Kategoria: yhteiskunta

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri teatteri yhteiskunta

Ihmeellinen maalari tänään ensi-illassa

Kuvaaja  Aki Loponen

Ihmeellinen maalari

on Red Nose Companyn klovni-näyttelijä Timo Ruuskasen kirjoittama ja esittämä tarina heinolalaisen runotyttö Kaarina Helakisan samannimisestä sadusta.

Esityksessä yhdistyy nukketeatteri, klovneria ja livemusiikki kauniiksi tarinankerronnaksi, taianomaiseksi maailmaksi suuren kaupungin yksinäisestä miehestä, maalari Sutisesta. Hänen elämänpyrkimyksensä on etsiä ja löytää parempi elämä, joksi hän ehdottaa onnen lähteeksi toisen huomaamista.

”Luin tätä satua omille lapsilleni viitisentoistavuotta sitten. Se upposi myös mielikuviini pysyvästi ja ajattelin, että siitä voisi joskus tehdä kenties esityksen, niin kaunis ja mielikuvituksellinen sen tarina on”, kertoi Timo Ruuskanen.

Teksti Kaarina Helakisa, Timo Ruuskanen
Ohjaus, esityskonsepti ja esiintyjä Timo Ruuskanen
Lavastus, puvut, nuket, videosuunnittelu, valokuva Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu ja musiikki Jukka Vierimaa, Timo Ruuskanen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Lahden kaupunginteatteri

Kantaesitys keskiviikkona 16.9.2026 klo 18.00 Studionäyttämöllä

 

Helakisa joulukuussa 1970. Kuva: Erkki Laitila.Kuva vuonna  1970 Erkki Laitila

Kaarina Helakisa (1946-1998) luetaan toisaalta Itä-Hämeen kuuluisiin krjailijoihin Maila Talvion, Uuno Kailaan, Inkeri Kilpisen ja Arvi Kivimaan kanssa. Heillä kaikilla on Heinolaan ja Hartolaan sukulaisyhteyksiä. Kaarina Helakisa, vaikka syntyi ja kuoli Helsingissä kävi oppikoulunsa Heinolan yhteiskoulussa ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo ollessaan  abiturientti vuonna 1964 nimeltään Kaarina Helakisan satukirja.
Kaarina Helakisan perheelle Hartola ja sen mummola oli tärkeä paikka, ja hänet on myös haudattu sinne.
Satu Ihmeellinen Maalari löytyy tästä satukirjasta:
Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Betoniklubi kutsuu keskustelemaan teatterista, taiteesta ja elämästä

Lahden kaupunginteatterin oma keskusteluklubi Betoniklubi pyörähtää jälleen käyntiin teatterin lämpiössä.

Teatterinjohtaja Lauri Maijalan isännöimissä illoissa tekijät keskustelevat teatterin tekemisestä, taiteesta ja elämästä. Ovet avautuvat klo 17, keskustelua käydään klo 18-19 ja teatterin baari palvelee klo 17-20.

Betoniklubi on teatteritaiteilijoiden ja yleisön matalan kynnyksen kohtaamispaikka sekä uusien ajatusten ja oivallusten synnyinsija. Tilaisuudet ovat avoimia kaikille kiinnostuneille. Keskusteluja voi seurata suorana Lahden kaupunginteatterin YouTube-kanavalla. Tallenteet ovat katsottavissa myös jälkikäteen.
https://www.youtube.com/@LahdenKT

Syksyn 2026 ensimmäinen Betoniklubi tänään

Ti 15.9. klo 18-19
Kerttu-Kaarina Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset
Vieraina ohjaaja Laura Mattila, näyttelijä Nenna Tyni ja näytelmäkirjailija Iira Halttunen.

…………………………………………..

15.9. klo 18-19

Tänään aamulla laadittu tiedotus maamme ainutlaatuisimmasta kulttuurikeskustelusta, jossa teatteritaiteilijat ja yleisö ovat (jo viime näytöntökaudella) päässeet aidosti keskustemaan tulevasta näytelmästä, sen tekijöistä ja ajatuksista ennen näytelmää, osoittautui kuitenkin illalla klo 18-19 monellakin tavalla yllätykselliseltä.

Kaksi keskustelijaa oli kyllä paikalla, mutta ei luvattuja teatterinjohtaja Lauri Maijalaa eikä näyttelijä Nenna Tyniä.

Vastineeksi teatterin ala-aulan oli kansoittanut yli 150 teatterista kiinnostuneen yleisöjoukko, jolle ei tahtonut enää löytyä kolmesta eri kerroksestakaan siedettäviä näkemiselle tarpeellisia istumapaikkoja teatterin aulaan sijoitetusta Betoniklubista. Saimme kuitenkin ainakin kuulla sekä näytelmän kirjoittaja Iira Halttusen että varsinkin näytelmän ohjaaja  Laura Mattilan suorastaan hykertelevän hauskaa ja naisenergian kehumisen lumossa huumaantunutta keskustelua Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjan sisällöstä ja siitä valmistuvan näytelmän lahtelaisuudesta. Tuo jälkimmäinen jäi selvästikin niin teennäiseksi ja epäluotettavaksi, että vähintäänkin sitä varten aitojen lahtelaisten kannattaa tulla esitystä katsomaan, oikomaan  1960-luvun Lahden näkymiä ja tuntoja esityksestä. Tosin yksi paikka, Suosalmen lapsuuskoti -Lahden Asemapäällikön talo -rakennus – on yhä pystyssä.

 

Alla illan keskustelijakolmikko:

Annamari Saure, Iira Halttunen ja Laura Mattila

Oheisesta linkistä voivat kaikki ne, joilla on kotitietokone, katsoa ja kuunnella vielä koko tunnin keskustelun.

https://youtu.be/h9D8Ir4LoHw

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden Kolmen Pennin Oopperassa

Eturivi: Henrik Hammarberg, Aurora Manninen, Saana Rautavaara, Henna Wallin, Nenna Tyni, Laura Huhtamaa, Annukka Blomberg.
Keskellä: Veeti Vekola, Tomi Enbuska,
Takarivi: Jori Halttunen, Mikko Jurkka

Lahden kaupunginteatterin Kolmen pennin ooppera on Lauri Maijalan sydänjuurista ja katkeamattoman rikkaasta mielikuvituksellisesta ajatusmyllystä muokkautunut rajun komea musiikillinen, ajantuore teatteriohjaus, henkisessä voimassaan rajaton, selkeydessään ja sisällöllisessä ilmaisussaan jokaiselle katsojalle tosin kovin erilaisin poliittisin prosenttiluvuin avautuva, mutta vähintäänkin Brechtin runoin ja Weillin musiikin oopperallisin parodiamakuisin aarioin se vetää musikaalisen loistavasti tulkittuna hymykaaret kasvoillemme vakavankin kohtauksen taustalle elämän lämpöä ja tunteen herkkua meille sopivin pisaroin lohduksemme tarjoten.

Pelkästään ohjaajan ja lavastajan (Minna Välimäki) yhdessä loihtima vaikuttava lavastus, lavan takaseinän silhuetein, korkein telinein ja pylvästöin sekä esineistöin ja muutamin eturamppiin toisinaan hetkeksi ilmestyvin pikkuyksityiskohdin, kuvaa koko esityksen interiöörin menneen ja nykyelämämme maailmaksi, jossa matkaamme kuin suuressa tehtaassa koko ihmiskunta vauhdiltaan yhä vain kiihtyvine ja arvaamattomine liukuhihnaisine tapahtuminemme. Niissä ohi virtaavat yhtä hyvin menevät tai vastaantulevat ihmiset kuin esineetkin, tapahtumat jopa aikakautemme jatkuvasti kiihtyvät sotilasvarustukset loppumattomin asevalmistelujen sotilasajoneuvoin, ammuksien, tykkien, ajan panssarivaunujen ja ohjuksien jonoina silmiemme ohi, milloin minnekin päin mannertamme ja maailmaa taukoamatta siirtyen.

Samaan aikaan sivistynyt maailma jatkaa omalla näennäisellä varallisuudellaan siirtomaiden riistoa lähes ilmaiseksi ostamalla liukuhihnojen täydeltä eteläisten kehitysmaiden hedelmiä ja niitä sitten läntisen maailman liike-elämän voitoilla muka ostellen, ylenpalttisesti nautiskellen tai liikkuupa hihnalla uudet sähköjärjestelmätkin miltei jokaiselle paikkakunnalle noita akuutteja datajärjestelmäkokonaisuuksia kuljettaen.

Vain köyhien luokka on pudonnut tästä vauhdista. Se joutuu itsensä ja ruumiinsa uhraamaan nälän ja puutteen tielle, ammattimaisten hyväksikäyttäjien ja kyseenalaisten liikeyritysten komennossa leivänmurusensa ansaitsemaan.

Näyttämöllepano Lahden Suurelle teatterinäyttämölle koneistuksineen monine taitavine teknisine henkilöineen tekee koko esityksestä harvinaisen nykyaikaisen.

 

Entä Brecht ja hänen säveltäjänsä Weill? Ovathan hekin mukana, jos kohta aina valppaan Maijalan roolisateenvarjon alta tarkkaan pohdituin, harjoitetuin tarinan äkkikääntein ja hahmoin. Näyttelijöiden fasadit eli naamat ja rintamukset ovat aina yleisöön päin. Jo koko epäoopperan alku leikataan Brechtin tapaan tahallisesti poikki estäen katsojan samaistuminen tunnelmaan. Juuri silloin Brechtin tekstin ja esityksen klassisen satiirin kaikkinainen varma tae kera ainutlaatuisten Weillin sävellysten on helppo meihin uppoutua. Koko ensemblen 12 näyttelijän täydeltä, upein muotipuvuin (Joona Huotari-Andreou) koemme yksilöinä erottuvina ja nautittavina laajakirjoisen merkitsevästi esityksessä: verratonta, upeaa silmänruokaa kaupungissamme! Siihen, että köyhälistö ja äveriäisyys olisivat kovinkin ulospäin erilaiset Brechtin tapaan vielä tässä oopperallisessa esityksessä, emme tosin enää usko todellisuudessamme, sillä niin samankaltainen, sekasortoinen, epävarma ja kaaosmainen on aikamme luokkajakoinen maailma, että se ja näyttämön tapahtumat lähes yhtenevät.

Lauri Maijalan omatyylisiä henkilöitä kipuilee näyttämöllä jälleen – osattomia (Veeti Vekola) maailmankansalaisia henkisesti heppoisina ja niin aineellisesti kuin tarinallisesti turhaan maailmaan syntyneinä – vain osattomina kerjäläisinä maailman  syntisiksi tarpeellisia. He ovat jälleen esityksen suola, katsojan arvuuteltava esityksen elementti ja kas – ohjaajalle ominainen klisee paholaisesta (ensi-ohjauksensa The Black Ride -esityksen mukaan) näyttää tällekin esityksen ihmissuvulle siunaantuneen tarpeen olla aina läsnä – jälleen ontuvajalkaisena oliona (Henna Wallin).


Kolmen pennin oopperassa tarinan kauniinkiltin Polly Peachumin (Aurora Manninen) roolin viattomuus kääntyy tyypilliseksi kaikkien tyttöjen kapinaksi vanhempiaan vastaan hänen rakastuttuaan tunnettuun kuuluisuuteen suureen murhaajarikolliseen Puukko Macheathiin ja vielä karattuaan kotoa, mennäkseen tämän kanssa naimisiin. Aurora Manninen tulkitsee naiseutensa pyyteet ehdottomuudeksi. Hänen ajattelunsa on luontevaa aitoudessa ja totuudellisuudessa, sillä hän on nähnyt omassa kodissaan lähes pelkästään köyhien hyväksikäyttöä – ei hänen kotinsa saati vanhempansakaan mitään vilpittömiä ole. Hän esittää myös esityksen yhden upeimmista Weillin melodioista unohtumattomasti ja kauniisti tulkiten.

Peachumin perhe omistaa eräänlaisen köyhyysvuokralaisbisneksen, mikä ottaa palvelukseensa pelkästään rahattomia kerjäläisiä, joille se vuokraa oikeuden saada kerjätä, ja varustaa heidät erilaisin kauppatavaroin: pääasiassa ihmisen tekojäsenin, jaloin, sormin, käsin. Kaupatut tavarat myytyään nämä vuokralaiset saavat muutaman pennin palkkioksi. Epäonnistuneet kaupustelijat pahoinpidellään perusteellisesti. Peachumit myyvät myös seksiä ja isä myy tytärtäänkin.

Isä Peachumin kauppiasluonteeen tulkitsee Mikko Jurkka estoitta virkistävän liukkaan rasvaiseksi ja ovelaksi, rehevän eläväksi piruilijaksi. Hän myös laulaa juuri oman aariansa, sen herkulliset suomalaiskääntäjien Brechtin riimit ja Weillin tahdit tarkan satiirisesti, hauskasti ja taidokkaasti. Hänen roolityönsä, mahtailevan itsekäs olemuksensa rikastavat esityksen hirtehistä elämänmahlaisuutta habituksellaan ja musikaalisuudellaan.

Äiti Peachumina Annukka Blomberg on yksniitisempi luonteeltaan, käytännöllinen ja röyhkeä kauppiasluonne hänelläkin ja myös tyypillinen äiti tyttärensä etua ajamassa, järkähtämätön mielipiteessään, rahanahneudessaan ja fanaattinen ajojahdissaan saada suurrikollinen vävykokelas ansaan ja tuomituksi hirteen. Blomberg laulaa musikaalisesti kylmän kaunisvärisellä alttoäänellään aariansa.

Tähän perheidylliin sijoittuu tietenkin itse sulhanen Puukko-Machie.

Tomi Enbuskan puukkomachiessa on voimaa, särmää, charmia, määrätietoisuutta, älyä, pelottavaa huumeen addiktiivisuutta, rikollisuuden harvinaista väkivaltaista karriääriä, sielullista machoutta ja katteeksi murhan yksinoikeutta – kuin maailman valloittajan räiskiä päät revolverillaan murskaksi keneltä vain, jopa Piispalta ylivertaiseksi saavutukseksi ja näytteeksi pelotusauktoriteetistaan. Naisten valloittajan karismallaan hän on tottunut saaman lumoihinsa jokaisen kohtaamansa tytön helposti.

Pollyn kanssa hän kuitenkin joutui paljastamaan aidon rakastumisensa, miehisen herkkyytensä, vaikka ensin totutusti yrittää ratkaista naisvalloituksensa infantiilisella hurjalla huudolla. Säilyttääkseen vapautensa hän piiloutuu poliisin alkaman ajojahdin seurauksena ja luovuttaa koko rikollisjenginsä omaisuuden ja johtamisen nuorikolleen Pollylle.

