Kategoria: teatteri

Kategoriat
kotiseutu kulttuuri taide teatteri

Vuorossa Lahden Lauantainäyttämön ensi-ilta Huokausten laakso

Lahtelainen teatterikevät huipentuu kolmeen maaliskuiseen näytelmäensi-iltaan.

Lahden Lauantainäyttämön Antti Raivion näytelmän Huokausten laakso ensi-ilta on sunnuntaina 9.3.2025.

Lahden kansanopiston Teatteri I esittää oman näytelmänsä Puumerkki kantaesityksen perjantaina 21.3.2025.

Teatteri Vanha Juko tuo lauantaina 22.3.2025 yhteistyössä Teatterikorkeakoulun kanssa parrasvaloihin näytelmän Sininen uni kantaesityksen.

 

 

 

Lahden Lauanatainäyttämön Huokausten laakso

Huokausten laakso on Antti Raivion kirjoittaman “Skavaböle-trilogian” toinen osa. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1963-1983. Huokausten laakso on itsenäinen jatko-osa näytelmälle Skavabölen pojat.

Orvoiksi jääneet Rupert ja Evert ovat astumassa aikuisuuteen, kun Evert löytää äidin nuoruuden päiväkirjat. Perheen vanhat salaisuudet nousevat päivänvaloon, samalla kun veljekset opettelevat itsenäistymään ja irtautumaan niin lapsuudesta kuin toisistaankin. Vieläkö vanha verivala pitää?

Huokausten laaksossa kulkevat rinnakkain nuorten miesten kipeä kasvu ja heidän vanhempiensa surumielinen rakkaustarina. Skavabölen pojista tutulla tavalla se vyöryttää lavalle värikkään henkilögallerian ja häivyttää maagisella realismilla rajan ulkoisen todellisuuden ja sisäisen maailman väliltä.

Vuosi sitten Lauantainäyttämöllä ensi-iltansa saanut Skavabölen pojat koettiin korkeatasoisena teatterityönä, joka harvinaisella teatteriestetiikallaan sai ansaitusti myös yleisön haltioituneen ja arvostelujen ylistävän vastaanoton.

https://lahenuutisia.fi/2024/03/17/lauantainayttamon-skavabolen-pojat/

Huokausten laakso -näytelmän ohjaa Lauantainäyttämölle Lahden kaupunginteatterin näyttelijä Tapani Kalliomäki. Näyttämöllä rooleissa nähdään Lauantainäyttämön 17 hengen teatterillinen työryhmä. Saamme kokea fantasian, leikin ja rakkauden voiman, jonka avulla lapsuus ja nuoruus saa elämäämme ajateltavaa ja ehkä opimme näytelmästä myös lisää sukupolvien lähivuosikymmenien perheitten ihmiselämästä – tästä pääkaupunkimme liepeitten kotien yhdestä tositarinasta.

Ensi-ilta on Lahden Pikkuteatterilla Loviisankatu 8 sunnuntaina 9.3.2025 klo 16.00

https://lauantainayttamo.eventiolive.fi

Palaamme näihin kaikkiin kolmeen esitykseen ensi-iltojen jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Laura

Pasi Lampelan luoma perhekuva suomalaisen keskiluokan yrittäjästä Harrista Reetta vaimoineen, firmansa työntekijöineen, menneisyyksineen ja ajankohtaisina yritysmaailman aina uhkaavine arvaamattomine menetyksineen on nykyisen länsimaisen yhteiskuntamme kovin monen ihmisen ja perheen kohtalo kuihtua ja käpertyä, pysyä hengissä tai löytää se uusi idea, jolla elämä jälleen kukoistaa. Lampelan yrittäjäammatin realismiin paneutuminen on asiantuntemuksella hahmotettua elämänkuvaa bisnestavoitteellisesta yrittäjästä, josta soisi useamminkin teatteritaiteen innostuvan. Lampela onnistuu tavoittamaan keskushenkilönsä Harrin nykytilan viidentoistavuoden yrittämisen työputken jälkeen, samoin yllättävästi myös tarinan toisen osapuolen, Harrin puoliso Reetan, kaikkeen uhrautuvan yhteistyökumppanin, firman yhdessä miehensä kanssa omistaman naisen mielentilan ja tunteet. Tuntuu, että avioliitto on molempien mielestä sitä, mitä sen ei muodoltaan ja sisällöltään ihan pitäisi olla: työtä, työtä ja alkuaan rakastuneiden puolisoiden toisensa täysin unohtamista tunteineen, elämänhaaveineen.

 

Ensimmäinen näytös on jo dialogina niin taitavasti kirjoitettua sanatulvaista, kielikuvarikasta ja vaikuttavasti näyteltyä nykydraamaa, etten aikoihin moista ole suomalaisessa puhenäytelmässä kokenut – tulkinta kohtaus kohtaukselta tarinaan koko ajan lisää punovaa jännitettä kasvattaen. Väliajalle piti lähteä jännitteen korkealle nousseessa odotuksessa pian toisen näytöksen alkamista malttamattomana odottaen.

 

Pasi Lampelan hahmottelemat henkilökuvat, joiden luonnetta, temperamenttia ja ajatussolmuja saamme Laura-näytelmässä maistella, on huolella ja selvästi kuin todellisuudesta siivilöityä, tarkkaa ja huoliteltua luonnekuvausta – ja ne saavat myös verrattomat näyttelijätulkintansa.

Pääosassa Kansallisteatterin Esa-Matti Long näyttelee elämäntilanteeseensa täysin pysähtynyttä, elämään kyllästynyttä Harri-urakoitsijaa, niin vahvasti ja antaumuksella, koruttomasti, teeskentelemättömästi, että luiskahdamme oitis hänen harhailevaan sieluunsa väkisin mukaan asioita ratkaisemaan, jäljellä olevia nuoruuden unelmia muistelemaan, kenties vielä uudelleen löytämään. Hänen aviokumppaniaan Reettaa tulkitsee Piia Mannisenmäki (Jyväskylän kaupunginteatteri) niin käytännönelämän läheisesti ja todesti, että koemme hänen elämänkolhunsa nyt aviomiehen miltei seotessa ja aina jo liiton alun lapsikatastrofista alkaen todellisen sielukkaan avionaisen suomalaisena, myrskyt tyynnyttävänä kaikki ymmärtävänä peruspuolisona – sydämemme myös hänen ihanan naiselliselle touhukkuudelleen antaen.

Eikä Reetan työystävää, maailman sympaattisinta kirjanpitäjä Kaitsua näyttelevä Hannu Lintukoski (Jyväskylän kaupunginteatteri) voisi enää yksinkertaisemmin ja vilpittömämmin hahmoaan luonnostella – tuntuu, että Reetan ja Kaitsun puhdas (kirja)ystävyys on niin aidon lämminkoomisen hymyilyttävää, naiivin lapsellista, että nautimme aidosti kahden roolityön yhteisherkusta.

Draaman nimiosan Lauran näyttelee hurmaavalla heittäytymisellä Maria Kuusiluoma (Suomen Kansallisteatteri) ja tuo vulgaarilla seksuaalisuudella, hurvittelevalla valokuvaaja-ammatillaan, kosmopoliittisilla Berliinihaaveillaan, vapaamielisellä maailmannaiseudella Lampelan tarinaan sen tärkeimmän sytykkeen: Juuri tämä himoittava, paljastava ja elämää elänyt, vapaa ja huoleton nuoruuden tuttava on Harrin päässä vuosikymmeniä unelmissa pyörinyt ja nyt ilmestyessään sekoittanut aloittamaan uuden, toisenlaisen elämän.

Lampela jatkaa vielä hienoin karikatyyrein näytelmän sivuhenkilöitä – talouskatastrofia ennakoivan, vankilasta vapautuneen aliurakoitsija Mähösen näyttelee Jukka-Pekka Mikkonen (Jyväskylän kaupunginteatteri) enteellisen salaperäiseksi ja videolla Juha Varis (Kansallisteatteri) hahmottaa taitavasti pankinjohtajan härskinä ärsyttävänä despoottina hämmentämään koko yrittäjämaailman todellisuuden.

 

Suomalaisen laitosteatterielämän harvoja yhteisiä edistysaskeleita esitys myös nostaa merkittävän tulokselliseen saavutukseen: Jyväskylän kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistyönäytelmän toteutuksessa, valmistamisessa, vierailevissa teatteritaiteilijoissa sekä nyt myös tyylikkäässä skenografiassa on sitä poikkeuksellisen uustuoksuista ja virkistävää  katsomoon asti tuntuvaa tuoreutta, teatterimagiaa, että ainakin elämänsä keski-ikään ehtineiden on raikkaan puhuttelevaa esitys nauttia – ja teatterifriikinkin päätä huimaa. Bravoo!

 

Laura

Ohjaus ja käsikirjoitus
Pasi Lampela

Lavastussuunnittelu
Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu
Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu
Japo Granlund

Sävellys ja äänisuunnittelu
Juuso Voltti

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu
Niina Vattulainen

Videosuunnittelu
Ville Virtanen

Rooleissa

Maria Kuusiluoma
Hannu Lintukoski
Esa-Matti Long
Piia Mannisenmäki
Jukka-Pekka Mikkonen

Pankkimiehen rooli videolla
Juha Varis

Esityskuvat Jiri Halttunen

 

Helsingin esityksen ensi-ilta Kansallisteatterin

Pienellä näyttämöllä 26.2.2025

 

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/laura

Kategoriat
musiikki taide teatteri

Uusi Eden suomalaisten musikaalien uusmoraalinen herkku?

Uusi Eden -Kuvassa Anna-Sofia Tuominen ja Miiko Toiviainen
Uusi Eden – Kuvassa koko näyttelijäensemble etualalla Anna-Sofia Tuominen ja Miiko Toiviainen

Uusi Eden -esitys oli yksi kevään 2025 ensi-iltatoivomuksistani ja syy valinnalleni perusteltu. Olin valmiiksi myyty jo ohjaaja-käsikirjoittaja Juho Mantereen teatteriuutuuden nähtyäni vuonna 2022 (Linna-Mantere: Tuntematon sotilas) Teatteri Vanha Jukon pelkistettynä, väkevänä uusversiona ja halusin nyt kokea  musikaaleista jotakin kenties sellaista, jonka tämä miettivä ja osaava Q-teatterin teatteriguru voisi tätä teatterilajia tuntemattomalle katsojalle löytää.

Helsingin Kaupunginteatteri lupasi vielä:

”Uusi Eden on karnevalistinen musikaali maailmanlopun jälkeisestä Pasilasta. Hillittömässä show’ssa Juho Mantereen groteski ote kohtaa Disney-musikaalin hengen. Sävellyksestä vastaa Henri Lyysaari.”

 

Uusi Eden, ensi-ilta Studio Pasilassa 5.2.2025
Ohjaus ja käsikirjoitus: Juho Mantere
Sävellys: Henri Lyysaari
Rooleissa: Miiko Toiviainen, Anna-Sofia Tuominen, Ushma Olava, Niki Rautén,Tiina Peltonen, Mikko Vihma, Unto Nuora, Leenamari Unho.
Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen
Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamiointi: Aino Hyttinen

Esityskuvat: Ville-Veikko Väätäinen

 

Globaali ydinsota on pyyhkinyt planeetan yli, mutta sattuman oikusta Pasilassa eräs teatteri, jonne aseman kauppakeskus Triplasta kolmesataametriä käveltyämme jouduimme ja jonka katsomon viidenteen penkkiriviin juuri istua rojahdimme, on tiloineen ja henkilökuntineen säästynyt pahimmalta tuholta.

Miten taiteelliset odotuksemme täyttyivät

– Uudenlaisella suomalaisella valoisan energisellä ja mielikuvitusrikkaalla musikaaliesimerkillä

– Laulunäytelmäntapaisella laulujen miltei runomuotoisin hienoin lyriikoin ja kauniiden lähes kahdenkymmenen uuden laulun valloittavin soundein

– Täydellisellä suomalaisten eturivin musikaalitähtien upeilla ja kokonaisvaltaisilla roolitöillä ja yhteisnäyttelemisellä

– Puvustuksen, naamioinnin ja skenografian visuaalisen toteutuksen kierrätysestetiikallisella, patinaisella vaikuttavuudella

 

Miten odotuksemme petettiin

– Mustan huumorin mauttomuudella

– Volyyminappuloiden haltioiden ja hallitsijoiden täydellisellä ymmärtämättömyydellä, joka pilasi miltei koko esityksen nauttia ja viihtyä

Ennen kaikkea saimme olla hienojen uusien laulujen jopa biisien hurmaavassa sävelten ja äänimaailmojen loistokkuudessa.

Henri Lyysaaren musiikki ja Juho Mantereen sanoitukset olivat esityksen suurinta nautintoa. Musiikissa oli sävelteemoja vaikka jaettavaksi sen kahdeksalle teoksen eri esittäjäpersoonalle ja melodiat usein niin tavattoman kauniita ja johdattelevan kertovia – sanoitusten toimivuus ja sävelkuosi, koko musikaalin tarina oli huipussaan.

