Ne sisältävät pääasiassa teatteritaiteeseen sisältyviä lahtelaisten helposti tavoitettavia teatteriesitysten arvioita taiteen lajista, josta luulen jotakin tietäväni. Kaikki artikkelit ovat tuoreustakuujärjestyksessä.
Maaliskuun juttuihin liittyy myös pari harvinaista urheilullista artikkelia, jotka kertovat lahtelaisesta perheelleni tutusta uintiurheilusta ja sen kansainvälistymisestä. Viimeisin niistä, tuorein on jo ympäri maailman levinneestä masters-uinnista, sen eilen päättyneistä Salossa pidetyistä SM-kisoista, joihin otti osaa yli 500 uimaria.
Vain yksi maaliskuisista artikkeleista on Lahden kaupungin tapahtumista. Synnyinkaupunginosani Möysän asiat alkavat mennä täysin rempalleen Lahden kunnallispolitiikan ja asioita välinpitämättömästi tutkineiden rakennusviranomaisten kehnosti hoitamina. Ensin Möysän, Suomen komeimman uimarannan täydellinen visuaalinen virkistymisrauha ja yhteinen nautintaoikeus sen ranta-alueen korskarakentamisella on jo hävitetty.
Parhaillaan Möysänkin tulevaisuudessa siirtyessä lahtelaisen kunnallispolitiikan huolimattomuudesta pelkkien kansainvälisten suurketjujen hallintaan möysäläiset kodit, asukkaat, heidän jokapäiväiset välttämättömät arjen toimintojen kattavat palvelunsa sekä lähiönsä suomalaisittain harvinainen, yhteisöllisesti merkittävä rakennuskulttuuri tuhotaan ja hävitetään.
Lahen uutisia on 17 vuotta toiminut vuodatus-nimisellä julkaisualustalla. Se on maksuton kirjoittajille ja lukijoille, mutta kovin epävarma julkaisuorganisaatio. Viimeksi noin kuukausi sitten se oli pysähdyksissä reilun 10 päivää. Jouduin ottamaan asiasta yhteyden Tietosuojavaltuutettuun ja asia selvisi yhdessä arkipäivässä kuntoon. Vuodatuksen ongelma on, että se elää täysin mainosten varassa ja sen lähtömaaksi on vasta hiljattain ilmoitettu Viro.
Etsin Lahen uutisia -julkaisulle uuden, luotettavan – tosin kansainvälisen – Word Press -julkaisualustan. Se on kirjoittajalle maksullinen, mutta lukijalle maksuton julkaisupohja. Lahen uutisia -kannalta sen tärkein ominaisuus on, ettei se sisällä mainoksia. En myös edelleenkään pysty käyttämään facebook- tai muita some-keskusteluja – aikani ja kykyni ei niihin yksinkertaisesti riitä.
Käsillä olevat Lahen uutisia -sivut ovat vielä valmisteluvaiheessa. Ne löytää aina varmimmin osoitteesta https://lahenuutisia.fi
Juttuihin voi antaa myös mielipiteensä – joko julkaistavaksi tai vain toimituksen tiedoksi Lahen uutisia -sähköpostilla: lahenuutisia@gmail.com
Maaliskuun loppuun saakka on Galleria Uusi Kipinässä vielä esillä mielenkiintoinen näyttely. Lahden-Nastolan-Erstan Kaarisillasta valmistuvat kuvataiteilijat pystyttävät Galleria Uuteen Kipinään Taidesirkuksen maaliskuun ajaksi. Taidesirkuksessa on tarjolla sykähdyttäviä elämyksiä: taiteellista akrobatiaa, taikuutta ja komiikkaa. Osallistuminen tapahtuu, tietysti, omalla vastuulla.
