Kategoriat
jännitys kulttuuri Teatteriuudistus

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ

Helsingin Kaupunginteatteri – Komedia pankkiryöstöstä – Kuvassa Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Jouko Klemettilä – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Helsingin Hakaniemen Osakepankin Johtaja Jorma Kuusikko , kassanhoitaja Hellä Moilanen  ja prokuristi Arvo  

”Ollaan 1950-luvun Helsingissä ja vanki Roger Rahikainen (Sauli Suonpää) ja vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen) suunnittelevat suurta timanttiryöstöä Hakaniemen Osakepankkiin. Samalla pankinjohtaja Jorma Kuusikko (Risto Kaskilahti) virittää turvajärjestelmät äärimmilleen. Pankinjohtajan tytär Aino (Linnea Leino) on puolestaan tavannut hurmaavan uuden poikaystävän Veikan (Samuel Kujala), joka kuitenkin päätyy mukaan Roger Rahikaisen ryöstöporukkaan. Tilannetta ei helpota se, että Roger on myös Ainon entinen heila. Seuraa hillitön ketju väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita, kun huijarit ottavat toisistaan mittaa.”

Helsingin Kaupunginteatteri – Komedia pankkiryöstöstä – Kuvassa Samuel Kujala, Sauli Suonpää, Linnea Leino – Kuva Otto-Ville Väätäinen

 

Henry Lewis – Jonathan Sayer – Henry Shields – komediaviihteen maailmankonkarit ovat luoneet teoksen, josta ohjaaja Samuel Harjanne, lavastaja Jani Uljas ja Suomen suurin näyttelijäestradi maan mainioimman näyttelijäarsenaalin voimin, parinkymmenen taiturin näyttelijäklovnerialla hauskuttaa meitä vilpittömyydellä ja riemullla teoksen puhtaasti huvina nauttiaksemme.

Täysin alkuperäisen brittiläisen käsikirjoituksen valloittavalla Paavo Leppäkosken suomennoksella saamme tarinan tapahtumaan Suomen Helsingin Hakaniemen Osakepankissa, suomalaisin rikollisin ja poliisivoimin 1950-luvulla. Jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja käy toteamassa pankin luotettavuuden.

 

Maailmanluokan teatteriksi, uudenlaiseksi teatterin valloitukseksi tämä jo muutenkin täydellinen farssitarina kasvaa aidossa teatteriteknisessä jännittävyydessään viimeistään toisessa näytöksessä, kun saamme teatterin uuden tekniikan ihmeitä yleisönä vaihe vaiheelta seurata: miten yön pimeydessä rikollisjoukko tunkeutuu painovoimaa uhmaten pitkin kerrostalon kattojen ylätasanteita, sitten pitkin ahtaita ilmastointikanavia ryömien, lopulta vahvoin turvalukoin varustelluin pitkien monikymmenmetristen teräsköysin pankin syvään monimetriseen pankkiholviin pudottautuen ja timantin polttohitsaamalla mukaansa anastaen. Samalla saamme kokea harvinaista yleisön silmänkääntötemppua, kun painovoimakäsitteemme uhmataan toteuttamalla silmiemme edessä, miten pankkisalin lattia toteutetaan kattona ja tapahtumat tapahtuvat ylösalaisina henkilöiden ja pankkikonttorin kalusteiden sijoittuessa katossa tapahtuviksi. Hengenvaarallinen trapetsisirkus ja jonglöörit, silmänkääntötemput ovat tulleet mullistamaan teatterin viihdeimagon täydellisesti. Tarinan välikkeet toimivat modernin pyöreän lavan sisä- ja ulkokehän kiertäessä kahteen vastakkaisiin suuntiinsa, höyhenpukuisten  can can can  tanssijoiden hurjavauhtisen ryöstötarinan imponoidessa yleisön spontaanisti aplodeeraamaan tuttujen biisien mukana tunnelmaa.