Toimelias poliisipäällikkö Tiikeri Brown (Laura Huhtamaa) on viimein saanut kiikkiin kalterien taakse Macheathin. Huhtamaan valloittavan vauhdikas roolityö tuntui suorastaan kutkuttavan jännittävältä.

Eikä tarinan käänteet tähän lopu. Paljastuukin Puukko Mackien jo ennen Pollya naineen Kapakka-Jennyn (Vilma Kinnunen). Jännitämme tietenkin, mihin heti asian selvittyä tämä katkera mieskilvoittelu ja aviopetos samasta rakastetusta oikein voi johtaa. Yllätymme, että se päättyy naisten keskinäiseen sovintoon, jossa Macheathen omaisuudesta ennen hänen mahdollista hirttämistään sovitaan vain hänen autoistaan, minkä värisen kumpikin hänen naisistaan ottaa.

Vilma Kinnunen on toinen esityksen suvereeneista laulajattarista, hänen aariansa Kapakka Jenny -balladin tulkinta on esityksen koskettavimpia, solistinen timantti. Kinnunen myös näytteli esityslavan siivoojan vaatimattomuuden ja tavallisuuden ihanan herkästi, taitavasti ja empaattisesti.

Henna Wallinin upea Lucky-laulelma soi kauniisti hänen tulkintanaan ja eläytymisenään ennen hirttotuomion toteuttamista.

 

Perinteisen loppuhuipennuksen sijaan kertoja keskeyttää kohtauksen ja niinkuin Brecht opettaa – käyttämällä epärealistista pelastusta satiirisesti paljastamaan yhteiskunnan tekopyhyyden: todellisuudessa asioita ratkaisevat raha ja suhteet eivätkä ihanteet ja myös Maijalan ratkaisussa: täysin Osaton nostetaan kansan taltuttamiseksi luonnollisesti Macheathin sijasta hirteen.

Koreografian (Jenni Nikolajeff) yllättävän tarkkakuvioinen japanilaisten taistelumiekkojen ilmatanssi tuo esitykseen hauskuutta, omaperäisyyttä, kaikenlaisen äksiisin arvaamattomuutta ja vauhtia.

Jämptisti toimivat valot ja äänimaailma sekä näyttelijöiden maskit tuntuivat valloittavilta, tarkasti kohtauksiinsa ja hahmoihinsa mietityiltä (Kari Laukkanen, Tommi Raitala, Anu Reijonen)

Monet näyttelijät tekevät maittavia sivurooleja, toivat joukkokohtauksiin henkilökemiaa, suurta monen sivuroolin muuntautumiskykyä (Jori Halttunen, Nenna Tyni) ja joskus tarpeellista etukäteen harjoiteltua rooleihin heittäytymistä varsinaisen rooliesiintyjän sairaustapauksissa (Henrik Hammarberg, Saana Rautavaara, Anna Pitkämäki).

 

Antti Vauramon harjoittama ja sovittama 11-jäseninen teatteriorkesteri on esityksen suuri ja monesti kohtauksen vaikuttavin, varmin elementti herkissä sovituksissa, jopa tunnerikkaissa solistien säestysversioissaan. Sen mukana pääsee helposti ihan ulkopuolisenakin taitavista sävellyksistä ja hienoista tulkinnoista nauttimaan.

Orkesterin piiloissa näyttämöaukon taustan yläilmoissa toiminut harvinainen livesoitto tuntui jo sinänsä harvinaisuudelta ja olisi toivonut edes loppukumarruksissa sen verrattomat musiikkitaiteilijat tulla esitellyiksi.

Pienen piirun kuitenkin saan heittää tarpeellista kritiikin sivallusta. Näyttelijät huutavat liikaa. Monet sanat jäävät tavujensa vangeiksi eikä muutamista tärkeistä repliikeistä saa selvää. Pidän asiaa myös näyttelijän ääntämisaparaattien kunnon työturvallisuuskysymyksenä.

 

 

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö klo 18.30

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Esityksen kuvat  Janne Vasama

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa 11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

https://lahenuutisia.fi/2026/09/09/suuri-ensi-ilta-kolmen-pennin-ooppera-tanaan/

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kulttuuri musiikki taide Teatteriuudistus yhteiskunta

SUURI ENSI-ILTA – Kolmen Pennin Ooppera tänään

Viime huhtikuussa Lahden kaupunginteatterin Betoniklubi-yleisökeskusteluun koko suuri teatterin ala-aulallinen täysin istumapaikoin oli taas tullut seuraamaan tätä uudenlaista, viisaanfiksua, tuoreuslämmintä, rennon oloista kulttuurikeskusteluantia – sinänsä jo suurta ja toimivaa kulttuuri-ihmettä Lahden urheilukaupungissa.

Tilaisuudessa saimme nähdä pukusuunnittelijan häikäisevän hienoja alamaailman rikkaiden puvustuksia, jotka kiersivät rooli roolilta meidän yleisön käsissä – tässä näyttelijä Aurora Manninen (oopperan Polly) katselee tulevaa hulppeaa roolilookia.

Lauri Maijalan Brecht & Weill on syksyn 2026 näytelmätuote, jollaista odottavat kaikki 16-96 -vuotiaat suomalaiset, sillä Kolmen Pennin oopperana se on myllännyt, ärsyttänyt ja ihastuttanut suomalaisen teatterin, ensin 1930-luvulla maamme Ruotsalaisen teatterin ja Suomen Kansallisteatterin – ja vasta 1960-luvulla maakuntateattereiden, kymmenien suomalaiskaupunkien teatterit tulkinnoillaan. Itäsaksalaisen kulttuurin alkuperänsä mukana se levisi kaikkiin teatterikeskittymiin ympäri maailman. Teatteri antoi kerrankin puheenaihetta ja yhtä aikaa rajua kritiikkiä ihmisen ahneudelle, juuri sellaisella tavalla, jota emme kenties edes itse olleet ennen haaveilleet, saati kokeneet.

Saksalaisen vanhan sivistyksen syntymäpesästä se tarttui 1960-luvulla nopeasti kaikkialle maailman sivistyslaitoksiin merkittävänä protestina ja satiirina, vastakohtana hitlerismille, stalinismille ja tiukasti auktoriteettisiä sääntöjä palvelevalle  tekokorrektien yhteiskuntien ja teatteritaiteen säädylliselle laitostuneelle kunnioittamiselle. Kaiken teatteriksi totutun taiteen se repi alas ja yhtälailla pudotti krumeluisesta pukeutumisnähtävyyshienoudesta aiheensa Lontoon alamaailman Sohon porttoloiden jännittävyyden, elämän mahlaisuuden ja oman eläimellisyytemme himonväkevyyden salat paljastaen. Sivistys oli ahmaissut normaalimaailman elementin, joka kiehtoi uudenlaisena kokea koko sivistyneen maailman ajattelutasona ja teatteritaiteena.

Yllä olevasta keskustelun taltioinnista selviää tämän päivän teemat, jotka Lahden kaupunginteatterin Betoniklubin keskustelun aikana paljastivat meille katsojille jälleen harvinaisen viisaasti luodut perusteet tämän näytelmän valinnalle Lahteen. Myös tämän ajan ihmiset tulevat tutuiksi Berthold Brechtin teatteriteorioihin, eeppiseen teatteriin sekä hänen värikkään rosoiseen ja terävän satiiriseen huumoriinsa. Kannattaa siis kuunnella ja katsoa vielä tuon tilaisuuden taltiointi – se on harvinaisen sisältörikas, provosoivan hauska, maallikolle sekä teatterituntijalle perusteemassaan vakavan yhteiskunnallinen ja huumoritäysi, itsenäisen ajatteluun meidät maanitteleva räväkkä taltiointi.

Kolmen pennin oopperan ohjaaja  Lauri Maijala ja puvustaja Joona Huotari-Andreou

 

Teoksen Puukko-Mackie Tomi Enbuska

KOLMEN PENNIN OOPPERA

Ensi-ilta 9.9.2026 Suuri näyttämö klo 18.30

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari- Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Kurt Weillin näytelmään säveltämän musiikin ja säestyksen toteuttaa11-jäseninen jazzahtava teatteriorkesteri.

………………………………………..

 

Lahden KOLMEN PENNIN OOPERAN (Kerjäläisoopperan) ensi-esityksestä jo yli 60-vuotta

Miltä silloin reilu 60 vuotta sitten joulukuun 1.päivänä 1960 tuntui vielä alaikäisen (19 v.) lahtelaisen Virtasen, Heinolan opettajaseminaarioppilaan nähdä ja kokea kaupunginteatterimme Ammattikoulun näyttämöltä silloisen teatterinjohtajan Fritz-Hugo Backmanin ohjauksena, vierailevan itäsaksalaisen  Karl  Schusterin sanomalehtisivumateriaalein heijastaman visuaalisuuden ja uudistuneen Lahden kaupunginteatterin tuorein mittavin näyttelijäkiinnityksin koko ammattihenkilökunnan sekä laajan avustajakunnan ja vielä kahdeksanjäsenisen Lahden kaupunginorkesterin jazziin taipuvan orkesterin tähdittäminä suurtyöharvinaisuus ensikertaa kokea, ymmärtää ja omaksua.

Tässä vielä ennen muisteluani teatterissamme 60 vuotta sitten kokemani Brecht-esityksen keskeisten niukkojen muistikuvieni paljastumista pieni johdattelu:

MYT%C3%84J%C3%84INEN.jpg

Olin jo kahtena kesänä ja juuri Lahden Kerjäläisoopperan ensi-illan kesänä ihmetellyt yhtä uimarannan vasta esityksen ensi-iltana ratkaisemaani tapausta.

Toimin noina kesinä kaupungin liikuntatoimen rantakaitsijana ja uimaopettajana Lahden Tallinpassissa eli Mytäjäisten uimarannan, pienen ja syvän, puhdasvetisen lammen rannalla miltei kaupungin keskustassa. Hyvin usein rannalle, sen nurmikon reunalle pärisytti lahtelaisittain harvinainen skootteri kiharatukkaisen miehen ohjastamana. Hän pysäytti ajopelinsä nurmikon reunalle, riisuutui, pulahti uimaan ja usein jäi auringon paistaessa lekottelemaan uimarannan nurmikolle. Tehtäviini kuului opastaa moottorilaitteet ja polkupyörät mahdollisimman kauas rantaviivasta. Tälle miehelle ei niin tarvinnut tehdä, hän tajusi luonnon ja moottorin kaksinolon uimarannalla. Kävin häntä silloin tällöin jututtamassa, lähinnä säästä ja veden lämmöstä keskustelemassa.

 

MUISTAN MELKEIN brechtiläisyyttäkin Lahden kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan 1.12.1960 ensi-illasta

Brechtin teatteriteorioista olin hieman lukenut – niistä yksi on rikkoa naturalistinen teatteri katsojalle ja estää hänen samaistaa itsensä esitykseen. Brecht halusi, että katsoja huomaa todella joka hetki esitystä olevansa teatterissa. Mutta tällä kertaa olin niin innoissani uutuuden lumoissa, etten voinut muuta kuin vastoin Brechtiä samaistua niin moneen näyttelijähahmoon, tarinan tunnelmaan ja näytelmän hurjiin, alamaailman karikatyyreihin sekä kuvitellun Sohon elämään, että jäin estoitta sen elävien alamaailman tyyppien ehdottomaksi huvittelukaveriksi.

Henkeä haukkoen, ällistyneenä totesin, että pääosaa Puukko-Mackietä, makean ja viettelevän Sohon naislauman syleilyssä, koko elämänsä ja viettien kauppiaaksi ja rahastajaksi suunnitellut, valtavan sulavasti tanssinut sekä eläytynyt ja aivan unohtumattomasti laulanut ja artikuloinut näyttelijä olikin Topi Reinikka, Tallinpassin skootterimies. Hänen kokonaisilmaisunsa tuntui niin petollisen keveältä, laulutaitonsakin uusimuotisen sävykkäältä ja koko hahmonsa vastoin Brechtiä niin realistisen elävältä, että niputin hänet heti koko esityksen kantavaksi tähdeksi – maailman salattujen, piilossa olevien rikollisvoimien häijyn ovelaksi pomoksi.

Olihan teatterin näyttelijäkunnassa muitakin yllätyksiä. Tuttujen oppikoulukavereiden äitejä ja isiä – kuten koulukaverini Pekan äiti ja isä – ammattinäyttelijöitä. Aina punaposkisen kerjäläisten johtajan Peacumin vaimon roolissa Dagi Angervo loisti hemaisevan kiihottavalla olemuksellaan ja tutun körmysävyisen karhun oloisena poliisikonstaapelina Ensio Jouko. Ylivoimainen tuttavani oli kuitenkin Hildegaard Koivisto oopperan Kapakka-Jenny (Irma-kaverini äiti), jonka matalan alton äänisävy ja metallisen karski laulu jäivät katsojan mieleen vahvana, rautaisen energisenä, julmana tulkintana – hän oli  käynyt kerran myös oppikouluni joulunäytelmää meille ohjailemassa.

Tottakai monet tutut näyttelijät – Fanni Halonen, Ilmari Aarre-Ahtio saati Ola Johansson lisäsivät tarinan petollisuutta, rouheutta ja miltei todellisuutta huimaavan ammattitaitoisilla tyypittelyillään.

Kahdeksanhenkisen hieman jazzahtavan Lahden kaupunginorkesterin Kurt Weillin musiikin taika, rytmit, laulujen riimein tarinaan iskevät sanat tutun pianovirtuoosi Ilmari Patrikaisen johdolla veivät väkisin mukanaan Weillin omalaatuisen kiehtovaan sävel- ja sävellysmaailmaan. Lahden kaupungin Teatteri ja Orkesteri olivat löytäneet toisensa harvinaisen tenhokkaasti, musikaalisesti – ja niin herkullisen hauskan ilkikurisen vapautuneesti.

 

……..

Tänään 9.9.2026 me teatterikatsojat saamme kokea tämän poikkeuksellisen epäooppera-harvinaisuuden toisen kerran kaupungissamme – yhdessä teatteripuitteiltaan ja taiteilijakunnaltaan Suomen hienoimmista teattereista – Lahden kaupunginteatterin  – yli 700 täyteen myydyn katsomon kanssa.