Tuon musikaalin tulkkeina vielä Miiko Toiviaisen tunnelmakypsän vahva, taipuisan musikaalinen laulutapa,   Anna-Sofia Tuomisen puhdas ja kirkas, eläytynyt ääni sädehti musikaalisuudellaan ja Tiina Peltosen kuunkirkas, kaunis äänimateriaali miltei naulitsi tulkintansa lumoavaan tenhoon. Laulut soivat myös stemmoissa osaavasti ja varmasti. Koko kahdeksanhenkinen seurue taisi laulamisen, tanssimisen ja musiikin tulkitsemisen omissa sooloissaan ja yhteistulkinnoissaan meidät maan nautittavimmalla ammattitaidolla, esiintymisriemulla ja tuoreen varmalla rutiinilla valloittaen.

Vahinko, että Uusi Eden -teoksen kokonaisuuden pilasi miltei koko esityksen vallinnut ylivolyymi, joka vielä esityksen jälkeenkin pitkän kotimatkan ajan tuntui korvien alasimissa ja vasaroissa jyskäävän häirintämeluaan.

Yhden keskeisen suomalaisteatterien teatteri-ilmaisun ominaisuuden esitys taas nosti pohdittavaksi. Ei pelkästään tässä vaan monissa muissakin pitkään näytelmää harjoituttaneiden teatterien työssä äänen – liven sekä sähköisesti vahvistetun puheen ja musiikin – selkeyttä ja kuuluvuutta ei kukaan ulkopuolinen ennen ensi-iltaa pääse tarkistamaan. Teatterit tarvitsisivat asiantuntevan vähintään tavallisen katsojan tai parhaimmillaan puhetaidon ja sähköisten äänentoistojen teknisen taiturin, joka kokemalla koko esityksen pystyisi nopeasti kertomaan nuo puutteet ja esitysensemble korjaamaan äänenkäytön ja volyymin sekä sanomisen selvyyden. Kannattaisi kokeilla!

 

Hienoja roolitöitä saimme jokaisen kahdeksan esittäjän toteuttamina nauttia: Miiko Toiviaisen Petterin elävä, tunteva, kärsivä ja tosi hahmo tuntui kuin tipahtaneen tähän näytelmän tarinaan ja kantoi sen seikkailullista henkeä elävän aidosti ja sympaattisesti. Anna-Sofia Tuomisen Sonja sädehti tulevaisuuden uskoa, elämäniloa ja rakastumisensa puhkeamisen odotusta teoksen loistavana, herkän sensuaalisesti tulkittuna, valoisana rooliluomuksena, Niki Rauténin Tuisku toi tarinaan tämän päivän sukupuolettomaan vakioituneisuuteen, lapsenomaisuuteen ja ihanaan naiviuteen valoisuutta ja empatiaa kiehtovasti. Tiina Peltosen Äiti tuntui olevan koko pikkuyhteisön aito johtajahahmo, vakuuttava näyttelijätyö luontevuudellaan, hienolla yhteisönsä ihmiskäsittelyllään – jos kohta despoottisella kylmyydelläänkin, ja Unto Nuora leppoisasta leppoisin kylän vanhin, jonka kanssa haluaisimme vaikka illat ja päivät pääksytyksin jutella, jos eivät nukkumaanmenomääräykset olisi niin tiukat kuin Uusi Eden -yhteisössä olivat. Ushma Olavan kokissa on sitä rempseyttä ja realistista määrätietoisuutta, jota aina mielikuvituksemme vaatii pitääksemme jalat maassa ja Leenamari Unhon puvustaja sekä Mikko Vihman roudari toivat nostalgista teatterituoksua menneiden vuosikymmenten kiertävistä teattereista vallattomuudellaan ja iloisuudellaan.

Uusi Eden – Kuvassa Mikko Vihma, Miiko Toiviainen, Leenamari Unho

En sinänsä pelkäisi hyvän ja pahan, ihanan ja karmean rinnakkaisoloa, rajua törmäystäkään, jotka koko ajan esityksen volyymissä ja kuvitteellisessa asiasisällössä kamppailevat maailmanlopussa jäljellejääneissä arpisissa kasvoissa ja tuovat rinnakkaisolon outoa, kauhumaista ja draamallista jännittävyyttä esitykseen. Kuitenkin kannibaalinen ajatus, että ydinjätetuhon jälkeisessä maailmassa, jossa ihmisenkaltaiset oliot ravinnokseen söisivät kuolleita toisiaan, oli ainakin minulle liikaa – osin myös siksi, että asia toteutettiin esityksen tulkinnassa kovin realistisesti repimällä malli-ihminen raajoistaan lihaksi myllytettäväksi. Mustahumoristiseksi huviksi tarkoitetussa musikaalissa nimeltään Uusi Eden elämä olisi sellaista. Maku aidosta huvittamisesta taisi ohjaaja-käsikirjoittajalta pahasti pettäneen ja hän tuntuu olevan siirtämässä mustanhuumorinsa rajoja jo suoraan todellisuuteen Ukrainan ja Palestiinan ruumiskasojen todellisuuteen, joita jo televisiossa illasta ja vuodesta toiseen olemme saaneet uutiskuvissamme nähdä nykytodellisuutena – aitona draamana.

Uusi Eden – Kuvassa  Mikko Vihma, Unto Nuora, Miiko Toiviainen, Leenamari Unho, Ushma Olava, ylhäällä vasemmalta Tiina Peltonen, Niki Rautén, Anna-Sofia Tuominen

 https://hkt.fi/esitykset/uusi-eden/

Esitysarvio kirjoitettu 22.2.2025 klo18.30 -esityksestä.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Kevään hurmaavin ohjauksen ja näyttelijätaiteen teatteritapaus

Lahden kaupunginteatteri on löytänyt kaupungin tärkeimmän elämänvoiman – nuoruuden, sen kivut, ihanuudet ja ennen kaikkea luomisvoiman, oman, nuorten ihmisten kasvavan (aina moititun) näkyvyyden tärkeyden: teatterissamme esitetään nyt tulevaisuuden ja nykyisyyden kipupisteitä – läheisyyden ja elämänvoiman näköaloja niin, että luulisi koko täysin jumittuneen yhteiskuntanäköalattomuutemme syttyvän tulevaisuuden raikkaaseen, uuden luomisen ja nuoruuden ylistämisen spontaaniin riemulauluun.

Enda Walshin räiskyvä tragikomedia Disco Pigs kertoo 17 vuotta täyttävistä ystävyksistä, jotka uskovat olevansa erottamattomat – kunnes kaikki kerran peruuttamattomasti muuttuu. Kahden nuoren huippunäyttelijän Vilma Kinnusen ja Miikka Wallinin tulkitsemat Runt ja Pig (Nasu ja Possu) ovat syntyneet samassa sairaalassa, samana päivänä ja kasvaneet erottamattomina ystävyksinä ikävystyttävässä kaupungissa. He ovat rakentaneet oman valtakuntansa nuhjuisen kaupungin kaduille – villin, vaarallisen ja vapaan. Possun ja Nasun elämä on loputonta juhlaa, yleistä hengailua ja sattumanvaraisia väkivallantekoja maailmassa, jossa he hallitsevat kuin kuningas ja kuningatar. Kaikki muut voivat painua helvettiin. Mutta kun Possun ja Nasun 17-vuotissyntymäpäivä lähestyy, heidän ikuiseksi sovittu ystävyytensä alkaa pala palalta murentua. Possun tunteet muuttuvat entistä hallitsemattomammiksi ja Nasu alkaa etsiä elämältään jotain muuta – jotain, mikä uhkaa erottaa heidät lopullisesti.

 

Nuorille tarkoitettu jo 30 vuotta sitten Irlannissa syntynyt ja ensiesitetty näytelmä ajan nuoruuden vimmasta, ehdottomuudesta, äärimmäisen poikkeavasta kahden ihmisen lämpimästä läheisyydestä, elämänsuhteen kypsymisestä, hirmuisesta kuvitelmasta ja todesta, omasta kahden ihmisen kokoisesta valtakunnasta koko ihmismaailman tulevaisuuden näkijänä sai eilen uudelleen sovitetun railakkaan nykyaikaisen ja vauhdikkaan esityksen Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä.

Siitä muodostui valloittavan mielikuvituksellisen ohjauksen ja teatterimme tähtinäyttelijöiden todellinen triumfi, jossa yleisö eli väkevästi, väliin vakavasti kyynelehtien tai sieluillaan tapahtumiin riemuin ja innostuen samaistuen, mukaan eläytyen, teoksen tunti ja 30 minuuttia. Olimme saaneet nauttia tavattoman ehyen, hienon, yhtä aikaa hervottoman hauskan ja ajatuksiimme syvälle porautuvan teatteriesityksen.

Annoimme lopuksi täyssalillisen seiniä ravistelevat miltei loppumattomat ihastuksesta huumaantuneet aplodit seisten – esitystä sekä esittäjien ainutlaatuista teatterivaikuttavuutta kaikin sydämin kiittäen.

 

Muunlaista arviota ei tästä ihmeellisestä, inhimillisestä kevään teatteritapauksesta tarvitsisi edes yrittää kertoa. Se on jokaisen lahtelaisen, ulkopaikkakuntalaisenkin itse mentävä kokemaan – yläkoulun ylimmän luokan ikäisestä ainakin kerran rakastuneisiin vanhuksiin saakka.

 

 

 

 

 

Kuin esityksen ohjaaja-sovittaja Lauri Maijalan ajatuksina saamme katsella syntynyttä näytelmän kokonaisuutta: näyttelijöiden liikekieltä esityksessä soivien miltei klassisen kauniiden biisien eri rytmeissä ja vauhdeissa ja ihanissa melodioissa, samalla korviamme lepuuttaen kuunnella upeina live-esityksinä lahtelaisversiot maan kahden huippunäyttelijän duettoina tai uskomattoman valloittavina levyvalmiin upeina tulkintasooloina. Tai myös seurata juosten ja jalkaisin ohjaajan mielikuvien mukana esittäjien nuoruuden vauhdikasta elämänsä matkantekoa sekä juuri tässä päivässä nauttia sähköskuutilla toisinaan kulkevan toisiinsa kiintyneen parin matkaa pienessä sisämaan kaupungissa Lahdessa, paikannimiä arvailijakatsojan hauskuudeksi sanamuunnoksin hoksailla nuorten vakiopaikoissa Hiidenkivi-juttukapakassa, Vesijärven rannassa sorsia ihastelemassa, saati Möysän R-kioskin hoitajaa ärsyttämässä.

Teoksen valloittavan kreisi huumori on niin sydänlämmintä ja rooliteksti sen nykytekstin vittu-sidesanoilla taituriohjauksessa sujuvuudessaan liudentunut lähes huomaamattomaksi tuoreeksi näyttämöpuheeksi, koko teosta vain ajantasaiseksi värittäen. Ennalta luvattu seksuaalisuus ei sekään nouse pääasiaksi, päinvastoin luontevaksi, poikamaisen rehvakaksi termeiltään, jopa poikkeuksellisen hienoksi ja harvinaiseksi yhdeksi vaikuttavaksi miessensuelliseksi kohtaukseksi tarinassa.

Vilma Kinnusen Nasu ja Miikka Wallinin Possu antavat näytelmälle elävät roolit niin tuhannen aidosti, niin sydänverisen kuumasti, niin rakastettavan todesti kuin vain yhteisnäyttelemisen suuret taiturit voivat meidän antaa täydellisenä katharssina kokea. Kinnusen Nasu-naiseudessa on lapsuuden päättyviin läheiskokemuksiin niin lämmintunteista, kiehtovaa ja voimallista sisäistä säihkettä, että välillä on pakko puristaa viereistä katsomontuolia myötäelämisen rakastumistunteesta omaa nuoruuttaan siihen mukaan tunkien.

Miikka Wallinin Possu tuntuu olevan lapsuusläheisen ystävän ikuinen luotettava lähimmäinen, jonka turviin Nasu voi milloin tahansa heittäytyä ja yhteisellä luontaisella kapinavoimalla, ilkikurisella riiviön ja kujeilun rohkeudella, kaikkeen mahdolliseen piruiluun ehdoitta uskoa ja yhtyä. Wallinin akrobaattisen liikunnallinen, gebardimainen, huonekalujenkin yli loikkiva Possu on suurenmoinen persoonallinen näyttelijätyö, jonka nuoruuden kiihko ja ehdottomuus miltei pelottavat taipumattomuudella ja tinkimättömyydellään. Teoksen yksi herkimmistä hetkistä on kohtaus, jossa Nasun pelkkä turvallinen ja luotettava läheisyys kohtaa Possun murrosiän miehisyyden paineiden pakahtuvan seksuaalisen täyttymisen Nasun poissa ollessa Possun yrittäessä ruumiintoimintojensa seksuaalisilla paineilla kuvitella saavansa aidosti Nasun myös aistillisesti omakseen ja purkaen unelmissaan paineensa tyynyjen uumeniin. Rikkumattomaan ystävyyteen ei kuulu seksi, sen tajuamme ja sen tajusi mitä raastavammin ja ahdistuneemmin Possu.

Kenties klassisinta on tässäkin teoksessa monen parisuhteen yhteinen kokemus, jossa toinen osapuoli jää nuoruuden tuhoavaan elämänuhoonsa vuosikymmeniksi, toisen pyrkiessä löytämään ulospääsyn kypsyydellään ja aikuisuuden unelmillaan.

On tietenkin piirrettävä eräänlainen ilmaisukartta, jonka voi esityksestä silmissä vieläkin nähdä: valtava vauhdin hurma, ennenkokemattomat ihanat ja levolliset tähtitaivaat ja kuutamot, pitkät kahden toisiinsa rakastuneen keskustelut, hauskuttelun lukuisat hetket, hurjat, väkivaltaiset kohtaukset, aikuisten väheksyntä ja vain kahdelle ihmiselle omistettu koko maapallo taivaankappaleineen, kokemuksineen, läheisyyksineen, syleineen.

