Kuvassa Emelie Zilliacus ja Salla Loper valokuva Jussi Ulkuniemi
Patsasten merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on todistaa yhteiskuntamme merkittävien ihmisten saavutukset tai aatteiden voima Isänmaalle. Yleensä niiden julkkisarvona historiallisesta menneisyydestämme todistetaan sotasankarein, taisteluin tai merkittävin fyysisin ja henkisin miessaavutuksin. Vahva sukupuolisuus on tuolloin teosten syntyaikoina ollut yleensä yhteiskunnan miesten arvostettu ja naisten väheksytty ominaisuus ja edustanut yhteiskunnan jakautumista eri töihin, tehtäviin ja perheenjäsenten eriarvoisuuteen. Samalla kaikenlainen häveliäisyys on ollut yksi 1900-luvun vaatimus selvitä julkkispatsaiden gloorialliseen joukkoon.
Tänä pride-ajattelun aikakautena yhä useammin niin ihmisten pukeutumisessa, hiusmuodissa kuin koko hahmottelussa sukupuolisuus jää tarkoituksettomaksi. Siksi aikaa seuraava teatterikin pyrkii ottamaan kantaa pysähtyneenä instituutiona ja turhana laitoksena, pelkkänä nykyisyyden ja menneisyytensä tehtävässä viihdykkeenä ja kulttuurin tarjoajana.
Pienessä suomalaisessa sisämaan kaupungissa, Lahdessa, menneisyytemme sukupuolittumiseen ovat uskaltaneet Lahden kaupungin päättäjät – jopa taiteellisesti merkittäviin julkisiin ihmiskehoa esitteleviin patsashankintoihin. Kaupungin yli 150 hankkimasta patsaasta on päässyt kaksi Eliel Saarisen piirtämän Kaupungintalon täysin avoimeen kaupunkipuistoon lihaksillaan komeilemaan, toinen kahdesta miespatsaasta Viktor Janssonin Vapauden patsas täysin alastomana sukupuolensa reilusti paljastaen.
Kolme julkista naisveistostakin on saanut armon päästä häveliäisyydestään kaupungin hankintoihin alastomina. Lahden Kartanon Ainopuiston Emil Wikströmin Aino-neito antaa seurueineen vain veden suihkua paljastetulle naissukupuolisuudelleen. Parinsadan metrin päässä, Aleksanterinkatu 1:n sisäpihassa Heikki Niemisen Susanna kylvyssä on jo rohkeasti täysin kelteisillään ja Kirkkokadun Sakari Toikan veistos Herääminen on myös täysin alaston. Näitä patsaita ei ole puistojen pimentoihin yritettykään piilottaa.
Helsingissä Havis Amandasta on tullut jo kalenterivuotemme Vapun ja vapauden juhlimisen symboli, kansanjuhlaperinne hurmaavassa, rönsyilevässä alastomuudessaan.
Juuri tänään Lahden kaupunginteatterin uusimman Fedja-setä, kissa ja koira** – näytelmäversion sovittaja-ohjaaja Minna Lundin uusin teatteriteos AGORA – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa lähestyy vuorostaan teatteritaidetta näkökulmasta, joka esittelee teatteria ikääntyneenä, itseensä lukkiutuneena laitoksena, joka on jumittunut kaavoihinsa, monumenttisuuteensa, muotoihinsa ja pelkän olemassaolonsa tarkoitukseen – ja missäpä muualla sen voisi paremmin tehdä kuin Helsingin Kaupunginteatterissa, sen Studio-Pasilan ensi-illassa.
**Kirjoitin Minna Lundin Fedja-setä, kissa ja koira Lahden ensi-illasta arvion, tässä osa siitä: