Lahden kaupunginteatteri on löytänyt kaupungin tärkeimmän elämänvoiman – nuoruuden, sen kivut, ihanuudet ja ennen kaikkea luomisvoiman, oman, nuorten ihmisten kasvavan (aina moititun) näkyvyyden tärkeyden: teatterissamme esitetään nyt tulevaisuuden ja nykyisyyden kipupisteitä – läheisyyden ja elämänvoiman näköaloja niin, että luulisi koko täysin jumittuneen yhteiskuntanäköalattomuutemme syttyvän tulevaisuuden raikkaaseen, uuden luomisen ja nuoruuden ylistämisen spontaaniin riemulauluun.
Enda Walshin räiskyvä tragikomedia Disco Pigs kertoo 17 vuotta täyttävistä ystävyksistä, jotka uskovat olevansa erottamattomat – kunnes kaikki kerran peruuttamattomasti muuttuu. Kahden nuoren huippunäyttelijän Vilma Kinnusen ja Miikka Wallinin tulkitsemat Runt ja Pig (Nasu ja Possu) ovat syntyneet samassa sairaalassa, samana päivänä ja kasvaneet erottamattomina ystävyksinä ikävystyttävässä kaupungissa. He ovat rakentaneet oman valtakuntansa nuhjuisen kaupungin kaduille – villin, vaarallisen ja vapaan. Possun ja Nasun elämä on loputonta juhlaa, yleistä hengailua ja sattumanvaraisia väkivallantekoja maailmassa, jossa he hallitsevat kuin kuningas ja kuningatar. Kaikki muut voivat painua helvettiin. Mutta kun Possun ja Nasun 17-vuotissyntymäpäivä lähestyy, heidän ikuiseksi sovittu ystävyytensä alkaa pala palalta murentua. Possun tunteet muuttuvat entistä hallitsemattomammiksi ja Nasu alkaa etsiä elämältään jotain muuta – jotain, mikä uhkaa erottaa heidät lopullisesti.
Nuorille tarkoitettu jo 30 vuotta sitten Irlannissa syntynyt ja ensiesitetty näytelmä ajan nuoruuden vimmasta, ehdottomuudesta, äärimmäisen poikkeavasta kahden ihmisen lämpimästä läheisyydestä, elämänsuhteen kypsymisestä, hirmuisesta kuvitelmasta ja todesta, omasta kahden ihmisen kokoisesta valtakunnasta koko ihmismaailman tulevaisuuden näkijänä sai eilen uudelleen sovitetun railakkaan nykyaikaisen ja vauhdikkaan esityksen Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä.
Siitä muodostui valloittavan mielikuvituksellisen ohjauksen ja teatterimme tähtinäyttelijöiden todellinen triumfi, jossa yleisö eli väkevästi, väliin vakavasti kyynelehtien tai sieluillaan tapahtumiin riemuin ja innostuen samaistuen, mukaan eläytyen, teoksen tunti ja 30 minuuttia. Olimme saaneet nauttia tavattoman ehyen, hienon, yhtä aikaa hervottoman hauskan ja ajatuksiimme syvälle porautuvan teatteriesityksen.
Annoimme lopuksi täyssalillisen seiniä ravistelevat miltei loppumattomat ihastuksesta huumaantuneet aplodit seisten – esitystä sekä esittäjien ainutlaatuista teatterivaikuttavuutta kaikin sydämin kiittäen.
Muunlaista arviota ei tästä ihmeellisestä, inhimillisestä kevään teatteritapauksesta tarvitsisi edes yrittää kertoa. Se on jokaisen lahtelaisen, ulkopaikkakuntalaisenkin itse mentävä kokemaan – yläkoulun ylimmän luokan ikäisestä ainakin kerran rakastuneisiin vanhuksiin saakka.
Kuin esityksen ohjaaja-sovittaja Lauri Maijalan ajatuksina saamme katsella syntynyttä näytelmän kokonaisuutta: näyttelijöiden liikekieltä esityksessä soivien miltei klassisen kauniiden biisien eri rytmeissä ja vauhdeissa ja ihanissa melodioissa, samalla korviamme lepuuttaen kuunnella upeina live-esityksinä lahtelaisversiot maan kahden huippunäyttelijän duettoina tai uskomattoman valloittavina levyvalmiin upeina tulkintasooloina. Tai myös seurata juosten ja jalkaisin ohjaajan mielikuvien mukana esittäjien nuoruuden vauhdikasta elämänsä matkantekoa sekä juuri tässä päivässä nauttia sähköskuutilla toisinaan kulkevan toisiinsa kiintyneen parin matkaa pienessä sisämaan kaupungissa Lahdessa, paikannimiä arvailijakatsojan hauskuudeksi sanamuunnoksin hoksailla nuorten vakiopaikoissa Hiidenkivi-juttukapakassa, Vesijärven rannassa sorsia ihastelemassa, saati Möysän R-kioskin hoitajaa ärsyttämässä.
