Kun me kaksi suomalaista teatterifriikkiä astumme Von Krahl Teatterin tuloaulaan, teatterin mainosvalon loistaessa kankaasta, joka kehystää aulan pikku soittokorokkeen täyttävien kitaran, banjon, klarinetin, saksofonin, viulun, pianon ja rumpupatterin sekä mikrofonin käsittävän muuten tyhjän pikkulavan, toteamme tulleemme teatterin uusiin ravintolamaisiin odotustiloihin.
Olemme puolituntia ennen esitystä kahvinkipeitä ja tilaamme maukkaat kahvit, asetumme aulan muutaman pöydän käsittävään tilaan niitä nauttimaan. Yleisöä virtaa sisään ovella seisovan kohteliaan lipuntarkastajan tervetuliaistoivotuksin.
Pian kuitenkin alkaa muutakin tapahtua, pianisti saapuu, tapailee kuin vaivihkaa säveliä, melodioita, rytmivaihteluita ja vähin erin muukin puolitusinainen soittimien taitajajoukko asettuu paikoilleen ja alkaa musikaalinen, eräänlainen orientoiva näytelmän prologi, joka vie meidät musiikillaan lähinnä 1930-luvun lopun kabareemaailmaan. Saksankielisten laulelmien, melko vieraiden oopperateemojen tunnelmoivissa sävelissä saamme nauttia upeista aikakauden slaagereista ja siinä välissä yleisö yrittää nauraa tirskua vitseistä – juutalaisuudesta sorvailtuja pilkkahauskuuksia. Kaikki esitykseen kuuluvat aidot oopperataiteilijat yksi kerrallaan ilmestyvät pikkulavalle ja saavat aikaan esiintymisvuoroillaan kokonaisuuden, revyymäisen esityksen todellisesta pahamaineisesta, synnillisestä, himotäyteisestä ja siinä samalla vähemmistöä pilkkaavasta viihde-elämästä. Nautimme oivallisesta aikakauden tekokorskeuden kartoituksesta, uljaista, miltei improvisaatiotuoreista, aariamaisista ja täydellisesti heittäytyvistä laulunumeroista. Olemme siirtyneet Saksanmaalle ja saksan kielelle. Pidän tätä vartin pituista prologia suorastaan loistavana ideana – rentouttavana keinona vapauttaa yleisö ensijännityksestä nauttimaan viihteen kaltaisissa tunnelmissa odottaen kiinnostuneena itse esitystä.
Meidät koko toistasataapäinen yleisö kutsutaan sitten teatterisalia kohden, jonne kävelemme vielä yhden saksankielisen laulun sävelissä kohti pääsylipuissamme numeroituja istuimia. Hieno uusi sali yllättää uutuudellaan, nousevalla katsomollaan, lämminvärisillä istuimillaan, muuten lähes täysmustalla sisustuksellaan. Ihastumme.
Viron Kansallisooppera ja Von Krahl Teatteri aloittivat syysnäytäntökauden yhteisprojektilla, Viktor Ullmannin yksinäytöksisellä oopperalla ”Atlantiksen keisari” (Der Kaiser von Atlantis), jota ei ole Virossa koskaan ennen esitetty. Atlantiksen keisari & Kuoleman tottelemattomuus keskittyy Atlantiksen keisarin diktatorisiin pyrkimyksiin ohittaa Kuoleman rooli yleismaailmallisessa sodassa, jossa jokaisen on taisteltava, kunnes kukaan ei ole elossa. Kuolema protestoi Keisaria ammatin anastamisesta ja ryhtyy lakkoon. Kukaan ei enää kuole. Maailma menee sekaisin – vihollissotilaat rakastuvat toisiinsa – kunnes Keisari suostuu kompromissiin – hänen täytyy olla ensimmäinen, joka näyttää, kuinka kuolla jalon tarkoituksen puolesta.
Näytelmäkokonaisuuden lava on avoin – esityksen suuri orkesteri täyttää sen takaosan, hienosti sieltä silloin tällöin myös meille katsojille lavasteiden ja näyttelijöiden lomasta kuvastuen. Orkesterin soittokin on laajasointista, eri soittimien suurenmoista soitinrikkautta täynnä, mutta ennen muuta säestävää, teoksen tarinaa johdattelevaa ja tunnelmoivaa solistien tähdittämää musiikkia, ennenkuulematonta säveltenhoa nautittavaksemme ja eläytyäksemme. Näyttämön ylärampissa kulkee hillitysti esitysteksti viroksi ja englanniksi, esityskieli on viro.