 

Kategoriat
Historia jännitys Koulutus kulttuuri luonto taide yhteiskunta

Neljänkymmenen kilometrin päässä maailmantaiteesta

Anish Kapoor, Edeltäjä, 2026, sekatekniikka

Mitä Suomen metsä kymmenin tuhansin parisataavuotisin kirveshakkuineen ja jalostuksineen on luonut arkeemme. Ainakin koko Mäntän kaupungin merkittävine puuteollisuuksineen, tehdasyhteisöineen ja vielä nykyisinkin miltei jokaisen suomalaiskodin Serlachius-vessapaperin näin jälkipolville jokapäiväiseksi muistutukseksi.

Rikkaat, alkuaan pääosin muista pohjoismaista Suomeen muuttaneet suvut saattavat liikebisneksissään keskittyä vain rahan hankkimiseen paisuttaakseen omaisuuttaan. Joskus – kuten Mäntässä – on käynyt myös toisin. Taiteeseen tykästyneet omistajat ovat pitäneet jo yli satavuotta myös köyhiä suomalaistaiteilijoita ja ulkomaisiakin aikakauden huippukuvataiteilijoita arvossa ja antaneet heille tilat tehdä rauhassa, nälättä taiteilijatyötään omissa taiteilijoille osoitetuissa tiloissa, ateljeissa ja residensseissä. Vastineeksi nämä mesenaatit saivat mitä harvinaisimpia, taidokkaimpia taiteilijoiden uniikkeja maalauksia ja veistoksia. Näin syntyivät perusteokset myös tänne Serlachius-taidesäätiön museoille.

Tänne Mänttään maamme kenties nykyaikaisimman ja monipuolisimman taidemuseon taiteen tutustumiseen tarvitaan yksityisauto, mikäli ei ole vielä polkupyöräilykuntoinen tai satu pääsemään melko usein Tampereelta varta vasten Serlachius-taidesäätiöön järjestettäville retkille mukaan. Meille Virtasille on onnenpotku, että kaukainen Päijänne-kesämökkimme on vain 40 kilometrin päässä Mäntän taidemuseoista.

Paikka on suomalaisluonnon ainutlaatuisuus, luonnonkaunis, siisti useiden kymmenien hehtaarien rauhaisa puistomaisen rauhoittavaksi suunniteltu hieno, järvinen suomalaisautuus.

Parkkipaikkojakin riittää sadoille ja niiltä hiljalleen museota kohti käyskentelevää kävijää tervehtii heti Emil Wikströmin Kuokkamies vuoden 1908 taiteen huipputekijöiden aikalaisena. Kanssakulkijani havaitsi yhden yksityiskohdan, ties kuinka monta kertaa jo tuon useiden vuosien aikana näkemästämme veistoksesta, että Kuokkamies oli saanut tuon joka seitsemännen suomalaisen ominaisuuden mukaansa meille muistutukseksi sukujemme perinnöistä – Kuokkamies on vasenkätinen. Samalla kohdalla leveän sisääntulopolun toisella puolen tervehtii miltei yhtä iäkäs suomalaisen vanhan julkisen taiteen perusteos Nuori Hirvi -patsas (1923) Jussi Mäntysen luomana Joenniemen Kartanoon johtavan tien vierellä kuin meitä uteliaita vain huolimattomasti taakseen vilkaisevana.

Gösta Serlachius -museon modernin puolen valtaisat lasiset ovifondit tervehtivät jo kaukaa menneitten näyttelyiden ryhmäteoksella ja Anish Kapoorin näyttelyn kookkaalla sisääntulojulisteella meitä.

Harvoin on tarvinnut taidenäyttelystä lähteä sovinnolla melko nopeasti ja tyytyväisenä. Anish Kapoorin töistä saa vajaassa tunnissa ainakin vakuuttavan kuvan niiden maailmanluokan ainutlaatuisuudesta. Kannattaa tuon lisäksi katsoa selkeä taiteilijan itse juontama varsin nykyaikaista työskentelyä kuvaava kolmetoistaminuuttinen, apulaistensa työtä ja sen hengenvaarallisuutta – happinaamarein ja erikoisilmastoinnein, sirkkelein, hitsauslaittein – hyvin viestivä lähes teknisen laboratorionomainen ateljeevideo.

Tämä taiteilija perustaa taiteilijatyönsä väriensä omanäkemykselliseen teoriaan. Punainen on hänen päävärinsä ja musta ja valkoinen sen pehmeät sekä kovat kumppanivärit. Teokset eivät esitä mitään vaan kahlitsevat jopa neljäntoistatuhannen kilon painollaan tai yli kymmenmetrisillä tauluripustuksillaan ja kolmiulotteisuudellaan meidät lumoutumaan taiteen nykyhetkeen. Taide ei suinkaan tarvitse sanallista tulkkia. Se vaikuttaa itseisarvona.

Toinen Kapoorin peruspohja teoksilleen on tilakäsitys, joka tuntuu meistä avaruudellisen rajattomalta. Yllättävää on, että hän useat teoksensa lähtökohdat perustaa lapsuuskaupunkinsa äärettömien korkeiden vuorten ja syvien laaksojen tilavuorottelujen ja arkkitehtuurin vaikuttimiin. Kapoorille oman intialaisen suhteellisuusteorian sopeutumisen lontoolaiseen hektiseen aikamme ihmismassavilinään on ollut ilmeisen helppoa: niin Kapoorin synnyinkaupunki Intian Mobai kuin jo 18-vuotiaana opiskelukaupungikseen muodostunut Lontoo ovat molemmat asukasmääriltään 12-miljoonaisia. Meille erakko-suomalaisille jo pelkän oman sisäisen minän tavoittaminen vaati suurta taitoa ja työrauhaa, hiljaisuuttakin. Sen Kapoor hallitsee ja välittää meille ajatuksemme kiehtoen ja turhat puheemme mykistäen.

Anish Kapoor, kuva George Darrell

Pieni yksityiskohta hänen moneen tekniikkaansa, materiaaliin ja kokeiluihin perustuvista töistään on myös mielenkiintoinen. Tivoleista ja huvituksista me suomalaiset olemme kokeneet peileissä niiden kuperuuden hauskaksi viihteeksi. Peilisalit, joissa kasvomme tai naapurimme näyttävät moninkertaisen paksuilta tai luurangonlaihoilta, ovat olleet meille taattua huvia nähdä ja kokea.

Kapoor sen sijaan on pitkään tutkinut peilien koveruutta ja saa teoksensa niin eläviksi, että miltei pelästymme itseämme tai naapuria kanssamme niistä peilatessamme: mittasuhteet ja perspektiivit, läheisyys ja kaukaisuus sekoittuvat yllättävän salamannopeasti maailman koveruudessa.

Pieni silmäys Kapoorin havaintopsykologiseen leikittelyyn: tältä puolen teosten mustat kuviot näyttävät hyvin yksinkertaisilta, käykääpä katsomassa teokset niiden eri kääntöpuolilta – hämmästytte!

Tällä käynnillä viiletimme läpi näyttelyn monta kookasta näyttelyhallia, yhden täysin sysimustan, toisen mustin havintopsykologisen vekkulamaisesti mietittyjen kuva-arvoitusten sisältöpistoksia yrittäen turhaan ratkaista moniuloitteisine kuvineen ja keskityimme hänen pääteokseensa Edeltäjä, joka 13 rekka-auton kuormana koottiin hallitsemaan koko valtavaa monisataneliöistä näyttelyhallia hehkuvan elävän punaisuutensa tenholla.

Kauniita Kapoorin teokset ovat – pysähdyttäviä, rauhoittavia ja harmonisia. Jotakin sisällämme, ajatuksissamme ja tunteissamme saa liikahtamaan niitä kokiessamme. Siinä Kapoorin maailmantaiteen ydin.


https://serlachius.fi/

 

Anish Kapoorin näyttely

Serlachius Kartanossa Mänttä-Vilppulassa 27.6.2026–4.4.2027. [1, 2]

 

Kategoriat
Historia jännitys kansainvälisyys kulttuuri teatteri yhteiskunta

ORVOT -vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa

Treat ja Philip

Lyle Kesslerin näytelmä ORVOT yli neljänkymmenen vuoden takaa syntysijoiltaan silloisen amerikkalaisen ihannemaailman vapaudesta, pikkurikollisten maailmankuvasta ja monien perheiden kasvattamatta jääneistä, aikuisikään ehtineistä jälkeläisistä on tiivis draama, suorasukainen ihmistyyppiajattelussaan ja hyytävän hieno loppuratkaisuissaan. Ehkä siitä tänne tänään, itsestään kovin ylpeilevään, nykyisin maailman sivistyneimpään kaukaiseen Pisa-Suomeen ei kasvatuspelotteeksi ole.

Veljekset Treat ja Philip elävät elämäänsä kahdestaan vailla vanhempiaan äidin kuoltua ja isän lähdettyä -jossakin suurkaupungin nuhjuisessa asuntoloukossa. Isoveli Treat määrää heidän yhteiselämänsä ja pitää sen talouden yllä teräasein ja pikkurikoksin. Hän on uskotellut pikkuveljelleen Philipille, että tämä on hengenvaarallisesti allerginen eikä saa siksi koskaan poistua asunnosta. Philip on lapsellisuudessaan tarinan uskonut – jatkuvien veljensä nyrkkien ja pahoinpitelyjen voimalla. Isoveli estää pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen oman rajatun neljän seinän kodin sisälle. Vanhempien muistoja löytyy enää joistakin komeroiden nurkista. Kahden täysikäisen ihmisentaimen läheisyyttä tai rakkautta ei interiööristä löydy.

Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään – tarinan kohtalokkain seurauksin.

Philip

Juho Uusitalo näyttelee turvattoman Philipin valloittavan lapsenomaiseksi, maalaismaiseksi, koskaan mitään sivistystä tai yhteisöä kokemattomaksi aikuispojaksi. Pikkuveljen elämä toimii isoveljen poissa ollessa television lännenelokuvien salaa koetuissa ja unelmaisissa maailmoissa sekä vaatekomeroon piilotettujen elokuvahahmojen katseita nautiskellen. Uusitalon reaktiomaailma on hurmaavan uniikkia, puhetapansa reaktiovaihtelussaan ja sisäisessä naurussaan valloittavaa ja hänen nujerrettu mielikuvituksensa säteilee silti koko esityksen ajan inhimillisyyttä, äidin kaipuuta, ihmisjanoa ja tulevaisuudenuskoa sekä vapautuu meille katsojille nautittavan herkullisena, elävänä roolityönä.

Pyry Nikkilän Treat on ulkonaisesti kylmänoloinen, kyynistynyt ja väkivaltareaktioin latautunut esityksen voimahahmo. Hänen ulkoasunsa, ilmeensä ja sisäinen ajattelunsa ovat kaikki mustaan jenginahkaan käärittyä arvaamattomuutta ja reaktiovoima räjähtävää äkkipikaisuutta täynnä. Nikkilä luo hahmonsa ulkonaisesti eheän tyylikkääksi, roolinsa erittelyt ryöstämiinsä uhreihin veitseniskumaisen rennon vähättelevästi ja sielulliset tuntemuksensa veljeensä kuin piilevällä velirakkaudella varustettuina, tahallisen ylireaktioin nyrkein häntä muka veljellisesti kurmottaen. Nikkilä tulkitsee taitavasti roolinsa – sivistyksensä ja luokkakohoamisensa sisäisen ja ulkonaisen hahmottelun ja näytelmän loppukäänteet – viimein kykynsä antaa väkevästi sisältään purkautua koko elämää nakertaneen äidin puutteen lohduttomuuden.

Harold ja Philip

Petri Liski tekee elämänsä roolityön. Hänen poikkeuksellisen elegantti ja huoliteltu herrasmieshahmonsa Harold on kuin koko yhteiskuntaa peittävä valheellisuus. Liskin näyttelemistä leimaa älykäs ja nopea reagointi, hillityt mielenmuutokset ja suunnitelmallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä hänen elämämme huiputtajille ominainen liikemiesmäisyytensä saa mitä hauskimpia ja juonikkaimpia olomuotoja. Hän häikäisee koko toisen puoliajan tapahtumien demonisuutta muunnellen hahmonsa monipuolisuudella, kepposellisuudella. Kenties hän ensi kertaa tuo myös koko esitykseen rakkaudentunnetta, keskinäistä luottamusta ja läheisyyttä ohjatessaan veljeksiä elämän tarpeellisiin menestymismaneereihin – kenkälusikasta petollisten monimiljoonaisten liikeasiakirjojen oikeisiin ajoituksiin saakka. Häneen myös molemmat veljekset uskoutuvat. Eikä näytelmän loppuratkaisua enempää tarinan kirjoittaja kuin ihmisten huiputtaja Harold roolitulkinnassaan voi enää vaikuttavammin toteuttaa.

 

Tapani Kalliomäki on ohjaajana jälleen se suurenmoinen, elämää ja ilmiöitä täynnä pursuva, meille välittävä taiteilijapersoonallisuus. Hänen rooliohjauksensa, varsinkin toisen näytöksen suorastaan äärimmilleen paisuva tekstin ja yhteisnäyttelemisen herkkyys sekä yksityiskohtaisuus, saati suuret sisältöteemat yhdessä häkellyttävän toimivien lavastuksen, valojen ja äänimaailman sekä rojaltina lännenfilmin aikaansa sitova, loistavasti toimiva käyttö, antavat meille vanhan hyvän kunnon teatterin ja modernin teatterin yhteistä taikaa. Tulkinta lähestyy kokonaisvaikuttavuudeltaan elokuvaa upeudellaan.

Orvot nähtyään – taitavan selkeänä jännittävänä, pikkudetaljeiltaankin rikkaan yllättävänä näytelmänä, taatusti komeana ohjaaja-näyttelijä-yhteistyönä – katsoja tulee vähintään mietteliääksi ja ravituksi päiviksi eteenpäin oman elämänsä moninaisesta koukeroisuudesta ja onnen sattumallisuudesta.

 

Esityksen vaikuttavuuden todistivat harvinaisen pitkään jatkuneet, kiitolliset yleisön aplodit.

 

 

Lyle Kessler  ORVOT

Rooleissa Petri Liski, Pyry Nikkilä, Juho Uusitalo

Ohjaus Tapani Kalliomäki Suomennos Sami Parkkinen Lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen Äänisuunnittelu Sami Hassinen Ohjaajan assistentti Mikko Piikkilä  Valokuvat Stefan Bremer

Arvio kirjoitettu Kansallisteatterin Taivassalissalin 4.9.2026 esityksestä.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Tarina nähdyksi tulemisen kaipuusta

Petri Liski, Juho Uusitalo, Pyry Nikkilä

Lyle Kesslerin kirjoittama näytelmä Orvot on sydäntä raastava draamakomedia ilman äitiä ja isää kasvavista veljeksistä ja heidän elämäänsä ajautuvasta lavean tien kulkijasta.

