Teatteri Vanha Jukon moderneissa teatteritiloissa nuorten lukiolaisten 120 vuoden ikäinen 300-sivuinen jännitysromaani Baskervillen koira taipuu tajuttavaksi teatteriesitykseksi myös tänä digitieteen ja maailman sotaisten tunnelmien aikana. Aikanaan pitkään roskakirjallisuudeksi luokiteltu, nyt dekkarien maailma oli viimein viime vuosisadan lopulle tultuaan saanut armon kuulua kirjallisuuteemme suosituimpana lukemisena. Pääosin tämä kirjallisuuslaji aluksi oli käännöskirjallisuutta, jopa kioskeista ostettavaa ajankululukemistoa. Usein eri maiden ja seutujen historiallisten legendojen toteutuksina nämä kirjat kuitenkin olivat siirtyneet jännityksen kauhujen maailmaan, mittasuhteiltaan ja realismiltaan kuvitteellisiksi ja sepitetyiksi aikuisten saduiksi.
Lahden lukio Gaudian neljäkymmenpäinen teatteriopiskelijaharvinaisuus suoriutui tehtävästään tyylikkäästi. Ohjauksen, sovituksen ja näyttelijätyön mainio ratkaisu oli kertoja, jona toimi lähes kymmenen eri varjon näyttelijät: tuon vaikuttavan monihenkisen varjoelementin astuessa estradille sen jokainen olio puhkesi vuorollaan jatkamaan kertomuksen tarinaa, koko ajan meitä kuulijoita tarkkaillen ja kertoen juonta eteenpäin – samalla alkuperäisen vanhahtavan ja koukeroisen tekstin näyttämöpuheeksi suoristaen. Vaikutuimme ja vakuutuimme tapahtumien käänteistä ja sujumisesta.
Aivan verrattomia olivat useat esityksen yllätykset – kuten vauhtiin puhjenneet, hiotut ja yllättävät joukkokohtaukset: Baskervillen koiran pyyhkäistessä odottamatta näyttämön yli sellaisella suihkukonemaisella korvia vihlovalla vauhdilla, ettei silmä enää erottanut – eikä tässä teatteritilassa taatusti moista niin häikäisevää shokeerausta ennen ole koettu.
Entä tapahtumapaikan valtavan nummen pelottava sumuisuus, joka yllätti tarinan tämän tästä nykyisen muodikkaan teatterisavun sumentaessa silmän näkökuvan ja miltei hengityksemme ahdistavaksi pimeässä yössä. Täydeltä asteikolta oli pelkomittari saanut korkeat lukemansa vakuuttavasti tarinaan. Tuosta seudun kalmaisesta sumuisuudesta paljastui kuitenkin päivisin sekä yövalaistuksessa kartanomaisten huoneiden lavastus kirjastoineen, olohuoneineen, etsivätoimisto taitavasti rakennettuna ja toimivana – kaikki kertomuksen tyylikkään vanhakuosisena miljöönä. Koko laaja näyttämö näyttäytyi visuaalisessa loistossaan runsain yksityiskohdin, tyylillä ja maulla, monipuolisella runsaalla rekvisiitalla.
Puvustus – mikä valtava arsenaali asuja, niiden värikkyys, usein brittiläinen tweed-ilmeikkyys, hienostomainen ylimystömäinen naisnäkemys sekä myös mustanpuhuva maaginen mystisyys, tekopartaisuus tästä ensemblestä levisi, piili ja koostui kokonaisuudessaan aukeamaan – silmien ihailla ja ajatuksiimme noiden asujen kantajat tarinaan meistä jokaisen tarkoin kuin jo luonteina sijoittaa.
Esitys todisti myös lavastus- ja pukunäytelmänä huolellisen, kiistattoman korkean tasonsa.
Esitys oli muutaman keskushenkilön tulkintoina täysin valloittavaa, mukaansa tempaavaa, jännitystä ja mielikuvitusta ylläpitävää, sisäistettyä, maulla ja omakohtaisuudella reagoivaa hyvätasoista näyttelijätaidetta.
