Kategoria: kansainvälisyys

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri Tanssi teatteri yhteiskunta

Elämme hullun Rooman keisari Caligulan aikoja tänään

Lahden kansanopiston teatterikoulutus on yli neljänkymmenen vuoden iässä yhä verevä, ennakkoluuloton teatterilaboratorio, joka ei suuriakaan näytelmäteoksia kaihda. Eilen nähdyn Albert Camus’n Caligula-näytelmän mukana pääsemme syvälle ajanlaskumme alun Rooman keisari Caligulan ajan hullun keisarin valtaan tutustumaan, kaiken inhimillisyyden tarkoituksella hukkaamaan ja ihmisraunioksi hävittämään. Tutustumaan yksinvaltiaan kyltymättömyyteen ja suorastaan ryntäämään tämän päivän realismiin ja kaivamaan esille maailmantilanteemme julmurit ja kansojen tappajat. Menneet Camus’n Toisen maailmansodan aikaiset Hitlerit ja Stalinit ovat tänään Trumppeja, Putineja ja Netanjahuja, diktaattoreita ja kansanmurhaajia – historiallisia malleja tai todisteita emme enää tarvitse – niitä vapaan Suomen kansalaiset ovat jokapäiväisen uutistietouden muodossa kyllästettyinä täynnä.

 

Kun vallankäyttäjät epäonnistuvat ensin pienessä sitten lopulta kaikessa, miksi he eivät yritä rakentaa edes vähän parempaa maailmaa?

Kaikki ihmissuhteet rikottuaan, surmattuaan sisarensa ja morsiamensa, kaikki muutkin sukulaisensa tuhottuaan – Camus’n Caligulalla on pakkohaave saavuttaa jotakin, jota kukaan häntä ennen ole vielä saavuttanut. Ihmiset eivät ole onnellisia tässä maailmassa, siksi tarvitaan jotakin mahdotonta, sellaista, jota ei ole tässä maailmassa. Siksi Caligulan viimeisin toive on valloittaa kuu. Siinä sisäinen diktaattoriveri kiehuu ja kansakuntien veri valuu surmatuin ruumisröykkiöin kuolleina maahan, lähimmät sukulaiset ensin, sitten kaikki muut.

Caligulan viimeiset jäljelle jääneet avustajat sekä  henkivartijakaartilaiset odottavat jatkuvasti mihin Caligula on jäänyt, onko hän kenties kuollut….

(Eeva Hietamäki, Pihla Kettunen ja Iida Lindholm)

Lopulta Caligulalla on enää vain pieni avustajajoukko ympärillään ja senkin hän aikoo tappaa ja vasta viimeiseksi itsensä. Tottahan esityksessä viisaita puhutaan, tanssitaan, julistetaan, tuomitaan ja leikitään elämällä ja kuolemalla, joskus ehkä hieman pilkataan inhimillisyyteenkin erehtyen, kaipauksin ja runoin.

Monin huolellisin lisäkeinoin ammatillisella teatteritaitavuudella tämä teatteriautuus on myös ajattelevalle  teatteriyleisölle tarjoiltavana. Mitä erinomaisin näyttämön keskelle korokkeelle pystytetty kokokansan hydepark – tarkan, kuuluvan näyttämöpuheen, kiinnostavan keskustelun ja kasvojen liikkeet paljastavat tehot kuulumaan ja viestimään persoonallisesti – ja niin intiimin läheltä katsojia.

Caligula ja Caesonia

(Pieta Kiviranta ja Essi Karjalainen)

Mikä huoliteltu, analyyttinen roolityöarsenaali, puvustollinen ajattomuus, erotteleva maskeerauskin löytyvät kahdenkymmenen teatteriopiskelijan tyyppiaitoutta selkeyttämään ja värittämään. Entä niukka, muutamin tyylikkäin valo- ja äänitehoin muuntuva lavastus, saati koko esittäjätaiteilijajoukon kehonkielipersoonallisuuksillaan tulkitsemat ja meidät rytmeihin sytyttävät koreografiatuokiot teoksen psykedeelisiä tunnelmia tulkitsemaan! Kenties varsin vakavan teoksen pehmentävänä sisääntulona hauskan kekseliäs musikaalinen hääseremonia immersiivisenä alkukohtauksena sekä lopuksi kompromissina, tuttuna aikakautemme kehyksenä saamme vielä loppulaulun Jäähyväiset aseille komeana tulkintana ihan äänistemmoissa nauttia.

 

Kaksoismiehityksen Gula-version 10 keskusroolia ansaitsee myös pienen erittelynsä. Pieta Kiviranta, Severi Niskanen, Minttu Valtanen tulkitsevat yhdessä Caligula-roolin. Mielenkiintoisesti he ovat kaikki yhtä aikaa näyttämöllä ja repliikeissään kuin edustaisivat väkevän todesti saman , epäilevyyden, käskyjensä ehdottomuuden, ivallisuutensa ja ihmispilkkansa  yhteisen Caligulan pääkuoren sisältä tulevia erilaisia ajatuksia kuka temperamenttisesti, kuka valoisan hauskasti tai tunteikkaan valloittavasti. Näin saamme poikkeuksellisen aidon, vastenmielisen itsekeskeisen persoonan – hienon yhteisnäyttelemisen varioiman Caligulan – monine tuntemuksineen ja suunnitelmineen seurataksemme.

Ehkä myös Camus’n ajatuksissa on näytelmänsä keskeinen runoilijan osuus, jonka tässä esitysversiossa Scipiona Aleksi Venho näyttelee upeasti yhdeksi ehyimmistä, luontevimmista ja inhimillisimmistä näytelmän persoonista – sellaisesta, jolle Caligula-tyrannikaan ei kykene mitään vastaan sanomaan.

 

…………………………………………………………………..

Lisäarvio 28.3.2026 Cali-roolitus -esityksestä

 

Kaksoismiehityksessä on jo sinällään oma kiinnostavuutensa. Lahden kansanopiston teatterikoulutuksessa se on yksi perinteinen tärkeä muoto saada opiskelijoille mahdollisimman paljon roolien valmistamistehtäviä. Näinä päivinä, kun jopa Kansallisteatteri kokeilee näyttelemistaitoa tehdä kokonainen uusi näytelmäteksti Tsehovin Vanja-enosta vain yhdellä näyttelijällä dialogeineen, Lahden kansanopisto pystyy näyttelemään eräänlaisen kahden peilin näkymät meille katsojille Camus’n Caligula-esityksessään. Teatterinälkäisille pitäisikin antaa selkeä mahdollisuus ne molemmat kokea.

Summana kuitenkin jokainen esityksen 20 taiteilijaa, jokainen persoonallisine synnynnäisine hallittuine lahjoineen, eläytymispaneutumisineen loi yhteisen näyttämöteoksen niin kiinteän kokonaisuuden, että esitys tuntui enempää erittelemättä vaikuttaneen kokonaisuuden timanttiin lopputulokseen. Olen tahallani sen musiikillisesti vaikuttavan taustan, kymmenien visioiden merkittävän suuren muunneltavuuden, puvustuksen tärkeän roolitöiden selkeyttävyyden sekä kohtausten koko ensemblen yhdessä luomat painotukset jättänyt erittelemättä ja kehut niistä suitsuttamatta.

Käväisin kiinnostuksesta uudestaan tämän vaikuttavan Caligula-tulkinnan, nyt sen Gali-roolituksella tulkitsemat näyttelijätyöt edes puoliväliiin esitystä tunnistamassa.

Caligulat

Tatu Lääveri, Anton Avela ja Minttu Viitamäki tulkitsivat yhdessä Caligula-roolin. Ohjauksen jäljet oli tietenkin laajan näyttämön asemoinnissa edellisestä versiosta hyvin jo mietittyinä tunnistettavissa selkeinä kokonaisuuksina. Tällä kertaa tajusin Anton Avelan erittäin syvälle Caligulaansa eläytyneen ehjän, miltei inhimillisen tyrannin tulkinnan, sen äärimmilleen keskittyneen, vesivaloin puhdistuneen hahmottelun, joka kantoi keskitetysti koko esitystä. Myös Minttu Viitamäen selkeän arkinen, sujuvan vitaalinen hahmo sekä Tatu Lääverin rehentelevän äänekäs hahmotus toivat Caligulaan omat persoonalliset henkilömausteensa – kaikki kolme näyttelijää loivat yhteisen työn, jossa oli paljonkin uudenlaista virettä katsojan taas tajuta caligulamaista maailman äärimmäistä suurten valtarakenteiden maailmanherruutta.

Scipio ja Caeson

Runoilija Skipiolle löytyi toisenlaista esityksen painoarvoa Virva Järvelän eteerisen herkässä runoilijaolemuksessa – vastapainona julkeudelle katsoja ymmärsi esityksestä nyt ihmislajin, sen sympaattisuuden kuolemattomuuden. Mielenkiintoisesti esiintyjät ovat kaikki yhtä aikaa näyttämöllä ja repliikeissään eläytyivät kuin edustaen, tulkiten ja toteuttaen todesti saman Caligulan pääkuoren sisältä syntyviä ja tulevia erilaisia ajatuksia, käskyjä ja julmia ratkaisuja ja niiden vaihtoehtoja. Esityksen caligulalainen pääsanoma valtiontalous vai rakkaus ja rakastuminen kirkastui Camus-ajatusten mukaiseksi suurenmoiseksi esitysgenreksi.


Cherea, Helicon ja Metellus

Muutenkin nyt jo moneen esityskertaan edennyt tulkinta tuntui joukkokohtauksissaan entistä skarpimmalta ja erityisesti myös noiden keskeisten Caligulaa siipeilevien sekä vastustaneiden roolitöiden vaikuttavuudet terästyneemmiltä – esimerkkinä vaikkapa Eemi Vuorisen näyttelemän Heliconin rekisteröin tiukkaluonteisena, eheänä, hienosti replikoivana ja tulkittuna roolityönä, samoin Heljä Haurun taitavan kuulustelijaolemuksen tulkinnan. Eikä mykkä ja haamumainen Drusillakaan musiikkiaiheisessa sävelsumussa toteutettuna olisi enää mielikuvituksellisemmin voinut säväyttää kuin tässä versiossa teki.

 

…………………………………………………………………

Esityksen kautta työryhmä etsii vastausta kysymykseen: mikä saa ihmisen alistamaan ja tuhoamaan ja mitä tapahtuu, kun valta yhdistyy käsittelemättömään kipuun.

“Maailma, sellaisena kuin se on, ei ole siedettävä.
Joten tarvitsen kuun tai onnea, tai kuolemattomuuden,
jotain ehkä täysin mieletöntä.
Pääasia, ettei se ole tästä maailmasta.”

Väkevä esitys vallasta, surusta ja siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen ei kestä omaa kipuaan.