Lyle Kesslerin (1936) kirjoittama Orvot (The Orphans, 1983) edustaa modernia amerikkalaista näytelmäkirjallisuutta. Se on sydäntä särkevä ja surun täyttämä tarina veljeksistä, jotka ovat kasvaneet nuoren miehen ikään keskenään, ilman äitiä ja isää. Veljekset ovat liian varhain jääneet yksin kantamaan vastuuta itsestään sekä elämästään ja äidinkaipuu on kova, vaikka sitä ei tohdi ääneen sanoa.

Vailla vanhempien rakkautta elämä kulminoituu vapauden, veljeyden ja väkivallan akselille. Isoveli Treat pitää talossa pomon paikkaa ja hankkii elannon pikkurötöksillä. Reteänä koviksena esiintyvä Treat uskottelee pikkuveljelleen Philipille tämän olevan pahasti allerginen ja estää siten pikkuveljen itsenäistymisen ja oppimisen. Lapsenomainen Philip elelee omassa kuplassaan neljän seinän sisällä. Eräänä iltana, humalassa ja tahtomattaan, veljesten seuraan ajautuu sliipattu lavean tien kulkija Harold, jolla on mukanaan kallisarvoinen osakesalkku. Treat päättää ratkaista rahahuolet kertalaakista ja nappaa Haroldin panttivangiksi. Itsekin orpona kasvanut Harold asettuu veljesten elämään, mutta millaisin seurauksin?

Tapio Kalliomäen ohjaamana Orvot sai ensi-iltansa Taivassalissa 2.9.26 ja avasi Kansallisteatterin syysnäytäntökauden ensi-iltojen sarjan. Orvot on Kalliomäen debyyttiohjaus Kansallisteatterissa. Näyttelijänä Lahden kaupunginteatterissa työskentelevän Kalliomäen ohjauksessa korostuu tarkkuus, joka heijastuu näyttelijöiden roolityössä erityisenä herkkyytenä.

Esityksen rooleissa loistaa kolme näyttelijää. Pyry Nikkilän Treat uhoaa voimaa, mutta treenatun kropan ja itsevarman käytöksen takana lymyää rikkinäinen nuori aikuinen. Juho Uusitalo näyttelee pakahduttavasti sympaattista, lapsenkenkiin jäänyttä Phillipiä, jolla olisi edellytykset vaikka mihin, mutta ei ilman aikuisen turvaa. Petri Liskin Harold on oman elämänsä kulkuri, jonka rennonletkeä olemus peittää orpona kasvamisen syvää haavaa.

Tapani Kalliomäki

“Kesslerin teksti on todella ansiokas, ja kahden nuoren isänä se kolahtaa minuun kovaa. Näytelmä kertoo pitkälti nähdyksi tulemisesta. Minä toivon, kuten näytelmämme Harold, että jokainen ihminen saisi aika ajoin tuntea hartioillaan hellän, rohkaisevan puserruksen”, ohjaaja Tapani Kalliomäki sanoo.

Taivassali tarjoaa Orvot-esityksen katsojalle intiimin katsomiskokemuksen. Auli Turtiaisen visuaalinen suunnittelu luo näyttämölle rosoisen ja ajattoman kokonaisuuden, jonka kodinomainen lavastus sulautuu hienosti yhteen Taivassalin näyttämön erityispiirteiden, tumman lattian ja tiiliseinän, kanssa. Ville Virtasen valot ja videot sekä Sami Hassisen äänimaailma luovat tiivistunnelmaisia vaikutelmia kasvottoman suurkaupungin ympäröimästä yksinäisyydestä.

Tämän ennakkojutun esityskuvat: Stefan Bremer

Lahen uutisia käy katsomassa esityksen 4.9.26 ja palaa esityksen antamiin vaikutelmiin myöhemmin.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/orvot

Kategoriat
kotiseutu Koulutus kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tänään ensi-illassa Tea ja Tyhmentäjä – peruutettu sairastapauksen vuoksi

Tea Tyhmentäjä

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä on mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen ankeaan kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. 

”Mutta yllättäen muuttolaatikoiden keskeltä löytyy kummallisia uusia ystäviä – palsamoinnista haaveileva Muumiokissa, hiukan hassulta haiseva Kummituskakka ja Puru-Hai, jonka pyrstöstä koira on maistanut palasen. Häh, onko muuttolaatikoiden seassa piilossa vielä joku? Kyllä vain, kurjilla ja tyhmillä tunteilla herkutteleva Tyhmentäjä! ”, kuvaili Minna-ohjaaja esityksen salaisuuksia teatterinjohtajan kanssa hieman raoittaen.

 

Yli 3-vuotiaille ja koko perhekunnalle tämä hauska tarina soveltuu uutuudessaan mainiosti.

Ensi-ilta tänään keskiviikkona 2.9.2026 Pieni näyttämö klo 18.00

Näytelmä Salla Viikka
Ohjaus Emma Mattila ja Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Musiikki ja äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa  Saana Hyvärinen, Anna Kuusamo, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio

 

Kategoriat
Historia jännitys kotiseutu Koulutus Matkailu tiede yhteiskunta

Kättä antamaan kaupunginjohtajalle ehkä tänä vuonna

Lahden menneisyydestä tähän päivään saakka kaupungin ilme näkyy selvimmin sen ylimmässä johdossa, kaupunginjohtajassa. Omassa paljasjalkaisuudessani olen saanut elää yhteensä yhdeksän eri kaupunginjohtajan luotsaamassa Lahti-kaupungissa.

Olavi Kajala (1942-1967) oli toimelias, kaupungin ilmeen ja infran amerikkalaistanut mies, jolle mikään suuri tai pieni ei ollut vierasta. Aina nuorisokulttuurista ja sen päätöksistä sekä runsaista tapahtumista alkaen hän rusetteineen ehti meitä kaikkia tervehtiä kädestä pitäen ja olla mukana monissa kulttuuririennoissa.

Teemu Hiltunen (1967-79) oli luotettava, harkitseva poliitikko, jolta Kajalan jälkeen ei vaadittu suuria ideoita toimia virkeän teollisuuskaupungin hyvinvoinnin jatkumiseksi. Enemmän hän keskittyi kaupunkilaisten kannalta urheiluun ja sen organisaatioihin. Häntä kättelin useasti erilaisissa juhlissa, jopa kulttuuripalkintotilaisuudessa.

Hiltusen valtiosihteeriajan hänen kaupunginjohtajavirkaansa hoiti sijaisena Kalervo Aattela (1974-79). Aattela oli kohtelias, harkitseva, pikkutarkan huolellinen virkamies, joka myös ymmärsi kulttuurisia pyrintöjä. Häntä olen useamman kerran niin kaupunginhallituksen kokouksissa kuin eri tilaisuuksissa, jopa myöhemmin Imatran kaupunginjohtajana kätellyt.

Seppo Välisalo (1980-95) oli enemmän urheiluun keskittynyt johtajamme, muistan hänet vain muutamista suurista kokouksista, joissa hän kokoonsa nähden pitkällä, valaistulla karttakepillä kertoi asioitaan kalvolta tai kartalta näyttäen. Välisalon aikana kunnallispolitiikka oli rauhaisaa ja kiireetöntä ja hänen oli helppo saada kaupungille slogan Lahti the Business City. Oopperasta hän kyllä oli jonkinverran kiinnostunut, mutta jäi lopulta kansalaisten mieliin johtajuutensa jälkeisenä hiihtoputkiyrittäjänä. Häntä en saanut kätellä.

Kari Salmi (1995-2003) on minulle tutuin kaupunginjohtaja: tunsimme jo toistemme lapsuusperheet. Salmen pitkäaikainen apulaiskaupunginjohtajuus oli lähentänyt hänet meihin kulttuuri- ja opetustyöläisiin kiinteästi. Salmea olen kätellyt varmaankin ihan käsien kulumiseen saakka useasti ja jatkuvasti. Virkamiehenä hän hoiti tehtävänsä mielestäni hyvin, mutta luottamusmiehenä hän oli kovin vaisu ja saamaton.

Hänen kunniakseen on kuitenkin nimettävä vapaaehtoistyö, jolla hän on haalinut asiantuntijoita ihan viime vuoteen asti, suorittanut erilaisia rahoituspyyntöjä, hankintoja, kaikille kansalaisille kuuluvan Sibeliustalon maksuttomiin Suomalaiset Historipäivät -tapahtumaan, sen esityksiin, yleisökeskusteluihin ja maan ykkösasiantuntijoiden vierailuihin tässä kaksipäiväisessä vsltakunnallisesti merkittävässä yleisötapahtumassa.

Sitten kaupunginjohtajajärjestyksessä tuli virkaanTarmo Pipatti (2003-2007), joka mainiosta etunimestään ja heinolalaistaustaisuudestaan huolimatta alkoi haukkua koko kaupunkimme omaksi reviirikseen. Hän nuoren uroskoiran ilon lailla yritti uudistaa kaikki hallintokunnat, ehtipä puhetaidollaan kirkon arvokeskusteluihinkin, toi tiimiajattelun kaupunkiin sekä höyrysi niin, ettei kukaan pysynyt perässä. Jopa linja-autoaseman hävitys ja matkakeskusajatus olivat hänen haukkujohtamisensa ideoita. Eikä hän tuossa pikajuoksussaan ehtinyt minuakaan, tavallista kaupunkilaista tässä roimavauhtisessa menossaan kätellä. Nykyisin hän on jo Rakennusteollisuusjohtajan korkeasti palkatusta toimestakin eläkkeellä ja on yksi suomalaisen Lahden Salpausselän harjujen puhtaan pohjaveden ulkomaille myyvän pullottamon – ilmeisesti hyvätuloinen osakas.

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta (2007-2018 ) sen sijaan joutui miltei alkajaisiksi kättelemään Ranta-Kartano -kansalaisvaikuttajaryhmämme.

Hän on sittemmin käsittänyt insinöörillisessä fiksuudessaan kaupungin poliittisen elämän repaleisuuden, päämäärättömyyden ja ajattelutason mataluuden ja käyttänyt sitä taitavasti hyväkseen. Näin toriparkit, ohitiet, hölmöistä hölmöin keskustaeheytys, Ranta-Kartanot, joukkoliikennetoteutussurkeus, koulujen alasajo ja hävitys sekä Lahden kulttuurikaupunki-ilmeen tuhoaminen ovat päässeet Myllyvirran suosiollisessa hyväksynnässä tapahtumaan kenenkään juurikaan vastaanharaamatta – helpoin kaikista tietenkin Nastolan ottaminen meidän lahtelaisten rahapussien ja veronmaksukyvyn kontolle. Hän on myös yhtynyt hävyttömän tyhmään ajatukseen ja tekoon myydä Lahti Energiamme. Myllyvirralta toisinaan riitti harrastusta vastailla kaupunkilaisten kysymyksiin, tosin niissä hän paljastaa itsensä ja täydellisen osaamattomuutensa yhteisiin asioihimme ja Lahden todellisiin menestystekijöihin. Tuon ensi kerran jälkeen en ole häntä saanut kätellä, vain tervehtiä vastaantullessa nyökkäyksellä tai sähköpostitse kirjallisesti.

http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

Pekka Timonen (2018-2023)

Kaupunginjohtaja Timosen ensiotteet Lahden Kaupungintalon puutarhajuhlassa 1.9.18 tuntuivat aluksi kovin välittömiltä, puhe mukavan luontevalta häntä kätellessämme, keskustellessamme ja silmiin katsoessamme – ero katsekontaktia vältelleeseen edeltäjäänsä oli myönteinen kokemus. Muutaman viikon ensikokemuksen jälkeen ja viiden vuoden kokonais-saldona Timosen otteet herättävät enää vain pelkkää kummastusta.

Yksi jo liian usein julkisuuteen törmäilevä on ollut näkyvyydessään ylivoimainen – kaupunginjohtajamme Pekka Timonen, jonka asema sinänsä oikeuttaa julkisuuteen. Hänen asiantuntemattomuutensa kilpistyy huippuun kouluverkkopäätöksessä, julkimo (Lahti-säätiö) pinnallisuudessa, täysin hahmottomassa rakennusyhtiöiden määräämäksi temmellyskentäksi ryöstäytyneessä kaupungin kaavoituksessa (Rantakartano), Ahtialantien bunkkerityhmyydessä ja greenkaupunki-asiantuntijakiinnitysvirheissä (Milla Bruneau) sekä Liisu-liikennesuunnitelman ja Iitin moottorirata-tuhlauksen kaltaisissa kaupunkimme imagoa tuhoavissa epäonnistumisissa.

Lahden luonnonmaiseman ainutlaatuisuus, kaupungin järvien vetovoima ja ennen kaikkea asukkaitten mielipiteet ovat Timoselle täysin vieraita käsitteitä.

Outo taipumus Timosen kyltymättömässä julkisuushakuisuudessa vei hänet mierontielle pitämään koko Suomea ja Eurooppaa alueenaan. Hän ei aina tajua, edustaako hän toimissaan Lahden veronmaksajien kustantamaa kaupunginjohtajuutta vai tv-ruutuihin paljon kaupunginjohtajaa useammin säntäävää Tapahtumateollisuus r.y:n puheenjohtajuutta.

Tällaisen julkisuushaluisen kaupunginjohtajan varmaan kaikki muutkin kunnat haluaisivat johtajakseen, saadakseen siinä samalla näkyvyyttä paikkakuntana – kuten Vantaakin, jonne hänet avosylin valittiin.

 

Niko Kyynäräinen (2023-)

3.10.2023 Lahden kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuutetut jättivät äänestysliput nimenhuudon mukaisessa järjestyksessä kolmesta loppusuoralle päässeestä kaupunginjohtajaehdokkaasta: Rinna Ikola-Norrbacka sai 25 ääntä, Niko Kyynäräinen 28 ääntä ja José Valanta 6 ääntä.

Koska kukaan ei ollut saanut yli puolta annetuista äänistä, toimitettiin uusi vaali kahden eniten ääniä saaneen välillä. Toisella kierroksella Rinna Ikola-Norrbacka sai 28 ääntä ja Niko Kyynäräinen 31 ääntä. Näin ollen kaupunginvaltuusto valitsi Lahden kaupunginjohtajan virkaan Niko Kyynäräisen.

