Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on vapaa pääsy.
Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.
Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:
ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraina Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraina Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis
ti 14.4. Vieraina Tomi Enbuska, Joona Huotari-Andreou ja Aurora Manninen / Kolmen pennin ooppera ti 5.5. Vieraina Linda Wallgren, Anna Kuusamo ja Tapani Kalliomäki / Lentävä ruotsalainen
Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen. Alla viimeisin:
Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Milloin saavutusten jahtaaminen muuttuu kuolemanjanoksi? Onko olemassa raja, jota ei voi ylittää?
Näytelmän ovat kirjoittaneet Linda Wallgren ja Anna Kuusamo, jotka kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin. Linda Wallgren myös ohjaa näytelmän.
Linda Wallgren
Kolme tukholmalaista insinööriä saa vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Paikkaan, jota ei vielä löydy yhdeltäkään kartalta. Heillä on kaikkea: tarkat suunnitelmat, yksityiskohtaiset laskelmat, muhkea rahoitus sekä suunnaton kunnianhimo ja ennen kaikkea kiihkeä tahto olla ensimmäisinä valloittamassa tuntematon ääripiste kotimaalleen – eli kaikkea, paitsi kokemusta luonnonvoimien mahdista tai arktisen todellisuuden lainalaisuuksista.
Lopputulos on historiaa muuttanut retki kohti maailman reunaa ja sen yli.
Linda Wallgren (s. 1988) ja Anna Kuusamo (s. 1987) kuuluvat sukupolvensa eturivin teatterintekijöihin, joiden käsissä historiallisiin tositapahtumiin perustuva materiaali muuttuu eläväksi, kiihkeäksi, kauniiksi ja rohkeaksi teatteriksi.
Wallgrenin edellisiä ohjauksia oli valtaisaksi arvostelu- ja yleisömenestykseksi noussut Angels in America Kansallisteatterissa.
Wallgren on palkittu Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2022 sekä Eino Kalima -ohjaajapalkinnolla 2024 myös Lahden kaupunginteatterissa nähdystä Aleksis Kivi -esityksestä.
Kuusamo puolestaan on lukuisten teatteri- ja elokuvatöiden ohella kiertänyt Pohjoismaita kansainvälisen Bravo Toga -ryhmän perustajajäsenenä.
Kantaesitys 17.10.2026 Suuri näyttämö
Näytelmä Linda Wallgren, Anna Kuusamo
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Videosuunnittelu Antti Rautava
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen
Rooleissa Annukka Blomberg, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Kuusamo, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö
Seuraa 5.5.2026 BETONIKLUBIA allaolevasta linkistä:
Tilaisuudessa saimme nähdä pukusuunnittelijan häikäisevän hienoja alamaailman rikkaiden puvustuksia, jotka kiersivät rooli roolilta meidän yleisön käsissä – nyt näyttelijä Aurora Manninen (oopperan Polly) katselee tulevaa hulppeaa roolilookia.
Lahden kaupunginteatterinBetoniklubi-yleisökeskusteluun koko suuri teatterin ala-aulallinen täysin istumapaikoin oli taas tullut seuraamaan tätä uudenlaista, viisaanfiksua, tuoreuslämmintä, rennon oloista kulttuurikeskusteluantia – sinänsä jo suurta ja toimivaa kulttuuri-ihmettä Lahden urheilukaupungissa.
Lauri Maijalan Brecht & Weill on syksyn 2026 näytelmätuote, jollaista odottavat kaikki 16-96 -vuotiaat suomalaiset, sillä Kolmen Pennin oopperana se on myllännyt, ärsyttänyt ja ihastuttanut suomalaisen teatterin, ensin 1930-luvulla maamme Ruotsalaisen teatterin ja Suomen Kansallisteatterin – ja vasta 1960-luvulla maakuntateattereiden, kymmenien suomalaiskaupunkien teatterit tulkinnoillaan. Itäsaksalaisen kulttuurin alkuperänsä mukana se levisi kaikkiin teatterikeskittymiin ympäri maailman. Teatteri antoi kerrankin puheenaihetta ja yhtä aikaa rajua kritiikkiä ihmisen ahneudelle, juuri sellaisella tavalla, jota emme kenties edes itse olleet ennen haaveilleet, saati kokeneet.
Saksalaisen vanhan sivistyksen syntymäpesästä se tarttui 1960-luvulla nopeasti kaikkialle maailman sivistyslaitoksiin merkittävänä protestina ja satiirina, vastakohtana hitlerismille, stalinismille ja tiukasti auktoriteettisiä sääntöjä palvelevalle tekokorrektien yhteiskuntien ja teatteritaiteen säädylliselle laitostuneelle kunnioittamiselle. Kaiken teatteriksi totutun taiteen se repi alas ja yhtälailla pudotti krumeluisesta pukeutumisnähtävyyshienoudesta aiheensa Lontoon alamaailman Sohon porttoloiden jännittävyyden, elämän mahlaisuuden ja oman eläimellisyytemme himonväkevyyden salat paljastaen. Sivistys oli ahmaissut normaalimaailman elementin, joka kiehtoi uudenlaisena kokea koko sivistyneen maailman ajattelutasona ja teatteritaiteena.
