Maailman suurimpien valtioiden hallitsijat kokevat suuruuskuvitelmissaan usein olevansa kaikessa osaavuudessa ja taitavuudessa ylivertaisimpia koko maailmassa. Nerosta alkaen lähihistoriamme kautta Hitleriin ja Staliniin on maailmanhistoriassa näin käynyt. Monet heistä ovat kokeilleet myös taidetta, olla sen yläpuolella. Taide on kuitenkin aina selättänyt jopa maailman tyrannit. Siksi he vähäisessä taiteentuntemuksessaan ovat pyrkineet käyttämään maailman etevimpiä taiteilijoita oman hallintonsa tuotteina ja käsikassaroina tullakseen vielä mahtavammiksi, ylittämättömiksi maailman herroiksi.
Itse hämmästelin jo muutama vuosikymmen sitten käydessäni tutustumassa Neuvostoliiton aikaiseen Petroskoihin – sen Suomalaisen Teatterin teoksiin ja kaupungin koululaitokseen – silloisen stalinistisen Neuvostoliiton taidekäsityksen pysyvyyttä. Kaupungissa näin Suomen sotien aikaisen kommunistisen varjohallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen patsaan yhä keskeisellä paikalla. Lähemmin tarkastellen katsoin taiteilijakaverini neuvosta, miten patsas oli rakennettu – miltei näkymättömin liitoksin pienistä osista. Se oli helppo purkaa, vaihtaa siihen osia, kuten pää tai vaikka koko veistos. Näin voidaan menetellä kätevästi ja nopeasti muutamassa tunnissa vallitsevien henkilökonjunktuurien vaihdellessa valtakunnan hallinnon johdossa.
Nykyisen vapaan Viron entisten kommunististen johtajaveistosten päät ovat turistien nähtävänä Viron Historiallisen museon päärakennuksen takana olevassa laajassa patsaspuistossa.
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/10/viron-kielta-ja-kulttuuria
Suuret poliittiset yksinvaltiaat ovat tällaisia monumentaalisen tärkeitä persoonia, joita stalinilais-nationalismilla ei ole ollut vielä 1920-luvulla varaa pistää aina vuosiksi vankiloihin, näännyttää nälällä kuolemansairaiksi, pudotuttaa korkeista kerrosrakennuksista, ampua tai eritavoin salamurhata – kuten myrkyttää. Puhumattakaan, että heidät olisi yritetty uudelleenkouluttaa nykytavan mukaan toisiksi ihmisiksi sukupuoliselta identiteetiltään kuten näinä putinaikoina Venäjällä nyt. Yhteiskunnan rikolliseksi luokitellut toisinajattelijat ja homoseksuaalit ansaitsivat nopean kuoleman.
Eesti Draamateater
Teatteri on kautta aikain ollut yksi tällainen taidemuoto, jolla on ollut suora tai piilotettu sanoma parantaa tasa-arvoa ja ihmisten asemaa alamaisina. Viron Draamateatterin Eisenstein-teatterinäytelmä on teos, joka selvittää nykyisen Venäjän putinismin perusteita: siinä Stalin kuin malliesimerkkinä yrittää tulla satojentuhansien ihmisten murhaajanakin kansan suosioon. Näytelmän taustalla on tositapaus Stalinin toiminnasta 1941-1948.
Sergei Eisenstein oli maailmankuulu venäläinen elokuvaohjaaja, kenties jo mykkäfilmin ja nykyisin koko elokuvataiteen maineikkain suurten ajatusten vaikuttaja: Taistelulaiva Potemkin 1925 on merkittävä, paikaltaan liikkumaton elokuvamonumentti, joka filmityönä vaikuttaa yhä maailmassa elokuvavoimassa ja tekniikassa sekä vakuuttavuudessaan suuriin kansanjoukkoihin.
Josef Stalin surmattuaan armotta satojatuhansia, ihmismassoja ja useita kansallisuuksia, päätti todistaa, ettei hän mikään raakalainen ollut. Hän oivalsi, että Moskovan Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma (1530-1584) oli aikoinaan häntäkin paljon raaempi. Stalin päätti pyytää Eisensteinia tekemään elokuvan Iivana Julmasta kaikkine julmuuksineen. Stalin ajatteli Iivana Julman raakuuden niin suureksi, että kansa nähdessään elokuvana tämän hirmuteot alkaisi pitää Stalinia suorastaan ihailtavan helläkätisenä hallitsijana.