Teoksen asemointi, etunäyttämö lähellä yleisöä lähes käsinkosketeltavan intensiivisesti, antaa vaikutelman yhteisestä näyttämön ja yleisön yltämisestä tarinan syvimpään. Erityiseksi ansioksi nostan lavastuksen, puvustuksen mustien asujen ja kankaiden mukanaan tuomat kuoleman symboliset merkit ja sodankäynnin panssarivaunujen rivistöjen kuolemaa paisuttavat mielikuvat, jotka kaikki – valkoisina liikkuvina ja muuntuvina grafiikkoina ja kuvina tekevät näyttämölle julmuuden ja tappamisen mustavalkoista maailmankuvaa ahdistavasti ja vaikuttavasti. Samoin monet groteskit asemoinnit, rooliluomukset kuten vuoroin keisarin vuoroin kuoleman korkealle taivaisiin ulottuvat hahmotelmat, välillä taas niiden lähes kääpiömäisen pieniksi kutistuneet mitättömyydet: nuo teoksen visuaaliset tehokeinot lumoavat katsojan tajuamaan koko teoksen sarkastiseksi pilaksi maailman kansakuntien kaikille keisareille ja diktaattoreille.
Ullmannin musiikki on rikas sekoitus kaikkea: se on toisinaan perinteistä vanhaa sinfoniamusiikkia, joskus saksalaista hartautta, laulumusiikkia, modernimpaa atonaalisuutta, nykyaikaista lyömäsoittimia ja marssirepertuaaria sointikuviltaan, myöhäistä romantiikkaa, puheresitatiivisia osiakin olin kuulevinani, bluesia ja pop-aihioitakin ja ainakin kaukaisia lainauksia tunnetuilta säveltäjiltä.
Teoksen nimiroolin lauloi Tamar Nugis, jonka basso äänenväriltään, musikaalisuudeltaan ja sisällöltään nousi esityksen täydelliseksi, ehjän upeaksi, uskottavaksi hahmoksi, suurenmoiseksi musiikkitimantiksi kaikkine sävyineen ja sävelloistoineen. Priit Volmer (basso) hänen vastapelurinaan Kuolemana näytteli myös vahvan, syvältä sielusta lähtevän vaikuttavan monivivahteisen roolityön. Taistelukumppanusten ja tapahtumien Kaiuttimena Mart Laurin (esityksen kolmas basso) sähköistävä olemus tempasi tarinaan vauhtia ja voimaa miltei realismia leikkaavasti. Juuli Lillin Rumpalin luottamus ja usko isäntänsä (Keisarin) oikeudenmukaisuuteen tuntui valloittavan uskottavalta ja toi tulkintaskaalaan valtavaa päättäväisyyden ja energisyyden elävää voimaa. Harlekiinin roolissa Rafael DiCentan ilmeikäs, kaunis tenori lumosi ainakin minut täydellisesti uskomaan hänen sanomaansa, olkoon se sitten ihan mitä vaan – niin kuin harlekiinin puheet hoveissa ja maailman turuilla tahtovat olla.
Teoksen genressä eri osapuolten sotilaat rakastuvat toisiinsa ja tarinaan tulee lämpimyyttä, uskottavuutta, inhimillisyyttä vailla aatteellisia, uskomuksellisia henkivoimia ja syntyy sydänten sinfonista ja emotionaalista voimaa – joka toteutuu erikoisesti Kristel Pärtnan (sopraano) ja Heldur Harry Pöldan (tenori) hienosti sävelletyissä ja näytellyissä sotilaiden rakastumiskohtauksissa.
