Vanja – uudenlaisen näyttelijäilmaisun loistotapaus

Anton Tšehovin Vanja-enon ensimmäinen alkuperäinen Eino Kaliman suomennos venäjän kielestä (1914) oli näytelmän suomalainen kantaesitys Kansallisteatterissa. Näyttämökaudelle 1965-66 Kalima ohjasi vielä näkemäni kolmannen versionsa Vanja-enosta Kansallisteatterin pienelle näyttämölle – se ja Paavo Westerbergin ajantasaistamaVanja- enon näyttämökieli (2014) ja ohjaus Suurelle näyttämölle liitelevät kaikki enää muistoissa runollisten tunnelmien, herkkien henkilökuvien Kansallisteatterin Vanja-näytelmistä.

Tänään 25.3.2026 Kansallisteatterin Taivassaliin kiitää varmoin siiveniskuin jo Broadwaylläkin menestystä saanut Brittein saarilla syntynyt Vanja-eno -uutuus. Tämä englantilais-irlantilaisen Simon Stephensin kolmen vuoden ikäinen näytelmän brittiversio Vanja tulee ensi-iltaansa suomenkielisenä nykyteatterina – näyttelijä Ilja Peltosen ja ohjaaja Johanna Freundlichin yhteisenä luomuksena – uudenlaista näyttelijäilmaisua mullistavana teatteritapauksena.

On syntynyt todellinen uusi näytelmämuoto – kiehtova polyfoninen dialogi, jossa tekstin kaikkien näytelmän kahdeksan roolin ajatukset, äänet, ilmeet, eleet sekä reaktiot ja näytelmän yhteisnäyttelemisen eetoksen ja psykologian tulkitsee yksi näyttelijä – Ilja Peltonen.

 

Ilja Peltonen näyttelee  

– Vanja-enoa – leikkisää, hulluttelevaa, pelleilevää persoonaa, jonka elämäntehtäväksi on langennut velvollisuus säilyttää kuolleen Anna-sisarensa jättämä rappiokartano ja viimein purkaa patoutumansa koko esityksen uskottavimpana, katkeransuolaisesti roiskuvana, hurjana ja silmittömänä elävänä ihmisvoimana.

– Sonjaa, Vanjan kuolleen Anna-sisaren tytärtä, joka nyt omistaa tilan ja on uhrannut itsensä tilan hoitamiselle, jonka nuoruuden rönsyävä energia tulvii elämän riehakasta sykettä, liikettä, toimintaa, kokemattomuuden ja koskemattomuuden valonsäihkeistä kaipuuta valloittavasti.

– Mikaelia, lääkäriä, jonka idealistista elämänvirettä lataava ihmiskohtalo luo läsnäolollaan ihmisväristä, kärsivää, tuntevaa, elämänmakuista lääkärivelvollisuuksien elämää koko näyttämön täydeltä ja jonka lämminsydäminen, älykäs, tunteva lääkäriolemus on verta, lihaa, luonnonsuojelua, kipuja ja elämän kätkemää hillitöntä rakkaudenjanoa täynnä ja raastaa meidät täyttymättömän rakkausjanonsa tuskaan, sen muutamaan hurmaavan roihuliekkisen intohimon pyörteeseen yhdessä mukaansa kaapaten.

– Aleksanderia, Vanjan kuolleen Anna-sisaren entistä puolisoa ja Sonjan isää, aikoinaan ylistettyä professoria, nykyisin seniiliä merkityksetöntä elokuvaohjaajaa, joka röyhkeästi on elänyt maatilan voitoilla jo vuosikymmeniä.

– Helenaa, jonka kuvankauniin hahmon elämä on ristiinnaulittu vanhan pikkuporvarillisen Aleksander- professorin uudeksi puolisoksi, intohimottomaan säätyläisavioliittoon, jossa näennäistiede luo päivien ja vuosien kierron mielikuvituksettoman, tiukan järjestyksen, työntäen syrjään, liian moniksi hetkiksi unohtaen, ihmisen ja hänen polttavan, tyydyttämättömän rakkaudennälkänsä.

– Elisaa, jo dementoitunutta Vanjan äitiä ja professorin ensimmäisen vaimon äitiä, joka ihailee professoria.

– Marttaa, kodinhoitaja-sisäkköä, jonka mielestä sivistynyt ihminen syö lounaansa kello yksi. Piste.

– Jaakkoa, köyhtynyttä maanomistajaa, joka tuo näytelmään juurevuutta, sivullisuutta, ihmisen yksinkertaisuuden naurettavuutta, velvoittavaa nöyryyden oikeutusta ja käytännönläheistä elämänmuotoa – tylsää, toimivaa arjen välttämättömyyttä.

 

Tällaiseen valtavan kirjavan 1800-luvun rappiotilan ihmisarsenaaliin Ilja Peltonen syöksyy rohkeasti Vanja-eno – näytelmän toteuttamaan.