Käsikirjoitus: Albert Camus
Ohjaus: Aleksi Lavaste
Ohjaajan assistentti: Jade Manner
Äänisuunnittelu ja musiikin opetus: Virva Immonen
Koreografiat ja tanssin opetus: Katri Liikola
Puheen opetus: Heini Nikander

Lavalla: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I
Anton Avela, Ona Eronen, Minea Filén, Heljä Hauru, Eeva Hietamäki, Virva Järvelä, Essi Karjalainen, Pihla Kettunen, Pieta Kiviranta, Iida Lindholm, Tatu Lääveri, Severi Niskanen, Raul Nyberg, Jalo Stenroos, Minttu Valtanen, Rania Valtonen, Aleksi Venho, Minttu Viitamäki, Eemi Vuorinen

Tuotanto: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I

 

Esityskuvat Jani Enqvist

Esiintyjät ovat jakautuneet kahteen miehitykseen, mutta kaikki nähdään lavalla jokaisessa esityksessä. Toinen kokoonpano toimii ensemblen roolissa toisen ollessa puherooleissa kyseisessä esityksessä.

Roolitus CALI
(21.3. klo 13:00, 27.3. klo 19:00, 28.3. klo 18:00, 2.4. klo 19:00, 8.4. klo 19:00, 11.4. klo 13:00, 17.4. klo 19:00, 19.4. klo 18:00)
Avela, Filén, Hauru, Järvelä, Lääveri, Nyberg, Stenroos, Valtonen, Viitamäki ja Vuorinen

Roolitus GULA
(20.3. klo 19:00, 25.3. klo 19:00, 28.3. klo 13:00, 1.4. klo 19:00, 10.4. klo 19:00, 11.4. klo 18:00, 15.4. klo 19:00, 18.4. klo 13:00)
Eronen, Hietamäki, Karjalainen, Kettunen, Kiviranta, Lindholm, Niskanen, Stenroos, Valtanen ja Venho

 

Kategoriat
kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri yhteiskunta

Lahden kaupunginvaltuutetut enää taivaisia enkelinsiipiä ja virkapukua vailla heitä kumartaaksemme

Lahden kaupunginvaltuuston kokouksen meiltä kokousta seuranneilta piilotettu 16.3.2026 esityslista kertoi valtuustotyöskentelyn todellisuuden fiaskomaisen nykytilan. Lahden kaupunginvaltuuston 59 valtuuttamamme jäsenen oli taas pakko kokoontua yksi tunti ja kaksi minuuttia saadakseen oman muodollisen leimansa asioihin ja kokouspalkkionsa.

Tällä kohden on, parhain lukijani, muistutettava siitä, että tuo kokous on avoin meille ja jopa kaikille muiden kuntien asukkaille ja koko maailman kansojen seurattavaksi tarkoitettu tilaisuus.

LAHDEN KAUPUNGIN HALLINTOSÄÄNTÖ Yleiset määräykset

25 § Kokouksen julkisuus Kaupunginvaltuuston kokoukset ovat julkisia, jollei se painavasta syystä päätä käsitellä yksittäistä asiaa suljetuin ovin.

 

Lahden kaupunginvaltuuston kokous lähetetään siis omana tilaisuutena suoraan valtuustokokouksesta kaupungin oman internet-tiedostokanavan kautta. Sitä voi jokainen myös jälkeenpäin seurata rauhassa tietokoneelta – tässä nettiyhteys viime maanantain Lahden kaupunginvaltuuston kokoukseen:

 

Valtuutettumme eivät enää kohta vuoden Eliel Saarisen luomissa Kaupungintalon puitteissa istuttuaan halua ymmärtää, miten kehnosti tuo avoimuus on hoidettu. Eivätkä edes muista, että me seuraamme heitä ja olemme yksi osapuoli avoimessa kokouksessa. Tässä taas kertauksena pari räikeintä Lahden kaupunginvaltuuston typerää tapaa vieraannuttaa itsensä meistä kaupunkilaisista.

1.

He edelleen teitittelevät ja kunnioittavat jokaisen puheenvuoronsa alussa toisiaan ja erityisesti tilaisuuden arvoisaa herra puheenjohtajaa. Teitittely on peräisin 1900-luvun alusta vasta silloin orastaneessa kieliopillisesti uudesta yleisestä suomenkielen käytöstä. Myös vanhempaa ihmistä oli tuolloin tapana teititellä jopa perheiden eri ikäpolvien arkikeskusteluissa. Jo 1960-luvulla luovuttiin teitittelystä: jopa aina esimerkillisessä koulumaailmassa, opettajia kouluttaneissa opettajainvalmistuslaitoksissa, ja päivänpuheissa sekä keskusteluissa alettiin sinutella asioiden sujumiseksi.

Lahden kaupunginvaltuutetut tuntevat siis toisensa, moinen teitittely jokaisen puheenvuoron alussa on todella typerää turhuutta ja pokkurointia, joka eristää kaupunginvaltuutetut tavallisesta ihmisestä omaan rotuunsa kuuluviksi erityiskansalaisiksi.

Eikö moderniksi kaupungiksi itseään koko ajan mainostava Lahti voisi ottaa myös hallintokankeudestaan sadan vuoden pituisen harppauksen kohti tätä aikaa.

2.

Kun, lukijani, alat seurata 16.3.2026 pidetyn valtuustokokouksen kulkua ja sen puheenjohtajan toimia, huomaat, miten hän oikoo koko käsiteltävän asian täysin käsittämättömäksi, kertomalla meille kokouksen seuraajille vain asiapykälän numeron, ei sen nimeä tai sisältöä. Mistä me kokouslähetystä seuraavat voisimme edes aavistaa, mitä valtuustomme kulloinkin käsittelee! Valtuutetuilla tietenkin on asiakirjat, pykälät ja asioiden sisältöotsikot edessään. Ei lain edellyttämää kovin avointa ole Lahden valtuustotyöskentely tältäkään osalta.

3.

Entä kun kaupunkimme nuorisovaltuuston edustaja käyttää puheenvuorojaan. Puheenjohtaja boikotoi hänen puheenvuoroaan, kertomatta edes hänen nimeään – ilmeisesti myös siksi, että hän sattuu olemaan nainen. Äärettömän ala-arvoista!

 

4.

Kun vielä yhdelle sympaattiselle, monivuotiselle valtuutetulle sattuu alan asiantuntija-innoissaan pikku virhe, ettei huomaa arvoisaa puheenjohtajaa ja hyviä kollegoja puheenvuoronsa aluksi taas kerran muodon vuoksi kunnioittaa, niin tämä samainen puheenjohtaja nimeltä mainiten huomauttaa asiasta ja arvokkaasta käyttäytymisestä valtuustossa. Puheenjohtajaa varmaankin sieppaa se, että huomautettava on hänelle väärän puolueen edustaja ja vielä nainen.

”Kiitos Valtuutettu xxxxx, muistutan työjärjestyksestä – että, kun aloitetaan puheenvuorot, niin puhutellaan puheenjohtajaa ja valtuustokollegoja asiallisesti.”

Tosiasiassa Lahden kaupungin säädöksissä on kuntalakia lainattu ja juuri 17.3.2026 voimaan astuneessa, uudistetussa Lahden kaupungin Hallintosäännössä  sanotaan näin:

KuntaL 69 § ja 70 § Kunnan luottamushenkilöt

Luottamushenkilön tulee edistää kunnan ja sen asukkaiden parasta sekä toimia luottamustehtävässään arvokkaasti tehtävän edellyttämällä tavalla.

Turhalla, täysin vanhentuneella byrokratiallako se arvokkuus luodaan?

5.

Lahden kaupunginvaltuuston puheenjohtaja hössöttävällä johtamistyylillään lopulta sekosi johtamisessaan ja joutui perussuomalaisen kaupunginvaltuuston jäsenen tekemän ponnen yhteydessä lopulta tiedustelemaan tältä: ”Mitä me asiassa oikeastaan päätettiin?”

 

Tässä artikkelissa puheena olevassa 16.3 2026 valtuustokokouksessa päätettiin Lahden kaupungin Hallintosäännön muuttaminen. Tuon 96-sivuisen säännösasiakirjan muuttaminen oli tullut ajankohtaiseksi Lahden kaupungin annettua potkut kymmenille vakituisille työntekijöilleen, joista monet olivat ahertaneet vuosikymmeniäkin sadan työvuoden osuudelta meitä palvelemassa. Nyt annettiin kaupungin rahansäästösyistä potkittujen työt osaamattomille tai ylikoulutetuille tehtäviksi, päätettäviksi ja delegoitaviksi – koko virkakoneiston vastuujärjestelmä uusittiin entistä vaikeatajuisemmaksi ja byrokraattisemmaksi meidän kaupunkilaisten asioida.

Pelkästä 16.3.26 kokouksen esityslistasta selvisi, mitä tämäkin kokous meille valtuustomme valitsijoille euroina maksoi: kokouksessa päätettiin § 21 eli uusi lähes satasivuinen LAHDEN KAUPUNGIN HALLINTOSÄÄNTÖ

Näin laajan opuksen määräyksiin päätin edes hieman tutustua, esimerkiksi kaivelin juuri pidetyn valtuuston yksi tunti ja kaksi minuuttia kestäneen kokouksen kustannukset.

 

Tunti ja kaksi minuuttia kestänyt kokous ei saanut yhtään kunnon päätöstä aikaan. Miten moinen turhuus ja sen jatkuminen sekä puheenjohtaja McCarronin lapsellinen ja suorastaan ällöttävä oman arvovallan pönkittäminen voi olla ainoa tarkoitus tämän kalliiksi tulevan konklaavin pysyä vielä kolme vuotta hengissä. Luulen, että McCarron on kohta vaatimassa – kenties jo suunnittelemassa – yhteistä virkapukua valtuuston jäsenille – niin turhanaikaista hänen puheenjohtajuutensa on. Kysymys ei siis enää ole varsinaisesti äänestäjien valitsemasta kaupunkimme tärkeimmästä poliittisesta virkaelimestä, vaan pelkästään sen keinotekoisesta näkymisestä ja kuulumisesta otsikoissa ja lööpeissä.

 

Kysymys on demokratiasta, jonka pelinappulat ovat muuttuneet samanlaisiksi kuin nykyisen maailmanpolitiikan. Suurin, sotaintoisin, röyhkein ja varakkain on aina oikeassa – toiset kuuntelevat nöyrästi ja tottelevat. Viisaus, järki saati hyvän turvallisen maailmanmenon tulevaisuuden suunnittelu jokaiselle maailman kansalaiselle ei kuulu maailmanpolitiikan tarkoitukseen – eikä myöskään lahtelaispolitiikan itseään taivaan enkelien kaltaiseksi tähdistöksi julistavan kaupunginvaltuuston johdon Lahden asukkaita koskeviin päätöstehtäviin.