Mukana on töitä yhdeksältä visuaalisen alan artistilta. Milla Hokkanen painottaa töissään teknistä taitavuutta. Heta Hyvönen valmistaa puusta, savesta ja muovista olentoja. Neea Kyllönen työskentelee maalauksen ja taidegrafiikan menetelmin. Hänen töissään on tärkeää värikkyys. Pyry Nikula on kiinnostunut luomaan paikkoja ja hahmoja. Kai Pitkäsen taide näyttää ensikatsomalta sekalaiselta, mutta tarkempi vilkaisu tuo esiin tapahtuman ja harkittuja yksityiskohtia. Hannah Sklar työskentelee mieluiten taidegrafiikan menetelmin. Tomi Vainion taide syntyy omalla painollaan. Emi Tuominen tekee savesta käyttöesineitä. Maalatuilla hahmoillaan Emi haluaa tuoda esiin diversiteettiä. Alma Tähden taide on realistista. Taiteilijoista löytyy tarkemmat esittelyt osoitteesta: https://kaarisilta-studio.fi/opiskelijat/.
Näyttelytyöt ovat valmistuneet kolmevuotisten Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perusopintojen aikana. Kaarisilta järjestää koulutusta yhteistyössä Koulutuskeskus Salpauksen kanssa vaativan erityisen tuen koulutuksena. Koulutus on kuvataidelähtöistä ja sen suorittanut valmistuu Kuvan toteuttajaksi. Opiskelujen aikana tutustutaan monipuolisesti erilaisiin kuvataiteen menetelmiin ja ilmaisutapoihin. Ideana on, että jokainen opiskelija löytää ja suuntautuu omiin vahvuuksiinsa ja itseään kiinnostaviin menetelmiin. Taidesirkuksessa on mukana piirtämällä, maalaamalla, veistämällä, sekä taidegrafiikan ja mediataiteen keinoin toteutettuja teoksia.
Tanssitaiteilija Leena Keizerin yhteisöllistä nykytanssiteosta Kehon kaipuu tulkitsee näyttämöllä Leena Keizerin ja muusikko Joni Rajamäen rinnalla 12 eri-ikäistä lahtelaista tanssinharrastajaa. Valot esitykseen on suunnitellut Ilkka Kivi.
Teoksen mahdollistaa Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston ja Lahden kaupungin tuki. Esityksiin on vapaa pääsy.
Esitykset Vaahterasalissa (Aleksanterinkatu 26B)
15.3. klo 19:00 16.3. klo 19:00 22.3. klo 19:00 23.3. klo 19:00
Esityksen kesto on 1h. Vaahterasalin aulaan on koottu pieni valokuvanäyttely, jossa pääsee kurkistamaan esityksen harjoitusprosessiin Tommi Mattilan mustavalkokuvien kautta. Lisäksi esillä on Leena Keizerin runomuotoisia tekstejä esityksen työpäiväkirjoista. Yleisöä rohkaistaan jättämään esityksen herättämät ajatuksensa ja tuntemuksensa kirjoitettuna työryhmän luettavaksi.
Mansikkapaikka on pelottavan ajankohtainen, trillerimäisten käänteiden draama, jossa ihmiset ajautuvat vihamielisen ideologian pelinappuloiksi.
Suomalaisopiskelija Ville on joutunut hoitoon psykiatrian klinikalle vieraassa maassa. Samaan aikaan keskisuomalaisella luonnonmarjatilalla on paljastunut törkeä ulkomaalaisten marjanpoimijoiden hyväksikäyttötapaus. Villen poliisisisko Alina alkaa tutkia skandaalia, joka uhkaa tahrata maineen myös mansikkatilaa isännöivältä Keijolta, Villen ja Alinan isältä. Asiat mutkistuvat, kun kukaan ei näytä tietävän, missä Ville on. Alina ryhtyy selvittämään veljensä katoamista.
Keijo on vakuuttunut, ettei hänen yrityksensä ole tehnyt mitään väärää. Jokin tuntuu kuitenkin olevan pahasti vialla. Ehkä oma maa ei olekaan mansikkaa? Ehkä vastoinkäymisten syyt ovat lähempänä kuin Keijo tai Alina kykenevät näkemään?
