Kategoria: kansainvälisyys
1. LUT-yliopisto
Tasavallan presidentti vahvisti 28.12.2018 lain, jonka mukaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston nimi muuttuu. Jatkossa yliopiston virallinen nimi on Lappeenrannan–Lahden teknillinen yliopisto LUT. Laki astui voimaan vuoden 2019 alusta.
Samalla LUT kahmaisi ottolapsikseen Lahden ammattikorkeakoulun ja Saimaan ammattikorkeakoulun (Lappeenranta, Imatra, Kouvola).
Lahti haaveili omasta yliopistosta kohta kaupunkioikeudet 1905 saatuaan. Vuonna 1910 Suomalainen Tiedeakatemia kokoontui Lahdessa ja sieltä kaikui tieto, että yliopisto pitäisi saada mahdollisimman lähelle Helsinkiä. Lahti varasi heti tontin torin laidasta ja päätti sievoisen avustussumman yliopiston tuloon. Vuonna 1911 kokeiltiin vaihtaa taktiikkaa ja päätettiin anoa eläinlääketieteellistä korkeakoulua Lahteen ja vielä vuonna 1917 Suomen valtion pääministeri piti Lahtea hyvänä sijaintipaikkana maataloudelliselle korkeakoululle. Lahden kompastuskiveksi koituikin liian läheinen sijainti Helsinkiin, alkuperäinen etu muuttui siis rasitteeksi.
Kuten niin säännönmukaisesti aina ennenkin, historia toistaa vääjäämättömästi itseään. Tänä vuonna 2018 eläkkeelle väistynyt kaupunginjohtajamme Jyrki Myllyvirta oli kymmenvuotisen johtajuutensa aikana vannonut kaiken kehityksen tapahtuvan Helsingin läheisyyden suomalla erikoisasemallamme.
Vaan nytkin, kuten jo vuonna 1917 ainoa yhteistyökumppanimme löytyi mahdollisimman kaukaa, pois Helsingistä, Lappeenrannasta, joka LUT-Lappeenranta -nimisenä konsernina avosylin otti meidän yliopistonälkäiset lahtelaispäättäjämme oman piskuisen säilymisensä pieneksi takeeksi autonomiseen puristusotteeseensa.
Ylläoleva kaavio Suomen 14 yliopiston suosituimmuudesta vuonna 2018. Lappeenrannan teknillinen yliopisto on yksi maamme pienimmistä yliopistoista.
Yllä organissation keskeiset LUT -konsernin päättäjät, lappeenrantalaiset Liisa-Maija Sainio ja Juha-Matti Saksa
LUT osti Lahden ammattikorkeakoulu Osakeyhtiön kokonaan omakseen kaikkine osakkeineen ja toimintoineen.
Nyt Lahdella eikä lähikunnilla (Heinola, Orimattila, Nastola, Hollola) ole enää mitään sananvaltaa Lahden ammattikorkeakoulun asemaan, tehtäviin tai rahoitukseen. Sen omistaa siis Lappeenrannan Teknillinen yliopisto. Sama yliopisto, lähinnä sen autonomista valtaa käyttävä rehtori, päättää siis yksin kaikista Lahden ammattikorkeakouluun liittyvistä asioista ja korkeakouluopinnoista. Rahoituksen takaa Suomen valtion opetus- ja kulttuuriministeriö. Lahden kaupunki on pyyhkäisty sivuun kaikesta vastuusta, suunnittelusta ja valtion rahavirroista.
Näin Lahden Lahden viimeisin oman yliopiston villitys alkuaan alkoi:
Lahden kaupunginvaltuuston suuruudenhulluus toteutuu – Suomen suurin 101 -jäseninen (Lahti+Nastola) kaupunginvaltuusto perustaa 20.3.17 omaa Lahden yliopistoa ja taputtaa itselleen.
Lahden kaupunginvaltuusto luuli päättäneensä kokouksessaan 20.3.2017 perustaa Lahteen viimeinkin oman yliopiston. Asia löytyy kaupunginvaltuuston kokousten arkistoista ja nauhoitetuista tallenteista nimellä:
Kuntien omistus Lahden ammattikorkeakoulussa ja LUT-konserniin liittyminen § 37.
Käyn läpi 37 §:n Lahden valtuuston kahden suurimman puolueen ensimmäisten puheenvuoronkäyttäjien valtuustopuheenvuorot.
Ensimmäinen puheenvuoro
Juha Rostedt, ylioppilas, toimitusjohtaja. Lahden kaupunginhallituksen päätoiminen puheenjohtaja 5000 euron kuukausipalkka, veronmaksajien kustantama oma työhuone, vapaamuurari.
Puheenvuorossaan hän edustaa paitsi Lahden kaupunginhallitusta myös erityisesti Nastolan ja Lahden yhdistymishallituksen puheenjohtajuutta (Kok).
” Lahden ammattikorkeakoulun omistajakunnat ja Lappeenrannan tekninen yliopisto ovat neuvotelleet todellakin yhdistymisestä ja olemme neuvotelleet ammattikorkeakoulun osakkeiden myynnistä Lappeenrannan yliopistolle. Tämä neuvottelu on sujunut tässä kuukausien aikana äärimmäisen hyvin. Kaupunki asetti tietynlaisia tavoitteita tälle meidän neuvotteluille, keskinäisiä tavoitteita ja olemme saavuttaneet ne tavoitteet varsin hyvin. Lahden kaupungissa oman elämäni aikana on aina harmiteltu sitä, että Lahti jää niin monessa jälkeen, kun meillä ei ole omaa yliopistoa. Tämä on varmasti aika tuttua aika monellekin. Nyt meillä on se mahdollisuus saada oma yliopisto Lahteen. Toteutuessaan tämä neuvottelutulos ja kauppa tarkoittaa sitä, että meillä on tulevaisuudessa vuoden 2018 alusta oma yliopisto, periaatteella yksi yliopisto, kaksi kampusta, Lahdessa ja Lappeenrannassa. Se sisältää myös sen, että nimi tulee muuttumaan. Me emme vielä tiedä, mikä se on, mutta sieltä poistuu se Lappeenranta nimenä. Toivottavasti tulee sellainen hyvä ja vetävä nimi. Meidän kannattaa olla tästä ylpeitä ja toivotaan, että päätökset menee maaliin myös muissa omistajakunnissa. Me voidaan olla siitä ylpeitä, että meille on tulossa oma yliopisto ja varmasti tapahtuu myös niin, että se vetovoima, minkä tämä yliopisto aiheuttaa tähän kaupunkiin, tuo meille uutta työtä, uusia työpaikkoja, yrittäjyyttä mutta myöskin vetovoimaa sinne yliopiston puolelle ja tarkoittaa sitä, että yliopisto lähtee täällä Lahdessa kasvamaan.”
Rostedtin vilpittömäntuntuinen lahtelaisylpeyden hykertelevä lietsonta ja tyytyväisyys omasta aikaansaannoksestaan, aidosta yliopistostatuksesta, on ennenaikaista ja pelkkää Rostedtin kuvitelmaa. Niihin on helppo saada muutkin asiantuntemattomat lankeamaan, sillä itsekin ihailen Rostedtin sujuvaa, papereista vapaata, miellyttävää puhetaitoa. Lukemalla Rostedtin ylistämien päätösasiakirjojen sopimukset ja liiteasiakirjat huolella saa selkeän ja yksiselitteisen kuvan asiasta: Rostedtin hehkuttelu yliopistostatuksella jää täysin perusteettomaksi.
”LUT jatkaa tiedeyliopistona tehden akateemista, korkeatasoista tutkimusta ja antaen tutkimukseen perustuvaa ylintä koulutusta yliopistolain mukaisesti. LAMK puolestaan antaa ammattikorkeakoululain mukaisesti työelämälähtöistä koulutusta sekä tekee soveltavaa tki-toimintaa ja taiteellista toimintaa. Konsernilla on tarkoitus olla yliopistokampukset Lappeenrannassa ja Lahdessa. Mikäli LAMK liittyy mukaan LUT-konserniin, konsernissa on yhteensä noin 13 000 opiskelijaa, 1500 henkilökunnan jäsentä ja noin 140 miljoonan euron liikevaihto. ”
Vastoin Rostedtin luuloa sopimuksessa yliopiston syntymisestä Lahteen tulee selväksi, miten Lappeenrannan Teknillinen yliopisto LUT toimii yliopistolain mukaan ja Lahden ammattikorkeakoulu LAMK ammattikorkeakoululain mukaan. LUT on konsernin yliopistotasoinen emoyhtiö ja LAMK sen ammattikorkeakoulutasoinen tytäryhtiö. Se, että tekstissä puhutaan yliopistokampuksesta ei tätä lain säätämää asetelmaa muuta. Fuusiossa LAMKille jää ammattikorkeakoululain edellyttämä keskeinen työelämään suuntautuva tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta (tki). Mitään Lahden omaa yliopistoa ei tässä fuusiossa synny, vaan Lappeenrannan Teknillisen yliopiston monivuotinen yliopistotoiminta Lahdessa vahvistuu, selkiytyy ja vakiintuu.
Toinen puheenvuoro
Jarkko Nissinen, tradenomi, Lahden kaupunginhallituksen 1.varapuheenjohtaja, kaupunginhallituksen jäsen, sen Elinvoima- ja työllisyysjaoston puheenjohtaja sivutoimisella kuukausipalkalla 2500€/kk (Sdp).
”Täällä erityisesti kaupunginhallituksen Elinvoima- ja työllisyysjaoston puheenjohtajan roolissa. Lappeenrannan teknisen yliopiston eli LUT, sen rehtori Juhis eli Juha-Matti Saksa kirjoitti muutama viikko sitten, että ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen brändit ovat tarkasteltavana, myös LUTin nimi on suurennuslasin alla. LUT-konsernin yhteydessä tarkastellaan, kuten arvoisa kaupunginhallituksen puheenjohtaja totesi, tarkistamaan konsernin nimi, mikä tulee tukemaan toiminnan uutta luonnetta. Muutama huomio tästä kokonaisuudesta, jota kaupunginhallituksen Elinkeino- ja työllisyysjaosto on työstänyt jo pitkään.
1. Jatkossa on LUT-yliopistollamme ja konsernilla kaksi yliopistokampusta. Yksi Lappeenrannassa ja toinen Lahdessa tai toisinpäin. LUTin yksi vahvuus on yritysrajapinta. Kiertotalous löytyy niin LUTin strategiasta kuin Lahden kaupunkiseudun viime vuoden loppupuolella hyväksytystä kilpailukykystrategiasta. Ja hieno asia, että meillä on yhteiset strategiset kärjet jo tässä vaiheessa, liekö sitten sattumaa.
2. Jatkossa Lahdessa aloittaa 80 diplomi-insinööriä ja 40 kauppatieteen maisteriopiskelijaa vuodessa. Ja professoreja on noin kymmenen tutkimusryhmineen.”
Lehtileike Etelä-Suomen Sanomista 28.3.17, viikko jälkeen Nissisen puheenvuoron
”3. LAMKin ja eteläkarjalaisen Saimaa-ammattikorkeakoulun siirtyminen LUT-konserniin merkitsee nimen tarkastelua. Apuna käytetään kansainvälisiin brändeihin erikoistunutta mainostoimistoa. Rehtori Juhiksen mukaan brändi tulee olemaan päräyttävä. Lahden ammattikorkeakoulussa on omat vahvuutensa kuten Muotoiluinstituutti. Tilanne voidaan nähdä muotoilun kannalta mahdollisuutena. Muotsikan osaaminen täydentää LUT-konsernin vahvuuksia. Kuten todettu, LUT työstää uutta nimeä, jossa brändiin liittyvät vahvuudet pääsisivät nykyistäkin paremmin esille. Uuden brändin ennakoidaan julkistuvan syksyllä -18. Nimenmuutos päätetään eduskunnassa, onhan yliopiston nimet määrätty laissa. Suuntaviivoja nimeksi löytyy esimerkiksi Aalto-yliopistosta.
