Teatteri Vantaan Silkkisalin Silkkitehtaan naiset -musiikkinäytelmän kantaesitys tuntuu suomalaisen teatterielämän syysnäytäntökauden alkamisen hämmentävän lämminhenkiseltä, hauskalta, kiinnostavan asiapitoiselta, lämpimän kotoiselta ja tunnevoimaiselta todelliselta valtakunnalliselta teatteritapaukselta.
Näytelmän ihmisläheisen rakkaudellinen ja kodikas sekä yhtä aikaa tehdasyhteisön elämänvoimainen me-hengen toimivuus ja työn merkittävä voima muuttaa meistä jokaisen tarpeelliseksi ihmiseksi. Esitys kuin ravistelee niin kotoisen tutunomaisella menneisyysdokumentillaan tämän päivän ihmisen yhteiskuntaa ryhdistäytymään kaikenlaiseen yhteistyöhön uudelleen.
Harvinaisen sydämellisen, elämänlämpöisen todellisuuspohjaisen valloittavan ja musiikkitoteutukseltaan hurmaavan laulumaisen kokonaisuuden takana on asiaan perehtynyt, sen timantiksi ymmärrettäväksi tarinaksi kirjoittanut Hanna Ryti ja esityksen ytimiksi hienovireiset, täysin uudenlaiset niin terävän kuplettiset kuin kauniin laulelmallisetkin riimittelykuosit tarinan huippukohtiin on toteuttanut hänen kanssaan Kanerva Salomaa. Teoksen säveltäjinä Merja Ikkelä haitareineen ja Tuija Rantalainen kosketinsoittajavelhouksineen luovat täysin uussävelteisen musiikkikuosin kolmentoista uuden laulusävellyksen täyttäessä tehdasmiljöön ilmapiirin ja ihmisten vahvasti työntuoksuisen maailmankuvan. Merja Ikkelän sävellykset ja virtuoosinen soitto hanureillaan mukautuvat uniikeiksi sävelkuvioiksi ja säestyksiksi jo suurten estraditeatterien malliin. Samaa luokkaa on Tuija Rantalaisen laulujen synnyttäminen ja näppärä kosketinsoittimien hallinta.
Ihastumme myös esityksen monipuoliseen näyttelijätyön ja yhteisnäyttelemisen vaikuttavuuteen. Kolmen näyttelijän ja kahden muusikon luomat, tyypittelyjä syvemmälle ylettyvät kymmenet eri ihmiskohtalohahmot tiivistävät koko Silkkitehtaan tarinan niin ihmisläheiseksi, että välillä on kyynelen pirskahdettava silmäkulmasta kertomuksen kohtalonkuvauksen kolhusta. Mutta useimmiten me kuitenkin suorastaan nautimme ja hykertelemme esityksen hengen sielua ja ajatusta ihanasti ruokkivasta, terapoivasta tarinasta, jota me itse emme koskaan ole kokeneet ja nyt vasta tässä elämäntuoreessa näytelmässä saamme ajatuksella nauttia.
Näyttelijätaiteen juureva suomalaisnaisen suvereeni tulkitsija Ritva Oksanen eräänlaisena kertojana, havainnoivana tarinan kuljettajana hallitsee suurenmoisesti pientä piirtoa ja sävyä myöten esityksen tarinan kuljetuksen. Hänen maagiselta tuntuva koruton ilmaisunsa on harvinaista, luontevan mutkatonta, huumorikypsää lavanhallintaa, jota katsoja vain harvoin saa kokea. Oksanen näyttelee yhden ihmiselon mitan tarinan kertoen nuoren tytön, Eira-hahmon, rakastumisesta Silkkitehtaan työläiseen Erkkiin, sitten kodin perustamiseen, perheenäidiksi ja Silkkitehtaalle ja sen menestymiselle eletyn pitkän elämänsä, viimein hiipuvan elämänkaarensa kankaanvalmistusalan allergioiden ja reuman rajaaman eläkeläisen supistuvaan elämänloppuun saakka. Oksanen kuvaa taitavasti tarinoiden ja asioiden aikakauden todellisuutta ja eläytyy mestarillisesti tarinan tilanteisiin.