 

Näyttelijätyössä ohukaispaksukaismainen huumori, läiskivyys, älyn ja älyttömyyden vuorottelu kohtauksissa sekä huima vauhti ja millintarkka tilanteiden ajoitus ovat loputonta nautintoa. Alussa tosin kielemme hienon suomennoksen tavujen ja sanan monimerkityksellisyys ja suomalaiskielen muuntelu on teoksen katsojille tuttua hauskuutta, mutta laimenee lopulta tarinan kerronnan vauhtiympyröihin temmattuaan meidät mukaansa. Niissä äänisuunnittelu, tehosteet, valo- ja videosuunnittelu, musiikkisuunnittelu toteuttavat roolien vauhdit, kokonaisrytmin sekä kymmenet showmaiset tunnelmakohtaukset. Tulkinnan erityisasemassa ovat monet kymmenet Elina Vätön puvustusvaihdot ja Milja Mensosen naamioinnit, joilla viisi-kuusikin eri henkilöä voi tulkita samaa roolia hämmentävän hauskasti, näyttävästi ja hokkuspokkusmaisen nopeasti  – saati kuten luottonäyttelijä Lasse Lipponen runsaan tusinan erilaista pikkuroolia meille taikamaisesti erilaiset tyypittelyt hahmottaen.

 

Kokonaisroolitöissä tarjoilevat maittavimmat herkut Risto Kaskilahti ärskynä demonisena pankinjohtajana ja Jouko Klemettilä hänelle uskollisena pankin tunnollisena prokuristina -näiden kahden tulkintasymbioosi ja tyypittelyherkku on sitä salamantarkkaa näyttelijätyön harvinaista komediallista glamouria. Rauno Ahonen luo näytelmän yhden harvoista luonneskaalallisista rooleista ehyeksi hahmoksi.

Martti Manninen, Sauli Suonpää ja Samuel Kujala näyttelevät varsinaiset vankilan rosvot energialla, innolla ja rikollismaisella hurlum-hei -hurmahengellä teoksen ryöstötarinaa elävästi näyttelijätyönsä kutkuttavan omaperäisiksi hahmotellen.

Naisrooleja ei ryöstökomedia sisällä kuin kaksi. Pankinjohtajan tyttären Aino Kuusikon näyttelee Linnea Leino tavattoman suloiseksi, toimeliaaksi pankin luontevaksi käyntikortiksi.

Merja Larivaara tuo hienosti varioiden keskeisen tärkeän naisellisuuden rikostarinaan pankin kassanhoitaja Hellä Moilasena. Hänellä naiseuden viekkauden tuomana ominaisuutena on kyky vetää pankin toimintaa, pankin bisnestä, tarinan miesvaltaisuutta taikurin lailla taitavasti mielensä (ja hemaisevan seksuaalisuutensa) mukaan myös pankkiryöstön lopputulokseen saakka juonisäikeitä käsistään irrottamatta.

 

Tarinassa on muutamia härskejä, turhankin provokatorisia ja aktimaisia, minullekin ällöttäviä seksikohtauksia, joista käyttäisin suoraan pornon nimitystä. Lapsiperheille tai jännityslukemistoja ahmiville nuorille alaikäisille en esitystä suosittele.

Helsingin Kaupunginteatterin komedia nousee kansainvälisen viihteen teatteritapaukseksi omaperäisellä lavakarismallaan, huimalla lavastuksellaan ja ällistyttävän nerokkaalla teatteritekniikallaan, jossa nyt suomalaiset näyttelijäkomeetat nostattavat naurumyrskyt ja suomalaisten hauskuuskokemukset ikimuistettaviin timanttisiin taivaisiin.

 

Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ

Ensi-ilta 5.2.2026

 

Suomennos Paavo Leppäkoski,dramaturgia Henna Piirto, lavastus Jani Uljas, puvut Elina Vättö, valot ja videot William Iles ja Toni Haaranen, musiikin sävellys ja sovitus Eeva Kontu, äänet Jaakko Virmavirta, naamiointi Milja Mensonen.