Demokraattiset luvut 28 -31 eivät kovin yksimielistä käsitystä antaneet valtuutettujemme valinnasta. Emme me, eivätkä hekään ilmeisesti riittävästi tiedä, minkälaisen sian säkissä tai timantin kultarasiassa onnistuivat johtajaksemme  arpomaan.

On ymmärrettävää, että Niko Kyynäräinen vasta reilu parisen vuotta kestäneessä kaupunginjohtaja-pestissään on vielä miltei kirjoittamaton luku, eräänlainen matalaa profiilia käyttävä uuslahtelainen, monenlaiseen oljenkorteen tarttuva tapaus, mutta kovin epäkonkreettinen perusteissaan.

Tyypillisen kuntahallitsemisen typeryyden hän tosin on jo päätöstehtailussaan aloittanut. Hänkin ajattelee, että rahaa tulee roppakaupalla myymällä kaupungin omaisuutta. Lahti-Energian myyminen oli jo pelkkänä ehdotuksena ja ajatuksena lahtelaisuudelle melko vieras ja ensikuulemalta jo tuhoon tuomittu yritys. Se tyrmättiin tylysti.

Karamellitehtaan hän ilmeisesti sai vakuuttumaan Lahteen edellisten kaupunginjohtajien huolellisesti petaamana tuloksena sillä, että työpaikkojakin tulee siinä suklaan sivussa.

Hänen osuutensa koulutuksessa sen sijaan on kovin haparoivaa. Hän on ihastunut koulutuksen ylätasoihin, erikoisesti yliopisto-sanaan ja kampuksiin ja aikoo väkisin tunkea tuon tarpeettomuuden lahtelaiseen kansallismaisemaan, Vesijärven idyllimaiseman ja asukkaiden yksinoikeuden kauniiseen yhteisömaisemaan pilaten. Toivottavasti hänen ja muiden demarien saati Lappeenrannan yliopistoruhtinaan päät saa lahtelaisen luonnon ainutlaatuisuuden tarkoituksen täällä asuvan lahtelaiskansan oikeutena ja nautintona säilymään koskemattomana.

Eikä hullumpaa olisi, että itse kaupunginjohtajamme alkaisi nostaa lasten merkitystä, peruskoulutustamme kunnallisin uudistuksin maan ykköstasolle, jossa se leijui vielä Pisa-todistein maailman ykköskuntana muutama vuosikymmen sitten.

Pari päivää sitten Kyynäräinen yritti vakuuttaa Televisiossa täydestä hulluudesta rakentaa Datakeskuksia joka paikkaan Suomea, Lahteenkin kahta. Eikä hänen puheensa vakuuttanut, kun katsoimme oman perheemme sähkölaskua ja sen suuruutta. Kyllä kapasiteettia riittää datakeskuksille, kun maksajia löytyy kuntalaisista! Mihin niitä ulkomaisten omistajien datapalatseja sitten me lahtelaiset tarvitsemme – ei osannut Kyynäräinenkään selittää.

 

Mutta armahduksen Niko Kyynäräinen saa meiltä kriitikoilta ja taiteilijoilta asiantuntevasta kulttuurisesta kannanotostaan Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon ja teatterinjohtajaamme huhtikuisessa blogissaan:

”Lahden kaupunki seisoo teatterinsa takana. Kaupunki tukee teatterin työtä, sen pitkäjänteistä kehittämistä sekä teatterinjohtajan vastuullista taiteellista johtamista. Me luotamme kaupunginteatterin johtoon ja henkilöstöön ja haluamme yhdessä kehittää arvostettua taideinstituutiotamme avoimessa vuoropuhelussa, erilaisia näkemyksiä kuunnellen ja arvostaen.”

Kyynäräinen käytti itsestään Lahden kaupunki -nimitystä. Se on hieno oivallus -sitä vastuullista nimitystä meistä jokainen lahtelainen voisi myös itsestään käyttää!

Ehkä odotamme silti vielä vaikkapa tuota otsikon lämmintä kättelyä tutustuaksemme – me kaupunkilaiset – häneen aidosti, ei vain yhdessä pitkässä esittäytymispuheessa Lahden kaupungintalon sisäpihalle etukäteen ilmoittautuneelle lahtelaiskermalle ajatuksiaan luetellen.

Meille hämäläisille ei kuulu normaalisti kätellä lähimmäisiämme, mutta yleisiin kohteliaisiin tapoihin se kuuluu luontevasti, siitä numeroa tekemättä. Meitä kaupunkilaisia eivät juurikaan nämä miesjohtajavirkamiehemme ole (paria poikkeusta lukuunottamatta) pitäneet edes kädestä tervehtimisen arvoisina. Siksi on tarpeen tehdä asiasta jälleen tällainen ajankohtainen villisikamainen haloo-numero.

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu Koulutus kulttuuri tiede yhteiskunta

LÄHIKOULUSTA, KOULUSHOPPAILUSTA ja UUDESTA OPPILASTUEN VARSIN HÄTIKÖIDYSTÄ ja SOTKUISESTA LAKIVIIDAKOSTA

Ville Raatikainen, perusopetusjohtaja Helsingin kaupunki, OAJ:n puheenjohtaja Katarina Murto, Opetusministeri Anders Adlercreutz ja toimittaja Matti Koivisto

Valtakunnallisella tasolla me lahtelaisetkin näemme suomalaisessa peruskoulussa tapahtuvan aivan muuta kuin Lahdessa. 12.8.2026 Televisio 1:n  A-studiossa Matti Koiviston toimittamassa ohjelmassa aina puhetulvainen ja kaiken osaava Suomen opetusministeri Anders Adlercreutz ja Helsingin kaupungin kouluista vastaava perusopetusjohtaja Ville Raatikainen sekä Opettajien Ammattiliiton puheenjohtaja Katarina Murto todistivat, että Suomessa on tasa-arvoinen ja tasapuolinen lähikouluperiaate. Meille huoltajille se on selitetty jo yli neljä vuosikymmentä, että lapsemme ja nuoremme pääsevät asuntoamme lähimpään peruskouluun opiskelemaan lain edellyttämän 9-11 -vuotisen perusopetuksen.

 

LÄHIKOULU

Kun Suomi koulutusmaana kiilteli uljaana Pisa-tutkimusten tutkinnoissa maailman perusopetuksen kärkimaana 2000 -vuosituhannen alussa, sain minäkin kohentaa rintaani ohuelle rottingille pitkäaikaisena osallistujana kaupunkimme opetukseen. Suomi oli saanut peruskoulujärjestelmän, jossa eritasoiset oppilaat suorittivat oppivelvollisuuskoulutuksen ja se noteerattiin maailman parhaimmaksi. Korttelikoulut, kaupunginosakoulut ja erityiskoulut toimivat yhteistyössä oman vastuunsa kantaen.

Vielä Li Andersson toistuvasti korosti, että suomalainen lähikouluperiaate on peruskoulun tasa-arvon ja laadun tärkein kulmakivi. Toimiessaan opetusministerinä (2019–2023) hän ajoi vahvasti politiikkaa, jossa jokaisella lapsella on asuinpaikastaan ja taustastaan riippumatta oikeus tasa-arvoiseen ja korkeatasoiseen opetukseen omassa lähikoulussaan. [1, 2, 3, 4]

Alta löytyy Anderssonin keskeinen linjaus ja näkemys lähikouluun liittyen.

 

Tämän jälkeen keksittiin, että näin hyvä maailman paras koululaitos voidaan myös hoitaa halvemmin seinin. Niinpä Lahti lakkautti yli 23 koulua aikanani ja perusti ne mammuttikouluiksi ja perustaa yhä lisää kookkaiksi kasvavia yksiköitä. Erityiskoulut lakkautettiin välittämättä niiden hyvästä koulutusmenestyksestä rajatusti lahjakkaiden oppilaiden varsin yksilöllisessä opetuksessa.

1062197.jpg

Missä mahtaa taas tänä (2010) vuonna lähikoulumme sijaita, kun edellinen uusi koulu lakkautettiin.

Lahti muodostaa tänään yhden oppilaaksiottoalueen 1.1.2026 alkaen. Lähikoulu pyritään osoittamaan mahdollisimman lähelle lapsen ensisijaista kotia. Lahden kaupungissa on 21 peruskoulua. Koulut muodostavat opinpolun, jossa opetus 1–6 -luokkien alakoulusta jatkuu 7–9 -luokkien yhtenäiskoulussa tai yläkoulussa.

Lahdessa lähikoulu on mitä sattuu. Jos esimerkiksi saman kadun oppilaita on liian monta karttaosoitteen näyttämään lähimpään peruskouluun, sinne mahtumattomille määrätään muu kuin muiden lähinnä koulua asuvien oppilaiden lähikoulu. Näin on Lahdessa ollut jo lähes 40 vuotta, vaikka lait, säädökset toisin määräävät. Tämä valhe toteutetaan vielä täydellisesti siten, että kouluista rakennetaan ja suunnitellaan lähes 1000 oppilaan kouluja. Näin saadaan lähikoulu kaikille ahtaamalla koulutilat täyteen oppilaita ja lakkauttamalla lähin koulu, oppilaan koulumatkan lisääntyneestä pituudesta välittämättä.

 

Koulushoppailu tarkoittaa sitä, että koulut eriytyvät asuinalueiden myötä.

Opetusministeri Anders Adlercreutz:

Koulujen tilanne on, että ne ovat hieman eriytymässä. Olen vähän huolissani siitä, että asuinalueet eriytyvät ja koulut vähän sen myötä eriytyvät. Sinänsä ajattelen, että koulushoppailu on aika pieni ilmiö Suomessa. Meillä on lähikouluperiaate aika vahva ja tutkimukset myöskin osoittavat, että kouluissa pärjätään hyvin, ei ole suuria eroja pärjäämisessä koulujen välillä tai se, että on paljon vieraskielisiä, niin se ei vaikuta juuri muiden tuloksiin. Opettajat pitävät huolen siitä, että opetus on hyvää ja tällä hallituskaudella on kasvatettu ns. tasa-arvorahaa vielä lisää 75 miljoonaa, niin että voidaan palkata lisää avustajia, lisää opettajia.

 

OAJ:n puheenjohtaja Katarina Murto:

Yhteiskunta on eriytymässä. Polarisaatio ja sekrekaatio on ilmiö, joiden purkuun nyt haetaan väärällä keinoa, joka on lähtenyt hieman väärille raiteille. En pidä siitä, että leimataan kouluja,  joissa on enemmän vieraskielisiä opiskelijoita kuin muissa tai enemmän kuin kanta-asukas-oppilaita. Meillä on kuitenkin lähikouluperiaate, valtaosa myöskin menee lähikouluun. Ja sitten meillä on mahdollisuus mennä painotettuun opetukseen, jossa halutaan painottaa liikuntaa, musiikkia ….

Täytyy ymmärtää myöskin vanhempia tässä tilanteessa. Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta ja se voi taas perustua mielikuviin, tiettyyn rankinglistaan kunnan kouluista. Itse lähden siitä näkökulmasta, että meidän täytyy varmistaa, että jokainen koulu ja jokainen lähikoulu on hyvä, eikä arvosta sitä, että onko hyvä vai huono koulu, meillä on sosiaaliekonomisia eroja ja siihen juuri tämän opetusministerin mainitsema tasausraha on tärkeä. Meidän täytyy vahvistaa myös 2 kieltä vieraskielisille – ja kielen integrointia, sillä se kieli ja opiskelu on juuri sitä, että jokaisessa koulussa on koulutetut, kelpoiset ja osaavat opettajat. Ja että opetus on varmasti laadukasta.

 

Ville Raatikainen:

Meillä Helsingissä jokainen koulu on hyvä. Asuinalueille ja sen koulun oppilaille mahtuu vain tietty määrä oppilaita. Tasaamme ja ohjaamme tasaisesti asuinalueiden alueilla oppilaita. Kyllä me vanhempien huolen ymmärrämme.

 

Katarina Murto:

Uudistuksista kokeiltiin viime lukuvuoden alusta 1.8.25 uudenlaista oppilaskohtaisen tuen antamisen tuloksellisuutta. Kokeilun tuloksissa todettiin, että vain puolet kohdistui uudella toivotulla tavalla tukea tarvitseviin. Toinen puoli jää tukea vaille. Uudistuksen lähtökohta oli, että jokainen tukea tarvitseva saisi riittävästi tarvitsemaansa tukea. Resursseja laitettiin paljon ennaltaehkäisevään tukeen, mutta eiväthän ne tuen tarpeet minnekään katoa. Neljäsosa oppilaita niitä tarvitsee. Tuki ei kohdennu oikeisiin oppilaisiin, erityisopettajista on pulaa, erityisluokkiakin on lakkautettu jne . Ryhmät ovat aina liian suuria. Tilanne on todella huolestuttava. Pidän todella tärkeänä, että tilannetta nyt seurataan, arvioidaan ja seuraavalla hallituskaudella tehdään korjaustoimet. Kun tähän tukeen hallitus kohdensi rahoja, se ei ollut korvamerkittyä. Silloin kunnat tekivät omia ratkaisuja.

Nyt kyllä peräänkuulutan kunnilta vastuuta ja kunnan päättäjiltä, että laki kohdennetaan lain edellyttämällä tavalla.

Ville Raatikainen:

Asiahan on uusi meillä. Helsingissä on hieman yli 400 erityisluokkaa, ja niistä vaativan tuen erityisluokkia noin 170, meillä on ollut kohtalaisen hyvä saatavuus kaikista erityisluokanopettajista ja erityisopettajista. Kunnilla on erilaiset mahdollisuudet hoitaa asiat kuntoon. Meillä on Helsingissä varsin hyvä tilanne tässä tukiasiassa.

Anders Adlercreutz:

Tämä tukiuudistus astui voimaan viime syksynä ja päätökset tehtiin sitä edeltäneenä keväänä. Ratkaisut olivat varsin nopeita aikatauluissaan. Oppilasryhmä tällaiseen opetukseen on rajattu viiteen oppilaaseen.

Katarina Murto:

Mutta. Edelleen se yksityiskohtainen, oppilaskohtainen opetus ei tavoita sitä tarvitsevaa oppilasta!