Sergei Eisenstein taas tajusi, ettei tuosta pyynnöstä, joka oli myös käsky, voinut kuin henkensä kaupalla perääntyä. Niinpä hän teki sopimuksen tehdä tuo filmi Iivana Julmasta maan parhain taiteilijoin. Iivana Julman satojentuhansien ihmisten järjettömällä tuholla ja ruhtinaallisella loistolla, teatraalisella pukeutumisella Stalin tahtoi rinnastaa täyshullun Iivana Julman itseensä varsin hyväntahtoisena kansansa ihailtuna johtajana Generalissimus Stalinina.
Stalinin aikana filmin käsikirjoittamisen, suunnittelemisen ja valmistumisen valvoi tarkoitusta varten Stalinin nimittämät NKVD:n (salaisen palvelun) kaksi upseeria apureineen.
Ursel Tilk ja Britta Soll
He seuraavat Eisensteinia ympäri vuorokauden. Maassa kaikki vakoilevat kaikkia. Näemme esityksen keskushahmoina oikeastaan eniten juuri nuo työtä vartioivat stalinismille vannoutuneet upseerit, heidän hahmonsa ja toimensa. He syynäävät suurien hankintojen, käsikirjoitussuunnitelmien, näyttelijäkiinnitysten lisäksi kaiken elokuvan taustatyön: valokuvia perhealbumista, valmista ja tekeillä olevaa elokuvamateriaalia – kaikkea mitä he saattavat tarvita todisteeksi valtionvastaisesta toiminnasta elokuvan valmistumisessa, kaikki kelpaa, vaikkei sillä olisi itse elokuvalle pienintäkään merkitystä. Salaisia papereita, suudelmia, allekirjoituksia ja kaikkea tämän suljetun yhteiskunnan suurta vilpillisyyttä raotetaan vaikuttavasti. Eisensteinin jokaista liikettä kuunnellaan, salakuunnellaan hänen keskustelunsa, tutkitaan muistiinpanot, perhe-elämä, selvitetään, aikooko hän kuvata jotakin, mikä on vastoin johtajan käskyjä. Eisenstein alkaa tuntea viimein myötätuntoa vartijoitaan kohtaan ja kutsututtaa heitä suurlähetystöjen vastaanottoihin ja tarjoaa roolinkin tulevassa näytelmässään. Puhumattakaan, että nuo upseerivartijat ympärivuorokautisessa työtehtävässään rakastuvat toisiinsa.
Taavi Teplenkov, Britta Soll ja Ursel Tilk
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Viron Draamateatterin näytelmä Eisenstein sai toteutuksen vasta kuukausi sitten (8.3.2024) Virossa. Sen kirjoittaja Mihhail Durnenkov perheineen oli Putinin Venäjän yhden huomattavimman teatterin johtajia, joka pakeni perheineen Putinin hallintoa ja elää lavastajavaimonsa ja poikansa kanssa Suomessa jo kolmatta vuotta. Putinistisesta Venäjästä karkotettu ohjaaja Julia Aug siirtyi pari vuotta sitten Viroon ja päätyi Draamateatterin Eisenstein-näytelmän ohjaajaksi.
Draamateatterin näytelmän Mihhail Durnenkovin putinilaista Venäjää läpikotaisin tunteva teksti ja Julia Augin putinismiin suljetun Venäjän hyvin tunteva, paljastava, hallittu ja kiinteän jännitteinen ohjaus tuovat vapaalle maailmalle avautuvana näytelmän suoraan tähän päivään. Kuin rinnasteiseksi Iivana Julma -filmin sanomalle Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja selvästi täysin samankaltaisen putinistisen nykyisen Venäjän 2024 yksinvaltaiset tyranniset johtamistavat esityksen sisällössä limittyvät hämmentävän identtisesti toisiinsa.
Näytelmän kohtaukset ovat hallittuja, upeasti näyteltyjä, luovat tarkoin punnittuja tunnelmia, sisältävät koko esityksen ajan kasautuvaa jännitystä ja todellisuuden tapahtumien 1940-lukujen realisointia – Iivana Julman aikaan ja Putinin Venäjään, ne lähes samankaltaisiksi tänä päivänä todistaen.
Ennen kaikkea upseeri Zoja Sobolevaa näyttelevä ja naiseksi kirjoitettu hahmo on näytelmän huumaavan demoninen ja mielenkiintoinen Britta Sollin näyttelijätyö. Hänen naiseutensa, paholaismainen viettelytaitonsa ja juonittelunsa herättää näytelmän tendenssin eroottisella otteella suorastaan ahmittavaksi.