Rooleissa Samuel Kujala, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Linnea Leino, Risto Kaskilahti, Jouko Klemettilä, Merja Larivaara, Rauno Ahonen, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala, Kaisa Torkkel.

hkt.fi/esitykset/komedia-pankkiryostosta/

  

Kategoriat
jännitys kotiseutu kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Yhä Lahden Betoniklubin lumossa

Juha Itkosen teoksessa Sivuraide kaksi nuoruudenrakastettua törmää toisiinsa parinkymmenen vuoden jälkeen. Niin vaivaannuttava kuin tällainen yllättävä junavaunussa kohtaaminen voisi olla, Sivuraiteen Elina päättää istua alas ja ottaa selvää, mitä Jönssin elämään todella kuuluu.

Lauri Maijala osaa puheen johtamisen missä tahansa. Hänet pitäisi saada puheenjohtajaksi ja puheeseen johdattelijaksi kaikkiin huonosti meneviin taloyhtiöihin, konkurssikypsien firmojen johtokuntiin ja tietenkin jäykkään kunnan ja valtion teitittelevän muodollisiin menneiden vuosisatojen kokousmaneereihin. Suomessakin taatusti alettaisiin luontevasti keskustella, sinutella ja asiat lutviutuisivat ihan eri tavoin ja vauhdikkaasti – ja kaikilla olisi asian lisäksi myös hauskaa keskenään.

Niinpä nyt jälleen Lahden kaupunginteatterin tiistain 27.1.2026 Betoniklubissa syntyi koko salin täyttäneeelle klubiyleisölle semmoinen keskustelu tulevan esityksen kahden päähenkilön ja ohjaajan kesken, puheenjohtajan usuttamana, että jopa vähänkin teatteria tunteva sai viisasta puhetta omalle erinomaiselle teatteritietämysluulolleen. Alkukeskusteluissa selvisi, että näytelmää oli aloitettu harjoitella jo kuusi vuotta sitten. Väliin tuli monta mutkaa, mm. korona, joka siirsi valmistumistavoitetta.

Otanpa tähän vain muutamia puheenvuoroja illan keskustelijoilta omalla muistikammallani referoiden:

Lauri Maijala: Miksi millään parisuhdehistorialla olisi mitään merkitystä?

-Ihmissuhteista kertominen on sitä tärkeintä, mitä me teemme, koska ymmärrämme itseämme ja osaamme siitä kertoa.

Eeva Soivio: Tulin junalla tänne tänään. Mutta tämä junareissu, josta aloimme ja jonka näyttelemme, on alkanut jo aikoja sitten vuonna 2020. Olemme Jarkon kanssa myös teatterikorkeakoulun kurssikavereita, ihanaa. Mitä tapahtuu, kun nainen ja mies ensimmäistä kertaa kohtaavat. Siinä on tunnetta, valtavasti tunnetta.

 

Jarkko Lahti: Näyttelijätaiteessa on kysymys aina energiasta ja emootioista, mitta ja mittari piirtyy siitä, kuinka syvä ihmiskuva näyttelijätyössä on. Se ei vielä riitä. Pitää luoda komiikka, tunteet, tragiikka, rytmi, tauot, aika, jotka tekevät siitä elävän niin, että tämän kaiken sälän läpi tuo ihmiskuva piirtyy katsojan koettavaksi. Tekstissä on ne nousut ja laskut, kepeydet ja syvyydet. Me ollaan siviilissä molemmat tällä välin erottu, koettu kaikkea, mutta tässä on sen kaiken näyttelijän ammatin totuus ja ihanuus. Tekstin imu ja leikki, jota varten me olemme nyt kypsyttäneet tämän yhteisen leikin leikkimään.

