Martta –Efe Elo
Korvissani soi Nummisten perheen kunniaksi ihana Nature Boy -säveliä ikuisesta rakkaudesta ja sen ihanuudesta. Ne tuntuvat jysähtäneen ajatuksiini 1960-luvun ensimmäisiltä singleiltä – nyt ne soivat taas täysin uusikuosisen Nummisten perheen Eskon sydäntunnelmiin mukaansa siepaten, sillä tuo Nummisten Esko -kolmikko (Wiivi Väänänen, Helmiina Kauhanen, Siiri Sulkakoski) persoonallisissa hahmoissaan vakuuttaa aidon ensimmäisen rakastumistunteen voiman, sen lujuuden ja unelmapilviensä onnentunteen autuuden eläytyvällä, omajärkeistetyllä ajatuksellaan niin ihailtavan onnistuneesti, että sen suomalaistunteen omavaistoinen lapsenomainen vilpittömyys, herkkyys, uniikki pakottomuus valtaa meidät.
Kaksi Eskoa: edessä Siiri Sulkakoski, takana Helmiina Kauhanen
Pakosti myös sormin napsuttelen salaa täyden yleisön katsomossa noiden sävelten mukana esityksen kosiomatkaa, sen tunnelmia kuin takaisin omaankin elämääni unelmoiden. Koko Puumerkki-esityksen musiikillinen sorttimentti on jotain kuin klassista kauniin käyttömusiikin vuosikymmenien tuottamaa tuoreen hyrisevää hunajaa, joka kiehtoo rytmiaihioillaan ja melodioiden aivoporauksellisilla muistitunnistuksilla meidät jokaisen eri lailla teoksen tarinaan. Esityksen yhteistä henkeä välittää vielä raikkaammin koko ensemblen oma, Elsi Bergrothin säveltämä ja ohjaama musisointi, jonka koen hyrisevän ja rytmittävän esityksen toteutusta kaihoisin viuluin, huiluin ja ronskein pianoin sekä rummuin melodiaa varioiden ja paristi koko ensemblen upeasti laulaen.
Samaa lajia, entistäkin kehollisemmin ja voimakkaammin on Katri Liikolan esityksen liikekieli, joka alkunsa perinteisestä asennon ja puheen harvasanaisesta suomalaisjöröisyydestä muuttuu vähin erin liikkuvaksi, valloittavaksi teatterielementiksi ja täyttää kaksikymmenhenkisen ensemblen hurjan hurmaavalla vauhdilla: teoksen viimeiset kymmenminuuttiset vie ajatuksemme maailman ihanuuksien, toisiamme helliviin ja rakastaviin aidon yhteisöllisiin poutapilvisiin tunnelmataivaisiin.
Karri, Jaakko ja Kreeta ( Sylvia Ropponen, Emma Härmä ja Aino Suosalo)
Kiven Karrin tarina Puumerkki-näytelmässä on harvinaisen selkeästi yhteisessä ohjauksessa ja tulkinnassa tätä päivää, jossa maailmamme, yhteisöjemme, kaupunkiemme, työpaikkojemme poikkeavien, herkkien persoonallisuuksien kohtelu on yhä julmaa – nyt Nummisen Esko kokee sen niin veitsenterävänä pilkkauskohtauksena, että katsomossa nyrkit puristuvat Eskon puolesta: kun suuri paikkakunnan äveriäs kunkku Karri keksii aidosti tehdä pilkkaa tyttäreensä rakastuneesta Eskosta ja antaa tämän ymmärtää myöntyväisyyden Kreeta-tyttärensä kosinnalle. Räjähtää sitten ivanauruun yhdessä läsnä olevan kauppakorkeakoulussa jo kolmatta vuottaan opiskelevan akateemisen kilpakosija Jaakon kanssa ja häipyy tämän kanssa juhlapöydästä nauraa räkättäen. Myös Kreeta näyttää suorapuheisesti, miten hänkin oli juoninöyryytyksessä mukana. Juhlahuoneesta häipyy myös sanavalmis Eskon puhemies Karrin ja viinan perässä puhemistehtävänsä unohtaen. Kohtauksen näyttelijätunnot, roolityöt ovat viiltävän vaikuttavia.
Koko ensemble, sen yksityisen taiteilijan jäljittelemätön persoonallisuus, eläytyminen, mukanaolo vakuuttavat paneutuneella aitoudellaan.
Nyt Mikko Vilkastus (Sakke Sikiö) toteutui rennon tuttavallisena ja kaverillisena Eskon kosimiskaverina – todellisena lyömättömän hilpeänä seuramiehenä, joka ei kursaillut kylän suurta isäntääkään, vaan lasketteli ajatuskimmokkeitaan, teknisiä huomioitaan yhtälailla mopoista, mersuista kuin tesloistakin saati hienomerkkisestä, kalliista alkoholipullosta tuosta vain ja vapautti jäykän kosimistilanteen kuin vertaiselleen kylän mahtimiehelle, täysin toverillisesti häntä vertaisenaan sinutellen, henkisesti kuin selkään läimäytellen. Sikiön taito ottaa tilanteet haltuun, mehevyydellä ja mukavuudella avata ilmapiirin jäykkyys vakuutti omalaatuisen persoonallisena, valmiina roolityönä. Kapteeni (Silja Poskiparta) lyömättömän hurjassa ammattisotilastyypittelyssään, tinkimättömässä äksiisissään, hauskassa, vuosisatoja vanhassa persoonallisuuden äänenpainotuksessa loi varsin selvän, hienosti analysoidun tarinan juonteen naimiskaupan ehdottomaksi edellytykseksi arvotestamenttinsa saamiseksi. Jaakon (Emma Härmä) luonteva, vain kuin sivumennen kauppakorkeakouluopinnoistaan leuhkiva hahmo, antoi kohtaukseen näyttelijätaidon läsnäoloa, nosti koko tarinan akuutiksi tähän aikakauteen, kohtaukseen lisää yllättävyyttä ja jännitettä. Kreeta (Aino Suosalo) toteutti Karri-isänsä pyytämän laulunumeron, tulevan morsiamen rakkauslaulun lämminhenkisen kauniina tulkintana – kuin aidosti, vilpittömästi siihen eläytyen ja tunnelmoiden, uskoenkin. Eskon pettyminen juuri tuota ihanuutta kuunnellessa ja heti perään sen pilaksi paljastuessa tuntuikin jo katsomoon saakka niin kipeästi koskettavalta petokselta.