Näytelmän keskiössä on suomalais-ukrainalainen perhe, jonka lapset, Alina ja Ville, ovat syntyneet Suomessa. Perheen naapurissa sijaitsevalla luonnonmarjatilalla Keski-Suomessa on paljastunut ulkomaalaisten marjanpoimijoiden räikeä hyväksikäyttötapaus. Liittyykö perheen oma mansikkatila jollain lailla tapahtumavyyhtiin? Samaan aikaan perheelle tuo surua ja huolta Villen katoaminen – kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on. Lisäpaineita aiheuttaa Venäjän Ukrainaan kohdistama julma hyökkäyssota, joka vaikeuttaa perheenjäsenten suhteita Putinia kannattaviin sukulaisiin.
Villen sisko alkaa tutkia tapauksia, sillä jokin tuntuu olevan pahasti vialla. Karmea totuus johdattaa sisaren moskovalaiselle klinikalle, jonka epäinhimilliset eheytyshoidot riistävät uhreiltaan vapauden sekä oikeuden omaan identiteettiin.
Sofi Oksasen kirjoittama Mansikkapaikka kohdistaa katseen siihen järkyttävän syvään kuiluun, joka on jakanut maailman kahteen keskenään vihamieliseen leiriin. Globaalin maailman pimeät voimat eivät toimi vain jossakin epämääräisessä kaukaisuudessa, vaan meidän keskuudessamme. Ja siinä pelissä ovat panoksena perustavat arvot ‒ vapaus ja ihmisoikeudet.
Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka on terävän ajankohtainen kuvaus riistetystä vapaudesta. Suomen kansainvälisesti menestyneimmän nykykirjailijan Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3. Kevään odotettu kulttuuritapaus on trillerimäisten käänteiden draama yksilön vapauden riistosta ja hyväksikäytöstä.
Mansikkapaikka on trillerimäisten käänteiden puhedraama. Se kohdistaa katseensa polarisoituneeseen maailmaan, jossa käsitys vapaudesta ja ihmisoikeuksista nojaa rahaan, valtaan ja vanhoillisiin arvoihin. Oksanen kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisesti esiin hädän ja ahdistuksen, jotka ihmisoikeuksia polkeva ideologia aiheuttaa. Mansikkapaikka ottaa kantaa vallitsevaan maailmantilanteeseen suorasanaisesti ja mitään pelkäämättä.
Oksasella on ilmiömäinen kyky nähdä ja sanoittaa vakava ja inhimillinen tragedia, jonka vapautta ja liberaalia demokratiaa rapauttavat vihamieliset ideologiat aiheuttavat. Ihmiseltä viedään arvo, kun hän joutuu pelinappulaksi politiikan ja historian pelilaudalle.
Palkitun ja runsaasti kansainvälistä menestystä saavuttaneen kirjailija Sofi Oksasen uutuusnäytelmä Mansikkapaikka kantaesitetään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Kevään odotetun teatteritapauksen ohjaa Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.
Sisaruksia esittävät Kansallisteatterin ensemblen uudet näyttelijät Otto Rokka sekä Wenla Reimaluoto, ja muissa rooleissa nähdään Wanda Dubiel, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Pirjo Luoma-aho ja Janne Reinikainen.
Edellisen kerran Myllyaho ohjasi Oksaselta Puhdistus-näytelmän (2007), josta tuli valtava menestys niin teatteriesityksenä kuin romaanina. Oksasen tuotannosta on Kansallisteatterissa aiemmin kantaesitetty myös teokset Kertomuksia keittiöstä (2011) ja Kun kyyhkyset katosivat (2013). Oksaselta on vastikään ilmestynyt tietokirja Samaan virtaan, Putinin sota naisia vastaan (2023, Like).
Pääkaupunkimme teatterikentälle on kypsynyt jälleen komea teatterilaboratorio. Sörnäisten kaupunginosan raitiotie- ja metropysäkiltä sadan metrin verran askelia otettuasi pääset Katri Valan puiston kallion uumeniin hakattuun Vapaan Taiteen tilaan, sen hyvin valaistuun, kaikenlaiselle taiteelle sijattuun, valkeaksi rapattuun mittavan uhkeaan, hyvällä ilmastointitekniikalla varustettuun, mielikuvitusta herättävään tilaan.