Anne Nielsenin, Teatteri Vantaan sielun, syvyys ja sydämellisyys piirtää, syventää, virittää, riemastuttaa, kauhistuttaakin aivan uskomattomilla monilla eri henkilöluomuksillaan tarinaa inhimilliseksi värittäen. Hänen alun hahmonsa nuorena Eira-tyttönä, sitten Silkkitehtaan työhönottajana ja sotaan lähteneiden miesten sijaan haalimiensa työntekijöiden kiinnittäminen pääosin naisista, mutta myös keskenkasvuisista pojista toteutuu hienovireisen elävänä, uskottavana, luontevan todentuntuisena.
Tai Anne Nielsenin näytelmän loppuosan kankaansuunnittelija – persoonallisuuden luonnehdinta, eläytyminen on jo koskettavan pysähdyttävää näyttelijätaitavuutta, rehellistä, draamatajun suuruutta. Vielä vaikkapa hänen tähän päivään jo ajallisesti esityksen nitova nuorukaisluonnehdintansa, junantöhrijä-murkusta työelämän mukana nykyajan suurperheen perustajaksi elämän kasvattama ilmestys slangeineen, pukeutumisineen, räjähtävine temperamentteineen – miten hän taitaakin räpätä niin tuoreesti ja tajuttavasti tarinan sisältöön liittyvästi, aivan lyömättömän hauskasti naurumme huumorihuipuksi tämän roolihahmonsa – kauan meidän muistella tätä mielikuvituksen äärirajoille yltänyttä roolityötä.
Teijo Eloranta näyttelee tarinan Erkin elämänkaaren suomalaiseksi perusmieheksi niin tavattoman vakuuttavasti, että tekee mieli juuri näihin hyväluonteisiin, uskollisiin ja ahkeriin erkkeihin meidän kaikkien miesten samaistua. Tässä Elorannan Erkki-luonnehdinnassa on jotakin koko esityksen tekstin ja sen toteutuksen todellista peruskiveä, tehdaselämän työntekijän uskottavuutta. Näyttelijätaiteen tajunnanvirtaisiin ulottuvuuksiin Eloranta yltää vaivatta monenikäisen ja monenluonteisen miehenkuvatuksen tulkiksi. Hänen Silkkitehtaan konttoripäällikköpomostaan väreilee suomalaisdraamoihin aina kuuluvaa alkoholin tuomaa yllätyksellisyyttä, menneen aikakauden ylemmän luokan erityisoikeutta tehdä töitä hieman maistaneena: sen Eloranta tekee liioittelemattomasti, roolityön nautittavan pienesti hiprakkaisin horjumiskoreografioin hymyvarastojamme makeasti kutittaen.
Kaikilla näillä vaatimattomilla näyttelijäsuuruuksilla on ihailtavaa kykyä myös laulullisesti kertoa tunnelmia ja tarinaa. Sen he osaavat yhdessä ja omilla sooloillaan: Oksanen tummalla, lämpimän matalalla altollaan kuin lavankantta äänellään lämmittäen, Nielsen monissa vaikeissakin laulusävellyksissä valtavan kevyesti kauniilla, puhtaalla sopraanosäveletkin tavoittavalla ääniaparaatillaan ja tunteella (joskus tosin aivan hurjuudella tehtaan harvoihin kohtalokkaisiin kauhutapahtumiin) heittäytyen ja Eloranta myös omalla tavallisen miehen äänivärillä koko sävelteosta baritonillaan, vaatimattomuudellaan musikaalisesti tulkiten jopa kitaralla ja turpahöylälläkin tarvittaessa laulunäytelmän äärimmäisiä tunnelmaherkkyyksiä korostaen.
Erityisesti vielä Tuija Rantalainen myös tavoittaa yllättävän vahvalla eläytymisellä pari roolihahmoa hienosti, tehtaan toimitusjohtajan ja hätkähdyttävän upeasti tulkitsemansa yhden pitkälle opiskellun perheenäidin hahmon, joka näyttelijätyönä vertautuu edellisiin rooliluomuksiin täydellisesti laadussaan ja persoonallisessa taitavuudessaan, pikkunyansseja myöten.