Yllä vielä surulliseksi esimerkiksi valtuuston kokouksen 15 § ja ainoa äänestyspäätös, äänestyksen tulos valtuustomme jäsenten osalta painettavaksi myös vastaisuudessa mieleemme.

Siinä valtuuston enemmistö halusi aloittaa liikennekokeilun keskellä kaupunkia, vaikka jo lähes 5000 kaupunkilaista on allekirjoittanut vetoomuksen koko kokeilun peruuttamiseksi.

Kokeilusta tulee vuoden mittainen ja se johtaa ensin valtavaan joukkoliikenteen tunkemiseen ahtaaseen etelä-pohjoinen suuntien Lahden Vesijärvenkadun solmukohtaan.

Ohessa alla myös Nuorisovaltuuston Laura Kantosaaren puheenvuoro asiasta valtuustokokouksessa:

”Koen velvollisuudekseni Nuorisovaltuuston edustajana tuoda esiin Lahden nuorisovaltuuston kannan. Nuorisovaltuuston kanta tähän asiaan on vähintäänkin skeptinen, jos ei suorastaan täysin kielteinen. Ymmärrämme, että kokeilut ovat tarpeellisia, mutta tässä kokeilussa emme näe hyötyjen menevän haittojen edelle.”

 

Tämä artikkeli sopii erinomaisesti julkaistavaksi näin Minna Canthin liputuspäivänä – yhteiskunnan edistyksellisyyden ja kansalaisten, erityisesti naisten, kunnioittamisen päivänä.

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Kaj Chydeniuksen laulujen ihanuudessa

Kuva: Jussi Sorjanen

         Minja Koski, Kaj Chydenius, Mikael Saari

Kaj Chydenius (1939-2024) on suomalaisen laululyriikan armoitettu säveltaiteilija, jonka ehtymätön laulujen sävelkauneus on ainutlaatuista. Olemme saaneet hänen säveltäjäkonserteissaan viime vuosikymmeninä kuulla satoja hänen musiikilla kehystämiään ja niiden sävelin sisältöä meille avaavia runoja ja jokainen niistä on paljastunut ainutlaatuiseksi sävelelliseksi ja ajatukselliseksi timantiksi.

 

Tällä kertaa maestro ei enää ollut kuulemassa, vaan kaukaisissa ajatuspilviemme taivaankannen hattaroissa, mutta hänen musiikkinsa entistäkin tunteikkaammin, puhtaasti soi hänen laululähettiläidensä valloittavin äänin. Heidän tuomansa musikaalinen nöyryys, nerous sekä kauneus täyttivät taas kerran mielenmaisemamme kahdenkymmenenkahdeksan Chydenius-laulun kokonaisuutena, useimmat lämpimän kotoisina ja tuttuina, nautinnollisina esityksinä ja monet entistäkin kypsyneempinä sanottavansa sävelellisinä ja tulkinnallisina tuoreina hedelminä.

 

Teatteri Vanha Jukon salintäyteinen yleisö oli rientänyt – monet kymmenistä chydeniuskokemuksistaan faneiksi muuntuneina – Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2026 kokemaan kirjallisuutemme riimittelyn kirkkaimmin sädehtiviä, tuttuja kultahippuja ja kuulemaan niiden sävelkielistä jatkuvaa uudelleensyntymistä.

 

Mikä Kaj Chydeniuksen musiikissa on sitä ainutlaatuisinta, jäljittelemättömintä, ydintä. Se on valita hyvä suomalainen runo, parhaimpien lyyrikkojemme parhaat, säkeiltään ja poljennoiltaan jo soivat tekstit. Sen todellinen taiteellinen voima on ennen kaikkea säveltäjäneron ehtymätön melodinen sävellähde, josta riittää loputtomasti uniikkeja sävelkoruja. Sen musiikin tenho syntyy saada niitä esittämään maan musikaalisimmat, osaavimmat, tärkeilemättömimmät ja ajatuksella meille tulkitsevat laulumuusikot.

 

Molemmat illan solistit Minja Koski ja Mikael Saari ovat maamme kevyenvakavan laulumusiikin suurenmoisia eturivin tulkitsijoita, laajan äänialueen, puhtaan sävelkorvan ja persoonallisen ääniaparaatin armoitettuja taiteilijoita. He ovat laulutaiteilijoita, joille säveltäjä mielellään on halunnut säveltää ja tarjota sävellystensä tulkintoja ja me yleisö heitä kuulla ja kokea.

 

Minja Kosken laulu tuntuu ihmeeksemme entisestäänkin kauniimmalta, laaja-alaisen alttomaisen vivahteikkaalta, elämänlämpöinen, taipuisa ääni kaikaa sanomansa mukaan, milloin hennon sensuellin herkästi tai tarpeellisen voimallisesti sanottavansa aina sopraanon ylimpiin kauneuksiin yltäen. Minja Kosken ilmaisussa on luonteikasta valoisuutta ja suuren laulajattaren vapautunutta valloittavaa estottomuutta. Hänen taiteilijatemperamenttinsa, kertojataitonsa, laulujen esittelyt sekä Chydenius-opettajapersoonansa työskentelytapojen luonnehdinta pystyvät ihanasti suurenmoista musiikkiteatterin uudenlaista sisältörikkautta meille kiinnostavasti avaamaan.

 

Mikael Saaren laulutulkinnat ovat jo valmiita, vaikuttavia estradinumeroita, joissa teatteri-ilmaisu ja sujuvan rento lavatyöskentely suorastaan koukuttavat meidät mukaan esityksen moniin hehkuviin, mukaansatempaaviin ja tyylikästulkintaisiin esityksiin. Saaren mutkattoman luonteva lavashow osoittautui tarinalliseksi dokumenttiseksi laulajan työnanalyysiksi ja Chydenius-maestroa ylistäviksi pikkukuvailuiksi – ja tietenkin noissa laulunumeroissa usein täydellisiksi, väliin kitaranäppäilyin täydentyviksi hienoiksi tulkinnoiksi. Mikael Saarella runon ydin, tulkinnan aitous, muuta ei tarvita – kaunissävyinen tenoribarytonin ilmaisuasteikko vakuuttaa puhtaassa sävelolemuksessa ja tunnelmointikyvyssään.

 

Uudenlaista taustaa säveltäjälegenda Chydeniuksesta saimme siis koko konsertin ajan. Solistit malttoivat sopivan keskittyneesti kertoa maestrostaan myös muutamia pieniä, sydämellisen hauskoja anekdootteja. Ne olivat solistioppilas Minjalle ja Mikaelille selvinneet monia vuosia kestäneen pitkän yhteisen Chydeniusajan omakohtaisina kokemuksina. Miten maestro oli äärimmäisen tarkka, vitsikäs nihilisti suorastaan sävellyksensä harjoituksissa, laulutulkintaa mieluisekseen solistinsa kanssa pitkään ja sinnikkäästi harjoittaen ja harjoitellen, kokeillen. Erityisen huolellisesti ja selvästi hän halusi suomenkielen jokaisen sanan ja äänteen selvästi ja huolellisesti lausuttavan tulkinnoissa.

Mikael Saari muisteli hauskoja laulutekstin selvyysesimerkkejä, tässä yksi:

 ”Mikael, onko mielestäsi naisen nisä miehen nappi?” (Ei, vaan naisen isä on miehen appi).

Ilta tässäkin mielessä antoi hienon hedelmällisen lisäannin kuulijan ymmärtää, miten säveltäjä aistii sävellyksensä olennaisimman: miten hän pyrkii solistin äänen, motivaation ja laulutulkinnan omalta solistin sävelväreiltään ohjaamaan pikku nyansseissakin sellaiseksi, että se tuntuu juuri siltä, miksi hän oli runon sisällön sävellyksessään ajatellut.

Sekä Minja Koskesta että Mikael Saaresta tuntui kuin Chydenius olisi nytkin istunut heidän olkapäällään tarkkaillen sävelkorvallaan, rytmierittelyllään ja äärimmäisen hienosävyisellä vaistollaan tavun ja sävelen erittelevällä vaatimuksellaan – aina lopulta myhäillen tulkinnan valmista tulosta. Eivätkä Chydeniuksen kesäpaikassa Orimattilan Mallusjoen kylässä monena kesänä valmistellut ja tapahtuneet konsertit sekä laulujen harjoitukset unohtaneet paikallisen kylän r-kirjaimen lausumistakaan. 

 

Otan lopuksi vain muutaman sattumallisen valintani konsertin laulunumeroista tämän tarinani kokonaisuuden arvio-osaksi.

Lemminkäisen äidin kehtolaulu Eino Leinon näytelmän sanoin aloitti jo perinteisesti tällä Eino Leinon tekstillä sävellyskonsertin hitain valssin-tuutilullaa- tunnelmin ja sehän kertoo Chydeniuksen säveltäjäuran yhdestä eetoksesta: synkän runon teksti saa hänen sävellyksissään chydeniuskauniin, Minja Kosken heläjävän taidokkaassa tulkinnassa tavattoman kauniin, elämäniloa uhkuvan sävelasun, kuoleman verho muuttuu ihanaksi ikuisuuden hitaan valssilliseksi kauneudeksi. Chydenius on sävellyksillään tekstin tulkitsija, eläytyjä, näkijä, elämän filosofi vielä postuumisti.

 

Toisaalta vähäeleisen keskittynyt laulun tenho jälleen kerran taas Elvi Sinervon runon Punainen nauha Chydeniuksen sävellyksen kauniin melodisessa koruttomuudessa, tarinan kuolemanläheisessä viestissä,  toteutui nyt entistä pelkistetympi laulullinen kerronta viimeisenä näkökuvana isän lähdöstä punainen nauha käsivarressa velvollisuuttaan suorittamaan  viimeisen kerran kodista. Tunnelma oli kauniin pakahduttava Minja Kosken tulkinnan herkässä, kyynelillämme kastellussa isämuistelussa.

 

Suomalaisen lyriikan hienoimpiin, klassisimpiin kuuluvan Aila Meriluodon Jälkeenpäin-runon Chydeniuksen sävellys elämän polun päättymistä, elämän kauneutta, rakkauden ehdottomuutta ylistävä, surumielisen kaipuun kuolemattomuushymni sai Minja Kosken syvälle sydänalaan saakka kolkuttavan, musiikillisesti loistokkaan solistitulkinnan.

Mikael Saari kertoi, miten Kaj Chydenius heidän esittäessään tätä laulua piti sitä yhtenä kauneimmista säveltämistään suomalaisen runouden helmistä eikä lakannut koskaan ihmettelemästä, miten Meriluoto pystyi näin kauniin, kypsän elämäntilityksen tekemään jo alle kaksikymppisenä nuorena runoilijana.