4. ja lopuksi. Suomessa oli Porvoon valtiopäivät. Niissä on tulkittu Suomen nousseen kansakunnaksi kansakuntien joukossa. Päätettävänä oleva pykälä toimii vastaavana isona askeleena, suorastaan jättiloikkana Lahden kaupungin matkassa yliopistokaupungiksi, valtiopäivien nimitystä odotellessa. Arvoisat valtuutetut, hyvä puheenjohtaja.
Noin neljännesvuosisadan alueellinen yhteistyö siirtyy uudelle tasolle siirtyessämme alueyksiköstä kampuskaupungiksi. Siirrymme yliopistokaupungiksi yliopistokaupunkien joukkoon.”
Nissisen pitkä, sinnikäs työura erilaisissa kaupunkimme työllisyyteen liittyvissä tehtävissä, toimikunnissa ja projekteissa nollautuu nolosti oheisessa ESS:n lehtileikkeessä. Hänellä ei tunnu olevan realismia edes siitä, mitä ammatteja maassa pitäisi lisätä ja mitä vähentää. Jo pitkään Lahden ammattikorkeakoulu on kouluttanut insinöörejä ja tradenomeja liudoittain suoraan työttömiksi. Nyt Nissinen vielä pröystäilee oikein yliopistollisella diplomi-insinöörien ja kauppatieteiden maisterien lahtelaiskoulutuksella. Nissisen ilmaisulle tuttu leuhkiminen ja puujalkavitsisyys eivät tässä asiassa peitä hänen asiantuntemattomuuttaan. Olisiko tulevassa kaupunginhallituksessa viimein jo nopeasti vaihdettava työllisyysasioiden korkein poliittinen johto.
SUMMA SUMMARUM
Näiden kahden herran puheenvuoroja leimaava omakehu tuntuu kovin naiivilta ja lapsekkaalta ja paljastaa heidän tietämättömyytensä koko yliopistomaailmasta. Heitä on ollut helppo vetää nenästä, sillä tittelit ja instituutioiden ylätasot ovat aina kiinnostaneet näitä miehiä. Brändäys on juuri nyt näiden kahden poliitikon yhteinen, pinnallinen keino pysyä poliittisen kentän kirkkaimmassa valokeilassa. Asioita ei kuitenkaan pelkästään brändäämällä hoideta.
Olisi luullut heillä olleen palkkansa edestä paljon tärkeämpääkin tehtävää omassa pesässä. He eivät edes taida tietää, että Lahden ammattikorkeakoulun hallinnollinen, strateginen sekä ennenkaikkea opetuksellinen tila on kaoottinen. Sen tärkeä ja ansiokas yritysmaailman edustaja erosi vastalauseena huonolle johdolle. Sen opetus on epäonnistuneiden säästötoimien seurauksena pudonnut tehottomiksi suurryhmäluennoiksi ja tärkeä tki-tehtävä yskii toimimattomuuttaan. Muotoiluinstituutti on joutunut jättämään omat hienot tilansa yhdenkään Lahden kaupunginvaltuuston jäsenen sen toimintaedellytyksiin puuttumatta. Näiden asioiden hoitamisessa kuntoon olisi ollut Rostedtille ja Nissiselle paljon akuutimpaa ja relevanttisempaa työsarkaa ennen yliopistohaihatteluja. Ja olisi vieläkin.
Asiassa käyttivät vielä puheenvuoroja mm. Francis McCarron, Antti Holopainen, Ville Skinnari ja Onerva Vartiainen – kaikki omalla panoksellaan, ja tavallaan tunnustautuivat ajaneensa, toimineensa ja nyt kannattavansa Lahden yliopiston syntymistä. Lopuksi kokouksen puheenjohtaja Mika Kari esitti koko valtuuston antamaan valtuustolle itselleen ja asian § 37 yksituumaiselle päätökselle aplodit. Niin tapahtui.
Tätä vuodatusta tänään kirjoittaessani edellisistä tapahtumista on kulunut jo puolitoista vuotta. Juha Rostedtin vakuuttelu, että tulevan uuden yliopiston nimestä poistuu sana Lappeenranta tai Jarkko Nissisen vannominen, että kansainvälisiä brändejä käyttävä mainostoimisto muokkaa Lahden oman yliopiston nimen ja Nissisen yliopiston rehtori Juha-Matti Saksalta lainaama varmuus, että nimi on päräyttävä – eivät pidä paikkaansa.
Nimi kun on tällä hetkellä kovin tavanomainen, vähemmän päräyttävä ja aika vaisu Lappeenrannan-Lahden teknillinen yliopisto LUT – Lahden omaa yliopistoa emme siis saaneet.
PS
Miksi olisimmekaan, sillä meillähän on ollut yksi maamme parhaimpia, monipuolinen, toimiva ja tuloksellinen yliopisto jo vuodesta 1963 alkaen ja se toimii edelleen.
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/12/lahden-laajavaikutteisin-yliopisto
https://lahdenyliopistokampus.fi/lahden-yliopistokampuksen-koordinaatioyksikko/
https://www.hamewiki.fi/Lahden_Yliopistokampus
2. LAB-ammattikorkeakoulu:
(allaoleva linkki asiasta on Lahen uutisia -artikkelista 4. huhtikuuta 2019 -aiheena LAB-ammattikorkeakoulun nimen keksiminen)
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2019/04/kis-kis-kippurahanta
Perinteinen vironkielinen jumalanpalvelus kokosi tänä vuonna kauniiseen Launeen kirkkoon niin eestinkielisiä kuin myös suomenkielisiä II Adventin sanomaa kuulemaan nelisenkymmentä henkeä.
Ann Tamme Lauri Tõldsepp
Pühapäeval 7.12.25 klo 13.00 toimub eestikeelne jumalateenistus Lahti Laune kirikus. Teenivad diakon Ann Tamme (Viimsi kogudus, Eesti), praost Kaarina Koho-Leppänen ja kantor Lauri Tõldsepp (Joutjärve kogudus). Pärast teenistust on kohvilaud, muusikat ja ka jõululaule.
Jumalanpalveluksessa Ann Tamme (Viimsin seurakunnasta, Virosta) saarnasi, häntä avustivat Petri Vatanen (päivän teksti), Kaarina Koho-Leppänen sekä Anneli Kont (kantele) ja kanttorina Lauri Tõldsepp (Joutjärven seurakunta). Lopuksi nautittiin Pyhä ehtoollinen.
Vironkieliset joululaulut kaikuivat jumalanpalveluksen jälkeen yhteislauluin seurakuntasalissa Lauri Tõldsepin johdolla – herkullisten kahvipöydän antimien tuodessa lämmintä ja iloista, rauhaisaa joulumieltä II adventtipyhän vielä syksyisen sateiseen suomalaiseen sunnuntaihin.
Tilaisuuden järjestivät lahtelaiset vironkielen harrastajat ja Launeen seurakunta.
Valokuva Cata Portin
Helsingin Kaupunginteatterin Shed-musikaali Peter Pan on suomalaisen teatterivuoden 2025 kenties ainutlaatuisinta ja rakastettavinta nykyhetken musiikkiteatteria. Sen lähes 80 näyttelijää muodostavat teatteriseurueen, jonka teatteri-ilmaisun taitavuus, äärimmäisen hallittu karnevalistinen joukkovoima, railakkaan ilakoiva vauhti, huimat tanssikoreografiat, laulamisen ja yhteisilmaisun kohtausten vaikuttavat ikimuistettavat tunnelmat sekä täydellinen eläytyminen tuntuvat ylittäneen jo teatterifantasian rajat ja tehot sekä tehneet Peter Panin satuhahmosta kuolemattoman.
Studio Pasilan näyttämön Shed-teatterin tulkinnassa nuo alkuperäisen Peter Pan -tarinan ihmiselämän tummat virrat – kuolema ja kuolemattomuus – lakaistaan taitavasti rytmein, hurjin tanssein, musiikkihitein tarinan taka-alalle ja aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyyttä laitetaan tarinaan karmivan jännittävänä teatterileikkinä katsojan ihokarvat pikkupelosta pystyyn nostaen, välillä taas tarinaa viisaalla huumorilla niin revittäen, että mahat kippuralla saamme estoitta nauraa synkkyytemme ja murheemme unohduksiin ja taas ryhdistäytyä uutta kohtausta malttamattomana odottamaan.
Tämä shed-teatteritaiteilijoiden upea draamatenho muodostuu synnynnäisen valloittavasta jokaisen näyttelijän pidäkkeettömästä heittäytymisenergiasta, replikointirytmin tarkkaosumallisista täsmäiskuista, poikkeuksellisen persoonallisesta näyttelijäilmaisusta ja huumorin ajoitustaidosta, joista syntyy rakastettavaa, luontaista, mukaansatempaavaa sädehtivää lavakarismaa kaksituntiseksi täysipainoiseksi musikaaliksi – jo leipiintyneiden teatteriammattilaisten ihastukseksi kuin myös teatteriaskeleita aloittavien ja tietenkin meidän teatterifriikkien sielut ja sydämet valloittavaksi täydelliseksi teatterinautinnoksi.
Selvästi koulumusikaaleja korkeammalle se nousee eri-ikäisten nuorten vapaaehtoisuuden ja ensemblessä vallitsevan keskinäisen empatian sekä ilon ja riemun täyttäessä ilmaisun ja kohtaukset taatusti tinkimättömin harjoituksin treenatuin, nyt tulkinnassa huumaavasti sädehtivin musiikkinumeroin ja koreografioin.
Kun vielä teatterin ammattitaitoiset teatterimusikaalin osat – live-teatteriorkesteri, jännittävän hienotunnelmaiset lavasteet, ennennäkemättömän mielikuvitusrikkain väritysskaaloin mietitty ja toteutettu täydellinen puvustus, valo-, ääni- ja naamiointitoteutukset, teatteritaiteen ammattikouluttajat ja suurenmoinen ohjaus – antavat kaikkensa näille 9-19- vuotiaille nuorille, on tulos unohtumattoman täydellinen teatteriluomus.
Esityksestä tajuaa, miten teatteritaide antaa mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Se on myös selvästi monelle tilaisuus nähdä ja kokea itsensä tasa-arvoisena taustasta ihonväristä tai erityistarpeista huolimatta ja tulla nähdyksi onnistujana suuren teatteriyhteisön jäsenenä.
https://www.shedsaatio.fi/tarinamme
Monikymmeninen teatteriensemble näytti harvinaisen teatteri-ilmaisunsa, jossa yhtään sekuntia kukaan taiteilijoista ei ollut pelkkänä statistina, vaan elävää, verevää toimivaa energistä teatteria saimme kokea jokaiselta näyttelijältä joka hetki ja estradin täydeltä. Ilmaisuvoima oli järisyttävän vahva, raikas voimallisuudessaan, äärimmäisen koskettava eläytymisessään.
Esityksen roolityöt tuntuvat kauttaaltaan hienosti mietityiltä ja tulkituilta. Tässä vain pari lyhyttä arviotani esimerkiksi:
Lenni Laukkasen näyttelemä Veeti on yksi tämän tarinan keskeisiä henkilöitä, näytelmän Kultasten kodin vanhin lapsi. Hänen roolihahmossaan on rutinoitua esiintymisvalmiutta, näyttelemisvarmuutta, reiluutta ja rehellisyyttä sekä kotoa häipyneiden nuorten luontaista johtamistavan oivallusta yhteisten asioiden hoitamiseksi. Hänen kaunisääninen laulunsa kruunaa sympaattisen persoonan tulevaksi johtohahmoksi taistelussa julmuuden ja erityisesti Kapteeni Koukun pahuuden nujertamiseksi.
Zoe Palosaaren Peter Pan näyttelee ja elää ihanan aidosti ja avoimesti harvinaisessa koko maailmaa syleilevässä roolissaan, jolle on siunaantunut henkiolennon sekä ihmisen hahmo ja voima. Hänen roolihahmossaan on varmuutta, energiaa, määrätietoista, horjumatonta oikeudenmukaisuuden ja heikkojen puolustamisen ehdottomuutta ja näyttelijäilmaisussaan suuret rehellisyyden tunteet, järki ja rohkeus tuntuvat niin luonnollisilta asioilta. Zoe Palosaaren tavattoman hillitty ja herkkä laulujen tulkinta vakuuttaa kauneudellaan ja musikaalisuudellaan.
