Kategoria: Televisio

Näissä järjestelyissä jo Karpo häntä seuraavine hieman nuorempine adjutantteineen hoiti oman osuutensa tarkasti ja tunnollisesti sekä toinen merkittävä järjestäjätaho Helsingin Tyttönorssi oman osuutensa. Tuossa juhlassa sain vierailla ajan lausujaguruna esittämällä silloin tuoretta, mediallekin ja kirjallisuusarvostelijoille vielä kyseenalaista avausta suomalaissodista, Väinö Linnan tekstiä Tuntemattomasta sotilaasta.

Soihdun kuoro Lahden uuden TV-ja radioaseman vihkiäisjuhlassa 1958

Kannaksen yhteislyseo Lahdessa oli valtakunnallisesti merkittävä ja tunnettu sekä erittäin aktiivinen omien oppilaittensa kulttuurin kehittäjänä. Niinpä sinne perustettu raittiusyhdistys SOIHTU ry:n jäseniksi kuuluivat kaikki halukkaat erilaisista harrastuksista kiinnostuneet – jäsenmäärä oli vuosittain yli 200. Valokuvauskerho, askartelukerhot, laulukuoro, näytelmäkerhot ja erilaiset illanvietot kulttuurikilpailuineen olivat ajan kulttuuririentoja oppikouluikäisille nuorille ennen television tuloa ja teiniliittoja.

Ympäri Suomen eri kaupunkeihin levinnyt valtakunnallinen SONR – Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliitto – piti nopeasti laajenneen toimintansa päätapahtumana monen sadan nuoren käsittäviä kesäpäiviä joka vuosi eri paikkakunnilla. Niillä, vielä sota-ajan jälkeiseen malliin kilpailtiin fyysisissä ja henkisissä koitoksissa yksin ja joukkueina, pesäpallossa, kansantanhuissa ja erityisesti kulttuurin eri yksilölajeissa. Esittävän kulttuurin osalta kilpailuissa oli puhe, lausunta, soolosoitin, laulu  ja myös laulu- ja lausuntakuorokilpailuja. Paikkakunnan parhaat ja usein myös valtakunnan kuulut alan taiteilijat olivat tuomareina. Kilpailuissa pantiin urheilun tapaan voittajasta alkaen koko suuri kilpailijajoukko paremmuusjärjestykseen ja kärki palkittiin mitalein.

Nämä SONR:n kesäpäivät synnyttivät spontaanisti monenlaista yhteistyötä eri kaupunkien oppikoulujen nuorten kesken ja vierailut ohjelmina, hiihtolomaleireinä, konventteina ja illanviettoina alkoivat olla toiminnallisesti ja taiteellisesti sekä uutuuksina suosittua valtakunnallista nuorisotoimintaa.

SONR:n kesäpäiville matkaajia saattoi Lahden Soihtulaisia olla junavaunullinen tai linja-autollinen milloin Savonlinna, Joensuu, Helsinki, Rauma, Seinäjoki olivat  vuorossa. Myös Lahti – pääpaikkana Kannaksen yhteislyseon tilat – järjesti kesäpäivät vuorollaan.  Näistä koko Suomea käsittävistä nuorisotapaamisista Hannu Karpo löysi vaimonsa Kannaksen yhteislyseon joukoista ja minä Tyttönorssin tytöistä vaimoni ja me toisemme.

Pienen lahtelaisen elokuvateatteri Iiriksen  sisääntuloaulassa seisoo Hannu Karpo.

KARPO-elokuvassa tunnistan Hannu Karpon selkeän, miehisen römeähkön ja varmasanaisen äänen, sen vakuuttavan sanomisvoiman. Tämä Suomen kansan omatuntona yli viisikymmentä vuotta Ylen TV:n ja MTV:n ohjelmia tuottaneena yksinäisenä totuudentorvena on 1960-2000 lukujen TV-katsojille tuttu. Hänen alkuvuosiensa nuortenohjelmissa, reportteritoimituksessa ja loppuvuosiensa Karpolla on asiaa -ohjelmassa nimittäjänä on sama – kertoa suomalaisille sellaisista väärinkohteluista, joissa katsojat samaistuvat itsekin kohtaamansa byrokratian, oikeuslaitoksen ja viranomaisten väärinkohteluun, niistä vain itsekseen purnaten, kohtaloonsa liian usein alistuen.