Sen tuoreet, taitavat näyttelijälahjakkuudet, osaavat lavastus-, tanssi-, valaistus- sekä äänitaiteilijat ovat saaneet aikaan teatterielämyksen, jollaista tuskin koskaan ennen koettu. Kokemus kaikkiaan on teatteritaidetta kunnioittava, avartava, syventävä ja teatteriuudistukseen innostava poikkeuksellisella teatteriestetiikallaan ja interiöörillään.
Paha on draamakirjallisuudessa aina ollut mielenkiintoisempi aihe kuin hyvä. Pahaa – juonina ja murhina – ovat Shakespearet draamoina, Molièret pirullisuutta ja vallanhimoa ihmisluonteina, molemmat nuo suuret draamaklassikkomme yhtä lailla kohtalodraamoina kuin vallanpitäjiä naurukohteina käsitelleet suurissa klassikkoteoksissaan. Pahasta ihmisillä, kansakunnilla ja valtioiden sodilla on niin paljon kokijoita ja meitä kokijoiden perillisiä, että usein riittää omakohtainen pahuuden, menetyksen, pettymyksenkin kokemus synnyttämään ihmisen sisälle sieluun jännitteen, jolle oma ajatus ei anna rauhaa.
Jotakin tällaista koin Paha-teatterin alun hellittämättömän pitkähkössä, itsepainisen tuskaisessa oman kehon ja tunteen kamppailussa, joka teatterin lattiatasolla välittyi vaikuttavana tunteena todellisuudesta, päättämättömyydestä, piinasta ja kivusta, avuttomuudesta kestää tuska.
Tai vaikkapa kohtaus, joka aina on jäänyt arkiselta ulkokuoreltaan selväksi, mutta sisällöltään aprikointihetkiksi, kun laittaa kahvin kiehumaan ja sen tutun kiehumisporinan lomassa alkaa tiimalasin kaltaisesti nopeasti ratkaista asioita. Sekin on lähes jokapäiväisen tuttua pohdintaa meillä jokaisella, päättymätöntä, ja mainiosti monen Paha-teatterin eri kohtauksen keskeisenä, tyylikomeana, toistuvana toimintana.
Entäpä sitten nuo virallisuudet, suuret maalliset sfäärit, kuten muistomerkit, monumenttirakennelmat, juhlapuheiden osuudet niitä paljastettaessa ja taidetta yli kaiken ylistettäessä. Miten totuudenmukaisiksi nuo puheet muototuvatkaan puhujan omasta asian sisäisestä kuvasta. Kohtauksessa, jossa pääsimme jälleen kerran tuon erikoisuuden – tärkeyden olla taiteilija – todistamaan opastuksessa oman taiteensa sisältöön insinöörin pedanttisuudella kuin vallanpitäjän ainoalla hyväksytyllä taiteella, jäimme hätkähtäen, hymytenkin pohtimaan asian todellisuutta: vedätystä vaiko totta koko taide, kulttuurikin?
Ehkä suurimpana esityksen kokonaisherkkuna koin tuon kaksituntisen vahvan esittäjien rikkumattoman läsnäolon, tyylittelyn persoonallisin henkilöominaisuuksin, erilaisin teatteri-ilmaisun tuokioin, hienoina koreografioina, tanssillisina ja liikunnallisina vaikuttavina näyttelijöiden ihmistenvälisinä hyvyyden kontaktihetkinä, ryhmäkollaasiteoksina ja valtavan tehokkaina, miltei yleisöön tarttuvina intensiivisinä keskittymisinä. Ilmaisu vailla teennäisyyttä ja falskiutta imaisee mukaansa väkevyydellään, tunnelmillaan. Tuota ilmaisuskaalaa olisi jaksanut seurata ties kuinka kauan, siitä katsoja inspiroitui, jäi odottamaan uusia avauksia ja esimerkkikuvia hyvän ja pahan kamppailun yhteenvetoja oman sielumme nyt inspiroitujen esityssisältöjen vaikutteista.