 

Kaj Chydenius on kuitenkin myös älykäs, suuri, korkeamoraalinen humoristi ja sävelin tunnelmoitsija.

Miten Chydenius Jukka Itkosen runoon Marski helteessä saattoi saada niin kuuman ja ihmiskehon väsyneen tunnelman, äärettömän hitaalla, poikkeuksellisen legaatomaisella nuotittamisellaan. Siinä se Marski (Mikael Saaren hahmottamana) helteellä keskellä Helsinkiä Kiasmassa näkee vain saksalaisryhmiä matkaamassa ja tuolla miltei piinavalla hitaudella saattaa museon edustalla Kate-ratsunsa hitaasti antaa lötkötellä. Huilisti lurauttaa pienen hirnauksen tapaisen hevosensa suusta hellepäivän mausteeksi. Huumori on naurattavassa hidasrytmissä, sävelkuosi helteisen päivän hykertävässä tyylihuipussa meidän esityksestä nauttia ja sielumme nauraa ainutlaatuista hauskuuden elähdyttämää kesäkuumuuden alistamaa sotilaallista tunnelmaa – aivan läkähdyttävän ihana pariminuuttinen laulelmakokonaisuus!

 

Toisen puoliajan aloitti Jukka Siirosen Tyttö ja pihlaja, raikkaan kansanballadimaisella tavattoman kesäisellä ja kaunistunnelmaisella rakkausrunolla elämän rakastamisesta intohimoisin säkein. Minja Kosken tulkinnassa ja laulajaolemuksessa on varmuutta ja rakastumisen tunteen kiehtovaa voimaa, kaunisväristä äänialaa sekä ilmaisuskaalaa jo laajemmille kansainvälisille estradeille rakastumisesta kertomaan, varsinkin kun teos laajeni Chydeniuksen sävelten kutkuttavan herkullisesta ja kauniista sävellyksestä Niklas Hagmarkin sellon ja Annukka Nevalainen-Liuksen viulun herkän kauniiksi melodiaa myötäileväksi sovitukseksi.

Yllätyksellinen teos on temperamenttista Kaj Chydeniusta hauskimmillaan, kun polkkamaisen nopea puolitoistaminuuttinen jenkka Siivouslaulu – jonka oli Kajaanin runokesään riimittänyt Minja Koski – pääsi vauhtiin. Hurja meno ja sanat, Kainuun ihailu oli huipussaan, veti katsojankin jalkapöydät väkisin pomppimaan, niin perusteellisen suomalaistanssilava-vauhdillisen kipakka sen meno ja poljento ovat. Se todisti samalla murresanoihin välillä hauskasti lipsahtaneen solisti-juontajamme Minjan sielun kodiksi Kainuun.

 

Chydeniuksen tavattoman kaunis ja vaikuttava Pirkko Saision teksti Maan korvessa kulkevi tulkkinaan järkähtämättömän vakuuttavana lapsen opastajana Mikael Saari lienee tämän illan sydäntunnelmaisimpia esityksiä. Tässäkin esityksessä jousitaiteilijoiden maagisen kaunis, vaarallisuutta viestivä säestyssointikudelma väritti tunnelman siirtymään suoraan sielumme sopukoihin. Liikutuimme musiikin vaikuttavasta tenhosta meitä jokaista muuttavana ja ajattelemaan kasvattavana taidemuotona.

 

Jukka Itkosen runo Ensi Kesä päättäköön nyt kevyempään valssiin konserttikappaleiden omavalintani.

Valoisammin ja nuoruusmuistoisemmin kesäntuloa tuskin voisi enää haaveilla ja kuvailla:

….toukokuu kulkee tennareissaan, leskenlehti rintapielessään …

ja tarina jatkuu jokaisen kesäisen kuukauden suomalaisromanttisista toiveista, polkupyöräretkistä, tanssilavoista, vinttikamareista ja viimein kun

… on elokuu ja tanssilavan yllä täysi kuu, tanssin askeleita miettii poika, tytön mielessä on joku muu….

Upeasti toimi myös laulajasolistiemme höyhenen keveästi tanssahteleva yhteisduetto ja vielä kukkuraksi koko iltaa suurenmoisesti säestänyt pianisti Matti Hussi täydellisenä chydeniushenkisenä moniosaavana, korvaamattomana, eläytyvänä säestäjätaiturina.

YLPE%C3%84%20LAULAJN%20ARPA.jpg

 

Kuvat vuosilta 2027

ja 2012

https://teatterivanhajuko.fi/

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri yhteiskunta

Naistenpäivä 2026

Kansainvälistä naistenpäivää vietetään tänään sunnuntaina 8.3.2026. Naistenpäivä on tasa-arvon ja naisten oikeuksien päivä, ja sitä vietetään ympäri maailmaa. Naistenpäivänä juhlitaan naisten taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia saavutuksia. Lisäksi päivä on tilaisuus kiinnittää huomioita sukupuolten väliseen epätasa-arvoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille maailman naisille ja miehille!

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri Teatteriuudistus yhteiskunta

Betoniklubin kevään viimeisin yleisökeskustelu

 

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka, sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Betoniklubiin on yleisöllä vapaa pääsy.

Betoniklubin isäntänä toimii teatterinjohtaja Lauri Maijala.

Ovet avautuvat klo 17, keskustelua klo 18-19, baari on avoinna klo 17-20.
Ohjelma kevätkaudella:

ti 13.1. Vieraina Kati Outinen ja Veikko Nuutinen / Mammal
ti 27.1. Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide
ti 3.2. Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä
ti 3.3. Vieraana Asko Argillander ja Vilma Kinnunen / Haapajärven Elvis

Seuraa livenä YouTubesta. Tallenteet ovat katsottavissa jälkikäteen.
Mammal:
https://www.youtube.com/live/zG9hS_1pKjQ

Sivuraide:
https://www.youtube.com/live/3ps0GOxG-DY

Maan ja veden välillä:
https://www.youtube.com/live/30s1ECG3zNY

 

Haapajärven Elvis:
https://www.youtube.com/live/ajQxcMuSDFY

Lahen uutisia 3.3.26 klo 21.00

Alla kuva keskustelutilaisuudesta. Harvinainen yleisön suomalainen kulttuurikohtaaminen: Keskellä Katariina Vuoren teoksen ERÄÄN TAPON TARINA (2018) pikkupoika (Asko Argillander) Haapajärven Elvis nyt aikuisena perheen isänä, muusikkona, lähes kaikesta lapsuustaakastaan vapautuneena iskevän rentona musiikkitaiteilijana omaa lapsuustarinaansa kertomassa ja vasemmalla näytelmän ohjaaja ja dramaturgi (Lauri Maijala) ja oikealla näytelmässä Askoa tulkinnut näyttelijä (Vilma Kinnunen) kaikki kolme omia henkilökohtaisia tuntemuksiaan tositarinasta ja sen näytelmäversiosta  tilittämässä.

Soittolistalinkki kaikkiin Betoniklubin tapahtumiin:
https://youtube.com/playlist?list=PLr7hkyLegjOu_VJ9gMa3hQ-X9ZZ4k45OO

 

Katso täältä arvio esityksestä:

https://lahenuutisia.fi/2026/02/22/lahden-ka

upunginteatterin-haapajarven-elvis/

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri viro yhteiskunta

Viron Itsenäisyyspäivä 24.2.

Lauloin tänä aamuna puhelimessa tuon hymnin klo 7.15 Tallinnaan perheystävällemme, joka oli rientämässä perinteisesti Toompean mäelle Pikk Hermannin torniin vedettävän Viron lipun kunniaksi klo 8.00 laulamaan yhdessä paikalle saapuneen suuren kansalaisjoukon kanssa tämän hymnin.Virossa 24.2. Itsenäisyypäivä on virallinen pyhäpäivä ja vapaapäivä.

Viro ennen toista maailmansotaa

”Isänmaan hymni” -sävelmä on peräisin saksalaissyntyiseltä suomalaissäveltäjältä vuodelta 1848.

Laulu laulettiin Virossa ensimmäisen kerran ensimmäisillä yleislaulujuhlilla vuonna 1869.

Kansallisen liikkeen ja kansallisen tietoisuuden kasvun mukana ”Maani, onneni ja iloni” tuli suosituksi Virossa 1800-luvun lopulla

Alunperin opiskelijoille tehty laulu oli yhtä tunnettu ja rakastettu myös Suomessa. Kun Viro ja Suomi julistautuivat itsenäisiksi maiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Virossa ja Suomessa eri sanoin ja myös eri tahtiin laulettavasta Paciuksen melodiasta tuli molempien maiden kansallislaulu.

Paciuksen ”Isänmaani, onneni ja iloni” vahvistettiin virallisesti Viron kansallislauluksi vapaussodan päätyttyä vuonna 1920.

Me suomalaiset onnittelemme ja varmaan myös koko vapaa maailma onnittelee tänään itsenäistä Viroa ja virolaisia!

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

TOINEN TASAVALTA

Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Suomen Kansallisteatterin  Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama sekä suomalaisen teatterin huippunäyttelijöiden ja teatteritekniikkataitureiden tulkitsema näytelmä Toinen tasavalta ponkaisee suoraan yhdeksi teatteritaivaamme unohtumattomaksi komeetaksi, pysyväksi taideteokseksi kertomaan suomalaisuudestamme, siihen uudelleen innostumaan, sen tilaa aidosti pohtimaan ja esityksen katsojakunnassa kaikin vastaanottokyvyin, nauruhermoin ja hampaankiristelyin, vieläpä monet meistä vertailevin omin muistoin ja kokemuksin, täydellisesti nauttimaan.

 

Teatterimuotona Toinen tasavalta on yhtä aikaa seikkaperäisin tosiasioin, usein millinohuin karakterityypein varmistetuin, hykerryttävin maukkain roolitöin tai vielä useammin ronskein mahanpohjasta asti naurettavien, suorapuheisten keskeisten kymmenien poliitikkojemme elämäntyön kertausta, heidän ja omasta käsityksestämme valtiosta nimeltä Suomi. Visuaalisesti pieni ja repaleinen, ohutseinäinen Suomi on kuin näyttämöllä toimiva, alati pyörivä suuri karuselli, jonka vauhtiin hypätään ja yritetään pysyä ja jonka kyydistä on usein pakko monen pois hypätä. Ihanaa, valloittavaa, rellestävää, oikukasta, sumeilematonta ja hauskan terävästi dokumentoivaa paasausta ja monia kymmeniä pikkukohtauksia Suomen valtiokoneistossa hääräävistä, puhuvista, viisaista ja vähemmän viisaista päättäjistämme on riemu koko teos vesikielellä miltei loppumattomasti uusia kohtaushuippuja kyllästymättä nautiskella. Näyttelijät tekevät välähdysmäisiä rooliluomuksia tukuittain jokainen, siksi mieluisensa erittelyn roolitöistä jokainen voi yrittää löytää omien Suomi-ajatustensa tueksi.

