Kannen valokuva: Känkäsen ja Saastamoisen perhealbumit
Olen nyt viimeinkin jaksanut lukea läpi koko 172-sivuisen Päijät-Hämeen tutkimusseuran 38.vuosikirjan, joka oli saanut nimekseen LAHTI 120 KOTIMME.
Muutama viikko sitten saatuani saman yhdistyksen jäsenenä kirjan kirjoitin siitä seuraavan:
Tarkan, yksityiskohtaisen lukemisen ja pitkään seudullamme asuneen lahtelaisen näkemys kirjasta on edelleen tuon ensivaikutelman värittämä – tieteelle henkilöllisyytensä, useat kirjoittajat koko elämäntyönsä antaneet eivät kykene aina välittämään tietoja meille tavallisille lukijoille. Meille syntyperäisille lahtelaisille aiheen nimi Lahti 120 kotimme on pikemminkin kovin keinotekoinen. Mikä ansio tuo 120 vuotta kaupungille oikein muka on? Se vaikuttaa kovin kaupalliselta: myyntiorganisaatiot, kaupat, taidelaitoksetkin hokevat tuota aihetta, todistaakseen ostajille pakollisia hankintoja tuon 120-vuosiluvun perusteella, samoin taidelaitokset hokevat ohjelmissaan 120-lukua ikään kuin turvatakseen mesenaattiensa myötämielisyyden avustushankkeilleen ja paikallisille rahoituselimilleen.
On kuitenkin tällaisen kriitikkopolon mieluinen pakko poimia kirjasta suurta yleistä tietoa ja totuutta sisältävät artikkelit kuin kermaksi tästä teoksesta, nekin harvapiikkisellä haravalla ja vain luettelomaisesti perustellen. Tuohon haravointiin liittyy myös ne liian monet kirjoitusvirheetkin, joita kirjan sisältö – oikolukijan puutteessa – sisältää sanomalehtien tapaan.
Ensimmäinen kirjan herkuista on esipuhe, jonka on laatinut seuran puheenjohtaja Martti Keränen. Se on kerrassaan upean hurttihuumorinen sanomassaan – komea lyijykynäpiirros kaupungistamme symboleineen (sivu 5).
Toinen hieno ja selkeä artikkeli on Aluksi (sivut 7-9), jossa kirjan toimittajanelikko tekee ansiokkaan selvityksen eri kirjoituksista, jokaisen kirjoituksen sisältökokonaisuuden lyhyesti referoiden. Pelkästään nämä sivut lukemalla kirjan sisältö hahmottuu hyvin.
Markku Kosken kirjoitus (s.11-15) on lyhyessä muodossa ja tarkassa sisällössään sopiva kenen tahansa luettavaksi. Myös kahdessa ainokaisessa asialainausviitteessä se on esimerkillinen teokseen.
Sonja Aarniola–Järvinen tuo yllättävän uuden nimen kaupunkimme historiaan Märtha Herckmanin Valmistavan koulun vaiheita kuvatessaan (s- 45-56). Lahden virallinen koulutoimi saa kirjoituksessa vakuuttavan perusteen yksityiskoulujen ja erityisesti naisoppilaiden koulunkäynnille myös kaupungissamme.
Päivi Ruutiaisen kirjoitus – Suomen kultaseppäkaupunki – on yksi ylivoimaisesti kattavin, asiantuntevin ja todistusvoimaisin teoksen kirjoituksista, kuvaamaan myös sitä, miten näköalattomasti kaupunkimme insinöörikoulutuksen johtamat ajatukset tuhosivat kaupunkimme ja maamme merkittävimmät taideoppilaitokset ja sen yhden timanttisimman, Lahden kultaseppäkoulun, sen elämän lopettamisen ammattikorkeakoulun koulutuksen vetäjien lakkautuspäätöksellä.
Eero Hintsanen: Skull Crown, objekti,21, hopea, koko 33x30x21cm, paino 1063 g. KUVA: Lari Heikkilä
Ruutiaisen alan asiantuntevuus ja kuvat todistavat yhä kultaseppäalan vetovoimaisuutta – jonka Lahti typerässä lähes yksityiseksi koulutukseksi monopolisoituneessa koulutuskonsernimahdissaan lakkautti. Artikkelissa saamme myös asiantuntevat opastukset muutaman Lahdesta lähteneen huipputaiteilijan kultaseppäammattikoulutuksen jalostumisille ja eriytymisille maailmanluokan omasävyisiksi ja ainutlaatuisiksi, tuottaviksi taiteilijoiksi (sivut 70-83).
Kati Honkanen tuo syystä kovin haikean muistelun Palmeniasta, joka aikanaan oli todellinen lahtelainen yliopisto Helsingin yliopiston toimivana, itsenäisenä hallinnollisena satelliittina ja moniin eri alan tutkintoihin johtaneina yliopistollisina opetuksina opettajineen (sivut 84-93).