Lenni Okkosen näyttelijätyössä synnynnäinen huumori valaisee tulkintaa ja säteilee koko esitykseen. Hänen älykäs rooliluomuksensa Haukka-merirosvona, sen sekunnin murto-osien tarkat näyttämöpuheen iskut, replikointi ja elävän sympaattinen persoona ovat kaikki juuri sitä, mikä Shed-näyttelemisessä voi jalostua korkeatasoiseksi teatteritaiteeksi. Lenni Okkosen teatterivainu on tarkkaa, kypsää ja valloittavaa tulkintaherkkua henkiseksi ravinnoksemme.
Helena Haaranen Kapteeni Koukkuna luo esitykseen järkähtämättömän vahvan kaikenlaisen pahuuden, ilkeyden, toisten ihmisten halveksunnan, itsekkyyden, koko maailman katkeruuden täyttämän noitamaisen persoonan. Pahuus tuntuu saaneen jo parin vuosisadan takaa Grimmin satujen kauhukertomusten noitien ja raakalaismaisten elämäntapojen julmuuksia verenkiertoonsa, niin vahva, väkevä ja sydämetön hänen kuoleman Kapteeninsa on tänäänkin näillä maailman merillä. Näyttelijätyö on täydellinen, tosin tämä korppikotkan kaltainen Kapteeni Koukkukin alkaa jo taisteluunsa väsyä, tuskan kyynel silmästä herahtaa, niin kovin vähän tuloksia hän on saanut aikaan Peter Panin maailmassa. Helena Haaranen luo komean, väkevän vihollisen roolityön – Peter Panin hyvyydellä nujerrettavaksi.
Helsingin Kaupunginteatterin Shed-esitys näytti herkästi ja koskettavasti oman teatterityylinsä, jossa erityisesti persoonallista poikkeavuutta pystyttiin taitavasti sulauttamaan yhteisilmaisuun: näin jopa pyörätuolit toimivat täysin suvereenisti keskeisten esittäjien ja heidän vaikuttavien roolitöidensä kantimina.
Olin useamman vuoden vain aikonut käydä tätä Studio Pasilan joulunajan musikaalitapahtumaa katsomassa. Nyt ensi kertaa sain sellaisen kokea, rakastua loppuelämäkseni poikkeuksellisen hellyttävään Shed-teatterimuotoon.
Peter Pan -musikaali esitetään vuoropäivinä kahdella eri roolituksella:
I Roolitus mustalla värillä II Roolitus sinisellä värillä
Ensi-illan rooleissa 3.12.2025:
Zoe Palosaari, Helena Haaranen, Oiva Ollila (Peter Pan, Kapteeni Koukku, Veeti)
Valokuva Otto-Ville Väätäinen
Muistopäivä-näytelmän Venäjälle loikanneita suomalaisia – rooleissa
Miiko Toiviainen, Pirjo Lonka, Inke Koskinen, Marja Salo,
Geoffrey Erista, Rasmus Slätis, Annika Poijärvi.
Kun Josef Stalin kuoli 1953 olin 12-ikäinen työläisperheeni ensimmäinen oppikoulua käyvä lapsi. Ainoat viestintävälineet asioista olivat kotikaupunkini sanomalehti ja Yleisradio. Radiollamme oli kutsumanimi Pikku Hitler – runsaan 30 senttiä kanttiinsa oleva musta, bakeliittinen vempain, josta saimme lapsuuden ajan kuunnella niin Kalle-Kustaa Korkin seikkailut kuin Hyvää iltaa, nimeni on Cox-jännityskuunnelmien jatko-osat sekä myös koko perhe Lauantain toivotut levyt – tunnin pituisen ohjelman.
Muistan, miten isä ja äiti sekä perheen kuopuksena minä olimme kokoontuneet radion iltauutisia kuuntelemaan. ”Generalissimus Josef Stalin on kuollut.” Vakavat isän ilmeet todistivat minulle, kaikesta tietämättömälle taiteilija-alulle, että joku merkittävä henkilö oli kuollut.
Äitini ja isäni elivät koko Stalinin ajan Suomessa. Heille Stalinin ja Hitlerin aikaansaannokset olivat tuttuja, mutta niistä meille lapsille he eivät koskaan puhuneet sanaakaan. Minua jäi tuo käsite generalissimus vaivaamaan vuosikausiksi ja se pulpahti jossakin lastenkilpailuissa vielä voittajan ylpeytenä suustani. Olen siis eräänlainen lapsilta kiellettyjen maailmanpolitiikan kuulopuheiden vuosikymmenten lapsi.
Omat vanhempani olivat vakiinnuttaneet perhe-elämänsä 1930-luvulla, suurentaneet perhettämme veljelläni ja sisarellani juuri tuolla pula-vuosikymmenellä. Puutetta oli kaikesta. Olen itse siis pulavuosissa kituuttaneen perheen 1940-luvun Stalinin lietsoman sota-ajan iltatähti – lapsi, jolle yritettiin tarjota kaikki mahdollinen omalta perheeltä puuttunut hyvä – ruokaa, koulutusta, elämäniloa, turvaa sekä vaatteita että myös harrastuksia.
Kansallisteatterin Pienen näyttämön uutuudella, Elli Salon kirjoittamalla Muistopäivä-näytelmällä on harvinainen, dokumentaarinen pohja. Kirjailija Salon teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän Keskuspoliisin henkilömappien avulla. Näytelmän maailman ja henkilöt Salo on koostanut tutkimusmateriaalina käytetyistä aineistofragmenteista ja kutonut ne yhteen mielikuvituksensa avulla. Esitys perustaa tietonsa kuluvana vuonna 2025 päättyvään Valtioneuvoston rahoittamaan Kansallisarkiston laajaan tutkimushankkeeseen Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 yhdessä Keskuspoliisin tutkintapöytäkirjojen kanssa.
Muistopäivä keskittyy niin sanottujen pulavuosien 1930-luvun ajan Suomeen, jolloin maassa oli nälkä, puute, työttömyys ja keuhkotauti. Tuossa 1930-luvun Suomi-valtakunnassa asui kuitenkin nuoria, vetreitä, rohkeita sekä suuria idealisteja parempi, inhimillinen, ihmisarvoinen tulevaisuus haaveissaan. Suuren naapurimaan viljavat pellot ja kuulopuheet käynnistivät niin ideologit, seikkailijat kuin aidosti puutetta näkevät ihmiset kokeilemaan naapurimaa Neuvostoliiton Stalin-sedän manipuloimia asioita, etsimään elämän perusasioita – työtä, leipää ja lämpöä – Neuvostoliitosta. Töitä kaikille ja ruokaa kahdesti päivässä, palkkaa sekä vaurautta – ja onnellisuutta. Noina vuosina monia tuhansia ihmisiä päätti siirtyä tuohon ihannemaa Onnelaan ja elää siellä tai ainakin kokeilla siellä elämisen toisenlaista mahdollisuutta. Neuvostoliittoon paremman uuden elämän toivossa siirtyi omasta tahdostaan 15000 pula-ajan suomalaista. Tiedämme maailmanhistoriasta, että samoihin aikoihin USA:sta ja Kanadasta saapui yhteensä lähes 600 sinne muuttanutta suomalaista kokemaan onneaan samaan Stalinin yltäkylläiseen Onnelaan.
Elli Salon näytelmä ja Riikka Oksasen ohjaus tiivistää tuon ajanjakson mielikuvituksella ja rakentaa Neuvostoliittoon pyrkiville loikkareille, suurella rahatukulla lunastaman, salakuljetuksella tapahtuneen matkan, Helsingin Tervasaaresta Inkerinmaan rannalle haaksirikkoutuneen veneen seitsemälle henkilölle luonteet ja persoonalliset hahmotelmat.
Ryhmän salakuljettaja, veneenomistajakroisos Oskun sadistisen rahanhimoinen hahmo (Rasmus Slätis) ja veneen apumies, perheellinen Viljami (Geoffrey Erista) perhettään kaipaava herkästi näytelty, sympaattinen rooliluomus tarinaan, sama ehjä perhe on tavoitteena myös Aililla (Pirjo Lonka) tyttärensä Aunen (Inke Koskinen) ja vauvan kanssa lähteä merimatkaan miehensä perässä. Loikkareissa on vain yksi, aidon julkinen, runsaspuheinen, ärhäkkä, oikea kommunisti Heino (Miiko Toivanen), hänen aliravitun sisarensa, kuolemansairaan Lyytin (Marja Salo) ainut toive Neuvostoliiton matkasta on saada syödä ja pakolaisloikkareiden kukoistavan ihanan Rauhan (Annika Poijärvi) uusi rakastumisen ihme tuo kyynelet silmiimme.
Me katsojat tiedämme, ettei kukaan näistä seitsemästä tilastoja ja tosiasioita edustaneista henkilöistä selvinnyt hengissä takaisin Suomeen. Heidät teloitettiin Stalinin puhdistuksissa tai heitä menehtyi nälkään tai sairauksiin parin ensimmäisen vuoden aikana. Loikareille ei Suomi-kotimaa myöntänyt paluuviisumeja.
Esitykseen ovat muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen laatineet omasävelteisen kaunissävyisen eri soittimin, rummuin sekä lauluin itse toteuttamansa koko esityksen ajan soivan äänikulissin – näytelmän runsaaseen puheilmaisuun se tuo jäsennystä, vaikka hallitsevalla kokoaikaisuudellaan alkaa kovin nopeasti menettää tehoaan. Janne Vasaman lavastus- ja skenografia tuovat katsojalle tarpeellisia, eritteleviä atmosfäärejä ja kohtausvisioita esineistöineen, konttiasumuksineen luomalla aitoa ahdistuksen ja toivottomuuden tunnelmaa kovin puhemaiseen esitykseen – paitsi venekohtaukset, joissa turha superteknisyys ja modernisuus nousevat tulkinnan pääosaan näyttelijäilmaisun kärsiessä. Ville Virtasen valo- ja videosuunnittelu keskittää tiivistunnelmaiset kohokohdat ja juonitaitteet maulla ja tarvittavilla valospottien suuntaamisen asiantuntemuksella. Nykyteatterimme jo melko kulunut teatterikeino livevideointi aivan läheltä, ihmiskasvojen ihorauhasten tarkkuudella onnistuu Kalle Mäkelän ideoimana harvinaiseen tehoon ja näytelmän herkän realistiseen ihmistunteiden tulkintaan.
Jotakin vakavampaa, rehellisempää, vähemmän teatterimaista olisimme asiaesitykseltä odottaneet. Onko nyt saavutettu teatterin ja faktan raja niin, että teatteri asiapitoisissa näytelmissä alkaa tuntua liian falskilta. Tuo lopun banaali, fraasinen ledinen kynttilämerikin todistaa samaa – rehellisen hyvän maun puutetta.
Olemme kokeneet samanlaisen paljastuksen Inkerin kansan kohdalla. Silloin taidemuotona oli taidenäyttely – elävät, asiat kokeneet ihmiset, esitelmät ja esitykset sekä dokumenttiasiakirjat, filmit ja esineet.
”Töitä kaikille ja ruokaa kahdesti päivässä -lupausten sijaan loikkareita odotti ankea ja brutaali todellisuus, jossa ihmisarvo oli lakkautettu. Neuvosto-propagandan Onnela osoittautui päämäärättömäksi työorjuudeksi ja pakkosiirroiksi. Kollegoina työskentelivät korventava nälkä, vilu, sairaudet ja kavalkadi syöpäläisiä.”
Kun istuimme vaimoni kanssa Kansallisteatterin Pienen näyttämön Muistopäivä-esitystä katsomossa seuraamassa, totesimme suuren osan yleisöstä olevan melkein meidän ikäisiämme. Ehkä esityksen jälkeenkin tuntomme, tietomme ja tunteemme ovat yhteneväiset…
Kolmipäiväiselle Tallinna-matkallemme olimme jo Suomessa varautuneet kolmeen eri eestiläiseen taidekokemukseen hankkimalla liput nettitoimitusten kautta. Kaikkiaan kuusi pääsylippua oli mukanamme maahan saapuessamme.