Elokuvassa Karpo näyttäytyy todellisena toimittajana ja ajaa koko elokuvansa ajan autolla pitkin suomalaisia valtateitä ja usein lähes kinttupolkuja kuten teki yli viisikymmentä vuotta.

Nuorena toimittajana Karposta väläytetään pätkä Pariisista, jonne Yle oli hänet lähettänyt palkkioksi hyvästä toimitustyöstä, Urho Kekkonen oli Ranskassa valtiovieraana. Kuvapätkässä näytetään juhlaliputus, kansaa heiluttelemassa Suomen ja Ranskan lippuja, tavaratalon näyteikkunassa presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkosen kuva. Karpo on pitkän mikrofonijohdon päässä mikrofonin kanssa juoksemassa pysähtyneen ratikan askelmakorokkeelle ja tiedustelee hyvällä (Ressussa opitulla) ranskan kiellä, tietääkö raitiovaunussa istuva matkustaja, kuka on Suomen presidentti. Ei tiennyt. Nopeasti Karpo juoksee vasta pysäkille pysähtyvän toisen ratikan astinlaudalle ja esittää saman kysymyksen. Ei haastateltava tiennyt. Tämä kysyvä ja paikalle rientävä reportteritapa oli Karpon TV-uran aikana leimallinen hänelle.

Suoruus oli Karpoa jo 1960-luvulla. Tätä Karpo on vielä viidenkymmenen vuoden päästä eläkkeelle jo jäätyään. Elokuvassa Karpo pysähtelee kerronnassaan ja näyttää ohjelmistaan mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ajankohtaisia aihedokumentteja. Pari muutakin tendenssiä värittää miehestä ehyen periaatteen miehen. Juopottelu työpaikalla saa muutamassa kätköistä kaivetussa ohjelmanäytteessä havainnolliset kuvauksensa ja kansalaisten kaksinaismoraali sykähdyttävyytensä, kun mieshahmo Helsingin keskustan liikenteessä ajotien vieressä näyttää tukankuivaajaa risteystä lähestyville ja autot järjestään hiljentävät huomattavasti nopeuttaan.

Hannu Karpo on yksi niistä ihmisistä, jotka eivät pokkuroi tai kumartele vallalle ja sen itseriittoiselle yksinvallalle. Hänen TV-ohjelmansa ovat aina olleet kansan suosituinta katsottavaa. Karpolla on asiaa -lähetykset vetivät parhaimmillaan pari miljoonaa katsojaa TV:n ääreen. Niiden perusta oli haastattelut, joita Karpo kävi tekemässä ihmisten soitettua, lähetettyä kortin tai kirjeen kohtaamansa vääryyden puristaessa mieltä ja sydäntä. Useimmin näissä pyytäjissä oli ihan tavallisia suomalaisia, jotka eivät enää muuta kortta elämässä tienneet kuin Karpo. Pankki oli joidenkin omaisuuden viemässä oman tai toisen lainojen takuina huutokauppaan, yksinäisyys ja köyhyys oli koetellut vanhuksia, sairaita tai suuria perheitä. Yleensä kylän tai kaupungin valtarakenteet ja patruunat eivät näistä ihmisistä välittäneet ja pyrkivät pääsemään heidän omaisuuksistaan ja heistä nopeasti eroon. Karpo meni paikalle, selvitti asiat, ihmisten oikeudet juurta jaksain ja monelle tuli pelastus päästä mielipahasta ja rohkeus yrittää elämän alkuun uudestaan.