Yllä olevasta keskustelun taltioinnista selviää tämän päivän teemat, jotka Lahden kaupunginteatterin Betoniklubin keskustelun aikana paljastivat meille katsojille jälleen harvinaisen viisaasti luodut perusteet tämän näytelmän valinnalle Lahteen. Myös tämän ajan ihmiset tulevat tutuiksi Berthold Brechtin teatteriteorioihin, eeppiseen teatteriin sekä hänen värikkään rosoiseen ja terävän satiiriseen huumoriinsa. Kannattaa siis kuunnella ja katsoa vielä tuon tilaisuuden taltiointi – se on harvinaisen sisältörikas, provosoivan hauska, maallikolle sekä teatterituntijalle perusteemassaan vakavan yhteiskunnallinen ja huumoritäysi, itsenäisen ajatteluun meidät maanitteleva räväkkä taltiointi.
Kolmen pennin oopperan ohjaaja Lauri Maijala ja puvustaja Joona Huotari-Andreou
Teoksen Puukko-Mackie Tomi Enbuska
KOLMEN PENNIN OOPPERA
Ensi-ilta 9.9.2026 Suuri näyttämö
Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen
Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola
Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.
…………………………………………………………………….
Miltä silloin reilu 60 vuotta sitten joulukuun 1.päivänä 1960 tuntui vielä alaikäisen (19 v.) lahtelaisen Virtasen, Heinolan opettajaseminaarioppilaan nähdä ja kokea kaupunginteatterimme Ammattikoulun näyttämöltä silloisen teatterinjohtajan Fritz-Hugo Backmanin ohjauksena, vierailevan itäsaksalaisen Karl Schusterin sanomalehtisivumateriaalein heijastaman visuaalisuuden ja uudistuneen Lahden kaupunginteatterin tuorein mittavin näyttelijäkiinnityksin koko ammattihenkilökunnan sekä laajan avustajakunnan ja vielä kahdeksanjäsenisen Lahden kaupunginorkesterin jazziin taipuvan orkesterin tähdittäminä suurtyöharvinaisuus ensikertaa kokea, ymmärtää ja omaksua.
Ohessa hieman taustaa katsojaminäni sen aikaisiin kykyihin ja puutteisiin:
Vielä ennen teatterissamme 60 vuotta sitten kokemani Brecht-esityksen keskeisten niukkojen muistikuvieni paljastumista pieni johdattelu:
Olin jo kahtena kesänä ja juuri Lahden Kerjäläisoopperan ensi-illan kesänä ihmetellyt yhtä uimarannan vasta esityksen ensi-iltana ratkaisemaani tapausta.
Toimin noina kesinä kaupungin liikuntatoimen rantakaitsijana ja uimaopettajana Lahden Tallinpassissa eli Mytäjäisten uimarannan, pienen ja syvän, puhdasvetisen lammen rannalla miltei kaupungin keskustassa. Hyvin usein rannalle, sen nurmikon reunalle pärisytti lahtelaisittain harvinainen skootteri kiharatukkaisen miehen ohjastamana. Hän pysäytti ajopelinsä nurmikon reunalle, riisuutui, pulahti uimaan ja usein jäi auringon paistaessa lekottelemaan uimarannan nurmikolle. Tehtäviini kuului opastaa moottorilaitteet ja polkupyörät mahdollisimman kauas rantaviivasta. Tälle miehelle ei niin tarvinnut tehdä, hän tajusi luonnon ja moottorin kaksinolon uimarannalla. Kävin häntä silloin tällöin jututtamassa, lähinnä säästä ja veden lämmöstä keskustelemassa.
MUISTAN MELKEIN brechtiläisyyttäkin Lahden kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan 1.12.1960 ensi-illasta
Brechtin teatteriteorioista olin hieman lukenut – niistä yksi on rikkoa naturalistinen teatteri katsojalle ja estää hänen samaistaa itsensä esitykseen. Brecht halusi, että katsoja huomaa todella joka hetki esitystä olevansa teatterissa. Mutta tällä kertaa olin niin innoissani uutuuden lumoissa, etten voinut muuta kuin vastoin Brechtiä samaistua niin moneen näyttelijähahmoon, tarinan tunnelmaan ja näytelmän hurjiin, alamaailman karikatyyreihin sekä kuvitellun Sohon elämään, että jäin estoitta sen elävien alamaailman tyyppien ehdottomaksi huvittelukaveriksi.
Henkeä haukkoen, ällistyneenä totesin, että pääosaa Puukko-Mackietä, makean ja viettelevän Sohon naislauman syleilyssä, koko elämänsä ja viettien kauppiaaksi ja rahastajaksi suunnitellut, valtavan sulavasti tanssinut sekä eläytynyt ja aivan unohtumattomasti laulanut ja artikuloinut näyttelijä olikin Topi Reinikka, Tallinpassin skootterimies. Hänen kokonaisilmaisunsa tuntui niin petollisen keveältä, laulutaitonsakin uusimuotisen sävykkäältä ja koko hahmonsa vastoin Brechtiä niin realistisen elävältä, että niputin hänet heti koko esityksen kantavaksi tähdeksi – maailman salattujen, piilossa olevien rikollisvoimien häijyn ovelaksi pomoksi.
Olihan teatterin näyttelijäkunnassa muitakin yllätyksiä. Tuttujen oppikoulukavereiden äitejä ja isiä – kuten koulukaverini Pekan äiti ja isä – ammattinäyttelijöitä. Aina punaposkisen kerjäläisten johtajan Peacumin vaimon roolissa Dagi Angervo loisti hemaisevan kiihottavalla olemuksellaan ja tutun körmysävyisen karhun oloisena poliisikonstaapelina Ensio Jouko. Ylivoimainen tuttavani oli kuitenkin Hildegaard Koivisto oopperan Kapakka-Jenny (Irma-kaverini äiti), jonka matalan alton äänisävy ja metallisen karski laulu jäivät katsojan mieleen vahvana, rautaisen energisenä, julmana tulkintana – hän oli käynyt kerran myös oppikouluni joulunäytelmää meille ohjailemassa.