Valtteri Simonen, Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen – Neuvostoliiton diplomaattien ja Suomen Presidentin kosteassa kohtauksessa

Näyttelijöiden upeat roolityöt ja pyörivän Suuren näyttämön näyttämöllepano live-videoin, koko estradin kokoisin lähikuvin, sensuellein ja usein huvittavin persoonaluomuksin sekä äänimaailmat, puheet harkittuine kuuluvuuksineen toimivat aina suuren salin peräriveille saakka välittyen yllättävän luontevina ja vaikuttavan tehokkaina. Nuo tutut elementit jo Ensimmäisen tasavalta- esityksen näyttämöllepanosta ihastuttavat yhä entistä pelkistyneempinä ja koskettavampina.  Teatterin keinot luoda uusimmalla filmi- ja videotekniikalla lähi-ilmeet näyttämön kokoisiksi suurentaen on upeasti toteutettua nykyteatterimuotoa. Jälleen näyttelijän herkkyys ja aitous on keskeisen vaikuttavaa, kasvojen ja silmien reaktiot kautta esityksen koko esitysareenan keskipisteitä. Tunne ja henkilökarismat välittyvät käsikameroiden liikkuessa nyt lähes repaleisten seinäkulissirakenteiden piiloissa ja tekevät näyistä entistäkin autenttisempia näyttämön kohtaukset hämmentävän sujuvasti toteuttaen.

 

Ennen kaikkea näytelmä pystyy kuin revyymäisellä peililaitteistolla meille avaamaan vauhdikkaasti ja terävästi lähimenneisyytemme näköalat, paljastamaan yhteiskuntamme perustekijät, valtiomme päättäjät, ne, joiden vaikuttavuutta emme kenties ole ennen edes ymmärtäneet ja tekemään lähes unohdetun poliittisen suomalaisen naisen nyt Toisen tasavallan arvokkaimmaksi valtiomme ja kansakuntamme perustaksi. Esityksen henkilökuvat ovat draamakirjallisuudelle poikkeuksellisia – ne eivät sisällä lainkaan ihmistensä henkilöhistoriaa, vaan määräytyvät täysin heidän yhteiskunnallisesta vaikuttavuudestaan.

Kristiina Halttu kansanedustajaroolissaan

Päättyneissä sodissa miehet asein puolustivat itsenäistä Suomea ja samaan aikaan naiset pitivät yllä maan elinkeinoja, maataloutta, teollisuutta, sivistystä ja ruokahuoltoa.

Nyt naisten osuus, heidän sosiaalinen, sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen merkityksensä nousee lasertarkennettuun polttopisteeseen – he, meille usein jopa ennen tuntemattomat Irma Rosnelit, Sylvi-Kyllikki Kilvet, joita Katariina Kaitue pikakuvasi vauhdikkaissa rooliluomuksissaan tai Edit Terästö, Impi Lukkarinen ja Judith Nederström-Lunden, jotka Kristiina Halttu tusinaisessa rooliurakassaan loihti näyttämölle, olivat vasemmistolaisia merkittäviä naispoliitikkoja,  jotka omia aloitteita, omien poliittisten vasemmistopuolueiden ja henkilökohtaiset mielipiteensä kävivät esittämässä Eduskunnan puhujapöntössä ja siis myös tässä Toinen tasavalta -dokumenttiesityksessä –  sekä muidenkin puolueiden naiskansanedustajia näytelmässä esiintyi runsas joukko.

Aikakauden suomalaiseksi poliittiseksi päähenkilöksi kasvaa kuitenkin Urho Kaleva Kekkonen.

Toisen tasavallan aikana hän oli viiden Suomen hallituksen pääministeri ja neljä kertaa hänet 1956-1978 valittiin Suomen Tasavallan Presidentiksi. Tänä aikana hän vahvisti uudet hyvinvointivaltion merkittävät lait:

-Työttömyyskassalain ja lain työttömyyskorvauksesta 1960 – Työntekijöiden eläkelain 1961 – Kattavan sairausvakuutuslain 1964 – Työaikalain 1966 – Koulujärjestelmän perusteita koskevan lain 1968 – Opintotukilain 1972 – Kansanterveyslain 1972 – Lain lasten päivähoidosta 1973

Janne Reinikainen luo nuoremmasta Kekkosestaan juuri politiikkaan astuneesta, Etsivässä keskuspoliisissa työskennelleestä tutkija-kuulustelijastaan älykkään, viriilin, varsin harkitsevan ja selkeäpuheisen, valoisan hahmon ja miltei lakonisessa, viileässä reagoinnissaan uskottavan, kirkasajatuksellisen järkevän, hyvinpukeutuneen luotettavantuntuisen, oppineen ja kokeneen herrasmiehen.

 

Kohtaus, jossa Stalin ojentaa Kekkosta kommunismin merkityksestä Suomen valtuuskunnan Moskova-käynnillä, on ikimuistettavan dokumenttinen pala esitystä.

Vesa Vierikon näyttelemässä koko esityksen unohtumattomassa keskushenkilössä, vanhassa Kekkosessa, yhtä aikaa elämää, urheilua, politiikkaa, naisia, kansansuosiota, elämisen riehakkuutta, demokratiaa ja yksinvaltaa kokeneella ja harjoittaneella jätkämäisen sympaattisella miehellä, tuolla pienen Suomen ovelalla korkeasti oppineella kansanmiehellä, patriootilla, KGP-agentilla, on vielä hauraan ajattelemisensa ytimissä harvinainen näyttelijän suuri sielu tavoittaa sanottavansa. Nyt tuttu lämmin elämänhuumori sairauden hapertamanakin syntyy enää katseella ja kasvaa vanhuuden vapinaisessa Kekkosessa vaikuttavaksi näyksi: pienen pienin vivahtein, ajatus kuin kuultaa vähäisin kirkastumisin kasvoilla ja lähes unenomainen läsnäolo ympäri melskaavassa kaoottisessa valtakoneistossa jää ainutlaatuisen pysyväksi sanomaksi ikuisesta Suomen ainoasta ikoniksi julistetusta presidentistä Urho Kekkosesta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Esityksen musiikissa kaikaa lumoavasti Jussi Tuurnan pianomuunnelmina sodan jälkeisestä suomalaisuudesta mm. Sulle salaisuuden kertoa jos voisin (1940 Godzinsky) tai Valoa ikkunassa (1960 Hurme) romantiikkana, saati Kenen joukoissa seisot (Chydenius 1973) ja Oppimisen ylistys (1974 Ojanen) poliittisista laululiikkeistä viestien.

Varsinaista isänmaallista patrioottisuuta soi vielä Jean Sibeliuksen Finlandia ja aikakautensa keskeisen suomalaishenkilön – Kekkosen – lempilaulu Taito Vainion Kotkan ruusu… – politiikka ja romantiikka välittävät musiikilla vallan ja historian kulissit sodan jälkeisestä Toisesta tasavallasta.

 

Esa Leskinen TOINEN TASAVALTA

Työryhmä 

Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen, Vesa Vierikko

Muusikko Jussi Tuurna

Ohjaus Esa Leskinen Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Tarja Simone Musiikki Jussi Tuurna Valosuunnittelu Ville Toikka Videosuunnittelu Paula Lehtonen Livevideosuunnittelu Ida Järvinen Äänisuunnittelu Esa Mattila Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Taustoittava tutkija Riku Luostari Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

Esityskuvat  Mitro Härkönen

Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 12.2.2026

”Toinen tasavalta kertoo Suomen ponnisteluista säilyttää demokraattinen valtiomuotonsa Neuvostoliiton painostuksen, kansainvälisten konfliktien ja sisäisten poliittisten ristiriitojen puristuksessa. Esitys kuljettaa katsojan halki vuosikymmenten ja toisen maailmansodan jälkimainingeista vuodesta 1944, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen raskauttamalta aikakaudelta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka ja 1990-luvun laman porteille,  sekä yllättäen päättyy hurjan rellestäviin juppien skumppabileisiin. Toisen tasavallan keskushenkilönä ja aikakautensa itseoikeutettuna symbolina toimi Urho Kekkonen.”

https://www.kansallisteatteri.fi/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide Teatteriuudistus

Planeetta nimeltä maa

Lahden Loviisankadun Pikkuteatterin sali kaarikattoineen kauniin jännittävästi tummuvine salivaloineen loistaa teatteritaiteen lahtelaismenneisyyttä ensimmäisenä ammattiteatterina vieläkin lähes 80 vuoden takaa. Viime tiistaina saimme kokea jälleen hyvin omaperäisen teatterilajin harvinaisuutta ja samalla näytelmän aiheen ajankohtaista tulevaisuutta.

Terhi Tuomikko nukketeatterillisella taikuudella ja tarinan jännittävällä liikekielellä, nukeillaan yhdessä Amadeu Vivesin ihmeellisellä hiekka-animaatiotaiteen harvinaisen elävällä lavastuksella sekä avaruudellisella, esityksen liikettä somasti soljuttavalla Marko Häkkisen orkestraalisella kokonaismusiikilla loihtivat uutuuttaan kihelmöivän tarinan, jossa meidän jo 2-90. -elinvuottaan tavoittelevien kaikenikäisten katsojien silmät ja ajatukset olivat taas kerran teatteri-ihmeestä ihastuksissa.

 

Nyt varsinaisen tarinan pikku Luna oli jo täysin kyllästynyt kaikenlaiseen kiusaamiseen, vaikka se 10 vuotta sitten* pikkulapsena samalla kotipihalla vielä nauratti makeasti hänen yrittäessään pyydystää surisevaa pörriäistä kaikilla nopeilla hyökkäyksillään, otuksen kiinnisaamisessa onnistumatta. (*Lennä-esitys)

Jatkuva rauhattomuus vain jatkui vuodesta toiseen ja tuntui vielä sitäkin kiusallisempana, kun Lunasta omat kaveritkin vaikuttivat kuin vain häntä kiusaavilta ja koko elämä tylsältä. Luna halusi elää kerrankin rauhassa, kiireettä ja yksin omaa elämäänsä.

Juuri tänä iltana surullisena taivaalle katsellessaan Luna haaveili menevänsä sellaiseen paikkaan, missä kiusaajien, räksyttävän koiran saati pörriäisten sietämättömyys olisi taatusti poissa hänen elämästään.

Luna kuiskaa Kuulle toiveen päästä tämän luo. Yllättäen toive toteutuu ja pian Luna jo katselee kuun pinnalta kaukana siintävää planeettaa nimeltä Maa.

