DISCO PIGS
Teksti Enda Walsh
Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu työryhmä
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen
Esityskuvat Janne Vasama
Rooleissa Vilma Kinnunen, Miikka Wallin
Ensi-ilta 19.2.2025
https://lahenuutisia.fi/2025/02/21/kevaan-hurmaavin-ohjauksen-ja-nayttelijataiteen-teatteritapaus/
Lahden kaupunginteatterin 14-vuotiaille ja sitä vanhemmille tarkoitettu puolitoistatuntinen, Lauri Maijalan ajatuksen kautta uudelleen syntynyt upean vauhdikas ja ronski Disco Pigs, jätti ensi-illan 19.2.2025 täydellisen kokemuksen jälkeen viime perjantain päiväesityksen tunnelmassa kovin mietteliääksi.
Tuo paljon käytetty vittu sidesanana näyttämöpuheessa tuntui joko vanhahtaneelta ja jo alkupuberteetin aikuistumisen merkiltä eikä juurikaan herättänyt minkäänlaista reaktiota lukiolaisissa täydessä salissa. Kuin loistava näyttelijätyö, näytelmän jo 17 vuoden ikäinen hienon klassinen tarina, sen monet käänteet, musikaalisuus, useat romanttiset jaksotkaan eivät olisi koskettaneet ainakaan tätä yleisöä. Yleisö istui kuin tuoleihinsa istutettuina poimimattomina, puhtaina tatteina vaiti ja vaitonaisena, vailla minkäänlaista ulospäin tunnistettavaa, meitä teatterikatsojia esityksen sisältöön yhdistävää reaktiota. Outo, eleetön, tunteeton ja mykkä tunne teatterinäytännössä!
Ainakin teatterikatsomisen melkoisen korni ohjeistus – jossa näyttämön eturampista henkilö ja esityksen alun pimeydessä kovaääninen varoittivat esityksen aikana puhumisesta, kännykän käyttämisestä tai käynnistämisestä seurauksella, että silloin salin valvoja käy tunkemassa puhelinvempeleen käyttäjänsä kurkkuun – taisi tosikoille olla ihan liikaa.
Oliko esitys liian vakava, liian viisas yleisön ymmärtää koko tarinaa – ainakin esitystä leimaava valloittava huumori vaatii vähintään hoksaavaa älyä. Vai olimmeko me katsojat niin tyhmiä tai niin korrekteja, että luulimme spontaanien reaktioidenkin olevan kiellettyjä.
Pariksi päätelmäkseni jää, että teatteri tässä muodossa tälle lukioyleisölle oli sittenkin liian modernia tai että esityksen sisältö oli vasta äsken elettyä murkkuikää ja sen reaktioita niin lähellä ja havainnollisesti, että miltei nolotti vielä nyt jo lähes aikuisena lukiolaisena samaa kokea.
Teatteri oli jälleen voittanut kirkon – katsomon täydellisenä, sanalle kuuliaisena hiljaisuutena.
