Lahden kaupunginteatterin Suuren salin laajennetun etunäyttämön orkesterimontun päällä parrasvalojen hämyssä, eturampissa kyhjöttää puolen kyynärän korkuinen pieni alle kymmenneliöinen koroke ja sen takana tämän yhden maan suurimman teatterilavan edessä on suljettuna seinänä koko laajan näyttämöaukon visusti peittävä harmaa, kova palomuuriesirippu. Korokkeen keskiössä katsoja hahmottaa joustavan kaarevan, filtinharmaan rakennelman, josta silmä erittelee ison, ihmistä suuremman hahmotelman, etummaisena sen metalliämpäristä rusennetun pään, otuksen sivuilta pilkistävät luurangon kaaret sekä koko olemusta ryhdistävät neljä puista kainalosauvaa kuin jalat, jotka jäykistävät visuaalisen rakennelman jämäkästi paikallaan tököttäväksi olioksi.
Lahden kaupunginteatteri on laajentanut repertuaariaan oman henkilökuntansa uudistamisen lisäksi vierailuin. Niissä teatterimme on selvästi varmentanut taiteellisen teatterin merkittävyyttä maakuntamme ja koko maan keskeisenä teatterina – juuri vankka ammattitaito ja tuoreus takeena.
Rosa Liksomin Väylä–romaani, Lapin luoteiskolkan suussa sulavalla murteella kirjoitettu dokumentaarinen teos Suomen sotien viimeisimmän, Lapinsodan kauhuista, rajan toiselle puolelle pakenevista paikallisasujista, joen yli eläimineen ja omaisuuksineen sekä paluusta takaisin poltetun Lapin raunioille, on vankkaa tekstiä. Siinä yhden nuoren vasta aikuisuuteen heräävän maalaistytön kertomana sodan kauhut, mielettömyys, sukulaisten kadottamiset, ruumisröykkiöt, väkivalta, kadotetun kotimaan kaipuun tuska, vieraan maan outous, mutta erityisesti lappilaisen pientilan elämän merkitys, eläinten ja luonnon tärkeys, hajonnut perhe sekä tuttujen lapsuuden maiden ja mantujen, asujien merkitys koetaan eläinten ja luonnon tärkeytenä ja lypsykarjatilan kotieläimet ihmistäkin ylivertaisempina luontokappaleina.
Katsojaminälleni oli terveellistä lukea etukäteen teos ja tuo Liksomin luoma tarkka lapinmurre, siksi pysyin miltei koko esityksen kärryillä, samaistin useita kohtauksia kirjan tapahtumia vertaillen.
Ennen kaikkea Ella Mettäsen suoltama murre loksahti niin sujuvaksi ja lämminhenkiseksi tarinassa, reaktioissa, merkittävässä omakielisessä intonaatiossaan ja upeissa, merkitsevissä tauotuksissa. Mettäsen taipuisuus, eläväisyys, herkullisuus, todentuntuisuus on niin luontevaa näyttelijäilmaisun täydellisyyttä, että sitä on helppo nauttia.
Jotenkin aprikoin, että esityksen taitava ohjaus olisi tarkoituksellisesti romaanista etäännyttävästi ihanan keskushenkilönsä sytyttänyt kuin muistelemaan välillä lapsuuttaan jo kypsänä naisena. Hänen kasvonilmeensä valahtivat silloin kärsineeksi, työn kuluttamiksi, valjuiksi – saatoin vain erehtyä niin kuvittelemaan.
Ainutlaatuista on kokea, miten liki kolmesataasivuisesta teoksesta saa niin tyylikkään, selkeän, yhtä aikaa rajun ja lämminhenkisen näytelmän, kuin mitä Mikko Roiha taas kerran on ehtymättömästä teatterinuudistamis-ajatuksellisesta habituksestaan meille synnyttänyt. Pelkästään tuo alussa kuvaamani korokkeellinen lavastus toimii pääosan Ilona-nimikkolehmänä, joka matkaa monet rasittavat polut askeltaen maatilan karjan ja kaitsijansa mukana, se keskustelee paimentajansa kanssa jatkuvasti, ymmärtää enemmän kuin kukaan ihminen. Se myös näkee tukevaisuuteen ja uskoo paluuseen. Harvinaisen toimiva on tämä keskitetty koko Roihan lavastusskenografia niukkoine taistelurummutus- ja valööritehoineen – tiivis, upean herkkä ja sielukas kokea.
Esityksessä pidin dramaturgian ja ohjauksen tarinaa elävöittävistä tunnelmatiheistä kohtauksista ja luonneanalyyseistä löytyviä juonteita, kuten erikoisesti tytön isäkaipuuta tämän kadottua sotaan hänen elämästään. Samoin isän yllättävä kuolema toteutetaan vaikuttavalla kyynisellä herkkyydellä. Tärkeäksi miesaikuiseksi nousee maataloon jäänyt Setä ja hänen monet opastuksensa, kirjanoppineisuutensa, kaukoputkensa, maailmanrakentamisensa elämän maallikkofilosofina. Nuoren miessuhteen impeydenmenettämiskohtaus tuntui eeppisen muistelevalta – sinänsä hauskassa fysiikassaan. Naishahmojen työt, tanssit ja keskustelut Katri-karjakon kanssa toteutuivat ihanan arkisen luontevasti. Kauan odotettu, sodan sekoittama kadonnut ja löydetty äitisuhde sai muutamat kylmätunnelmaiset välähdyksensä kovin kylmettyneestä läheisyydestä – aina avatusta synnyttämistapahtumasta alkaen.
Ehkä kuitenkin on myös pakko sanoa lahtelaistulkinnan rikka. Teos oli suotta – ymmärrän talouden vuoksi – viritetty valtavaan teatterisaliin. Ensi puolen koin salin perältä. En saanut oikein puheesta selvää, koska kova palomuuriseinä kaiutti katsomoon kuuluvan, jo teknisesti vahvistetun puheen epäselvän puuroisena, liian voimakkaana. En myöskään nähnyt päähenkilön kasvoja kuin aavistaen niiden mimiikan ja eleet sekä temperamentin. Toisen esityspuolen sain kokea teatterin eturiveissä. Esitys oli aivan eri luokkaa, rikas sielukkuudessaan (tosin vieläkin liian kova kaiuttava volyymi).
Lahden kaupunginteatteriin kannattaa siis mennä tätä harvinaista Väylä-esitystä katsomaan mahdollisimman lähelle hurmaavaa esittäjää, etummaisiin penkkiriveihin. Silloin tämä näyttämöteos on täydellinen esitys nähdä, kokea, eläytyä, nauttia.
VÄYLÄ
Kirjoittanut: Rosa Liksom
Ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut: Mikko Roiha
Näyttämöllä: Ella Mettänen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo
Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden Kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri
Arvio Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön vierailuesityksestä 30.10.2025
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/vayla/
https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Ella+Mett%C3%A4nen
https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Mikko+Roiha