Tunnelmallisen tehokas äänimaailma, valokeskitykset lumosivat ja varioivat kohtausten tunnelmin tapahtumat kiinteiksi. Ajaton, pelkistetty puvustus loi esitykseen kokonaisuusilmeen ennustuksellisen tehokkaasti.
Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on moniulotteinen teos menetyksen teemoista. Se tutkii teatterin eri tyylilajien rajapintoja ja ihmisen tapoja käsitellä käsittämätöntä. Asioita, joita haluaisin kertoa sinulle on Paha-teatterin kantaesitys ja debyyttiproduktio.
Ohjaus: Malviina Lehtinen ja Oona Virolainen Käsikirjoitus: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja työryhmä Tuotanto: Oona Virolainen ja Irina Ritvanen Taiteellinen dialogi, työryhmän turvahenkilö: Toni Nikka Taiteellinen dialogi: Ville Vuorikoski Äänisuunnittelu: Aapo Savisaari ja Hanna Markkanen Valosuunnittelu: Edu Nieminen ja Pekko Rajala Graafinen suunnittelu: Malviina Lehtinen, Oona Virolainen ja Roosa Leivo (logo)
Näyttämöllä: Julius Kalliokoski, Frida Krohn, Siiri Lehtinen, Miska Muilu, Pekko Rajala, Aapo Savisaari, Laura Tyyskä
Lahtelainen viron kieltä ja kulttuuria harrastava ja niihin perehtynyt pieni ryhmä teki seitsenhenkisen junamatkan Lappeenrannan Taidemuseon Evald Okasin harvinaiseen tämän työn ja sukunsa jälkipolven taiteen laajaan ja taatusti voimauttavaan taidenäyttelyyn. Syystä voidaan puhua Viron Okas-suvun taiteendynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, lastenlasten ja vävyjen taiteesta, joka näyttelyssä sai harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän moderniin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.
Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta esimerkillisesti mille tahansa taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa.
Evald OkasEvald Okas: Omakuva
Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.
Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954 ja viimein akateemikoksi. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselle kansalaiselle: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsien munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö, yhä häikäisevä kauneus.
Evald Okas: Mahtra
Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on hänen maalamansa taulu Mahtran sota – vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa – teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasen teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja voiman täyttämät kasvot ja tunnelmantäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon kannustimena.
Kierreltyäni jälleen monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten teosten Okasin luomissa tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.
Evald Okas: AlastomuusEvald Okas: Kaksi nuoruutta
Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä upean kookkaina, punaista väriä sykkivinä runsaasti esillä.
Evald Okas: Naisnäyttelijä
Hänen aiheensa nainen on myös teoksia vallitsevaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.
Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista Lahden lasten kuvataidekoululla ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molemmat koulut kävivät opettajineen toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin me urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettiin tallinnalaisille Mariankadun silloisessa taidetilassa Tallinnan kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty heidän töidensä näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä -taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille näyttely heidän töistään. Yhteydet Okasen taideperheeseen tapahtuivat sittemmin hänen tyttärensä perheen taidemaalarien Mari ja Uno Rosvaltin kanssa vierailuilla heidän kodissaan.
Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.
Mari Roosvalt: SommitelmaMari Roosvalt: Valo 2019
Taidemaalariksi kuin syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945) ja samoin hänen miehensä Uno Roosvalt, jotka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä ja heidän kotonaan, jopa heidän laajaan puutarhaansa tutustua.
Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessaan ei voi arvata, kenen työstä on kysymys. Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta. Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.
Uno Roosvalt: Norjan kalliotUno Roosvalt
Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) samoin monumentaalisten piirustusten ja grafiikan aiheita ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien lähtöaiheet, joihin kytkeytyy aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verho modernilla tavalla ne yhteen sulkien. Eräänlainen kiehtova, yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin kynän ja siveltimen täysin hurmaava, omatyylinen menetelmä. Esimerkiksi Viron, Suomen, Irlannin, Skotlannin, Islannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan luonnonvoimaisesti meitä. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.