Kaiken sen loihtii romantikko Maijala ja tarkentaa vielä tajuamme hienoilla värikkäillä kaupungin ruutukaavaa ja näytelmän interiöörejä kuvaavilla lavastusdekoraatioilla, rikkoo tunnelmaa eläinkuntaa ja nykyistä steriiliksi luultua maailmankuvaa vertailevilla raiskaavilla teurastuskuvilla ja heti perään lakaisee ne aikuisuusfantastisilla Vogue-kansikuvahaaveillaan, palauttaa lopuksi nämä kaksi nuorta esitykseen takaisin elämän kiihkoihin, kuin suuren draaman kohtalokkaisiin, lähes väkivaltaisiin reaktioihin kahden ihmisen kiintymyksen ehdottomalla läheisyysvoimalla – viimein suurten draamojen tapaan rakkauden veriseen tuhoon kiintymyksen johtaen.

Jyri Suomisen valosuunnittelulla on teatteri-ilmaisu teatterissamme täydellinen, Tatu Virtamon äänimaailma unohtumattoman rikas ja molemmat luovat visuaalisina, pettämättöminä näkyinä ajatuksiamme koko ajan milloin tavattoman kauniisti, klassisen sulosti värittävinä, milloin elämän nopeutta ja inhimillisyyden tuskaa värein ja valoin tunnelmoiden.

DISCO PIGS

Teksti Enda Walsh

Suomennos Aleksi Milonoff
Ohjaus, lavastus Lauri Maijala
Pukusuunnittelu työryhmä
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Esityskuvat Janne Vasama

Rooleissa Vilma Kinnunen, Miikka Wallin

Ensi-ilta 19.2.2025

Esityskieli suomi. Ikäsuositus 14 v.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/disco-pigs/

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Trion kulmilla

”Kun teatterilta toivotaan kuitenkin jokaiselle jotakin, meidän ei tarvitse tinkiä siitä linjasta, mikä me on valittu. Me tehdään sellaista teatteria, mitä muualla ei sellaisena saa nähdä kuin vain täällä. Mutta otetaan ikäkausittain ohjelmistomme huomioon. Yksi porukka, mikä monesti jää jonnekin katveisiin tai väärinymmärryksiin, niin heitä löytyy, heidän edustajiaan on paljon tuolla Trion kulmilla, elikkä nuoret, ja siis meillä on irlantilaisen Enda Walshin Disco Pigs Aleksi Milonoffin hienosti kääntämänä, minkä ohjaan ja jossa päärooleissa näyttelevät Miikka Wallin sekä Vilma Kinnunen. Näytelmä, joka on kirjoitettu 1996 ja josta on tehty aikoinaan jonkinlainen kulttimainetta nauttinut elokuva – niinpäin siis: että ensin oli näytelmä ja sitten siitä tuli elokuva.

Mikä tämä juttu sitten on? Tämä on 1½ tunnin – tunti kahdenkymmenen minuutin – riippuu rytmistä, päivästä ja näyttelijöistä, väliajaton syväsukellus siihen, miltä tuntuu olla nuori ja ehdoton. Ja että samaan aikaan on hirvittävä, hirvittävä sisäinen palo toteutua; rakastaa, tulla rakastetuksi, kokeilla uusia asioita, samaan aikaan kaivata kosketusta, kaivata halaamista, kaivata rajoja ja näköala on koko ajan vähän kuin näköalattomuus tulevaisuuteen, se ei näy, se kuuluu nuoruuteen sillä tavalla, joku ajattelee – no, vuoden kuluttua uudestaan, vuosi on koko elämä, kuten pikkuvauvalle muutama sekunti ja vanhukselle koko elämä – samanmittaiset.

Teos kertoo siis samaan aikaan, samassa sairaalassa syntyneistä kaveruksista, jotka ovat tutut jo sieltä synnytyssairaalasta. Heidän perheensä ja he asuvat sattumalta naapureina ja leikkivät lapsena toistensa kanssa ja nimeävät toisensa Possuksi ja Kisuksi. Ja Kisu ja Possu ovat erottamattomat. Mikään ei voi meitä erottaa. Aina on Possu ja Kisu.

Tämä näytelmä sijoittuu muutaman päivän ajalle: he odottavat 17-vuotissyntymäpäiviään. Ja he aikovat juhlistaa niitä oikein kunnolla. Se mitä me nähdään alussa, on toisiinsa symbioottisesti kietoutunut nuoripari, joka ei ole missään parisuhteessa, vaan ottaneet toisensa niin tiiviisti, että ovat luoneet oman kuningaskuntansa, oman valtakuntansa, jonka säännöt he myös ovat luoneet ja niitä sääntöjä he noudattavat. Heistä on tullut väkivaltaisia, hakkaavat ihmisiä, varastavat kaupasta, käyttävät runsaasti alkoholia, ihmiset vaihtavat kadunpuolta kun he kulkevat ohitse, ja heistä tämä kaikki on vain hauskaa, sitä mikä saa veren virtaamaan, että tuntuu, että elämä tuntuu elämisen arvoiselta. He eivät edusta sosiaalista alaluokkaa, vaan täysin keskiluokkaisia, täysin ok.

Viimeisestä ja ainoasta suomalaisesityksestä Helsingissä näytelmä on suomennoksessa käännetty, asumaan Helsingissä, ja me kääntäjän kanssa nyt sijoitamme sen Lahteen ja mietimme, mitkä täällä ovat samanlaiset vastaavat paikat, sillä näytelmän kaupunki tuntee vielä ne pimeät kujat, nopeat vauhdit.

Mutta niin kuin me tiedetään, että elämässä mikään ei ole pysyvää, niin ei ole myöskään Possun ja Kisun ikuisuus, vaan siinä alkaa käydä näin, että Possu (tämä poika) huomaa olevansa korviaan myöten rakastunut tähän Kisuun. Ja Kisu ei ole rakastunut Possuun, Kisu haluaisi jotain ihan muuta. Ja yhtä-äkkiä se jatkuva hakkaaminen ja väkivalta alkaa tuntua väärältä. Ja aikuisuus alkaa tapahtua. Ja tämän hyväksyminen, tämän, jota luultiin ikuisuudeksi, sitten kun se saa ne säröt, niin tapahtuu hirveitä. Sitä ennen ollaan baareissa, mennään pummilla busseissa, lauletaan karaokea, mennään Vesijärven rantaan katselemaan auringonlaskua, puhutaan rakkaudesta – rakkaus on kuulemma sinistä, ja katsellaan lemppareita televisiosta ja siis eletään täysillä ja aletaan vähitellen aavistaa, että jonain päivänä tulee se päivä, jona me ei enää olla yhdessä, se on se viimeinen päivä.

1764500.jpg

Se on helvetin hauska teksti. Se on tosi törkeä teksti ja ehdottomasti suunnattu nuorisolle, sillä tavalla, että nuorisossa mietitään paljon seksiä ja väkivaltaa ja tässä näytelmässä on paljon seksiä ja väkivaltaa, ei alastomuutta, mutta se on mielessä, niin kuin ihmisillä on tuossa iässä. Ja se hämmennys, minkä se tuottaa myös.

Ohjaan ja myös lavastan tämän näytelmän.

Ensi-ilta on keskiviikkona 19.2.2025 klo 18.30 Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä.”

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/disco-pigs/

 

Artikkelikuva  Janne Vasama

Mainoskuva Tommi Mattila

Maisemakuva Lahen uutisia toimitus

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Jenny Hill – huumoritäysi revyy elämämme keski-ikään

Helsingin Kaupunginteatteri – Jenny Hill – Kuvassa Sari Haapamäki – Kuva Mitro Härkönen

Minna Rytisalo on tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnan guru kertomaan naiseudesta ja sen ahdingosta, purkamaan sen rajusti palasiksi ja rakentamaan uudenlaista naiseuden ihannetta meille – naisille ja miehille. Ihastuin hänen kieleensä ja näyttämötekstiinsä nähtyäni hänen Lempi-näytelmänsä, poikkeuksellisen vahvan pohjoisen pienten ihmisten tarinan kahden eri teatterin tulkintana peräti kolme kertaa. Jo Rytisalon kieli on mielemme ja ajatuksemme hyvin tavoittavaa selkeyttä löytää yhdellä kuulemisella monia kerroksia ja tuntemuksia oman elämänsä sykkeeseen. Tuossa kerroksellisuudessa draama syttyy ja syntyy elämään kuin itsestään.

 

Nyt Helsingin Kaupunginteatterin uutuudessa on vuorossa suuri naiskohtalomäärä – tavallisia keski-ikäisiä naisia, joille elämä perheen arjen muututtua, lasten kotoa lähdön jälkeen jää kaiken tavanomaisuuden jatkumisena kohtalokkaan harmaaksi ja ankeaksi loppuelämäksi ja kuvitelmien poutapilvissä kirmanneiden tuhansien unelmien toteutuminen, itsensä löytäminen pelkäksi haaveeksi.

 

Mäen Jenni eroaa uskottomasta miehestään Jussista ja muuttaa pois espoolaisesta merenrantatalosta yksiöön kantakaupungissa. Lapset Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuisia ja omilla aikuisuuden teillään ja nyt Jenni aloittaa uuden elämän. Jenni Mäestä tulee Jenny Hill, nainen, joka aikoo löytää oman äänensä ja oman tapansa elää.

Kovin paljon ei Jenni Mäestä enää ole ihmistä jäljellä – arjen pölyrätti miehen pillin mukaan koko elämänsä tanssinut nöyrä, harmaan latentti naishylkiö. Vain pari luotettavaa elämänmakuista ihmissuhdetta, elämänkortta, joille vielä puhua ja uskoutua, pitää häntä pystyssä: jo vanhustenhoitoyksikössä asuva lapsuudenajoista tuttu sydänystävä ja oma mielikuvitusystävä.

 

Helsingin Kaupunginteatterin Jenny Hill -esitys tuo naiseuden täyttymyksen hurmaavan terapeuttisen, virkistävän sadun ilotulitteisessa muodossa Henna Piirron näytelmäsovituksella ja antaa romaanille sen värikkäät fantasian siivet. Liisa Mustonen luo ohjauksellaan esityksestä säkenöivän revyyn ja tuo siihen vielä irrationaalista ilmaisua, sirkustemppuja, flamencon sensuaalisen kipinöiviä askelluksia ja tanssinpyörähdyksiä tämän tästä sekä koko esityksen Annina Nevantaus värittää näyttämön täydeltä suurten keveitten lavastusverhojen ja pukujen kirkkailla puhtailla väreillä kuin silmämme balsamoiden, ikään kuin elämän raadollisuutta ei koskaan olisi ollutkaan ja uuden elämismuodon mahdollisuus juuri nyt avaisi silmämme ja oivalluksemme kirkkaiksi loistamaan.

 

Aino Seppo, Elina Hietala, Merja Larivaara, Sanna Saarijärvi, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo – Kuva Heli Blåfield

Avuksi terapointiin tulevat jo satoja vuosia eläneet patriarkaaliset yhteiskunnan periaatteet, joilla Grimmin Veljekset ovat vuosisatoja pitäneet satuillen yllä omaa miehen asemaansa maailman kodeissa, iltasaduista alkaen ja naista itsensä alapuolella. Tähkäpää, Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Punahilkka, Kerttu, joiden Ajatar-satuhahmoilla on ikuistettu pysyvästi sukupolvesta toiseen kuuliaisuuden, kiltteyden, alistuvaisuuden ja nöyryyden tunnusmerkit ja annettu haltiattaren viitta luontevasti aina naiselle. Nyt esityksessä naiset repivät nuo sukupuolikunniaviitat tuusannuuskaksi. Jokainen Ajatar todistaa, miten hänen satunsa on ollut täysin valheellinen ja todellisuus kaukana kiltteydestä, sopuisuudesta, alistuneisuudesta. Ajattaret pitkissä hurjissa vuodatuksissa, hurmaavan räiskeisissä lauluissaan, sensuaalisuudessaan vakuuttavat, että tullakseen aidosti naiseksi heidän todelliset historialliset muotonsa on hävitettävä.

Roolitöistä

Sari Haapamäen Jenni Hill nousee tästä sirkusmaiseksi monenlaiseen teatteri-ilmaisuun rönsyävästä revyystä vahvaksi ja uskottavaksi, kevään aidon koskettavaksi roolityöksi.  Haapamäen maanharmaa, elämän arjen pölyrätti herää mielikuvissaan uudeksi ihmiseksi ja toteuttaa fantasiansa aina trapetsisessa rohkeudessa näyttämön kattoon saakka maailmaa tarkastelemaan ja sieltä hurjalla syöksyllä maanpinnalle takaisin elämään.

Jenny Hill –  Sari Haapamäki

Mielikuvitus ja fantasia tuikkii esityksessä joka raosta, mihin Jenny ehtii ajatuksensa elämän riemuissaan suunnata.

Pari Jennyn elämän oljenkortta tuovat esitykselle myös aina tarvittavaa inhimillisyyttä, lämpöä, läheisyyttä, myös roolitulkintoina Kaarina Aino Seppo ja Brigitte Macron Merja Larivaara.