Tottakai monet tutut näyttelijät – Fanni Halonen, Ilmari Aarre-Ahtio saati Ola Johansson lisäsivät tarinan petollisuutta, rouheutta ja miltei todellisuutta huimaavan ammattitaitoisilla tyypittelyillään.
Kahdeksanhenkisen hieman jazzahtavan Lahden kaupunginorkesterin Kurt Weillin musiikin taika, rytmit, laulujen riimein tarinaan iskevät sanat tutun pianovirtuoosi Ilmari Patrikaisen johdolla veivät väkisin mukanaan Weillin omalaatuisen kiehtovaan sävel- ja sävellysmaailmaan. Lahden kaupungin Teatteri ja Orkesteri olivat löytäneet toisensa harvinaisen tenhokkaasti, musikaalisesti – ja niin herkullisen hauskan ilkikurisen vapautuneesti.
Lopuksi
Kun Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta runsaine avustajineen esitti suurtuotantonsa Kolmen Pennin oopperan – Kerjäläisooppera-nimisenä – olin itse niin ihastunut teatterimme harppauksesta kansainväliselle tasolle, että oitis menin sen säveliä ja lauluja seminaarin harmonin soittokoppiin heti joulun jälkeen muistelemaan ja uudenlaisia jalkoja ja kehoani itsestään liikuttavia tempoja ja ihania jazzahtavia laulelmia yrittämään.
Veinpä samana keväänä ohjaajana Heinolan Jyränkölän kansalaisopiston näytelmäpiiriin Brechtin-Vuolijoen Isontalon isäntä ja hänen renkinsä Matti -näytelmän tekstiäkin luettavaksi ja Weillin melodioin Puukko-Mackieta Brechtin laulutyylein opiskelijoitani pianolla säestäen kajauttamaan – näin saimme jonkinlaisen heinolalaisfilosofisvirtasellisen ymmärryksen Brecht-Weill -näytelmämusiikin hurmaavuudesta.
Prinsessa ja herne on yksi Hans Christian Andersenin suosituimmista tarinoista ja siinä meille todistetaan, minkälainen on ihan oikea Todellinen prinsessa. Satu kertoi tällä kertaa tositarinan myös Juhana-prinssistä, joka oli etsinyt itselleen täydellistä puolisoa ympäri valtakuntia siinä kuitenkaan onnistumatta.
Eräänä myrskyisenä ukkosjumalanyönä linnan ovelle ilmestyy tavallisen näköinen tyttö, joka väittää olevansa todellinen prinsessa.
Superteatterin tulkinta oli niin täydellisen suloinen ja kekseliäs, lapsia kunnioittavan jännittävä ja selkeä sekä siinä sivussa aikuisia mehevän myhäilevästi ja lämpimästi naurattava näyttelijätyönsä ja tosikkohuumorinsa täyspakkaus, ettei parempaa ensikertatutustumista teatteriesitykseen enää voisi toivoa! Kun näette palvelijan naaman syvät, pysähtyneet uurteet palveluammattiin koko ikänsä tottuneen todellisen nöyryyden ja alamaisuuden muovaamana rypykkäänä kasvokummajaisena tai pelkkään hyvään kohteluun, pelkässä pumpulissa ja yltäkylläisyydessä eläneen prinssin suunsa miltei O-kirjaimeksi muotoutuneet kasvojen ja huulten viipurinrinkeliset suunilmeet ja omalaatuisen hovitynnyrissä jäykistyneen olemuksen sekä liikkeensä tai itse Kuninkaan lähes yhtä suuren mahan kuin pituudenkin, ymmärrätte olevanne ihan oikeassa sadussa.
Linnan väki – itse Kuningas ja hänen poikansa prinssi Juhana – epäilee, ettei tyttö ole mikään oikea prinsessa. He päättävät tutkia prinsessan aitoutta muutamilla kuninkaallisilla koettelemuksilla: kielitaidolla, aterimien ammattimaisella ruokapöytiin asetteluosaamisella, kuninkaallisen ihokarvoituksen tutkimisella, sormikoukkuveto-koettelemuksella ja lopulta myös kuninkaalliset henkilöt paljastavalla unenlahjakokeella – perinteisellä herne patjan alla -testillä.
Teatteriesitys voi joskus parhaimmillaan tarinaltaan, esityksensä näyttelijätyöltä, puvustukseltaan sekä lavastus- valo ja äänitehomaailmoiltaan olla katsojalle koko elämäksi muistiin jäävää ensikosketusta elävään kulttuuriin! Niin asian todisti eilinen sadun esitys ja katsojien eläytynyt lumoutuminen sadun tarinaan.
Lähes 50 minuuttia arviolta 3-4 -vuotiaiden ja muutaman aikuisen äärimmilleen keskittynyt täyssalillinen yleisö nautti esityksestä, eli sen mukana jännityksille nyrkkiäkin puristaen, hauskuuksille yhteisesti raikkaasti naurahdellen ja lopuksi vapautuneesti hienosta upeasta tarinan päätöksestä kiitokseksi yhdessä pitkään taputtaen.
Superteatterin loppukeväässä on vielä jäljellä muutama esitys.
PRINSESSA JA HERNE
TEKSTI: Hans Christian Andersen
SOVITUS & OHJAUS: Tero Porali
MUSIIKKI: Tero Porali
LAVALLA: Kati Taitonen, Anssi Hyvönen & Tero Porali
ESITYKSEN KESTO: noin 45 min.