Kai Koppel: LasiveistoksiaKai Koppel: Rauha. 1988
Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien lasinpuhallustekniikalla. Töiden tekniikassa lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita. Kaikki työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltään. Tallinnan vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen avoinna koettavana.
Mara Ljutnuk: LäpikäynytMara Ljutnuk: PidettyMara Ljutnuk: Kasvot
Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa puhuttelevia. Hän edustaa Okasin suvussa sukupolven taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin ja niitä tulkitseviin selkeän teemallisiin maalauksiin.
”Maalaukseen Pidetty halusin laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.”
Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa (tai rumempaa). Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan puuttunutta, rehellistä sisäistä realismia?
Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on arkkitehti ja hän on toiminut tämän Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.
Taiteen voima – yhden perheen tarina
Lappeenrannan taidemuseo 3.2. – 12.5.2024
Lappeenrannan taidemuseon Taiteen voima – yhden perheen tarina-näyttely esittelee taidemaalari, graafikko, piirtäjä Evald Okasin (1915–2011), joka on ollut merkittävä osa Viron taidehistoriaa yli 70 vuoden ajan. Oman luomistyönsä lisäksi Okas aloitti myös vahvan virolaisen taiteilijadynastian.
Kuvataiteilija Evald Okasin tuotanto on erittäin monipuolinen. Sen joukossa on monumentaalisia teoksia ja historiallisia sommitelmia, mutta myös vähäeleisiä, hillittyjä teoksia. Eri tyyleihin ja tekniikkoihin vaikutti voimakkaasti myös erityisesti 1960-luvulla tehdyt matkat eri puolille maailmaa. Teosten aiheina on usein nainen, mutta toisaalta myös urbaanit teollisuuslaitokset ja kaupunkiarkkitehtuuri. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti muotokuvia. Näyttelyssä on mukana kaksi suurta Meidän perhe ryhmämuotokuvaa, joista toinen kuuluu Viron taidemuseon säätiön kokoelmaan ja toinen Viron Taiteilijoiden Liiton kokoelmaan.
Taiteilijasuvulla on Haapsalun kaupungissa Evald Okas Museo, jossa on järjestetty näyttelyitä ja työpajoja jo 20 vuotta. Lappeenrannan taidemuseon näyttely on toteutettu yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa. Seura on Suomen vanhin ja suurin Viro-seura.
Nastolan Pisarateatterin Robin HawdoninTÄYDELLISET HÄÄT Taidekeskus Taarastissa tarjoaa todellisen hauskuuden, vapauttavan naurun, tilannekomiikan vauhtihurjuuden, tarkkarytmisen farssiesityshuvin täydellisenä esittäjiensä näyttelijätaiteen pohjattomana aarrearkkuna. Sen huiman monisärmäinen henkilöohjaus sytyttää ajatusnystyrämme tarinan tuhansien solmujen jatkuvaan reagointiin ja loputtomien juonikiemuroiden ymmärtämisen ponnisteluun, mutta antaa samalla kuin koko kroppamme syöksyä nautinnolliseen nauruhermojemme ruhtinaalliseen, päättymättömään täyskylpyyn – toisinaan mitään mistään ymmärtämättä.
Esityksen yhteisnäyttelemisen luomat ja omaksutut pikkutuhmuuden täyttämät liikkeet ja rytmit, koreografiset yhteisliikekohtaukset tekevät teoksen sisällöstä inhimillisen ja ainutlaatuisen vauhdikkaan sekä nautinnollisen sykkivän kokonaisuuden, joka taatusti viihdyttää yhtä lailla moraalisesti sivistyneen siveän kuin räävin ronskisti hävyttömän katsojan nauttimaan estoitta tästä viihdeteatterista.
Olen yleensä käyttänyt sanaa farssi pitkin hampain – sehän on arkikielessämme asioita päätettäessä yleensä halventava käsite. Nyt koen sen teatteritaiteen terminä juuri tämän esityksen muodon ja sisällön sekä korkeatasoisen esityksen ansiosta ihmisen mielen parantamisen ja aidon huumorin löytämisen nerokkaan pohjattomana ja jatkuvasti rönsyävänä harmittoman hauskuuden epistolana.