Mielikuvitus oli lennättänyt hänet taivaalle Kuu-lennolle, sen painottomuuden ihmeellisyyksiin ja avaruusnäkymiin, joissa taivaankappaleet kuten Maa-planeettakin näyttivät pieniltä pallokappaleilta. Mutta pian Luna kyllästyi ja tajusi, ettei kuussa mitään tapahtunut, ei ollut kaverin kaveria saati pörriäisiä, joita ajankulukseen olisi voinut pyydystellä. Kaikki oli tylsääkin tylsempää. Miten sitten kävi. Käy itse kokemassa!

 

Yli tusinan vuosia olemme Lahden seudulla saaneet kokea alkuaan espanjalaisen, mutta tänne jo asumaan ja perheen perustaneen Amadeu Vivesin, lavastustaiteeseen erikoistuneen taiteilijan, eri teatterien suuria kokoillan upeita lavastuksia ja nyt taas kerran tämän nukkenäytelmän maailman harvinaisinta taidelajia hiekka-animaatiota.

Käsikirjoitus: Terhi Tuomikko ja työryhmä

Hiekka-animaatioiden, nukkejen ja tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Amadeu Vives

Musiikin sävellys ja toteutus: Marko Häkkinen

 

Esiintyjät: Terhi Tuomikko ja Amadeu Vives

Kertojaääni: Terhi Tuomikko

Valosuunnittelu ja -toteutus, ohjausapu: Markus Karekallas

Valokuva kuusta (lavaste): Dave Brett

Nukenrakennusapu: Vilho Tohka

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Toinen tasavalta ensi-illan kynnyksellä

 

Esa Leskisen demokratia-aiheisen esityssarjan neljäs, itsenäinen osa, Toinen tasavalta, saa kantaesityksensä Suurella näyttämöllä 12.2. Esitys kertoo sotienjälkeisen Suomen ponnisteluista säilyttää demokraattinen valtiomuotonsa Neuvostoliiton painostuksen, kansainvälisten konfliktien ja sisäisten poliittisten ristiriitojen puristuksessa. Esityksen keskushenkilönä toimii Urho Kekkonen, ja roolin jakavat Janne Reinikainen ja Vesa Vierikko.

Kuva: Mitro Härkönen

Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama Ensimmäinen tasavalta kantaesitettiin vuonna 2022. Suomalaisen demokratian ensiaskelista kertova esitys saavutti suuren suosion, ja sen näki yli 42 000 katsojaa. Itsenäinen jatko-osa, Toinen tasavalta, saa kantaesityksensä Suurella näyttämöllä 12.2. Leskisen aiempien demokratia-aiheisten (Neljäs tie, 2013, Yhdestoista hetki, 2019, Ensimmäinen tasavalta, 2022) esitysten tapaan Toinen tasavalta edustaa dokumenttiteatterin syvää päätyä; se perustuu repliikkejään myöten lähes kokonaisuudessaan autenttisiin lähteisiin: muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, tutkimuskirjallisuuteen ja aikalaiskuvauksiin.

Älykäs ja viihdyttävä kuvaus Suomen rimpuilusta Neuvostoliiton puristuksessa 

Toinen tasavalta kertoo Suomen ponnisteluista säilyttää demokraattinen valtiomuotonsa Neuvostoliiton painostuksen, kansainvälisten konfliktien ja sisäisten poliittisten ristiriitojen puristuksessa. Esitys kuljettaa katsojan halki vuosikymmenten toisen maailmansodan jälkimainingeista aina 1990-luvun laman porteille, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen raskauttamalta aikakaudelta juppien skumppabileisiin. Esityksen keskushenkilönä ja aikakautensa itseoikeutettuna symbolina toimii Urho Kekkonen. Nuoremman Kekkosen roolissa nähdään Janne Reinikainen, ja vanhempaa valtiomiestä esittää Vesa Vierikko.

Kuva: Mitro Härkönen

Toinen tasavalta on yhtä aikaa älykästä ja viihdyttävää teatteria. Se tarjoaa dokumentaarisen tarkan ja samalla trillerimäisin kääntein etenevän lähihistorian kuvauksen, jonka vaikuttavuutta näyttelijöiden upeat roolityöt ja näyttämöllepano live-videoiden lähikuvineen vahvistavat. Katse kohdistuu vallan ja historian kulissien taakse, eikä epäselväksi jää, millaisen paineen alle poliittinen todellisuus voi alistaa yksittäisen ihmisen. Visuaalisuudeltaan riemukas esitys toimii myös nostalgiatrippinä, joka tempaa katsojan mukaansa. Musiikista vastaa Jussi Tuurna, joka myös soittaa livenä näyttämöllä.

Toinen tasavalta on pelon ja toivon täyttämä tarina kansakunnasta nimeltä Suomi, joka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kykeni torjumaan itseensä kohdistuneet uhat, sopimaan keskinäiset riitansa ja samalla rakentamaan tasa-arvoisen, kaikki kansalaiset huomioon ottavan hyvinvointiyhteiskunnan. Yhtymäkohdat vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen ovat ilmeiset, ja nykyisinä epävarmuuden aikoina esityksen viesti puhuttelee: Suomen idea oli selviytyä, ja me selviydyimme. Mitä opimme tästä?

 

Työryhmä 

Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Petri Liski, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Janne Reinikainen, Valtteri Simonen ja Vesa Vierikko

Muusikko Jussi Tuurna

Ohjaus Esa Leskinen Lavastussuunnittelu Kati Lukka Pukusuunnittelu Tarja Simone Musiikki Jussi Tuurna Valosuunnittelu Ville Toikka Videosuunnittelu Paula Lehtonen Livevideosuunnittelu Ida Järvinen Äänisuunnittelu Esa Mattila Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi Taustoittava tutkija Riku Luostari Ohjaajan assistentti Helena Vierikko

 

Palaamme esityksen ensi-iltaan arvioin.

TV

 

Kansallisteatteri tarjoaa keväästä 2026 alkaen mahdollisuuden seurata esityksiä tekstitettyinä englanniksi ja suomeksi. Suomenkielinen tekstitys on tiivistettyä ja yleiskielistä. Tekstityksen voi lukea omasta puhelimesta Subtitle Mobile -sovelluksen avulla. Tekstitys on saatavilla valikoiduissa näytännöissä ja esityksissä. Keväällä tekstitys on tarjolla esityksiin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta, Muistopäivä, Toinen tasavalta ja Täällä Pohjantähden alla. Tekstitettyjä näytäntöjä kevätkaudella | Kansallisteatteri

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide

Hauskan ihmeellisessä museossa

Useat meistä, joilla on jopa museokortti, eivät aina edes Helsinki-käynnillään ehdi tai ymmärrä vilkaista taiteen ihmeellisiä maailmoita. Yrjönkadun Amos Andersonin taidemuseon tilalle perustetun, uudenlaista taidekäsitystä ja kokeellista taidetta ylläpitävän Amos Rexin ovi aivan keskellä Helsingin sydäntä, Mannerheimintiellä entisen Lasipalatsin ja linja-autoaseman kiinteistössä, toisella puolen suurta liikennekatua jököttävän Mannerheimin ratsastajapatsaan kohdalla jää usein avaamatta. Pari päivää sitten taas asian muistimme ja onneksemme ovenripaan tartuimme.

Argentiinalaisen taiteilija Leandro Erlichin (1973) installaatiot ovat kuin teatterilavastuksia, joissa tutut arkipäiväiset ympäristöt – poutapilvet, hissi, koululuokka, junamatka – alkavat yllättäen käyttäytyä oudosti.

Amos Rexiin Leandro Erlich on luonut maailman, jossa kävellessämme ja katsellessamme alamme epäillä todellisuutta ja silmiämme. Matka unenomaisesta Pilvi-teoksesta etenee Jalkakäytävän, Kadonneen puutarhan ja Hissilabyrintin kautta huoneeseen, jossa istahdamme geometrisille kuutioille: kuutioilla istuessamme alamme nähdä kauempana lasiseinien läpi istuvammekin todellisuudessa luokkahuoneen pulpeteissa.

Me katsojat emme ole pelkkä sivustaseuraaja, vaan jo olennainen osa teoksia. Illuusiot niin arkkitehtuurin, painovoiman ja perspektiivin normaaleista säännöistä sekoittavat todellisuudentajuamme ja herättävät kysymyksiä. Voimmeko luottaa aisteihimme? Entä siihen, mitä pidämme totena?

 

Suuren museosalin aina uusien ihmeellisten visuaalisten teoskokemusten kautta pääsemme lopuksi tunnettuun Rakennus-teokseen, jossa helsinkiläinen jugend-talo muuttuu surrealistiseksi leikkikentäksi. Täällä ihmiset näyttävät leijuvan painottomina ja kävelevän seinillä – ja lopulta katsojakin on osa tätä taianomaista näytelmää.

 

Amos Rex                                                                                              Mannerheimintie 22-24                                                                          Helsinki                                                                                                  amosrex.fi

 

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta

Kuvassa Pirjo Määttä, Inke Koskinen ja Wenla Reimaluoto. Kuva Tuomo Manninen

Kun nämä päiviemme ja viikkojemme hetket mediat meitä taukoamatta muistuttavat Israelin ja Gazan kahtia jaetusta ihmisarvon sekä elämän ja kuoleman oikeutuksen käsitteestä, tuntui että olimme jo riittävästi kyllästyneet ja sulkeneet ajatuksemme  Kansallisteatterin Mikael Baranin uutuusnäytelmältä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta – aikalaiskuvaukselta, jossa kolmen naisen henkilökohtainen elämä kohtaisi maailmanpolitiikan – vielä kyllästyttävinä monologeina. Olimme Israel-Palestiina -tilanteeseen ylirokotetut, turtuneet – ei kiitos.

 

Toisin kuitenkin kävi. Näytelmämuotona, sisältönä, ohjauksena ja tulkintana kypsän elämänmakuiset herkät monologit tyhjensivät niin aidosti kolmen eri-ikäisen naisen omatuntoja, tuntemuksia elää rakettitulitusten ja murhajoukkojen sodan tuntemuksissa tai niiden keskellä, henkilökohtaista elämää, että tuntui kuin vain tällä tavalla – omaa, vielä jäljellä olevaa sielunsa ja rakkautensa realismia, unelmiensa voimaa tarkoituksellisesti hamuten – he jaksavat elää sodan kehyksissä ihan arkista yksityisyyttään, nauttiakin jäljellä olevista yhteisöllisyyden rippeistä.

 

Yksinhuoltajaäidin (Pirjo Määttä) keittiöön oli ilmestynyt yöllä hänen lapsuudenystävänsä, joka jo vuosia on asunut tuhansien kilometrien päässä, maassa, joka käy sotaa. Mikä on tämän fysiikan lait kumoavan vierailun merkitys?