Kolme valitsemaamme kulttuurikokemusta tuntuivat kansainväliseltä tasoltaan ja vaikuttavuudeltaan poikkeuksellisilta. Viron Oopperatalon ammattimainen ja perinteinen baletti – Anna Karenina – on harvinainen kokemus kovin länsimaistuneessa suomalaiskulttuurissa.
Viron Kansallisbaletilla on tarjottavana todellinen esittävän taiteen loistavan sädehtivä rubiini, trillerimäisen jännittävä tarina, hurmaavien maailmanluokan balettitanssijoiden ja ennen muuta ehyen, hienon koreografian sekä korvia hivelevän täyteläisen orkestroinnin vahvana, kuohuvana ja intohimoisena draamana. Teoksen verenkiertoa nostaa tunteissa arvaamattoman hurja ja sydämellä tunnistellen taivaallisen kaunis Sostakovitsin musiikki ottaen meidät vastustamattomasti pauloihinsa. Koreografi Marina Keslerin löytämä, luoma ja jalokiveksi kiillottama helmi on toisen hiojan, kapellimestari Lauri Sirpin varmoissa käsissä viisi vuotta sitten saanut päivänvalon ja on tänään kenties upeimmillaan, puhuttelevimmillaan, esitystaidollisesti tuoreimmillaan koettavissa.
Sen tolstoilaisen ajan hallinnollista ylivaltaa ruotivaan genreen meidät ohjaa visuaalisesti ruhtinaalliset ja tunteikkaat, salamannopeasti muuntuvat kohtausten lavastusatmosfäärit sekä ennen kokemattoman vaikuttava korumaisen yltäkylläinen hieno puvustus aikansa hovieliittiä kruunaten (Reili Evart), kera tarkoin ajateltujen valojen ja tehojen (Rasmus Rembel) sekä sovituksen ja ohjauksen (Marina Kesler) kirjoittama, tiiviiksi draamaksi keskittämä Leo Tolstoin Anna Kareninan keskustarina – tuo ehyt rakastumista, pettymystä ja kaipuun tunteitamme vellova, jännittävä draama, jonka tenho ja voima vie mukanaan katsojan ikään katsomatta.
Moderniksi tämän esityksen tekee sen rakenne, jossa katsoja joutuu juuri haltioituneena ihanan rakkauskohtauksen jälkeen kokemaan uuden erilaisen täysin pettymystunnelmaisen elämäntapahtuman. Näin koko baletin ajan miltei sadistisesti elämä vuorottelee vastakohtaisuuksissa onnen ja pettymysten vaihtuessa silmänräpäyksessä – vähitellen esitys loppuratkaisun ennakoimattomuudessa nousee äärimmäisen jännittäväksi trilleriksi.
Viisi vuotta on kulunut Keslerin luomasta baletin ensi-illasta. Korona häiritsi sen toteuttajia kohtalokkaasti, jopa estikin parin vuoden aikana monta esityskertaa.
Alkuperäisen vuoden 2020 ensi-illan soolotanssijoista ovat useat tänään nähdyssä teoksessa saaneet uudet tulkitsijansa. Viron Kansallisbaletilla on vuosisadan mittainen status: miltei jokainen esityksen tanssija, baletin soolotanssijat ja päätanssijat ovat saaneet balettikoulutuksen oman maansa balettikouluissa jo alakouluikäisten balettikouluissa aloittaen – Anna Kareninan tanssijatkin Kansallisbaletin omassa tanssiopetusyksikössä monet vuodet taitojansa harjoittaen, ulkomailla itseään lisää kouluttaen ja lopulta päätoimisesti omassa Kansallisbaletin koulutuksessa balettitaiteilijan ammattitutkinnon saavuttaen. Tällaisella hyvällä tavalla varmuuden tuova Viron baletin sisäänlämpiävyys mahdollistaa nyt Anna Kareninan uuden roolituksen ja uusien sekä vanhojen ensitanssijoiden mukanaolon: Vuoden 2020 ensi-illan solistejakin jälleen keskeisissä tehtävissä, useat vain ovat vaihtaneet tanssijaroolejaan, tuoreina ja nautittavina, taatusti tarinan osaavina taiteilijoina.
Leo Tolstoin romaanin tarinan tuntien esityksestä tuli todellinen elämys. Sen musikaalisesti ja tanssitaiteellisesti ehyt, väkevä tulkinta, huolellinen ja koskettavia tunteita täysi koreografia, ainutlaatuisen upea balettitanssija-ensamble ja elävä, täydellinen korkeantason oopperaorkesteri veivät jo sydämemme.
Harvinainen kulttuurimomentti oli esityksen tavallisen arkipäivän loppuunmyyty klo 12.00 alkava näytös – miten se on mahdollista. Totesimme vasta lämpiössä Anna Kareninan koululaisnäytökseksi. Saapuessamme suureen odotusaulaan se oli jo täyttynyt raikkaasta kattoon asti kiirivästä juttelusta ja innokkaista, teini-ikään ehtineiden nuorten keskusteluista. Entisenä yläkoulun rehtorina, vaimoni kouluvirkailijana pohdimme tällaisen klassisen tarinan ja sen esitysmuodon epäilyttävänä kulttuuritarjontana nykyiselle nuorelle.
Kun kauniin oopperasalin ovet avattiin ja selvästi opettajien johdolla teini-ikäinen katsojajoukko, meidän muutaman kymmenen aikuisen kanssa alkoi täyttää merkityt katsomopaikkansa, oli aktiivisuus vielä kihelmöivän spontaania. Opettajat vaihtoivat tuntemiensa villimpien, ongelmallisiksi kokemiensa opiskelijoiden paikkoja itseään lähemmäksi. Puheensorina ja ilmeet muihin penkkiriveihin olivat selvästi kuultavissa ja katseltavissa. Mitähän tästä tulee. Vihellyksiä ja ulosmarsseja ehkä – tiesin suomalaiskoulujen vastaavista kokemuksista.
Vaan kun esitys alkoi ja originelli hovimainen esittäjäjoukko kera sotilaiden alkoi tanssia, teos imaisi lavastuksen upein dekoraatioin ja liikekieli hämmentävän akrobaattisin ottein koko salin hiljaiseksi. Huippukohdissa,kohtausten lopuissa maltettiin taputtaa ja miten – näytelmän kohtauksen ymmärtäen, mallikkaasti ja tyylillä, asian ymmärtämisestä kertoen. Totesimme, että tällaista emme koskaan olleet kokeneet miltei ammattilaisina kriitikkoina – varhaisnuoria innostuneen, äärimmäisen keskittyneinä balettia seuraamassa.
Mitä itse esityksestä jo tässä väliajalla sanoisin. Taitavaa, mykistävää, lajina sellaista, joka pitää myös moderniin suomalaiseen nykybalettiin rekonstruoida.
Väliajalla totesin nuorison pukeutuneen juhlallisesti, kaikki vähintäänkin asiallisesti mukaviin siisteihin asuihin. Väliajalla erityisesti nuoret katsojat kiertelivät oopperatalon ympyränmuotoisia käytäviä tutkien ballerinoja, balettitanssijoita, heidän nimiään seinille ripustetuista kuvista ja monet löysivät juuri äsken baletin ensiosasta tunnistamiaan keskeisten tanssijoiden hienoja kasvopotretteja. Epookki kulttuurikeskustelu jylläsi Eesti Rahvusoopperan käytävillä suorastaan innosta kuhisten yleisössä jo valloittavasti tulkitun teoksen ensinäytöksen tunnelmakokemuksina.
Baletti Virossa on taidemuotona ollut meille länsimaalaistuneille harvinaisuus, mutta alkaa nyt olla teholtaan ja aiheiltaan entistäkin modernimpi. Kenties, kuten itse Anna Karenina -tarinassa, klassisen ihmiselämänajattelun, rakkauden, ihmisyksilöaseman, naisen arvostamisen aika on jo paljon koko maailmassa laventunut. Anna Kareninoja on nykyisin yhä useammassa siviilisäädyssä kohtaloineen, ruhtinaita entistä enemmän rahatukkuineen. Mutta rakkaus sekä sen vastakohdat pettymys ja nöyryytys ovat maailmassa yhä voimissaan.
Miksi juuri Viron Kansallisbaletti on tänään iskussaan, miksi sillä on voimaa käynnistää taiteen sykettä suoraan niin turtuneiden iäkkäiden kuin vasta haaveissaan unelmoivien teini-ikäisten ajatuksiin ja sydämiin.
Jätän roolianalyysini poikkeuksellisesti katsojille: yleisö tuntui olevan haltioissaan.
Viron Kansallisbaletin taidosta, sen balettiglamourista, juuri siitä tanssin tenhosta josta nuori yleisö tuntui olevan haltioissaan, esitän vain Kansallisoopperan lehdistölle taltioidut pari Runno Lahesoon valokuvaa ja balettinäytelmästä otettuja videopätkiä.
Keslerin luoman Anna Karenina -baletin tanssikoreografiat, hämmentävät nostot, vauhdit ja rytmivaihtelut, tunteenilmaisun aistilliset koreografiat, hypyt ja otteet, kolmiodraaman rakkausteemat vuorottelevat intohimon ja rakkauden torjumisen välissä. Teos huipentuu tragedialliseen kohtaukseen: siinä Kesler on Anna Kareninansa nostanut häikäiseviin valoihin, rautatien korkealle sillalle junantulon korvia vihlovaan äänimelun ja Sostakovitsin kalmaisen aavemaisen musiikin pauhatessa korvia huumaavassa fortessa – Annamme pudottautuu kuolemaansa veturin savuhöyryjen peittäessä viimeiset sekunnit hänen elämästään. Täysi, pohjaton pimeys täyttää teatterisalin.
Loppusuosionosoitusten laskuissani seitsemän kertaa esiripun noustessa ja taputusten mahtipontisen voimallisina jatkuessa syntyi suorainen eri-ikäiset ihmiset kruunaava yhteisöllinen katsomon ja esityksen toisiaan kunnioitava aito teatterihurmos.
Paluumatkalla balettiesityksestä huomasin äänen hyräileväni Sostakovitsin äärimmäisen kaunista, ihanaa pikku Valssia numero 2
https://www.youtube.com/watch?v=DuhJpXNFr4c
Arvio on kirjoitettu Eesti Rahvusoopperan esityksestä 12.11.2025
Galleria Dueton mainoskuvaa – reunoilla Sanna Kalsson-Sutisnan puuveistoksia ja keskellä Esa Blickin maalaus.
Syyspimeän Helsingin keskustan illan kuulu Galleria Duetto viime keskiviikkona 19.11.2025 näytti jälleen kerran taiteellisen tenhonsa. Oven sinne avatessamme näyttelytila alkoi täyttyä taidenäyttelyn kutsuvieraista niin, että pian ei jalalle löytynyt siirtymätilaa. Iloiset tervehdykset ja puheensorina täyttivät suuret kaksi näyttelytilaa. Taide perinteisesti elää Helsingissä, ymmärsimme. Ja niin tajusimme myös näiden kahden omaperäisen näyttelyasettajataiteilijan töistäkin: harvinaisia taideluomuksia ja persoonallisia taiteilijoita molemmat tekijät ja yleisön kohdattavina kertomassa töistään. Näyttelyn avasi yllätyksellisen eksoottinen livemusisointi-laulu-rummutusesitys.
Tämä artikkeli keskittyy lyhyesti vain näyttelyn taidemaalarin osuuteen.
Esa Blickin näyttelyiden kausi Lahdessa alkoi lähes neljäkymmentä vuotta sitten, kun häntä pyydettiin maalauksillaan kattamaan juuri valmistuneen Lahden Työvenopiston hienon ravintolan suurikokoinen seinä. Sinne hän ripusti upeat kaksi monen neliön suuruista työtään. Siellä ne ovat yhä silmää ja mieltä rauhoittamassa.
Jo silloin Blickin töiden materiaaliksi ja aiheiksi tulivat vähitellen akryylin, hiekan ja väripigmentin täyttämät abstraktit kuvat. Nykyisinkin niiden sisältämät abstraktiset aiheet voi katsoja itse mielikuvituksellaan ratkaista.
Aikaisemmin hänen työnsä ovat olleet kookkaita, lähes neliömetri on ollut niille tyypillistä suuruuskokoa. Niissä on ollut jo eräänlainen asunnon tai suuren julkisen tilan sisustusvoima.
