Kuvassa Pirjo Määttä, Inke Koskinen ja Wenla Reimaluoto. Kuva Tuomo Manninen
Kun nämä päiviemme ja viikkojemme hetket mediat meitä taukoamatta muistuttavat Israelin ja Gazan kahtia jaetusta ihmisarvon sekä elämän ja kuoleman oikeutuksen käsitteestä, tuntui että olimme jo riittävästi kyllästyneet ja sulkeneet ajatuksemme Kansallisteatterin Mikael Baranin uutuusnäytelmältä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta – aikalaiskuvaukselta, jossa kolmen naisen henkilökohtainen elämä kohtaisi maailmanpolitiikan – vielä kyllästyttävinä monologeina. Olimme Israel-Palestiina -tilanteeseen ylirokotetut, turtuneet – ei kiitos.
Toisin kuitenkin kävi. Näytelmämuotona, sisältönä, ohjauksena ja tulkintana kypsän elämänmakuiset herkät monologit tyhjensivät niin aidosti kolmen eri-ikäisen naisen omatuntoja, tuntemuksia elää rakettitulitusten ja murhajoukkojen sodan tuntemuksissa tai niiden keskellä, henkilökohtaista elämää, että tuntui kuin vain tällä tavalla – omaa, vielä jäljellä olevaa sielunsa ja rakkautensa realismia, unelmiensa voimaa tarkoituksellisesti hamuten – he jaksavat elää sodan kehyksissä ihan arkista yksityisyyttään, nauttiakin jäljellä olevista yhteisöllisyyden rippeistä.
Yksinhuoltajaäidin (Pirjo Määttä) keittiöön oli ilmestynyt yöllä hänen lapsuudenystävänsä, joka jo vuosia on asunut tuhansien kilometrien päässä, maassa, joka käy sotaa. Mikä on tämän fysiikan lait kumoavan vierailun merkitys?
Pirjo Määtän miltei äidillisen lämmin, elämänmyönteinen, kypsä ja kokenut nainen saa kokea elämässään vielä ihan perheen lasten kohtaamisen tavallisuutta, riemujakin, vähäisten ystävien lähi- ja kaukokohtaamisia, korvaamattomia yhteisiä muistoja sekä eronneen naisen elämänhehkun nautintojakin yksilövapautensa kruunuiksi. Naisen olemus ja elämän pienet ilot sädehtivät katsomoon saakka luontevuutta, arjen harkitsevaa, erittelevää mielekkyyttä – vaikka moniksi vuosiksi eteenpäin Määtän hienolla roolityöllä esimerkiksi ajatuksiimme tallennettavaksi.
Sofia Smeds luo esitykseen henkilöiden mielikuvahahmoja, sanattomia seuraajia ja myötäeläviä ystäviä liikkein, hahmotuksin, laulunkin tenholla esityksen tunneskaalaa avartaen.
Harjoituspianisti (Wenla Reimaluoto) saa lyhyellä varoitusajalla sijaiskeikan korrepitiittorin tehtävään Wagnerin oopperaan Jumalten tuho. Reimaluoto tuo koko esitykseen uudenlaista, rempseää, maanläheisen riehakasta realismia ja vauhdikkaan taiteilijapersoonan ronskin pontevaa elämänmahlaista elämänsykettä. Yllättäen korrepitiittori saa taiteilijaystävältään hoiviinsa 7-vuotiaan kummityttönsä tämän äidin lähdettyä lääkäriksi keskelle sodan konfliktia.
Vuosikymmenien raikkaimpia, suomalaisten näyttämöteosten vauhdin ja huumoritäyteyden roolikohtauksia saamme ihailla hänen selostaessaan tytölle, mitä korrepitiittorin tehtäviin kuuluu. Vastuu ystävän lapsesta ja muusikon työ yhdessä ovat kohtalokkaita luhistumatta kestää – Wenla Reimaluodon vaikuttava roolityö.
Nuori nainen (Inke Koskinen) pääsee lehti-ilmoitukseen vastattuaan Kultaisen noutajan koiravahdiksi Tel Aviviin. Kohdattuaan kadulla kaksoisolentonsa hänen elämänsä ottaa uuden suunnan. Hän ajautuu seikkailuun, joka päättyy odottamattomalla tavalla.
Koskisen ihanan luontevaksi luoma, kokeilualtis, ennakkoluuloton nuori luo päivistään mutkattomia, impulsiivisia, elämänriemuisia ja ekstemporemaisia sekä uhkarohkean vaarallisia tapahtumia vihollismaassa vierailuin.
Yllättävä vihollisen hyökkäys, raaka, väkivaltaa, seksiä, verta, kuolemaa ja tuskaa täysi elämänkaaren synkkä loppu on teoksen kaiken runouden paljaaksi karsiva, realismin ja sodan merkityksen näytelmän julma finaali – Inke Koskisen eläytyneenä, väkevänä ja pysähdyttävän koskettavana roolityönä.
Valot sammuvat. Olemme täysin järkyttyneitä. Pitkä pimeys. Ja valtavan pitkät aplodit järkytyksemme ja vaikuttuneisuutemme merkiksi teokselle ja esittäjille.
Esityksen hieno, näytelmän tuntoja kaikaava musiikki syntyy flyygelistä, sen pelkistä kielistä tai koskettimista taitavasti tulkiten – harmiksi puhe ja musiikki kilpailevat, eivätkä alkupuolella esitystä löydä volyymista selkeyttä. Lavastus häikäisee upeana luomuksena, toimivina, muuntelevina visioina nähdä elämä ja unelma vielä edes irrallisina kappaleina.
Työryhmä
Rooleissa Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds
Muusikko Mariola Aniolek / Niina Ranta
Ohjaus Michael Baran Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari Musiikki Juhani Nuorvala Valo- ja videosuunnittelu Kalle Ropponen Äänisuunnittelu Jani Peltola ja Juhani Nuorva Maskeeraussuunnittelu Anna Pelkonen
https://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/ohjelmistokalenteri
Runebergin päivä.