Lahtelaisen uuden teatterimuodon, musikaalin The Black Rider elinkaaren viimeinen 5.4.2025 esitys ei taaskaan jättänyt kylmäksi tai väljähtyneeksi tunnelmaa teatterin Suuren salin täydessä katsomossa. Sain teatteriseurakseni sukuni nuorinta sukupolvea, ihanan kriittisen persoonallisuuden, joka ihasteli kokemaansa.
”Olin jo monta vuotta kyllästynyt edes katsomaan teatteria. Vain musikaalinen esitys oli minua enää kiehtonut – saada kokea sellainen teatterissamme. The Black Rider oli juuri sitä, mitä elämäkin: harvinaisen outotunnelmainen, kummituksellisen jännittävä, hienon musikaalinen. The Black Rider tuntui siltä todellisuudelta, mitä tänään elämämmekin – outoutta, kummituksellisuutta, jännittävää, musikaalista, iskevän erirytmistä kansainvälistä arkimaailmaa. Mieleeni tulee transkulttimusikaali, elokuvan The Rocky Horrors kauhuelokuvamainen tunnelma vuodelta 1975. (Siitä on tullut jatkuvasti ympäri maailman elokuvateattereissa ja netissä pyörivä kulttielokuva, jonka varsinaisen teatteriesityksen myös tahtoisin kokea – sitähän esitettiin näytelmäversioina suomalaisteattereissa kymmenisen vuotta sitten). Samankaltainen outo, jännittävä, kuin omaan kulttuuriseen moderniin transmaailmaansa pukeutunut ihmisten maailma ottaa esityksessä vastaan meidät katsojat. Jotakin tosi kansainvälistä ja silti perin kansanomaisen resuista, suomalaista tässä lahtelaisessa musikaalissa on. The Black Riderin oma outous hurmaa ja vangitsee, yhtä aikaa itkettää ja hauskuuttaa – se on kokonaisuutena täydellistä erittelemätöntä teatteri-illuusiota. Ihastelin teoksen liikekieltä, jossa eräänlaiseen kabareetyyliin jokainen liikkuja oli ominut täysin persoonallisen kävelytavan ja reaktiokyvyn. Voisiko teatterien muissakin tuotoksissa oivaltaa tuon valtavan tehon, mikä syntyy ohjauksen ja timantin näyttelijätyön mukaansatempaavana, vaikuttavana teatterielementtinä?” Tuommoisia tuntemuksia sain puristettua läheisen teatterikatsojakumppanini teatterikokemuksesta pari päivää esityksen jälkeen.
Eikä minulla ensi-illan täysin teatterituntemuksiini eläytyneenä katsojana ollut vieläkään kyllästymisen merkkejä – paholaisen taiallinen rakastuneen sulhaskandidaatin sieppausdraama polkupyörineen, maagisine liimamaisine otteineen oli kenties hieman lyhentyneenä tehokkaammin toteutettu – sulhasen otekin jo kuin tottunut paholaisen hellittämättömään taikuuteen, samoin suolten ulospurskunta selvästi sitä showmaista raakuushuumoria, lavastuksen ja ohjauksen ylivertaista ideaa, nyt kuin luontevasti tulkittu pikkupalanen miljoonaisten ideoidensa yksityiskohdista. Laulut ja musiikki, orkesteri aivan täydessä terässään, iskussa, puhtaudessa, nyanssihehkuisissa tunnelmissaan. Pitkät hienot tauot tulevaa odottaessaan vain kasvaneet kuin ensi-illastakin pidentyneinä tunnelmien ja tapahtumien voimalatauksina, elämämme pirullisuuden polttavia ja kirveltäviä liekkejä, jotka purkautuivat niin hienon shokeeraavina, että joka hetki oli autuus nauttia esityksen teatteritaiteen nirvanamaisessa tenhossa.
Väliajalla kävellessäni teatterin ylä- ja ala-auloissa kuulin monen keskustelevan vain esityksestä enkä malttanut olla kysymättä penkkiriviimme odottavalta parilta eri katsojalta, miksi he vain teatterista puhuivat. Toinen oli katsonut tämän lahtelaisen The Black Riderin jo kaksi kertaa, toinen nyt katsomossa toista kertaa. Sellaista on tämä suurempi, vaikuttavampi, jo lähes jumaloitu uusi teatteri Suomessa – sen Lahdessa.
Nuorena vielä televisiota vailla olevana aikana, kulttuuritapahtumien kävijänä ja puhujashamaani yrjökalliskokijana oivalsin kohdalleni tulleen kysymyksen teatteri vai kirkko tiensä päähän – esittäessämme 1970-luvulla Jokamies-moraliteettia useina vuosina Arkkipiispan luvalla eteläsuomalaisissa kirkoissa: kirkkoa ei tarvita. Ihminen syvenee ajatuksillaan elinkelpoiseksi, elämää eläväksi persoonaksi pelkässä teatterissa, jos teatteri löytää muodon, jolla on antaa henkistä ravintoa koko kansakuntamme suuren kirjon laajuudella, kuten Lahden kaupunginteatteri Lauri Maijala teatteriensemblensä kanssa pystyy meille valmistamaan.