Laura Mattila: Tässä tekstissä puhutaan koko tarinan ajan 8 kk raskaana olevasta naisesta ja mä olen just nyt sellainen, vaikka tarinointimme tästä teoksesta on alkanut jo vuonna 2020. Kun aloitimme oli korona, istuimme Kansallisteatterin suuressa huoneessa ja pidimme pitkiä 15 metrin etäisyyksiä ja välejä toisiimme, kun luimme kirjailijan läsnä ollessa koko teoksen yhdessä läpi. Juha Itkosella on taikavoimaa, kun tällaisten vuosien jälkeen olemme kuitenkin ensi-illan kynnyksellä – se on mun päätelmä.

Lauri Maijala: Mahler on sanonut, että sinfonia on koko maailma…Onkos tämä sellainen näytelmä, jossa saa nauraa?

Eeva Soivio: Kyllä tässä saa nauraa. Näillä näytelmän henkilöillä on hyvin lapsellinen tunneskaala, joka tekee siitä sen hauskan. Sitä leikin huumaa yhä on itsessä ja vastanäyttelijässä.

Jarkko Lahti: Näytelmän näkökulman pitää vaihdella ja yhtä äkkiä ollaan äärimmäisessä komiikassa ja sitten pudotaan hetkeksi täyteen synkkyyteen. Komediaan kuuluu aina tragiikka, riittämättömyys, kömpelyys, viisaus.

Laura Mattila: Jos kaikki on painavaa aina, niin mikäänhän ei silloin paina. Saa olla kevyesti, saa nauraa ja sit ”tulee puukkoa kylkeen”. Sitä mä haen.

 

Sivuraide

Suomen Kansallisteatterin, Lahden kaupunginteatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa torstaina 12.2.2026

Käsikirjoitus Juha Itkonen
Ohjaaja Laura Mattila
Lavastaja Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelija Siru Kosonen
Valosuunnittelija Petri Suominen (Turun Kaupunginteatteri)
Äänisuunnittelija Mika Hiltunen (Turun Kaupunginteatteri)
Naamiointisuunnittelija Jari Kettunen (Kansallisteatteri)

 

ROOLEISSA:  Eeva Soivio ja Jarkko Lahti

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/sivuraide/

https://www.youtube.com/watch?v=3ps0GOxG-DY

 

KEVÄÄN 2026 jäljelläolevat BETONIKLUBI-ILLAT:

ti 3.2.26 klo 18–19
Vieraana  mm. Heidi Herala / Maan ja veden välillä

ti 3.3.26 klo 18–19
Vieraana Asko Argillander / Haapajärven Elvis

Kategoriat
jännitys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Hildur teatterilavalla

Jakob ja Hildur

Käsikirjoituksena ja esityksenä Helsingin Kaupunginteatteri pyrkii ymmärrettävästi liittymään osana aikamme kulttuuri-ilmiöön, Satu Rämön Hildur-dekkariin, jonka painosmäärät hipovat suomalaisten kirjojen ja käännöskirjallisuutemme myyntiennätyksiä. Ymmärrän myös niitä kymmeniätuhansia koukkuun jääneitä dekkarispesialisteja, jotka luonnollisesti tahtovat ahmia kaiken mahdollisen Hildurista, pienimmätkin tapahtumat ja muodot, mitä asiasta voidaan olettaa löytyvän.

Helsingin Kaupunginteatterin tulkitsema näytelmä vastaa ihan kelvollisesti Hildur-teoksen tuomisessa teatterilavalle: hieman poliisimainen ja kuitenkin muutamin osin juonikkaan tihentyneesti jännittävä, keskeisen vakavan rajun sisältönsä vastapainoksi valloittavalla huumorilla elävöitetty esitys tekee teatteri-illasta kivan katsottavan.

Hildur-tarina keskittyy Islantiin, sen pikkukaupungin poliisien elämäntehtäviin. Pieni Ísafjörðurin kaupunki on täynnä selvittämättömiä murhia, lasten hyväksikäyttöä, pahoinpitelyjä. Päähenkilöpoliiseihin käsikirjoitus on sovituksessa ja ohjauksessa saanut  elävyyttä, näyttelijät hahmoluomuksensa sopivan uskottaviksi.

