Lahden kansanopiston teatterikoulutus on yli neljänkymmenen vuoden iässä yhä verevä, ennakkoluuloton teatterilaboratorio, joka ei suuriakaan näytelmäteoksia kaihda. Eilen nähdyn Albert Camus’n Caligula-näytelmän mukana pääsemme syvälle ajanlaskumme alun Rooman keisari Caligulan ajan hullun keisarin valtaan tutustumaan, kaiken inhimillisyyden tarkoituksella hukkaamaan ja ihmisraunioksi hävittämään. Tutustumaan yksinvaltiaan kyltymättömyyteen ja suorastaan ryntäämään tämän päivän realismiin ja kaivamaan esille maailmantilanteemme julmurit ja kansojen tappajat. Menneet Camus’n Toisen maailmansodan aikaiset Hitlerit ja Stalinit ovat tänään Trumppeja, Putineja ja Netanjahuja, diktaattoreita ja kansanmurhaajia – historiallisia malleja tai todisteita emme enää tarvitse – niitä vapaan Suomen kansalaiset ovat jokapäiväisen uutistietouden muodossa kyllästettyinä täynnä.
Kun vallankäyttäjät epäonnistuvat ensin pienessä sitten lopulta kaikessa, miksi he eivät yritä rakentaa edes vähän parempaa maailmaa?
Kaikki ihmissuhteet rikottuaan, surmattuaan sisarensa ja morsiamensa, kaikki muutkin sukulaisensa tuhottuaan – Camus’n Caligulalla on pakkohaave saavuttaa jotakin, jota kukaan häntä ennen ole vielä saavuttanut. Ihmiset eivät ole onnellisia tässä maailmassa, siksi tarvitaan jotakin mahdotonta, sellaista, jota ei ole tässä maailmassa. Siksi Caligulan viimeisin toive on valloittaa kuu. Siinä sisäinen diktaattoriveri kiehuu ja kansakuntien veri valuu surmatuin ruumisröykkiöin kuolleina maahan, lähimmät sukulaiset ensin, sitten kaikki muut.
Caligulan viimeiset jäljelle jääneet avustajat sekä henkivartijakaartilaiset odottavat jatkuvasti mihin Caligula on jäänyt, onko hän kenties kuollut….
(Eeva Hietamäki, Pihla Kettunen ja Iida Lindholm)
Lopulta Caligulalla on enää vain pieni avustajajoukko ympärillään ja senkin hän aikoo tappaa ja vasta viimeiseksi itsensä. Tottahan esityksessä viisaita puhutaan, tanssitaan, julistetaan, tuomitaan ja leikitään elämällä ja kuolemalla, joskus ehkä hieman pilkataan inhimillisyyteenkin erehtyen, kaipauksin ja runoin.
Monin huolellisin lisäkeinoin ammatillisella teatteritaitavuudella tämä teatteriautuus on myös ajattelevalle teatteriyleisölle tarjoiltavana. Mitä erinomaisin näyttämön keskelle korokkeelle pystytetty kokokansan hydepark – tarkan, kuuluvan näyttämöpuheen, kiinnostavan keskustelun ja kasvojen liikkeet paljastavat tehot kuulumaan ja viestimään persoonallisesti – ja niin intiimin läheltä katsojia.
Caligula ja Caesonia
(Pieta Kiviranta ja Essi Karjalainen)
Mikä huoliteltu, analyyttinen roolityöarsenaali, puvustollinen ajattomuus, erotteleva maskeerauskin löytyvät kahdenkymmenen teatteriopiskelijan tyyppiaitoutta selkeyttämään ja värittämään. Entä niukka, muutamin tyylikkäin valo- ja äänitehoin muuntuva lavastus, saati koko esittäjätaiteilijajoukon kehonkielipersoonallisuuksillaan tulkitsemat ja meidät rytmeihin sytyttävät koreografiatuokiot teoksen psykedeelisiä tunnelmia tulkitsemaan! Kenties varsin vakavan teoksen pehmentävänä sisääntulona hauskan kekseliäs musikaalinen hääseremonia immersiivisenä alkukohtauksena sekä lopuksi kompromissina, tuttuna aikakautemme kehyksenä saamme vielä loppulaulun Jäähyväiset aseille komeana tulkintana ihan äänistemmoissa nauttia.