SUOSITUSIKÄ: 3+ (pienemmänkin kanssa saa tulla; suositusikä määritetty näytelmän keston mukaan)
KUVAT: Tommi Mattila ja Emilia Porali
Blick & Blick
I LOVE NELLY! – Skandaalitytön viimeinen esitys
I LOVE NELLY! on tragikomedia lahtelaistaustaisesta näyttelijä Nelly Lovénista (1936–2003), joka muistetaan suuresta persoonastaan sekä elokuvista Neiti talonmies ja Pieni luutatyttö. Se on esitys identiteetistä, epäsovinnaisuudesta ja intohimosta sekä kohtuuton kertomus maailmasta, jossa elämme.
Esityksen tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun taiteilijapariskunta päättää perehtyä isotäti Nelly Lovénin elämään ja tehdä hänestä teatteriesityksen suomalaisen kulttuurikentän haukkoessa viimeisiä henkäyksiään. Taiteen rahoitus on leikattu viimeistä senttiä myöten, teatterin vuokrasopimus irtisanottu ja tila myyty kuuluisalle kuntosaliyrittäjälle. Suvi ja Ola eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan. Mitä pitää tehdä, kun kaikki romahtaa? Keneen oikeastaan tutustuu yrittäessään tutustua kuolleeseen? Mitä kaikkea sukulaistädit merkitsevät? Saavatko Suvi ja Ola esityksen valmiiksi ennen kuin on liian myöhäistä?
Tervetuloa tirkistelemään ja pöyristymään!
“Vuonna 2026 Nelly täyttäisi 90 vuotta. Tahdomme tehdä esityksen, joka on yhtä äärimmäinen kuin Nelly. Hän oli värikästä ja omaehtoista elämää elävä nainen, jonka polulta ei sattumuksia tai sävyjä puuttunut. Näyttelemisen ja lausuntataiteen lisäksi Nelly toimi muun muassa meikkitaiteilijana, televisiokuuluttajana, pelikasinon hoitajana, hierojana, taloustutkimushaastattelijana ja kemikalioyrittäjänä. Nelly puhui viittä kieltä, asui monessa maassa ja aiheutti skandaaliotsikoita Englannissa asti. Olemme saaneet kuulla mitä erikoisempia tarinoita sukulaistädistä, jota ei hävettänyt tai estänyt mikään. Nelly oli omassa ajassaan erityisen rohkea nainen ja outo tyttö, joka eli kuten itse halusi. I LOVE NELLY! on esitys kaikille oudoille tytöille sekä heille, jotka etsivät elämäänsä suuntaa. Tämä ei ole henkilökuva, tämä on ajankuva.” – Suvi Blick
Näyttämöllä: Ola Blick ja Suvi Blick
Käsikirjoitus: Suvi Blick
Lavastus: Ola Blick
Valo- ja videosuunnittelu: Antti Haiko
Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen
Dramaturgi: Anna Jaanisoo
Pukusunnittelu: Suvi Blick
Lavastuksen toteutus: Ola Blick ja Matti Pajulahti
Kuvat ja traileri: Iina Lallo
Ensi-ilta keskiviikkona 18.2.2026 klo 18
Muut esitykset:
pe 20.2. klo 18
ke 4.3. klo 18
to 5.3. klo 18
to 12.3. klo 18
su 15.3. klo 14
to 19.3. klo 18
la 21.3. klo 14
ke 25.3. klo 18
pe 27.3. klo 18
su 29.3. klo 14
ke 1.4. klo 18
ke 8.4. klo 18
pe 10.4. klo 18
la 11.4. klo 14
Palaamme esitykseen arvioin.
…………………………………………………………….
Haapajärven Elvis
Studionäyttämö
18.2.-16.5.2026
Tositapahtumiin perustuva esitys rikoksesta, joka jäi historiaan.
Ala-asteikäisellä Askolla on kaksi sankaria: mummo – ja Elvis. Molemmat suojelevat Askoa omalla tavallaan kotiolosuhteilta, missä Askon isä käyttäytyy väkivaltaisesti niin poikaa kuin äitiäkin kohtaan. Askon perheen todellisuus on kaikilla Haapajärveläisillä tiedossa. Kukaan ei kuitenkaan tee asialle mitään – ennen kuin on liian myöhäistä.
Haapajärven Elvis perustuu Katariina Vuoren kirjaan Erään tapon tarina (Like, 2018), joka kertoo yhdestä Suomen rikoshistorian tunnetuimmasta ja hätkähdyttävimmästä rikoksesta.
Kantaesitys keskiviikkona 18.2.2026 Studionäyttämöllä klo 18.30
Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelija Jouni Nykopp
Äänisuunnittelija Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelija Kati Keronen
Henkilöt Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Pitkämäki, Teemu Palosaari, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö
Helsingin Kaupunginteatteri – Komedia pankkiryöstöstä – Kuvassa Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Jouko Klemettilä – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Helsingin Hakaniemen Osakepankin Johtaja Jorma Kuusikko , kassanhoitaja Hellä Moilanen ja prokuristi Arvo
”Ollaan 1950-luvun Helsingissä ja vanki Roger Rahikainen (Sauli Suonpää) ja vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen) suunnittelevat suurta timanttiryöstöä Hakaniemen Osakepankkiin. Samalla pankinjohtaja Jorma Kuusikko (Risto Kaskilahti) virittää turvajärjestelmät äärimmilleen. Pankinjohtajan tytär Aino (Linnea Leino) on puolestaan tavannut hurmaavan uuden poikaystävän Veikan (Samuel Kujala), joka kuitenkin päätyy mukaan Roger Rahikaisen ryöstöporukkaan. Tilannetta ei helpota se, että Roger on myös Ainon entinen heila. Seuraa hillitön ketju väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita, kun huijarit ottavat toisistaan mittaa.”