Jakobin (Paavo Kinnunen) matka Suomesta Islantiin lentofobiassa pienessä lentokoneessa on esityksen tarpeellista huimaa, hienosti komedioitua pelkohuumoria urhean poliisin nähdessä kauhuja, lentokoneen ikkunassa törmääviä vuoria koneen heitellessä, jopa lentoemäntä istahtaa hetkeksi hänen viereensä rauhoittamaan. Tällä teatterin suurenmoisella, hyvätasoisella huumoriviihteellä – kuorrutettuna vielä Jaakobin neulomishobbylla, kutovilla, vapisevilla käsillä ja villapaitaluomuksilla – sijataan hymysuinen ja naurava katsomo taatusti seuramaan esitystä.

Yllättävä, katsojaa lepuuttava huumoriherkkä genre hallitsee koko esityksen rikollisuuksia tutkivaa ilmapiiriä kohtauksissa ja rivien väleissä.

Jakobin matka Suomesta Islantiin komennukselle pienen islantilaiskaupungin murhia tutkimaan on tosiasiassa tilapäinen komennus saada omapyyntöinen etäisyys ratkaista avioliittotilanteensa, jossa hän on juristien ansiosta menettänyt ensin vaimonsa, sen mukana pikkupoikansa sekä heidän täysin torjumansa puheyhteyden.

Hildur (Elena Leeve) luo oman poliisihahmonsa varsin neutraalin tyynenä, luotettavana tunnollisena tutkijakollegana. Leeve näyttelee asiantuntevasti ammattitaidolla poliisipersoonansa. Jotenkin hänen lainelautansa vain ei saa häntä käsistä pidemmälle kanssaan lähtemään, sillä hänen sielussaan on hautunut näissä Ísafjörðurin pikkukaupungin kummallisissa oudoissa kuolemissa oman sukunsa tarinan mysteeri: kahden siskon katoaminen jo lapsuudessa on ollut neljännesvuosisadan yhä ratkaisematta ja se pyrkii nyt nousemaan jatkuvasti pintaan varsinaisten murhatutkimusten mukana ajatusten päällimmäiseksi.

Kymmenet sivuosat ryydittävät tihentyvää jännitystä ja useat näyttelijät saavat lepuuttavalla ohjaajan luomalla genrellä räiskiä tarinaan yllättävää, vakavan mietinnän ja tuskan hetkeksi irrottavaa huvia.

Esimerkiksi Heidar (Jari Pehkonen), asianajaja on sellainen roolityö, että pelkästään sen nauttimisella ihminen tulee synkästä dekkaritarinastakin niin tavattoman hyvälle mielelle. Heidarina Pehkonen luo itsestään julkisen paskiaisen, juristin, ketkun, lieron, jolla ei ole rajoja käyttäytymisessä, ei naisasioissa, saati hyvän vaimon valinnassa rikkaan appiukon perusteella, puhumattakaan kaikenlaisesta valehtelemisesta ja pettämisestä, joilla tulee rahaa ja mainetta rutosti ja loputtomasti.

Yleisö ei voi olla taputtamatta tälle hirtehisen hurjalle huumorille – muutamaan maailmanpolitiikan mahtavaan tai oman kunnan päättäjään nuo tulokselliset ominaisuudet nopeasti sijoittaen.

 

Helsingin Kaupunginteatterin versiossa Hildur-tarinan elämänleikki kulkee lopulta näin:

Tämä kovin yhteistyötaitoinen pari Hildur ja Jaakob saa tunnollisuudestaan kärsiä omat sisäiset tuskansa – Hildur sukunsa raskaspainoisena oman lapsuudenperheensä mysteerina ja seurustelukumppaninsa parantumattomaan sairauteen päättyneenä suhteena. Jakob taas satuttavan, lohduttoman perhesuhteen videopuheluyhteyden tylynä kohtauksena, lopullisena epäonnistumisena.