Kaksoismiehityksen Gula-version 10 keskusroolia ansaitsee myös pienen erittelynsä. Pieta Kiviranta, Severi Niskanen, Minttu Valtanen tulkitsevat yhdessä Caligula-roolin. Mielenkiintoisesti he ovat kaikki yhtä aikaa näyttämöllä ja repliikeissään kuin edustaisivat väkevän todesti saman , epäilevyyden, käskyjensä ehdottomuuden, ivallisuutensa ja ihmispilkkansa yhteisen Caligulan pääkuoren sisältä tulevia erilaisia ajatuksia kuka temperamenttisesti, kuka valoisan hauskasti tai tunteikkaan valloittavasti. Näin saamme poikkeuksellisen aidon, vastenmielisen itsekeskeisen persoonan – hienon yhteisnäyttelemisen varioiman Caligulan – monine tuntemuksineen ja suunnitelmineen seurataksemme.
Ehkä myös Camus’n ajatuksissa on näytelmänsä keskeinen runoilijan osuus, jonka tässä esitysversiossa Scipiona Aleksi Venho näyttelee upeasti yhdeksi ehyimmistä, luontevimmista ja inhimillisimmistä näytelmän persoonista – sellaisesta, jolle Caligula-tyrannikaan ei kykene mitään vastaan sanomaan.
…………………………………………………………………..
Lisäarvio 28.3.2026 Cali-roolitus -esityksestä
Kaksoismiehityksessä on jo sinällään oma kiinnostavuutensa. Lahden kansanopiston teatterikoulutuksessa se on yksi perinteinen tärkeä muoto saada opiskelijoille mahdollisimman paljon roolien valmistamistehtäviä. Näinä päivinä, kun jopa Kansallisteatteri kokeilee näyttelemistaitoa tehdä kokonainen uusi näytelmäteksti Tsehovin Vanja-enosta vain yhdellä näyttelijällä dialogeineen, Lahden kansanopisto pystyy näyttelemään eräänlaisen kahden peilin näkymät meille katsojille Camus’n Caligula-esityksessään. Teatterinälkäisille pitäisikin antaa selkeä mahdollisuus ne molemmat kokea.
Summana kuitenkin jokainen esityksen 20 taiteilijaa, jokainen persoonallisine synnynnäisine hallittuine lahjoineen, eläytymispaneutumisineen loi yhteisen näyttämöteoksen niin kiinteän kokonaisuuden, että esitys tuntui enempää erittelemättä vaikuttaneen kokonaisuuden timanttiin lopputulokseen. Olen tahallani sen musiikillisesti vaikuttavan taustan, kymmenien visioiden merkittävän suuren muunneltavuuden, puvustuksen tärkeän roolitöiden selkeyttävyyden sekä kohtausten koko ensemblen yhdessä luomat painotukset jättänyt erittelemättä ja kehut niistä suitsuttamatta.
Käväisin kiinnostuksesta uudestaan tämän vaikuttavan Caligula-tulkinnan, nyt sen Gali-roolituksella tulkitsemat näyttelijätyöt edes puoliväliiin esitystä tunnistamassa.
Caligulat
Tatu Lääveri, Anton Avela ja Minttu Viitamäki tulkitsivat yhdessä Caligula-roolin. Ohjauksen jäljet oli tietenkin laajan näyttämön asemoinnissa edellisestä versiosta hyvin jo mietittyinä tunnistettavissa selkeinä kokonaisuuksina. Tällä kertaa tajusin Anton Avelan erittäin syvälle Caligulaansa eläytyneen ehjän, miltei inhimillisen tyrannin tulkinnan, sen äärimmilleen keskittyneen, vesivaloin puhdistuneen hahmottelun, joka kantoi keskitetysti koko esitystä. Myös Minttu Viitamäen selkeän arkinen, sujuvan vitaalinen hahmo sekä Tatu Lääverin rehentelevän äänekäs hahmotus toivat Caligulaan omat persoonalliset henkilömausteensa – kaikki kolme näyttelijää loivat yhteisen työn, jossa oli paljonkin uudenlaista virettä katsojan taas tajuta caligulamaista maailman äärimmäistä suurten valtarakenteiden maailmanherruutta.
Scipio ja Caeson
Runoilija Skipiolle löytyi toisenlaista esityksen painoarvoa Virva Järvelän eteerisen herkässä runoilijaolemuksessa – vastapainona julkeudelle katsoja ymmärsi esityksestä nyt ihmislajin, sen sympaattisuuden kuolemattomuuden. Mielenkiintoisesti esiintyjät ovat kaikki yhtä aikaa näyttämöllä ja repliikeissään eläytyivät kuin edustaen, tulkiten ja toteuttaen todesti saman Caligulan pääkuoren sisältä syntyviä ja tulevia erilaisia ajatuksia, käskyjä ja julmia ratkaisuja ja niiden vaihtoehtoja. Esityksen caligulalainen pääsanoma valtiontalous vai rakkaus ja rakastuminen kirkastui Camus-ajatusten mukaiseksi suurenmoiseksi esitysgenreksi.
Cherea, Helicon ja Metellus
Muutenkin nyt jo moneen esityskertaan edennyt tulkinta tuntui joukkokohtauksissaan entistä skarpimmalta ja erityisesti myös noiden keskeisten Caligulaa siipeilevien sekä vastustaneiden roolitöiden vaikuttavuudet terästyneemmiltä – esimerkkinä vaikkapa Eemi Vuorisen näyttelemän Heliconin rekisteröin tiukkaluonteisena, eheänä, hienosti replikoivana ja tulkittuna roolityönä, samoin Heljä Haurun taitavan kuulustelijaolemuksen tulkinnan. Eikä mykkä ja haamumainen Drusillakaan musiikkiaiheisessa sävelsumussa toteutettuna olisi enää mielikuvituksellisemmin voinut säväyttää kuin tässä versiossa teki.
…………………………………………………………………
Esityksen kautta työryhmä etsii vastausta kysymykseen: mikä saa ihmisen alistamaan ja tuhoamaan ja mitä tapahtuu, kun valta yhdistyy käsittelemättömään kipuun.
“Maailma, sellaisena kuin se on, ei ole siedettävä.
Joten tarvitsen kuun tai onnea, tai kuolemattomuuden,
jotain ehkä täysin mieletöntä.
Pääasia, ettei se ole tästä maailmasta.”
Väkevä esitys vallasta, surusta ja siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen ei kestä omaa kipuaan.
Käsikirjoitus: Albert Camus
Ohjaus: Aleksi Lavaste
Ohjaajan assistentti: Jade Manner
Äänisuunnittelu ja musiikin opetus: Virva Immonen
Koreografiat ja tanssin opetus: Katri Liikola
Puheen opetus: Heini Nikander
Lavalla: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I
Anton Avela, Ona Eronen, Minea Filén, Heljä Hauru, Eeva Hietamäki, Virva Järvelä, Essi Karjalainen, Pihla Kettunen, Pieta Kiviranta, Iida Lindholm, Tatu Lääveri, Severi Niskanen, Raul Nyberg, Jalo Stenroos, Minttu Valtanen, Rania Valtonen, Aleksi Venho, Minttu Viitamäki, Eemi Vuorinen
Tuotanto: Lahden kansanopiston Teatterikoulutus I
Esityskuvat Jani Enqvist
Esiintyjät ovat jakautuneet kahteen miehitykseen, mutta kaikki nähdään lavalla jokaisessa esityksessä. Toinen kokoonpano toimii ensemblen roolissa toisen ollessa puherooleissa kyseisessä esityksessä.
Roolitus CALI
(21.3. klo 13:00, 27.3. klo 19:00, 28.3. klo 18:00, 2.4. klo 19:00, 8.4. klo 19:00, 11.4. klo 13:00, 17.4. klo 19:00, 19.4. klo 18:00)
Avela, Filén, Hauru, Järvelä, Lääveri, Nyberg, Stenroos, Valtonen, Viitamäki ja Vuorinen
Roolitus GULA
(20.3. klo 19:00, 25.3. klo 19:00, 28.3. klo 13:00, 1.4. klo 19:00, 10.4. klo 19:00, 11.4. klo 18:00, 15.4. klo 19:00, 18.4. klo 13:00)
Eronen, Hietamäki, Karjalainen, Kettunen, Kiviranta, Lindholm, Niskanen, Stenroos, Valtanen ja Venho
