Kategoria: taide

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Yleisö valloittaa teatterin katsomon

Jotakin yhä poikkeuksellisempaa tapahtuu tässä syksyn 2024 Lahden kaupunginteatterissa. Rientäessämme viime maanantaina yleisölle tarkoitettuun Suuren näyttämön uuden teoksen esittelytilaisuuteen hämmästelemme sen saamaa suosiota. Väkeä tungeksii ovien täydeltä teatterisaliin. Mistä moinen ihme?

Saamme teatteriaulasta tietää, että tutustumistilaisuuteen kassalta jaetut 552 pääsylippua ovat kaikki kelvanneet ja saliin tultuamme huomaamme sen olevan täysi. Näin juuri pitää käynnistyä yleisön pohjustaminen suosiolliseksi tulla katsomaan teatteria: päivän tutustumisajankohtakin (klo 17-18) sopii suurelle osalle lahtelaiskansaa täydellisesti; tulevasta esityksestä ei liene niinkään väliä, kunhan vain pääsee teatteriin!

Kuva haastatteluhetkestä – Anna-Riitta Partanen, Minna Harjuniemi ja Paula Koivunen

Salissa on jo käynnissä harjoitustapahtuma, koko näyttelijäjoukon tanssiharjoitus ja tutustumistilaisuuden tunnin kokonaisuuden esittelee meille teatterin draamapedagogi Anna-Riitta Partanen.

Thelma ja Loviisa – Anna Pitkämäki ja Sara Paasikoski

Pian alkaa varsinainen yhden kohtauksen tiivis harjoittelutuokio. Automatkan repliikkien ajoitusta – kohtauksen siirtymistä autoa ajaen ja vuoroin jatkumaan autosta nousten ja jalkaisin – harjoitetaan huolellisesti ja tarkasti viitisentoista minuuttia. Tarkkanyanssisen asemointiäksiisin johti esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Minna Harjuniemi, joka oli jo keväällä aloittanut teoksen harjoitukset. Hän esitteli nyt asiantuntevasti ensemblen koko henkilökunnan – itsensä, koreografin, lavastajan, näyttelijät sekä laajan teknisen henkilökunnan. Laskin pitkälle kolmattakymmentä henkilöä työskentelevän esitystä valmistamassa.

       Minna Harjuniemi

Teoksen tekee mielenkiintoiseksi sen sisältö ja muotorakenteellinen ajatus yli kolmenkymmenen vuoden takaisesta Thelma ja Louise -elokuvasta, mutta näytelmän balladisen western-muodon saa entistä mielenkiintoisemmaksi sen täyssuomalainen tapahtumasarja ja mystiikka, suomalaiseen tapahtuma- ja perinnemenneisyyteen sidottu kohtausten jono, siihen perustuva naisen kohtelu sekä mystiikka, jotka ovat ainakin Hella Wuolijoen teoksen niskavuorelaisuudesta lähtöisin. Juoneen sekoittuu varsinaisen elokuvan aikakauden maailmaa – sieltä löytyy yhtä hyvin tavallinen nuori suomalaisnainen kuin suuri maailmanluokan filmitähti. Ohjaaja-käsikirjoittaja korosti  taiteen ja teatterin merkitystä ihmisen mielikuvituksen vapauttamisesta ja kulkemisesta esityksissään vapaasti, ohi todellisuuden ja tehdä lavalla suoranaisia ihmeitä. Niin Lahden esityksessä sitten tulee käymään naisten taistellessa oikeuksistaan.

 

Kysymyksiäkin yleisöltä tuli:

– Onko esitys nyt nähdyssä asussa aikataulussa?

– Kauanko esityksen valmistamiseen meni yhteensä aikaa?

– Mitä tapahtuu jäljellä olevien kahden viikon aikana ennen ensi-iltaa?

Nenna Tyni näyttelee Marilyn Monroen

Kuunneltuani, nähtyäni ja katseltuani esittelytilaisuuden aatteellisen ja sisällöllisen annin ymmärsin jotakin sen keskeisestä sanomasta: koko tarina tähtää ajankohtaisuudella, suomalaisuudella, maailmanpoliittisuudella tärkeään, miltei muuttumattomaan naisten oikeuksien yhä kehnoon tilaan miesten joukoissa – ja räjähtää modernin ajan puhuttelevaan vauhtiin jatkuvasta miehen väkivallasta naista kohtaan – kenties meidät täydellisesti yllättäen!

 

Näin tekijät kuvaavat Lahden Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saavaa näytelmää katsojia houkuttelevassa tiedotteessaan:

”Thelma & Loviisa on suomalainen western kahdesta ystävyksestä pakoretkellä halki Suomen – aina kaukaiseen Arizonaan asti. Thelma ja Loviisa, kaksi aivan tavallista naista, lähtevät kauan odotetulle lomamatkalle. Heti reissun alkuvaiheessa käynnistyy kuitenkin tapahtumaketju, jonka jälkeen paluuta entiseen elämään ei enää ole. Puolustaessaan henkeään he päätyvät lain nurjalle puolelle ja alkaa loputon pakomatka maailmassa, jossa oikeus on aina voittajien puolella. Matkalla he kohtaavat kaltaisiaan, suomalaisen historian saatossa vailla oikeutta jääneitä naisolentoja, jotka kutsutaan liittymään mukaan porukkaan. Lopulta kaikki entinen palaa savuna ilmaan. Naisilla ei ole enää kuin toisensa, kaiken kestävä ystävyytensä,  Ford Thunderbird ja tulitikut, joilla sytyttää tuleen kaikki se, minkä alta he paetessaan vapautuvat.

Luvassa on katkeransuloinen tragikomedia, monumentaalinen kostoilottelu, pyro-ooppera ja eloonjäämisnäytelmä. Se on surutyö, kutsuhuuto ja slide-kitaralta kuulostava feministinen western aivan kaikille, jotka ovat joskus saaneet elämältä turpiinsa. ”

Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa on saanut innoituksensa legendaarisesta Ridley Scottin 1991 ohjaamasta ja Callie Khourin käsikirjoittamasta Thelma ja Louise -elokuvasta.
Näytelmän on kirjoittanut sekä ohjaa Minna Harjuniemi, joka vierailee nyt ensimmäistä kertaa Lahden kaupunginteatterissa.

Kantaesitys 12.10.2024 Suuri näyttämö

Ohjaus ja käsikirjoitus Minna Harjuniemi 
Lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tapani Kalliomäki, Tuomas Korkia-Aho, Ella Lahdenmäki (vier.), Saara Mänttäri (Näty), Sara Paasikoski (vier.), Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Jari-Pekka Rautiainen, Nenna Tyni, Liisa Vuori   

Palaamme esitykseen ensi-illan 12.10.2024 klo 18.00 jälkeen.

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/thelma-loviisa/

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri

Tiitiäisen satupuun riiminerokkaassa teatterissa

Kirsi Kunnaksen runot ja niiden riimit, usein yllättävät riimisykkeen hauskasti ja kekseliäästi rikkovat riimipoljennot, ovat olleet suomalaiskotien mielilukemistoa jo kohta seitsemänkymmentä vuotta. Tunnetuin teos lienee hänen runokokoelmansa Tiitiäisen satupuu, joka ilmestyi vuonna 1956. Sen 53 painoksen määrä on ollut poikkeuksellisen ennätyksellistä runokirjojen ja kaunokirjallisuuden leviämistä suomalaisiin koteihin. Teoksen Maija Karman kuvitus on myös pysyvästi mielikuvituksiimme vaikuttanutta, kirjan sisältöä vahvasti ja herkästi toteuttavaa runokirjan taiteellista visualisointia.

 

Jokin kumma, synnynnäinen kielellinen leikittely, perityt runosuonet ja mielikuvituksen nerokkuus pitävät Kirsi Kunnaksen runohehkua yhä palavassa tuikkeessa. Tiitiäisen satupuun klassisuus on siinä, että jo muutamat sukupolvet ovat saaneet siitä nauttia, kun kirjan lorut ovat ääneen luettuina ensin alle kouluikäisten iltalukemisina siirtyneet runokorvaan tallentumaan ja sitten pian jo itseopeteltuina, usein ulkoa opittuina rallatuksina lukutaitoisten ja aikuistenkin muistin lokeroihin kasvaneet lähtemättömäksi yhteiseksi raikkaaksi ja viihdyttäväksi suomen kielen omaisuudeksi.

Aikanaan 1960-luvun molemmin puolin kunnasmaista runoa pidettiin oikeana modernina runon riimikankeuden uudistajana. Runot ovat suhteellisen lyhyitä, nerokkaan arvoituksellisia sisällöiltään, äännerikkaudeltaan ja usein uusilta mielikuvituksellisilta sanakeksinnöiltään. Ne kiinnostivat lasten lisäksi myös aikuisia, jotka perinteinen runomitallinen runo oli koulun lukemistoista kyllästetty karttamaan koko loppusointuista runoutta.

 

Kaikenikäisille soveltuva Tiitäisen satupuu on ensimmäinen esitys Lahden kaupunginteatterin uudistuneella Lämpiönäyttämöllä ja sen on ohjannut ja sovittanut Lahden kaupunginteatterin johtaja Lauri Maijala, rooleissa Saana Hyvärinen ja Aki Raiskio, lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-ahon.
Tiitiäisen satupuun ensiaamu oli 25.9.2024.

 

Lahden kaupunginteatterin oivallus oli tehdä runoista näytelmällistä teatteria. Lauri Maijalan hoksottimissa välähtelee jokaisen runon kohdalla sen toiminnallinen, liikunnallinen ja ajatuksellinen sisältö kirkkaana eikä yllätyksellisyyttäkään puutu. Eräänlaisena prologina näyttelijät määrittelevät toisilleen ja meille näyttämisen ja näyttelemisen käsitteiden erot havainnollisen humoristisesti.  Maijalan ohjaajarepertuaaria sovitus jo tällaisena laajentaa kohti teatterin tulevia uusia, mahdollisimman nuoria teatterinkuluttajia: loistava teksti muuttui monissa runoissa hauskan draamallisiksi nautittaviksi tulkintatuokioiksi meille kaikenikäisille katsojille.

Saana Hyvärisen sydämellinen ja haltioitunut ote runoihin, taitava heittäytyminen niiden kymmeniin eri persoonallisuuksiin sekä Aki Raiskion patrioottisen vahvaääninen runonkerronta, koko kehon kapasiteetilla demonstroiva näyttelijäilmaisu loivat sopivan erilaiset tulkitsijahahmot kunnasmaisen tekstin draamalliseen kokonaisuuteen.

Tekijäryhmä (ohjaaja & lavastaja & näyttelijät) oli ratkaissut esittää tapahtumat modernisti juuri tänä päivänä. Näyttämölle nimittäin oli kuin unohtunut nykyaikaisen siivoojan koko suuri välineistö. Niinpä tuosta valtavasta kapistusten, harjojen, viuhkojen, pyyhkeiden, siivousaineiden, moppien määrästä syntyi koko esityksen rekvisiitta: kurki, vesirotta, Haitulan hattu, käpälät, nenät, aurinko, kuu.. Ah!

 

Yli neljästäkymmenestä runosta taas jokainen saattoi löytää tietenkin mieluisensa. Itselleni jäi takaraivooni soimaan runot:

-Vettä vettä vettä -esitys tuntui hallitun hienolta runon ja sen rytmipoljennon nykytulkinnalta

– Kattila ja perunat arkemme kiireen huimalta toteutukselta, pukuteknistä esineistöään myöten täydellisesti toteutetulta hirtehishuumorin riimisen hurjana elämämme kiihtyvänä polkkana

– Herra Piipoo sitä vastoin perusteelliselta, kerronnaltaan jännittävältä, opetukseltaan hengenvaaralliselta, kohtalokkaalta draamalta (ja tulkinnaltaan ihan kuin aidolta traagiselta tarinan demonstraatiolta)

–Ville ja Valle esittäjäduon mestarillinen yhteistulkinta, riimien ja poljennon rytmitarkka varmuus ja hauskuus on sitä Kirsi Kunnaksen suomen kielen tekstin ja ajatusten suurta taidetta.

 

Tiitiäisen satupuun ensiesityksen kutsuvieraat (40 ekaluokkalaista) olivat selvästi ihastuksissaan teatterikokemuksestaan (monet heistä teatterikatsojia ensi kertaa) ja sen yllätyksellisen tapahtumarikkaasta näytelmällisestä muodosta, mutta myös ällikällä lyötyjä pienen lämpiönäyttämön tuomasta silmästä silmään käsinkosketeltavasta näyttelijöiden ja katsojien läheisyydestä. Me aikuiset taas hykertelimme elämänilomme, hymykareemme jälleen löytäneinä sekä runoutemme poikkeuksellisen erimakuisen annin nauttineina erikoisoikeutettuina katsojina.

 

Artikkelin esityskuvat Tiina Hauta-aho, Hilma Ruotsalainen

https://lahdenkaupunginteatteri.fi/ohjelma/tiitiaisen-satupuu/

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Teatteri Vanha Jukon Veriruusujen ajatuksissa

Teatteri Vanha Jukon Veriruusut, nuoruuden ja aatteiden suuri elämäntilitys, on komeaa suomalaista teatterin taitoa ja tapaa kertoa tuoreesti, lämpimästi, elämäniloisesti ja väkevästi suomalaisten yli satavuotiaasta kohtalonhetkestä ja kansamme naisten täydellisesti uusiin tavoitteisiin, uuteen tasavertaiseen elämään miesten kanssa pyrkivästä elämänpalosta. Taistelu nuoruuden uskaliaisuudella ja hehkulla, kansanvoiman etuoikeutetulla yhteisyyden kokemuksella maailman ja suomalaisen yhteiskunnan harvainvaltaa vastaan tuntuu Anneli Kannon Veriruusut paksun romaanin ja Teatteri Vanha Jukon siitä tekemän koskettavan näytelmän kokemuksena tänäänkin esimerkilliseltä ja oikeutetulta totuuden puhumiselta.