Ennen kaikkea teosta kannatteli koko ajan Linne Kaksosen herkkyydellä, sisäisellä ajattelulla, supliikilla, vaikuttavasti näyttelemä James Watson. Hän johdatteli tarinan ydintä, henkilöitä, tapahtumien kulkua, keskusteluja luontevasti, sopivan tunteikkaasti, teeskentelemättömästi, todesti. Upean valloittava näyttelijäluomus ja esityksen hurmaava, tarkkarytminen teatteripuheen voimalataus! Itse maailman toiseksi etevintä salapoliisia Sherlock Holmesia tulkitsi Paju Syrjäkoski kuin täysin ammattimaisella otteella – ihanan rennolla ironialla hahmonsa ja tutkimuksensa näytelmän keskiöön tuoden. Syrjäkoskessa on ronskia, omaperäistä sisäistä ja ulospäin räiskyvää reaktiokykyä ja näyttelijänotetta, vallattoman hersyvää ja röyhkeää huumoria ja hänen näyttelijähabituksensa on suoranainen karikatyyrin täysosuma. Holmes ja Watson on parivaljakko, joka aina uudestaan tarinassa ilmestyessään – myös romaanin sisällön mukaan – käynnistää heti esityksen juonikoukerot seurattaviksi, arvoituksellisiksi, jännittäviksi, sisältörikkaiksi. Tuohon kaksikkoon voisi vielä kuulua Julia Mättölän hahmottelema tohtori Mortimer, tuo äärimmäisen hauras, pedantti, miltei olemustaan anteeksipyytävän epävarma, mutta sympaattinen rooliluomus. Kuin dynamiitin voimalla Pyry Leinonen hätkähdyttää vastarannan kiiski Franklandina, taatun varmasti tulista ihmisluonnetta ja loukattua sielua malliksi koko täydelle katsomolle omahyväisyydessään räjähdellen – mainio temperamenttinen huippu esityksen näyttelijägalleriassa. Yhden huomattavan, koko esityksen käytännön ihmistä edustavan hahmon luo Iina Karlsson Mary-palvelijana. Hän hallitsee näyttelemisen luontevuuden, miten taitavaa tavallista ihmistä omine salaisine pikkuhuvitteluineen voikaan näytellä niin suurenmoisella lämmöllä – ihailemme!
Parhainta jokaisen näyttelijän osalta oli heidän luomansa persoonallinen, visuaalinen henkilökuva. Niiden voima repliikittäkin vaikutti esityksen henkeen, ilmeeseen, ironiseen huumoriin: tuntui, että tuohon henkilöiden yksilökohtaiseen luonnehahmotukseen oli todella paneuduttu.
Mikä ei toiminut puheessa, se korvattiin visualisoinnissa. Mikä taas ei pelannut aidosti esittäjien musisointikyvyillä, se toimi pikkunäppärissä persoonallisissa koreografioissa, eleissä ja liikekielessä sekä nauhalta pauhaavasta vanhahtavasta rokista soittopelejä milloin milläkin kohdalle osuneella esineellä imitoiden.
Esityksen skarppaamista voisi auttaa helposti draaman lyhentäminen, sillä varsinkin toisen näytelmäpuoliskon aikana näytelmä puudutti katsojan mielenkiinnon tapahtumattomuudessa, staattisessa asemoinnissa ja asioita pitkään pelkästään puherepliikkeinä vatvoessaan.
Puhetekniikan tunteja ei tällaiseen suurteokseen ehdi harjoittaa, niitä suurin osa esittäjistä kuitenkin ehdottomasti tarvitsisi. Myös ohjaajan pikkuinen virheasemointi oli puheen kuulumattomuudessa syynä: osa tulkitsijoista replikoi näyttämön taustassa tai katsomosta nähtynä esityslavan sivuille vuorosanansa eikä siis saanut repliikkiään katsomoon saakka kuuluvaksi.
Kaikkiaan esitys on haaste mille tahansa ammattiteatterillekin. Gaudialaisten tulkinnassa kelpo sovitus, ihmisajatus, asioiden päättely, entisaikojen epookki salapoliisimaailma saivat ansaitsemansa kiinnostavan hykerryttävän, vähän tosikon mutta tarpeellisen tulkinnan. Suurella näyttelijäjoukolla yhteisnäytteleminen toimi innostuneesti, eläytyneesti esityksen tarinan sisältöä vahvistaen.
Arvio kirjoitettu teatterin ensi-illan 14.5.2025 esityksestä.
Näytelmän seuraavat esitykset 16.-18.5.25 klo 18.00 Teatteri Vanha Jukossa Rautatienkatu 13