Riimit tässä esityksessä ovat napakat – kirsikunnasten ja reinohelismaitten kaltaisia luontevia suomalaisen laulunäytelmän taitavarytmisiä uutuusharvinaisuuksia.
Kymmenistä eri kohtauksista paria on vielä pakko valottaa: Silkkitehtaan mainostilaisuuksien aivan hullunhauskat näytelmäkohtaukset, joissa perehdymme aidosti tehtaan kuuluisiin valmisteisiin ja niihin liittyvät laulutkin (Tikkurilan lämpöpuku, Muotisuunnittelijoiden kuuluisat leningit ja iltapuvut, Nilsson/ Eloranta). Olemme esityksen hauskuushuipuista jo läkähtyä.
Uuden uutukaiset kolmetoista laulusävellystä tarinaa elävöittämään on jo suomalaisteatterien harvinaisuutta. Niistä Hälytys-Erkki ja Työtoverin menehtyminen saavat myös varsin vaikuttavat, toimivat koreografisen väkevät esityksensä.
Mielitulkinnoikseni miellän lauluista Täällä tuttuja ei enää nää sekä loppulaulun He tulivat portista. Niiden sävelet, sanat ja tulkinnat kaivautuvat yhtälailla minkä tahansa suuren työpaikan todelliseksi tilitykseksi ja työnteon ylistykseksi tunnelmillaan ja vaikuttavuudellaan.
Puvustuksen merkitys tässä teoksessa on jotakin hämmentävän aitoa. Terhi Ursin on tarkoin kartoittanut Suomen Silkkiteollisuus Oy:n kankaanvalmistuksen ja vaatesuunnittelun vuosikymmenten tuotteet ja käyttää niitä (monia lahjoitettuja tai lainattuja) aitoja vaatteita näytelmäteoksen puvustamisessa. Hämmentävää historiallista teatteriherkkua!
Esityksen harkitsevan taitava asemoija Osku Heiskanen ohjaajana on yhdessä viisihenkisen teatteriensemblen kanssa luonut suuresta kimpaleesta mennyttä suomalaista tärkeää ruumiillisen työnteon, savupiipputeollisuuden aikaista elämänkuvaa ja löytänyt sen olennaisen sanoman.
Vantaan seudun vuosikymmenten 1930-70 yli viidensadan perhekunnan työllistäjänä, asuttajana, kotipaikkana tämä kankaanvalmistuksen, suunnittelun ja aikansa höyryvoimalla sekä Vantaanjoen vedellä toimineen savupiippuisen rakennuksen henki, yksin sen sota-aikainen toimivuus naisvoimalla on jo aikamme dokumenttista – ei kuivaa eikä tylsää – vaan elämänhehkuista historiaa meille kaikille kokea. Esityksen voima on taitavasti luodun tekstin ja musiikin, vahvasti näyteltyjen lukuisten hahmojen karikatyyrejä syvemmälle yltäneet rooliluonnehdinnat, joissa tehdasympäristön työntekijöiden moninaiset tunteet, asema, merkitys ja ennen kaikkea tehdasmaailman me-henki selviävät herkullisesti ennen asiaa ymmärtämättömälle maallikollekin – täydellistä näytelmämuotoista, ihmisläheistä historiaa kiehtovana teatterina.
Työryhmä
Näyttelijät: Ritva Oksanen, Anne Nielsen ja Teijo Eloranta
Teksti: Hanna Ryti
Ohjaus ja koreografia: Osku Heiskanen
Muusikot ja laulujen säveltäjät: Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen
Laulujen sanat: Kanerva Salomaa ja Hanna Ryti
Puvustus ja maskeeraus: Terhi Ursin
Puvustajan assistentti: Emmi Malmström
Tekniikka sekä valo- ja äänisuunnittelu: Esko Paavola
Esityksen kesto n. 2h, sisältäen väliajan