Teatterina Jukolla on Veriruusuissaan vapauden, aatteen, iloisen ja hyvän ihmisen periaatteet. Kaikki muu on toisarvoista. Ihan täyssuomalaisen kotoiseksi näytelmän tekee Anneli Kannon käyttämä hämäläismurteen komea paluu kuulla, taipua paljon kirjakieltä laatuisammin, selittävämmin, suuhun sulavammaksi ja ilmaisevammaksi meidät hurmata kansamme tilityskieleksi. Sen jukolaiset ovat omaksuneet ihailtavan täydellisesti – meidän nopeasti heidän puheisiinsa, hauskutteluunsa, järkeilyynsä ja unelmaisiin ajatuksiinsa täysillä heittäytyä, uskoa ja mukana elää.

Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja pääsee sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan ja muiden tehtaantyttöjen kanssa. Elämä alkaa.

Ola Blickin symbolinen vanerilavastus vie suoraan suomalaisen puuteollisuuden jalostuksen, paperitehtaan – näytelmän ihmisten heräävän teollisen työnteon maailmaan, joka avautuu sen puisista rakenteista. Vaneriset puitteet riittävät ja niiden kätevät miltei silmänräpäyksissä tapahtuvat tasojen ja kehysten muuntelut vaihtavat hetkessä katsojan mielikuvituksen nopeudella interiöörit tapahtumille. Lavastustaiteilija Blick on kansalaissotamme mustavalkean kokonaisuuden tulkinnut suomalaisen vaneripuun laajoissa puhtaissa pinnoissa teollisen työn merkitykseksi ja ripotellut maalaukseensa sinne tänne auringon keltaisia, puhtaita, toivon ja nuoruuden unelmoinnin värejä. Suuret tehtaan rakennuskompleksitkin syntyvät perspektiivivaihdoin mainiosti –  kuten korkealla miltei näyttämön katon rajasta seinän pikkuikkunasta keskustelevan tehtaan työnjohtajan rouvan puheet ja kasvot asunnostaan tai tehdassalista kurkkaavan työntekijän nauravat tervehdykset meille tänne tehtaan pihalla tiiraileville katsojille.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander on luonut esityksen valtavasta aineistosta moneen suuntaan uskaltavan spektaakkelin, yksityiskohtia riittää – välillä huokaisemme vauhdissa ja vaihdoksissa pysyäksemme, mutta vakuutumme kohtausten eheydestä, pienistäkin sävyistä, inhimillisen persoonallisista, tunnelmasta, tinkimättömyydestä. Juuri näillä monilla kymmenillä lyhyillä kohtauksilla esitys kuin pienistä palasista parsitaan eläväksi, ihmisen makuiseksi ja kiinnostavaksi esitykseksi.

Veriruusujen ensimmäinen näytös on suuri, kaunis, valoisa ylistys maailman nuorisolle ja sen naisten uusille unelmille. Vaikeatkin Venäjän vallankumousten jälkeiset suomalaisten perheiden sosiaaliset ongelmat, kuten köyhän suurlapsiperheen yksinhuoltajaäidin – perheen isäksi luullun matkustettua amerikkoihin työn perässä, sinne perhettä odottamaan, sieltä koskaan palaamatta – saa täällä kotimaassa aivan hellyttävän hauskan, lämpimästi ilakoivan yksinhuoltajaperheen äidin, tulkinnan (Annika Hartikka) valloittavine tuokioineen, lapsi- ja vieraskatraineen, tulevaisuuden optimismeineen.

Tässä maailmassa, miesten täydellisessä käskyvallassa miesten moraalisääntöjen kahleissa elänyt nainen oli odottanut uutta ajatusta tulevaisuudesta. Parikymppiset tytöt, piiat, palvelijat, tehdastyöläiset, sivistystä ja koulutusta vain haaveilevat tytöt saavat onnekseen työtä ja palkkaa vauhdilla teollistuvassa tehtaiden maassa ja maailmassa. Ja pian nämä nuoret naiset uskaltavat haaveilla toisenlaisesta ajasta, yhteiskunnasta, jossa työläisestä tulisi ihminen ja nainen nousisi arvossa vähintään miehen rinnalle, saisi työnteosta saman palkan kuin mies.

 Kaikki muuttuu kuitenkin yhtäkkiä, kun tehdas suljetaan ja punakaarti ottaa kylällä komennon. Vallankumouksessa myös nuoret naiset vaativat itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Perustetaan naiskaarti, johon Martta ja Sigrid ystävineen innostuneina liittyvät.

Jukon esitys on teatteria, jossa vanhat, yhteiskunnalliset rakenteet murskataan nuoruuden innon, maailmassa syntyneen punaisen aatteen ihantein, riemun ja laulun miltei tanssin kaltaisesti palavasti aatetta julistaen. Aate jyrää perinteisten kotien järjestykset, sekoittaa äitien ja isien autoritaariset, kiltteyden turhat neuvot menneisyydeksi ja uuden, odottamattoman ja vielä jäsentymättömän yhteiskunnan tavoitteet nuoruuden hyvänolon, rakastumisten kuuluvan tulevaisuuden utopistiseen, unelmoituun kansojen vapauden ja orastavan ihmistyön kunnioittamisen autuuden maailman.

Ryhtymällä kaikkeen uuteen aina täysin sydämin suomalaisyhteiskunta kykenee odottamattomiin saavutuksiin. Sigrid (Suvi Blick) ja Martta (Minja Koski) liittyvät seudun punaiseen 36 naisen pääosin tehtaan nuorista naistyöntekijöistä muodostuneeseen komppaniaan. Tehtaan seisoessa ei palkkaa makseta, mutta Suomen punainen valta on luvannut palkita kolminkertaisella summalla tehdastyöhön verraten puna-armeijaan sotilaiksi liittyvät naiset. Naiset hankkivat ja tekevät itselleen taistelijan housuasut, saavat aseet. Alkavat harjoitella miesten tapaan taistelutehtäviä, aseenkäyttöä, vartiointitehtäviä ja hyökkäämistä seudun asiaan koulutetun punaisen Lundahlin Kallen johdolla. Parivaljakosta tulee keskeiset sotilaat seudun punaisten naisarmeijaan. Naisen pukeutumishurjuus mieheksi on suorastaan yhtaikaa rienaavaa ja kunnioitettavan nuoren ihmisen rohkeutta – naisen kotiäitituomion ja lastensynnyttäjätehtävän aikoina ennenkuulumatonta, perittyjen tapojen ja normaaliuden häväistystä. Nuoret naiset sen uskalsivat tehdä!

Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee nuoret naiset mukanaan keskelle sisällissotaa. Teatteri Vanha Jukon Veriruusut on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta mahdottomissa olosuhteissa, keskellä vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia.

Naispataljoona on tehnyt jatkuvasti kotirintaman tiedustelutehtäviä, vartiointitehtäviä, huoltotehtäviä ja harjoituksia, kunnes se yllättäen joutuu taistelutehtävään Alvettulan sillalle, jota valkoiset joukkoinen valvovat. Tappioitta naiskomppania valtaa sillan ja jatkaa taistelua kohti seuraavaa kuntaa, joutuu siellä Suomen sisällissotaan valkoisten avuksi tulleitten saksalaisten vangeiksi. Niin alkaa punaisten komppanioiden vankien pakomatkat ympäri eteläisen Suomen metsien, rajan taakse, kohti Venäjän Leninin valtakuntaa, useimmat kuitenkin Lahden Fellmanin vankileirille kenttätuomioistuimen tuomiota odottamaan.

 

Lavastaja Blickin kuvamaailmassa vanerinen lavastus jo ensimmäisessä näytöksessä oli usein vaihtunut tehdassalista toimistoksi, pihan pesäpallokentäksi, maantieksi, kodiksi – miksi vain mielikuvamme, sen katsoja itse on kokenut. Moderni, reunoin rajattu lavastuksen keskus pehmeine sisuksineen tuo sen nyt valoin ja varjoin, rummuin, äänitehostein tähän vuoden 1918 sisällissodan aikaan, loihtien siitä yhtälailla suomalaisen perusmaiseman kaiken sisäänsä nielaisevat pohjattomat ammutut vihollisten ruumiit kätkevät suosilmäkkeet kuin taistelutantereet, talventuiskuiset paksut hanget tarpoa, lumipeitteiset metsät, synkät pimeät korpimaisemat paeta tai taistelusavuiset ampumahaudat nousta ja taistelurivissä johtajan huutokäskystä vihollista kohti hyökätä.

 

Näin Kannon romaanista Smolanderin sovittaman Veriruusut -näytelmän toinen näytös värittyy tavattoman synkäksi, lohduttoman todentuntuiseksi. Sen teatterimuodossa on suuri annos raastavaa melodraamaa, mutta sen kohottaa sielukkaaksi, puhuttelevaksi teokseen luotu ja toteutettu musiikki.

Veriruusut-esityksessä soi livenä tapahtumien lomista teoksessa näyttelevän Minja Kosken säveltämää musiikkia, sävelten ja runojen suurta tunteenpaloa, rakkaudesta ja vallankumouksesta, elämästä ja kuolemasta. Näytelmän musiikissa soi työn kunniaksi yhtä hyvin tuttu Totuuden henki -virsi meitä hamasta kansankirkkomme suomalaisia tarkoin säädellystä moraalisesta menneisyydestä muistuttaen, sitten läheisemmästä arjestamme Chydeniuksen Kisällittäret Agit Propmaisella 1970-luvun vasemmistolaulujen kisällilauluperinteellä tulevaisuudesta ja luokkataistelusta haaveillen ja unelmoiden, mutta ennen kaikkea Naimisiin/Tanssi/Taistella -teemoin Minja Kosken runot ja sävelet koristavat Veriruusut-näytelmän vuoden 1918 tapahtumat ja sanoman monella eri laululla sekä Marja-Leena Mikkolan koskettavalla runolla – Saima Irene maaliskuussa 1918 – jotka ensikertaa vasta tässä teoksessa herkkiin Minja Kosken sävelkukkiin puhkeavat.

 

Esa-Matti Smolander on sielusinut esittäjiensä persoonista, erikoistaidoista, ilmaisusta ja se on esityskokonaisuudesta selkeästi ja ihanasti nähtävissä esitysten muutamassa parodioivassa, surrealistisessa roolituksessa. Heittäytyvä vakavuus ja elämän maku leimaa kaikkien kuuden lahjakkaan näyttelijän roolitöitä. Teatteri Vanha Jukon esitys on yhtä aikaa vakavaa tarinaa, aikuisuuteen juuri puhkeavien nuorten unelmointia ja teatterityönä taitavaa ilmaisua, dokumenteista todistettujen asioiden luotettavaa kerrontaa. Itselleni se todentuu realismina, jolla on elävät ihmiskasvot ajatella ja viestittää meille.

Ohjaaja Smolanderin vakavassa, tajuttavassa ja puhuttelevassa sisällössä voi esitys meitä, joita kouluhistoria on yksinkertaistanut suomalaisen luonteen puhtaaseen kuuliaisuuteen, aatteiden sinivalkoisuuteen, viedä toteen uskomisen äärirajoille esittäjien käyttämä surrealistinen kauhun parodiamuoto.  Mutta sille on vankat perusteensa. Toisaalta ajatteluperusteemme kaikesta meissä päättävistä kotiäitien valtahirmuista, toisaalta moraalikokemuksemme kansankirkkomme pappien meidät helvettiin kuuluviksi sättineinä ja mananneina. Ja vielä nuo sukupolviemme muistin kätköistä ponnahtaneet kokemukset työnantaja-ketkuistamme, despoottisina maallisina työnjumalina, alaisiaan himoillaan hyväksikäyttäjät, raukat. Kaikki nuo kotien ja viranomaisten ihmispaholaiset saavat nyt Teatteri Vanha Jukon ainutlaatuisessa vaikuttavassa karrikoinnissa äärimmäisen osuvat, parodisen surrealistiset tulkintansa.

 

Ola Blickin kymmenet eri roolityöt tunnistan laaja-alaisen taiteilijan eläytymisen ja heittäytymisen, luonneanalyysien toteutusten poikkeuksellisen harvinaiseksi taidoksi. Hänen hevosmiesisänsä saa kunnian elää näyttelijän repertuaarinsa lämpimän ihmisen, tytärtään rakastavan isän hahmona läpi koko teoksen – alusta loppuun.

Suvi Blick kantaa merkittävän taakan tarinan hartioillaan  kovaksi itsensä karaisseena, hurjan äitinsä kasvattamana, aitona kodin kapinallisena, itsekkäänä lapsena, sitten punaisena nuorena ja aatetta tyylikkäästi edustavana naisena. Hänessä todentuu koko näytelmän aatteen ihmisjano, yhteinen toveripalo, tarinan lopun uhma ja johtamiensa naisten empaattinen ystävyys. Annika Hartikka luo tuon yhden suurperheen äitihahmon ja monia muita näyttelijäkarrikointeja. Aivan uskomaton on hänen toteuttamansa varsamainen Eero-hevonen, jonka elämän iloisuus tarttuu väkisinkin meihin katsojiin ja muistojemme valtavaan kokemusmäärään koko meidän lähes piilossa pidetystä eläinriemuisasta maailmasta kirmaisevalla laukallaan. Minja Koski tuo laulusooloillaan, sävelillään luontevaa kauneutta elämän iloon ja suruun. Hänen mainion tuttavallinen Martta-hahmonsa antaa huumorihehkuisen tehtaantyöläisen seksiohjauksensa nuorta Sigridiä opastaessaan – on yksi monista esityksen lämminhenkisistä, ihanista kohtauksista.