Tönu Oja ja Britta Soll
Näin todellinen Stalinin ympäristö täyttyy laskelmallisilla, päämääräisillä taustahenkilöillä, joiden tehtävä on näyttää Eisensteinin vartiointi tarkkaan, mutta samalla toinen ohjauksen taitava ilmaisumuoto – kameratyö – osoittaa, miten kaikki voi tapahtua asioiden taustassa täysin toisin silloin ja nyt stalinistilais-putinistisessa neuvostoyhteiskunnassa, kuin miltä sen virallinen koneisto ulospäin näyttää ja valtiaat itse luulevat. Taavi Teplenkov näyttelee Eisensteininsa komeasti, sujuvasti, sympaattisen nautinnollisen valovoimaisesti, työhönsä keskittyneen elokuva-ammattilaisen pikkutarkasti, hauskastikin. Hänen näyttämöpuheensa on niin vuolasta, mukaansatempaavaa, että tarvitaan synnynnäinen eestiläinen sen pyörteissä, nerouden käänteissä, hauskuuksissa ja jännitteissä vauhdissa pysymään. Ursel Tilk tekee toisen filmityötä valvovan upseerin osan. Hän tyylittelee sen hieman yksinkertaiseksi, pohtivaksi, tunnollisen ahkeraksi ja totemisen tunteettomaksi henkilöksi.
Kameratyö on siis tämän teatteriesityksen käsikirjoituksen lisäksi vahvan omakuvainen elementti, suurenmoisen onnistuneesti käytetty teatterikeino, jolla ohjaaja taikoo suuren näyttämön seinille, pienten rakennuskulmien takaakin ja kuin salaa toisinaan näkymään ja paljastumaan kaikkea elämän todellista inhimillisyyttä. Tämä teatterimuoto jos mikä on juuri mahdollista, kun aiheena on elokuvanero Eisensteinin työ. Monet pikkuepisodit, kommunistisen ja tsaarillisen valtakunnan upeat juhlallisuudet, silmäätekevien hallintokoneiston ylimpien persoonien ohjauksen tarkoin piirrellyt hahmottelut tuovat esitykseen sadan vuoden takaista epookkista dokumenttia. Eisensteinista – hänen melko lämpimästä äitisuhteestaan (Ülle Kaljuste) tai kylmänkarheaksi kokemastaan todellisuudesta filmatessaan – kuten tylystä kohtauksesta suuren säveltäjä Sergei Prokofjevin (Siim Selis) härskistä NKVDn hyväksikäytöstä näytelmän musiikissa – on näytelmän käsikirjoitukseen sisällytetty vaikuttavia tunnelmanluojia esityksen genreen. Suurta huumoriakaan ei voi unohtaa – kuten ottaa katsoja kameratyön mukana esityksen prologin kameraotoksia seuraamaan. Niissä Tallinnan tämän päivän keskustassa ohikulkijoilta kysytään, tiedättekö kuka maailmankuulu henkilö on tässä kuvassa. Kukaan ei tiennyt, vain yksi haastatelluista tiesi Tammsaaren suurena eestiläisenä kirjailijana.
Elokuvan Iivana Julma ensimmäinen osa (1945) sai luonnollisesti ylistystä ja ajan arvostetuimman tunnustuksen – Stalinin palkinnon. Toinen osa koki viivytyksen ja toteutui edellistä paljon tylsäkärkisempänä 1947, osin jo Stalinin vastaisena, oli pitkään esityskiellossa ja vapautui esitettäväksi vasta 1958 – siis niin Eisensteinin (1948) kuin Stalinin (1953) kuoleman jälkeen. Kolmannen osan käsikirjoitukset ja aineisto sekä työsuunnitelmat on hävitetty.
Vahinko, ettei Draamateatterin Eisenstein-näytelmän suomenkielistä käännöstä edes osittain ole ajateltu heijastettavaksi teatterisalin näyttämöluukun yläpuolelle screeniin. Tämä teos olisi siellä turistikäynneillä liikkuville viroa taitamattomille – myös suomalaisille Suomessa – yksi aikamme ja maailmantilamme ajankohdan akuutein yhtä aikaa satiirisen hauska ja aidosti jännittävän julma, rehellinen näyttämöteos. Se on todellisuudessa ja fiktiossaan jännittävän karmaiseva, mutta hykerryttävän satiirinen esitys, näyttäessään kommunistista yhteiskunnallista järjestystä ja sen pelon täyttämässä ilmapiirissä työtään tekevää filmineroa, joka antautuu neroutensa valtaan ja luo Iivana Julma -elokuvasta puhuttelevan mestariteoksen.