Nastolan Pisarateatteri suotta kaivelee ohjelmalehdessään sanaa harrastajateatteri. Tässä ainutlaatuisessa tapauksessa kaivelkoot, tämä Täydelliset Häät –farssi on sitäkin, mutta paljon pidemmälle – ammattiteatteriakin täydellisempää, elämää ja ihmistä lähellä olevaa, tinkimätöntä, valtavan sitkeää ja loputonta harjoitusta ja kokeilua, uhrautumista – vaativaa taiteilijoittensa henkistä työtä ja sen aikaansaamana harvinaisen upea taiteellinen tulos. Esitys ei jätä toivomisen varaa, ei kylmäksi, apaattiseksi tai kyyniseksi, se ei katkea, pysähdy tai junnaa, vaan toimii koko ajan täysin ajatuksin, tehoin ja volyymein riemastuttavana viihteenä.
Teatterina se on siis harvinaisen puhdistava aarrearkku meidän parinsadan katsojan elää yhtäaikaa kuuden persoonallisen ihmisen nahoissa täydellisesti, vuoroin niiden jokaisen aivoituksiin sisään putkahdella, puikahtaa nopeasti toiseen ja taas toiseen sanankäyttäjän repliikkiin, ilmeeseen, reaktioon, liikkeeseen ja ennen kaikkea rimpuilla suu vähintään hymyssä mukana tuossa esityksessä sellaisella vauhdilla parituntia, että välillä pitää hengästyä ja samassa kuitenkin jo seuraavassa hetkessä yhtä aikaa lisää ja lisää tätä hauskuuden ihanuutta ahmia ja maistella.
Farssi ei syty pelkän yhden ihmisen hahmossa, vaikka Tuire Arolan yksin loistavasti demonstroima Kamelianaisen kuolema -kohtaus suorastaan räjäyttää Täydelliset häät -ennakkotunnelmat vauhtiin ja kattoon ihastukseksemme. Arola luo näytelmän hurmaavimman, aktiivisimman, luontevimman ja temperamenttisimman sulhasen ja bestmanin Malla-siivojalle antaman laajan skaalan eri henkilöitä häiden katastrofin pelastamiseksi haltioittavan herkullisesti. Hän rakentaa yhdessä ensemblen kanssa esityksen farssikäänteisiä tunnelmia kuin tuosta vain – tarinaa kääntäen mielin määrin, kaikkea osaten, naisten ja miesten päiden sisällä liikkuvia ajatuksia tässä hääseurueessa mieluusti ja varsin tajuttavasti, helposti muutellen. Hänessä on oikeastaan tämän esityksen akku ja voima, jonka hän hallitsee ja taikoo muutkin mukaan tähän päättömään häämenoon.
Juha Rouhiaisen näyttelemä sulhasen bestman on taitava replikoija, rytmitarkka vastanäyttelijä ja taiteilija-avuiltaan, monilta äänenkäyttötaitavuuksiltaan, eleiltään, liikerytmiikaltaan ja hevosmaiselta mahtinaurultaan valloittava luomus.
Mervi Valtanen morsiamen äitinä tekee bravuurisen vanhan naisen niin ihanan humalaisena persoonana, ettei täydellisten häiden sukulaiskatraan laajuutta enää voisi sopivammin äärilaidan omalaatuisilla persoonilla kuvailla. Valtasella on harvinainen taito pienilläkin repliikeillä hallita koko laaja näyttämö – se on suurta taiteilijan kypsyyttä ja yhtä aikaa meille katsojille hauskan ronskia ja revittelevää huumoria.
Kirsi-morsian Karoliina Bergman luo esitykseen jonkinlaista tolkkua, yrittäessään aidosti, sinnikkäästi selvittää, mitä kaikkea edellisenä yönä hänen sulhaselleen tässä samassa hotellisviitissä ennen tulevaa hääyötä oikein on sattunut. Hänen pukeutumisensa ja kasvonaamionsa tuntuvat niin hellyttävän aidoilta, että useat häät vilisevät jo kuin filminä hänen morsian-valmistautumisensa hauskoissa, tarpeellisissa sukupolvien mieltämissä perinteissä ja manoovereissä.