Helsingin Kaupunginteatteri – Komedia pankkiryöstöstä – Kuvassa Samuel Kujala, Sauli Suonpää, Linnea Leino – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Henry Lewis – Jonathan Sayer – Henry Shields – komediaviihteen maailmankonkarit ovat luoneet teoksen, josta ohjaaja Samuel Harjanne, lavastaja Jani Uljas ja Suomen suurin näyttelijäestradi maan mainioimman näyttelijäarsenaalin voimin, parinkymmenen taiturin näyttelijäklovnerialla hauskuttaa meitä vilpittömyydellä ja riemullla teoksen puhtaasti huvina nauttiaksemme.
Täysin alkuperäisen brittiläisen käsikirjoituksen valloittavalla Paavo Leppäkosken suomennoksella saamme tarinan tapahtumaan Suomen Helsingin Hakaniemen Osakepankissa, suomalaisin rikollisin ja poliisivoimin 1950-luvulla. Jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja käy toteamassa pankin luotettavuuden.
Maailmanluokan teatteriksi, uudenlaiseksi teatterin valloitukseksi tämä jo muutenkin täydellinen farssitarina kasvaa aidossa teatteriteknisessä jännittävyydessään viimeistään toisessa näytöksessä, kun saamme teatterin uuden tekniikan ihmeitä yleisönä vaihe vaiheelta seurata: miten yön pimeydessä rikollisjoukko tunkeutuu painovoimaa uhmaten pitkin kerrostalon kattojen ylätasanteita, sitten pitkin ahtaita ilmastointikanavia ryömien, lopulta vahvoin turvalukoin varustelluin pitkien monikymmenmetristen teräsköysin pankin syvään monimetriseen pankkiholviin pudottautuen ja timantin polttohitsaamalla mukaansa anastaen. Samalla saamme kokea harvinaista yleisön silmänkääntötemppua, kun painovoimakäsitteemme uhmataan toteuttamalla silmiemme edessä, miten pankkisalin lattia toteutetaan kattona ja tapahtumat tapahtuvat ylösalaisina henkilöiden ja pankkikonttorin kalusteiden sijoittuessa katossa tapahtuviksi. Hengenvaarallinen trapetsisirkus ja jonglöörit, silmänkääntötemput ovat tulleet mullistamaan teatterin viihdeimagon täydellisesti. Tarinan välikkeet toimivat modernin pyöreän lavan sisä- ja ulkokehän kiertäessä kahteen vastakkaisiin suuntiinsa, höyhenpukuisten can can can tanssijoiden hurjavauhtisen ryöstötarinan imponoidessa yleisön spontaanisti aplodeeraamaan tuttujen biisien mukana tunnelmaa.
Näyttelijätyössä ohukaispaksukaismainen huumori, läiskivyys, älyn ja älyttömyyden vuorottelu kohtauksissa sekä huima vauhti ja millintarkka tilanteiden ajoitus ovat loputonta nautintoa. Alussa tosin kielemme hienon suomennoksen tavujen ja sanan monimerkityksellisyys ja suomalaiskielen muuntelu on teoksen katsojille tuttua hauskuutta, mutta laimenee lopulta tarinan kerronnan vauhtiympyröihin temmattuaan meidät mukaansa. Niissä äänisuunnittelu, tehosteet, valo- ja videosuunnittelu, musiikkisuunnittelu toteuttavat roolien vauhdit, kokonaisrytmin sekä kymmenet showmaiset tunnelmakohtaukset. Tulkinnan erityisasemassa ovat monet kymmenet Elina Vätön puvustusvaihdot ja Milja Mensosen naamioinnit, joilla viisi-kuusikin eri henkilöä voi tulkita samaa roolia hämmentävän hauskasti, näyttävästi ja hokkuspokkusmaisen nopeasti – saati kuten luottonäyttelijä Lasse Lipponen runsaan tusinan erilaista pikkuroolia meille taikamaisesti erilaiset tyypittelyt hahmottaen.
Kokonaisroolitöissä tarjoilevat maittavimmat herkut Risto Kaskilahti ärskynä demonisena pankinjohtajana ja Jouko Klemettilä hänelle uskollisena pankin tunnollisena prokuristina -näiden kahden tulkintasymbioosi ja tyypittelyherkku on sitä salamantarkkaa näyttelijätyön harvinaista komediallista glamouria. Rauno Ahonen luo näytelmän yhden harvoista luonneskaalallisista rooleista ehyeksi hahmoksi.
Martti Manninen, Sauli Suonpää ja Samuel Kujala näyttelevät varsinaiset vankilan rosvot energialla, innolla ja rikollismaisella hurlum-hei -hurmahengellä teoksen ryöstötarinaa elävästi näyttelijätyönsä kutkuttavan omaperäisiksi hahmotellen.
Naisrooleja ei ryöstökomedia sisällä kuin kaksi. Pankinjohtajan tyttären Aino Kuusikon näyttelee Linnea Leino tavattoman suloiseksi, toimeliaaksi pankin luontevaksi käyntikortiksi.