Tässä näyttelyssä teosten koko on selvästi pienentynyt. Samoin ovat aikaisemmille näyttelyille ominaiset teosten pintakuvioiden korkeuserot hioutuneet pienemmiksi. Teoksiin oli nyt tullut herkempää kosketusta kolmiulotteisuuden silti säilyessä hienosti valloittavan teoksen pinnalla.
Esa Blickillä on jälleen luomiskausi yhä voimissaan. Useimmat teokset olivat tältä vuodelta ja vanhimmatkin vasta edellisenä vuonna syntyneitä.
Blickin maalausten tunnusmerkit tunnistaa omaperäisyydestään: Teosten hiekkamainen pintaharmonia on levollista, väritunnelma pastellisen pehmeähenkistä ja kuva-aiheet ihanan arvotuksellisia.
Oli mielenkiintoista havaita, miten moni katsoja pyysi lupaa käsin tunnustella maalausten pintaa, joka silmiin näytti usein parhainta samettiakin pehmeämmältä. Yleisö oli kiinnostunut myös rohkeasti keskustelemaan taiteilijan kanssa, kuulemaan itse teoksen synnystä, tekniikansta erityisesti. Blicin teosten kuviollinen ja arkkitehtimainen sommitelmallisuus on aina uniikin uusimuotoisena ajatusta virkistävää ja mielentunnelmia käynnistävää. Taulut ovat kiehtovia, toisinaan myös kuin vuosisatojen kulttuuriaikojen muinaisuuden muistumia, kaikki lämpimiä, äärimmäisen hallittuja teoksia katsella ja rauhoittua sekä antaa oman mielikuvituksen laukata tai levätä niissä.
https://lahenuutisia.fi/2024/07/04/esa-blick-hiekan-suvereeni-taidemaalari-ihme/
https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/esa-blick
Sanna Karlsson-Sutisna -Veistoksia ja piirroksia puulle & Esa Blick maalauksia
19.11.-14.12.2025
GALLERIA DUETTO Kalevankatu 15, 00100 Helsinki | + 358 50 471 2138 | galleria.duetto@elisanet.fi | www.galleriaduetto.fi | Avoinna ti-pe 11–17, la-su 12–16, ma suljettu
Virolainen filmi elää parhainta, avoiminta, yhteiskunnallisesti toiveikasta ja mielenkiintoista aikaansa. Perhe – yhteiskunnan perustana – on saanut kansainvälisesti merkittävän elokuvan: filmin ohjaaja ja kuvaajakaksikko Liina Särkinen ja Heilika Pikkov ovat taitavasti, huolella, suurenmoisella inhimillisellä ajatuksella luoneet hienon elokuvan Minu pere ja muud klounid, joka raikkaasti ja lämpimän arkisesti tuo välillä jo miltei kadonneen ajatuksen koossa pysyvän perheen ihanuudesta – elämämme onnellisimmasta yhteiselämän ajasta. Piip ja Tuut (Haide Männimäe ja Toomas Tross) ovat olleet Viron lasten ja perheiden klovneja, kotien mielenrauhan lohduttajia jo parin sukupolven ajan ja tuoneet hyvää mieltä, naurua ja hymyä elämään. Heidät tunnetaan ympäri maata päiväkodeissa, lastenjuhlissa, festivaaleilla, Toompeanmäen omasta piskuisesta lastenteatterista, televisiosta. Heidän klovnihahmonsa ovat tuttuja vierailuista naapurimaihin, ympäri maanosien ja mantereiden. Olen saanut nähdä heidän hurmaavuuttaan kymmenen vuoden aikana niin Virossa kuin Suomessa ja aina kohdata silloin heidän hymynsä, maailmanluokan klovneriahahmonsa ja nautinnollisen sydänpohjasta asti pulppuavan naurattavuutensa. Aina uudestaan heihin ja myös elämääni hurmaantuneena olen unohtanut murheet ja huolet taas monta päivää. Heidän esityksistään olen vuosien varrella kirjoittanut jo monta artikkelia tähän julkaisuuni. **
Jo elokuvaajien Särkinen ja Pikkov omassa lapsuudessa Piip ja Tuut ovat olleet mieleniloa tuomassa. Filmiopintojensa aikana he olivat usein löytäneet Piip&Tuut -esityksiin ja saaneet myös klovniduolta neuvoja taideammattiinsa. Niinpä valmistuttuaan heillä oli muhinut päässä jo ensimmäinen filmin aihe – tehdä se Piipistä ja Tuutista, heille jo tutuista huipputeatteriammattilaisista. Sittemmin kuvaajat oman perheen perustettuaan, äideiksikin jo tultuaan olivat vakuuttuneet myös siitä, että Piipin ja Tuutin perhe on heidän elokuvansa aihe.
Miten näin eheän, makeilemattoman empaattisen, taitavasti ihmisläheisen ja puhdassydämisen elokuvan teko on kameran takana asuneille Särkiselle ja Pikkoville ollut mahdollista, hämmästelen. Kun selvisi, että sitä kesti viisi vuotta, ymmärsin, että tämä filmityö on ollut ja toiminut harvinaisena molemminpuolisena filmin ideoijien ja näyttelijöiden täydellisenä vuorovaikutuksena. Kuvaajista ja varsinkin kameroista on tullut perheeseen kuuluva, siihen miltei häiritsemättömästi liudentunut huomaamaton vempain – jäsen, joka pyörii, toimii missä ja milloin tahansa. Kuvittelen, miten pelkkä kamera on pörissyt yksin hiljaa perheen lattialla, katossa, hyllyssä, kaikkialla, kuvaa ja ääntä taltioiden. Kuvaajiin ja elokuvatähtiin on syntynyt luonteva, toisiaan häiritsemätön perheenjäsensuhde. Eikä se edes riitä – koko perheen elinkaari lapsuudesta aikuisuuteen saa vielä somat omatekoiset filmiherkut kodista löytyneistä kuvakaseteista, perheen lasten kesäleikeistä.
Miten koen elokuvan tenhon ja vaikuttavuuden? Lujinta voimaa tässä elokuvassa edustavat ne perheen ja yhteisön tunteet, joita koko tämän viisihenkisen perheen äiti-Haiden, isä-Toomaksen ja lasten – filmityön alussa Anni 10, Siim 12 ja Emma 15, nyt elokuvan valmistuessa seitsemän vuotta aloituksesta, jo täysi-ikäisten nuorten – mukana ovat tuntemuksina, omapersoonaisina kokemuksina arjen, ilon ja pettymystenkin muodossa jollakin tavalla täyttäneet tämän kodin hetket ja koko elokuvan mielikuvituksen runsaudenlähteillä. Ne leijuvat teoksen atmosfäärissä väliin kotoisen lempeinä, toisinaan tiukkoina, harvoin rajuina, mutta silloinkin aina sovittelevina, hymyhuulikarein yhteistuumin ratkaistuina. Niistä säteilee yhteinen konstailematon synnynnäinen elämisen sympatia, yhteenkuuluvuus, lämpimyys ja elämän vaatimatonkin onnellisuus.
Erityisen upeaa meidän katsojien on kokea, miten karhumaisen kookas ja hurmaava, autistinen Siim on yksi, tarkoin filmissä valotettu ja luonnehdittu, valloittava perheenjäsen tässä kodissa: Siimillä on hurja huumorintaju, tykinlaukauksenoloinen päätösnopeus ja aina parantava läheisyyden kosketus, spontaani halaus aivan valloittavina ominaisuuksina häneen ihastua. Tuon Siim-perheenjäsenen arvo on perheen sisällä upeasti mielletty. Myös vanhimman lapsen Emman – äidin ja isän runsaiden esiintymismatkojen ajan sisaruksistaan luontaisesti vastuullisen kodinhoidon ja huolehtimisen mieltänyt asenne, jossa vastuullisuus, määrätietoisuus ja luontevuus suorastaan puhuttelevat meitä – tuo itse mielletty velvollisuus on sisäistynyttä läheisrakkauden voimaa täynnä. Filmissä kodin kauniin tunnelman herkkyyshuippuja ovat muutaman kerran toistuvat valkoisen harsokodan sisällä tapahtuva kirkas puhdas Emman laulu yhdessä sisarensa kanssa ukulelejä näppäillen. Tuo perheen nuorin Anni on vielä viaton lapsi ja suostuu tähän elämänpiiriin luontaisesti mukautumaan. Hän kuitenkin taiteilijakodista poikkeavasti kaipaisi koulukaveriensa tapaisia tavallisia koteja ja vanhempiensa toisenlaisia ammatteja ja haaveilee elämäänsä ja perheeseen sen verran varoja, että lemmikkieläimen voisi kotiinsa hankkia.
Entä perheen keskushahmot, joita selvästi, pidäkkeettömästi ja katkeamattomasti yhdistää rakastuminen toisiinsa ja harvinaiseen koko maailmaa eheyttävään klovnitaiteeseensa. Äiti Haide on eräänlainen yhtäaikaa lämpimästi touhuava, hersyvä, järjestelevä, viisas ja holhoava oikean kodin äiti, ihana maammo, jonka voima venyy kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan ties kuinka paljon – varmaan rajattomasti luulen. Lastensa kasvattajaksi hän salamana vaihtuu miltei heti kotiin esityksistä palattuaan, erityisesti Siimille sylin tarjoten. Isä Toomas on jättänyt klovniuden kodin ulkopuolelle, ottanut luontevasti tietenkin vastuun, luo ja järjestelee myös kodin toimintaa, kuuntelee lasten sanottavaa yhdessä äidin kanssa. Tässä kodissa taiteilijan synnyinlahjoilla ja jatkuvalla näyttelijäkoulutuksella äiti ja isä ovat luoneet erinomaisesti toimivat taidot tilannekohtauksissa, joiden päivittäisissä kymmenissä ratkaisuissa yhteisessä kodin elämän pikkutuumailuissa, usein vitseihin päättyvissä riidanpoikasissakin jännitteet laukeavat vaikkapa iloisella naurulla tai tutulla huulen täräytyksellä. Sellainen on klovnien tavallinen perhe – ihan oikeasti moneen elokuvan perheen tapahtumaan ja henkilöön haluaisimme samaistua.
Elokuvan huumaavan hienot kohtaukset, kuten perheen kesänvietot aavan ulapan aurinkoisissa vesissä, monet klovniesityksen juuri nähneet lapset niin Eestissä kuin Kiinassa Piipin ja Tuutin syleihin rynnistämässä tuovat elämän suurta aina tarvittavaa läheisyyttä ja luontaista, miltei unohtunutta inhimillisyyttä ajatuksiimme. Filmin tarinaa varioiva musiikki luo sykkeellään elämänhehkua tähän ainutlaatuisen perheen tositarinaan.
Elokuva paljastaa meille mestarillisen ammattinaurattajien pariskunnan Piip ja Tuut, jolla on ainutlaatuisen työnsä lisäksi se tärkein, hyvä oma koti ja toisiinsa lujasti kiintynyt, viisihenkinen perhe! Elokuvan nähtyäni ihailen, miten tämä koti ammattinsa taitavien elokuvantekijöiden kera antaa niin eheän, lämpimän kotitunnelmaisen perheen malliksemme – vaikka pienen siivun siitä toteuttaa koska vaan.
Dokumenttielokuva ”Perheeni ja muita klovneja” (Silmviburlane, Viro 2025, 84 min), ohjaajat Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, kuvaajat Taavi Arus ja Heilika Pikkov, säveltäjä Ann Reimann, leikkaajat Madli Lääne, Liina Särkinen ja Heilika Pikkov, tuottaja Ülo Pikkov.
Suomen kodit tarvitsisivat tämä elokuvan nähtäväkseen ja ihastuakseen – myös alkuperäisen ensiesityksen englanninkielisen tekstityksen vaihtamisen suomen kieleksi.
**
https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/08/teatterikesan-onnenruletissa
https://lahenuutisia.fi/2025/07/11/piip-ja-tuut-etsivat-ilonia/
Kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä
KUVA Janne Vasama
Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä kertoo seitsemästä ihmisestä, jotka loikkasivat Suomesta Neuvostoliittoon ja katosivat Stalinin vainoissa 1930-luvulla. Salo on kirjoittanut Muistopäivä-näytelmän yhteistyössä *Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917‒1964 -tutkimushankkeen kanssa.