Sallana Virpi Hiltunen näytteli elävän mahlaisesti, temperamenttisesti bestmanin uuden naisystävän, välillä siivoojaksikin muuntautuen. Hän luo hahmoonsa suuren salaperäisyyden hehkun, emme tiedä enää mitä hän naiseudellaan, viettelevällä sensuellisuudellaan lopulta tarkoittaa. Se paljastuukin vasta hääsoittojen jo kaikuessa mahtipontisen tarkkasävyisen näyttämömusiikin pauhuisissa akordeissa.
Eerik Kurosen Mika-sulhasen ympärille koko tarina on käsikirjoituksessa ja ohjauksessa luontevasti kytketty. Hänellä on farssinäyttelemisen omat, synnynnäiset avaimet: valtava keskittyminen hahmoonsa, mittaamaton kyky ottaa jokainen repliikki toisilta näyttelijöiltä kopiksi ja heittää se taas eteenpäin loputtoman tarkkamaaliseksi vastaheitoksi. Kuronen luo täysin ammattilaisittain taitavan persoonallisen dialogin näyttämölle vastanäyttelijöittensä kanssa. Yhdessä näyttelijätiimin kanssa hän nostaa harvinaisen persoonallisen sulhashahmonsa avulla koko esityksen yhteisnäyttelemisen mitä omaleimaisimmaksi, tasokkaimmaksi ja ammattimaisen korkeatasoiseksi teatterityöksi. Kurosen teatterityö on yhtäaikaa näyttelijän teatteria hahmonsa fyysisen olemuksen omaperäisenä, jäljittelemättömänä persoonallisuutena, jonka moraalin polttarit ja viina on hetkeksi vienyt kadotetuksi ominaisuudeksi ja tapahtuneet tosiasiat selkeästi kadonneet – hänen lähimmäishätänsä ja ihmissuhteensa ovat akuutisti esityksen agendassa. Toisaalta Kurosen näyttelijätyöstä tihkuu ensemblen hurjavauhtisessa dialogissa sydänpoltteista naisenkaipuun casanovaa, maskuliinisuuden jäljittelemätöntä huumorin ja sielukkuuden lämpöä, joka lopulta saa tarinassa yllättävän palkkionsa.
Täydelliset häät -farssin pääarkkitehdin, ohjaaja Tapani Kalliomäen osuuden olen jättänyt arvioni loppuhuipennukseksi. Hän on syntynyt ahkeroimaan, harjoittamaan, jalostamaan nämä kuusi lahjakasta esiintyjävelhoa, pieksemällä lahjakkaat, uusiutuvat ja valloittavat taiteilijat yhteiseen iskukykyiseen tulkintaan ja synnyttämään nyt farssin Lahdessa suureksi teatteriteoksi ja myönteiseksi käsitteeksi esittävässä taiteessa. Esityksen kiihottavan henkilökohtainen näyttelijätyö, pidäkkeetön täysheittäytyminen rooleihin muuttuu Kalliomäen käsissä täydelliseksi taiteilijan ammattitaidoksi sisäistetyin sadasosasekunnin iskevyys-salamoin ja loistaa jokaisessa kuudessa roolityössä omahohtoisen nautittavana uniikkina teatteri-ilmaisuna.
Apulaisohjaaja Laura Huhtamaa ja ohjaajan assistentti Susanne Mast muodostavat Kalliomäen kanssa ilmeisen kouliintuneen yhteistiimin, jonka tehon ja raikkauden vaistoaa tarinan kiehtovasta liikekielestä ja esityksen nautittavasta sujuvuudesta. Samoin näyttämömusiikin upea, ekonominen käyttö aivan kansainvälisessä teatterisävelten huipussa ja lavastus rekvisiittoineen, puvustuksineen pelaavat tulkinnassa omaa taidokasta universaalista tasoaan.