Lopuksi konkretisoin tuon ajatukseni surrealistisen parodian merkityksestä kahteen valloittavaan, upeaan näyttelijään. Maria Nissi näyttelee monet eri roolihahmot selkeän intuitiivisesti, mutta rajattoman hurjan, ilmaisussaan shakaalimaisen eläimellisen äitihahmon, jonka häijyys, ulvonta, elämän katkeruus, raakuus ja jyrkkyys sekä vanhoillisuus suorastaan pelottavat katsojaa ja pistävät kaikki kasvattajat peiliin katsomaan. Aivan uskomattoman vahva, koko näytelmän genren ydin perheiden elämästä yksin päättäville kieroutuneille puolisoille. Matti Pajulahden tehtaan työnjohtajan himokas nuorten tyttöjen hipelöinti tuntuu vieläkin selkäpiissäni psyykessäni, moisen lieron uhreja säälien, näyttelijä Pajulahden vääräsäärinen Pappi, tuhatkertainen musta piruampiainen römeine äänisurinoineen on oikea maailman peljätysten jättiläinen – molemmat vahvoja parodisia, väkeviä karrikointeja huippunäyttelijältä. Onneksi hän paljastuu naisten taistelukouluttaja Lundahlina todellisuudessa myös sympaattiseksi tavalliseksi, työteliääksi, vaatimattomaksi ja osaavaksi mieheksi.

Koko ensemble toteuttaa kymmenet joukkohtaukset, agitointitilaisuudet, jumalanpalvelukset, sodan hyökkäykset, lähitaistelut ja pakoretket vakuuttavan osaavalla yhteisnäyttelemisellä.

 

Lahden esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusujen punaisten naissotilaiden dokumentteihin. Valkeakoskelta lähteneet 1918 keväällä perustetut eri tehdaspaikkakuntien naiskaartikokoonpanot päätyivät sisällissodan päätyttyä vankeina, isänmaan rikollisina toukokuussa lopulta Lahteen. Koen tämän tositarinan erityisesti lahtelaisena kansallisena onnettomuutena ja omakohtaisenakin. Oman sukuni hautausmaa sijaitsee Salpausselän harjanteen, Mustankallion mäellä. Sinne marssitettiin punaisia naisvankeja, punakaartilaisia parinkymmenen naisen ryhmissä toukokuun lopussa 1918 kaikkiaan 200. Ammuttiin kenttätuomion perusteella rikollisina joukkohaudan reunalla, jonne ruumiit työnnettiin. Aivan samoilla jalanastumilla, kiviaidan toisella puolen, hautausmaalla on oman sukuni hauta, mummoni, kummitätini, äitini ja isäni leposijat, heidän, jotka meille lapsilleen ja lastenlapsilleen eivät yhteisenä elinaikanamme sanaakaan näistä tapahtumista, kokemisistaan hiiskahtaneet.

 

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Esityskuvat: Antti Sepponen

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00

Kategoriat
taide teatteri yhteiskunta

Veriruusut – Teatteri Vanha Jukon suurtyö tänään ensi-illassa

Otsikkokuva Antti Sepponen

Suomalaisteattereiden vakio-ohjelmistoihin on kuulunut lukemiskirjallisuuden parhaiden teosten sovituksia näyttämöille jo viime vuosisadoilta alkaen. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on niistä ehkä tunnetuin.

Jukolaiset ovat tehneet myös draamallisia kirjasovituksia, vaikuttavia sellaisia, kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Tuloksena oli vakuuttava pienen teatterin näyttö, oman säveltäjän musiikillisella sävellystyöllä vahvistettu Tuntemattoman sotilaan esitys – uutta suomalaista teatteri-ilmaisua väkevimmillään.

Anneli Kannon romaanin Veriruusut tämän illan esityksessä on paljon sekä eilispäivälle, tälle nykyhetkelle että huomiselle vastakkainasettelua ja totuuspohjaista vahvaa ja aseet riisuvaa elämän, Suomen sisällissodan tilitystä. Kansainväliseksi sen tekee pienen maan sota, jossa perheet hajoavat, orpoja syntyy ja lasten tilanne on tulevaisuustoivotonta, koko maailman kattavaa sukupolvien tuhoa.

Teatteri Vanha Jukossa asialla on Linna-tulkinnan osaajat –  ohjaaja-sovittaja, osa keskeisiä näyttelijöitä, säveltäjä. Odotuksemme ovat korkealla. Laajan romaanin (427 sivua) dramaturgia parin tunnin esitykseksi on suurtyö.

Ohjaaja-sovittaja Esa-Matti Smolander:

Teatteri Vanha Jukon ohjelmasisältöön tämä romaani tuli nopeasti eri esitysvaihtoehtojen lähtökohdasta. Aloitimme lukemalla jokainen tuon romaanin. Minulla oli myös Anneli Kannon kanssa aikaisemmista teatteritöistä yhteistyökokemusta tehdessäni hänen tekstiään esitykseksi ja saimme luvan tehdä Veriruusuista sellaisen tulkinnan kuin katsomme teoksen meille sopivaksi esittää tällä henkilökunnalla, sille sovitettuna tähän omaan teatterisaliimme. Me olemme uskollisesti romaanin tarinaa vieneet tulevassa näytelmässämme eteenpäin. Teoksessa on kolmen paikkakunnan tapahtumia – Valkeakoski, Tampere ja Lahti asuinympäristöjen vaiheita kevään 1918 ajoilta. Tärkeää on aina sovitettaessa laaja romaanin pohja se, miten parissa tunnissa siitä saa aikaan sen ytimen.

Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä koko homma kaikkine osineen, mutta esitys olisi venynyt kestoltaan jo 3-4 -tuntiseksi. Anneli Kannon teksti on täynnä niin vahvoja henkilökuvia ja tarinaa, että se kääntyy erinomaisesti teatteritekstiksi – ja sovitus oli varsin helppo tehdä juuri näille tutuille, vahvoille teatteriammattilaisille.

Lavastaja-näyttelijä Ola Blick:

Pidän tärkeänä, että teoksesta on syntynyt lavastus, joka on mahdollisimman helppo purkaa muita esityksiä varten ja taas helppo pystyttää takaisin. Se on rakennettu rakennuselementeiksi. Pidin yhtenä keskeisenä päämääränä, tärkeimpänä, että lavastuksen muoto ja sisältö on mahdollisimman toiminnalliset, tätä näytelmäämme ajatellen. Faneeri on erinomaisen sopiva materiaali kuvaamaan suomalaisen teollisuuden työmaailmoita.

Näyttelijä Matti Pajulahti:

Koen näyttelijänä suurta vaativuutta tulkita monenlaisten eri henkilöiden elämäntarinaa tässä esityksessä. Se on mielenkiintoista ja todellista syvälle tulkintoihin pyrkivää haasteellista näyttelijäntyötä.

 

Näyttelijä Suvi Blick :

Ensi kertaa sisällissotamme nähdään selkeästi naisnäkökulmasta. Se on harvinaista, kunnioitettavaa näkemystä ja historiankirjoituksen tunnustamista, joka vaatii myös näyttelijältä vilpittömyyttä ja aitoa ihmisluonteiden tulkintaa. Teoksen tapahtumakenttä on myös Tampere-Valkeakosken seuduilta minulle tuttua, lapsuusmaisemieni maailmaa, jonka sisällissodan tapahtumat vasta nyt tulevat todellisiksi historiallisiksi kokemuksiksi.

 

Poistumme lehdistön esittelytilaisuudesta. Ei jää epäselvää, etteikö teatterin ydinsanoma ja teatterin yhteiskunnallinen teema naisen näkökulmasta sekä vahva näytelmävalinta Lahteen ja sen pitkäaikaisiin työllistäviin tehtaiden antamiin työtilaisuuksiin, puuteollisuuteen liittyvä aihe koskettaisi monia syntysuvultaan lahtelaisia katsojia. Ja vielä kun itse romaani Veriruusut ja sen teatterisovitus loppupuolen kohtauksissaan tuovat esityksen suoraan fyysisesti Lahteen, sen Fellmanin pellon 30000 ihmisen, pääosin naisten ja lasten, vankileiriin.

VERIRUUSUT

Esitys perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaanin osiin Valkeakoski ja Lahti.

Alkuperäisteos: Anneli Kanto

Sovitus ja ohjaus: Esa-Matti Smolander

Lavastussuunnittelu: Ola Blick

Alkuperäismusiikki: Minja Koski

Pukusuunnittelu: Iida Ukkola

Valosuunnittelu: Antti Haiko

Äänisuunnittelu: Janne Louhelainen

Näyttämöllä: Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti

Ensi-ilta 13.9.2024 klo 18.00

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Teatteri Vantaan hurmaava laulunäytelmä

Teatteri Vantaan Silkkisalin Silkkitehtaan naiset -musiikkinäytelmän kantaesitys tuntuu suomalaisen teatterielämän syysnäytäntökauden alkamisen hämmentävän lämminhenkiseltä, hauskalta, kiinnostavan asiapitoiselta, lämpimän kotoiselta ja tunnevoimaiselta todelliselta valtakunnalliselta teatteritapaukselta.

Näytelmän ihmisläheisen rakkaudellinen ja kodikas sekä yhtä aikaa tehdasyhteisön elämänvoimainen me-hengen toimivuus ja työn merkittävä voima muuttaa meistä jokaisen tarpeelliseksi ihmiseksi. Esitys kuin ravistelee niin kotoisen tutunomaisella menneisyysdokumentillaan tämän päivän ihmisen yhteiskuntaa ryhdistäytymään kaikenlaiseen yhteistyöhön uudelleen.

Harvinaisen sydämellisen, elämänlämpöisen todellisuuspohjaisen valloittavan ja musiikkitoteutukseltaan hurmaavan laulumaisen kokonaisuuden takana on asiaan perehtynyt, sen timantiksi ymmärrettäväksi tarinaksi kirjoittanut Hanna Ryti ja esityksen ytimiksi hienovireiset, täysin uudenlaiset niin terävän kuplettiset kuin kauniin laulelmallisetkin riimittelykuosit tarinan huippukohtiin on toteuttanut hänen kanssaan Kanerva Salomaa. Teoksen säveltäjinä Merja Ikkelä haitareineen ja Tuija Rantalainen kosketinsoittajavelhouksineen luovat täysin uussävelteisen musiikkikuosin kolmentoista uuden laulusävellyksen täyttäessä tehdasmiljöön ilmapiirin ja ihmisten vahvasti työntuoksuisen maailmankuvan. Merja Ikkelän sävellykset ja virtuoosinen soitto hanureillaan mukautuvat uniikeiksi sävelkuvioiksi ja säestyksiksi jo suurten estraditeatterien malliin. Samaa luokkaa on Tuija Rantalaisen laulujen synnyttäminen ja näppärä kosketinsoittimien hallinta.

Ihastumme myös esityksen monipuoliseen näyttelijätyön ja yhteisnäyttelemisen vaikuttavuuteen. Kolmen näyttelijän ja kahden muusikon luomat, tyypittelyjä syvemmälle ylettyvät kymmenet eri ihmiskohtalohahmot tiivistävät koko Silkkitehtaan tarinan niin ihmisläheiseksi, että välillä on kyynelen pirskahdettava silmäkulmasta kertomuksen kohtalonkuvauksen kolhusta. Mutta useimmiten me kuitenkin suorastaan nautimme ja hykertelemme esityksen hengen sielua ja ajatusta ihanasti ruokkivasta, terapoivasta tarinasta, jota me itse emme koskaan ole kokeneet ja nyt vasta tässä elämäntuoreessa näytelmässä saamme ajatuksella nauttia.

Näyttelijätaiteen juureva suomalaisnaisen suvereeni tulkitsija Ritva Oksanen eräänlaisena kertojana, havainnoivana tarinan kuljettajana hallitsee suurenmoisesti pientä piirtoa ja sävyä myöten esityksen tarinan kuljetuksen. Hänen maagiselta tuntuva koruton ilmaisunsa on harvinaista, luontevan mutkatonta, huumorikypsää lavanhallintaa, jota katsoja vain harvoin saa kokea. Oksanen näyttelee yhden ihmiselon mitan tarinan  kertoen nuoren tytön, Eira-hahmon, rakastumisesta Silkkitehtaan työläiseen Erkkiin, sitten kodin perustamiseen, perheenäidiksi ja Silkkitehtaalle ja sen menestymiselle eletyn pitkän elämänsä, viimein hiipuvan elämänkaarensa kankaanvalmistusalan allergioiden ja reuman rajaaman eläkeläisen supistuvaan elämänloppuun saakka. Oksanen kuvaa taitavasti tarinoiden ja asioiden aikakauden todellisuutta ja eläytyy mestarillisesti tarinan tilanteisiin.

Anne Nielsenin, Teatteri Vantaan sielun, syvyys ja sydämellisyys piirtää, syventää, virittää, riemastuttaa, kauhistuttaakin aivan uskomattomilla monilla eri henkilöluomuksillaan tarinaa inhimilliseksi värittäen. Hänen alun hahmonsa nuorena Eira-tyttönä, sitten Silkkitehtaan työhönottajana ja sotaan lähteneiden miesten sijaan haalimiensa työntekijöiden kiinnittäminen pääosin naisista, mutta myös keskenkasvuisista pojista toteutuu hienovireisen elävänä, uskottavana, luontevan todentuntuisena.

Tai Anne Nielsenin näytelmän loppuosan kankaansuunnittelija – persoonallisuuden luonnehdinta, eläytyminen on jo koskettavan pysähdyttävää näyttelijätaitavuutta, rehellistä, draamatajun suuruutta. Vielä vaikkapa hänen tähän päivään jo ajallisesti esityksen nitova nuorukaisluonnehdintansa, junantöhrijä-murkusta työelämän mukana nykyajan suurperheen perustajaksi elämän kasvattama ilmestys slangeineen, pukeutumisineen, räjähtävine temperamentteineen – miten hän taitaakin räpätä niin tuoreesti ja tajuttavasti tarinan sisältöön liittyvästi, aivan lyömättömän hauskasti naurumme huumorihuipuksi tämän roolihahmonsa – kauan meidän muistella tätä mielikuvituksen äärirajoille yltänyttä roolityötä.