Kun 1930-luvun Suomi kamppaili maailmanlaajuisen talouslaman kourissa, työttömyys kasvoi ennennäkemättömiin lukuihin. Puutetta kärsittiin leivän ja asumusten lisäksi empatiasta, sillä Lapuan liike ja äärioikeistolaiset arvot kylvivät yhteiskunnassa pelkoa ja julmuutta. Lohduttoman näköalaton tilanne pakotti kymmenet tuhannet suomalaiset etsimään elämän perusasioita ‒ työtä, leipää ja lämpöä ‒ Neuvostoliitosta. Töitä kaikille ja ruokaa kahdesti päivässä -lupausten sijaan loikkareita odotti ankea ja brutaali todellisuus, jossa ihmisarvo oli lakkautettu. Neuvosto-propagandan onnela osoittautui päämäärättömäksi työorjuudeksi ja pakkosiirroiksi. Kollegoina työskentelivät korventava nälkä, vilu, sairaudet ja kavalkadi syöpäläisiä. Aika ei parantanut tilannetta: Stalinin vainoissa vuosina 1937–1938 teloitettiin keskimäärin 1 500 ihmistä joka päivä.
Salon teksti on syntynyt todellisten ihmisten jälkeensä jättämien kirjeiden, päiväkirjojen, muistelmien, haastatteluiden, kuulustelupöytäkirjojen ja etsivän keskuspoliisin henkilömappien avulla. Näytelmän maailman ja henkilöt Salo on koostanut tutkimusmateriaalina käytetyistä aineistofragmenteista ja kutonut ne yhteen mielikuvituksensa avulla. Siten hahmot eivät suoraan edusta ketään olemassa ollutta tai elävää ihmistä.
KUVA Janne Vasama
Oksasen ohjauksessa näyttämölle syntyy poikkeuksellisen vaikuttava teos, jonka yhteiskunnallinen merkitys on huomattavan suuri.
”On demokraattisen yhteiskunnan kannalta välttämätöntä, että viimein on selvitetty se, mitä Neuvostoliittoon lähteneille ihmisille tapahtui. Emme voi sulkea silmiämme siltä, että Suomessa monet ajettiin niin ahtaalle, etteivät ihmiset enää nähneet muuta ratkaisua. Työryhmänä meitä on liikuttanut jokaisen näytelmän henkilön tarina. Olemme pysähtyneet sen valtavan voiman äärelle, jota ihminen sisällään kantaa. Voiman, joka auttaa jatkamaan eteenpäin ja löytämään toiveikkuuden silloinkin, kun todellisuus ympärillä on pilkkopimeä,” ohjaaja Riikka Oksanen sanoo.
Työryhmä
Musiikki ja koreografinen liike ovat saumattomat osat esitystä, ja ne molemmat kuljettavat tarinaa eteenpäin pakahduttavan vahvasti ja kauniisti. Muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen ovat koko ajan näyttämöllä, ja kaksikko on myös säveltänyt esityksen musiikin. Koreografiasta vastaa Lasse Lipponen, joka Louhivuoren ja Tolosen tavoin debytoi Kansallisteatterissa.
Rooleissa Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis, Miiko Toiviainen
Ohjaus Riikka Oksanen Teksti Elli Salo Lavastussuunnittelu Janne Vasama Pukusuunnittelu Saija Siekkinen Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen Livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä Naamioinnin suunnittelu Emma Loponen Tekstin dramaturgi Minna Leino
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 19.11.2025
*Valtioneuvoston kanslian rahoittama laaja tutkimus päättyy vuoden 2025 lopussa, ja se on tuottanut merkittävästi uutta tietoa Stalinin vainoissa kuolleiden suomalaisten vaiheista. Lue tutkimuksesta lisää täältä Suomalaiset Venäjällä | Kansallisarkisto
Elli Salo on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja suomentaja, joka toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana. Salon esikoisromaani Keräilijät (Otava) julkaistiin toukokuussa 2025, ja Salo on teoksellaan noteerattu kaunokirjallisuuden vuoden 2025 Finlandia-palkintoehdokkaana. Teatterin Uusi Alkukirjasto (TUA) julkaisee Muistopäivä-näytelmä
Riikka Oksasen kiitettyjä ohjaustöitä on nähty lukuisten kotimaisten teattereiden lisäksi myös Suomen Kansallisoopperassa. Oksasen ja Salon yhteistyönä on Kansallisteatterissa aiemmin nähty kantaesitys Alina (2019). Oksanen aloittaa vuoden 2026 alussa Ryhmäteatterin taiteellisena johtajana.
Lahen uutisia palaa esityksen arviointiin 26.11.2025
Kannen valokuva: Känkäsen ja Saastamoisen perhealbumit
Olen nyt viimeinkin jaksanut lukea läpi koko 172-sivuisen Päijät-Hämeen tutkimusseuran 38.vuosikirjan, joka oli saanut nimekseen LAHTI 120 KOTIMME.
Muutama viikko sitten saatuani saman yhdistyksen jäsenenä kirjan kirjoitin siitä seuraavan:
Tarkan, yksityiskohtaisen lukemisen ja pitkään seudullamme asuneen lahtelaisen näkemys kirjasta on edelleen tuon ensivaikutelman värittämä – tieteelle henkilöllisyytensä, useat kirjoittajat koko elämäntyönsä antaneet eivät kykene aina välittämään tietoja meille tavallisille lukijoille. Meille syntyperäisille lahtelaisille aiheen nimi Lahti 120 kotimme on pikemminkin kovin keinotekoinen. Mikä ansio tuo 120 vuotta kaupungille oikein muka on? Se vaikuttaa kovin kaupalliselta: myyntiorganisaatiot, kaupat, taidelaitoksetkin hokevat tuota aihetta, todistaakseen ostajille pakollisia hankintoja tuon 120-vuosiluvun perusteella, samoin taidelaitokset hokevat ohjelmissaan 120-lukua ikään kuin turvatakseen mesenaattiensa myötämielisyyden avustushankkeilleen ja paikallisille rahoituselimilleen.
On kuitenkin tällaisen kriitikkopolon mieluinen pakko poimia kirjasta suurta yleistä tietoa ja totuutta sisältävät artikkelit kuin kermaksi tästä teoksesta, nekin harvapiikkisellä haravalla ja vain luettelomaisesti perustellen. Tuohon haravointiin liittyy myös ne liian monet kirjoitusvirheetkin, joita kirjan sisältö – oikolukijan puutteessa – sisältää sanomalehtien tapaan.
Ensimmäinen kirjan herkuista on esipuhe, jonka on laatinut seuran puheenjohtaja Martti Keränen. Se on kerrassaan upean hurttihuumorinen sanomassaan – komea lyijykynäpiirros kaupungistamme symboleineen (sivu 5).
Toinen hieno ja selkeä artikkeli on Aluksi (sivut 7-9), jossa kirjan toimittajanelikko tekee ansiokkaan selvityksen eri kirjoituksista, jokaisen kirjoituksen sisältökokonaisuuden lyhyesti referoiden. Pelkästään nämä sivut lukemalla kirjan sisältö hahmottuu hyvin.
Markku Kosken kirjoitus (s.11-15) on lyhyessä muodossa ja tarkassa sisällössään sopiva kenen tahansa luettavaksi. Myös kahdessa ainokaisessa asialainausviitteessä se on esimerkillinen teokseen.
Sonja Aarniola–Järvinen tuo yllättävän uuden nimen kaupunkimme historiaan Märtha Herckmanin Valmistavan koulun vaiheita kuvatessaan (s- 45-56). Lahden virallinen koulutoimi saa kirjoituksessa vakuuttavan perusteen yksityiskoulujen ja erityisesti naisoppilaiden koulunkäynnille myös kaupungissamme.
Päivi Ruutiaisen kirjoitus – Suomen kultaseppäkaupunki – on yksi ylivoimaisesti kattavin, asiantuntevin ja todistusvoimaisin teoksen kirjoituksista, kuvaamaan myös sitä, miten näköalattomasti kaupunkimme insinöörikoulutuksen johtamat ajatukset tuhosivat kaupunkimme ja maamme merkittävimmät taideoppilaitokset ja sen yhden timanttisimman, Lahden kultaseppäkoulun, sen elämän lopettamisen ammattikorkeakoulun koulutuksen vetäjien lakkautuspäätöksellä.
Eero Hintsanen: Skull Crown, objekti,21, hopea, koko 33x30x21cm, paino 1063 g. KUVA: Lari Heikkilä
Ruutiaisen alan asiantuntevuus ja kuvat todistavat yhä kultaseppäalan vetovoimaisuutta – jonka Lahti typerässä lähes yksityiseksi koulutukseksi monopolisoituneessa koulutuskonsernimahdissaan lakkautti. Artikkelissa saamme myös asiantuntevat opastukset muutaman Lahdesta lähteneen huipputaiteilijan kultaseppäammattikoulutuksen jalostumisille ja eriytymisille maailmanluokan omasävyisiksi ja ainutlaatuisiksi, tuottaviksi taiteilijoiksi (sivut 70-83).
Kati Honkanen tuo syystä kovin haikean muistelun Palmeniasta, joka aikanaan oli todellinen lahtelainen yliopisto Helsingin yliopiston toimivana, itsenäisenä hallinnollisena satelliittina ja moniin eri alan tutkintoihin johtaneina yliopistollisina opetuksina opettajineen (sivut 84-93).
Taatusti kirjoituksista lahtelaisin, hauskin ja jo urheiluinhimillisyydessään maukkain on Antti Kariston selvitys (s.94-107) mäenlaskun harrastamisen ja mäenlaskun hyppykilpailujen menneeseen maailmaan. Sieltä Karisto marssittaa lahtelaishyppääjiä nimeltä, tyyliltä, taipumuksilta ja saavutuksilta luonnehtien kymmenittäin – suuria maailmanmestareita tai seudun pikkutösien hyppääjäharjoittelijoita eri puolilta kaupunkiamme suuren liudan.
Lahden Iso.Vuoden 1953 Salpausselän kisat menossa. KUVA: E.Blomberg, Museovirasto
Jopa ajan isot hyppyrimäet Lahti-Kouvola-Kaipola-Puijo ja Holmenkollenkin saavat Kariston antamat tyylipisteet mäen kelvollisuudesta ja puutteista tasaväkiseen kilpailuun tai mäkityyliltään liian yksilöllisen kilpailijan mahdollisuuksiin menestyä niissä. Ja Helsingin hyppyrimäille hän antaa niiden pienuudesta makeat naurut. Kovin seikkaperäisen hauska ja tosi on tämä kirjan luku asiantuntevien ja asiantuntemattomienkin lukea. Mutta kuitenkin kaikki miltei jo historiaa, menneitten talvikausiemme historian jäännettä ja juuri suomalaisuuden ainutlaatuista historiaa Lahdestamme.
Aija-Riitta ”Tiitu” Saastamoinen luo lämpimän kirjoitelman perheensä, lapsuutensa ja elämänsä kaaresta yhdessä kaupunkimme lapsirikkaassa, aina mielenjäävässä kaupunginosassa. Soma ja lämmittävästi sydämensopukoista pulpunnut, omakohtainen sisältö on poikkeuksellinen luku teoksessa (s.149-159).(+otsikkokuva)
Lahden kaupunkihistorian laajeneminen sai aikanaan ystävyyskaupunkisopimusten muodossa ensin Pohjoismaissa ja Neuvostoliitossa sitten monessa eurooppalaisessa valtiossa uuden lavennuksen yhteiskuntien kansainvälisyyteen. Ilkka Haapolan laaja (sivut 56-69), yksityiskohtainen ystävyyskaupunkikirjoitus erityisesti unkarilaisen ystävyyskaupungin Pecsin kanssa tehtyyn monivuotiseen, vuorovaikutteiseen yhteistoimintaan on jo täyttä mennyttä historiaa. Ystävyyskaupungit on lahtelaisessa kulttuurikaupungissa nuijittu vihreiden verkojen alle unholaan.