Hän hallitsee koko aistikkaan idyllisen näyttämötilan suvereenisti. Hänen henkilökuvansa eivät juurikaan poikkea sisäisiltä olemuksiltaan sadan vuoden takaisista Tšehovin ihmisten pyrkimyksistä ja haaveista: ne tuntuvat olevan ihmislajilla sisäänrakennetut, lajiperityt ominaisuudet, tunnistettavat, samaistavat elämänpyrkimystemme ja haaveittemme sekä surujemme ominaispiirteet. Vain draamateoksen formulainen vauhti, roolivaihdosten salamainen muutossäihke aluksi häikäisee ja shokeeraa meidät.

Muutamassa sekunnissa tai yhdessä lauseessakin Peltonen pystyy vaihtamaan henkilönsä täysin toisiksi, näin syntyy uudenlainen kolmiulotteinen vuorokeskustelu, jossa henkilöiden lisäksi esittäjä on yhden sekunnin sadasosan vaihdon ajaksi tunnistettava kolmas pyörä. Peltonen muuntautuu pienin elein, usein pelkin silmänlihasliikkein tai kasvonsa lihasten lähes huomaamattomin muutoksin, äänenpainoin tai värein, tuhannesosasekunnin tauoin toiseksi henkilöksi – jotakin maagista, selittämättömän alkuperäisen silmänkääntöteatterin toimivaa, huumaavaa kansanteatteria saamme katsoa ja hurmaantuneena nauttia puolitoistatuntia. Emme rajatussa reagoimiskyvyssämme aina pysy esityksen vaudissa, mutta pystymme esityksen pikku suvannoissa nopeastikin hyppäämään takaisin sen kyytiin, alati vaihtuvien jo tuttujen hahmojen sielunsyvyyksiin, toisilleen sanomisiin. Suuret eleet ja liikkeet, näyttelijän liikeradan tai asemoinnin muutokset, käännökset selin ja siirtymiset estradilla ovatkin jo yhtä ohjaajan ja esittäjän mannaa meidän nauttia ja eläytyä hengitystä pidättämättäkin vapautuneesti mukaan.

Jäljittelemättömän vivahteikkaan, luontevan, lumoavan herkän ja taipuisan näyttelijälaatunsa Ilja Peltonen loihtii sisältään pulppuaviksi hetkiksi, jotka sytyttävät Vanja-tarinan uudenlaiseen eloon, sen rakkaudettomiin teeseihin, ihmistuskan ja rakastumisen klassisen ihaniin liekkeihin – koko Vanjaan meidän antautua – ja  taas kerran nyt toisella tavalla uudelleen rakastua teatteriin.

Lavastaja Katri Rentto on vanhan intiimin 1800-luvun ränstyneen kartanohuonemiljöön esineistöineen entisöinyt ja kunnostanut menneitten aikojen tyylipuhtaaksi herkistävän kauniiksi miljöökoruksi kuin alkuperäistekstiä lähes parinsadanvuoden taakse ajatuksiimme vielä palautettavaksi ja silmillemme menneitä aikoja unelmoidaksemme. Lavastus on kuin elämämme kauniiden kuvitelmien suuri palatsi, joka pala palalta oli jäänyt toteutumatta ja nyt valmis silmiemme tätä korua katsella. Vain kartanon kuolleen omistajan vanha piano kertoo venäläisen mystiikan ja palvotun epookin koskemattomana esineenä näyttämöllä – jopa kerran yksin sointiinkin enteellisesti puhjeten. Muutaman ajantasaistamisen verukkeella on näyttämöesineistöön luotu lumoavan epookkisuuden rinnalle pölyrievun sijaan yhdenkäden pikkuinen rikkaimuri, saasteisen tautisen aikakautemme puolipakolliset hengityssuojaimet lentelevät esityksessä ja vanhan katajasta taivutetun selänraapustimen viran hoitelee muotopalkinnon saanut puuteollisuuden sarjatuote.

Ihmismielen klassisten luonneominaisuuksien ja toteutumattomien elämänhaaveiden lisäksi esityksessä tähän aikaan siirtyvää tendenssiä Kansallisteatterin uudistuneessa Vanja-enossa on näyttämökieli tullut modernimmaksi, päivänpoltteisemmaksi puhekieleksi lauserakenteessaan ja puhetavassaan, pienissä nykykirosanoissaankin. Entistäkin vakuuttavammin tulevaisuus piirtyy Tšehovin alkuperäistekstin luonnonihailuksi, nyt näytelmärekvisiitan ihmisen elintapojensa mukana tuhoamien lähes puuttomien maisemien kuvatauluina meidät havahduttaen.

Ja ettemme jälkikuvaamme tästä tragikomedian hektisen keskustelusuman valtavamääräisistä tekstinautinnoista kyllästettyinä paria tehokeinoa unohtaisi – sen tunnelmien kauneutta vilvoittaa valaistus tunnelmoiden ja ylevöittää tavattoman kaunis Rene Ertomaan harmonisin melodiasävyin äänikulissoiva näyttämömusiikki.https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/vanja