Samoin näytelmäsovituksen edetessä jo hieman aikuistuneet Jennyn lapset (Sauli Suonpää ja Elina Hietala) antavat äitinsä elämänmuutoksen jälkeen hienoilla, eläytyvillä Olli-Pekka ja Oona -näyttelijätöillään aina tarvittavaa uskottavuutta näytelmän tarinalle.

Uutta elämänpintaa, sieluntilan virkistämisen mahdollisuuksia esitys antaa katsojalle mielikuvituksen täydeltä, ylikin. Rooliluomusten yksityiskohdat rönsyvät komediaa, ääneen naurattavaa kreisiä huumoria miltei tikahtumiseemme saakka ja monet sanonnat ja uudet aforismit reilua naisraikkaan suorapuheista hauskuutta.

Pidän myös yhtenä esityksen tärkeimpänä, mutta hämmentävänä Rauno Ahosen hienolla herkkyydellä tulkitsemaa Jussia, joka saa sympaattisen, miellyttävän ja ihanan keski-ikäisen tunnollisen perheenisän rakastettavan roolihahmon Ahosen pieteettisessä tulkinnassa. Juuri tuollainen Jussi-puoliso olisi varma jokanaisen ihanne. Ja tämän roolityön kautta pääsemmekin Jenny Hill -esityksen asian ytimeen: miten miehen uskollisuus ja petollisuus ovatkaan aina niin hiuskarvan lähellä toisiaan!

Eroperhe juhlii : Jennyn sisko Johanna, entinen aviomies Jussi, Jenny Hill ja eroperheen poika Olli-Pekka (Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Sari Haapamäki, Sauli Suonpää)

Kukaan tämän esityksen nähnyt ei tule unohtamaan tämän romaanin esityssovituksen musiikkia ja laulujen sanoja, joiden aito teatraalinen ja tunnelmallinen sisältö ja esitys on lumoavaa. Koko revyy silataan naiseutta ylistävillä Ajattarien laulutulkinnoilla, tunnelmoiden tulisesti ja vaikuttavasti – näin esityksen seitsemän naisen naiseuden voimaantuminen lipui täydellisesti naisten käsiin, kuitenkin myös miehet mukaansa ottaen.

Kun yleisö alkoi antaa yhä raikuvammin väliaplodeja kokemilleen kohokohdille, aloin havaita ne pääasiassa salin naisten käsien taputuksina. Esitys oli mennyt naisvoimaantumisessa perille. En eräänlaisena oman sukupuoleni edustajana esityksen viihdeantia vähätellyt, vaikka jäin kaipaamaan aidosti uskottavampaa yksityistä tarinaa sen sinetiksi.

 

Alkuperäisromaani Jenny Hill Minna Rytisalo – dramatisointi Henna Piirto, ohjaus Liisa Mustonen, koreografia Matleena Laine, dramaturgi Sanna Niemeläinen, skenografia Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, esityskuvat Heidi Blåfield.

Näyttämöllä Sari Haapamäki, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Elina Hietala, Merja Larivaara, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Sauli Suopää ja Sanna Saarijärvi.

https://hkt.fi/esitykset/jenny-hill/

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Kansallisteatterin viihdyttäviä Oppitunteja eläville

”Tämän teoksen lähtökohtana oli halu tehdä varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Nyt kuitenkin ajattelen, että teos käsittelee myös valtaa, tyhmyyttä ja tulevaisuutta – sekä laajemmin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja tietämättömyyttä”, näin lupaa Kansallisteatterin uutuuden Oppitunteja eläville ohjaaja-käsikirjoittaja Akse Pettersson teoksensa esittelyssä.

Muutenkin Kansallisteatteri antaa katsojalle harvinaisen välineen uudenlaisen maailmankuvan muotoutumiseen teatterimaailmassa: Akse Pettersson kertoo monisivuisesti teatterifilosofiastaan ja työstään juuri tämän esityksen suunnittelijana ja mahdollisen tuloksensa epäonnistumisesta tärkeänä teatterityön kehittäjänä.

Petterssonin käsikirjoituksen ja ohjauksen tyylikkään sytyttävinä ja suurenmoisten maan ykkösnäyttelijöiden katsojat lumonneina esityksinä olen saanut jo kokea Q-teatterin tuotantoina Eriopis (2022) ja Joitakin keskusteluja merkityksestä (2023) -teokset.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/08/eriopis

https://lahenuutisia.vuodatus.net/search/query/?query=Joitakin+keskusteluja+merkityksest%C3%A4

 

Nyt ensi kertaa Akse Pettersson on päässyt tarjoilemaan kirjoittaja-ohjaaja olemuksensa uusimman ajatussisällön suoraan Suomen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle.

Yltäkylläisen herkulliseksi ja toimivaksi teoksensa valmistajaksi hän oli saanut neljä persoonallista kypsää luonnenäyttelijävelmua –  Joonas Heikkinen, Janne Reinikainen, Katariina Kaitue ja Heikki Pitkänen, ja heidän hurmaavien mielikuvitustensa ilotulitukseen pari teattereissa viihtynyttä ammattimuusikkoa, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta, säestämään tätä merkillisesti pohdituttavaa miltei epookkia teatteriherkkua teatterifaneille ja tavallisille teatterikatsojille.

 

Petterssonin teatterimenetelmässä näyttelijät saavat itse luoda kohtauksia, monologeja tai reaktioita monta viikkoharjoitusta yksin tai keskenään ihan kaikista maan ja taivaan alla olevista asioista ja vapaasti täysin omien mielihalujensa, kehonsa ja henkisen ajatuksensa mukaan näytellä hahmoja, keksimiään kohtauksia, monologeja, puhetta, eleitä, kuvata omaa elämäntilaansa, liikkeitään, tulevaisuudenunelmiaan realistisina, kuvitteellisina, sanatulvaisina tai pantomiimina useamman viikon pitkinä harjoituksina yhdessä ja erikseen. Pettersson laittaa muistiin, taltioi videollekin tuon valtaisan määrän erilaisia eri teatteritaiteilijoittensa ajatuksia ja heidän ilmaisurepertuaariaan ja alkaa vähitellen työstää niistä keskustelemalla työryhmänsä kanssa käsikirjoitusraakiletta. Nyt Akse Petterssonin lähtöideana on edelleen yhteiskunta ja ihminen, niiden täydellinen aina epävarma tila ja arvaamaton tulevaisuus ja koko Petterssonin teatterityön lopputulos siksi ennen varsinaista harjoitusvaihetta miltei täysin vailla ajatusta.

Tässä teoksessa ohjaaja ottaa näyttelijäteaminsa ärsykkeistä innostuneena kohteeksi 1970-luvun, tulevaisuustutkimuksen, jolloin tieteelliset tekniset psyykkiset kokeet olivat muotia ja vielä uskottiin mullistavan hyvään ja toimivaan yhteiskunnan tulevaisuuteen ja siksi myös mahdollisuuteen ennustaa tulevaisuuden yhteiskuntaa ja ihmisen tilaa siinä.

 

Otetaanpa ihan juonellinen esimerkki yhdestä hengenvaarallisesta tämän teoksen tutkimuskohtauksesta.

Eräänlainen valtion julkisuudelta varjeltu tutkimuslaboratorio tehdaskiinteistössä 1970-luvun malliin tuo esiin menneisyyden merkittäviä kulmakiviä yhteiskunnastamme muillakin portailla toteutetuista ajan hengen työelämän uudistuksista, työmoraalista, osin puoluepolitiikan kärhämistä ja keskeisen johtajan lähinnä toiminnallisesta ja muut työntekijät alamaisikseen mieltävästä tehtävästä työnteon organisoinnissa ja tarkasta kontrollista. Työvaatteet, tupakkatauot, kahvihetket, aikakauden moderniksi ihailtu kelloajastettu ja kuvalaitemekanismein tunnistava työntekijän tulo- ja menoaikojen kontrolli: johtajan henkilökohtaisesti teknisellä näköyhteydellä tunnistama työntekijä pääsee vain hänen kaukoavauksellaan ja summerillaan sisään ja se edellyttää vielä työntekijältä pakolliset päivän tervehdykset – se on meille itsemme nykyaikaiseksi luuleviksi menneisyyden luoma kontrolli ihmisen ja työnteon tarkkuudesta. Menneisyydestä tuttu korjaamotila nosto- ja laskulaitteineen on nyt modernisoitu tärkeäksi valtion tulevaisuuden ennustamiskeskukseksi ihmiskehon valotusarkkuineen, nopeine kuumennusuuneineen. Lavastus on 1970-luvun henkeen kotoisen epookisti ja lämpimästi kalustettu pikkuinen neljän hengen työtilan käsittävä työhallilaboratorio, jossa autoritäärisen tarkasti sijoitetut eri työpisteet ovat vain tälle yksilölle pyhitettyjä. Johtajalla on oma lasiseinäinen pieni huone tarkkailla jokaista työntekijäänsä. Tutkimuslaboratorio on monipuolisesti varustettu monikymmenine koevälineineen, täysin käsittämättömine eriskummallisen kookkaine tutkimusvempaimineen, kymmenine ohuine ja paksuine sähköjohtoineen, lukuisine kehoon liitettävine antureineen, ärsykelisäysvälineineen, koko kehon eri osien suojausvarusteineen ja koehenkilön mahdollisen vaurioitumisen sattuessa ennen koetta tapahtuvine estopistoskäytäntöineen.

Ihmiskokeet – nuo kaikilta maallikoilta salatut tutkimuksen alueet – saavat nyt esityksessä yhden hurjan, kokonaisen toteutuksen. Kaikista maailman myrkyistä yritetään erilaisin niitä estävin pistoksin, ärsykelisäyksin, koehenkilön tarkoin kehonosiin muotoilluin suojauslaittein sekä anturein varustetuin mittauksin, tutkimuspiirturein, paperimuotoisin todistuksin nyt ensi kertaa maailmassa todistaa ihmislajin selviäminen tulevaisuudessa. Kokeessa koehenkilö menehtyy ja hänet tutkimustoiminnan eettisyyssääntöjen mukaan haudataan tutkimusvalan hiljaisuudessa vain työtovereiden luonteiden mukaisin hautajaispuhein.

Tuo draamakohtaus vaarallisine tapahtumineen, toimivine yksityiskohtineen, työkeskusteluineen ja repliikkeineen oli meille katsojille varsin elävää, innostunutta kuin aitojen kokeilevien tutkijapersoonien ammattityötä. Mitä siitä jäi jäljelle, minkälaisen tulevaisuuskuvan 1970-luvun tutkimustietous antoi ajallemme?Tulevaisuustutkijat Katariina ja Juuso, johtaja Heikki ja tutkija Janne epäonnistuneen tutkimuksen kaoottisessa selvittelyssä

Samanlaisen toisenkin kohtauksen erilaisin tutkimuskoneineen, kehonvalotuslaitteineen, sensoritunnistimineen ja kokeilua varioivine ihmisuuneineen saimme nauttia. Sen tulokset ovat ensin lupaavia tulos-skannerin ensipapereissa, kunnes huomataan, että tulokset ovat päinvastoin harvinaisen kehnot. Kokeen todistusvoima tulevaisuutta ennustamaan on niin ala-arvoinen, että koko toimisto saa täydet raivarit. Naispuolinen tutkija taas purkautuu ensikertaa inhimilliseksi ja äityy raivoissaan naiseuden äänitorveksi tässä pikkuisessa tutkimuslaboratoriossa. Vasemmistolaisen elämäntavan omaksunut tutkija taas karjuu aatteensa puolesta – jokainen laboratorion työntekijä oman inhimillisen sielunsa laboratorion lattialle purkaen. Nelihenkinen salainen tutkimuslaboratorio melskaa täydessä keskinäisessä kaaoksessa toisiaan syytellen ja myös omalle tyhmyydelleen, itselleen raivoten. Tarvitaan tuo 70-luvun johtaja viimein lepyttämään tieteilijöiden täysin tutkimustyölle outoja, inhimillisiä, kuumia tunteita ennen kuin asia kestetään hyväksyä epäonnistuneeksi. Vie melkoisen pitkän ajan palata takaisin neutraaliksi tutkimusta palvelevaksi tutkimusympäristöksi ja tutkijaksi.

Näin valtionkoneistossa automaattinen työ tuloksista riippumatta jatkuu, sillä esimerkkimme tutkimuslaboratorio on perustettu tutkimaan ja ennustamaan tulevaisuutta tieteellisin menetelmin – sille on yhteiskunnassa annettu tehtävä epäonnistumisista ja tutkimustuloksista riippumatta.

 

Näyttelijöiden ja ohjauksen kohtaukset toimivat aiheiden edellytysten mukaisesti – totisesti, vailla hymyä ja vihaa, työhenkisesti. Sinänsä ensemblen luomat kohtaukset synnyttävät lähinnä kuin leikkivän ihmisen innostumisen tuntuista helposti seurattavaa teatteria. Esityksen huumori ja lämpö loistaa niistä katsojan ajatuksiin kuin satuna, temppuvempeleinä ja aikansa eläneinä vintagemaisina 70-luvun muotivaatteina, sisustuksina, kampauksina ja asenteina. Myös valtio on varautunut tutkimuslaboratorion tiiviin, salaisen ja hikisen työmäärän tarvitsevan työtä tarkoin seuraavan tarkastajakaksikon ja kiinnittänyt sitä varten aina työasua myöten oman valvojakaksikkonsa seuraamaan työn edistymistä koko tutkimusajan.