 

Summaus: Koulujen maltiton lakkauttaminen on ollut suurimpia syitä syntyneeseen koulushoppailuun.

https://www.iltapulu.fi/a-studio/2026081221061

 

Mikä on paljon Opetusministerin hehkuttama Tasausraha

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) myöntämä ”tasausraha” perusopetuksen tukimuodoille tunnetaan virallisesti nimellä koulutuksellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden erityisavustus eli niin sanottu tasa-arvoraha (tarveperustainen rahoitus). Sen suuruus on kärpäsenkakan luokkaa kunnan koulubudjetissa, mutta tarkoituksena on tasoittaa oppimiseroja ja tukea inklusiivista toimintakulttuuria niissä kouluissa, joiden toiminta-alueella on riski koulutuksellisen eriarvoisuuden kasvulle. [1, 2]

Rahoitus on vakiinnutettu osaksi opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslakia. Valtionavustusta jaetaan koulutuksen järjestäjille (kuten kunnille) pitkäjänteisesti useamman vuoden jaksoissa, ja esimerkiksi vuosille 2024–2027 myönnettiin yhteensä 145,7 miljoonaa euroa. [1, 2]

Lahden kaupungille on myönnetty opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) päätöksellä yhteensä    4 023 000 euroa valtion erityisavustusta varhaiskasvatuksen, esi- ja perusopetuksen koulutuksellista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäviin toimenpiteisiin vuosille 2024–2027. Erityisavustuksesta maksetaan kolmena vuonna vuosittain 1 341 000 euron suuruinen erä. [1]

 

Avustuksen keskeiset tiedot

Rahoituksesta ja sen soveltamisesta Lahdessa on hyvä huomioida seuraavat asiat:

  • Käyttötarkoitus: Avustuksella tuetaan sosioekonomisesti haastavimmilla alueilla sijaitsevien päiväkotien ja koulujen toimintaa. Määrärahalla palkataan lisää opettajia ja koulunkäyntiavustajia opetusryhmien pienentämiseksi ja oppimisen tuen vahvistamiseksi. [1, 2]
  • Jakoperusteet: Rahoitus on niin sanottua tarveperustaista rahoitusta, joka jaetaan alueellisten indikaattorien perusteella (kuten alueen työttömyysaste, 30–54 -vuotiaiden vain perusasteen suorittaneiden osuus ja vieraskielisen väestön osuus). [1]
  • Paikallinen ohjaus: Hankkeen käytännön toteutusta ohjaa Lahdessa kaupungin sivistystoimiala. Kaupungilla on käytössään myös oma lakisääteinen Lahden perusopetuksen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma, jonka tavoitteita avustuksella toteutetaan käytännössä. [1, 2]

Miten tämän hävyttömän pienen tuen kävi, löysikö se sille tarkoitettua yksittäistä oppilasta?

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) myöntämää koulutuksellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden erityisavustusta (ns. tasa-arvorahaa) ja sen toimivuutta on arvioitu kriittisesti useissa raporteissa ja tutkimuksissa. Vaikka avustuksella on saatu palkattua merkittävästi lisähenkilöstöä kouluun, tutkimukset ja viranomaisarvioinnit osoittavat rahoitusmallin osittaisen epäonnistumisen perimmäisen tavoitteensa saavuttamisessa, eli oppimiserojen pysyvässä kaventamisessa. [1, 2, 3, 4]

Erityisavustuksen suurimmat epäonnistumiset ja rakenteelliset ongelmat kiteytyvät seuraaviin kohtiin:

  1. Määräaikaisuus ja ”hankehumppa”
  • Lyhytjänteisyys: Avustukset on myönnetty määräaikaisina hankkeina.
  • Pysyvyyden puute: Koulut eivät ole voineet palkata vakituista henkilökuntaa, vaan avustuksilla palkatut opettajat ja kasvatusohjaajat vaihtuvat usein.
  • Katkosvaikutus: Hyvin alkaneet tukitoimet ja työtavat usein päättyvät, kun määräaikainen rahoituskausi loppuu. [1, 2, 3]
  1. Hallinnollisen raskaat prosessit
  • Byrokratia: Erityisavustusten hakeminen ja raportointi kuluttavat merkittävästi kuntien sekä koulujen rehtoreiden työaikaa.
  • Eriarvoistuminen: Parhaat resurssit hakemusten tekemiseen on suurilla kaupungeilla, jolloin pienemmät tai vähemmän resursoidut kunnat saattavat jäädä ilman avustusta. [1]
  1. Vaikutukset oppimistuloksiin ovat jääneet vähäisiksi
  • Osaamiserot kasvavat: Tutkimukset (kuten PISA-tulokset ja Kansallisen koulutuksen arviointikeskus Karvin arvioinnit) osoittavat, että massiivisista rahallisista panostuksista huolimatta perustaustasta (kuten vanhempien sosioekonomisesta asemasta) johtuvat oppimiserot ovat jatkaneet kasvamistaan. [1, 2]
  • Kohdentamisen vaikeus: Avustusraha ei aina kohdennu luokkahuonetasolla tehokkaimmalla mahdollisella tavalla suoraan kaikkein eniten tukea tarvitseville oppilaille. [1]

Lukuvuoden 2025 alussa 1.8.2025 ja vielä nyt alkaneen lukuvuoden alussa 1.8.2026 on ilmestynyt monenlaisia säädöksiä, joista hyväkään opettaja ei saa selvää osatakseen noudattaa lainlaatijoiden epätarkkoja määräyksiä ryhmäkoosta ja oppilastuen uusista käytännöistä. Tämä hätiköinti ja vauhti on nykyajan nykyhallituksemme tapa yrittää mahdollisimman nopeasti hoitaa asioita maton alle piiloihin. Tulos on heikko eikä johda yksityisen oppilaan tarpeen toteuttamiseen tarvitsemastaaan hänelle sopivasta oppilastuesta oppivelvollisuusaikanaan.

MISTÄ PELASTUS SUOMALAISELLE KOULUTUKSELLE?

……………………………….

Lopuksi kuitenkin Lahen uutisia -artikkeleihini aina tarpeellinen kriittinen loppukaneetti.

Opetusministeri Anders Adlercreutz ei sumeile pönkittää ja varmistaa taustaansa puoluetaustaisilla (RKP) apulaistensa nimityksillä. Vajaa pari vuotta sitten hän nimitytti ehdokkaansa Heidi Backmanin (RKP) Opetusministeriön tärkeimpään virkaan sen kansliapäälliköksi.

Viikko sitten hän sai taas oman puolueensa (RKP) ehdokkaan läpi Opetushallituksen pääjohtajaksi. Valtioneuvosto nimitti kasvatustieteen maisteri Kurt Torsellin (RKP) Opetushallituksen pääjohtajaksi määräajaksi 1.9.2026–31.8.2031. Torsell on viimeksi toiminut Opetushallituksen ruotsinkielisen toiminnan johtajana ja pääjohtajan sijaisena. Hänkin on siis pitkäaikainen Ruotsalaisen kansanpuolueen jäsen ja aloittanut virkahissinsä kuntaliiton ruotsinkielisenä eksperttinä ja alkuaan rehtorina ja opettajana. Sujuvasanaisen opetusministerimme, molempien maamme pääkielten puhuja, alkaa hipoa eräänlaista puolueiden kielivirkashoppailumonopolia, joka tänne valtasuomalaiseen maaperään haiskahtaa rumalta. Kirkkonummen, Sipoon, Kauniaisten, Espoon ja Helsingin alueille kieliasia tuntuu ehkä mitättömältä. Mutta meille suomenkielen käyttäjien suurelle enemmistölle juuri Opetushallituksen soisi olla puolueettomampi meille tärkeässä Opetusministeriössä.

Suomen asukkaitten äidinkieli 2026

  • Suomi: 83,5 % (noin 4,72 miljoonaa)
  • Ruotsi: 5,0 % (noin 285 000)
  • Saame: noin 2 100 henkeä
  • Vieraskieliset yhteensä: 11,4

…………………………………

Kommentoi, sillä seuraavassa artikkelissa jatkan tätä tahallaan sekaiseksi lainsäädännöksi laitettua rajallisesti lahjakkaan lapsen ja nuoren perusopetuksen sujumisen auttamiseen liittyvää asiaa.

https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/siirtymaajat-oppimisen-tuen-uudistuksessa

https://www.kuntaliitto.fi/yleiskirjeet/2025/oppimisen-ja-koulunkaynnin-tuen-uudistus-esi-ja-perusopetuksessa

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Helsingin Kaupunginteatteri avasi teatterikautensa perinteisesti

Paavo Westerberg, Oliver Kollberg, Santeri Kinnunen

Maan suurimman teatterin 250 teatteriammattilaisen plus kymmenien vierailijoiden luoman vuosittaisen teatterimaailman ei tarvitse enää ohjelmistollaan yllättää.

Eilen ensi-illan saanut Suuri musikaali &Julia on jo syysnäytäntökaudelta kymmeniltätuhansilta lipuiltaan loppuunmyyty ja kevätnäytäntökautta alettu myydä vauhdikkaasti. Tämä Pop-maailman ykkösnimien musiikillinen teos tuntui minusta maalaispojasta lähinnä kesäiseltä festivaalilta, vauhdikkaan yksinkertaiselta musiikiltaan ja tutulta kikaltaan – Shakespearen ylösalaisin käännetyltä tarinalta – runsasväriseltä lavastukseltaan ja puvustukseltaan. Ennen kaikkea normaaliteatterista tulkinta eroaa nykyaikaiseksi volyymivyöryllään, joka maan suurimman teatterilavan kaikista tuuteista toistettuna on desibeleiltään lähes korvat rikkovaa hälyä. Alkuaan perheeni tuttu Lahden kaupunginteatterin Suuren salin joka kohtaa monella tavalla kuuluvaksi kokeillut ja kuntoon korjannut äänisuunnittelija on jo pitkään ollut tämän, maan ykkössalin ekspertti. Kyllä kuuluu! Huolissani olen eniten yleisön yli parituntia tässä volyymiylitarjonnassa vaurioituvien korvaelinten vioittumisesta – mutta nuoruus ja kokemus – siinä festivaalienkin tärkein täky. Ehkä taas kerran nyt melko tyhjän salin peräpenkissä mediatilaisuudessa istuessani olin tullut väärään aikaan, väärään paikkaan, kenties maan suurin teatterisali loppuunmyytyinä katsojien massallaan sisustamana pop-pyhättönä tarvitsee tällaisen kipupisteen yli nostetun hälyn ja liikevauhdin erottuakseen jo varsin meluisasta arjestamme salinkokoiseksi ainutkertaiseksi kokemukseksi.

Eikä tarvitse tämän teatterin juurikaan rahasta niuhotella, loppuunmyydyt näytökset, suomalaiset huippunäyttelijät, kevyen musiikin luojat ja tulkit pystytään pelkillä lippurahoilla jo palkkaamaan ja meille katsojille kevyenmusiikin lähiaikakausien soundeja tarjoilemaan.

Näytäntökauden avajaisista jäi muutenkin varsin vakiintunut junamainen kuva. Lahtelainen Helsingin Kaupunginteatterin sympaattinen myyntiekspertti, naapurikadun mies, veti esittelyn ja kaikkien teatterivuoden tekijöiden haastattelut. Nehän esittäviltä taiteilijoilta ja teatterin musiikin luojilta sekä käsikirjoittajilta saati ohjaajilta sujuvat aina selkeään ja jaarittemattoman varmaan malliin.

Eikä talon teatterijohtajan Kautta avatessaan tarvitse kuin myhäillä ja myydyin pääsylippuluvuin kehaista sekä antaa teosten tekijöiden itse kertoa tulevasta esityksestään.

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn 2026 Ohjelmisto on tässä Lahen uutisia –julkaisussa jo pariin kertaan kerrottu.

https://lahenuutisia.fi/2026/06/08/suurin-tuottavin-monipuolisin-teatterimme/

Otan siksi vain yhden, nyt tässä mediatilaisuudessa vastaan tulleen teatteriesityksen, joka mielestäni on ihan kunnon tuoretta nykyteatteria, suomalaista yleisötaidetta huimimmillaan.

 

NAURAVAN KULKURIN TARINA 

Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama uusi kotimainen musiikkidraama Nauravan kulkurin tarina on kertomus siitä, miten Vesa-Matti Loirista tuli koko Suomen kansan rakastama taiteilija.

Näytelmän esittelivät ohjaaja-sovittaja, teatterinmoniottelija Paavo Westerberg innostuneella hehkutuksellaan sekä nimiosaa esittävät Oliver Kollberg ja Santeri Kinnunen. Sain heidät myös kamerani kuvaan teatterin ylälämpiössä miettimässä tulevaa ensi-iltaansa.

Nauravan kulkurin tarina on koskettava, hauska ja runollinen ylistyslaulu taiteelle ja viihteelle, kerrottuna Vesa-Matti Loirin tarinan kautta ja hänen esittämänsä ajattoman musiikin siivittämänä.

Mitä yleisön rakastamien laulujen ja historiaan jääneiden koomisten ja traagisten roolien takana oli? Millaisesta intohimosta ja henkisestä kamppailusta Loirin taide syntyi? Ja mitä oli se elämä, mistä Vesku jäi paitsi?

Suurella näyttämöllä nähdään Veskun tunnetuimpia roolihahmoja Nasse-sedästä Turhapuroon. Kuullaan Loirille tärkeitä ja hänen itsensä esittämiä ja tulkitsemia musiikkikappaleita, kohdataan hänelle tärkeitä ihmisiä. Sivuhenkilöitä on kymmenkunta – maan osaavinta näyttelijäkapasiteettia lavan täydeltä.

 

Esityksen lavaesittelyn huippu oli Maria Ylipään ihanan sykähdyttävä lauluesitys, jonka kapellimestari Eeva Kontu on loihtinut loirimaisen ilmaisun & einoleinomaisen lyriikan hurmaavaksi uushitiksi.

Muihin teatterin näytelmien esittelyihin palaan ensi-iltojen yhteydessä ne katsottuani.

https://hkt.fi/esitykset/

 

Kategoriat
Historia kansainvälisyys kotiseutu kulttuuri musiikki taide tanssi teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Lahden kaupunginteatterin valloittava syksyn aloitus

Suomen sivistyksen ainutlaatuisimpia huvitapahtumia on Lahden kaupunginteatterin yleisölle maksuton teatterikauden avajaistilaisuus. Sen meklari, meedio, huvittajaharvinaisuus, totuudenpuhuja, helppoheikki, maailmantilanteen aito kartoittaja, fiinisti – tämän hetken ja tulevaisuuden skenaarioiden estoton hahmottaja ja niin suloisen rakastettava persoonallisuus ei voi jättää jälkeensä, puheliaisuutensa rikkaudessakaan mitään muuta kuin hyvää oloa.