Teijo Eloranta näyttelee tarinan Erkin elämänkaaren suomalaiseksi perusmieheksi niin tavattoman vakuuttavasti, että tekee mieli juuri näihin hyväluonteisiin, uskollisiin ja ahkeriin erkkeihin meidän kaikkien miesten samaistua. Tässä Elorannan Erkki-luonnehdinnassa on jotakin koko esityksen tekstin ja sen toteutuksen todellista peruskiveä, tehdaselämän työntekijän uskottavuutta. Näyttelijätaiteen tajunnanvirtaisiin ulottuvuuksiin Eloranta yltää vaivatta monenikäisen ja monenluonteisen miehenkuvatuksen tulkiksi. Hänen Silkkitehtaan konttoripäällikköpomostaan väreilee suomalaisdraamoihin aina kuuluvaa alkoholin tuomaa yllätyksellisyyttä, menneen aikakauden ylemmän luokan erityisoikeutta tehdä töitä hieman maistaneena: sen Eloranta tekee liioittelemattomasti, roolityön nautittavan pienesti hiprakkaisin horjumiskoreografioin hymyvarastojamme makeasti kutittaen.

Kaikilla näillä vaatimattomilla näyttelijäsuuruuksilla on ihailtavaa kykyä myös laulullisesti kertoa tunnelmia ja tarinaa. Sen he osaavat yhdessä ja omilla sooloillaan: Oksanen tummalla, lämpimän matalalla altollaan kuin lavankantta äänellään lämmittäen, Nielsen monissa vaikeissakin laulusävellyksissä valtavan kevyesti kauniilla, puhtaalla sopraanosäveletkin tavoittavalla ääniaparaatillaan ja tunteella (joskus tosin aivan hurjuudella tehtaan harvoihin  kohtalokkaisiin kauhutapahtumiin) heittäytyen ja Eloranta myös omalla tavallisen miehen äänivärillä koko sävelteosta baritonillaan, vaatimattomuudellaan musikaalisesti tulkiten jopa kitaralla ja turpahöylälläkin tarvittaessa laulunäytelmän äärimmäisiä tunnelmaherkkyyksiä korostaen.

Erityisesti vielä Tuija Rantalainen myös tavoittaa yllättävän vahvalla eläytymisellä pari roolihahmoa hienosti, tehtaan toimitusjohtajan ja hätkähdyttävän upeasti tulkitsemansa yhden pitkälle opiskellun perheenäidin hahmon, joka näyttelijätyönä vertautuu edellisiin rooliluomuksiin täydellisesti laadussaan ja persoonallisessa taitavuudessaan, pikkunyansseja myöten.

 

Riimit tässä esityksessä ovat napakat – kirsikunnasten ja reinohelismaitten kaltaisia luontevia suomalaisen laulunäytelmän taitavarytmisiä uutuusharvinaisuuksia.

Kymmenistä eri kohtauksista paria on vielä pakko valottaa: Silkkitehtaan mainostilaisuuksien aivan hullunhauskat näytelmäkohtaukset, joissa perehdymme aidosti tehtaan kuuluisiin valmisteisiin ja niihin liittyvät laulutkin (Tikkurilan lämpöpuku, Muotisuunnittelijoiden kuuluisat leningit ja iltapuvut, Nilsson/ Eloranta). Olemme esityksen hauskuushuipuista jo läkähtyä.

Uuden uutukaiset kolmetoista laulusävellystä tarinaa elävöittämään on jo suomalaisteatterien harvinaisuutta. Niistä Hälytys-Erkki ja Työtoverin menehtyminen saavat myös varsin vaikuttavat, toimivat koreografisen väkevät esityksensä.

Mielitulkinnoikseni miellän lauluista Täällä tuttuja ei enää nää sekä loppulaulun He tulivat portista. Niiden sävelet, sanat ja tulkinnat kaivautuvat yhtälailla minkä tahansa suuren työpaikan todelliseksi tilitykseksi ja työnteon ylistykseksi tunnelmillaan ja vaikuttavuudellaan.

Puvustuksen merkitys tässä teoksessa on jotakin hämmentävän aitoa. Terhi Ursin on tarkoin kartoittanut Suomen Silkkiteollisuus Oy:n kankaanvalmistuksen ja vaatesuunnittelun vuosikymmenten tuotteet ja käyttää niitä (monia lahjoitettuja tai lainattuja) aitoja vaatteita näytelmäteoksen puvustamisessa. Hämmentävää historiallista teatteriherkkua!

Esityksen harkitsevan taitava asemoija Osku Heiskanen ohjaajana on yhdessä viisihenkisen teatteriensemblen kanssa luonut suuresta kimpaleesta mennyttä suomalaista tärkeää ruumiillisen työnteon, savupiipputeollisuuden aikaista elämänkuvaa ja löytänyt sen olennaisen sanoman.

Vantaan seudun vuosikymmenten 1930-70 yli viidensadan perhekunnan työllistäjänä, asuttajana, kotipaikkana tämä kankaanvalmistuksen, suunnittelun ja aikansa höyryvoimalla sekä Vantaanjoen vedellä toimineen savupiippuisen rakennuksen henki, yksin sen sota-aikainen toimivuus naisvoimalla on jo aikamme dokumenttista – ei kuivaa eikä tylsää – vaan elämänhehkuista historiaa meille kaikille kokea. Esityksen voima on taitavasti luodun tekstin ja musiikin, vahvasti näyteltyjen lukuisten hahmojen karikatyyrejä syvemmälle yltäneet rooliluonnehdinnat, joissa tehdasympäristön työntekijöiden moninaiset tunteet, asema, merkitys ja ennen kaikkea tehdasmaailman me-henki selviävät herkullisesti ennen asiaa ymmärtämättömälle maallikollekin – täydellistä näytelmämuotoista, ihmisläheistä historiaa kiehtovana teatterina.

 

Työryhmä

Näyttelijät: Ritva Oksanen, Anne Nielsen ja Teijo Eloranta
Teksti: Hanna Ryti
Ohjaus ja koreografia: Osku Heiskanen
Muusikot ja laulujen säveltäjät: Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen
Laulujen sanat: Kanerva Salomaa ja Hanna Ryti
Puvustus ja maskeeraus: Terhi Ursin
Puvustajan assistentti: Emmi Malmström
Tekniikka sekä valo- ja äänisuunnittelu: Esko Paavola

 

Esityksen kesto n. 2h, sisältäen väliajan

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide yhteiskunta

Matti Vesasen taiteen kiehtovuudesta

Matti Vesanen on taideartikkeleittemme vakiotaiteilija: joka vuosi hän pitää galleriansa avoimena meille kaikille ja siellä näytteillä uusia teoksiaan. Tämä taiteilija veistää, muotoilee puusta, savesta, metallista, kivestä tai muista kokoon koottavista materiaaleista herkkyyttä täynnä olevaa sanottavaa pääasiallisesti ihmiskehosta ja mallinsa mukaisesta ominaislaadusta tai ilmeestä, asennosta. Joskus hän tekee mallin mukaisen täysin tunnistettavan teoksen.

Harvemmin Vesanen tekee suuria teoksia. Hän on kuin hopea- tai kultaseppä, jonka pienveistokset ihastuttavat aina, aikakaudesta riippumatta. Hieman pieniä ne ovat suurelle kansalle monumentteina katseltaviksi, suuria taas rintakoruiksi tai muistoiksi annettaviksi. Klassisia herkkyysluomuksia kaikki.

Pelkkä käynti Vesasen entiseen Haulitehtaaseen luomaan taidepyhättöön on joka kerta suomalaista jurruttavaa luonnetta jalostavaa – se on kuin eräänlainen Keski-Eurooppalainen pikku tuulahdus maailman komeiden puutarhapuistojen loistosta veistoksineen, suomalaisittain usein harvinaisine kasvistoineen, vesiputouksineen.

Joka vuosi Matti Vesanen – kuten ammattitaiteilijoilla on tapana – osallistuu myös erilaisiin näyttelyihin Suomessa. Tänä vuonna hänen teoksiaan sai kokea Lahden Nastolan taidekeskus Taarastin maksullisessa Galleriassa ja Juupajoelle kehittyneessä, Walleniuksen Wapriikki -taidekeskuksessa, usean taiteilijan näyttelyiden ja taidetilaisuuksien vanhaan perinteikkääseen tehdaskiinteistöön rakentuneessa yleisölle maksuttomassa taidekeskittymässä.

https://www.walleniuksenwapriikki.fi/ajankohtaista/nayttely-matti-vesanen-haivahdyksia-17-7-11-8-2024/

Matti Vesanen on mukana myös valtakunnallisessa Konstrundan – Avoimet ateljeet -tapahtumassa 7.-8.9.24 klo 11-17, siihen osallistuu yhteensä 405 taiteilijaa, joista 13 on Päijät-Hämeestä (ja heistä lahtelaisia 11). Näyttelyihin on maksuton sisäänpääsy.

https://konstrundan.fi/fi/tietoa_konstrundanista

konstrundan.fi

 

Lahden lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa alkanut ja Harjulan kansalaisopistossa jatkunut kuvataideopiskelu on jatkuvan itseopiskelun muodossa tuonut kunnioitettavan tason ja persoonallisen ilmaisun Vesasen taiteeseen. Sen julkisuushankkeiksi ovat jo kohonneet Harjulan senioritalon upea, talonkorkuinen metalliteos ja presidentti Mauno Koiviston patsaskilpailun osanotto, jossa yli sadan taiteilijan teosten joukosta hänen ehdotuksensa selvisi kilpailun kakkossijalle. Olisiko aika sitten jo kaunosielujen ja taiteen mesenaattien tilata häneltä monumentaalisempi teos kaupunkimme tapahtumien, menneisyyden tai tulevaisuuden kaunistukseksi?

Matti Vesasen näyttely on avoinna 28.8.-8.9.2024, ke-pe 13-16, la-su 11-17. Mattilanmäenpolku 3, 15140 Lahti

Vapaa pääsy!

Kategoriat
taide teatteri yhteiskunta

Helsingin Kaupunginteatterin syksyinen teatterirunsaus ihastuttaa

Helsingin Kaupunginteatterin Tiedotustilaisuus 21.8.2024 klo 12-13 alkoi Moulin Rouge -musikaalin kohtauksella Ruma Romanssi.

Alla musikaalin keskeiset tiedot:

Moulin Rouge! Musikaalista kappale Ruma romanssi (Bad Romance) Baz Luhrmannin menestyselokuvaan perustuvasta suurmusikaalista.

Rooleissa: Jennie Storbacka, Martti Manninen, Risto Kaskilahti, Joel Mäkinen, Nea-Maria Alanko, Laura Allonen, Sofia Arasola, Nicolas Frimodig, Sari Haapamäki, Asbjørn Hagen, Natasja Jean-Charles, Jyrki Kasper, Antti Lang, Marissa Lattu, Matti Leino, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kai Lähdesmäki, Eleonoora Martikainen, Jero Mäkeläinen, Ville Mäkinen, Ulla Paajanen, Samuli Pajunen, Saara-Elina Partanen, Justus Pienmunne, Raili Raitala, Tuukka Raitala, Suvi Salospohja, Samuli Saurén, Katrin Vaskelainen, Mikko Vihma, Yasmine Yamajako ja Osku Ärilä.

Orkesteri: Marko Hilpo, Barbora Hilpo, Tiia Ignatius, Eeva Koivusalo, Maria Lamminen, Riikka Lampinen, Paavo Malmberg, Ville Myllykoski, Mikko Mäkinen, Jari Nieminen, Ville Paappanen, Heikki Pohto, Ville Pynssi, Anssi Sopanen, Jukka Tiirikainen ja Varre Vartiainen.

Käsikirjoitus: John Logan
Ohjaus: Anders Albien
Apulaisohjaus: Kirsi Karlenius
Suomennos: Paavo Leppäkoski
Koreografia: Jennie Widegren, Anja Gaardbo, Kirsty McDonald, Zain Odelstål
Vastaava kapellimestari: Eeva Kontu
Kapellimestari: Ville Myllykoski
Lavastus: takis
Pukusuunnittelu: Astrid Lynge Ottosen
Pukukoordinaattori: Laura Dammert
Valosuunnittelu: Palle Palmé
Äänisuunnittelu: Kai Poutanen
Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Esitys tekstitetään suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ensi-ilta 29.8.2024

 

Teatterinjohtaja Kari Arffman puhui näytäntökauden tervehdyspuheessaan kulttuurin tilanteesta sekä ahdistuneesti että Helsingin Kaupunginteatterin osalta myös vapautuneen helpottuneesti.

Hän kertoi aamun neuvotteluista, joissa koko Helsingin teatterit olivat Svenska Teaternissa järjestetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa puhumassa kulttuurin leikkauksista:

”Minulla oli tarkoitus puhua niistäkin, mutta minun täytyy rehellisesti sanoa, että olen todella uupunut aamuisesta tilaisuudesta… On aika kaikkensa antanut olo, tuntuu jotenkin väärältä tässä tilaisuudessa avata teatterisyksy ja puhua ja maalata mahdollisimman synkkiä kuvia, enkä halua tehdä sitä meidän henkilökunnalle, joka ammattitaitoisesti ja intohimoisesti suhtautuu tähän taidemuotoon.”