Teoksen valloittavan kreisi huumori on niin sydänlämmintä ja rooliteksti sen nykytekstin vittu-sidesanoilla taituriohjauksessa sujuvuudessaan liudentunut lähes huomaamattomaksi tuoreeksi näyttämöpuheeksi, koko teosta vain ajantasaiseksi värittäen. Ennalta luvattu seksuaalisuus ei sekään nouse pääasiaksi, päinvastoin luontevaksi, poikamaisen rehvakaksi termeiltään, jopa poikkeuksellisen hienoksi ja harvinaiseksi yhdeksi vaikuttavaksi miessensuelliseksi kohtaukseksi tarinassa.
Vilma Kinnusen Nasu ja Miikka Wallinin Possu antavat näytelmälle elävät roolit niin tuhannen aidosti, niin sydänverisen kuumasti, niin rakastettavan todesti kuin vain yhteisnäyttelemisen suuret taiturit voivat meidän antaa täydellisenä katharssina kokea. Kinnusen Nasu-naiseudessa on lapsuuden päättyviin läheiskokemuksiin niin lämmintunteista, kiehtovaa ja voimallista sisäistä säihkettä, että välillä on pakko puristaa viereistä katsomontuolia myötäelämisen rakastumistunteesta omaa nuoruuttaan siihen mukaan tunkien.
Miikka Wallinin Possu tuntuu olevan lapsuusläheisen ystävän ikuinen luotettava lähimmäinen, jonka turviin Nasu voi milloin tahansa heittäytyä ja yhteisellä luontaisella kapinavoimalla, ilkikurisella riiviön ja kujeilun rohkeudella, kaikkeen mahdolliseen piruiluun ehdoitta uskoa ja yhtyä. Wallinin akrobaattisen liikunnallinen, gebardimainen, huonekalujenkin yli loikkiva Possu on suurenmoinen persoonallinen näyttelijätyö, jonka nuoruuden kiihko ja ehdottomuus miltei pelottavat taipumattomuudella ja tinkimättömyydellään. Teoksen yksi herkimmistä hetkistä on kohtaus, jossa Nasun pelkkä turvallinen ja luotettava läheisyys kohtaa Possun murrosiän miehisyyden paineiden pakahtuvan seksuaalisen täyttymisen Nasun poissa ollessa Possun yrittäessä ruumiintoimintojensa seksuaalisilla paineilla kuvitella saavansa aidosti Nasun myös aistillisesti omakseen ja purkaen unelmissaan paineensa tyynyjen uumeniin. Rikkumattomaan ystävyyteen ei kuulu seksi, sen tajuamme ja sen tajusi mitä raastavammin ja ahdistuneemmin Possu.
Kenties klassisinta on tässäkin teoksessa monen parisuhteen yhteinen kokemus, jossa toinen osapuoli jää nuoruuden tuhoavaan elämänuhoonsa vuosikymmeniksi, toisen pyrkiessä löytämään ulospääsyn kypsyydellään ja aikuisuuden unelmillaan.
On tietenkin piirrettävä eräänlainen ilmaisukartta, jonka voi esityksestä silmissä vieläkin nähdä: valtava vauhdin hurma, ennenkokemattomat ihanat ja levolliset tähtitaivaat ja kuutamot, pitkät kahden toisiinsa rakastuneen keskustelut, hauskuttelun lukuisat hetket, hurjat, väkivaltaiset kohtaukset, aikuisten väheksyntä ja vain kahdelle ihmiselle omistettu koko maapallo taivaankappaleineen, kokemuksineen, läheisyyksineen, syleineen.
Kaiken sen loihtii romantikko Maijala ja tarkentaa vielä tajuamme hienoilla värikkäillä kaupungin ruutukaavaa ja näytelmän interiöörejä kuvaavilla lavastusdekoraatioilla, rikkoo tunnelmaa eläinkuntaa ja nykyistä steriiliksi luultua maailmankuvaa vertailevilla raiskaavilla teurastuskuvilla ja heti perään lakaisee ne aikuisuusfantastisilla Vogue-kansikuvahaaveillaan, palauttaa lopuksi nämä kaksi nuorta esitykseen takaisin elämän kiihkoihin, kuin suuren draaman kohtalokkaisiin, lähes väkivaltaisiin reaktioihin kahden ihmisen kiintymyksen ehdottomalla läheisyysvoimalla – viimein suurten draamojen tapaan rakkauden veriseen tuhoon kiintymyksen johtaen.
Jyri Suomisen valosuunnittelulla on teatteri-ilmaisu teatterissamme täydellinen, Tatu Virtamon äänimaailma unohtumattoman rikas ja molemmat luovat visuaalisina, pettämättöminä näkyinä ajatuksiamme koko ajan milloin tavattoman kauniisti, klassisen sulosti värittävinä, milloin elämän nopeutta ja inhimillisyyden tuskaa värein ja valoin tunnelmoiden.
DISCO PIGS
Teksti Enda Walsh
Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu työryhmä
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen
Esityskuvat Janne Vasama
Rooleissa Vilma Kinnunen, Miikka Wallin
Ensi-ilta 19.2.2025
Esityskieli suomi. Ikäsuositus 14 v.