Vaan menkääpä seuraavankin kerran teatterimme avajaisiin, toivottavasti vielä monta kertaa teatterinsa avaavaa, kesäisen raikasta, tulevaisuuden optimistista showpersoonaa Lauri Maijalaa kokemaan. Hän on todellinen, vilpitön ja vuodesta toiseenkin uudelleenkoettuna ainutlaatuinen maailmanluokan persoonallisuustapaus. Puhe kuuluu, räiskyy, tunnelmoi ja siitä saa selvän tuhannen katsojan salintäyteiseen peränurkkaankin.

Voisimmepa jokainen omaa työtämme saada niin rakastettavan sympaattisesti, tulevaisuususkoisesti toisillemme kertoa, sydämenuskoisesti kehua, ihastella – eikä oikeastaan edes siinä paljon valehdellakaan. Pari vuotta on kulunut tämän Maijala-ilmiön mukana. Tottakai se toimivuudellaan on löytänyt suomalaisesta teatterista eturivin areenan ja saanut kuuluisuutta ympäri maan ja tilaukset suoraan Helsingin ykkösteattereihin. Teatterimme on luonut itselleen kiinnostavan, pääosin suomalaisia uusia näytelmiä kantaesittävän ohjelman, koulinut entisistä rivinäyttelijöistään esitysmaneerit romukoppiin ja saanut lisävoimakseen maan muut huipputaiteilijat näytelmiinsä ja esityslavoilleen tai vierailijoikseen. Tällaista omahehkuista teatterityötä ja synnynnäistä teatteripersoonaa voisin haluta vaikka joka päivä pari hetkeä nauttia – iltauniini elämääni rakastuneena hymyten aina vaipua. Vuodatin tämän kehumistukun tähän alkuun niille lukijoilleni, jotka eivät vielä koskaan ole kokeneet tai mahdollisesti muuten vastaisuudessa eivät uskaltaisi näihin kansan maksuttomiin tunnin pituisiin sivistysbileisiin tulla. Onneksi nyt Suuren näyttämön täysi salillinen lahtelaisia sai tästä harvinaisuudesta nauttia, ihan kaikki eivät istumaankaan mahtuneet.

Teatteri tekijöineen, taiteilijoineen kertoi meille katsojille eilen 17. elokuuta 2026 Suuren salin yleisötapahtumassa tulevasta syksyn ohjelmistostaan.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala uskoo kotimaisiin kantaesityksiin ja harvinaisiin maailman klassisiin teatterinäytelmiin.

Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897

Kantaesityksenä syksyllä on Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897, jonka on ohjannut Linda Wallgren sekä myös kirjoittanut yhdessä Anna Kuusamon kanssa. Lentävä ruotsalainen – arktinen katastrofi 1897 on villi ja (uhka)rohkea esitys ihmisen vimmaisesta kunnianhimosta, uskosta teknologiaan sekä omien rajojen ja kykyjen ylittämisestä. Se kertoo kolmesta tukholmalaisesta insinööristä, jotka saivat vuonna 1897 elämänsä mahdollisuuden tehdä jotain ennennäkemätöntä – lentää ensimmäisinä maailmassa vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Linda Wallgren ja Lauri Maijala keskustelivat ihmisen kaipuusta ja haaveesta tehdä elämässä jotakin koskaan ennen tapahtunutta – kuten tässä tositarinassa kolme nuorta insinööriä nyt lentää vetypallolla noin vain yhteistuumin vuonna 1897. Ideoijat taisivat ymmärtää fiinistä kattauksesta ja pöytänautinnoista enemmän kuin realismista matkan tarkoituksena ja huomionkohteena, koska pöytäliinoja ja viinipulloja oli otettu runsaasti mukaan, lämpimistä vaatteista viis, kun vetypoltin lämmitti ja kamerakin oli keksitty. Kylmää ei siis pelätty, saati muuta mahdollista matkalla vastaantulevaa. Oliko Pohjoisnavalla ennen ollut edes maanpintaa, elämää, eläimiä, ihmisiä…

Lopulta vasta 33 vuoden kuluttua vetypallon lähdöstä kohti taivaankantta retkikunnan rippeet löytyivät. Retkeläisten hyvinsäilyneillä päiväkirjoihin joka vuorokausi kirjoitetuilla muistiinpanoilla, kamerakuvilla ja esineistöjäämistöllä voidaan vieläkin heidän matkastaan paljon yksityiskohtia konkreettisesti todistaa.

Keskustelijat vielä hämmästelivät teoksen valtavan suurenmoista lavastemaailmaa, sen suurimmalta osalta vielä yksityiskohtia paljastamatta.

Kantaesitys lauantaina 17.10.2026 Suuri näyttämö

Näytelmä Linda Wallgren, Anna Kuusamo
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Videosuunnittelu Antti Rautava
Äänisuunnittelu ja musiikki Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Vilma Kinnunen, Anna Kuusamo, Aurora Manninen, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö 

 

Hyvin toimeentulevat ihmiset

Hyvin toimeentulevat ihmiset on Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin (1969) perustuva esitys 1960-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole tyytyväinen.

Laura Mattilan ohjaama Hyvin toimeentulevat ihmiset perustuu lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen romaaniin 1960-luvun keskiluokkaisista, keski-ikäisistä ihmisistä. Se kertoo oikeastaan miehestä ja hänen  pinttyneestä unelmastaan rakentaa lähes pennittömänä ja taidottomana talo, jossa voisi valmistaa väitöskirjan, ja perheen vaimosta, taiteilijasta, jonka realismi ja unelmat koko ajan pyrkivät tuhoamaan ja sabotoimaan perheenpään aikomukset. Siitä syntyy avioliiton kestävä perheen sisäinen taistelu elämän sietämisestä ja onnesta.

Lauri Maijalalle valinta teatteriinsa näytelmän tekstiksi Suosalmen teos on hänen havahtumisensa Suosalmesta ensin miltei unohdettuna kirjailijana ja vasta vuosi sitten hänen monet teoksensa luettuaan käsitti niiden olevan modernia eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.

Kantaesitys keskiviikkona 14.10.2026 Pieni näyttämö

Kirjailija Kerttu-Kaarina Suosalmi
Dramatisointi Iira Halttunen
Ohjaus Laura Mattila
Lavastus Tiina Hauta-aho
Pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa 
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen 

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Nenna Tyni, Henna Wallin

 

Tea Tyhmentäjä

Kahdeksanvuotiaan Tean elämä on mennyt täysin uusiksi. Tea on muuttanut isänsä kanssa uuteen ankeaan kotiin. Muuttolaatikot ovat purkamatta, vessa ei vedä kunnolla eikä videoblogin pitämisessä ole mitään järkeä, kun isä ei anna julkaista sitä. 

”Mutta yllättäen muuttolaatikoiden keskeltä löytyy kummallisia uusia ystäviä – palsamoinnista haaveileva Muumiokissa, hiukan hassulta haiseva Kummituskakka ja Puru-Hai, jonka pyrstöstä koira on maistanut palasen. Häh, onko muuttolaatikoiden seassa piilossa vielä joku? Kyllä vain, kurjilla ja tyhmillä tunteilla herkutteleva Tyhmentäjä! ”, kuvaili Minna-ohjaaja esityksen salaisuuksia teatterinjohtajan kanssa hieman raoittaen.

Yli 3-vuotiaille ja koko perhekunnalle tämä hauska tarina soveltuu uutuudessaan mainiosti.

Ensi-ilta keskiviikkona 2.9.2026 Pieni näyttämö

Näytelmä Salla Viikka
Ohjaus Emma Mattila ja Minna Harjuniemi
Lavastus, pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Musiikki ja äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa  Saana Hyvärinen, Anna Kuusamo, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio

 

Ihmeellinen maalari

on Red Nose Companyn klovni-näyttelijä Timo Ruuskasen kirjoittama ja esittämä tarina heinolalaissyntyisen runotyttö Kaarina Helakisan samannimisestä sadusta. Esityksessä yhdistyy nukketeatteri, klovneria ja livemusiikki kauniiksi tarinankerronnaksi, taianomaiseksi maailmaksi suuren kaupungin yksinäisestä miehestä, maalari Sutisesta. Hänen elämänpyrkimyksensä on etsiä ja löytää parempi elämä, joksi hän ehdottaa onnen lähteeksi toisen huomaamista.

”Luin tätä satua omille lapsilleni viitisentoistavuotta sitten. Se upposi myös mielikuviini pysyvästi ja ajattelin, että siitä voisi joskus tehdä kenties esityksen, niin kaunis ja mielikuvituksellinen sen tarina on”, kertoi Timo Ruuskanen.

Teksti Kaarina Helakisa, Timo Ruuskanen
Ohjaus, esityskonsepti ja esiintyjä Timo Ruuskanen
Lavastus, puvut, nuket, videosuunnittelu, valokuva Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu ja musiikki Jukka Vierimaa, Timo Ruuskanen
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Lahden kaupunginteatteri

Kantaesitys keskiviikkona 16.9.2026 klo 18.00 Studionäyttämöllä

 

Kolmen pennin ooppera

Syyskuussa Suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musikaaliklassikko Kolmen pennin ooppera vallasta, rahasta ja uskollisuudesta. Esityksen ohjaa yksinoikeutetusti Lauri Maijala.

Maijalan ensimmäinen Suuren näyttämön merkittävä ohjaus syksyllä 2024 sai kuihtuneet teatteriajatukseni taas kerran ilmieloon, sillä näin kirjoitin 9.9.2024 Maijalan työstä:

”Lahden kaupunginteatterin ensi-ilta The Black Rider – on hurja, hurmaava, klassista, aitoa romantiikkaa, musiikin rajatonta kauneutta ja rytmiä, kohtalokasta kansantarinan sävyn tummankarheaa elämänkuvitelmien rosoisuutta, henkilöidensä todellisuudessa tavoittamiamme luontevuuksia ja yhtäaikaa kauhukummajaisia vuoroin unihoureista ja valveilla hätkähtäviä mielenmaailmojamme, mutta ajatuksemme voimakkaasti herättävää teatteriatmosfääriä salissa ja sieluissamme.”

Maijala on jälleen täysin omalla teatteri-ilmaisutontillaan. Tällä kertaa yksi maailmanluokan vaikuttavimmista näytelmistä (Bertold Brecht-Kurt Weill) oopperamusikaali Kolmen pennin ooppera saa maijalaisen rehevän uustulkinnan. Maijalan sisäinen habitus saa nyt kuin kirkastettua jatkoa The Black Rider-musikaalille vaikuttavalla aikanaan yhteiskuntaa mullistaneella harvinaisella teatteriklassikolla, joka pakotti tekijänsä aikakauden poliittisen konjuntuurin tyrmäävällä sisällöllään lähtemään henkensä edestä maanpakoon. Tilanne tänään sotaisessa, murhaavassa, eripuraisessa maailmassa on kuin kertaus.

Lahden kaupunginteatterin 12-jäseninen Kurt Weilliin erikoistunut teatteriorkesteri, 12 hengen suuruinen näyttelijöiden huippukerma tulkitsee meille ronkisti elämän, hien, seksin, rakkauden ja kuoleman nykyistä yhteiskuntaamme mustalla huumorilla kuorruttaen sen satavuotisella klassisella teatterigenrellä, omaperäiseen tekstin ja musiikin yhteisilmaisuun uudet ja vanhat ikäpolvet ihastuttaen.

”Lontoon alamaailmassa häävalmistelut ovat käynnissä. Macheath, hurmaava ja äärimmäisen vaarallinen rikollinen, on menossa naimisiin Polly Peachumin kanssa – vastoin morsiamen vanhempien tahtoa. Peachumit eivät tosin ole itsekään mitään pulmusia ja tuntevat kaupungin pimeät kulmat paremmin kuin kukaan. Kun avioliitto paljastuu, alkaa armoton valtapeli: kuka pettää kenet, kuka ostaa kenet ja voiko rakkaus selvitä maailmassa, jossa kaikki on kaupan ja moraali rahakysymys? Juuri kun köysi kiristyy ja loppu näyttää väistämättömältä, tapahtuukin jotain mitä ei koskaan pitäisi tapahtua, mutta tapahtuu silti…

Kolmen pennin ooppera on Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin legendaarinen mestariteos, joka mullisti teatterin 1900-luvun alussa. Se rikkoi illuusion, sekoitti kabareen, oopperan ja poliittisen satiirin ja pakotti katsojan katsomaan maailmaa ilman siloiteltuja kulisseja.”

Alkuperäisteos Bertolt Brecht (teksti) – Kurt Weill (musiikki), yhteistyössä Elisabeth Hauptmann
Suomennos Liisa Ryömä / Elvi Sinervo
Ohjaus Lauri Maijala
Kapellimestari Antti Vauramo
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Joona Huotari-Andreou
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Henrik Hammarberg (vier.), Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen, Saana Rautavaara (vier.), Nenna Tyni, Henna Wallin, Veeti Vekola

Meille katsojille tarjoiltiin esityksestä kaksi musiikkiversiotulkintaa, joissa kaksi erilaista hurmaavaa solistisooloa ja koko ensemble tavoittivat brechtiläisen väkevän, yksinkertaisen sanoman ihmisen osasta tässä maailmassa ja weilliläisen unohtumattoman musiikin iskevästi koukuttavan alamaailman tarkoituksellisesti mukakulttuurille irvistelevän sykkeen.

Ensi-ilta keskiviikkona 9.9.2026 Suuri näyttämö

 

Avajaistilaisuudessa teatterinjohtaja painotti teatterin merkitystä yhteiskunnassa ja puhui rakkaudesta.