Arffman kertoi vielä toisesta tilaisuudesta: ”Olin hiljattain myös Teatteriliiton kokouksessa ja siellä Valtiovarainministeriön edustaja totesi, että talouspolitiikan tarkoitus on hyvinvoinnin lisääminen – he kannustivat. Toivottavasti niin tulee myös olemaan, koska me koetaan myös täällä, että olemme yksi keskeinen tekijä tässä yhteiskunnassa – kaikki kulttuurilaitokset pitävät sitä hyvinvointia yllä ihan aidosti koko ajan työssään…”

Lopuksi Arffman löysi yllättävän positiivisia asioita juuri oman Helsingin Kaupunginteatterinsa tilanteesta:

”Meidän talo, meidän oma rahoitusosuus on tosi suuri ja me elämme ihan oikeasti lipputuloista. On todella positiivisia tuloksia tämän syksyn kohdalla. Kaikkien näyttämöiden täyttöaste on tällä hetkellä noin 61% alkavalta syyskaudelta – viime vuonna se oli 35% ja pääsylippuja on nyt myyty syyskaudelle 115 000, kun se viime syksynä oli 68 000. Meillä on siis poikkeuksellisesti parempi tilanne kuin mitä meillä normaalisti on. Alkajaisiksi näimme kohtauksen suurmusikaalistamme Moulin Rouge, jonka lippuja on myyty runsaasti, niinpä avattiin jo eilen kevätkauden myynti, jota on jo myyty 75000 lippua. Eli isoista luvuista on kysymys. Se toki luo jonkinlaista turvallisuuden ja hyvänolon tunnetta tässä uhkakuvien keskellä. Täällä on tarkoitus iloita ja nauttia ohjelmistosta ja aloittaa syyskausi,” päätti Arffman raivoisien aplodeerausten todistaessa yleisön – henkilökunnan ja median – myötätyytyväisyyden.

 

Asiakkuuspäällikkö Mikko Peltoniemi johdatteli alkajaistilaisuudessa kaikki syyskauden esitysten valmistajaryhmät kertomaan lyhyesti näytelmistään.

Lahen uutisia luettelee syyskauden esitykset ensi-iltajärjestyksessä tekijöineen ja esittäjineen:

Dancer in the Dark -musikaalin maailman ensi-ilta on 31.elokuuta Lilla Teaternin lavalla – Lars von Trierin ylistettyyn elokuvaan pohjautuva teos.

Rooleissa: Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Sofia Hilli, Tuukka Leppänen, Iivari Luomala, Sanna Majuri, Unto Nuora, Emil Paloniemi, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Pia Runnakko, Inka Tiitinen, Antti Timonen, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius.

Muusikot lavalla: Eeva Kontu, Paavo Malmberg, Juho Fabrin ja Suvi Isotalo.

Käsikirjoitus: Patrick Ellsworth
Ohjaus: Jakob Höglund
Käännös: Annina Enckell
Laulujen käännökset: Kaisa Lundán
Koreografia: Jakob Höglund ja työryhmä
Sävellys: Marie Højlund
Äänimaailma: Morten Riis ja Marie Højlund
Kapellimestari ja musiikin sovitus: Eeva Kontu
Musiikin sovitus ja äänisuunnittelu: Paavo Malmberg
Skenografia: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamioinnin suunnittelu: Pia Malmberg
Ohjaajan ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Esityskieli ruotsi. Tekstitys suomeksi ja ruotsiksi.

 

Nainen – aina parhaassa iässä -musiikkiviihdeillasta kappale Hyvänpäivänvara. Teos saa ensi-iltansa Studio Pasilassa 4. syyskuuta.

Esiintyjät: Merja Larivaara, Aino Seppo, Leenamari Unho ja Mikko Virtanen sekä Kaihon Karavaani -yhtye. Kaihon Karavaanissa soittavat muusikot Olli Krogerus, Jiri Kuronen, Markus Jaatinen, Rocka Merilahti ja Jape Karjalainen.

Käsikirjoitus: Merja Larivaara, Satu Rasila ja Pasi Lampela
Ohjaus ja visuaalinen suunnittelu: Merja Larivaara
Uusien laulujen sanat ja laulujen suomennokset: Kari-Pekka Toivonen
Koreografia: Jussi Väänänen
Puvustuksen koostaminen: Paula Ojala
Äänisuunnittelu: Eppu Helle
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Ilon aika -näytelmä, leikkisä toiveikas uutuusdraama saa ensi-iltansa 5. syyskuuta Pienellä näyttämöllä.

Rooleissa: Heidi Herala, Mitra Matouf, Rasmus Slätis, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo ja Sauli Suonpää.

Käsikirjoitus: Arne Lygre
Ohjaus: Tatu Hämäläinen
Suomennos ja dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Sävellys ja muusikko: Islaja
Koreografia ja liike: Maria Saivosalmi ja Tatu Hämäläinen
Lavastus, pukusuunnittelu ja valosuunnittelu: Chrisander Brun
Äänisuunnittelu: Eero Niemi
Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen
Esitysoikeuksien valvoja: Agency North

 

Yllätysvieras – ratkiriemukas uutuuskomedia tulee ensi-iltaansa 12. syyskuuta Arena-näyttämölle.

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Pekka Huotari, Ronja Keiramo, Santeri Kinnunen, Jussi Matias Korhonen, Jari Pehkonen ja Sanna Saarijärvi.

Käsikirjoitus: Steven Moffat
Ohjaus: Milko Lehto
Suomennos: Reita Lounatvuori
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

 

 

Silence – on työnimeltään 9. lokakuuta ensi-iltansa Pienellä näyttämöllä saava syksyn tanssitapaus.

Tanssijat: Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hierl, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Hugo Sellam ja Oskari Turpeinen

Koreografia ja skenografia: Jarkko Mandelin
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Koreografin assistentti: Suvi Nieminen
Tuotanto: Helsingin Kaupunginteatteri, Kinetic Orchestra ja Tanssiteatteri Minimi. Toteutetaan Uudet klassikot -rahaston tuella.

 

Århundradets kärlekssaga -esitys tulee 10. lokakuuta ensi-iltaansa Lilla Teaterniin – Märta Tikkasen ikoniseen teokseen pohjautuva näytelmä.

Näyttämöllä: Minttu Mustakallio

Ohjaus ja sovitus: Riikka Oksanen
Sovitus: Aino Pennanen
Käännös: Linda Wallgren
Skenografia: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Ville Aaltonen
Äänisuunnittelu: Niklas Lundström
Naamioinnin suunnittelu: Pia Malmberg
Dramaturgi: Henna Piirto
Esitysoikeudet: Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry.
Aino Pennasen osuutta valvoo Nordic Drama Corner.

Esityskieli ruotsi. Tekstitys suomeksi ja ruotsiksi.

Veljeni Leijonamieli -esitys, Astrid Lindgrenin rakastettu seikkailuklassikko on 17. lokakuuta ensi-illassaan Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Ulriikka Heikinheimo, Sofia Hilli, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Martti Manninen, Kari Mattila, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Tiina Peltonen, Elena Rekola, Inka Tiitinen ja Riina Tikkanen. Muusikko lavalla Senni Valtonen.

Ohjaus: Jakob Höglund
Dramatisointi: Alexander Mørk-Eidem
Koreografia: Jakob Höglund ja työryhmä
Tekstin sovitus, käännös ja laulutekstit: Rasmus Arikka
Sävellys ja äänisuunnittelu: Stefan Johansson
Lavastus: Vilma Mattila
Apulaislavastaja: Riku Suvitie
Pukusuunnittelu: Heidi Wikar
Valo- ja videosuunnittelu: Toni Haaranen ja William Iles
Naamioinnin suunnittelu: Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu: Heini Maaranen
Lauluvalmennus: Jukka Nylund
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Ohjaaja ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

 

 

Lempi -näytelmä on Pienellä näyttämöllä 21. marraskuuta ensi-iltaan tuleva Minna Rytisalon palkittuun romaaniin perustuva tiheätunnelmainen draama.

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Äänirooleissa: Krista Kosonen (Lempi), Risto Kaskilahti, Lenno Paalanen, Alvar Paloniemi, Pekka Huotari, Jouko Klemettilä, Miika Muranen, Santeri Kinnunen, Helena Haaranen ja Leenamari Unho.

Ohjaus: Miika Muranen
Dramatisointi: Miika Muranen ja Sinikka Sanelma
Lavastus-, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Projisointien toteutus: Mika Haaranen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Esitysoikeuksien valvoja: Nordic Drama Corner

Prinsessa Ruusunen – paluu tulevaisuuteen  on Shed-musiikkiteatterin 3. ja 4. joulukuuta studio Pasilassa ensi-iltansa saava musikaali.

Rooleissa: Shedin nuoret

Käsikirjoitus: Dave Carey ja Louise Perry
Sovitus ja ohjaus: Jyri Numminen
Sävellys: Dave Carey ja Jo Collings
Laulujen sanat: Dave Carey ja Paul Morrall
Suomennos: Sami Parkkinen
Kapellimestari ja musiikin sovitus: Tuomas Kesälä
Lavastus: William Iles
Pukusuunnittelu: Laura Dammert
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen
Vastuuopettaja: Hanna Nuorala
Lauluopettaja: Pauliina Paasila
Tanssiopettaja: Moona Karhu
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

 

Alkavalla näytäntökaudella yleisö toivotetaan tervetulleeksi mm. kulissikierroksille, tekijätapaamisiin, avoimiin harjoituksiin ja Kahvilla kirjailijan kanssa -tapahtumiin, joita toteutetaan säännöllisesti läpi näytäntökauden.

Kauden aikana teatterissa vierailee myös koululaisryhmiä erilaisissa työpajoissa sekä 8. luokkalaisia taidetestaajia.

Vuonna 2021 syntyneet helsinkiläislapset ovat teatterin kummilapsia. Heille teatteri on tuottanut Mollin iltahepuli -esityksen, jota kummilapset kutsutaan katsomaan.

Pääroolissa Malmi -hanke huipentuu elo-syyskuussa Malmin kaupunkitilaan levittäytyvään M – merkintöjä yhden malmilaisen tapauksesta -esitykseen, joka on toteutettu yhdessä alueen asukkaiden kanssa.

Taidetta ikääntyneiden koteihin -hanke taas osallistaa teatterin pariin helsinkiläisiä ikääntyneitä niin kasvokkain kuin etänäkin. Molemmat hankkeet ovat Helsingin kaupungin osarahoittamia.

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri viro

Atlantiksen Keisari – oopperaharvinaisuus

Kun me kaksi suomalaista teatterifriikkiä astumme Von Krahl Teatterin tuloaulaan, teatterin mainosvalon loistaessa kankaasta, joka kehystää aulan pikku soittokorokkeen täyttävien kitaran, banjon, klarinetin, saksofonin, viulun, pianon ja rumpupatterin sekä mikrofonin käsittävän muuten tyhjän pikkulavan, toteamme tulleemme teatterin uusiin ravintolamaisiin odotustiloihin.

Olemme puolituntia ennen esitystä kahvinkipeitä ja tilaamme maukkaat kahvit, asetumme aulan muutaman pöydän käsittävään tilaan niitä nauttimaan. Yleisöä virtaa sisään ovella seisovan kohteliaan lipuntarkastajan tervetuliaistoivotuksin.

 

Pian kuitenkin alkaa muutakin tapahtua, pianisti saapuu, tapailee kuin vaivihkaa säveliä, melodioita, rytmivaihteluita ja vähin erin muukin puolitusinainen soittimien taitajajoukko asettuu paikoilleen ja alkaa musikaalinen, eräänlainen orientoiva näytelmän prologi, joka vie meidät musiikillaan lähinnä 1930-luvun lopun kabareemaailmaan. Saksankielisten laulelmien, melko vieraiden oopperateemojen tunnelmoivissa sävelissä saamme nauttia upeista aikakauden slaagereista ja siinä välissä yleisö yrittää nauraa tirskua vitseistä – juutalaisuudesta sorvailtuja pilkkahauskuuksia. Kaikki esitykseen kuuluvat aidot oopperataiteilijat yksi kerrallaan ilmestyvät pikkulavalle ja saavat aikaan esiintymisvuoroillaan kokonaisuuden, revyymäisen esityksen todellisesta pahamaineisesta, synnillisestä, himotäyteisestä ja siinä samalla vähemmistöä pilkkaavasta viihde-elämästä. Nautimme oivallisesta aikakauden tekokorskeuden kartoituksesta, uljaista, miltei improvisaatiotuoreista, aariamaisista ja täydellisesti heittäytyvistä laulunumeroista. Olemme siirtyneet Saksanmaalle ja saksan kielelle. Pidän tätä vartin pituista prologia suorastaan loistavana ideana – rentouttavana keinona vapauttaa yleisö ensijännityksestä nauttimaan viihteen kaltaisissa tunnelmissa odottaen kiinnostuneena itse esitystä.

Meidät koko toistasataapäinen yleisö kutsutaan sitten teatterisalia kohden, jonne kävelemme vielä yhden saksankielisen laulun sävelissä kohti pääsylipuissamme numeroituja istuimia. Hieno uusi sali yllättää uutuudellaan, nousevalla katsomollaan, lämminvärisillä istuimillaan, muuten lähes täysmustalla sisustuksellaan. Ihastumme.

 

Viron Kansallisooppera ja Von Krahl Teatteri aloittivat syysnäytäntökauden yhteisprojektilla, Viktor Ullmannin yksinäytöksisellä oopperalla ”Atlantiksen keisari” (Der Kaiser von Atlantis), jota ei ole Virossa koskaan ennen esitetty. Atlantiksen keisari & Kuoleman tottelemattomuus keskittyy Atlantiksen keisarin diktatorisiin pyrkimyksiin ohittaa Kuoleman rooli yleismaailmallisessa sodassa, jossa jokaisen on taisteltava, kunnes kukaan ei ole elossa. Kuolema protestoi Keisaria ammatin anastamisesta ​​ja ryhtyy lakkoon. Kukaan ei enää kuole.  Maailma menee sekaisin – vihollissotilaat rakastuvat toisiinsa – kunnes Keisari suostuu kompromissiin – hänen täytyy olla ensimmäinen, joka näyttää, kuinka kuolla jalon tarkoituksen puolesta.