Esko-poikansa tulevaa naimahanketta järjestelee toistensa ominaisuuksiin ja ilmekieleen jo täydellisesti sisäistyneet hyväntahtoisesti sisältä saakka hersyvän-hyrisevä, herttainen ja mukautuva Martta-äiti (Efe Elo) ja Eskon varsin juonikkaaksi, aktiiviseksi naittajaksi toimissaan ja ohjeissaan osoittautuva Topias-isä (Aaro Strömmer). Tämä pariskunta tuntuu niin pitkälle sisäistäneeltä näyttelijätyöltä keskeisissä supliikeissaan ja vauhdissaan, inhimillisessä pariskuntahehkussaan, että moista herkkua nauttii kyltymättömänä teatterihurmiona vain lisää odottaen.
Puumerkki-näytelmä tuo pelastukseksi myös nykyajan, jossa kaikki asioiminen, virallinen naiminen, testamenttien laatiminen, koko yhteinen elämä hoidetaan, kirjataan ja taltioidaan ihmelaitos KELAssa. Todellisuudessa ei puumerkkejä tarvita. Tämä esitys palauttaa maailman auvoisuuden kuvitelmat kirkkaina ja puhtaina kerran vielä Eskojen ja meidän tavoiteltaviksi.
Saamme kokea, miten KELAssa myös naima-aikeet sinetöidään tämän viraston vahvistamalla isän puumerkillä. Sepi- viranomainen (Aino Suosalo) kaksine sepi-apulaisineen (Silja Poskiparta ja Sylvia Ropponen) hoitavat naimahaluisen kuulustelut ja isänpuumerkki-allekirjoituksen.
Kohtaus on yksi esityksen sykähdyttävin, kiintein, meditatiivisin sekä ehein, valmis taidonnäyte. Siinä virkailijoiden hellittämätön ote alamaisistaan, ehdottomuus oikeassa olemisestaan ja jäätävä alaistensa kohtelu suorastaan kahlitsee meidät katsojat kuin hypnotisoituina tapahtumaa todistamaan. Raivoisat väliaplodit pystyivät meidät vasta tästä teatterimaisesta kaameahumoristisesta magiasta herättämään.
Tämä aikamme eriarvoistunut Teslojen ja mopojen haarukkaan jäävä moottorillinen yhteiskuntamme saa tässä Nummisten Esko -näytelmässä myös havainnollisen selkeän, nykyihmisen pinnalliset elämän ihmisprototyyppinsä yhteiskuntamme niihin tavoitella. Samoin aina kautta sukupolvien jatkunut poikkeavien, herkkien ja unelmoivien luonteiden ihmiset saavat taitavat, havainnolliset, hylättyjen lähimmäisten sympaattiset luonnostelut.
Näissä hehkuvissa, raikkaan reippaissa nuoruuden, juuri tämän aikakauden tunnoissa tunnistamme Puumerkki-esityksestä Aleksis Kiven luomasta Eskosta olennaisen – mielen poikkeuksellisen herkkyyden ja hänen perhekuntansa, Topias- isänsä ja Martta-äitinsä niin useiden perheiden tavallisiksi ihmisiksi, että päämme höyryävät samaistuksen kokemuksesta.
Synnyinlahjoiltaan kiehtovan omaperäisten, uniikkien taitelijoiden yhteisöstä, toimivuudellaan kuin spontaanisti mukaansa kutsuvasta taiteilijakollegiosta voimme usean kerran napata jonkin yksityiskohdan, ilmeen, käden tai jalan liikeradan – tai valitsemamme taiteilijan seurattavaksemme ja ihailtavaksemme. Nämä loistavat taiteilijat tempaavat ihanan helposti meidät ja mielikuvituksemme antautumaan mukaan tuoreeseen, moderniin ja hurmaavaan teatterileikkiin.
Tämä on PUUMERKKI esityksen KIVI-roolituksen arvio 12.4.2025 klo18.00 esityksestä
Esityksen valokuvat Jani Enqvist
Esityksen STENVALL-roolituksen arvio 22.3.2025:
https://lahenuutisia.fi/2025/03/22/kansanopiston-teatteri-1-hurmaava-teatterileikki/
//lahenuutisia.fi/2025/03/20/eskon-puumerkki-tamanpaivan-maailmassa/
Näytelmän viimeiset esitykset tiistaina 15.4.2025 ja keskiviikkona 16.4. 2025 klo 19.