Tallinnalaisena teatterina teoksen voisi arvostaa poikkeukselliseksi maan kahden keskeisen teatterin harvinaiseksi yhteistyöksi, kamarioopperaksi, jolla tuntuu olevan paljon sisältösyntynsä sukulaisuutta kabareelle, varsinkin oman aikansa viihdemaailman ilkkuvalla esitysprologinsa kornilla alkuhuvilla todistaen. Todellisuudessa teos tahallaan toteutuu koko laulutaiteellisessa loistossaan, mahtipontisessa vakavan juhlallisessa muodossaan, oratoriomaisessa tosikkoudessaan esitettynä ja paljastaa vasta vähitellen tarinan syvimmän tarkoituksen, jonka vain asialle vihkiytyneet suuret laulajapersoonallisuudet ja maineikas monikymmenpäinen orkesteri, huolella harkittu ohjaus ja taitava orkestrointi musisoiden, uskottavalla modernilla visuaalisella tyylillä, loistavana teatteriharvinaisuutena toteuttavat.
ATLANTIKSEN KEISARI
Viktor Ullmannin yksinäytöksinen ooppera Peter Kienin librettoon
Ensi-ilta Von Krahl -teatterissa Telliskiven uudessa teatterissa 14.8.2024 – esitysarvio 17.8.2024 esityksestä
Musiikinjohtaja ja kapellimestari: Kaspar Mänd (Viron Kansallisooppera)
Ohjaus: Peeter Jalakas (Von Krahlin teatteri)
Libreton käännös: Peeter Volkonski
Dramaturgi: Taavi Eelmaa
Tuotantoassistentti: Karin Andrekson
Lavastus: Kristel Zimmer
Lavastuksen-assistentti: Ksenia Verbeštšuk
Valosuunnittelija: Priidu Adlas
Viron Kansallisoopperan solistit, kuoro ja orkesteri
Rooleissa Viron Kansallisoopperan solistit:
Keisari: Tamar Nugis
Kuolema: Priit Volmer
Kaiutin: Mart Laur
Sotilas: Heldur Harry Põlda
Rumpali: Juuli Lill
Harlekiini: Rafael DiCenta
Bubikopf: Kristel Pärtna
Tämän esityksen koettuani totean ykskantaan, että jotakin varsin rinnastettavaa tämän päivän sodanvarjoisten sivistyneiden valtioiden ja diktatoorisen putinismin Ukraina-barbaarisuuden kanssa on tässä aikanaan juutalaisuuden ja voimakkaan natsismin välinen taistelu Euroopan, jopa koko maailman mantereilla. Näistä 1930-40 – lukujen valtiaista hitlerismi edusti maailmanherruutta, jota maat ja maailma eivät pystyneet nujertamaan kuin vasta toisella maailmansodalla.
ATLANTIKSEN KEISARI on ainoa natsi-Saksan keskitysleireillä tuotettu ooppera, joka on säilynyt meille enteelliseksi jokaisen aikakauden ahdistavaksi tulevaisuuden esimerkiksi. Säveltäjän, itävaltalaissyntyinen sekä äitinsä että isänsä puolelta juutalaistaustaisen Viktor Ullmannin natsit olivat passittaneet syrjäiselle Itävalta-Unkarin Theresienstadtin leirille nykyiseen Tšekin tasavaltaan, jonne oli siirretty monia eri maiden kuuluisia, tuotteliaita, vaikuttavia tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia. Musiikillisesti kokenut pianisti-kapellimestari-säveltäjä, eri Euroopan maissa vaikuttanut Ullmann jatkoi siellä sävellystyötään. Syntyi parikymmentä teosta, joista yksi on tämä Atlantis-ooppera, jonka hän sävelsi tällä keskitysleirillä yhdessä vankitoverinsa runoilija Peter Kienin kanssa vuosina 1943–44. He saivat tehdä taiteellista työtä leirissä, jossa ei ollut työpakkoa, kuten kaikissa muissa keskitysleireissä. Ullmann sävelsi tässä vankeudessa, piti konsertteja, opetti musiikkia ja loi valmiita sävellysteoksia. Oopperan ”Atlantiksen Keisari tai Kuoleman tottelemattomuus” valmistuttua sitä jo harjoiteltiin toivossa esittää se leirillä, mutta se ei toteutunut, koska sensorit totesivat teoksen Atlantiksen keisarin ja Adolf Hitlerin samankaltaisuuden. Säveltäjä kuoli teoksen luotuaan ja saatuaan siirron vuonna 1944 Auschwitziin – sen kaasukammiossa. Vasta vuonna 1975 ooppera tuli julkisuuteen. Maailman ensi-ilta oli 23.5.1975 De Hollannin Nederlandsen oopperassa Amsterdamissa.