 

Näytelmäkokonaisuuden lava on avoin – esityksen suuri orkesteri täyttää sen takaosan, hienosti sieltä silloin tällöin myös meille katsojille lavasteiden ja näyttelijöiden lomasta kuvastuen. Orkesterin soittokin on laajasointista, eri soittimien suurenmoista soitinrikkautta täynnä, mutta ennen muuta säestävää, teoksen tarinaa johdattelevaa ja tunnelmoivaa solistien tähdittämää musiikkia, ennenkuulematonta säveltenhoa nautittavaksemme ja eläytyäksemme. Näyttämön ylärampissa kulkee hillitysti esitysteksti viroksi ja englanniksi, esityskieli on viro.

Teoksen asemointi, etunäyttämö lähellä yleisöä lähes käsinkosketeltavan intensiivisesti, antaa vaikutelman yhteisestä näyttämön ja yleisön yltämisestä tarinan syvimpään. Erityiseksi ansioksi nostan lavastuksen, puvustuksen mustien asujen ja kankaiden mukanaan tuomat kuoleman symboliset merkit ja sodankäynnin panssarivaunujen rivistöjen kuolemaa paisuttavat mielikuvat, jotka kaikki – valkoisina liikkuvina ja muuntuvina grafiikkoina ja kuvina tekevät näyttämölle julmuuden ja tappamisen mustavalkoista maailmankuvaa ahdistavasti ja vaikuttavasti. Samoin monet groteskit asemoinnit, rooliluomukset kuten vuoroin keisarin vuoroin kuoleman korkealle taivaisiin ulottuvat hahmotelmat, välillä taas niiden lähes kääpiömäisen pieniksi kutistuneet mitättömyydet: nuo teoksen visuaaliset tehokeinot lumoavat katsojan tajuamaan koko teoksen sarkastiseksi pilaksi maailman kansakuntien kaikille keisareille ja diktaattoreille.

Ullmannin musiikki on rikas sekoitus kaikkea: se on toisinaan perinteistä vanhaa sinfoniamusiikkia, joskus saksalaista hartautta, laulumusiikkia, modernimpaa atonaalisuutta, nykyaikaista lyömäsoittimia ja marssirepertuaaria sointikuviltaan, myöhäistä romantiikkaa, puheresitatiivisia osiakin olin kuulevinani, bluesia ja pop-aihioitakin ja ainakin kaukaisia lainauksia tunnetuilta säveltäjiltä.

 

 

Teoksen nimiroolin lauloi Tamar Nugis, jonka basso äänenväriltään, musikaalisuudeltaan ja sisällöltään nousi esityksen täydelliseksi, ehjän upeaksi, uskottavaksi hahmoksi, suurenmoiseksi musiikkitimantiksi kaikkine sävyineen ja sävelloistoineen.  Priit Volmer (basso) hänen vastapelurinaan Kuolemana näytteli myös vahvan, syvältä sielusta lähtevän vaikuttavan monivivahteisen roolityön. Taistelukumppanusten ja tapahtumien Kaiuttimena Mart Laurin (esityksen kolmas basso) sähköistävä olemus tempasi tarinaan vauhtia ja voimaa miltei realismia leikkaavasti. Juuli Lillin Rumpalin luottamus ja usko isäntänsä (Keisarin) oikeudenmukaisuuteen tuntui valloittavan uskottavalta ja toi tulkintaskaalaan valtavaa päättäväisyyden ja energisyyden elävää voimaa. Harlekiinin roolissa Rafael DiCentan ilmeikäs, kaunis tenori lumosi ainakin minut täydellisesti uskomaan hänen sanomaansa, olkoon se sitten ihan mitä vaan – niin kuin harlekiinin puheet hoveissa ja maailman turuilla tahtovat olla.

Teoksen genressä eri osapuolten sotilaat rakastuvat toisiinsa ja tarinaan tulee lämpimyyttä, uskottavuutta, inhimillisyyttä vailla aatteellisia, uskomuksellisia henkivoimia ja syntyy sydänten sinfonista ja emotionaalista voimaa – joka toteutuu erikoisesti Kristel Pärtnan (sopraano) ja Heldur Harry Pöldan (tenori) hienosti sävelletyissä ja näytellyissä sotilaiden rakastumiskohtauksissa.

 

Tallinnalaisena teatterina teoksen voisi arvostaa poikkeukselliseksi maan kahden keskeisen teatterin harvinaiseksi yhteistyöksi, kamarioopperaksi, jolla tuntuu olevan paljon sisältösyntynsä sukulaisuutta kabareelle, varsinkin oman aikansa viihdemaailman ilkkuvalla esitysprologinsa kornilla alkuhuvilla todistaen. Todellisuudessa teos tahallaan toteutuu koko laulutaiteellisessa loistossaan, mahtipontisessa vakavan juhlallisessa muodossaan, oratoriomaisessa tosikkoudessaan esitettynä ja paljastaa vasta vähitellen tarinan syvimmän tarkoituksen, jonka vain asialle vihkiytyneet suuret laulajapersoonallisuudet ja maineikas monikymmenpäinen orkesteri, huolella harkittu ohjaus ja taitava orkestrointi musisoiden, uskottavalla modernilla visuaalisella tyylillä, loistavana teatteriharvinaisuutena toteuttavat.

 

ATLANTIKSEN KEISARI

Viktor Ullmannin yksinäytöksinen ooppera Peter Kienin librettoon

Ensi-ilta Von Krahl -teatterissa Telliskiven uudessa teatterissa 14.8.2024 – esitysarvio 17.8.2024 esityksestä

Musiikinjohtaja ja kapellimestari: Kaspar Mänd (Viron Kansallisooppera)
Ohjaus: Peeter Jalakas (Von Krahlin teatteri)
Libreton käännös:  Peeter Volkonski
Dramaturgi: Taavi Eelmaa
Tuotantoassistentti: Karin Andrekson
Lavastus: Kristel Zimmer
Lavastuksen-assistentti: Ksenia Verbeštšuk
Valosuunnittelija: Priidu Adlas

Viron Kansallisoopperan solistit, kuoro ja orkesteri

Rooleissa Viron Kansallisoopperan solistit:

Keisari: Tamar Nugis
Kuolema: Priit Volmer
Kaiutin: Mart Laur
Sotilas: Heldur Harry Põlda
Rumpali: Juuli Lill
Harlekiini: Rafael DiCenta
Bubikopf: Kristel Pärtna

 

Tämän esityksen koettuani totean ykskantaan, että jotakin varsin rinnastettavaa tämän päivän sodanvarjoisten sivistyneiden valtioiden ja diktatoorisen putinismin Ukraina-barbaarisuuden kanssa on tässä aikanaan juutalaisuuden ja voimakkaan natsismin välinen taistelu Euroopan, jopa koko maailman mantereilla. Näistä 1930-40 – lukujen valtiaista hitlerismi edusti maailmanherruutta, jota maat ja maailma eivät pystyneet nujertamaan kuin vasta toisella maailmansodalla.

 

ATLANTIKSEN  KEISARI on ainoa natsi-Saksan keskitysleireillä tuotettu ooppera, joka on säilynyt meille enteelliseksi jokaisen aikakauden ahdistavaksi tulevaisuuden esimerkiksi. Säveltäjän, itävaltalaissyntyinen sekä äitinsä että isänsä puolelta juutalaistaustaisen Viktor Ullmannin natsit olivat passittaneet syrjäiselle Itävalta-Unkarin Theresienstadtin leirille nykyiseen Tšekin tasavaltaan, jonne oli siirretty monia eri maiden kuuluisia, tuotteliaita, vaikuttavia tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia. Musiikillisesti kokenut pianisti-kapellimestari-säveltäjä, eri Euroopan maissa vaikuttanut Ullmann jatkoi siellä sävellystyötään. Syntyi parikymmentä teosta, joista yksi on tämä Atlantis-ooppera, jonka hän sävelsi tällä keskitysleirillä yhdessä vankitoverinsa runoilija Peter Kienin kanssa vuosina 1943–44. He saivat tehdä taiteellista työtä leirissä, jossa ei ollut työpakkoa, kuten kaikissa muissa keskitysleireissä. Ullmann sävelsi tässä vankeudessa, piti konsertteja, opetti musiikkia ja loi valmiita sävellysteoksia. Oopperan ”Atlantiksen Keisari tai Kuoleman tottelemattomuus” valmistuttua sitä jo harjoiteltiin toivossa esittää se leirillä, mutta se ei toteutunut, koska sensorit totesivat teoksen Atlantiksen keisarin ja Adolf Hitlerin samankaltaisuuden. Säveltäjä kuoli teoksen luotuaan ja saatuaan siirron vuonna 1944 Auschwitziin – sen kaasukammiossa. Vasta vuonna 1975 ooppera tuli julkisuuteen. Maailman ensi-ilta oli 23.5.1975 De Hollannin Nederlandsen oopperassa Amsterdamissa.

 

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide

Fransu Keränen hurmaa taiteellaan ja persoonallaan

Kuvassa Fransu Keränen vuonna 1989 Lahden Lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksen matkalta läpi koko Islannin. Vuorossa on yksi päivän kohokohdista, jossa hän arvioi ja esittelee jokaisen neljänkymmenen taideleiriläisen edellisten tuntien aikana syntyneen työn kannustavasti – täynnä fransumaista positiivisuutta, sydämellistä huumoria ja taiteenluomisen inhimillistä lämpöä.

Lahtelaisen monipuolisen taiteilijamaestro Fransu Keräsen 50-vuotisjuhlanäyttely on syksyn valoisimpia kaupunkimme taidetapahtumia. Tämä näyttely sisältää teoksia vuodesta 1974 alkaen aina tähän päivään saakka. Teoksia on moniakymmeniä – mitä erilaisimmilla tekniikoilla, luomisasenteilla ja mielikuvaoivalluksilla luotuja töitä suuren, uuden Rautatienkadun gallerian seinien loistoksi ja meidän katsojien ihastumiseksi.

Fransun  ensimmäinen yksityisnäyttely oli Lahden Taidekoulun opiskeluaikana Lahden Vesitornissa, joka vielä silloin toimi näköalapaikkana ja kahvilana. Yhteisnäyttelyistä ensimmäinen oli jo tätä ennen Helsingin Taidehallissa 1973 lahtelaisia -näyttelyssä, jossa hän edusti taideopiskelijoita.

Lahden taidekoulu, myöhemmältä nimeltään Lahden Taideinstituutti oli upea koulu, jossa Fransu sai opetusta alan merkittäviltä suomalaistaiteilijoilta – Reino Hietanen, Arto Pennanen, Olavi Lanu, Liisa Ruusuvaara, Arvo Siikamäki, Pentti Papinaho, Paul Osipow, Matti Koskela, Sakari Marila, Inari Krohn, Pentti Sammallahti ovat hänen taiteensa merkittäviä polun näyttäjiä.

Taiteellisen työskentelyn ohessa Fransu Keränen opiskeli lastentarhanopettajaksi, Hum. kandiksi, kuvataidepsykoterapeutiksi ja työnohjaajaksi. Hän työskenteli aluksi lastentarhanopettajana n. 5 vuotta eri puolilla Suomea, perusti sitten Lahteen Lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksen, jossa oli opettajana ja sittemmin rehtorina 13 vuotta.

Fransu näyttelynsä avajaisissa 23.8.2024

Yhteisöllisissä luottamustoimissa hän toimi mm. Lahden taiteilijaseuran puheenjohtajana sekä KAUNO ry:n puheenjohtajana aikana, jolloin Lahden taidepanimoa puuhattiin paikalle, jossa nyt toimii suuren suosion saanut MALVA. Tämän jälkeen Fransu toimi yksityisenä kuvataidepsykoterapeuttina n. 23 vuotta.  Nyt hän on ahertanut kokopäivätoimisena kuvataiteilijana vuoden 2023 alusta.

Tällä hetkellä hän luo teoksia sekatekniikalla, öljy- ja akryyliväreillä. Teosten sisällöt kumpuavat pitkälti luonto- ja ympäristökokemuksista, jotka suodattuvat fransumaisen mielenmaailman kautta henkilökohtaisiksi visionäärisiksi uniikeiksi merkinnöiksi.

 

FRANSUN TAIDE 23.8.-22.9.2024

50 -VUOTISJUHLANÄYTTELY

Rautatienkatu 11 A, katutaso Lahti

Avoinna joka päivä

klo 11.00-17.00

vapaa pääsy tervetuloa

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide yhteiskunta

Ystävyyden Tilkkunäyttely Lahdessa

Lahden kaupungin saksalainen ystävyyskaupunki on Garmisch- Partenkirchen – alkuaan hiihtokaupunkeina alkanut ystävyys on löytänyt monenlaisia yhteismuotoja hiihtourheilun lisäksi.

Lahen uutisia kävi eilen upean, laajan tilkkunäyttelyn avajaisissa. Runsaan yleisön lisäksi näyttely ihastutti monimuotoisilla, lukuisilla tilkkusommitelmatöillään kahden kookkaan galleriahuoneen täyttyessä tilkkutöiden väriloistolla.

Näyttelyn avasi Lahden Tilkkukillan vetäjä Pirjo Varumo.

Pyysin häntä vielä kertomaan, miten tämä kahden ystävyyskaupungin tilkkuystävyys oikein alkoi ja miten se käytännössä toimii ja jatkuu.

”Aloitin tilkkutöiden ompelun, kun asuimme Düsseldorfissa vuonna 1992-1995, International Quilting Club of Düsseldorf -nimisessä yhdistyksessä. Ihmisten palattua omiin kotimaihinsa olemme tavanneet joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa.