Tarkastuskaksikko tutkimustyöstä juurikaan mitään ymmärtämättä, mutta sopivasti kuin työn helpotukseksi yllättäen laulaa luikautteli itse tekemiään ja säveltämiään kauniita laulelmia – maukasta elävää teatterimusiikkia hetken huoahdukseksi tarvittaisiin useamminkin tiukkatunnelmaisiin työpäiviin.

 

Oppitunteja eläville ensi-ilta, harvinainen teatterimaailman käsikirjoituksen ja näyttelijätaiteen yhteistyö, sai Kansallisteatterin Pienen näyttämön ajattelevalle teatteritaiteelle antautuneen täpötäyden katsomollisen sivistyneesti hykertelemään tämän tästä ja nauttimaan uudenlaisen teatterimuodon tunti ja neljäkymmentäminuuttisen löylytyksen pauloissa. Kokonaisuus oli sitä harvinaista suurta aikakautemme heittäytyvän karismaattisen näyttelijätyön ja siitä nauttivan katsomon yhteisesti tavoittamaa lämminhenkistä teatterielämystä.

 

OPPITUNTEJA ELÄVILLE

Käsikirjoitus ja ohjaus Akse Pettersson

Lavastus Katri Rentto ja Akse Pettersson, puvut Auli Turtiainen, valot Anna Pöllänen, äänet Ringa Manner, Karin Mäkiranta ja Akse Pettersson, videot Ida Järvinen, naamiointi Minttu Minkkinen, tarpeisto Sanna Sucksdorff, artikkelikuvat Katri Naukkarinen.

Näyttämöllä Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen, Janne Reinikainen, Ringa Manner ja Karin Mäkiranta.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/oppitunteja-elaville

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Nuuskamuikkunen, Ti-ti-uu ja riiviö

Niinhän siinä kävi. Superteatterin maailman ensi-illan Tove Janssonin Kevätlaulu-tarinan koko sielun ja ruumiin täyttänyt malttamaton odotus ei tahtonut enää pari minuuttia ennen esityksen alkua, saati koko ensi-illan aikana hellittää, vaan mukaan piti itse mennä. Sillä yksi eturivissä istunut pieni katsoja, nelivuotias tyttönen oli valmis jo ennen esitystä herättämään Nuuskamuikkusen päiväuneltaan, matkaamaan Nuuskamuikkusen ja uuden muumisen tarinan mukana, vaikka maailman ääriin.

Hän oli niin kiljuvan riemuissaan, innoissaan, ja niinpä me muu yleisö jouduimme hänen tahdissaan, kirkkaan äänen voimassa ja puheripulin taukoamattomuudessa, ajatustensa käänteissä vain aistimaan silmillämme Nuuskamuikkusen ilmeen tyyntä rauhoittavuutta monta siemausta, kahvin juontiaan sentään parit leppoisat keittotuokiot ja ryyppäykset, sillä tuon sanavalmiin, spontaanista innostaan hehkuvan pikkukatsojan riemukiljunnan sivussa päädyimme suosiolla pelkästään katselemaan metsän ihmeellisyyksiä, yrittämään kuulla lintujen puhelua ja jännittämään silmillämme Nuuskamuikkusen hennon kokeilevaa huuliharppunsa virittelyä lupaamansa kevätlaulun ensiesitystä varten. Tuo pikkukatsoja koko ajan raportoi äänekkäällä riemunsa kiljunnan rajattomuudella ja vastaili Nuuskamuikkusen repliikkeihin ja me muu yleisö tuossa pienen riiviön puhetulvassa yritimme tarinan tapahtumiin keskittymistä, näytelmän repliikkejä edes osin kuulla.

Tuskin koskaan ennen olen saanut, saati maailman teatterien ensi-iltayleisötkään usein saaneet olla niin täydellisesti yhden pienen katsojan kaikkien puhe-, ajattelu- ja äänivoimien itsekkäässä teatterifaniudessa omimassa itselleen teatterikatsomisen ihanuuden saati Nuuskamuikkustarinan yksinoikeuden varpaista kantapäihin ja me muut hänen  äänihuuliensa forten kuuloaistejamme ärsyttävillä vahvoilla, väsymättömillä voimilla koko esityksen pakkokuunnellen kuin, mitä Kevätlaulun ensi-illassa tapahtui.

Mutta kuin pieneksi onneksi täyden ensi-iltayleisön takapenkeistä tajusimme seurata Muumilaakson uuden asukkaan Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kauan odottamaamme ensikohtaamisen jännittävyyttä edes silmin ja tuntein. Tuo ensikohtaaminen oli suorastaan hellyttävä – Nuuskamuikkusen tuttu rauhoittava suomalaisen jöröys ja kummastelu kaikkea uutta kohtaan, kuten nyt Muumilaaksoon erehtynyttä mitä suloisinta Ti-ti-uuta. Nuuskamuikkunen yritti ujouttaan tietenkin pitää omia tavaroitaan visusti hallussaan, kun taas Ti-ti-uu äärimmäisessä vilpittömyydessään ja uteliaisuudessaan ei malttanut millään olla niihin tutustumatta, hypistelemättä, jopa Nuuskamuikkusen hartioilla tuttavallisesti kiipeillen. Mutta Nuuskamuikkusen jo ennestään mitä ystävällisimmäksi olennoksi tuntien tuo vierastaminen pian katosi. Ja vaikka Nuuskamuikkunen aluksi ei olisi välittänyt koko ihanan kummallista Ti-ti-uuta noteerata, niin eikös vaan pian hänkin jo katseli silmiin ja molemmat hymyilivät molemminpuolisella ystävyydellä toisilleen. Ja annas olla.

Kun Ti-ti-uu yllättäen lähti omille seikkailuilleen metsään, niin eikös vaan Nuuskamuikkunen jo heti alkanut ystäväkseen tullutta Ti-ti-uuta takaisin kaivata, moneen kertaan Ti-ti-uu -kutsuin metsästä tätä kiljuvan yleisökaverimme kanssa huhuillen. Ja tulihan se Ti-ti-uu. Ja kaiken ihanuudeksi tuntui, että Nuuskamuikkusen huuliharppukin, jolla on aina ihan täysin omat ajatuksensa, oli jo lämmennyt koko vuoden odotuksesta ja niinpä Nuuskamuikkunen päästi joen kaiteelta huuliharpun heläyttämään taas täysin uuden kevätlaulun meille.

Enkä tiedä, miten tuo innostunut nelivuotias tyttö äiteineen pysyi enää koossa esityksen jälkeen, sillä tarinaa, pidättelemättömän kiljuvaa riemua tulvi vielä esityksen päätyttyä teatterin näyttämöllä, jossa Nuuskamuikkusta ja Ti-ti-uuta kameroin kanssamme muistikuviimme näppäilimme ja pitkin teatterin aulaa kirkuvia, jatkuvasti huutavia ääniä korva-aisteistamme ulos karistelimme.

Ulos riennettyämme ajatuksemme kiisivät heti päästä uuteen katselutilaisuuteen mahdollisimman pian, kokemaan tämä Superteatterin Kevätlaulu, Nuuskamuikkunen ja Ti-ti-uu normaalein keskittymis- ja teatterinautintomahdollisuuksin vailla minkäänmoisia teatteriesityksiä pilaavia meluavia riiviöitä. Sellaista on lastenteatteri – hurjimmillaan ja hurmaavimmillaan.

Kevätlaulu

Teksti Tove Jansson

Näytelmäteksti, sovitus, ohjaus, lavastus ja musiikki Tero Porali

Puvut ja tuotanto Emilia Porali

Esittäjät Maria Nissi ja Anssi Hyvönen

Nukenrakennus (Ti-ti-uu hahmo) Amadeu Vives
Puvustus Minna Lavaste

 

Ensi-ilta lauantaina 8.2.2025

http://www.superteatteri.fi/

Kategoriat
kulttuuri teatteri

Sinun, Margot -teatterin kiehtovuudella

Helsingin Kaupunginteatterin Sinun, Margot -esityksen lapsuuden tärkeä henkilö vuosien takaa löytyy yllättäen Tsernobylin voimalasta, jonne hän on päätynyt onnettomuusmuseon turistioppaaksi.
Helsingin Kaupunginteatterin Sinun, Margot -esityksen lapsuuden tärkeä henkilö vuosien takaa löytyy yllättäen Tsernobylin voimalasta, jonne hän on päätynyt onnettomuusmuseon turistioppaaksi.

 

 

Siltasen perhe – isä Markus, lapset Vilja ja Matias sekä äiti Rosa ovat saapuneet Itä-Saksaan

Suomeen ja Itä-Saksaan 2010-luvulle sekä vuoroin 1980-luvun lopulle sijoittuva teos kertoo kylmän sodan aikakaudesta ja sen päättymisestä, päähenkilönsä Vilja Siltasen elämänmatkasta kaksivuotiaana lapsena perheensä kanssa asumaan Itä-Berliiniin Markus-isänsä ulkomaankirjeenvaihtajan lehtimiestyön mukana, siellä vietetyistä hämärästi muistuvista varhaiskasvatuksen muutamista vuosista, pikaisesta paluusta Suomeen ja parikymmentä vuotta myöhemmin selvittelemään isänsä jäämistöstä löytynyttä suurta, arvoituksellista kirjenippua, joiden allekirjoittaja Margot kaipaa kirjeissään vastaanottajaa ja pientä Kastanja-nimistä tyttöä. Viljan äiti Rosa on kirjeistä tietoinen, mutta vaikenee niistä täysin ja kuittaa, että pieni tyttö on Vilja itse ja että kirjeet olisi ajat sitten pitänyt hävittää. Kuka sitten Margot on ja miksi Vilja ei lapsuudestaan muista häntä.

 

Viime torstaina istuin harvinaisen täydellisen teatterillisen kolmetuntisen loppuunmyydyn ensi-illan täynnä Helsingin Kaupunginteatterin koko nykyisen teatteritaiteen moderneimman teatterikoneiston kaikkia taiteellisia mahdollisia elementtejä ja niiden tehoja.  Kirjassa eri tapahtumien aikakaudet pystyi hyvin sivuja edestakaisin tarvittaessa kääntelemällä hahmottamaan, aikajanat muuntamaan tapahtumien mukaan. Teatterissa sen tekevät ja asioita syventävät upeat, haltioittavat näyttelijät ja näyttämödekoraatiot, pyörivät näyttämön lattiaelementit, siirtyvät ja nousevat suuret tasot. Näin esityksestä tulee hyvin vahvasti mieleen maailman muuttuminen, kylmänsodan arvaamattomuus, suuren muutoksen aavistaminen ja kahden eri ajanjakson, kahden täysin erilaisen yhteiskuntajärjestyksen rinnakkaiselon loppuminen, joista ongelmat välittyvät tähän suomalaisperheeseen sen perhedynamiikan, aatteet ja yhteisyyden murskaten.

Alkuperäisromaanin luettuaan Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle tehtyä näytelmää oli kenties helpompi seurata, mutta suurin ansio esityksen vaikuttavuudelle on Tuomas Timosen tekemän komean, selkeän dramaturgisen sovituksen ja Riikka Oksasen ohjauksen tarkkavainuisesti toisiinsa lomittuvat hienot eri yhteiskuntajärjestelmien kuvaukset, lämmintunnelmaiset pikkuhauskat lasten kohtaukset ja suuret linjat – idän ja lännen 1980- ja 2010-luvuille peilaavat vuorottelevat interiöörit, jotka tuntuvat harvinaisen onnistuneilta, voimakkaan tunnelmallisilta.

Teoksen keskeisistä neljästä näyttelijästä, ennen kaikkea Viljalle, Satu Tuuli Karhu perheen merkitys on vasta kirjenipun löydyttyä noussut suorastaan pakkomielteeksi. Hän alkaa selvittää Markus-isänsä, Martin Bahne, kaksoiselämää ja löytää vielä jotakin pysyvää, kaunista jäljellejäänyttä. Näyttelijätöistä Margotiksi paljastuva Luise, Sara Soulié, ja avioeron jälkeen vaitonaiseksi muuttunut Viljan Rosa-äiti, Sanna-June Hyde,  luovat uskottavan elävät roolihahmotelmat. Tempaudumme Viljan ajatusten mukana Siltasen perhekunnan sukuselvittelyyn ja matkaamme suoraan Berliiniin.

 

Varsinkin kahden päähenkilön, suomalaisen toimittaja Markus Siltasen rakkaussuhde lapsensa päiväkodin saksalaiseen Luiseen, saa romaanista poikkeavan värityksen. Markus tuntuu teatteriversiossa ottaneen eräänlaisena asenteena salaisen suhteen ylläpitämisen kuuluvan miehelle. Luisen naiseuden näkökulmat, ambitiot, onnen ja rakkauden kokemukset, Markuksen lapsen tuottama hellyys tulevat voimakkaammiksi kuin kirjassa ja naiseuden asema koko tarinassa korostuu Sara Soulién rakastettavasti, tunteikkaasti näyttelemässä Luisessa.