Näiden kahden poliisin yhteistyöstä, tutkimuksista ja ystävyydestä, miltei rakastumisesta rakentuu todentuntuinen lämminhenkinen työyhteisö, malliksi mille tahansa työmaalle. Heillä on kanttia sanoa omat mielipiteensä paikalle kiiruhtavalle ylemmälle ylimieliselle poliisitasolle ja tehdä väsymykseen saakka tulokseen ja yhteiskunnan parantamiseen johtavaa uupumatonta, loputonta työtä.

Lavastuksen tasot toimivat moninaisina eri tilojen muuntujina kätevästi ja onnistuneesti. Maisemasta olisin toivonut näkeväni hitusen aitoa realismia, laavakivimäisemmät interiöörit pelkän harmaiden maisemien sineteiksi. Onneksi muutamat hienot lumivyöryt ja pari Jäämeren aallokkotyrskyä veivät meidät ja ajatuksemme Islantiin.

 

https://lahenuutisia.fi/2026/01/28/hildur/

Kategoriat
jännitys kulttuuri taide teatteri Teatteriuudistus

Hildur

Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Unto Nuora, Elena Leeve

 

Uusi versio Hildur-näytelmästä saaa ensi-ltansa tänään 28.1.2026 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.

Satu Rämön menestysdekkari saa Satu Rasilan käsissä täysin uuden dramatisoinnin, joka pureutuu tarinan jännittävään rikosjuoneen ja tuo Islannin mystiikan näyttämölle entistä intensiivisemmin. Näytelmä perustuu Hildur-dekkarisarjan ensimmäiseen ja samannimiseen osaan (WSOY 2022).

Nordic blue -henkeä huokuvassa murhamysteerissä rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir (Elena Leeve) selvittää kotikaupungissaan tapahtuneita murhia yhdessä suomalaiskollega Jakobin (Paavo Kinnunen) kanssa. Traumojensa kanssa taisteleva Hildur ja menneisyyttään pakeneva Jakob joutuvat keskelle omituista rikosvyyhtiä, joka kytkeytyy Hildurin omaan lapsuuteen.

”Kun dramatisointi rajautuu vain ensimmäiseen kirjaan, se painottuu erityisesti tarinan dekkarijuoneen ja jännitteiseen kysymykseen siitä, kuka on lukuisten murhien tekijä. Hildurin kadonneiden sisarten mysteeri kasvaa tarinan edetessä ja paljastaa myös Hildurista sen tulen ja jään, mikä hänessä islantilaisena luonnonvoimana on”, Satu Rasila kuvailee.

Näyttelijä Elena Leeve: “Ajatukseni ovat pitkin talvea olleet tiiviisti Hildurin maailmassa. Minua tarinassa kiehtoo suvun menneisyyteen ja vaiettuihin salaisuuksiin kytkeytyvä, ratkaisematon mysteeri. Vaikka näytelmässä tapahtuu paljon ja henkilöhahmoja on runsaasti, kaiken ytimessä on perheelle tapahtunut tragedia.”

Näyttelijä Paavo Kinnunen on Jakobin roolia varten joutunut opettelemaan aivan uusia taitoja. Jakob on sekä kirjasarjassa että näytelmässä innokas neuloja – Kinnunen sen sijaan ei ollut aiemmin koskenutkaan puikkoihin. Varmistaakseen, että lavalla neulova Jakob näyttää uskottavalta, Kinnunen on harjoitellut neulomista viime syksystä lähtien Helsingin Kaupunginteatterin puvustamon päällikön, Nina Virkin, opastuksella.

Näytelmän on Satu Rämön alkuperäisteoksen pohjalta dramatisoinut Satu Rasila ja sen ohjannut Tuomas Parkkinen, dramaturgina on Ari-Pekka Lahti, lavastajana Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, naamiointi Jutta Kainulainen. Petteri Heiskanen vastaa valosuunnittelusta sekä videosuunnittelusta yhdessä Toni Haarasen kanssa. Äänisuunnittelu on Eradj Nazimovin.

Valokuvat Mitro Härkönen

 

 

Rooleissa:

Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Mauno Terävä

Palaamme arvioin ensi-illan tunnelmiin.