Vuonna 2016 meillä oli tapaaminen Schlierseessä Saksassa. Tuolloin keskustelimme Marion Caspersin kanssa yhteistyön aloittamisesta Lahden Tilkkukillan ja Alpine Quilters Gruppen kesken.

Vuonna 2017 matkustimme Lahden ystävyyskaupunki Garmisch-Partenkircheniin, jossa meillä oli yhteinen näyttely teemalla My favorite season. Vuonna 2019 saksalaiset olivat Lahdessa ja meidän oli määrä mennä Garmischiin vuonna 2021, mutta koronan takia pääsimme matkaan vasta syksyllä 2022.

Nyt kaksi vuotta on jälleen kulunut ja Alpine Quilters Gruppen tilkkuspesialistit ovat tässä näyttelyssä meidän Lahden tilkkukiltalaisten kanssa parhaillaan koettavana olevassa laajassa tilkkunäyttelyssä.”

Yhteistyöstä saksalaisen tilkkukillan kanssa todistaa alla oleva työ:

Siinä on pari vuotta sitten sovittu, että molemmat tilkkukillat suunnittelevat sellaiset samankokoiset työt, joissa yksi kulma on täysin samaa väriä molemmissa ystävyyskaupungeissa. Tässä on siis kaksi työtä saksalaisten ja kaksi työtä suomalaisten yhteisessä tilkkutyössä nähtävänä.

Yllä lahtelainen värisommitelma valmiista kankaasta taidokkaasti tilkuttaen.

Kategoriat
Koulutus kulttuuri taide

Murhasta tuli totta -lahtelaiskeramiikkaa Helsingissä

”Tykkään katsoa Murhasta tuli totta -televisiosarjaa. Halusin tehdä sarjan käsikirjoittajan työpöydän, siihen kirjoituskoneen ynnä muita esineitä.” Näin Aleksi Pietikäinen itse kertoo näyttelyn nimikkoteoksesta.

Sanomatalon Art-Kaarisilta -galleria on aina poikkeamisen arvoinen taidekäynti Helsinki-retkillämme.

Aleksi Pietikäinen (s. 1992) on monipuolinen taiteilija, jonka teosten aiheet nousevat usein hänen lähiympäristöstään. Hän kuvaa taiteessaan lämpimästi, usein huumorinkin sävyttämänä, itselleen tärkeitä aiheita: kotieläimet ja arkiset tavarat avaavat katsojalle näkökulman tekijän maailmaan. Aleksi työskentelee pääasiassa maalausten ja keramiikan parissa. Viime vuosina hän on kiinnostunut myös tekstiiliveistoksista.

Aleksi Pietikäinen on suorittanut kuvataiteen ammattitutkinnon vuonna 2014 Kaarisillan Taide- ja Toimintakeskuksessa Lahdessa. Nyt hän työskentelee taiteilijana Kaarisillan Taidestudiossa. Aleksi on Lahden Taiteilijaseuran jäsen ja hänet on valittu Kettukin vuoden taiteilijaksi vuonna 2022. Hänen teoksiaan on ollut mahdollisuus nähdä näyttelyissä Suomessa ja ympäri maailmaa jo vuodesta 2011.

Koko Art Kaarisillan galleria on täynnä mitä taidokkaimpia, kekseliäimpiä, hauskimpia ja puhuttelevimpia taiteilija Pietikäisen keramiikkatöitä sekä maalauksia: teoskollaasi Helgasta kylvyssä ihan oikean vesisuihkun alla  – on hurmaava huumorin kukkanen.

“Tykkään piirtää, tehdä käsitöitä. Mieluisin materiaali on savi. Kuvaan töilläni minulle tärkeitä aiheita, muun muassa arkipäivän asioita ja ihmisiä.”

Kuningataräiti Aleksi Pietikäisen maalaustyylittelynä

Näyttely on avoinna ti-pe klo 10-17 ja la-su klo 12-16

Vapaa pääsy!

Tervetuloa

Kategoriat
kulttuuri taide

Kritiikkiä ja suitsutusta

Lahen uutisia pureutuu elokuun loppuviikkoina aitolahtelaisiin aihekokonaisuuksiin. Rantakartanon toteutuva näköalattomuus sekä monia taideartikkeleita, kuten kaksi aidosti upeaa lahtelaistaiteilijaa

Martti Keränen

ja Matti Vesanen

 

saavat laajat esittelynsä.

Kategoriat
kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Tampereen Teatterikesän ohjelman loppupohdintoja


TelttaLabin lavalla koin vielä uudelleen Marzi Nymanin ja Maria Ylipään hienoa, omasävelteistä ja  useimmiten inspiroidun tuntuista sävellysten ja pitkälle koulutetun, löydetyn äänen ja soitinten upeaa tulkintaa. Yllätyksekseni jäi, ettei konsertti TelttaLabissa ollutkaan äänentoistoltaan kovin paljon jo tervetuliaisjuhlassa suurelta Laikun lavalta kertomaani, nyt sisätiloissa kuultuna niinkään tenhokasta uljaita spottivalojen showtunnelmaa ja säihkettä lukuunottamatta. Nuo Waltarin runojen musiikilliset tulkintaharvinaisuudet – kahteen kertaan nautittuani – nostaisin tämän konsertin suomalaiseksi kulttuuriseksi huippuanniksi.

 

Toinen TelttaLabin ilta maistui sitävastoin Antti Aution hurmaavan omasävelteisen, omarunoudellisen ja omakitaraisen kansantaiteilijan laulelmien täydeltä nykykansanmusiikin namiherkulta. Tietenkin Antin aivan uniikki laulajan äänimateriaali oli täysin toisenlainen kuin reilut tusina vuosia aikaisemmin – hänen ensimmäiset laulutuokionsa kitaransa säestyksellä Meriteatterin esityksissä ja sen levynjulkistamistuokiokonserteissa. Antti Aution esiintymisvapautuneisuus, huumori ja loistava kuulijoidensa sympaattinen käsittely hakee vertaistaan kaukaa menneisyydestä, Tupa-Uuno kronikoitsijasta ja huippu-iltamatähdistä. Kenties hän on niitä historiaan jääviä sympaattisia laulajaesiintyjäsuuruuksia, jotka välittävät meille menneen viihteen mukana hienoa aikakausihistoriaa – tarinoina ja sävellyksinä verrattomina, klassisiksi jo muotoutuneina valloittavan omaperäisinä hurjasti tyylivalikoinnillaan toisistaan poikkeavina pelkkinä riimivuodatuksina. Laulu isoisälle, jonka kanssa Antti pikkupoikana sai olla ajelulla Taunuksen kyydissä isoisän törähdytellessä vielä samassa menossa trumpetilla viisussa, oli poikaa ja isoisää tutusti. Itsellänihän on myös vanha 1965-mallinen Taunus, jolla olen pari viikkoa sitten viimeksi vienyt lapsenlapsiani huviajalulle – aika enteellinen biisin aihe ihan hiljattain! Tietenkin tuo laulelma, huimien Aution kitarasäestystyylien vaihteluiden mukana oli minulle se ylivoimaisesti sisällöltään nautittavin ja tulkinnassaan hauskin, uniikkiudessaan ja samaistumisessaan koskettavin.

 

Tässä käyntini loppuinventaariossa Tampereen Teatterikesän 2024 yhdeksän eri esityksen kokemuksista on myös pakko kertoa lyhyesti yhdestä paljon odotetusta, hyvää tarkoittaneesta, mutta täysin epäonnistuneesta pääohjelmaan kiireellä tuodusta esityksestä.

Esitystä kuvaili ja siihen houkutteli festivaalin taiteellisen valintaryhmän Taija Helminen jo Teatterikesän avajaisissa näin:

” Esitys Ihana tytär Eerika on hyvä esimerkki tällaisesta näytelmästä, joka on jo kerran nähty arkistoista tuotuna, luettuna tekstinä. Teos palauttaa tutkimuskirjallisuudesta tietoa meille tähän aikaan tai entisistä tapahtumista. Meillä kaikilla on vastuu menneisyyteen kohdistuneista tulkinnoista. Missä valossa esitämme toisen ihmisen. Otammeko omassa näkökulmassamme asenteellisen näkökulman puolesta tai vastaan, olemmeko katsastamassa ihmistä ennakkoluulojen läpi. Teos on esitetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luentosalissa. Oli aluksi vaikea etsiä sille sopiva paikka täältä Tampereelta. Se on historiallisessa Werstas-työväenmuseossa nyt koettavana – sillä museoilla on vastuu kertoa totuus.”

Esittely ja kuvailu oli johtanut Werstas-museon Bertelsaliin yllätyksen. Suuri sali oli täpötäysi, 150-päinen maksuttoman pääsylipun lunastanutta teatterikesän nauttijaa. Heidät istutettiin suurta pelkkää suurta, tyhjää valkokangasta tuijottamaan salin tuoleihin, loput ikkunalaudoillekin. Ja teatteriohjelmana oli kuunnella 1 tunti 40 minuuttia äänitettyä kirjallisuustutkijoiden nauhoitetta tutkijoiden muistiinpanoja yli 20 lukua lähinnä Kylähulluista kertovista kansanrunouteen liittyvistä persoonallisuuksista muistiinpanoiksi kuvattuna  (parinkymmenen lukijan vuorotellessa lukemistapahtumaa). Puuduttavaa. Tylsää. Itselleni jonkinlaisena puheen eksperttinä yhden kovin matalaäänisen lukijanaisen liian lähelle mikrofonia lukema teksti jäi täysin epäselväksi ja lukeminen tuntui muuttuneen äänenkuulemisen kidutuksen kaltaiseksi pakkokuunteluksi. Sietämättömyyden todisti yleisöstä vähemmän korrektiksi uskaltautuneet: varmaan 1/3 salista tyhjeni ensimmäisen puolentunnin aikana. Taija Helmisen hehkutus koki pettymyksen suuremmankin purkamistunnelman meidän poistuessa hieman tuohtuneina moisesta väärinvalitusta aiheen tulkintamuodosta kohti seuraavaa Teatterikesän ohjelmanumeroa kohti vieressä sijaitsevaa Frenckellin salia.

OUT OFF THE BLUE

Pääohjelman hienon, kiinteän ja harvinaiskuvastollisen tulkinnan meren ekosysteemistä saimme kokea tunninmittaisena dokumenttina.

Sen sisältöön, parhain lukijani, voit käydä vielä kurkkaamassa Teatterikesän ohjelmalehtisestä löytyvästä teoksen kuvastosta. Uusi teatterillinen dokumentti ansaitsi tämän tunninmittaisen osansa festivaalin Pääohjelmassa. Hieno!

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/out-of-the-blue/

 

Lopuksi kerron Tampereen Teatterikesän 2024 pääohjelmakokonaisuudesta vielä parin esityksen osalta arvioitani, niistä jotka jo ennen tätä festivaalia olin Lahen uutisia -julkaisussani kritikoinut – liittämällä  tähän linkin arvioistani.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/12/merkityksemme-huumoriuutuudella-ja-nayttelijataidolla-tarjoillen

Ei kertonut katuvansa

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/11/ei-kertonut-katuvansa-koskettava-teatterillinen-tilitys-menneisyydestamme-1

 

 

Kiitän lukijaani Tampereen Teatterikesän 2024 kirjoittelujeni mukanaolosta, hyvää tavallista viikkoa ja paljon teatterikäyntejä Suomessa ja ulkomaillakin teille jokaiselle koko vuodeksi seuraavaan Teatterikesään asti toivotellen.

 

Tarmo V

Kategoriat
kansainvälisyys kulttuuri taide teatteri yhteiskunta

Keuhkot –  maailmanluokan koskettavaa teatteria

Kuva Jiri Halttunen ja Eija Haukka

Teatterien kantaesitysten huiput voivat hyvinä ja laadukkaina käännöksinä kasvaa vahvoiksi, tuleviksi klassikkonäytelmiksi vaikka missä maassa ja millä kielellä tahansa. Tällainen laatuisa suomalainen kääntäjä, kirjailija ja teatteritekijä on Juha Jokela, jonka suomennos näytelmästä Keuhkot sai suomenkielisen kantaesityksensä Kansallisteatterin intiimillä Omapohja-näyttämöllä kymmenen vuotta sitten kääntäjän ohjauksena. Jokela on myös yksi suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjoittajahuipuista, joka on saanut tunnustusta omilla teksteillään ja ohjauksillaan näytelmäkirjoituskilpailujen kärkiteosten jatkuvina tunnustuksina. Keuhkot – suomenkielinen kantaesitys vieraili maassamme myös pienellä kiertueella mm. Lahden kaupunginteatterissa muutama vuosi kantaesityksensä jälkeen.

Kansallisteatterin maineikas tulkinta on saanut muutamat suomalaisteatterit näinä vuosina tarttumaan tähän Jokelan suomentamaan, Duncan Macmillanin nykyaikamme ihmiskuvaa sisältävään, koruttoman hienoon, sisällöltään tavattoman herkkätunteiseen näytelmään.

Jyväskylän kaupunginteatterin Keuhkot viime syksyltä on yksi sellainen, todellinen teatterillinen tapausihme tekstinä, sisältönä ja vaikuttavana tulkintana, jonka kokeminen on yksi Tampereen Teatterikesän 2024 tähtihetkiä katsojalle ja suomenkielisen näyttelijäpuheen kääntäjille, kokijoille ja teokseen tarttuneelle teatterille – sen julkisuudessa miltei tuntemattomille, loistaville näyttelijöille, ohjaajalle = teatteritaiteelle.

Tietenkin paikallisteatterien työvuoden ohjelmakokonaisuudet ja huipputyöt ansaitsisivat tulla nähdyiksi tässä harvinaisessa suomalaisessa kansainvälisesti korkeatasoisessa Tampereen teatterikatselmuksessa. Teatterit kuitenkin saavat pääosan elinkelpoisuudestaan suurista töistä, suurin taiteellisin ja taloudellisin satsauksin, mittavin roolimäärin, orkesterein, skenografioin ja lavastein  – niiden toteuttaminen toiselle paikkakunnalle on taloudellisesti uhkarohkea konkurssikypsä yritys loppuunmyydyin, suurin katsojamäärinkin toteutuneina.