Olen tieten tahtoen jättänyt sisällöiltään, viestimistaidoiltaan ja tietoudeltaan teoksen laajimmat kirjoitukset käsittelemättä ja muutamat kirjoitukset anteeksipyytäen sivuuttanut kokonaan – kaupunkikokonaisuuden suunnittelun maan huippuasiantuntija Riitta Niskasen (s.16-33), karjalaisuuden ekspertin Terhi Pietiläisen (s.120-139) ja kaupungin syntyaikojen, teoksen kenties sujuvasanaisimman viestijän Janne Ridanpään (s.34-45) tekstit, joiden katson edustavan nykyisen kaupunkimme syntymisen perustuntoja. Niitä tietenkin rasittaa nuo alussa mainitsemani asiantuntijaviitteiden suuret keot. Taitavina kirjoitustöinä eri tieteiden osalta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosijulkaisujen kaanoniin ne sopivat historiaamme edustavina otoksina tieteen ja tutkimuksen Lahdesta.
lahenuutisia.fi
lahenuutisia@gmail.com
Alkuvuodesta 2026 Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saavat Samuel Harjanteen ohjaama farssikomedia Komedia pankkiryöstöstä, lämminhenkinen näytelmä ystävyydestä, rakkaudesta ja ikääntymisestä Kurtturuusut sekä Satu Rämön menestyskirjaan pohjautuvan Hildurin uusi dramatisointi. Lilla Teaternin kevään ensi-iltana nähdään absurdi työelämäkomedia Status quo. Suurella näyttämöllä jatkavat nykyaikaisen työelämän haasteita hykerryttävällä otteella käsittelevä Let’s Play Business sekä klassikkosatu Veljeni Leijonamieli. Pienellä näyttämöllä jatkaa suomalaisen ammattisotilaan tositarinaan perustuva Aleksi Suomesta ja Studio Pasilassa Mauri Kunnaksen kirjaan pohjautuva koko perheen musiikkinäytelmä Kuka kaappasi auringon.
Suuren näyttämön kevään ensi-iltana 5. helmikuuta nähdään timanttinen farssikomedia Komedia pankkiryöstöstä (The Comedy About a Bank Robbery), samoilta tekijöiltä kuin hittikomedia Näytelmä, joka menee pieleen. Näytelmässä nostalginen entisajan Helsinki yhdistyy kekseliääseen juoneen ja hauskoihin käänteisiin. Kyseessä on menestysohjaaja Samuel Harjanteen ensimmäinen puhenäytelmäohjaus Suurelle näyttämölle.
Ollaan 1950-luvun Helsingissä ja vanki Roger Rahikainen on suunnitellut kaikkien aikojen ryöstön yhdessä vanginvartija Tauno Kyykän kanssa. Tarkoitus on murtautua Hakaniemen Osakepankkiin, jossa säilytetään valtavaa timanttia. Samaan aikaan Hakaniemen Osakepankissa pankinjohtaja Jorma Kuusikko alaisineen virittää pankin turvajärjestelmiä äärimmilleen, jotta mittaamattoman arvokas timantti pysyisi turvassa. Pankinjohtajan tytär Aino on tavannut uuden hurmaavan poikaystävän, Veikan. Ongelmat alkavat, kun Veikka päätyy mukaan Roger Rahikaisen ryöstöporukkaan, varsinkin kun Rahikainen sattuu olemaan myös Ainon ex-heila. Huijareita kaikki, ja siksi koko suunnitelmasta tulee uskomaton odottamattomien sattumien sarja.
Rooleissa nähdään Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Jouko Klemettilä, Samuel Kujala, Merja Larivaara, Linnea Leino, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Martti Manninen, Samuli Pajunen, Sauli Suonpää, Kaisa Torkkel.
X
Pienellä näyttämöllä ensi-iltansa 4. helmikuuta saa Miika Murasen dramatisoima ja ohjaama Pirjo Tuomisen samannimiseen myyntimenestysromaaniin (Tammi, 2024) pohjautuva Kurtturuusut.
Kurtturuusut eli Paula, Eini, Erika ja Sirkka ovat neljä seitsemänkymppistä leskinaista ja ystävystä, jotka jakavat yhdessä elämäänsä. He eivät jää vaivojansa valittelemaan, vaan elävät itsensä näköistä elämää, nauttivat täysillä ja pitävät hauskaa yhdessä. Mutta jotain puuttuu. Rakkaus. Kurtturuusut syöksyvät rakkaudenetsintään rohkeasti, sillä jos haluaa jotain tehdä, se on tehtävä nyt. Naiset alkavat tapailla erilaisia miehiä, joukossa niin vanhoja tuttuja kuin netin kautta löytyneitä uusia tuttavuuksia.
Päärooleissa nähdään Helena Haaranen, Sari Havas, Aino Seppo ja Leenamari Unho. Muissa rooleissa näyttelevät Pekka Huotari, Lasse Karkjärvi, Santeri Kinnunen, Vappu Nalbantoglu ja Mikko Vihma.
Arena-näyttämön kevään ensi-iltana nähdään 28. tammikuuta Satu Rämön suositun dekkarisarjan ensimmäiseen ja samannimiseen osaan (WSOY, 2022) pohjautuva Hildur. Näytelmän uuden dramatisoinnin on tehnyt Satu Rasila ja sen ohjaa Tuomas Parkkinen
X
Hildur kertoo rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttirista ja vie katsojat Islannin myyttisille Länsivuonoille, jossa Hildur selvittää kotikaupungissaan tapahtuneita murhia yhdessä suomalaiskollega Jakobin kanssa. Traumojensa kanssa taisteleva Hildur ja menneisyyttään pakeneva Jakob joutuvat keskelle omituista rikosvyyhtiä, joka kytkeytyy Hildurin omaan lapsuuteen.
Hildurin roolissa nähdään Elena Leeve ja Jakobin roolissa Paavo Kinnunen. Muissa rooleissa näyttelevät Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo ja Mauno Terävä.
X
Lilla Teaternissa 12. helmikuuta ensi-iltansa saa Jakob Höglundin ohjaama absurdi työelämäkomedia Status quo. Maja Zaden kirjoittama näytelmä pohtii sitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan valtarakenteet käännetään ylösalaisin.
Status quo -teoksessa naiset ovat johtajia ja miehet kahvinkeittäjiä. Näytelmä seuraa uransa alkuvaiheessa olevaa nuorta Mikaelia, joka navigoi useiden eri ammattien läpi – kiinteistönvälittäjästä apteekkariharjoittelijaksi ja teatterinäyttelijäksi. Kaikkialla hän kohtaa samoja kaavoja: syrjintää, manipulointia ja seksuaalista lähentelyä. Kotona Mikael hoitaa kodin ja yrittää olla hyvä kumppani, mutta yhteiskunnassa, jossa naiset hallitsevat, jokainen Mikael on vain Micke. Näytelmä kääntää yhteiskunnan nykyisen status quon ylösalaisin ja kuvaa nokkelasti, kuinka tutut roolit ja maailmat muuttuvat absurdeiksi, kun naiset ottavat miehen paikan.
Mikaelin roolissa nähdään Alexander Wendelin ja muissa rooleissa Vuokko Hovatta, Peter Kanerva, Tiina Peltonen, Pia Runnakko, Joachim Wigelius.
Kevätkaudella Kaupunginteatterin ohjelmistossa jatkavat Suurella näyttämöllä työelämäkomedia Let’s Play Business sekä klassikkosatu Veljeni Leijonamieli. Pienellä näyttämöllä jatkaa tositarina suomalaisesta ammattisotilaasta Aleksi Suomesta ja Studio Pasilassa koko perheen musiikkinäytelmä Kuka kaappasi auringon sekä stand up -klubi Club act!one. Lisäksi Studio Pasilassa vierailee maaliskuussa Minna Kivelän ja Ria Katajan komedia Tuula ja Pirkko – Meil on aina Toro. Arena-näyttämöllä jatkaa ikisuosittu Kiviä taskussa, joka nähdään ohjelmistossa enää vuoden 2026 loppuun saakka. Lilla Teaternissa 13. marraskuuta ensi-iltansa saava Våldets historia jatkaa ohjelmistossa myös kevätkaudella. Lisäksi yleisön rakastamat Kahvilla kirjailijan kanssa -tapahtumat jatkuvat keväällä suuren näyttämön parvekelämpiössä.
Lue uusi Teatteriin-lehti täällä.
Seuraavat ensi-illat Helsingin Kaupunginteatterissa
12.11.2025 Project No. 2191, kor. Adrienn Hód
13.11.2025 Våldets historia, ohj. Jakob Höglund
- ja 3.12.2025 Peter Pan, ohj. Jyri Numminen X
28.1.2026 Hildur, ohj. Tuomas Parkkinen
4.2.2026 Kurtturuusut, ohj. Miika Muranen
5.2.2026 Komedia pankkiryöstöstä, ohj. Samuel Harjanne
12.2.2026 Status quo, ohj. Jakob Höglund
Keväällä 2026 ohjelmistossa jatkavat
Let’s Play Business, ohj. Juha Jokela
Veljeni Leijonamieli, ohj. Jakob Höglund
Aleksi Suomesta, ohj. Tuomas Rinta-Panttila
Kuka kaappasi auringon, ohj. Liila Jokelin
Kiviä taskussa, ohj. Pentti Kotkaniemi
X = Lahen uuttisia käy esitykset kokemassa
Esa Leskisen Toinen tasavalta jatkaa Leskisen demokratiaa käsittelevien näytelmien sarjaa ja nyt keskiöön nousee Kekkosen valtakauden Suomi.
Michael Baranin uutuusnäytelmä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta kertoo monologien kautta kolmen naisen tarinat, joista jokainen kietoutuu Israel-Palestiina –
Isän maa on Jussi Moilan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama tragikoominen esitys nykymiehen hämmennyksestä.
Simon Stephensin Vanja on tuore sovitus Anton Tšehovin klassikosta. Esityksen ohjaa Johanna Freundlich ja kaikki kahdeksan roolia näyttelee Ilja Peltonen.
Nämä juhlat jatkuvat vielä on Kati Kaartisen kirjoittama ja Laura Mattilan ohjaama esitys sukupolvet ylittävästä ystävyydestä.
Näyttelijä Timo Tuomisen tulkintoja Jacques Brelin lauluista kuullaan Suurella näyttämöllä.
Toinen tasavalta – tarinoita pelon ja toivon vuosikymmeniltä
Kuva: Mitro Härkönen
Esa Leskisen Toinen tasavalta on tarina kansakunnasta, joka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kykeni torjumaan itseensä kohdistuneet uhat, sopimaan keskinäiset riitansa ja samalla rakentamaan tasa-arvoisen, kaikki kansalaiset huomioon ottavan hyvinvointiyhteiskunnan.
Älykäs, viihdyttävä ja elävän ajankuvan värittämä esitys vyöryttää kansalliselle päänäyttämölle historian äkkikäänteitä ja henkilöitä sodanjälkeisistä vaaran vuosista 1980-luvun juppiaikaan ja neuvostoimperiumin romahdukseen.
Dokumentaarisen esityksen keskushenkilönä ja aikakautensa itseoikeutettuna symbolina toimii Urho Kekkonen. Nuoren Kekkosen roolissa nähdään Janne Reinikainen, vanhempaa valtiomiestä esittää Vesa Vierikko. Toinen tasavalta on jatkoa huippusuositulle Ensimmäinen tasavalta -teokselle (2022) ja se on Leskisen demokratia-aiheisen esityssarjan neljäs osa.
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 12.2.2026
Työryhmä
Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko
Muusikko Jussi Tuurna
Ohjaus Esa Leskinen Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Tarja Simone Musiikki Jussi Tuurna Valosuunnittelu Ville Toikka Videosuunnittelu Paula Lehtonen Livevideosuunnittelu Ida Järvinen Äänisuunnittelu Esa Mattila Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Taustoittava tutkija Riku Luostari Ohjaajan assistentti Helena Vierikko
X
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta
Kuvan suunnittelu Kimmo Viskari, toteutus Marko Kovero
Michael Baranin uutuusnäytelmä, Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta, on hätkähdyttävä aikalaiskuvaus, jossa henkilökohtainen kohtaa maailmanpolitiikan. Monologien kautta se kertoo kolmen naisen tarinat, joista jokainen kietoutuu tavalla tai toisella Israel-Palestiina –
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta puhuu lähihistorian julmimmista ja surullisimmista tapahtumista kiertoteitse, yksilön näkökulmasta. Esitys on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.
Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 4.2.2026.
Suosittelemme esitystä yli 15-vuotiaille
Työryhmä
Rooleissa Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds
Muusikko Mariola Aniolek / Niina Ranta
Ohjaus Michael Baran Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari Musiikki Juhani Nuorvala Valosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu Jani Peltola Naamioinnin suunnittelu Anna Pelkonen
X
Isän maa
Kuva: Mitro Härkönen
Jussi Moilan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama Isän maa kertoo isistä ja lapsista, mielestä ja sen hauraudesta, sukupolvelta toiselle siirtyvistä traumoista, kaunasta ja anteeksiantamisesta. Se näyttää, miten Suomen sotien historia vaikuttaa edelleen yllättävin tavoin jokapäiväiseen elämäämme ja miten yksilön ongelmia ei voi erottaa laajemmista kysymyksistä, jotka koskevat ihmislajia ja sen tulevaisuutta.
Kirjoittajan omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä näytelmä tutkii miehistä itsestä kertomisen perinnettä tavalla, jossa minä ei ole voittamaton sankari, vaan tunteidensa kanssa elävä ihminen – sekä lapsi että vanhempi. Näyttämöllä nähdään armottoman inhimillinen ja lennokkaan humoristinen kuvaus yksilön kamppailusta itseään suurempia ongelmia vastaan.
Pesosen ja Moilan viimeisin yhteistyössä syntynyt esitys on Kuningatarnäytelmä Helsingin Kaupunginteatterissa (2025).
Kantaesitys Taivassalissa 14.1.2026
Suosittelemme esitystä yli 15-vuotiaille.
Isän maa on kirjoitettu osana Teatteri 2.0:n Uuden näytelmän ohjelmaa. Näytelmän kirjoittamista / esityksen valmistamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Koneen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto ja Helsingin kaupunki.
Työryhmä
Rooleissa Jani Karvinen, Kaisa Leppänen, Harri Nousiainen, Ilja Peltonen
Ohjaus Sini Pesonen Skenografia Camilla Nenonen Musiikki Tony Sikström Valosuunnittelu Eetu Hiltunen Äänisuunnittelu Pauli Riikonen Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Vanja
Kuva: Nico Backström
Brittidramaatikkojen kärkikaartiin lukeutuvan Simon Stephensin Vanja on yhdelle näyttelijälle kirjoitettu tuore sovitus Anton Tšehovin klassikosta. Alkuteos Vanya kantaesitettiin Lontoon Duke Of York’s Theatressa lokakuussa 2023.
Suomen kantaesitys Taivassalissa 25.3.2026
Työryhmä
Näyttämöllä Ilja Peltonen
Ohjaus Johanna Freundlich Teksti Simon Stephens Anton Tšehovin Vanja-enon pohjalta Suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald Musiikki Rene Ertomaa Lavastussuunnittelu Katri Rentto Pukusuunnittelu Heli Hynynen Valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen Dramaturgi Eva Buchwald
Nämä juhlat jatkuvat vielä
Kuva: Satu Kemppainen
Nämä juhlat jatkuvat vielä on elämänviisautta rönsyilevä, vuoroin terävä, vuoroin lempeä tapauskertomus kansalliskirjailija Eeva Kilven ja kustannustoimittaja Anna-Riikka Carlsonin sukupolvet ylittävästä ystävyydestä.
Kati Kaartisen kirjoittama näytelmä pohjautuu Carlsonin vuonna 2024 ilmestyneeseen kaunokirjalliseen tietokirjaan Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (WSOY). Esityksen ohjaa Laura Mattila, Maija Ruuskanen on säveltänyt musiikin, joka soi läpi teoksen. Tekstin ja kappaleet herättävät eloon rakastetut näyttelijät Jonna Järnefelt ja Eija Ahvo. Esitys on Turun Kaupunginteatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotanto.
Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 26.2.2026.
Kantaesitys Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 23.10.2025.
Työryhmä
Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt, Maija Ruuskanen
Alkuperäisteos Anna-Riikka Carlson Teksti Kati Kaartinen Sävellys Maija Ruuskanen Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen Ohjaus Laura Mattila Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén
Timo Tuominen avec Brel!
Kuva: Tomi Palsa
Näyttelijä Timo Tuomisen voimalliset tulkinnat Jacques Brelin lauluista saavuttivat niin suuren suosion loppuunmyydyllä Lavaklubilla, että keväällä Tuominen astuu yleisön pyynnöstä jälleen Suurelle näyttämölle!
Tuomisen alati kasvava Brel-repertuaari sisältää rakastetuimpien klassikoiden lisäksi yllättäviäkin jalokiviä chansonin mestarin laajasta laulukirjasta, jossa jokainen laulu on itsessään kuin kokonainen maailma.
Tuomista säestää huippuunsa hioutunut orkesteri: Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Jori Huhtala (kontrabasso), Tuomas Timonen (rummut), Marko Roininen (piano ja haitari) ja Juho Kanervo (sello).
Esitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.2.2026
https://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/ohjelmistokalenteri
X= Lahen uutisia käy kokemassa esityksen
Lahden kaupunginteatterin Suuren salin laajennetun etunäyttämön orkesterimontun päällä parrasvalojen hämyssä, eturampissa kyhjöttää puolen kyynärän korkuinen pieni alle kymmenneliöinen koroke ja sen takana tämän yhden maan suurimman teatterilavan edessä on suljettuna seinänä koko laajan näyttämöaukon visusti peittävä harmaa, kova palomuuriesirippu. Korokkeen keskiössä katsoja hahmottaa joustavan kaarevan, filtinharmaan rakennelman, josta silmä erittelee ison, ihmistä suuremman hahmotelman, etummaisena sen metalliämpäristä rusennetun pään, otuksen sivuilta pilkistävät luurangon kaaret sekä koko olemusta ryhdistävät neljä puista kainalosauvaa kuin jalat, jotka jäykistävät visuaalisen rakennelman jämäkästi paikallaan tököttäväksi olioksi.
Lahden kaupunginteatteri on laajentanut repertuaariaan oman henkilökuntansa uudistamisen lisäksi vierailuin. Niissä teatterimme on selvästi varmentanut taiteellisen teatterin merkittävyyttä maakuntamme ja koko maan keskeisenä teatterina – juuri vankka ammattitaito ja tuoreus takeena.
Rosa Liksomin Väylä–romaani, Lapin luoteiskolkan suussa sulavalla murteella kirjoitettu dokumentaarinen teos Suomen sotien viimeisimmän, Lapinsodan kauhuista, rajan toiselle puolelle pakenevista paikallisasujista, joen yli eläimineen ja omaisuuksineen sekä paluusta takaisin poltetun Lapin raunioille, on vankkaa tekstiä. Siinä yhden nuoren vasta aikuisuuteen heräävän maalaistytön kertomana sodan kauhut, mielettömyys, sukulaisten kadottamiset, ruumisröykkiöt, väkivalta, kadotetun kotimaan kaipuun tuska, vieraan maan outous, mutta erityisesti lappilaisen pientilan elämän merkitys, eläinten ja luonnon tärkeys, hajonnut perhe sekä tuttujen lapsuuden maiden ja mantujen, asujien merkitys koetaan eläinten ja luonnon tärkeytenä ja lypsykarjatilan kotieläimet ihmistäkin ylivertaisempina luontokappaleina.
Katsojaminälleni oli terveellistä lukea etukäteen teos ja tuo Liksomin luoma tarkka lapinmurre, siksi pysyin miltei koko esityksen kärryillä, samaistin useita kohtauksia kirjan tapahtumia vertaillen.
Ennen kaikkea Ella Mettäsen suoltama murre loksahti niin sujuvaksi ja lämminhenkiseksi tarinassa, reaktioissa, merkittävässä omakielisessä intonaatiossaan ja upeissa, merkitsevissä tauotuksissa. Mettäsen taipuisuus, eläväisyys, herkullisuus, todentuntuisuus on niin luontevaa näyttelijäilmaisun täydellisyyttä, että sitä on helppo nauttia.
Jotenkin aprikoin, että esityksen taitava ohjaus olisi tarkoituksellisesti romaanista etäännyttävästi ihanan keskushenkilönsä sytyttänyt kuin muistelemaan välillä lapsuuttaan jo kypsänä naisena. Hänen kasvonilmeensä valahtivat silloin kärsineeksi, työn kuluttamiksi, valjuiksi – saatoin vain erehtyä niin kuvittelemaan.
Ainutlaatuista on kokea, miten liki kolmesataasivuisesta teoksesta saa niin tyylikkään, selkeän, yhtä aikaa rajun ja lämminhenkisen näytelmän, kuin mitä Mikko Roiha taas kerran on ehtymättömästä teatterinuudistamis-ajatuksellisesta habituksestaan meille synnyttänyt. Pelkästään tuo alussa kuvaamani korokkeellinen lavastus toimii pääosan Ilona-nimikkolehmänä, joka matkaa monet rasittavat polut askeltaen maatilan karjan ja kaitsijansa mukana, se keskustelee paimentajansa kanssa jatkuvasti, ymmärtää enemmän kuin kukaan ihminen. Se myös näkee tukevaisuuteen ja uskoo paluuseen. Harvinaisen toimiva on tämä keskitetty koko Roihan lavastusskenografia niukkoine taistelurummutus- ja valööritehoineen – tiivis, upean herkkä ja sielukas kokea.
Esityksessä pidin dramaturgian ja ohjauksen tarinaa elävöittävistä tunnelmatiheistä kohtauksista ja luonneanalyyseistä löytyviä juonteita, kuten erikoisesti tytön isäkaipuuta tämän kadottua sotaan hänen elämästään. Samoin isän yllättävä kuolema toteutetaan vaikuttavalla kyynisellä herkkyydellä. Tärkeäksi miesaikuiseksi nousee maataloon jäänyt Setä ja hänen monet opastuksensa, kirjanoppineisuutensa, kaukoputkensa, maailmanrakentamisensa elämän maallikkofilosofina. Nuoren miessuhteen impeydenmenettämiskohtaus tuntui eeppisen muistelevalta – sinänsä hauskassa fysiikassaan. Naishahmojen työt, tanssit ja keskustelut Katri-karjakon kanssa toteutuivat ihanan arkisen luontevasti. Kauan odotettu, sodan sekoittama kadonnut ja löydetty äitisuhde sai muutamat kylmätunnelmaiset välähdyksensä kovin kylmettyneestä läheisyydestä – aina avatusta synnyttämistapahtumasta alkaen.
Ehkä kuitenkin on myös pakko sanoa lahtelaistulkinnan rikka. Teos oli suotta – ymmärrän talouden vuoksi – viritetty valtavaan teatterisaliin. Ensi puolen koin salin perältä. En saanut oikein puheesta selvää, koska kova palomuuriseinä kaiutti katsomoon kuuluvan, jo teknisesti vahvistetun puheen epäselvän puuroisena, liian voimakkaana. En myöskään nähnyt päähenkilön kasvoja kuin aavistaen niiden mimiikan ja eleet sekä temperamentin. Toisen esityspuolen sain kokea teatterin eturiveissä. Esitys oli aivan eri luokkaa, rikas sielukkuudessaan (tosin vieläkin liian kova kaiuttava volyymi).
Lahden kaupunginteatteriin kannattaa siis mennä tätä harvinaista Väylä-esitystä katsomaan mahdollisimman lähelle hurmaavaa esittäjää, etummaisiin penkkiriveihin. Silloin tämä näyttämöteos on täydellinen esitys nähdä, kokea, eläytyä, nauttia.
VÄYLÄ
Kirjoittanut: Rosa Liksom
Ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut: Mikko Roiha
Näyttämöllä: Ella Mettänen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo
Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden Kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri
Arvio Lahden kaupunginteatterin Suuren näyttämön vierailuesityksestä 30.10.2025
https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/vayla/
https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Ella+Mett%C3%A4nen
https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Mikko+Roiha