Merja Larivaara tuo hienosti varioiden keskeisen tärkeän naisellisuuden rikostarinaan pankin kassanhoitaja Hellä Moilasena. Hänellä naiseuden viekkauden tuomana ominaisuutena on kyky vetää pankin toimintaa, pankin bisnestä, tarinan miesvaltaisuutta taikurin lailla taitavasti mielensä (ja hemaisevan seksuaalisuutensa) mukaan myös pankkiryöstön lopputulokseen saakka juonisäikeitä käsistään irrottamatta.
Tarinassa on muutamia härskejä, turhankin provokatorisia ja aktimaisia, minullekin ällöttäviä seksikohtauksia, joista käyttäisin suoraan pornon nimitystä. Lapsiperheille tai jännityslukemistoja ahmiville nuorille alaikäisille en esitystä suosittele.
Helsingin Kaupunginteatterin komedia nousee kansainvälisen viihteen teatteritapaukseksi omaperäisellä lavakarismallaan, huimalla lavastuksellaan ja ällistyttävän nerokkaalla teatteritekniikallaan, jossa nyt suomalaiset näyttelijäkomeetat nostattavat naurumyrskyt ja suomalaisten hauskuuskokemukset ikimuistettaviin timanttisiin taivaisiin.
Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö
KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ
Ensi-ilta 5.2.2026
Suomennos Paavo Leppäkoski,dramaturgia Henna Piirto, lavastus Jani Uljas, puvut Elina Vättö, valot ja videot William Iles ja Toni Haaranen, musiikin sävellys ja sovitus Eeva Kontu, äänet Jaakko Virmavirta, naamiointi Milja Mensonen.
RooleissaSamuel Kujala, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Linnea Leino, Risto Kaskilahti, Jouko Klemettilä, Merja Larivaara, Rauno Ahonen, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala, Kaisa Torkkel.
Juha Itkosen teoksessa Sivuraide kaksi nuoruudenrakastettua törmää toisiinsa parinkymmenen vuoden jälkeen. Niin vaivaannuttava kuin tällainen yllättävä junavaunussa kohtaaminen voisi olla, Sivuraiteen Elina päättää istua alas ja ottaa selvää, mitä Jönssin elämään todella kuuluu.
Lauri Maijala osaa puheen johtamisen missä tahansa. Hänet pitäisi saada puheenjohtajaksi ja puheeseen johdattelijaksi kaikkiin huonosti meneviin taloyhtiöihin, konkurssikypsien firmojen johtokuntiin ja tietenkin jäykkään kunnan ja valtion teitittelevän muodollisiin menneiden vuosisatojen kokousmaneereihin. Suomessakin taatusti alettaisiin luontevasti keskustella, sinutella ja asiat lutviutuisivat ihan eri tavoin ja vauhdikkaasti – ja kaikilla olisi asian lisäksi myös hauskaa keskenään.
Niinpä nyt jälleen Lahden kaupunginteatterin tiistain 27.1.2026 Betoniklubissa syntyi koko salin täyttäneeelle klubiyleisölle semmoinen keskustelu tulevan esityksen kahden päähenkilön ja ohjaajan kesken, puheenjohtajan usuttamana, että jopa vähänkin teatteria tunteva sai viisasta puhetta omalle erinomaiselle teatteritietämysluulolleen. Alkukeskusteluissa selvisi, että näytelmää oli aloitettu harjoitella jo kuusi vuotta sitten. Väliin tuli monta mutkaa, mm. korona, joka siirsi valmistumistavoitetta.
Otanpa tähän vain muutamia puheenvuoroja illan keskustelijoilta omalla muistikammallani referoiden:
Lauri Maijala: Miksi millään parisuhdehistorialla olisi mitään merkitystä?
-Ihmissuhteista kertominen on sitä tärkeintä, mitä me teemme, koska ymmärrämme itseämme ja osaamme siitä kertoa.
Eeva Soivio: Tulin junalla tänne tänään. Mutta tämä junareissu, josta aloimme ja jonka näyttelemme, on alkanut jo aikoja sitten vuonna 2020. Olemme Jarkon kanssa myös teatterikorkeakoulun kurssikavereita, ihanaa. Mitä tapahtuu, kun nainen ja mies ensimmäistä kertaa kohtaavat. Siinä on tunnetta, valtavasti tunnetta.
Jarkko Lahti: Näyttelijätaiteessa on kysymys aina energiasta ja emootioista, mitta ja mittari piirtyy siitä, kuinka syvä ihmiskuva näyttelijätyössä on. Se ei vielä riitä. Pitää luoda komiikka, tunteet, tragiikka, rytmi, tauot, aika, jotka tekevät siitä elävän niin, että tämän kaiken sälän läpi tuo ihmiskuva piirtyy katsojan koettavaksi. Tekstissä on ne nousut ja laskut, kepeydet ja syvyydet. Me ollaan siviilissä molemmat tällä välin erottu, koettu kaikkea, mutta tässä on sen kaiken näyttelijän ammatin totuus ja ihanuus. Tekstin imu ja leikki, jota varten me olemme nyt kypsyttäneet tämän yhteisen leikin leikkimään.
Laura Mattila: Tässä tekstissä puhutaan koko tarinan ajan 8 kk raskaana olevasta naisesta ja mä olen just nyt sellainen, vaikka tarinointimme tästä teoksesta on alkanut jo vuonna 2020. Kun aloitimme oli korona, istuimme Kansallisteatterin suuressa huoneessa ja pidimme pitkiä 15 metrin etäisyyksiä ja välejä toisiimme, kun luimme kirjailijan läsnä ollessa koko teoksen yhdessä läpi. Juha Itkosella on taikavoimaa, kun tällaisten vuosien jälkeen olemme kuitenkin ensi-illan kynnyksellä – se on mun päätelmä.