 

Vaan pienikin teatteri voi olla suurta taidetta, kuten Keuhkot, jossa tarvitaan vain paikalle kaksi näyttelijää. Keuhkot on varsin kätevästi kulkeva, toimiva taidepaketti missä vain koettavaksi. Ei mitään lavastusta, tehokeinohenkilökuntaa, vaan teksti ja sen tulkkeina kypsät, taitavat, persoonalliset näyttelijät mahdollisimman selkein, sisäistetyin ajatuksin, tunneskaalansa pieteetillä, yhteisnäyttelemisensä herkkyydellä katsomoon saakka välittyvällä tunnetasolla näytelmäteoksensa välittäen.

 

Jyväskylän kaupunginteatterin ohjaajan Perttu Leinosen näkemys keskivertoisen sivistyneen länsimaisen suomalaisparin elämänhaaveen toteutuksesta, sen etsimisestä ja läheisyyden kaipuun vaikeudesta tuntuu löytäneen näytelmän keskeisen, viiltävän horjuvan, ulkoisessa pienuudessa lähes näkymättömän, sisäisessä suuruudessaan valtavan, usein sielunelämän karrelle polttavan sanoman. Täällä me hapuilemme, kohtaamme, kokeilemme, rakastelemme ja eroamme. Mitä meistä tulee, mihin me tässä katastrofisessa sodanvarjoisessa, kansojen nälänhädän, kansainvaellusten ja ihmisrodun ylitsepaisumisen, henkisen ja fyysisen hapettoman ilmaston maailmantilanteessa, itse tai mahdollisina tulevina vanhempina päädymme. Tuohon pohdintaan, sen antamaan tunnemaailman rikkauteen, tulehdusherkkään haavoittuvuuteen me tahdonlujuudestamme ja suurten haaveittemme sinnikkäistä pyrkimyksistä huolimatta kuitenkin päädymme – jatkuvaan, tuloksettomaan ajatustyöhön. Leinosen ohjaus on hienovireisen korutonta, pienieleisen herkkää, upeaa yhteistyötä esittäjien kanssa.

Hegy Tuusvuoren näyttelemä aikamme opiskellut, uraa vasta etsivä perusnainen on tahdoltaan ja pyrkimyksiltään voimakas. Päämäärä mihin elämässä pyrkiä on jatkuvassa mielen ja mielialan vellonnassa. Hänellä on taito yrittää toistuvasti kartoittaa omaa psyykeään, epäillä parisuhteensa aloitteita, muttei ratkaista asemaansa tässä maailmankaikkeudessa ihmisenä, kumppanina – saati mahdollista lapsentekoa tällaiseen maailmaan, tai hyväksyä edes parisuhteensa kovin pinnalliselta tuntuvaa, myös kiinteää suhdetta etsivää kumppaniaan. Draamassa eräänlainen naiseuden skaala, jatkuvasti muuttuvine tuntemuksineen, epäilyineen, ratkaisualoituksineen, syliin painautumisineen on herkkää, tunnistettavaa ihmisyyden loputonta tuloksettoman tuntuista läheisyyden etsintää. Se tuo teokseen kiinnostavasti reaktioalttiutta, jonka yllättävyydelle usein on pakko nauraa, sekä näennäiseen hiljaisuuteen toimivuutta, joka suggestoi katsojan odottamaan yllätysten, ratkaisuyritysten vain kiihtyvän.

Markus Virtanen – jonkinlainen muusikkoekspertti yrittää perusmiehenä vastata tähän parisuhde-elämän  naisen niputtamaan solmuisuuteen – läheisyyttä hänkin tuntuu kaipaavaan mutta viettiohjautuvampaan – miltei jo rakoilevaan suhteeseen monin aloittein, uusin aluin, irtosuhteittenkin keinoratkaisuin: kovin tuskaiselta ihmissuhteen syntyminen, sen kestävyys tuntuu. Tässä, kuten maailmansivu kaikissa parisuhteissa nainen kuitenkin liikuttaa tuota jatkuvaa tulevaisuuden pohdintaa parielämästä naisellisen taitavasti, miehen pyristellessä mukana.

Näiden näyttelijöiden yhteisnäytteleminen on mestarillista, hallittua, sielukkaiden ihmisten vahvaa sanomaa toisilleen ja meille.

Jyväskylän kaupunginteatterin hieno Keuhkot pakottaa minut, katsojansa, jatkuvilla yllättävillä reaktioillaan nauramaan viereisen ammattinaurajan keralla näytelmän yllättävätempoisessa pienireaktioisen runsasvaihteluisessa rytmissä, siihen yhtyen ja yltyen. Mutta pohtimaan samalla peruskysymystä, mihin tuo paljon läheisyyttä tarvitseva ja maailmassa, toistensa kanssa selviytymistä yrittävä parisuhde lopulta johtaa – ja kestävätkö maailmantilanteemme jo hengenvaaralliset puitteet suhteen pääsemiseksi onnelliseen ratkaisuunsa.

Kuva  Hanna-Kaisa Hämäläinen

Keuhkot

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Suomennos Juha Jokela

Ohjaus Perttu Leinonen

Rooleissa Hegy Tuusvuori ja Markus Virtanen

Lavastus ja äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi

Puvustus Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu Jonna Rautala

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Suvi Taipale

 

Kuva

Jiri Halttunen ja Eija Haukka

 

Keuhkot-näytelmän arvio on kirjoitettu esityksestä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa torstaina 8.8.24 klo 19.

https://www.teatterikesa.fi/ohjelmisto/paaohjelmisto/keuhkot/

Kategoriat
kulttuuri musiikki taide teatteri yhteiskunta

Turun kaupunginteatterin revyymäinen ylistysoodi naiseudelle

KUVASSA Anna Victoria Eriksson, Pauliina Saarinen, Anna-Mari Kähärä, Sara Puljula, Linda Hämäläinen, Eija Ahvo, Susanna Haavisto

KUVA  Maria Peltoniemi

 

Kokemuksekseni valitsemastani Tampereen Teatterikesän yhdeksän esityksen kokonaisuudesta ammattitaitoisimman, hauskimman, puhuttelevimman, nautittavimman, ymmärrettävimmän, sukupuolipaljastavimman, rehellisimmän, realistisimman ja opettavimman sekä taatusti uusimuotoisimman koin ehdottomasti – innostuneesti esityksen joka hetkestä nauttien ja mieleeni painaen – Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa jo ennen koronaa pyörähtäneen Kysy siskoilta -musikaalin. 

 

Tampereen Teatterikesän Turun kaupunginteatterin musikaali Kysy siskoilta on aikakautemme naiseuden täydellinen aarreaitta.  Kysy siskoilta -esityksessä hormonit, kuukautiset, keskenmenot, PMS-oireet, lapsettomuus, synnytys, konkreettinen häpeä, gynegologi-käyntien jäykät korniudet, teininä koettu nolous, panemisen ihanuus, ulkonäköpaineet, kuumat aallot ja yleensäkin naiseuden hävetty ja vaiettu kehollinen pyhyys, sukupolvien ja äitien varjelema salaisuus  – tuo vielä pitkä luettelematon määrä käsitteitä ja naiskokemuksia vilisee esityksessä täyttäen lähes kolmetuntisena esityksenä päämme ajatukset ihanasti ymmälle.

Musikaalin esityskonsepti ja käsikirjoitus on ohjaaja Satu Rasilan, musiikki säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanojen luontevat ja iskevät riimit Susanna Haaviston.

”Naisen elämän tabumaisimmat tai häpeää synnyttävimmät aiheet askarruttivat käsikirjoittaja Rasilaa. Tutkittuaan omia kokemuksiaan, alan kirjallisuutta ja asiantuntijoita, hän päätyi kysymään asiaa todellisilta asiantuntijoilta, naisilta -nekin rajaten siskoiksi (joita aina vieläkään äidit eivät luottohenkilöinä ole). Rasila vakuuttui vinkistä, että on parempi kysyä siskoilta kuin lukea kirjoista, miten hormonit heittelevät teini-iästä vaihdevuosiin. Historiankirjojakin teokseen on luettu. Jo antiikin aikaan Ateenassa hysteria oli monen naisen diagnoosi ja tämänkin päivän lääkäridiagnooseissa.”

Esityksen idea, sanat ja käsitteet kajastuvat teatteriteoksissa kovin vähän käytetyiltä, emmekä me miehet ainakaan niiden mukanaan tuomia tunteita juurikaan ole saaneet kokea, noteerata edes kymmenien avioliittovuosienkaan aikoina. Entä kun tuon kaiken meihin ahtaa aivan vallattoman taitava ja hauska, pelkkä naistaiteilijoiden laulutaitoinen, upeasti näyttelevä seitsikko, laulun ja sanojen sekä uusien sävelten esitysmuodossa – saa naiseus taatusti karvalleen, veritipalleen, tuntemuksineen upean kuvauksensa – ja me yleisö, miehetkin olemme luotettavuudestamme ja yhtä aikaa esityksen avoimuudesta jo täysin myydyt.

 

Olen vieläkin otettu tuosta esityksen rehdisti paljastavasta (jopa kielivarantoamme luontevaksi laventavasta..vittu, pillu, perse, muna…) asian arkipuheiksi muuntavasta luontevasta asiasanaston käsittelystä ja rohkeudesta.

Tietenkin nämä esitystaiturit tavoittavat aiheensa sisältörepliikeissä useat kummajaiset, niitä pohtien. Vaikkapa: miksi näistä asioista puhuttaessa lääketiede määrittelee ne naistentaudeiksi. Miksi tällainen vanhanaikainen rajaus lääketieteessä ja sen hoitomenetelmissä vielä tänään? Eikö miestentauteja vielä ole edes omaksi lajikseen rekisteröity? Siinä tasa-arvoa!

Teos ei naura naisille eikä naisista. Naiseus on jokaisessa yksilössä erilainen, sen ominaisuudet ja erilaiset tuntemukset se tunnistaa ja käskee, kutsuu keskustelemaan yksilön persoonallisuuden erilaisuudesta ja vahvistaa siten elämämme yksilönvapautta laaja-alaisella käsittelytavallaan.

Ennen muuta kuitenkin koko Kysy siskoilta -esityksen voima on kahden ikäpolven toisiaan ruokkivasta, kannustavasta, ilottelevasta, leikkivästä tenhollaan ja tunteillaan täydestä, nautittavasta musikaalisesta esityksestä. On rikkaus, että tutut, kuulut protesti- ja revyylaulun laulumusiikin tähdet, laulelmien, musiikkituotantojen spesialistit, pop musiikki- ajan soolo ja yhtye-esiintyjät, musikaalien sankarittaret Susanna Haavisto ja Eija Ahvo antavat tulla sensuellisuutensa arat sopukat kymmenien vuosien ajalta kokemuksillaan ja laulullaan hurmaten. Toisinaan tuo protestinen laulutapa saa väkevää ylivoimaa miltei huutavassa tulkintabalanssissa  – sen se ansaitseekin tiedonjakamisen avautuessa jo viimein monelle sukupolvelle – myös jälki- ja etukäteen.

Teos tavoittaa tehonsa, kun vastavuoroisesti nuori lapsenhankkimisikäisten valtavan persoonallisten, maamme musiikkiteatterien ja biisien taiteilijatarten sävel ja ääni-ihanuuksien tähdet Anna Victoria Eriksson, Linda Hämäläinen ja Pauliina Saarinen tuovat rinnalle omat tuoreemmat asiakokemukset ja tämänpäivän viihdelaulun karismaista loistoa. Tietenkin muusikot – säveltäjä pianisti, sävelten virtuoosirunoilija Anna-Mari Kähärä ja basisti-laulaja Sari Puljula takaavat esityksen musiikillisen kokonaisuuden, teoksen loiston täydelliseksi.

 

Omana musiikkiherkkunani on pakko mainita tusinan eri sävellyksen ja naiskeskustelun yhden teeman hurjasti tilittävä biisi: puhuttaessa siitä loputtomasta aiheesta, miten naisen ulkonäölle käy kropan vanhentuessa ja iän karttuessa. Laulu ja esitys ”Peilit on perseestä” on täydellinen tilitys ja yhteenveto asiasta.

 

Kysy siskoilta -teos hehkuu tyylikkäänä, modernina, kaikenikäisille meille, naisille, miehille, mummoille, papoille, isomummoille, isopapoille tädeille, sedille, sinkuille, murrosikäisille tarkoitettuna elämänkulun hienona, revyymäisen räväyttävänä naiseuden ylistysoodina hienoin sävellyksin ja unohtumattomin tulkinnoin.

 

KYSY SISKOILTA

TURUN KAUPUNGINTEATTERI

Esiintyjät
Eija Ahvo, Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Anna-Mari Kähärä, Sara Puljula ja Pauliina Saarinen

Käsikirjoitus ja ohjaus
Satu Rasila

Musiikin sävellys, harjoitus ja kapellimestari
Anna-Mari Kähärä

Laulujen sanat ja Mustaa valoo -monologi
Susanna Haavisto

Mustaa valoo -koreografia ja koreografinen konsultaatio
Sonya Lindfors

Valosuunnittelu
Jarmo Esko

Äänisuunnittelu
Eero Auvinen ja Iiro Laakso

Pukusuunnittelu   Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu
Jessica Rosenberg ja Petriina Suomela

 

Esitysarvio on kirjoitettu Turun kaupunginteatterin näytelmän 6.8.2024 esityksestä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä.

https://tkteatteri.fi/ohjelmisto/esitykset/kysy-siskoilta/