Yksityinen ihminen Vilja ja kansainvälinen maailmantilanne ovat ne puitteet, joissa meitä katsojia vellotaan miltei kolme maailmanhistorian vuosikymmentä, Vilja Margotia ja omaa epäselväksi jäänyttä lapsuuttaan etsien löytämänsä kirjenippu mukanaan. Tuon sinnikkään selvittelyn, monen jo osin lakkautetun yhteiskunnallisen byrokratiaportaan, lapsuutensa aikalaisten vielä elossa olevat ihmiset Vilja käy tapaamassa ja monet tutut seudut ja paikat, etenkin vanhan lastentarhansa ja sen ilmapiirin hän käy nyt uudelleen aistimassa. Luontevasti, määrätietoisesti ja lempeän sielukkaasti näyttelevä Satu Tuuli Karhu luo olemuksellaan tämän esityksen aidon inhimillisen kiehtovuuden.

Suurella teatteriestradilla elämää suurentavia realistisia elementtejä luodaan Toni Haarasen valospoteilla tehokkaasti, ne keskittävät ihmisajatusten hehkuvat tunnelmatäydet hetket, varjot ja valöörit, kiihkeätunnelmaiset sielua sykähdyttävät perhe- ja läheiskohtaukset, ilotulituksetkin nähtäväksemme.

Antti Mattilan upeat, järisyttävät, visuaalisesti väkevät interiöörit, jotka Haarasen valojen, värien, äänien ja hiljaisuuksien huumassa, nousevien ja pyörivien näyttämörakenteiden Eraldj Nazimovin maailmannapojen tehostenatinoin, aikakauden musiikkivälähdyksin kaikki kuin äänikulissein, paukkein jatkuvasti yllättävät sinfonisen mielikuvituksellisilla tehoillaan – kontrastina harmaan arkinen itäsaksalainen yhteiskuntakuvitus, kodikkaan niukkoine ja vaatimattomine työläisperheasuntoineen ja naapureineen, Tiina Kaukasen muutamine aikakauteen ankkuroinive oivaltavine vaatelöytöineen, kaksitahtiautoineen, suurine kerrostalokolosseineen tai täysin pelkistettyine puhtaine estradeineen, joissa pienet rekvisiittaviitteet vievät meidät itäsaksalaiseen vapaa-ajan täyshoitolaan.

Helsingin Kaupunginteatterin koko teatterillinen atmosfääri ja suurikoneistoinen tekniikka pystyy irtautumaan täysin Sinun, Margot -kirjan pikkutarkan inventaariollisesta asiatilityksestä, pitämään katsojansa teatteri-imussaan hurmaavan esitystulkintansa näyttävänä, ihasteltavana, hätkähdyttävänä, kauhisteltavana ja koettavana vaivatta peräti kolme tuntia. Se on suuren teatterin ja loistavan pienen näyttelijän Satu Tuuli Karhun suhteellisuusteorian toteutuksen teatteritaiteellinen voitto.

Helsingin Kaupunginteatteri

Sinun, Margot  -Meri Valkaman samannimisen romaanin mukaan

Dramatisointi Tuomas Timonen, Ohjaus ja esitysdramaturgia  Riikka Oksanen ja työryhmä, Lavastus Antti Mattila,  Valot Toni Haaranen, Äänet Eradj Nazimov,  Puvut Tiina Kaukanen.

Valokuvat Mitro Härkönen

 

Ensi-ilta 6.2.2025 Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

https://hkt.fi/esitykset/sinun-margot/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri

Saima Harmajan sädehtivä nuoruus ja runous musikaalina

Anni-Maija Koskinen tarjoili Saima Harmajan päiväkirja -musiikkinäytelmällään sydämellisen empaattisen, iloisen, vapautuneen, rakastuneen, nuoruuden aitoa hurmaa ja naiseuden luontaista sensuaalisuutta täyden valoisan kuvan runoilija Saima Harmajasta.

Anni-Maija Koskinen draamakirjailijana loi täydellisen, ihailtavan terävän, elämäniloisen nuoren ihmisen elämäkertamaisena runoilijatarinana ihastuttamaan sielujemme nuutuneita tuntemuksia ja raikastamaan tällä teoksella sen pääosan loistavalla näyttelijäluomuksella Saima Harmajan runojen sisältörikkautta ja kulttuuriseksi kukkuraksi vielä säveltäjänä uudenlaisilla musikaalisilla sävelväreillä meidät kokemaan uudesta perspektiivistä täydellisen jo entuudestaan ihaillun suuren runoilijan.

Seitsemäntoista sävellystä Saima Harmaja on saanut runoudellaan uudet tulkitsijansa soimaan runouttaan entistä hehkuvammin tähän musiikilliseen näytelmään: kielellisesti kauniiden, soinnukkaiden perusrunojen ja niiden modernit mestarillisesti vanhan runouden loppusoinnulliset perusrakenteet ovat jo klassisen kaunista runoutta.

Mutta eräänlaista suoranaista kertomarunoutta säveltäjä-käsikirjoittaja on vielä tuonut myös omilla runojen sisällön kertauksenomaisilla sävelellisillä värityksillä ja sanoituksilla henkilökuvaa syventämään. Koskisen tutkija-kirjailija-säveltäjä-näyttelijä -taiteilijapersoonallisuus on puhjennut täydelliseen kukoistukseen, jollaista harvoin olen suomalaisessa kulttuurissa nähnyt, vaikka häntä olenkin jo parikymmentä vuotta saanut musiikillisissa yhteyksissä kokea. Valloittava kulttuurinen tähti on lahtelaistaivaalle syttynyt täysillä loistamaan!

Mielenkiintoinen dramaturginen ajatus tekijällä oli rakentaa käsikirjoitukseen Saiman rinnalle kuviteltu tämän aikakautemme henkilö Maija, jonka avulla saimme seurata elämäkerraksi hiljalleen runo runolta, laulu laululta muuttuvaa mukaansatempaavaa musikaalista opusta ja kuin nyt satavuotta Saima Harmajan kuoleman jälkeen pohdiskella häntä ja hänen runoilijaelämäänsä omaan aikaamme peilaten. Tuon kuvitteellisen henkilön, keikkamuusikko Maijan näytteli valovoimaisen luontevasti Elina Ruti. Kaksikko loi esitykseen sellaisen määrän liikutusta, järkeä, hauskuutta, totuustuntua ja tunteen voimaa, että meidän katsojien oli helppo vain nauttia sujuvasta esityksestä. Ruti vielä pystyi heittäytymään kauniin laulutaiteilija-osuutensa lisäksi taitavasti sivuosiinsa Saiman temperamenttiseksi sisareksi Outiksi ja Saima-lapsestaan ja hänen tulevaisuudestaan huolestuneeksi äitihahmoksi.

Koskisen ja Rutin kohtaukset ja koko yhteinen estradin hallinta toimivat ja nostivat esityksen kokonaisuuden suuriin taiteellisiin korkeuksiin niin sävelpuhtaan kauniilla laulutaidolla, duetoillaan, koreografioillaan kuin ennen muuta näyttämöltä katsomoon saakka viestivällä läheisystävyydellä, sen katsojat valloittavalla kahden ihmisen välisellä, ihailtavalla sympatialla.

Koko teoksen muokkaaminen näin sujuvan sisältörikkaaksi ja ammattitaitoiseksi on ohjaaja Tapani Kalliomäen varma, vaativa tarkkavaistoisen herkkä ohjaus. Se on kokonaisuuden vankka tae, jolla nämä keskeiset esityksen kohokohdat, näyttämöpuhe ja kahden esittäjänsä luontainen näyttelijäkarisma huolellisesti perusteltuina, persoonallisiksi treenattuina hahmoluomuksina, monina kymmeninä luonneviitteinä syntyy ja tarjoillaan teatteriherkkuna meille. Hienot tauot, katsekontaktit, tunteet, suuret ilot, pienet vastoinkäymiset katsomo tajuaa taitavan ohjauksen kultahippusiksi ja valoisan esityksen tunnusmerkeiksi.

Musikaalisuuden nostaa erityislaatuisen virkistäväksi, perinteisille musiikkinäytelmille malliksi eräänlainen matineamaisen tarkka kohtauksellinen säestys, milloin piano/harmoni/sello tai erillisin soitinkokoonpanoin kahden esityksessä tiiviisti mukana elävän musiikkimaestron, Matti Hussi ja Niklas Hagmark, sovituksin, säestyksin, sävelkuvin  ja rytmikomppauksin: nämä muusikot luovat uskomattoman tunnelmallisia äänikomposioita pitkin esitystä ja tuovat tiiviisti lavalla koko ajan mukana ollessaan lämmintä huumoria ja yhteisilmaisun sydämellistä gloriaa – miltei kuulumattomin herkistävin koko ensemblen stemmalauluin, jopa näytelmän vuorosanoin. Vain musiikin sähköisesti vahvistettu volyymi joissakin kohdin on yhä peittoamassa tekstin säkeitä ja lyriikan lumoa. Esityksen kaikki esityselementit toimivat keskittyneen sujuvasti – lavastus, valot, tyylipuvut, ääninäyttelijöiden esitystä sävyttävät osuudet Harmajan suvusta aina Mika Waltariin saakka.

Tietenkin nurisen siitä, ettei Saima Harmajaan täydellisesti uppoutuminen ole voinut enää luovaa Koskisen monitaitoista persoonaa pysähdyttää, vaan asioiden, yksityiskohtien määrä on paisunut niin valtavaksi, että esitys on ajallisesti jo ylipitkä: hyvää ja vahvaa autenttista sanottavaa, sisällöllisesti meitä vakuuttavia inhimillisiä tunteita ei enää pysty eikä halua kätkeä ne löytäessään – niinpä esityksestä meille teatteritaiteeseen perehtyneillekin oli jo muutama kymmenen minuuttia liikaa pystyäksemme kaiken nauttimaan. Ehkä dramaturgia olisi voinut olla tässä valppaampi.

En halua mielivalintojani koko esityksen laulumusiikista piilottaa: Noita ja Peipponen ovat runoina ja sävelinä – ja tyylikkäinä esitystulkintoina illan lempiherkkujani.

Tuli kuitenkin niin hyvä mieli meille runon ystävien asenteellisille, jotka olimme vuosikymmenet tottuneet riutuvaan, kovin säälittävään, keuhkotautiseen runotyttöön, jonka niin perhe, kirjallisuus kuin lukeva yleisö ja kirjallisuuden runon aikakaudet oli miltei eristänyt potilaitten tavoin tartuttamasta tautiaan keneenkään – vaikka olemme ikäpolvea, jolle calmet-rokotus annettiin jo ensimmäisellä kouluviikollamme. Vain Harmajan muutamat suruaiheiset runovärssyt ovat saaneet sijan sivistyksessämme ja vuosikymmeniä kuuluneet tai kirjoiteltu hautajaisten hyvästijättöriveihin ja seppeleisiin ikiajatuksina.

Jukon ensiesityksen jälkeen Saima Harmaja nousee toisenlaiseen kategoriaan suomalaisen runon suurena kirjailijana ja naiseuden esitaistelijana: valoisan nuoruuden, rakastuneen naisen ihastuttavana kulttuuripersoonana.

 

Työryhmä:
Käsikirjoitus ja sävellys: Anni-Maija Koskinen
Ohjaus: Tapani Kalliomäki
Runot: Saima Harmaja
Dramaturgia: Onerva Helne
Lavastussuunnittelu: Ola Blick
Rooleissa: Anni-Maija Koskinen ja Elina Ruti
Muusikot: Niklas Hagmark (sello) ja Matti Hussi (piano)
Musiikin sovitus: työryhmä
Ääninäyttelijät: Teemu Palosaari, Mikko Jurkka, Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki, Liisa Vuori ja Annukka Blomberg
Ohjaajan assistentti ja kuiskaus: Susanne Mast
Lavastusrakennus: Antti Ruti ja Ola Blick
Tuotanto: Saima-työryhmä, yhteistyössä Teatteri Vanha Juko

Artikkelin kuvat: Lahen uutisia, Maria Mattelmäki, Pia Simonen

 

Esitykset Teatteri Vanha Jukossa:
Ensi-ilta ke 5.2.2025 klo 18

La 8.2. klo 18
Pe 14.2. klo 18
Su 16.2. klo 14
La 22.2. klo 18
Su 23.2. klo 14

 

https://lahenuutisia.fi/2025/01/29/saima-harmajan-paivakirja-musikaalin-kantaesitys/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri teatteri

Kansainvälistä taitavaa jännitysviihdettä

Kuvassa Kaisa Torkkel, Pertti Koivula, Mikko Virtanen, Jari Pehkonen, Jesse Gyllenbögel, Anna Ackerman, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Arttu Kapulainen, Heidi Herala

 

Helsingin Kaupunginteatteri tarjoilee kansainvälisiä salapoliisitarinoita, jotka kiinnostavat yleisöä. Agatha Christie elää tänään jo toisella näytelmällään teatterin yhtenä katsotuimpana ja loppuunmyydyimpänä esityksenä. Eikä yksikään pelastunut -esityksestä Agatha Cristielle vakiintuneella viisisataahenkeä vetävällä Arena-näyttämöllä on jo etukäteen yksitoista esitystä loppuunmyyty.

 

Vanha kunnon salapoliisikirjallisuus on tullut kodeissa parin koronavuoden jälkeen muotiin, niiden ahmiessa kirjastoista ja televisiosta kaikki mahdolliset Agatha Christie -toteutukset: kirjat, videot, elokuvat, sarjat, yksittäiset näytelmät tai niiden tv-tuotannot ympäri maailman.