Merja Yli-Anttila

Erityisesti kaksi valovoimaista suomalaisnaista todistaa omissa Karpo-luonnehdinnoissaan Karpon toimittajataidon olleen synnynnäistä, pyyteetöntä, ahkeran suuritöistä, rohkeaa ja suurenmoista tv-journalismia. Merja Yli-Anttila, Ylen nykyinen pääjohtaja kuvailee Karpon rehellisyyttä ja perusteellisuutta sekä olemista aina ja tiukasti mielipiteittensä takana ja korottaa Karpon lahjomattomaksi, moraalisesti oikeudentajuiseksi ja esimerkilliseksi toimittajaksi. Toimittaja Mirja Pyykkö samoin kokeneena, paljon tv:ssä ajankohtaisohjelmia toimittajana työkseen tehnyt taitava dokumentoija todistaa Karpon olemuksen ja työkaveruuden poikkeuksellista valovoimaa, joka säteili muihinkin ja rohkaisi suoranpuhuvaan toimitustyöhön.

Vielä kaiken vakuudeksi elokuva Karpo välittää monia tieteen todistuksia tästä kansan syvien rivien tulkista. Siviilioikeuden professori Urpo Kangas kertoo tappouhkauksista ja kuvaa Karpon merkitystä ihmisten viimeisenä toivona, kun kaikki oikeusasteet on jo käyty ja oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin päätöksen jälkeenkin asiansa oikeutusta puolustavat kansalaiset ovat vielä tarttuneet Karpoon ja saaneet sekä mielenrauhan että oikeudenmukaisen julkisuuden, usein myös toisenlaisen päätöksen epäoikeutetulle kohtelulleen.

Yli viisikymmentä vuotta Karpo on ollut maamme vähäisimpien kansalaisten puolella. Hurja kuvavälähdys – maan yhden pienimmän torpan, ränstyneimmän mökin leskivaimo ulosottomääräyksen toimenpiteessä nimismiehen käskystä, pankinjohtajan ylpeillessä vieressä kaiken toimivan lainparakraafien mukaan – on vielä kymmenien vuosien jälkeen nähtynä puistattava, tv-journalismia syvältä sielustamme kouraiseva. Suuri nimismiehen johtama miesjoukko kantaa kaiken pikkutorpan kiinteistöstä ulos nuoskaiselle lumihangelle, koska torpan arvokas maa ja lahoavat seinät ovat nyt laillisesti pakkohuutokaupassa tulleet pankin omaisuudeksi.

Kokonaisuutena näkyy elokuvasta Karpon harteilla olleen liian raskas totuudenpuhujan palttoo. Sisukas Karpo ei siitä hellitä. Sodanjälkeisen laittoman viinanmyynnin hän käy kuvaamassa vaarallisten suur- ja pikkurikollisten asuttaman talon pusikosta. Monet tappouhkaukset ja oikeusseuraamukset seuraavat Karpoa. Niistä hän selviää aina, koska asiat todetaan oikein esitetyiksi,kiertelemättä ja kaartelematta totuudenmukaisiksi, Karpo todistaa yhdessä otoksessa syytettynä ja vastaajana oikeussalissa.

Jo vaikeasti autostaan nouseva Karpo päätti toimittajantyönsä vuonna 2007. Sydän oli ollut tuolloin vuosikymmenen puolitoiminen, selkä tuntuu olevan loppu – mutta totuus on miehen kautta välittynyt moniin sukupolviin. Sen alle ovat tärkeät instituutiot Urho Kaleva Kekkosta myöten joutuneet nöyrtymään ja suutuksissaan boikotoimaan miehen ohjelmia. Sen totuuspihdeissä on Yleisradion 1960-70 -lukujen työskentelymoraalin alkoholisoitunut pikkujohtajaportaan ja toimituksesta vastaavien joukko joutunut jatkuvaan ryöpytykseen ja vastapolemiikkiin ja sen mukana köyhät ympäri maan ovat saaneet tuoda sorretun kohtalonsa suomalaisten nähtäväksi. Liikennevalistus autokoulunopettaja Ensio Itkosen kanssa oli uusimuotoinen, huumorin sävyttämä valistusohjelma, jota koko kansa seurasi. Sen ensi-esityksen jälkeen ohjelmajohtaja Aarre Elo soitti Karpolle samana iltana:”Tee mitä tahansa ohjelmassasi, mutta lupaa, että se apina poistuu televisioruudusta.” Tällaiset alaiselle annetut kannustukset vain lisäsivät Karpon toimitusvauhtia ja määrätietoisuutta.

