Kuvassa Leenamari Unho, Emelie Zilliacus, Salla Loper, valokuvaaja Jussi Ulkuniemi
AGORA – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa
Tekstit MINNA LUND & MARTTA JYLHÄ
Ohjaus MINNA LUND
Rooleissa
SALLA LOPER, EMELIE ZILLIACUS, LEENAMARI UNHO
Valosuunnittelu TUOMAS HONKANEN Äänisuunnittelu AXEL RIDBERG Lavastus RIKU SUVITIE Pukusuunnittelu ELLA SNELLMAN Naamiointi NOORA LAUKKANEN Valokuvat JUSSI ULKUNIEMI Kuraattori, Nykyesityksen näyttämö RIIKKA THITZ Ensi-ilta 29.4.2025 Helsingin Kaupunginteatterin studio Pasilassa Nykyesityksen näyttämö. Kesto noin 1,5 tuntia
Kaikenlaisten teatterillisten kokeilujen onnistuminen, jopa pelkän kateissa olevan teatterigenren etsimisen tie oli saanut suuren mahdollisuuden, kun Minna Lundin AGORA – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa porskutteli puolitoista tuntia Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä Vapun alla. Esityksen valmistamisen ja merkittävän teatteritapauksen toteutusmahdollisuudet ensemble oli varmistanut korkeimmissa potensseissa: Maan suurin ja toimivin teatterilaitos, gurumainen ohjaaja-kirjailija, hiljattain palkittu Ida Ahlberg -näyttelijä merenneitona, parinaan tuore, valloittava ilmaisurikas näyttelijä sekä lavateatterin hurmaava, tulkintavarma näyttelijäikoni – kera koko suomalaisen teatteritekniikan nykykäytäntö supertehoin, striimein, valoin, äänivolyymein, taidokkain puvustuksin sekä korumaisen hulppean lavastusarkkitehtuurin veistosmaisen nykyrenessanssin taituri olivat laittaneet ajatuksensa, tavoitteensa ja taiteellisen päämääränsä avoimesti koettavaksemme.
Esityksen avasi itse Teatterinjohtaja kymmenkertaiseksi striimatussa videohahmossaan, räväkästi mukaan tulkintaan harpaten ja meitä mukaan innostaen, koukutuksellaan suorastaan onnistuen. Huumaavan hykerryttävää ideaa toteutti taidokas, ilmaisuvalmis teatterinäyttelijäkerma: merenneidot pitkään altaassa lekotellen, vettä kesäisen suvisesti patsastehtävässään yli altaan loiskutellen ja tällä teatterilavan suuruisella julkisella paikalla juontajansa tuttavallisella sympatialla ajatuksiinsa meitä johdatellen. Kuitenkin jo parinkymmenen minuutin kuluttua esityksen tunnelma ja interiööri alkoivat tuntua tapahtumattomalta, staattiselta, flegmaattiseltakin.
Teatterilaitoksen on uudistuksissa onnistuakseen ja vakuuttaakseen tehtävä jo tosi ihmeitä, varsinkin kun katsomoon on tullut esitysten monikymmenvuotisia kokijoita, kaltaisiani kyltymättömästi uutuusnälkäisiä, paksunahkaisiksi kasvaneita nuivia taidefriikkejä. Enää ei kovin moni asia säväytä, herätä, innosta. Helsingin Kaupunginteatterin kokeilu yrittää tulkita teatterikeinoin suomalaista julkisen taiteen paikallaan seisovaa veistostaidetta, erityisesti sen toisinaan eloon räjähtävää vuosittaista kansalaisjoukkojen juhlintaa ja rinnastaa perinteistä suomalaista jäykkää juhlapalvontaa ja Vapun harvinaista karnevalistista juhlintaa – nyt patsastelemalla itse patsaana meitä yleisöä tarkkaillen ja kanssamme seurustellen.
Ei teatteri tästä uudistu. Ei syvenny. Suuret ideat tarvitsevat paljon mittavammat, uudemmat, perusteellisemmat, syvällisemmät, hauskemmat ja raikkaammat ajatukset tuntuakseen myös katsomossa. Olen aina inhonnut tapaa ottaa yleisö lavalle mukaan esitykseen. Se on taitolaji ja vaatii äärimmäistä inhimillistä kohteensa käsittelytaitoa, useimmiten se on nöyryyttävän noloa teatteritaiteen madaltamista, kukapa siitä näyttelijän kutsumana kehtaisi (hieman näyttelijää säälien) kieltäytyä – liian suuri kynnys tavalliselle ei-teatterilaiselle!
Käsikirjoittajat ja näyttelijäkolmikko tuntuivat olevan kovin leikkimäisen herttaisesti mukana tässä patsaan arvon, paikan ja käyttötarkoituksen sekä teatteritaiteen yhteisessä esityksellisessä analyysissa, joka leviää sisällöltään miltei tarkoituksettomaksi.
Ensemble ei ollut matkalla kohti minkäänlaista teatteriuudistusta. Esittäjät olivat kuin kesäisen vesisessä seuraleikissä meidän miltei ventovieraiden ihmisten kanssa, kohteliaan soman huumorin avulla tavallisia teatterin alkeellisia ilmaisuharjoituksia kanssamme harjoittava mukava joukkio – kollaasiksi voisi koko esitystä luonnehtia patsastaiteen ja teatteritaiteen nimissä. Kaukana, kovin kaukana…ei edes näköpiirissä on suomalainen teatteriuudistus.
Hyvää Vappua!