Suurkaupunki Helsingissä livemuotoinen jännitysviihde on jo niin suosittua, ettei tarvitse sanoa kuin Agantha Christie, niin teatterin liput viedään käsistä. Hyvä niin. Paljon huonommassakin vapaa-ajanvietossa voisivat suomalaisen pääkaupungin ihmiset ja siellä vierailevat olla rentoutumassa unohtamaan aikamme maailman ahdistamaa, sodanvarjostamaa ilmapiiriä.

Rentoutuminen tänään on saada kokea taatusti varmaa, mutta ei realistista jännitystä, vaan arvaamattomuutta teatteriesityksessä. Ei siis ole ihme, että Helsingin Kaupunginteatterin 515 hengen Arena-näyttämön yksitoista näytäntöä on jo myyty yli 5500 katsojalle etukäteen.

 

Mitä eritystä tässä suurkaupungin Arena-näyttämön ajanvieteterapeuttisessa kokonaisuudessa sitten oikein on. Se on ihmiselle inhimillisen kokoinen, häiriöiltä suljettu tila keskellä Helsinkiä, Hakaniemen torin hyvien liikenneyhteyksien solmukohdassa, Hämeentien kaupunginpuoleisessa päässä: helppo mennä kävellen, metrolla, ratikoilla. Sen kelpo intiimi teatteri-imu syntyy jo tiiviistä, aulatilojen läheiskoskettavasta ahtaudesta, jonka salin vaatimattomat, mutta mukavasti istuttavat tuolit balsamoivat kropallemme sopiviksi. Eikä tarvita kuin Agatha Christien tarina, muutama maineikas huippunäyttelijä ja viihtyminen on taattu – taitavaa Suomen parhainta teatterin tuottamaa jännitysviihdettä syntyy ilta toisensa jälkeen.

 

Eikä yksikään pelastunut maistui turvalliselta, hyvältä vanhanajan teatterilta. Ollaan koko esityksen ajan Englannissa, luokkayhteiskunnassa, jossa tapahtumat keskittyvät koko ajan samaan yläluokan miljööseen – yksinäisen, merta ympäröivän saaren täyshoitolaan, jonne kaikki kymmenen kansalaista, jokainen eri syystä ovat saaneet kutsun tulla.

Näyttämö on lavastettu mennyttä aikaa viestivästi, kauniin tyylipuhtaasti vuosisata sitten eletyn aikakauden tyyliin seurustelusalongiksi, huonekaluin, takoin ja tarjoilukalustoin kuin menneisyydestä kertoen ja puvustettu samaa aikalaistyylikkyyttä henkiväksi – me saimme siirtyä aidosti  epookkiin menneeseen mailmaan, 1940-luvun taitteen salapoliisitarinaan. Tarinaa varjostaa taustalla tietenkin aidosti toinen maailmansota tietoineen ja uhkakuvineen.

Aluperäisteoksessa kaikki sen henkilöt kuolevat, vaikkei saarella ole kuin nuo kaikki kymmenen henkilöä: murhien ja murhaajien arvoitukset jäävät siis kuitenkin ratkaisemattomiksi. Helsingin Kaupunginteatterin esityssovituksessa ainakin yksi jää henkiin.

Murha toisensa jälkeen tapahtuu ja herättää nopeasti yhteisen keskustelun siitä, kuka on seuraavana vuorossa ja selvittelyn monologina tai vuorosanoina jokaisen kohdalla, mitä kukin henkilöistä on saanut elämässään niin hyvää kuin pahaa aikaan. Murhien vauhti kiihtyy ja samanaikaisesti aina murhan tapahduttua kymmenestä takan reunan pienoispatsaasta häipyy yksi aavemaisen käsittämättömästi.

Huumaavat voimakkaat äänikulissit etenkin esityksen viimeisessä näytöksessä tiivistävät tulkinnan jännityksen lähes sietämättömään huippuun.

Enempää ei liene tarpeen esityksestä kertoa.

 

Itselleni esityksen tekee rakastettavimmaksi ohjauksen näyttelijätyö, joka perustuu selvästikin psykologiseen, näyttelijälle hyvin sisäistettyyn hahmorakenteluun. Niistä Jouko Klemettilän taitavasti erittelevä, lopulta mieleltään murtuva lääkäri, Heidi Heralan luokkatietoisen kylmänynseä, julma Emily, Jari Pehkosen ehyen pateettinen Kenraali ja Santeri Kinnusen touhukkaan energinen William ovat roolitöitä, jotka kantavat jo esityksen todellisuustuntua.

Lähemmäs aikakauttamme esityksen tuo Anna Ackermanin näyttelemä Vera realismillaan ja houkuttelevalla sensuaalisuudellaan sekä Mikko Virtanen Philipinä, epäinhimillisessä suljetussa tilassa inhimillisesti rakastuessaan.

Klassisen Agatha Christien tekstin esittämisellä teatterissa on täysin omat ansionsa. Helsingin Kaupunginteatterin esityksen ihmiselävä tunnelma on parhaimmillaan inhimillisen aitoa, kaukana suurista festivaalimaisista ja yhteisömassakokemuksista. Esitys tuo ihmisen tapahtumien keskiöön, yhdeksi tarinan jännityksen kokijoista ja iskee juuri tuossa sopivasti hieman vanhahtavassa miljöötilassa ajatuksiimme – ne vaivatta mukaansa kaapaten.

https://hkt.fi/esitykset/eika-yksikaan-pelastunut/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri

Tove Janssonin satu Superteatterin maailman kantaesityksenä

Lahtelainen jo 9-vuotias, aidosti ammatillinen lastenteatteri, Superteatteri  on viikon päästä astumassa kansainvälisten teatteriuutuuksien keskiöön, Tove Janssonin koskaan aikaisemmin esitettyjen kertomusten esitysherkun yksinoikeutettuun omatekoiseen maailman kantaesitykseen, josta lehdistö sai eilen vielä pienen, rauhoittavan annoksen aitoa lastenteatteria.

Viikon kuluttua 8.2.2025 on Tove Janssonin Näkymätön lapsi -kertomuskokoelman tarina Kevättuuli maailman kantaesityksenä kaikille 3-100 -vuotiaille koettavissa Mariankadun Superteatteri-ihmeessä.

 

Eilen paikalla olivat  Superteatterin taiteellinen johtaja, käsikirjoittaja-ohjaaja-säveltäjä-muusikko TeroPorali, itse Nuuskamuikkunen hurmaavan esittäjänäyttelijänsä Anssi Hyvösen hahmossa, tarinan toinen päähenkilö, satuhahmo Titiuun tulkitsija temperamenttirikas näyttelijä Maria Nissi sekä lavastaja-taiteilija Amadeu Vives. Me pieni lehdistöyleisö yhdessä teatterin tuottaja Emilia Poralin kanssa suorastaan hykertelimme tyytyväisinä näkemästämme pienestä maailman kantaesityksen kohtauksesta.

Teatteria ja kirjallisuutta ja muita taiteita tuntevat tietävät, miten esittäviä ja kirjallisia taiteita määrittelevät tarkat yksinoikeudet niitä valvovine asianmukaisine toimistoineen. Koko Muumien virallinen maailma on jo täysin kansainvälinen toimisto ja Muumeilla tarkka tekijänoikeuksien oma kansainvälinen byroo. Sieltä näin pienen suomalaisen teatterin mahdollisuudet saada omat oikeutensa Janssonin Muumitarinoiden esittämiseen tuntuvat mahdottomilta, mutta niin vaan on käynyt: mahdottomuus on mahdolliseksi jo ihan sopimuspapereilla tapahtunut.

Tero Poralin luomat käsikirjoitus, musiikki ja lavasteetkin ovat jo saaneet hyväksynnät: kirjalliset sopimukset on nyt lopullisesti kaikki allekirjoitettu tarkkoine organisaation yksinoikeusehtoineen, hyväksymisineen, sopimusmaksuineen. Aikaisemmin vain pienenä mustavalkoisena piirroksena esiintynyt ja nyt ihan Superteatterin omassa nimikasteessa nimen saanut Titiuu-hahmo lavastusihmetaituri Amadeu Vivesin luomuksena on sekin käynyt itsensä hyväksyttämässä maailman teatterihahmojen harvinaisten luomusten joukkoon. Vielä tarvitaan enää mainosten hyväksymiset, nekin ovat jo tulossa.

Kohtaus Superteatterin intiimissä teatterisalissa näytti Nuuskamuikkusesta äärimmäisen mieltä rauhoittavan hahmon sympaattisen, täysin kiireettömän olemuksen. Tuntui kuin tuo satuhahmo levittäisi täydellistä rikkumatonta rauhaa nykymaailmaan ja meidän maailman jatkuvista peloista pomppaileviin sydämiimme rauhallisuudellaan ja leppoisuudellaan. Titiuun uteliaisuus ja katse toivat uudenlaista sadun henkeä tarinaan, samoin sävellyslavaste tunnelmoinnillaan. Lastenteatterina tuleva reilu puolituntinen vaikutti täydelliseltä pienten ja meidän suurten kokea ja nauttia – vaikka se uusi odotettu Kevättuuli-laulu jäikin vielä ensi-iltansa teatterijännityksemme teatterikruununa odottamaan.

 

Esityksessä yhdistyvät perinteinen näyttelijäteatteri ja nukketeatteri. Kevättuuli-esitys täyttää koko Superteatterin kevään 2025 ohjelmatarjonnan helmikuusta kesään saakka. Tarkoituksena on vielä sitä ennen laajentaa Superteatterin katsomoa muutamalla paikalla.

 

Kevättuuli

Teksti Tove Jansson

Näytelmäteksti, sovitus, ohjaus, lavastus ja musiikki Tero Porali

Puvut ja tuotanto Emilia Porali

Esittäjät Maria Nissi ja Anssi Hyvönen

Ensi-ilta lauantaina 8.2.2025

http://www.superteatteri.fi/

 

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Saima Harmajan päiväkirja – musikaalin kantaesitys

Niklas Hagmark, Anni-Maija Koskinen, Elina Ruti, Matti Hussi

Lahtelaisista taiteentekijöistä koostuva Saima-työryhmä tuo ensi viikolla näyttämölle runoilija Saima Harmajasta kertovan kantaesitysmusikaalin.

Saima Harmajan päiväkirja on esitys luovuuden vimmasta, herkkyydestä ja elämän rajallisuudesta. Se on kasvutarina nuoresta Maijasta, joka tutustuu runoilija Saima Harmajan (1913–1937) elämään päiväkirjojen ja runojen kautta. Työryhmä sai produktiolle Päijät-Hämeen rahaston kärkihankeapurahan keväällä 2023 sekä lisäksi tähän kärkihankkeeseen liittyvään lavastukseen pienen Lahden kaupungin myöntämän projektiavustuksen joulukuussa 2024.

Saima-työryhmä tuottaa esityksen yhteistyössä lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon kanssa. Ensi-ilta nähdään Jukossa 5.2.2025 ja näytöksiä on kaikkiaan kuusi. Jukossa iloitaan siitä, että esityspaikaksi ja siten yhteistyötahoksi valikoitui juuri Juko.

”On hienoa saada juuri tällainen esitys vierailemaan Jukoon ja olla mukana yhteistyössä tuomassa uutta musikaalia lahtelaiselle teatteriyleisölle. Esityksen työryhmä koostuu upeista paikallisista tekijöistä. Saima Harmaja itse oli hurja taiteilija, joka jätti lyhyen elämänsä aikana vahvan jäljen suomalaiseen taiteeseen”, pohtii Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander.

Teoksen ohjaa Lahden kaupunginteatterin näyttelijä Tapani Kalliomäki, joka on näyttelijätaiteensa lisäksi toiminut ohjaajana kymmenissä teoksissa Lahdessa ja muualla Suomessa. Kalliomäki on työskennellyt laaja-alaisesti myös elokuvan, television ja radion puolella sekä toiminut pitkään näyttelijätyönopettajana ja kouluttajana.

Käsikirjoitus ja sävellys on näyttelijä Anni-Maija Koskisen. Tämä fiktiivinen tarina, jonka Koskinen on kirjoittanut runoilija Saima Harmajan päiväkirjojen ja runojen pohjalta, on hänen ensimmäinen koko illan teoksensa. Eri puolilla Suomea teattereissa näytellyt Koskinen nähdään teoksessa Saima Harmajan roolissa.

“Maijan tarinan kirjoittaminen ja uppoutuminen Harmajan maailmaan on ollut kiinnostava kirjoitusmatka. On onnekasta olla mukana näyttämöllä ja kokea, kuinka teos ja henkilöt heräävät eloon ohjaajan käsissä. Musiikin ja muusikoiden osaa ei voi liikaa korostaa. Bändi on kuin yksi näyttelijöistä, musiikki tukee ja kuljettaa kerrontaa”, Koskinen kertoo teoksesta.

Dramaturgina ja Koskisen työparina työskentelee monipuolinen teatterintekijä Onerva Helne, joka opiskelee tällä hetkellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa Dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen tutkinto -ohjelmassa.

Lavastussuunnittelun on toteuttanut Ola Blick. Blick kuuluu Jukon freelancereista koostuvaan taiteilijaryhmään. Hänen lavastuksiaan on Jukossa nähty myös näytelmissä Veriruusut sekä Olen yhä täällä. Molemmissa teoksissa Blick oli myös näyttelijänä.