– Tarvitsemme teatteria, jotta voisimme oppia rakastamaan ensin itseämme ja sitten ihmistä kaikkine virheineen. Siksi teatteri on rakkautta, Maijala tiivisti luettelemalla kolmisenkymmentä sadasta ajatelmastaan siitä, miksi teatteria tarvitaan….https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto-liput/esityskalenteri/

Artikkelin piirroskuvat Raana Lehtinen

Lahden kaupunginteatteriin tulevat näytäntökauden vierailuesitykset:

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide yhteiskunta

13. Lahden Vanhan Haulitehtaan syysnäyttely

13. Lahden Vanhan Haulitehtaan syysnäyttely
Valo ja varjo – Matti Vesasen veistoksia
26.8.-6.9.2026

Lahden Vanhalla Haulitehtaalla ”Valo ja varjo” -näyttelyssä on esillä kuvanveistäjä Matti Vesasen veistoksia. Jo kolmattatoista kertaa järjestettävä Haulitehtaan syysnäyttely esittelee Vesasen uusimmat teokset.
Näyttelyn teosten pinnoilla valo ja varjo vaihtelevat konkreettisesti, mutta teokset tarjoavat näkymiä myös ihmismielen sisäisiin vastakohtiin. Valo ja varjo ovat läsnä elämän varrella koettavissa tunteissa, omaksutuissa rooleissa ja ihmisenä olemisen vaiheissa.
Näyttelykokonaisuuden veistoksissa näkyvät arjen inhimilliset hetket: toisaalta elämän vaikeammat ja yksinäisemmät puolet, mutta myös saavutettu rauha. Teosten aiheissa nousevat
esille myös ajattomat myytit ja vertauskuvat, jotka asettavat yksittäiset kokemukset ja havainnot laajempaan mittakaavaan. ”Valo ja varjo” -näyttely kutsuu katsojan pysähtymään hetkeksi, olemaan läsnä ja etsimään omia tulkintojaan siitä, mikä jää valoon ja mikä peittyy varjoon.
Näyttelyn aikana Vanhan Haulitehtaan sisätiloissa on esillä Vesasen viimeisimpiä veistoksia ja kävijä voi tutustua myös talon puutarhaan ja sinne sijoitettuihin veistoksiin.

Lahden Vanha Haulitehdas on vuonna 1908 rakennettu suojeltu entinen tehdasrakennus, joka toimii nykyisin
Vesasen perheen kotina.
Matti Vesanen (s.1975) on lahtelainen kuvanveistäjä, jonka työt pohjaavat klassisen kuvanveiston esittävään perinteeseen hakien samalla sen uusia suuntia.
”Valo ja varjo” -näyttely on myös osa valtakunnallista avointa Konstrundan-ateljeetapahtumaa.
https://www.konstrundan.fi/fi/

Lahden Vanha Haulitehdas
Mattilanmäenpolku 3, 15140 Lahti
Näyttely avoinna 26.8.-6.9.2026, ke-pe 13–16, la-su 11–17
mkvesanen@gmail.com / 040-7010297
www.mattivesanen.com

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri luonto taide tanssi yhteiskunta

Elokuun Runojuhla

Runomaraton kutsuu ihmisiä viivähtämään ja kohtaamaan Runojuhlaan. Sanajuurakoiden ohjelma tarjoaa mahdollisuuden tulla osaksi Sanajuurakoita – kuunnellen, katsellen ja osallistuen.

Päätapahtumapaikka on tänä vuonna Ant Brew -panimoravintola. Tapahtuma alkaa perjantaina 14.8. klubi-illalla, jossa on myös avoin runomikki. Illan aloittaa klo 18 lahtelaisen runoilijan Jonne Haapalan haastattelu ja esiintyminen. Haapalalta julkaistiin keväällä esikoisteos Poissaoloharjoituksia (WSOY 2026). Haapalaa haastattelee ja illan juontaa Mikko Kallio.

Haapalan jälkeen mikki on avoin kaikille halukkaille runoilijoille. Tapahtuman järjestäjät haastavat lavarunoilijoita kirjoittamaan esitettävät runot teemalla Sanojen juuret, runojen koti. Teemaa voi varioida vapaasti ja käsitellä luovasti. Halukkaita runoilijoita mahtuu mukaan 15. Ennakkoilmoittautumiset avoimeen runomikkiin  lealiisa.duurisointu@gmail.com

Kieli on mielen peili, josta ajattelumme heijastuu 

Lauantaina Runojuhla alkaa klo 13 Vuorisalilla, jossa näemme tanssitaiteilija Leena Keizerin ja muusikko Viljami Viippolan esityksen Vainoojapäiväkirjat. Vainoojapäiväkirjojen jälkeen keskustelemme myrkyllisten sanajuurakoiden vaikutuksesta ja taiteen mahdollisuudesta avata kipeitäkin henkilökohtaisia kokemuksia omalaisesti taiteen keinoilla.

Runot ja tarinat luovat omaehtoisia todellisuuksia, joista voimme löytää oivallusten uusia polkuja ja kulkea ennen näkemättömiin maisemiin 

Lauantai-illan ohjelma panimoravintola Ant Brewlla on luotu väljäksi, että ihmisillä on mahdollisuus tavata toisiaan, jutustella ja tunnelmoida.

Klo 17 illan aloittaa palkitun kirjailijan Emmi Itärannan haastattelu, jossa hän kertoo viimeisimmästä teoksestaan, Kalevalan Louhista innostuksensa saaneesta romaanista Lumenlaulaja (Teos 2025), Itärantaa haastattelee Tuulikki Norrlin. Toinen haastateltava kirjailija on Finlandia-palkinnonkin voittanut Helena Sinervo. Sinervo kertoo haastattelija Sanna Virran johdattelemana keväällä ilmestyneestä runokirjastaan Tiikerin tehtävät (Otava 2026).

Lahtelaista väriä iltaan tuo Möysän kirjallisuudenseuran perustaja ja sen ainoa jäsen, runoilija Jorma Martikainen, jota on odotettu Runomaratoniin jo useita vuosia.

Kirjallisen alkuillan jälkeen pääsemme nauttimaan musiikin väristä ja voimasta yhdistettynä runouteen. Lavarunoilija Jonna Nihkee Nummela (ennen Nihkee Akka) on useita palkintoja voittanut kansainvälisesti tunnetuin uudenpolven lavarunoilija. Nihkee esiintyy yhdessä Saarten tyttäret -laulukollektiivin kanssa. He tuovat Sanajuurakko-runojuhlaan teoksensa Äänetär. Saarten tyttäret työskentelevät kollektiivisesti säveltäen, sanoittaen ja esittäen uutta musiikkia suomalaisen kansanperinteen ja kalevalaisen runouden pohjalta.

Illan päättää neljä albumia julkaissut Rosita Luu (Merita Berg). Rosita Luu on omaehtoinen, omia kinttupolkujaan kulkeva artisti ja yhtye. Kiitetyillä albumeilla on kuultu ennakkoluulottomasti kaikuja laajalti musiikin eri tyylilajeista ja monipuolisuus lauluntekijänä onkin yksi artistin tavaramerkeistä vahvojen sanoitusten lisäksi. Lyriikoiden pohjavire on ihmisyyttä, erheitä ja isoja tunteita syvästi ymmärtävä eikä Rosita Luun maailmassa mikään ole mustavalkoista tai pyhää.

Lauantai-illan juontavat Sanajuurakko-tapahtuman suunnittelijat Lealiisa Kivikari ja Auli Kokkonen.

 

Kategoriat
kansainvälisyys Koulutus kulttuuri taide Tanssi teatteri Teatteriuudistus yhteiskunta

Tampereen Teatterikesän tuntoja ja tulevaisuuden hahmotteluja

Tampereen Teatterikesän ohjelmistovalinta on tullut vähitellen taloudelliseen solmukohtaan. Mittavat vierailuesitykset vievät tämän festivaalin kustannuksista niin suuren osan, että suomalaisen ja varsinkin ulkomaisten teatterien merkittävät esitykset suurine henkilökuntineen ja teatterilaitteistoineen on ollut pakko jättää harvoihin valittuihin. Siksi monologeista on tullut toisaalta kyllästyttävä muoto festivaaliohjelman perustaksi toisaalta taas monipuolisuudessaan myös sen taiteilijagallerian rikastajiksi.

Ensi kesän ohjelmavalinnan tekevät lähes Tampereen Teatterikesiin ikonivalitsijaksi kouliutunut Tanjalotta Räikkä ja raikas uusi tuttava teatteritöistään Juho Mantere, joilta voimme odottaa nyt kenties uudenlaistakin valintaperustetta aina kiinnostavaan Tampereen Kansainväliseen Teatterikesään 2027.

Omat viimeiset tuntoni näistä ensi kesän valitsijataiteilijoista rohkenen tähän valita monista heidän saavutuksistaan ihan viime vuodelta 2025. Samalla kriitikkona huomaan havainneeni heissä huipputaitojensa lisäksi myös molempien töistä samat esitysten keskeiset puutteet – ehkäpä teatterielämää yleisemminkin vaivaavina teatteritaiteemme vitsauksina.

 

TANJALOTTA RÄIKKÄ, näyttelijä

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/rakkaudesta-sahkoon

Esitysarvio on kirjoitettu Suomen Kansallisteatterin esityksestä 20.3.2025

Esityksen taikuusmagian lumon lisäksi kokonaisuus kietoi meidät väliepisodeillaan laadukkain Saara Törmän sanoituksin, moderninteknisine liveorkestraali-musiikkisävellyksin, tivolitaituriksi pukeutuneen solistin mukana kreiseihin, meheviin, kaunismelodisiin, sensuelleihin kabareemaisiin tunnelmiin. Vahinko, että aikamme tavan mukaan musiikin ylivolyymi valtasi salin ja tulkinnan ainoan tekstin sekä hemaisevan tumman alttoäänen, Tanjalotta Räikän väkevätunnelmaiset soolot sumentumaan musiikin hälyyn.

 

JUHO MANTERE, ohjaaja, näytelmäkirjailija

https://lahenuutisia.fi/2025/02/26/uusi-eden-suomalaisten-musikaalien-uusmoraalinen-herkku/

Esitysarvio on kirjoitettu Helsingin Kaupunginteatterin 22.2.2025 klo18.30 -esityksestä.

Uusi Eden -esitys oli yksi kevään 2025 ensi-iltatoivomuksistani ja syy valinnalleni perusteltu. Olin valmiiksi myyty jo ohjaaja-käsikirjoittaja Juho Mantereen teatteriuutuuden nähtyäni vuonna 2022 (Linna-Mantere: Tuntematon sotilas )https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/11/tuntematon-sotilas-tanaan Teatteri Vanha Jukon pelkistettynä, väkevänä uusversiona tänään ja halusin nyt kokea musikaaleista jotakin kenties sellaista, jonka tämä miettivä ja osaava Q-teatterin teatteriguru voisi tätä teatterilajia tuntemattomalle katsojalle löytää….

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ 2026

Omalta kohdaltani jo siirryttyäni Lahdesta avajaispäivän aamuna junalla Tampereelle ja varaamaani hotellihuoneeseen, sain puhelinviestin, jonka luin avajaisia seuratessani tapahtumapaikan (otsikkokuva) Laikun lavan reunalla. Kuukausia odottamani erikoiskirurgi oli kutsunut jo seuraavaksi päiväksi minut tutkimuksiinsa P-Hämeen Keskussairaalaan. En voinut kieltäytyä.

Omaksi tämän kesän ohjelmakseni olin saanut neuvoteltua hotellin respaan lähetetyt mediakutsuliput:

Tiistai 4.8. 

15.00 AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille
19.00 Voces – sisäisiä ääniä
21.30 Stevie Wonder 75V-tribuutti (TelttaLab)

Keskiviikko 5.8. 

13.00 Cowboy försvunnen
15.30 Haapajärven Elvis
19.00 Kolme sisarta

Neljällä eri taksikyydillä pystyin lopulta heikoksi muuttuneen kävelykepillä vahvistetun liikuntani vuoksi katsomaan ainoastaan 4.8. tiistain VOCES -esityksen. Maksetun hotellihuoneenkin jouduin jättämään ja matkaamaan junalla Lahteen, jossa olin klo 1.30 seuraavaa päivää varten.

VOCES olikin Tampereen Teatterikesäni pelastus, jonka onneksi sain nauttia.Näin sen arvioin Teatterikesän pääohjelmassa 4.8.2026 klo 19 Tampere-talon pienen näyttämön esityksenä.

https://lahenuutisia.fi/2026/08/06/voces-sisaisia-aania-elamamme-teatterihuipuksi/

 

Ensimmäinen  teatteriodotukseni liittyi Lahden kaupunginteatteriin, sen vierailevan ohjaajan ohjaustaitoon. Kolme sisarta olisin tahtonut nähdä juuri valmistuvista nykyohjaajista Taideyliopiston ohjaajakandidaatti Alice Polacenkon loistavan Nysä-ohjauksen täällä Lahdessa koettuani.

Näin sen ensi-esityksestä Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä kirjoitin 31.8.2025

https://lahenuutisia.fi/2025/08/31/ihana/

Olisin halunnut kokea tämän nuoren neron teatteria nyt Tampereen Teatterikesän Kolme sisarta tsehovilaisklassikon ohjaajana.

Luettelen vielä Tampereen Teatterikesän 2026 ohjelmistoon kuuluneet esitykset, jotka olin jo Lahen uutisia –palstoilleni arvioinut – ennen Teatterikesää ne nähtyäni.

Erityisesti olisin halunnut kokea Haapajärven Elvis – Lahden kaupunginteatterin esityksen nyt neljännen kerran, toisenlaisessa, tamperelaisessa lavamiljöössä – esityksen, jonka taso viime viime näytäntokausien näkemistäni suomalaisista ensi-esityksistä on ollut taiteellisesti ja yhteiskunnallisesti ylivoimaisinta suomalaista teatteriuudistusta.

Näin siitä kirjoitin Lahden kaupunginteatterin studionäyttämön ensi-illassa 22.2.2026

https://lahenuutisia.fi/2026/02/22/lahden-kaupunginteatterin-haapajarven-elvis/

 

Kansallisteatterin Muistopäivä

Kansallisteatterin Pienen näyttämön ensi-illasta kirjoitin 26.11.2025

https://lahenuutisia.fi/2025/11/26/muistopaiva-viidelletoistatuhannelle-suomalaiselle/

 

VÄYLÄ

Ella Mettäsen ja Mikko Roihan teatterihurmaavuutta, Lahden kaupunginteatterin Suuri näyttämö 31.10.2025

https://lahenuutisia.fi/2025/10/31/vayla-ella-mettasen-ja-mikko-roihan-teatterihurmaavuutta/

 

Tampereen Teatterikesä kokosi viime viikolla arviolta lähes 56 000 kävijää. Luvussa ovat mukana kaikki festivaalin ohjelmistot ja tilaisuudet. Teatterikesä järjestettiin maanantaista sunnuntaihin, 3.–9. elokuuta.

Pääohjelmiston maksulliset esitykset keräsivät yhteensä lähes 7 600 katsojaa. Näytöksiä oli kaikkiaan 31, ja katsomoiden täyttöaste oli erinomaiset 89,6 prosenttia. Eniten katsojia keräsivät Viron Draamateatterin Rahamaa, Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis, Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin Vesisaaren Alma, Kansallisteatterin Muistopäivä sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Kolme sisarta.