Pirjo Määtän miltei äidillisen lämmin, elämänmyönteinen, kypsä ja kokenut nainen saa kokea elämässään vielä ihan perheen lasten kohtaamisen tavallisuutta, riemujakin, vähäisten ystävien lähi- ja kaukokohtaamisia, korvaamattomia yhteisiä muistoja sekä eronneen naisen elämänhehkun nautintojakin yksilövapautensa kruunuiksi. Naisen olemus ja elämän pienet ilot sädehtivät katsomoon saakka luontevuutta, arjen harkitsevaa, erittelevää mielekkyyttä – vaikka moniksi vuosiksi eteenpäin Määtän hienolla roolityöllä esimerkiksi ajatuksiimme tallennettavaksi.

Sofia Smeds luo esitykseen henkilöiden mielikuvahahmoja, sanattomia seuraajia ja myötäeläviä ystäviä liikkein, hahmotuksin, laulunkin tenholla esityksen tunneskaalaa avartaen.

 

Harjoituspianisti (Wenla Reimaluoto) saa lyhyellä varoitusajalla sijaiskeikan korrepitiittorin tehtävään Wagnerin oopperaan Jumalten tuho. Reimaluoto tuo koko esitykseen uudenlaista, rempseää, maanläheisen riehakasta realismia ja vauhdikkaan taiteilijapersoonan ronskin pontevaa elämänmahlaista elämänsykettä. Yllättäen korrepitiittori saa taiteilijaystävältään hoiviinsa 7-vuotiaan kummityttönsä tämän äidin lähdettyä lääkäriksi keskelle sodan konfliktia.

Vuosikymmenien raikkaimpia, suomalaisten näyttämöteosten vauhdin ja huumoritäyteyden roolikohtauksia saamme ihailla hänen selostaessaan tytölle, mitä korrepitiittorin tehtäviin kuuluu. Vastuu ystävän lapsesta ja muusikon työ yhdessä ovat kohtalokkaita luhistumatta kestää –  Wenla Reimaluodon vaikuttava roolityö.

 

Nuori nainen (Inke Koskinen) pääsee lehti-ilmoitukseen vastattuaan Kultaisen noutajan koiravahdiksi Tel Aviviin. Kohdattuaan kadulla kaksoisolentonsa hänen elämänsä ottaa uuden suunnan. Hän ajautuu seikkailuun, joka päättyy odottamattomalla tavalla.

Koskisen ihanan luontevaksi luoma, kokeilualtis, ennakkoluuloton nuori luo päivistään mutkattomia, impulsiivisia, elämänriemuisia ja ekstemporemaisia sekä uhkarohkean vaarallisia tapahtumia vihollismaassa vierailuin.

Yllättävä vihollisen hyökkäys, raaka, väkivaltaa, seksiä, verta, kuolemaa ja tuskaa täysi elämänkaaren synkkä loppu on teoksen kaiken runouden paljaaksi karsiva, realismin ja sodan merkityksen näytelmän julma finaali – Inke Koskisen eläytyneenä, väkevänä ja pysähdyttävän koskettavana roolityönä.

 

Valot sammuvat. Olemme täysin järkyttyneitä. Pitkä pimeys. Ja valtavan pitkät aplodit järkytyksemme ja vaikuttuneisuutemme merkiksi teokselle ja esittäjille.

Esityksen hieno, näytelmän tuntoja kaikaava musiikki syntyy flyygelistä, sen pelkistä kielistä tai koskettimista taitavasti tulkiten – harmiksi puhe ja musiikki kilpailevat, eivätkä alkupuolella esitystä löydä volyymista selkeyttä. Lavastus häikäisee upeana luomuksena, toimivina, muuntelevina visioina nähdä elämä ja unelma vielä edes irrallisina kappaleina.

 

Työryhmä

Rooleissa Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds

Muusikko Mariola Aniolek / Niina Ranta

Ohjaus Michael Baran Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari Musiikki Juhani Nuorvala Valo- ja videosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu Jani Peltola ja Juhani Nuorva Maskeeraussuunnittelu Anna Pelkonen

https://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/ohjelmistokalenteri

Runebergin päivä.

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta

Michael Baranin uutuusnäytelmä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta saa kantaesityksensä keskiviikkona 4.2.2026 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Esityksessä kolmen eri-ikäisen naisen tarinat kietoutuvat jokainen omalla tavallaan Israel-Palestiina -tilanteeseen kertoen lähihistorian julmimmista ja surullisimmista tapahtumista yksilön näkökulmasta. Monologeista koostuva esitys kuvaa naisten elämän käännekohtia, joita värittävät suru, ulkopuolisuuden tunne ja yhteyden kaipuu. Rooleissa nähdään näyttelijäkvartetti: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds

Kuva: Tuomo Manninen

Näytelmä on Baranin viidestoista, ja se kietoutuu Israel-Palestiina -tilanteen kautta tämän päivän maailmanpoliittisiin murroksiin käsitellen lähihistorian julmimpia ja surullisimpia tapahtumia kiertoteitse, yksilön näkökulmasta.

Monologimuotoinen, kieleltään rikas ja runollinen esitys kertoo kolmen menestyneen, mutta elämässään käännekohtaan päätyneen naisen tarinat. Yhä vaikeammin hahmotettavassa, helppoja totuuksia pakenevassa maailmassa heidän mielensä valtaa ulkopuolisuuden, surun ja ajoittaisen vihankin tunteet. Jokainen naisista etsii jotain muuta ja uutta ymmärtämättä itsekään vielä, mikä se jokin voisi olla. Rakkausko? Vai edes jonkinlainen yhteys toiseen ihmiseen? Näytelmän henkilöt eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinoitaan yhdistävät yllättävät yksityiskohdat.

Kuva: Tuomo Manninen

Työryhmä

Rooleissa Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto ja Sofia Smeds

Muusikko Mariola Aniolek / Niina Ranta

Ohjaus Michael Baran Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari Musiikki Juhani Nuorvala Valo- ja videosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu Jani Peltola ja Juhani Nuorva Maskeeraussuunnittelu Anna Pelkonen

Palaamme  kantaesitykseen arvioin.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Teatteritaiteilijoita silmästä silmään kohtaamaan

Betoniklubi on Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi, jossa tekijät haastattelevat tekijöitä teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä yleensä. Betoniklubi on teatteritaiteiljoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka, sekä uusien ajatusten ja
oivallusten synnyinsija.

Betoniklubi avaa ovensa tiistaina 13.1.2026 klo 17.00.

Ensimmäiset vieraat teatterinjohtaja Lauri Maijalan kanssa keskustelemassa ovat Mammal-näytelmään liittyen näyttelijä Kati Outinen ja näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen.

KEVÄÄN 2026 muut KLUBI-ILLAT:

ti 27.1.26 klo 18–19
Vieraina Jarkko Lahti ja Eeva Soivio / Sivuraide

ti 3.2.26 klo 18–19
Vieraana Heidi Herala / Maan ja veden välillä

ti 3.3.26 klo 18–19
Vieraana Asko Argillander / Haapajärven Elvis

 

Ovet avautuvat klo 17
Baari on auki klo 17–20
Tervetuloa!

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide Tanssi yhteiskunta

Kansallisteatterin kevään ohjelmistouutuuksia

https://lahenuutisia.fi/2025/11/10/kansallisteatterin-kevaan-2026-ohjelmistoa/ 

Tiina Puumalaisen uutuusnäytelmä Lady T kertoo Britannian Rautarouva Margaret Thatcherin viimeisistä elinvuosista muistisairaana Lontoon The Ritz -luksushotellissa. Kristian Smedsin Lapin Faarao kutsuu esiin taiteen ja henkimaailman ikiaikaista liittoa ja luvassa on muun muassa musiikkia, meditaatiota ja tietovisaa. Koreografi Sonya Lindforsin ONE DROP on yhteiskunnallisesti vaikuttava ja visuaalisen lumoava teos kolonialismin ja kapitalismin historiasta. Heikki Huttu-Hiltusen ohjaama menestysesitys Leikin loppu palaa ohjelmistoon yleisön pyynnöstä. Oboh on nuoren näyttelijä Leo Ikhilorin taiteellinen opinnäytetyö. Mascu-Fuck on taiteilija Moe Mustafan tanssia ja monologeja yhdistävä sooloteos, joka ravistelee maskuliinista yhteiskuntaa vatsatanssin kautta. Lavaklubilla nähdään suosittujen Sarvivälke- ja Kuka minä olen -esitysten kiertueversiot.    

Lady T – Hyvää yötä, Margaret Thatcher

Kuva: Mitro Härkönen

Lady T on Tiina Puumalaisen kirjoittama ja ohjaama uutuusdraama Britannian Rautarouvan ja alipalkatun hotellityöntekijän kohtaamisesta.

Jouluna 2012 Lontoon The Ritz -hotelliin muuttaa muistisairauden kuluttama nainen. Hän on enää varjo entisestään, vaikka hetkittäin näkyviin ilmaantuu vielä viiltävän itsetietoinen poliitikko. Vain hyvin harvat tietävät, että Margaret Thatcher tekee hidasta kuolemaa sviittinsä yksinäisyydessä.

Yksi näistä harvoista on Linda, hotellin pätkätyöläinen, jonka palkka ei riitä elämiseen ilman lisätienestejä. Linda on kuihtuneen hiilikaivoskaupungin kasvatti, jonka elämään Thatcherin politiikalla on ollut järisyttävä vaikutus.

Kahden täysin erilaista maailmaa edustavan naisen kohtaamisesta syntyy vaikuttavaa teatteria poliittisten päätösten seurauksista yksittäisille ihmisille. Lady T:n ytimessä ovat peri-inhimilliset teemat: muistaminen, unohtaminen ja anteeksiantamisen vaikeus.

Maalaamosalin intiimillä näyttämöllä hehkuvat Kansallisteatterin näyttelijätaiturit: Paula Siimes Thatcherina ja Maria Kuusiluoma hotellityöntekijä Lindana.

Kantaesitys Maalaamosalissa 15.4.2026

Työryhmä

Rooleissa Maria Kuusiluoma ja Paula Siimes

Ohjaus Tiina Puumalainen  Lavastus- ja pukusuunnittelu Teppo Järvinen  Naamioinnin suunnittelu Niko Sahlman

 

Lapin Faarao kutsuu ihmettelemään ihmettä

Kuvat: Verneri Pohjola ja Särestöniemi-Museo: Taina Veikkolin. Kuvankäsittely: Marko Kovero

Lapin Faarao jatkaa ohjaaja Kristian Smedsin pohjoisen taiteilijoista inspiroituneiden, epäsovinnaisten näyttämöteosten sarjaa. Aiemmat Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä nähdyt esitykset ovat olleet Palsa (2014) ja Tabu (2015).