Taatusti kirjoituksista lahtelaisin, hauskin ja jo urheiluinhimillisyydessään maukkain on Antti Kariston selvitys (s.94-107) mäenlaskun harrastamisen ja mäenlaskun hyppykilpailujen menneeseen maailmaan. Sieltä Karisto marssittaa lahtelaishyppääjiä nimeltä, tyyliltä, taipumuksilta ja saavutuksilta luonnehtien kymmenittäin – suuria maailmanmestareita tai seudun pikkutösien hyppääjäharjoittelijoita eri puolilta kaupunkiamme suuren liudan.
Lahden Iso.Vuoden 1953 Salpausselän kisat menossa. KUVA: E.Blomberg, Museovirasto
Jopa ajan isot hyppyrimäet Lahti-Kouvola-Kaipola-Puijo ja Holmenkollenkin saavat Kariston antamat tyylipisteet mäen kelvollisuudesta ja puutteista tasaväkiseen kilpailuun tai mäkityyliltään liian yksilöllisen kilpailijan mahdollisuuksiin menestyä niissä. Ja Helsingin hyppyrimäille hän antaa niiden pienuudesta makeat naurut. Kovin seikkaperäisen hauska ja tosi on tämä kirjan luku asiantuntevien ja asiantuntemattomienkin lukea. Mutta kuitenkin kaikki miltei jo historiaa, menneitten talvikausiemme historian jäännettä ja juuri suomalaisuuden ainutlaatuista historiaa Lahdestamme.
Aija-Riitta ”Tiitu” Saastamoinen luo lämpimän kirjoitelman perheensä, lapsuutensa ja elämänsä kaaresta yhdessä kaupunkimme lapsirikkaassa, aina mielenjäävässä kaupunginosassa. Soma ja lämmittävästi sydämensopukoista pulpunnut, omakohtainen sisältö on poikkeuksellinen luku teoksessa (s.149-159).(+otsikkokuva)
Lahden kaupunkihistorian laajeneminen sai aikanaan ystävyyskaupunkisopimusten muodossa ensin Pohjoismaissa ja Neuvostoliitossa sitten monessa eurooppalaisessa valtiossa uuden lavennuksen yhteiskuntien kansainvälisyyteen. Ilkka Haapolan laaja (sivut 56-69), yksityiskohtainen ystävyyskaupunkikirjoitus erityisesti unkarilaisen ystävyyskaupungin Pecsin kanssa tehtyyn monivuotiseen, vuorovaikutteiseen yhteistoimintaan on jo täyttä mennyttä historiaa. Ystävyyskaupungit on lahtelaisessa kulttuurikaupungissa nuijittu vihreiden verkojen alle unholaan.
Olen tieten tahtoen jättänyt sisällöiltään, viestimistaidoiltaan ja tietoudeltaan teoksen laajimmat kirjoitukset käsittelemättä ja muutamat kirjoitukset anteeksipyytäen sivuuttanut kokonaan – kaupunkikokonaisuuden suunnittelun maan huippuasiantuntija Riitta Niskasen (s.16-33), karjalaisuuden ekspertin Terhi Pietiläisen (s.120-139) ja kaupungin syntyaikojen, teoksen kenties sujuvasanaisimman viestijän Janne Ridanpään (s.34-45) tekstit, joiden katson edustavan nykyisen kaupunkimme syntymisen perustuntoja. Niitä tietenkin rasittaa nuo alussa mainitsemani asiantuntijaviitteiden suuret keot. Taitavina kirjoitustöinä eri tieteiden osalta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosijulkaisujen kaanoniin ne sopivat historiaamme edustavina otoksina tieteen ja tutkimuksen Lahdesta.
lahenuutisia.fi
lahenuutisia@gmail.com
2 vastausta aiheeseen “LAHTI KOTIMME”
Kiitos arvostelusta ja erityisesti henkilökohtaisista kehuista, jotka lämmittivät suuresti!
Tahdon avata lähdeviitteiden käyttöä parilla lauseella. Kun kyse on tutkimuksellisista artikkeleista, jotka tuottavat uutta tietoja ja uusia tulkintoja, on aivan ensiarvoisen tärkeää kertoa, mihin lähteisiin nämä tulkinnat perustuvat. Kyse on sananmukaisesti luotettavuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kuka tahansa voi viitteiden perusteella tarkistaa samat lähteet ja arvioida, onko kirjoittajan tulkinta niistä pätevä.
Ymmärrän, että tekstin seassa vilisevät ”nootit” saattavat heikentää luettavuutta, mutta Tutkimusseuran vuosikirjoissa on pyritty valitsemaan lukukokemusta vähiten häiritsevä tapa: viitteet ja lähdeluettelot on sijoitettu tekstin loppuun, josta ne voi halutessaan sivuuttaa. ”Viiteapparaattia” on kuitenkin pidetty arvokkaana siksi, jotta artikkelit kelpaavat lähteeksi myös jatkotutkimukseen, ehkä joskus jopa päätöksenteon taustaksi.
Kiitos lukemisen jaksamisesta ja arvokkaista arvioista!