Lauri Maijala: Mahler on sanonut, että sinfonia on koko maailma…Onkos tämä sellainen näytelmä, jossa saa nauraa?
Eeva Soivio: Kyllä tässä saa nauraa. Näillä näytelmän henkilöillä on hyvin lapsellinen tunneskaala, joka tekee siitä sen hauskan. Sitä leikin huumaa yhä on itsessä ja vastanäyttelijässä.
Jarkko Lahti: Näytelmän näkökulman pitää vaihdella ja yhtä äkkiä ollaan äärimmäisessä komiikassa ja sitten pudotaan hetkeksi täyteen synkkyyteen. Komediaan kuuluu aina tragiikka, riittämättömyys, kömpelyys, viisaus.
Laura Mattila: Jos kaikki on painavaa aina, niin mikäänhän ei silloin paina. Saa olla kevyesti, saa nauraa ja sit ”tulee puukkoa kylkeen”. Sitä mä haen.
Sivuraide
Suomen Kansallisteatterin, Lahden kaupunginteatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistuotanto
Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa torstaina 12.2.2026
Käsikirjoitus Juha Itkonen
Ohjaaja Laura Mattila
Lavastaja Tiina Hauta-aho (Lahden kaupunginteatteri)
Pukusuunnittelija Siru Kosonen
Valosuunnittelija Petri Suominen (Turun Kaupunginteatteri)
Äänisuunnittelija Mika Hiltunen (Turun Kaupunginteatteri)
Naamiointisuunnittelija Jari Kettunen (Kansallisteatteri)
Käsikirjoituksena ja esityksenä Helsingin Kaupunginteatteri pyrkii ymmärrettävästi liittymään osana aikamme kulttuuri-ilmiöön, Satu Rämön Hildur-dekkariin, jonka painosmäärät hipovat suomalaisten kirjojen ja käännöskirjallisuutemme myyntiennätyksiä. Ymmärrän myös niitä kymmeniätuhansia koukkuun jääneitä dekkarispesialisteja, jotka luonnollisesti tahtovat ahmia kaiken mahdollisen Hildurista, pienimmätkin tapahtumat ja muodot, mitä asiasta voidaan olettaa löytyvän.
Helsingin Kaupunginteatterin tulkitsema näytelmä vastaa ihan kelvollisesti Hildur-teoksen tuomisessa teatterilavalle: hieman poliisimainen ja kuitenkin muutamin osin juonikkaan tihentyneesti jännittävä, keskeisen vakavan rajun sisältönsä vastapainoksi valloittavalla huumorilla elävöitetty esitys tekee teatteri-illasta kivan katsottavan.
Hildur-tarina keskittyy Islantiin, sen pikkukaupungin poliisien elämäntehtäviin. Pieni Ísafjörðurin kaupunki on täynnä selvittämättömiä murhia, lasten hyväksikäyttöä, pahoinpitelyjä. Päähenkilöpoliiseihin käsikirjoitus on sovituksessa ja ohjauksessa saanut elävyyttä, näyttelijät hahmoluomuksensa sopivan uskottaviksi.
Jakobin (Paavo Kinnunen) matka Suomesta Islantiin lentofobiassa pienessä lentokoneessa on esityksen tarpeellista huimaa, hienosti komedioitua pelkohuumoria urhean poliisin nähdessä kauhuja, lentokoneen ikkunassa törmääviä vuoria koneen heitellessä, jopa lentoemäntä istahtaa hetkeksi hänen viereensä rauhoittamaan. Tällä teatterin suurenmoisella, hyvätasoisella huumoriviihteellä – kuorrutettuna vielä Jaakobin neulomishobbylla, kutovilla, vapisevilla käsillä ja villapaitaluomuksilla – sijataan hymysuinen ja naurava katsomo taatusti seuramaan esitystä.
Yllättävä, katsojaa lepuuttava huumoriherkkä genre hallitsee koko esityksen rikollisuuksia tutkivaa ilmapiiriä kohtauksissa ja rivien väleissä.
Jakobin matka Suomesta Islantiin komennukselle pienen islantilaiskaupungin murhia tutkimaan on tosiasiassa tilapäinen komennus saada omapyyntöinen etäisyys ratkaista avioliittotilanteensa, jossa hän on juristien ansiosta menettänyt ensin vaimonsa, sen mukana pikkupoikansa sekä heidän täysin torjumansa puheyhteyden.
Hildur (Elena Leeve) luo oman poliisihahmonsa varsin neutraalin tyynenä, luotettavana tunnollisena tutkijakollegana. Leeve näyttelee asiantuntevasti ammattitaidolla poliisipersoonansa. Jotenkin hänen lainelautansa vain ei saa häntä käsistä pidemmälle kanssaan lähtemään, sillä hänen sielussaan on hautunut näissä Ísafjörðurin pikkukaupungin kummallisissa oudoissa kuolemissa oman sukunsa tarinan mysteeri: kahden siskon katoaminen jo lapsuudessa on ollut neljännesvuosisadan yhä ratkaisematta ja se pyrkii nyt nousemaan jatkuvasti pintaan varsinaisten murhatutkimusten mukana ajatusten päällimmäiseksi.
Kymmenet sivuosat ryydittävät tihentyvää jännitystä ja useat näyttelijät saavat lepuuttavalla ohjaajan luomalla genrellä räiskiä tarinaan yllättävää, vakavan mietinnän ja tuskan hetkeksi irrottavaa huvia.