Elokuvan lopussa Karpo ajaessaan kertoo perheensä kärsineen tällaisesta perheen isän 16 tuntia päivässä liikkeellä olemisesta, isän poissaolosta milloin missäkin puolella Suomenmaata. Myös hänen poikansa Sampo Karpo isänsä persoonaa kuvatessaan kertoo, että joululahjoja isä vei tuntemattomille haastatelluille ja kaltoinkohdelluille jonnekin sydänsuomen korpiin, mutta omat lapset saattoivat jäädä kiireessä vaille lahjoja. Karpo sanookin tehneensä suomalaisille heidän tarvitsemaansa ohjelmaa, itse hän ei halunnut näkyä tai esiintyä ohjelmissaan. Niin Yeisradio kuin Mainostelevisio ovat hänet myös erottaneet. Hän toimi pitkään itsenäisenä tv-tuottajana. Karpon ohjelmien vähäosaisten ja vähäväkisten puolustamiselle ja valtaa käyttävien väärinkäytösten paljastamiselle olisi tänäänkin tilaus.

Parikymmentä vuotta sitten

Tanhua

Vuosituhannen vaihteessa olin opettajatovereiden, lasten vanhempien ja puolisoni mukana vapaaehtoisen yhdistyksen, Lahden koululaisten lomavirkistysyhdistyksen mukana järjestämässä kesäsiirtoloihin lasten kesävirkistystoimintaa, joka kaupungin järjestämänä lainmuutoksen mukana lopetettiin. Leiripaikkoja Lahden kaupungilla oli kaikkiaan neljä ja Kuhmoisten Tanhualle pääsy oli lasten ja nuorten kesän huippu.

Parikymmentä vuotta sitten saimme Hannu Karpon vielä tekemään ohjelman lahtelaisesta ammattikorkeakoulufiaskosta, jossa koulun hallinto oli kääntynyt väärälle tielle ja piti itseään valtiona valtiossa –  lopetti tärkeitä kulttuurikoulutuksia kuten musiikki- ja draamateatterikoulutuksen, elokuvakoulutuksen ja taideinstituutin sekä typisti maailmanluulun Lahden Muotoiluinstituutin lähes maan tasalle, antoi lopputilejä perustelematta kenelle vain huvitti pelkän oman toimitusjohtajansa auktoriteetin pönkittämiseksi ja alaisten pelotukseksi sekä omi kaupungin lapsille ja nuorille tarkoitetun upean leiripaikan puolikilometrisine Päijänteen hiekkarantoineen.

Ammattikorkeakoulun johto oli mieltynyt viettämään railakkaita huviretkiä Tanhuan kesäsiirtolan tiloissa vuokraten sen Lahden kaupungilta. Vähitellen Tanhua oli lipunut salaisissa sopimuksissa koulutuskonsernin omistukseen. Lapset ja kesäleirien huutava puute olivat näille korkeakoulustatuksen akateemisesti sivistyneille tohtorispomoille vieraita: Lopulta asiat kääntyivät sellaisiksi, että Lahden lapset saivat käyttää Tanhuaa vain kolme viikkoa kesässä ja esimerkiksi varsinaiseen suojeltuun 1920-luvulla valmistuneeseen päärakennukseen ei lapsia konsernin omien sääntöjen mukaan enää saanut päästää. Tästä Karpo teki lyhyen, selkeän palan ohjelmaansa Karpolla on asiaa.

https://napafilms.fi/karpo/