Taiteilija Reidar Särestöniemen henkinen jälki suomalaisessa taiteessa ja yhteiskunnassa on merkittävä. Hänen henkilöään ja taidettaan on vuoroin rakastettu ja vihattu, ylistetty ja pilkattu. Suurten ristiriitojen, värien ja visioiden taiteilija jätti jälkeensä ison puumerkin.

Esitys kutsuu esiin Särestöniemen henkistä perintöä. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin johdolla sukelletaan Lapin Faaraon ihmeelliseen maailmaan. Verneri Pohjolan ja Kirke Karjan esittämä musiikki puhaltaa ja soi läpi esityksen. On tarinankerrontaa ja runoutta. On hiljaisuutta ja havinaa. On rauhallista ja radikaalia.

Lapin Faarao kutsuu ihmettelemään ihmettä. Luvassa on muun muassa musiikkia, meditaatiota, tietovisaa ja yhteyttä henkimaailmaan. Kertakaikkisen omalakista näyttämötaidetta.

Suurella näyttämöllä 12.5. ja 16.5.2026

Työryhmä

Näyttämöllä Hannu-Pekka Björkman, Kirke Karja ja Verneri Pohjola

Ohjaus ja teksti Kristian Smeds  Musiikki Verneri Pohjola

 

ONE DROP on rajoja rikkova teos kolonialismin ja kapitalismin historiasta

Kuva: Tuukka Ervasti

ONE DROP on palkitun koreografi Sonya Lindforsin viihdyttävä ja viiltävän analyyttinen teos, jossa teatterin, nykykoreografian, katutanssin ja oopperan maailmat vuotavat toisiinsa.

Yhteiskunnallisesti vaikuttava, visuaalisesti lumoava ja karismaattisen esiintyjäkaartin tähdittämä esitys on saanut ylistystä ympäri Eurooppaa. Suomalaisen mustan näyttämötaiteen merkkiteos vierailee Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä toukokuussa. Esitys jatkaa Lindforsin monivuotista teossarjaa, joka käsittelee valtaa, representaatiota ja mustan kehon politiikkaa.

Teoksen nimi viittaa sekä reggaemusiikin “one drop” -rumpurytmiin että Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa luotuun rotuerottelulakiin (Race Separation Act), jonka mukaan yksi pisara ”mustaa” verta teki ihmisestä ulkonäöstään huolimatta mustan. Yhden pisaran sääntö teki näkyväksi sen, miten rodun teknologia luotiin hallitsemaan ja epäinhimillistämään mustia ja ruskeita ihmisiä.

Suurella näyttämöllä 23.5. ja 25.5.2026
After Sweat -klubi 23.5. esityksen jälkeen Lavaklubilla

Työryhmä

Koreografia & ohjaus Sonya Lindfors Esiintyjät Antonia Atarah, Maele Sabuni, Kamilla Halid, Alen Nsambu, Marlon Moilanen, Isabella Shaw Äänisuunnittelu Jussi Matikainen Valosuunnittelu Erno Aaltonen Pukusuunnittelu Sanna Levo Lavastussuunnittelu Aino Koski Libretto Sonya Lindfors Muut tekstit Sonya Lindfors & työryhmä  Tuotanto UTT ry & Sonya Lindfors Osatuotanto Big Pulse Dance Alliance (Zodiak – Uuden tanssin keskus / FI, Dance Umbrella / UK, Julidans/NL), Goethe-Institut (International Coproduction Fund), Finnish Cultural Institute for the Benelux, Apap – FEMINIST FUTURES (a project co-funded by the Creative Europe Programme of the European Union), Beursschouwbourg

 Leikin loppu palaa ohjelmistoon

Kuva: Harri Hinkka

Heikki Huttu-Hiltusen ohjaama Leikin loppu on työryhmän, Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin, yhteistuotanto ja se sai ensi-iltansa Maalaamosalissa 9.4.2025. Esitys keräsi runsaasti kiitosta sekä yleisöltä että kriitikoilta ja se palaa ohjelmistoon keväällä.

Samuel Beckettin absurdissa klassikkonäytelmässä tuhotun maailman raunioilla asuvat kellariinsa piiloutuneet viimeiset eloonjääneet: sokea Hamm ja häntä palveleva Clov. Dystopian keskellä jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin rippeet loputtomalta tuntuvasta valtapelistä, joka jatkuu jatkumistaan.

Näytelmä on tuttu ja tunnettu eikä sen tekstistä saa muuttaa piiruakaan. Kuitenkin, kun teokseen nyt tarttuvat liikenneonnettomuudessa halvaantunut näyttelijä Pekka Heikkinen ja pakolaisena maahan tullut näyttelijä Bakr Hasan, palvelijan ja palveltavan roolien lisäksi kysymys on monesta muusta tasosta ‒ eikä kaikki ole niin ilmeistä kuin päältä näyttää. Kaksikon alkuasetelma on selkeä: maahanmuuttaja palvelijana ja ”eurooppalainen” pyörätuoliin vaipunut valittaja palveltavana. Aikaamme peilaava klassikkonäytelmä osoittaa jälleen olevansa ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Näytelmän suomennoksen on tehnyt Samuel Beckettin Endgame-näytelmän pohjalta Mika Leskinen (2011). Mika Leskisen suomennos on nimeltään Loppupeli.

Työryhmä

Näyttämöllä Bakr Hasan, Pekka Heikkinen, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen

Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen  Suomennos Mika Leskinen Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio  Lavastus- ja pukusuunnittelu työryhmä  Valosuunnittelu Ilkka Niskanen Vastaava tuottaja Teatteri Siperia / Marika Heiskanen

 

Näyttelijä Leo Ikhilorin taiteellinen opinnäyte Oboh yhdistää rituaalin, ruumiillisuuden ja synkän estetiikan

Kuva: Deepak Panglia

Oboh on nuoren ja taitavan Leo Ikhilorin Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyn taiteellinen opinnäyte. Esitys on karkean lohdullinen ja autofiktiivinen tulkinta minuudesta – kertomus yksinolosta, yksinhuoltajaperheestä ja väkivallasta levottomien sielujen lähiössä.

Teos ammentaa inspiraationsa Lounais-Nigerian Esan-heimon kulttuuriperinteistä ja yhdistää rituaalin, ruumiillisuuden ja synkän estetiikan. Se on taru, luomiskertomus ja kasvutarina pojasta nimeltä Oboh.

Esitys yhdelle näyttelijälle yhdistää tanssin, musiikin ja voimakkaan ruumiillisen ilmaisun monodraaman muotoon.

Maalaamosalissa 3.‒7.2.2026

Esityksen kielet ovat suomi, englanti ja esan.

Työryhmä

Esityskonsepti ja esiintyjä Leo Ikhilor

Valosuunnittelu Pinja Kokkonen  Avustava äänisuunnittelu Samuel Chezeck

 

Mascu-Fuck käsittelee epäonnistuneiden suhteiden aiheuttamia haavoittuvuuksia

Kuva: Kansallisgalleria | the Finnish National Gallery / Pirje Mykkänen

Mascu-Fuck on taiteilija Moe Mustafan sooloteos, jossa uhmataan rajoittavaa miehen mallia vatsatanssilla. Esitystä ovat inspiroineet ikoniset egyptiläiset vatsatanssijat, kuten Suhair Zaki ja Samia Jamal.

Teos käsittelee homoksi kasvamista, hylkäämiskokemuksia, vanhempien vaikutusvaltaa lapsiinsa ja epäonnistuneiden suhteiden aiheuttamia haavoittuvuuksia.

Esitykset Pienellä näyttämöllä 23.5. ja 25.5.2025.

Ensiesitys oli Kiasma-teatterissa 15.8.2023.

Työryhmä

Konsepti, teksti, ääni Moe Mustafa Lavastus- ja valosuunnittelu Julia Jäntti Puvustus Angela Culkin Mugisha

Alkuperäisteoksen tilaaja Kiasma-teatteri (2023) Alkuperäisteoksen tuotanto PALO Art Productions Alkuperäisteoksen tukijat Taike, Helsingin kaupunki, Saaren residenssi (Koneen säätiö)

Sarvivälke- ja Kuka minä olen –esitysten kiertueversiot Lavaklubille

Sarvivälke Lavaklubilla 10.2.2026

Kuva: Katri Naukkarinen

Arda Salaniemen kirjoittama Sarvivälke on väkevän todentuntuinen sukellus nuoren naisen elämään. Koskettavan päähenkilönsä kautta monologinäytelmä pohtii itsetuhoisia ajatuksia ja olemassaolon mielekkyyttä ‒ vaiettuja aiheita, jotka kuitenkin ovat todellisuutta liian monille.

Alkuperäisversion kantaesitys oli Omapohjassa 9.3.2024. Sarvivälke-esityksen kiertueversion sovituksen mahdollistivat Kansan Sivistysrahasto, Niilo Helanderin Säätiö sekä Kansallisteatterin saamat lahjoitukset. Lokakuussa 2025 esitys kiersi kaikissa Valtion koulukodeissa.

 

Duo Musaico: Kuka minä olen? Lavaklubilla 2.2.2026

Kuva: Jeroen Sebrechts, kuvankäsittely Samüel Vangerven

Angela Aldebsin ja Rami Thawin ovat Duo Musaico, ja heidän omista tarinoistaan syntynyt esitys Kuka minä olen? on tanssi- ja musiikkiesitys kodin löytämisestä. Aldebs on Syyriasta kotoisin oleva tanssija ja koreografi, joka on aiemmin esiintynyt muun muassa Kansallisteatterin Undocumented Love -esityksessä. Thawi on syyrialais-venezuelalainen muusikko, jonka musiikki yhdistelee eri mantereiden kulttuurisia vaikutteita.

Teoksessa eri kielten sanat ja tanssi sulautuvat kokonaisuudeksi kitaran, viulun ja lyömäsoitinten kanssa. Taiteilijat punovat arabiasta, englannista, suomesta ja espanjasta kielirajat ylittävän äänikudoksen, jossa sanat lakkaavat merkitsemästä ja tunteet puhuvat.

 

Lisätiedot:

Pääjohtaja Mika Myllyaho
Sähköpostiosoite mika.myllyaho@kansallisteatteri.fi

Viestintäpäällikkö Karoliina Masalin
Sähköpostiosoite karoliina.masalin@kansallisteatteri.fi

Suomen Kansallisteatteri on vuonna 1872 perustettu vanhin suomenkielinen ammattiteatteri. Kansallisteatteri on taiteellinen teatteri, jonka ohjelmistossa nähdään uutta kotimaista draamaa, kiinnostavia ulkomaisia näytelmiä ja parhaita klassikoita. Ydinarvomme ovat taiteellisuus, yhdenvertaisuus ja keskustelevuus.

Kategoriat
kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri yhteiskunta

Hyvää joulua