Esimerkiksi Heidar (Jari Pehkonen), asianajaja on sellainen roolityö, että pelkästään sen nauttimisella ihminen tulee synkästä dekkaritarinastakin niin tavattoman hyvälle mielelle. Heidarina Pehkonen luo itsestään julkisen paskiaisen, juristin, ketkun, lieron, jolla ei ole rajoja käyttäytymisessä, ei naisasioissa, saati hyvän vaimon valinnassa rikkaan appiukon perusteella, puhumattakaan kaikenlaisesta valehtelemisesta ja pettämisestä, joilla tulee rahaa ja mainetta rutosti ja loputtomasti.
Yleisö ei voi olla taputtamatta tälle hirtehisen hurjalle huumorille – muutamaan maailmanpolitiikan mahtavaan tai oman kunnan päättäjään nuo tulokselliset ominaisuudet nopeasti sijoittaen.
Helsingin Kaupunginteatterin versiossa Hildur-tarinan elämänleikki kulkee lopulta näin:
Tämä kovin yhteistyötaitoinen pari Hildur ja Jaakob saa tunnollisuudestaan kärsiä omat sisäiset tuskansa – Hildur sukunsa raskaspainoisena oman lapsuudenperheensä mysteerina ja seurustelukumppaninsa parantumattomaan sairauteen päättyneenä suhteena. Jakob taas satuttavan, lohduttoman perhesuhteen videopuheluyhteyden tylynä kohtauksena, lopullisena epäonnistumisena.
Näiden kahden poliisin yhteistyöstä, tutkimuksista ja ystävyydestä, miltei rakastumisesta rakentuu todentuntuinen lämminhenkinen työyhteisö, malliksi mille tahansa työmaalle. Heillä on kanttia sanoa omat mielipiteensä paikalle kiiruhtavalle ylemmälle ylimieliselle poliisitasolle ja tehdä väsymykseen saakka tulokseen ja yhteiskunnan parantamiseen johtavaa uupumatonta, loputonta työtä.
Lavastuksen tasot toimivat moninaisina eri tilojen muuntujina kätevästi ja onnistuneesti. Maisemasta olisin toivonut näkeväni hitusen aitoa realismia, laavakivimäisemmät interiöörit pelkän harmaiden maisemien sineteiksi. Onneksi muutamat hienot lumivyöryt ja pari Jäämeren aallokkotyrskyä veivät meidät ja ajatuksemme Islantiin.
Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Unto Nuora, Elena Leeve
Uusi versio Hildur-näytelmästä saaa ensi-ltansa tänään 28.1.2026 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.
Satu Rämön menestysdekkari saa Satu Rasilankäsissä täysin uuden dramatisoinnin, joka pureutuu tarinan jännittävään rikosjuoneen ja tuo Islannin mystiikan näyttämölle entistä intensiivisemmin. Näytelmä perustuu Hildur-dekkarisarjan ensimmäiseen ja samannimiseen osaan (WSOY 2022).
Nordic blue -henkeä huokuvassa murhamysteerissä rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir (Elena Leeve) selvittää kotikaupungissaan tapahtuneita murhia yhdessä suomalaiskollega Jakobin (Paavo Kinnunen) kanssa. Traumojensa kanssa taisteleva Hildur ja menneisyyttään pakeneva Jakob joutuvat keskelle omituista rikosvyyhtiä, joka kytkeytyy Hildurin omaan lapsuuteen.
”Kun dramatisointi rajautuu vain ensimmäiseen kirjaan, se painottuu erityisesti tarinan dekkarijuoneen ja jännitteiseen kysymykseen siitä, kuka on lukuisten murhien tekijä. Hildurin kadonneiden sisarten mysteeri kasvaa tarinan edetessä ja paljastaa myös Hildurista sen tulen ja jään, mikä hänessä islantilaisena luonnonvoimana on”, Satu Rasila kuvailee.
Näyttelijä Elena Leeve: “Ajatukseni ovat pitkin talvea olleet tiiviisti Hildurin maailmassa. Minua tarinassa kiehtoo suvun menneisyyteen ja vaiettuihin salaisuuksiin kytkeytyvä, ratkaisematon mysteeri. Vaikka näytelmässä tapahtuu paljon ja henkilöhahmoja on runsaasti, kaiken ytimessä on perheelle tapahtunut tragedia.”
Näyttelijä Paavo Kinnunen on Jakobin roolia varten joutunut opettelemaan aivan uusia taitoja. Jakob on sekä kirjasarjassa että näytelmässä innokas neuloja – Kinnunen sen sijaan ei ollut aiemmin koskenutkaan puikkoihin. Varmistaakseen, että lavalla neulova Jakob näyttää uskottavalta, Kinnunen on harjoitellut neulomista viime syksystä lähtien Helsingin Kaupunginteatterin puvustamon päällikön, Nina Virkin, opastuksella.
Näytelmän on Satu Rämön alkuperäisteoksen pohjalta dramatisoinut Satu Rasila ja sen ohjannut Tuomas Parkkinen, dramaturgina on Ari-Pekka Lahti, lavastajana Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, naamiointi Jutta Kainulainen.Petteri Heiskanen vastaa valosuunnittelusta sekä videosuunnittelusta yhdessä Toni Haarasen kanssa. Äänisuunnittelu on Eradj Nazimovin.
Valokuvat Mitro Härkönen
Rooleissa:
Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Mauno Terävä
Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.
Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla pohjoisnavalle. Milloin saavutusten jahtaaminen muuttuu kuolemanjanoksi? Onko olemassa raja, jota ei voi ylittää?