Lahtelainen Elina Ruti näyttelee teoksessa musiikintekijäksi kasvavaa Maijaa. Ruti on freelance-näyttelijä ja laulaja, joka on toiminut Lahden ja Turun kaupunginteattereissa sekä Rauman teatterissa. Hänet on voinut nähdä Pesäkallion kesäteatterissa sekä kuulla lukuisissa animaatioissa ääninäyttelijänä ja laulajana.

Muusikoina näyttämöllä nähdään Matti Hussi ja Niklas Hagmark. Hussi on lahtelainen pianisti ja freelance-muusikko, joka työskentelee laaja-alaisesti musiikin eri lajien parissa. Hussi toimii mm. Lahden kaupunginteatterissa pianistina ja apulaiskapellimestarina, freelance-muusikko ja sovittaja Hagmark sellistinä Lumos-kvartetissa. Hänen sovituksiaan on kuultu myös mm. Sinfonia Lahden pienryhmäviikoilla, Pepe Willbergin konserteissa sekä Kulttuuriosuuskunta Kellopelin produktioissa.

Ohjaajan assistentti Susanne Mast on pitkän linjan teatterintekijä ja moniosaaja, joka on jo useammassa produktiossa toiminut Kalliomäen assistenttina.

Esitykset:
Ensi-ilta ke 5.2.25 klo 18

La 8.2. klo 18
Pe 14.2. klo 18
Su 16.2. klo 14
La 22.2. klo 18
Su 23.2. klo 14

Työryhmä:
Käsikirjoitus ja sävellys: Anni-Maija Koskinen
Ohjaus: Tapani Kalliomäki
Runot: Saima Harmaja
Dramaturgia: Onerva Helne
Lavastussuunnittelu: Ola Blick
Rooleissa: Anni-Maija Koskinen ja Elina Ruti
Muusikot: Niklas Hagmark (sello) ja Matti Hussi (piano)
Musiikin sovitus: työryhmä
Ääninäyttelijät: Teemu Palosaari, Mikko Jurkka, Laura Huhtamaa, Anna Pitkämäki, Liisa Vuori ja Annukka Blomberg
Ohjaajan assistentti ja kuiskaus: Susanne Mast
Lavastusrakennus: Antti Ruti ja Ola Blick
Tuotanto: Saima-työryhmä, yhteistyössä Teatteri Vanha Juko

Lisätiedot:
Anni-Maija Koskinen p. 0400 250 808
Elina Ruti p. 041 528 2861
Esa-Matti Smolander p. 045 181 0855, esa-matti.smolander@teatterivanhajuko.fi

Teatteri Vanha Juko 
Rautatienkatu 13
15110 Lahti

p. 03 7520 585 ti ja to klo 15–17 (esityskaudella)
toimisto@teatterivanhajuko.fi

www.teatterivanhajuko.fi 
www.facebook.com/teatterivanhajuko
www.flickr.com/teatterivanhajuko

Palaamme esityksen arviointiin ensi-illan jälkeen.

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

ONNEKKAAT tragikomedian pyörteissä

Lahden kaupunginteatterin kantaesitysuutuus Onnekkaat pyrki ajatuksena tavoittamaan 1980-90 -luvut ja todistamaan perheiden olomuotoa, aikuisten ja lasten asemaa perheiden jäseninä ja elämisen arjessa. Tuomo Rämö tekstin kirjoittajana halusi osoittaa suomalaisperheiden keskitasoa ylemmäs yrittävän perheen elämän niin ammateilla, lasten käsittelyllä, kasvatuksella kuin erityisesti julkisuuteen heidän kodistaan raottamasta kodin hengen porvarillisuudesta. Näin syntyi minkä tahansa suomalaisen vuosikymmenen keskitasoinen perhe, jossa aikuiset elävät omaa, yleiseen hienostotrendisyyteen pyrkivää perhe-elämää muotitauluineen, huippuautomerkkeineen, rotary- ja soroptimistiharrastuksineen ja pääosin koko perhe ulkona tapahtuvin ruokailuin fiiniä arkea ja lapset taas pienestä alkaen omaa, länsimaista maailmaa rahalla ostettavine muotimuovisine leikkikaluineen, kasetteineen, videolaitteineen, kauhufilmeineen, pelikonsoleineen, vanhemmiltaan salattuine hengenvaarallisine rohkeuskokemuksineen sekä lopulta nuorten popmusiikkeineen.

Saimmeko me yleisö sitten kirjoittaja-ohjaajan lupaaman, yhteiskunnallista luokkanousua kuvaavan tragikomedian huviksemme ja vakavan ajattelumme tueksi?

Minna Välimäen tyylikäs lavastus – sen kaikki yksityiskohdat, rekvisiitat, toimivat ja näppärästi muuntuvat rakenteet – oli yksi teoksen parhainta kulttuurista antia. Ulkonaisesti siistissä, tekoporvarillisesti kalustetussa, aikakauden modernissa kodissa saimme yli kaksituntisen viivähtää. Hautausmaallakin,  suomalaissukujen tapaan, kävimme pari kertaa perheen kahden nuoren kanssa heidän ikuisuusajatuksiaan kuulemassa – tosin kovin kalmantummassa valaistuksessa.

 

Hyvin kirjoitetut ja varsinkin taidolla näytellyt roolityöt vievät teatterikatsojan näytelmän sisältöön.

Onnekkaiden äiti, apteekkialan työntekijä, isä ilmeisesti korkeapalkkainen lääkäri tai johtaja-asemassa vähän kotona vaikuttava, touhottava virkamies osatuoksuivat tämän kodin hengen luojilta. Lumikki Väinämön luontevan sydämellisen oloinen, varma äitihahmo lehdistä kopioituine sisustusmakuineen ja lapsiltaan edellyttävine käytöstapoineen ja perheen isä,  Mikko Jurkka jo edellisiltä sukupolvilta menneisyydestä löytämine ulkonaisine karriääreineen – porvarillisine, kalliine automerkkeineen, pröystäilevine viiniherkkurehentelyineen, taisivat mainiosti tavoittaa jotakin tuosta kauas ulos näkyvästä 80-90 -vuosikymmenten kodiksi mieltämästä aikuistasosta, josta heidän lapsensa tosiasiassa eivät välittäneet siivuakaan. Eikä heiltä noita kodin ulkonaisia kuoria kysytty, vain tuollaisen kodin ulkonaisia, näkyviä muodollisuuksia heidän piti noudattaa. Väinämö ja Jurkka ovat jo kouliintuneita näyttämötaiteen ammattilaisia, joita on turvallista esityksestä toiseen seurata – he ovat tässäkin esityksessä rooliensa takana täydellisiä.

Tuomas Korkia-Ahon näyttelijärepertuaari esityksessä peräti kymmenenä eri roolina osoitti yhden taatusti Lahden kaupunginteatterin osaavimmista näyttelijäammatin taitajista. Korkia-Aho osuu pienessäkin tehtävässä, pienellä eleellä, saati vuorosanalla aina maaliinsa: hänen mielikuvituksellisen moneen taipuvaa, kameleonttista koomikon näyttelijähabitustaan on nautinnollisen hauskaa seurata.

Nenna Tynin perheen tytär tuntuu luonnehahmottelultaan osuvalta ja hänen näytelmässä lähes noin kolmenkymmenen vuoden elämänkaarensa Sannana sai kyllä osuvat luontoelämänmuotoa ihailevat luonnehdinnat, mutta. Tällä kertaa roolia vaivasi jokin äänensijoitusharha – puhe tuli liian ylärekisteriltä eikä hänen sanottavastaan saanut aina selvää.

Vierailija Markus Järvenpää – kolmessa teoksen eri roolissa – oli näytelmän suurimmassa osassaan perheen lapsena, Mikana. Mika yhdessä Sanna-sisarensa kanssa loi nuo  80-90 -lukujen lapsuuden ja nuoruuden tunnusmerkit nukeista, pikkuautoista ja yhteiskunnan kotien tietotekniikan riemutulemisesta, commondore 64:stä alkaen aina aikakauden kasetteihin, disketteihin, videoihin, pelikonsoleihin, kauhuelokuviin sekä popmusiikkiin. Heille käsikirjoittaja oli sijoittanut koko tekstin luontevimman sanottavan, sisarusten päivän keskustelut, mielipiteet ja keskinäiset, vaatimattomat pohdinnat.

Markus Järvenpään synnynnäisesti rennon maskuliinisen, boheemin olemuksen ohjaus kuitenkin kellisti alkoholisoituneeksi perheen pojan hahmoksi, josta esittäjä ei oikein vakuuttavasti selvinnyt, vaan veti vaikean roolinsa kovin teennäisesti. Veskuloirimainen syöksy jyrkkiä portaita päin alakertaa hurjalla humalaisen vauhdilla oli jo uhkarohkeaa sirkusakrobatiajongleerausta oman keholla, kaukana aidosta teatterista, ja pani miettimään teatterin pohjimmaista tarkoitusta taiteena.

Tuomo Rämön tekstin ja ohjauksen tenhon yhteisessä puutelistassa on muutakin skarppauksen ja toivomisen varaa. Summana esityksessä liian paljon kiusallisesti kiljuttiin, ylireagoitiin ja puhuttiin korvia rasittavasti. Ylipitkä apteekkihenkilökuvan kymmenminuuttinen monologiesittely jäi pelkäksi pitkitetyksi vitsiksi, vaikka se komediatajulla hyvin tulkittiin, tarinaa se ei yhtään kantanut. Muutkin huvittaviksi tarkoitetut, kovin pitkittyneet kohtaukset, kuten isähahmon kalliin viinin maistelushow, kuivuivat kovin kalvakkaiksi hienostovitseiksi kartoittamaan porvariuden pinnallisia perusportaita. Rämön aito huumori sentään vilahteli muutamissa sanonnoissa ja tekstioivalluksissa.

Luvattua tragediaakin saatiin – tosin yhtä hyvin kaikille yhteiskuntaluokille ja yhteiskuntamme vuosikymmenille: syöpään sairastunut äiti tuotiin draamaan muuttamaan perheen dynamiikkaa. Lumikki Väinämön tulkintana se onnistui herkästi ja viileän asiallisesti.

Kuitenkin myös siihen aiheeseen käsikirjoittajan piti tuoda vitsimäinen farssinpätkä yleisöä naurattamaan – verinäytettä sairauden kovettamista verisuonista kömpelöillä välskärintaidoilla kaivelemaan. Voi olla, että tarinan tragikomedia oli kirjoittajan mielestä tässä aidoimmillaan.

 

Kaikkiaan lahtelainen kantaesitys jätti katsojat taiteellisten lupausten täyttymisiä vielä odottelemaan. Lisäesitykset ja harjoitukset, uskon, tuovat taiteellisen tason parannusta.

 

ONNEKKAAT

Kantaesitys 25.1.2025 Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Rämö
Lavastus ja pukusuunnittelu Minna Välimäki
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Naamiointisuunnittelu Anu Reijonen

Rooleissa Lumikki Väinämö, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Nenna Tyni ja Markus Järvenpää

Valokuvat Tommi Mattila

 

Esityksen kesto 2h 30 min., sisältää väliajan.

 

 

Yhden keskeisen suomalaisteatterien näyttelijäilmaisun ominaisuuden esitys taas nosti pohdittavaksi. Ei pelkästään tässä vaan monissa muissakin pitkään näytelmää harjoituttaneiden teatterien työssä äänen ja puheen selkeyttä ja kuuluvuutta ei kukaan ulkopuolinen ennen katsojaa pääse tarkastamaan. Teatterit, televisio, elokuvat ja niiden mukana Lahden kaupunginteatteri tarvitsisivat asiantuntevan vähintään tavallisen katsojan tai parhaimmillaan puhetaidon taiturin, logonomin tai logopedin, joka kokemalla koko esityksen varsin nopeasti pystyisi puutteet toteamaan ja korjaamaan äänenkäytön sekä sanomisen selvyyden. Kannattaisi kokeilla!

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/onnekkaat/

Kategoriat
kulttuuri teatteri yhteiskunta

Tänään ensi-illassa kantaesitys ONNEKKAAT

”Esitys sijoittuu 1980-90 -luvusta nykypäivään. Se käsittelee luokkanousua ja sen vaikutuksia perheyhteisöön. Esityksen tyylilaji on tragikomedia, uskaltaisin sanoa, että on koskettava ja hauska. Elämänmakuinen on hieman tylsä termi, mutta tämä perhe kohtaa juuri niitä samoja asioita, joita jokainen perhe saattaa kohdata. Tämä siis sopii kaikille, jotka ovat joskus olleet perheenjäseniä,” kertoi näytelmän kirjoittaja-ohjaaja Tuomo Rämö Lappeenrannasta videoyhteydellä näytelmän tiedotustilaisuudessa Lahdessa marraskuussa 2024.

Ja teatterinjohtaja Lauri Maijala jatkoi mm .:

Perheen vanhempia, Tuulaa ja Markkua, esittävät Lumikki Väinämö ja Mikko Jurkka ja heidän lapsiaan Sannaa ja Mikaa Nenna Tyni ja Markus Järvenpää, joka vierailee Lahden kaupunginteatterissa ensimmäistä kertaa, mutta on työskennellyt paljon Tuomo Rämön kanssa.

Kotimainen kantaesitys Onnekkaat, koskettava perhedraama 1980-90 -lukujen Suomesta ja talouden vallasta on ensi-illassa Lahden kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä lauantaina 25.1.2025 klo 18.00.

Mainoskuva Tommi Mattila

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/onnekkaat/